Takaisin Ihmissikiön kidusaihiot -sivuille
Muinaisen ihmisen
tieto-taito & OOP-Arts (Out-of-place artefacts)
Dinoglyyfit










Tämä on katsaus kenties pahimpaan tiedevilppiin tai indoktrinaatioon suomalaisissa biologian koulukirjoissa.
Sivua työstetään edelleen. Pasilan pääkirjaston kellarivaraston ja Kansalliskirjaston kymmeniä hyllymetrejä ei kahlata nopeasti ja käytettyjä koulukirjoja on vaikea skandeerata alleviivausten vuoksi. Oppikirjojen kierrätys ja lainaus on ollut varsinainen ilmiö, kun mennään 1800-luvun puolelle.
Oppikirjojen kohdalla en pääsääntöisesti mainitse tekijöitä, koska en tiedä kunkin osion vastuusuhteista kirjoissa, joissa on useampi toimittaja. Yleensä olen myös ottanut mukaan vain yhden painoksen monesti jopa yli 10 painoksen oppikirjoista, ellen ole erikseen huomannut merkittäviä muutoksia kuvissa tai tekstissä. Harvennukset ja kursiivit alkuperäisissä, alleviivaukset itse lisäämiäni.Tieteellisessä kirjallisuudessa julkaistun englanninkielisen artikkelini aiheesta voi lukea täältä:
Haeckelian
Legacy of Popularization and the Survival of the Fakest
€€€
JE Aro (1907), Kehitysoppi nykyisellä kannallaan s. 13-33. Kansa (137 sivua). Kansalaiskirjasto 4, Pyynikin Kirjapaino, A.A. Salakari. (Faktuura-kirjasimista taltioitu kokoteksti täältä.)

Toinen tieteellinen tutkimusalue, jonka tuloksista on
ollut sangen paljon apua eri elimistöjen luonnollista syntyperää ja kehitystä
tutkiessa, on embryologia eli sikiönkehitysoppi.
Juuri embryologian avulla on saatu selville ja täysin
todistettu että jokaisen elävän olennon, sekä kasvin että eläimen yksilöllinen
elämä saa alkunsa peräti yksinkertaisesta elollisesta siemenestä, munasolusta,
josta se aste asteelta kehittyy täydellisemmaksi, kunnes se vihdoin koituu
äitielimistönsa kaltaiseksi, tuon synnyttäjänsä, jolta on perinyt elämän.
Tähän perustuu tuo peräti tärkeä b i o g e n e e t t
i ne n p e r us l a k i, jonka Ernst Haeckel ensiksi sai selville ja jonka
useat etevät tiedemiehet ovat omien tutkimustensa nojatla vahvistaneet. Tämän
biogeneettisen perussäännön sisällön voimme lyhykäisesti esittää seuraavassa
ponsilauseessa: "Sikiön kehityksessä toistuu pääpiirteissään suvun tahi
rodun kehitysvaiheet, siksi täydellisempina mitä paremmin suvun luontaiset
ominaisuudet säilyvät perinnöllisinä; mutta ne alkavat heikontua ja kadota,
mikäli yksilön kehitys poikkee suvun tavalliselta kehitysladulta sen kautta,
että yksilö koettaa mukautua ympäristönsä oloihin. Vasta tulevien aikojen
tieteellinen tutkimus on täydellisesti selvittävä tämän kysymyksen ja silloin
saamme selville mistä kemiallisista ja fysikaalisista vaikuttimista sekä
perinnöllisyys että mukautumiskyky kussakin yksityisessä tapauksessa johtuvat
sekä miten niiden vaikutus ilmenee.
Daiber A (1908) Elämän
synty, kehitys ja loppu, Nykyajan luonnontieteen totuuksia, s.
92. K.E.Holm, Helsinki (111 sivua).
Kyseessä on
varhaisin kosketukseni Haeckelin sikiökavalkadiin suomenkielisessä teoksessa.
€€€
Wilhelm Bölsche (1907) - KIVIHIILIMETSÄSSÄ
Saksalaisesta alkuteoksesta suomentanut Herman Stenberg
95 s. Nid. 19 kuvaa
Helppotajuinen tieteellinen kirjasto 5 K. E. Holm


€€€
Epäilemättä oli tämän esi-isämme ruumis melkein
kauttaaltaan karvojen peittämä, ja yllämainitut ihmisapinat ovat säilyttäneet perintönsä
tämän karvapeitteen – ovat sanalla sanoen pysyneet ‘Esau’na’ kun taas toiset
jälkeläiset, me ihmiset, olemme ‘Jaakobin’ kaltaisia. Ja tuo tärkeä sääntö,
että sikiö kehityksen ansi asteilla pyrkii aina olemaan alkumuodon, esi-isän,
kaltainen, pitää tässäkin paikkansa: ihmissikiön ruumis on ensi aikoina äidin
kohdussa ollessaan kauttaaltaan pehmeitten karvojen peittämä. Niin, sikiön
kasvotkin ovat karvaiset, kuten täyskasvuisella gibbonilla; ainoastaan käsien
sisäpinta ja jalkapohjat ovat paljaat: arvatenkin ovat myös nämä esi-isän
ruumiinosat, jota ihmissikiö pyrkii jäljittelemään, olleet paljaat....
Ja että meilläkin kerran maailmassa on ollut esi-isä,
jolla oli sangen pitkä häntä, sen todistaa ihminen itse. Ei siinä kyllin, että
hänellä vielä täyskasvuisenakin on jälellä häntäluun rudimentti, joka tosin ei
ole ulkonaisesti näkyvissä (tämä rudimentäärinen häntä on ihmisellä paljon
selvempi eli paremmin kehittynyt kuin ihmisapinoilla), vaan hänellä on
sikiötilassa äidinkohdussa levätessään melkoisen suuri, ’oikea’ häntä – siinä
ilmenee taasen tuo järkähtämätön laki (atavismi) – ja on todella tapahtunut –
vaikka semmoinen on niin harvinaista, että moni pitää istä laivurijuttuna –
että ihminen täyskasvuisenakin saa pitää tämän ’embryohännän’. Meillä on todisteita
siitä, että tämmöisiä ’häntäihmisiä’ todella on ollut olemassa.
Jokainen koulupoika tietää, että amfibiot (sammakot,
konnat ja salamanterit) synnyttävät poikasensa samaten kuin kalat, laskemalla
mätiä, jonka munista syntyy sikiö, joka elämänsä ensi viikot, elää kalan tavoin
vedessä. Ja tämmöinen pyrstöllä varustettu poikanen hengittää oikeilla
kalankitusilla. Vasta sitten kun se on muuttanut muotoaan, tullut varsinaiseksi
sammakoksi, katoovat kitus ja niiden sijaan kehittyy keuhkot; kituset katoovat,
samoinkuin ihmislapsi pudottaa "maitohampaansa". Mutta tämä
sammakonpoikanen on vain munasta vapaaksi päässyt sikiö (embryo). Ja kun
muistelemme lakia, että sikiö aikaisella kehitysasteella aina pyrkii
jälittelemään esi- isänsä alkumuotoa, täytyy meidän päättää, että amfibiot
todella polveutuvat kitusilla hengittävistä otuksista - kaloista ja koska tässä
on kysymys luurankoisista, voivat vaan kalat tulla kysymykseen.
Mutta jos amfibiot ovat vain haara tuosta
alkujuuresta, josta aikanaan myös imettäjät kehittyivät toiseksi haaraksi, niin
täytyy meidän olettaa, että koko tuo alkujuuri, eli perusmuoto voi olla
kehittynyt kalojen tavoin hengittävistä vesieläimistä.
Lukija kysynee miksi eivät silloin kaikki muutkin
tämän perusryhmän jälkeläiset, siis matelijat, linnut ja imettäjät -aina
ihmiseen saakka -ole samoinkuin amfibiot säilyttäneet tuota piirrettä, että
sikiö hengittää kitusilla! Miksei ihmislapsi synny vesieläimenä, ennenkuin se
saa ihmishaamun ? Niin, tuo laki ei aina pidä paikkaansa. Usein sen vaikutus
katoaa olosuhteiden pakoituksesta; korkeammalle kehittynyt muoto ei sitä
kaipaa, vieläpä se voisi olla haitallinenkin, moinen ominaisuus. Ja luonto ei
suvaitse mitään hyödytöntä, se hävittää vähitellen kaikki perityt ominaisuudet,
joista uudella sukupolvella ei ole hyötyä. Ja mitä hyötyä olisi linnulla tahi
imettäjällä siitä, että sikiö eläisi ensi ikänsä vedessä? Päinvastoin! onhan
todistettu, että jotkut amfibiotkin pyrkivät siihen, että sikiö elää munassa
koko tämän "kituskautensa "; vasta sitten kun kitusten sijaan on
tullut keuhkot, vapautuu poikanen munasta. Martiniquen saarella tunnemme
sammakkolajin, joka todella on päässyt niin pitkällekehityksessä: sen poikaset
eivät synny munasta, ennenkuin kituset ovat kadonneet. -No, mutta eikö siis
korkeammillakin luurankoisilla; imettäjällä, linnulla ja matelijalla voisi
sikiötilassa olla ainakin oireita tämmöisestä "kitus"- tahi"
kalavaiheesta"? Kyllä, loistavin, pätevin todistus tälle laille on se,
että kaikilla sikiöillä todella on tämmöinen kituskausi!
***
Siis piili ihminenkin muinoin kalan haamussa!
Palatkaamme takaisin
embryologiaan; antakaamme sikiön astua todistajaksi. On anatoomiselta kannalta
mahdollista (näillä elämän äärimmäisillä rajoillahan voidaan asioita todistaa
vain niiden ”mahdollisuuden" avulla), että näistä gastrulaeläimistä,
joihin hydrapplyyppi kuuluu, voisi suorastaan johtua vielä yksi
selkärangattomien ryhmä, nimittäin sienet; korkeammat polyypit ja maneetit
(Medusa). Täten saataisi myös todistusketju sulkeutumaan: kaikki mainittua
alhaista gastrulamuotoa korkeammat eläimet polveutuvat yhdestä, yhteisestä
perusmuodosta - juuri gastrulasta. Ja"biogeneettisen lain" mukaan
sikiössä toistuu eräitä kantaisien eli perusmuodon piirteitä. Niinmuodoin
tulisi kaikkien, sekä alempien että ylempien eläinten sikiöissä ilmetä tuon
tuon maljannäköisen gastrulan Pemmatodiscuksen tahi hydrapolyypin -rakenne:
nahka ja vatsa sekä yksi suuaukko. Ja todellakin: me emme voi "potkia
tutkainta vastaan".Tämä sikiömuoto esiintyy kaikkien selkärangattomien
eläinluokkien sikiöissä eräällä kehitysasteella, jota Haeckel nimittää
gastrula-asteeksi, Tosin on sen muoto joskus niin muuttunut, että siinä on
vaikea tuntea alkuperäistä perustyyppia: maljamuotoa. Mutta itse rakenne,
periaate on aina sama: kaksi solukerrosta, joista ruumis aikanaan kehittyy
-ulompi vastaa gastrulan nahkaa, sisempi vatsan eli suolen seinämää.
Katsokaamme vielä miten tuo
gastrulamuoto syntyy. Syntymisprosessi on sangen yksinkertainen. Gastrulahan on
rakennettu useita soluista, jotka rakennuskivien tavoin on liitetty yhteen;
täyskasvuinen eläin sisältää miljoonia soluja. Koko tämä rakenne on saanut
alkunsa yhdestä ainoasta siemenjyvästä (munasolusta), jossa on vain yksi solu,
niinkuin kaikkien muidenkin eläinten, myöskin ihmisen siemenessä. Ja kun siemen
on tullut hedelmälliseksi, kehittyy siitä aikanaan sikiö, ja vihdoin syntyy
ihminen (kts. kuv. si v. 85 ).
Samoin on gastrulasolun
laita. Kun se on hedelmöitynyt, jakaantuu se kahtia, kahdeksi soluksi, jotka
taas vuorostaan jakaantuvat neljäksi, sitten kahdeksaksi, ja näin jatkuu
kehitystä, kunnes muodostuu kokonainen soluryhmä. Vähitellen alkaa ryhmän
sisusta tulla ontoksi, syntyy umpinainen, ontto pallo. Sitten alkaa pallon
pintaan muodostua syvennys, kuten kumipalloon, jota painetaan kokoon; se tulee
yhä syvemmäksi ja vihdoin muodostuu siitä malja, jonka seinät ovat muodostuneet
kahdesta solukerroksesta. Sisemmästä kerroksesta tulee vatsaelin,
ulkopuolisesta nahka. Maljan aukko muodostaa suun, ja gastrula on valmis (kts.
kuv. siv. 79). Tämä on, kuten sanottu, kaavanmukainen kehitysprosessi
kaikkialla, -vaikkei tuloksena olisikaan varsinaista gastrulamuotoa. Kehitys
alkaa aina siten, että pieni munasolu jakaantuu ensin kahteen, sitten yhä
useampaan soluun, kunnes muodostuu soluryhmä. Sen sisusta pyrkii aina tulemaan
ontoksi ja vihdoin siitä kehittyy enemmän tahi vähemmän gastrulantapainen
rakenne, jossa on kaksi solukerrosta. Tässä kohden on embryolooginen (sikiön
kehittymis) laki ehdottomasti paikkansa pitävä ilman vähintäkään poikkeusta,
mitä se sitten merkinneekään. Elämänkoneiston ensi pyörähdykset ovat kaikilla
eläimillä, niihin luettuna ihminenkin, alati samat. Mitä se merkitsee? Haeckel
on tässäkin lausunut ratkaisevan väitteen. Kaikki eläimet alimmista ylimpään
syntyvät yhdestä ainoasta solusta. Toisin sanoen: kaiken elämän ensi
alkujuurena on solu. Me voimme helposti kuvitella mimmoinen yksisoluinen eläin
on. Onhan vielä tänäkin päivänä olemassa tulhansia eläinlajeja, joista jokaisen
yksilön muodostaa vain yksinäigen solu. Miksei tämmöisiä eläimiä ole voinut
olla olemassa jo silloin, kun maapallon elimellinen kehitys alkoi? Kaikkien
eläinten sikiönkehitys tapahtuu siten, että munasolu jakaantuu useampiin. Tätä
samaa tietä lisääntyvät myös nykyiset yksisoluiset. Kun tämmöinen otus tahtoo
saada jälkeläisiä, jakaantuu se muitta mutkitta kahdeksi, neljäksi,
kahdeksikymmeneksi kappaleeksi, joista kukin muodostaa uuden solun ja uuden
yksilön. Täten, arvelee Haeckel, ovat myös alkuaikojen yksisoluiset menetelleet
-ne lisääntyivät. Kun sukulaissolut sitten liittyivät yhteen, syntyi suurempia
soluryhmiä -aivan samoin kuin nykyäänkin. Ne tosin ovat -ja olivat - paljaita
kömpelöitä ryhmiä. Mutta vähitellen aikojen...
Wilhelm Bölsche (1906), Ihmisen Polveutuminen,
sivut 34-5, 54, 59-61, 71-5 . Suomennos UB. Helppotajuinen tieteellinen
kirjasto, K.E. Holm, Helsinki, 1906 (92 sivua)
Huom! Boelsche/Bölsche oli Monistien Liigan
perustajia samana vuonna (1906), joten sana kulki Suomeen nopeasti.
€€€

Polveutumisopin todisteita yksilön kehityshistorian alalta.
Toisen sarjan tosiasioita, jotka mitä painavimmin
puhuvat polveutumisopin puolesta, saamme kehityshistoriasta, tuosta tieteestä,
jota muuan sen suurin tienraivaaja on nimittänyt todelliseksi valonheittäjäksi
elollisen luonnon tutkimuksissa. Niiden muutosten tarkkaaminen, joiden alaisina
eläimet ja kasvit ovat ensimäisestä, paljain silmin tuskin näkyvästä idusta
täysikasvuiseksi yksiläksi kehittyessään, on jo itsessään arvokas tutkimusala,
mutta vielä paljoa huomattavammiksi tulevat nuo ilmiöt, jos niitä tarkastelee
niiden suurten kysymysten yhteydessä, jotka tässä olemme ottaneet
käsiteltäviksi.
Alottakaamme vaikka kananmunasta, josta jo
suuri kreikkalainen viisas Aristoteles 2300 vuotta sitten teki ensimäiset
kehityshistorialliset tutkimukset. Hän huomasi munassa 3 vuorokautta kestäneen
haudonnan jälkeen ensimmäisen merkin kananpojasta; se oli veripunainen, tahdissa
liikkuva ja tykkivä pilkku; tuo »hyppivä piste” on sydän. Nykyisillä
apuneuvoillamme voimme jo paljon aikaisemmin nähdä kanan aiheen munassa, ja
kolmantena päivänä erotamme siinä jo pään, kaulan ja pyrstön, aivot,
selkäytimen ynnä muitakin osia (kuv. 9, III a). Kokonaisuus ei kuitenkaan
kovinkaan muistuta valmista kananpoikasta. Sikiössä kiinnittää erityisesti
huomiotamme kolme, myöhemmin neljä yhdensuuntaista uurretta kummallakin puolen
kaulaa. Niitä vastaa sisäpuolella nielussa yhtä monta taskumaista pullistumaa.
Uurteet ja niiden taskut muodostaisivat yhteensä yhtä monta rakoa, jotka
yhdistäisivät nielun ulkoilmaan, ellei aina hieno kalvo olisi kutakin uurretta
ja vastaavaa nielutaskua erottamassa. Mahdollisesti on todellakin jonkun aikaa
ahdas yhdistysaukko olemassa etumaisten uurteiden ja vastaavien nielutaskujen
välillä; joka tapauksessa tämä yhteys pian häviää. Aina kahden saman puolen
uurteen välillä on nielun seinä harjumaisesti paksuuntunut, ja jokaisen
paksunnosharjun kautta kulkee verisuoni, joka saa verensä suoraan sydämestä.
Kaikki nämä verisuonet yhtyvät nielun selkäpuolella suureksi ruumiin
valtimoksi, aortaksi.
Edellä esitettyjen muodostusten merkitys
selviää, kun tarkastamme kalan tai sammakon sikiötä. Silläkin on kaulassa
tuollaiset ulkopuoliset uurteet ja sisäpuoliset nielutaskut (kuv. 9, I a--c),
mutta niitä on näillä kummallakin puolella yhtä enemmän kuin kanan sikiöllä ja
kutakin uurretta ja vastaavaa nielutaskua erottava kalvo on aina puhjennut,
joten syntyy todellisia rakoja. Niiden seinämien limakalvo pullistuu hienoiksi
poimuiksi ja rihmamaisiksi haarakkeiksi, joihin rakojen välisten verisuonien
hienoimmat haarat tunkeutuvat. Siten syntyvät kidukset, joiden avulla
kalanpoikanen tai sammakon »nuijapää» hengittää vedessä. Sen johdosta
nimitetään rakoja kidusraoiksi ja niitä nielunseinän osia, jotka erottavat
saman puolen kidusraot toisistataan, kiduskaariksi. Kiduskaarissa kulkevat
verisuonet vievät veren sydämestä kiduksiin, jotta se siellä saisi uutta happea
vedestä ja erittäisi pois ruumiista ottamansa hiilihapon (ikäänkuin
ruumiskoneiston savun). Siten puhdistettuna veri sitten menee ruumiin eri
osiin.
Kananpojalla
on asianlaita silminnähtävästi sama: sillä tapaamme kidusrakojen aiheet, jotka
kuitenkin »aukenevat» ainoastaan vaillinaisesti tai pysyvät koko ajan vain
aiheina. Niiden välillä ovat kidnskaaret, joissa verisuonet kulkevat samoin
kuin kalalla tai »nnijapäällä», mutta kiduksia ei ole. Kananpoikahan ei niitä
milloinkaan saakaan, sehän ei koskaan elä vedessä, kuten kala tai sammakon
poikanen, ja jo ennen sen pääsemistä munasta surkastuvat kidusuurteet ja
nielutaskut suurimmaksi osaksi. Aivan samoin näemme, että nuorella käärmeen
(kuv. 9, II) tai imettäväisen (kuv. 9, IV) sikiöllä, yleensä jokaisella
matelijalla, linnulla ja imettäväisellä on vastaavalla kehitysasteella jonkun
aikaa kiduskaaret, kidusuurteet ja nielutaskut.
Mutta
kiduksethan ovat vain vesieläinten hengityselimiä; minkä vuoksi muodostuu nyt
noille ilmaa hengittäville eläimille laitoksia, jotka ovat yhteydessä kidushengityksen
kanssa, ja jotka kuitenkin surkastuvat ennen eläimen syntymistä, olematta
koskaan käytännössä? Muistelkaamme nyt vasikan surkastuneita yläleuvan
etuhampaita tai valaan lantioluita. Aivan samoin kuin ne ovat myöskin
matelijoiden, lintujen ja imettäväisten kidusuurteet ja kaaret surkastuneita,
esi-isiltä perittyjä elimiä, jotka noilla esi-isillä vielä olivat toimessa,
mutta jotka sitten surkastuivat, kun keuhkot muodostuivat hengityksestä huolta
pitämään, Toisin sanoen: matelijat, linnut ja imettäväiset polveutuvat esi-
isistä, jotka hengittivät kiduksilla, kuten kalat, mutta kun kidukset saattavat
olla hengityseliminä ainoastaan vedessä elävillä eläimillä -ilmassa täytyisi
kiduksien kuivettua -niin on noiden esi-isäin täytynyt elää vedessä, kuten
kalat nyt. Viimeiseksi perinnöksi jäi niiltä kiduslaitoksen vaihe.
Muut
esimerkit ovat omansa tätä selitystapaa vahvistamaan. On nimittäin tapauksia,
joissa maalla elävien selkärankaisten eläinten nuoruusasteiden elämässä
kidushengityksellä vielä on huomattava asema. Keväisin näemme joka lammikossa
sammakon veteen laskemia munia. Munastot muodostavat hyytelömöhkäleitä, joissa
mustat munat näkyvät tummina pilkkuina (kuv. II, b). Mutta munista ei tule
pieniä sammakoita, vaan kalan näköisiä eläimiä, jalattomia, uimapyrstöllisiä
nuijapäitä, jotka vasta myöhemmin kehittivät pikku sammakoiksi, Myöskin
kaikkien muiden sammakkoeläinten munista tulee kalankaltaisia toukkia, jotka
enemmän tai vähemmän poikkeavat täysin kehittyneistä eläimistä ja joiden sen
vuoksi täytyy olla muodonvaihdoksen alaisia. P y r s t ö s a m m a k o i l l a
on ero toukan ja täysin kehittyneen eläimen välillä pienempi. V e s i 1 i s koi
11 a (Triton), jotka etupäässä oleksivat vedessä, säilyy koko elämän ajan
eväreunuksinen pyrstö, kuten toukilla, kuitenkin tulee täysikasvaneilla toukan
kidushengityksen sijaan keuhkohengitys. Toiset taas, esim. salamanterit, elävät
pysyväisesti maalla ja menevät vain ”ohimennen matalaan veteen". Ne eivät
siis tarvitse mitään uimapyrstöä ja niinpä onkin niiden pyrstö liereä. Ne
eivät, kuten muut sammakkoeläimet, muni veteen, vaan munat kehittyvät naaraiden
munatiehyeissä nuoriksi, tupsumaisilla kiduksilla ja uimapyrstöllä
varustetuiksi toukiksi, jotka sitten lasketaan veteen, missä ne kehittyvät
edelleen. Jonkun ajan kuluttua muodostuu niille keuhkot ja kidukset sekä
uimapyrstön eväreunus häviävät, jonka jälkeen vanhempainsa näköisiksi
muuttuneet eläimet nousevat maalle. -Toisilta, varsinaisilta sammakoilta, kuten
tavalliselta sammakolta ja rupisammakolta eli konnalta, sen sijaa puuttuu
pyrstö kokonaan. Mutta munista tulevat toukat hengittävät kiduksilla ja niillä
on uimapyrstö, siis asian laita on aivan samoin kuin pyrstösammakoilla (kuv.
II). Myöhemmin toukillekin muodostuu keuhkot, kidukset surkastuvat, samoin käy pyrstön,
ja eläimet nousevat maalle: »nuijapäästä” on tullut nuori sammakko.
Näissä kahdessa sammakkoeläinryhmässä, siis
ulkonaisesti sangen eiilaisilla eläimillä, alkaa yksilön kehitys hyvin samalla
lailla. Molemmissa ryhmissä esiintyy yksinomaan kiduksilla hengittävä
toukkamuoto, vaikka täysikasvaneilta kidushengitys aina on täydelleen hävinnyt.
Samoin ovat myöskin tavallisen sammakon toukat pyrstöisiä, vaikkei
täysikasvaneena eläimellä ole pyrstöstä jälkeäkään näkyvissä -siten on sammakon
kehityksessä ikäänkuin vesilisko-aste. Miksi ei sammakon munasta suorastaan
kehity uutta, keuhkoista pyrstötöntä, joskin pienikokoista sammakkoa? Tai miksi
ei salamanterin munasta suorastaan kehity salamanteria? Polveutumisoppi antaa
tällöinkin aivan valaisevan vastauksen. Nuori sammakko ei ole perinyt
ainoastaan sammakon muotoa, myöskin sen läpikäymä toukka-aste on perintöä,
mutta paljon varhaisemmilta ajoilta: esivanh:mmista, jotka elivät pysyväisesti
vedessa, hengittivät kiduksilla, ja olivat uimapyrstöllisiä.
"Sammakon, salamanterin ja vesiliskon
yksilöllisessä kehityksessä toistuu siis olomuotoja, joissa niiden esi-isät
pysyväisesti ovat olleet; ja tuo näennäinen mutka yksilönkehityksessä kuvastaa
sitä tietä, mitä kerran nykyinen laji kehittyi aikaisemmista, alhaisemmilla
kehityskannalla olevista.
Jos
hyväksymme tämän käsityksen, saamme joka suhteessa tyydyttävän kuvan
kehityksestä. Meidän täytyy ruumiinrakenteen perustalla pitää eri
sammakko-eläimiä toistensa sukulaisina; siihen soveltuu sekin, että kaikkien
kehitys alkaa samanlaisena toukka-asteella, toukalla, jolla on kidushengitys ja
uimapyrstö. -Tästä taas teemme sen johtopäätöksen, että noiden eläinten
esi-isät olivat vielä paljon enemmän toistensa näköisiä kuin nykyisin elävät
sammakkoeläimet, ja että niillä loppujen lopuksi oli yhteiset esivanhemmat.
Pyrstösammakoiden ulkomuodossa ovat noiden esivanhempien piirteet säilyneet
paremmin kuin varsinaisilla sammakoilla. Jälkimäiset olivat kehityskykyisempiä
ja ovat sen vuoksi etääntyneet kauvemmaksi alkumuodoista.
Kun nyt nuoret toukat elävät vedessä -mikä ehkä on
välttämätöntä niiden menestymiseksi joko helpomman ravinnon saannin vuoksi tai
siksi, että ulko-ilma noihin hentoihin olioihin vaikuttaisi liian kuivaavasti,
mikä vaara ei niin suuresti uhkaa vastustuskykyisempiä täysikasvaneita -niin
onhan tietysti luonnollistakin, että ne ovat tämän elämän mukaisesti
varustetut, että niillä on hengityseliminä; kidukset ja liikuntoelimenä
uimapyrstö. Mutta näiden elintenhän ei tarvitsisi olla esi-isäin perintöä,
nehän olisivat voineet syntyä uusina muodostuksina toukkien vesielämään
mukautuessa. Tämän vastaväitteen kumoaa se tosiasia, että nuoret
sammakkoeläimet läpikäyvät kalankaltaisen kehitysasteen kiduksineen ja
uimapyrstöineen silloinkin, kun ne eivät lainkaan joudukaan elämään vedessä,
vaan syntyvät ilmaa hengittävinä eläiminä. Keski-Europassa elävän tavallisen
salamanterin läheisen sukulaisen, mustan alppisalamanterin munat esim.
kehittyvät, samoinkuin tavallisen salamanterinkin, emoeläimen munatiehyeissä.
Sen sijaan, että tavallinen salamanteri synnyttää 40-60 poikasta, synnyttää
alppisalamanteri vain kaksi. Ne saattavat siten saada emoeläimestä paljon
runsaammin ravintoa ja kasvavat ennen syntymistään paljon suuremmiksi kuin
tavallisen salamanterin toukat; syntyessään ovatkin ne siten kehittyneet yhtä
pitkälle kuin tavallisen salamanterin poikaset. Veielämän loppuessa ne ovat,
kokoa tietysti lukuunottamatta, täysin vanhempiensa kaltaisia, hengittävät
keuhkoilla ja ovat liereäpyrstöisiä. Mutta jos tutkii alppi-salamanterin
toukkia kehityksen kestäessä, niiden ollessa emoeläimen munatiehyeissä, niin
näkee, että niillä on suuret tupsumaiset kidukset ja uimapyrstö: niillä on siis
vesieläinten ominaisuuksia, vaikkeivät ne koskaan veteen joudukaan. Muiden
pyrstösammakoiden suhteen saattoi vielä kiduksien olemassaolon selittää -nehän
olivat asianomaisille eläimille tarpeellisia. Jälkimäisten eläinten suhteen ei
sen sijaan tällainen selittely ole mahdollinen. Mutta molemniissa tapauksissa
on itsestään selvää, että kehitys- eli polveutumisopin antama selitys on
erittäin todennäköinen, niin, voimme epäilemättä sanoa, ainoa mahdollinen:
vesielämäaste on perintöä esi-isiltä.
Samoin kuin eri ryhmiin kuuluvien sammakkoeläinten
toukkamuodot aina ovat hyvin samanlaisia, samoin ovat
myöskin matelijain, lintujen tai imettäväisten sikiöt
eli embryot määrätyllä kehitysasteella hyvin toistensa näköisiä (vrt. kuv. 9).
Yhtäläisyys on niin suuri, että välistä on tarkemmin tutkimatta vaikea: sanoa
alkoholissa säilytetystä nuoresta sikiöstä, onko se käärmeen, sisiliskon,
linnun tai kalan kaltaisuutena. Näiden seikkojen tarkastelua emme tässä
kuitenkaan voi jatkaa yksityiskohtiin saakka. Mainitsemme toisen esimerkin. Kun
lapsi piirtää sivulta päin kuvan ihmisen kasvoista, panee se usein kuvaan kaksi
silmää -piirtäjä tietää että niitä on niin monta. Me taas ilman muuta pidämme
sitä luonnottomana: kaikkialla luonnossa huomaamme, että tuollaiset parilliset
elimet ovat tasamukaisesti jakaantuneet oikealle ja vasemmalle puolelle, ja
eläin, jolla kuten tuossa piirroksessa olisi molemmat silmät samalla puolen,
näyttäisi kummitusmaiselta.
Kuitenkin
on joukko merkillisiä eläinmuotoja, jotka ovat noin kummallisesti vääristyneet,
nim. k a m p el a t, joihin esim. kuuluu Suomenkin rannikoilla tavat tavat
tavallinen kampela ja piikkikampela. Ne ovat pohjakaloja, s.o. ne eivät ole
alinomaa liikkeessä, vaan loikovat pohjalla saalista vaanien. Niiden ruumis on
aivan litistynyt, mutta ei ylhäältä alas, joten vatsapuoli olisi pohjaa kohti
ja selkäpuoli ylöspäin, vaan sivuilta, oikealta vasemmalle. Ne eivät siis ole
vatsallaan, vaan toisella kyljellään, toiset aina vasemmalla, toiset oikealla.
Kuvassa 12 näemme tuollaisen kampelan valoon päinkääntyneeltä kyljeltään, tässä
tapauksessa vasemmalta. Toinen kiduskansi on siis kääntynyt pohjaa kohti,
toinen ylöspäin, samoin on rintaeväin laita, ja vain kalan ylempi valoon päin
oleva kylki on värillinen, toinen kylki on aivan valkea tai ainakin paljon
vaaleanlpi. Silmät taas ovat aina suunnatut ylöspäin, ne ovat siis molemmat
joko vasemmalla kuten, kuv. 12, tai oikeana kyljenä.
Tämä ilmiö on ainoa laatuaan, mutta vielä
ihmeellisemmäksi tulee asiain tila sen kautta, että kampelain munista
kehittyvät poikaset ovat täydeneen tasamukaisia, kuten muut kalat (kuv. 13 a):
toinen silmä on suunnattu oikealle, toinen vasemmane, ja uiskentelevat poikaset
vapaasti sinne tänne selkä ylös- ja vatsa alaspäin. Mutta vanhetessaan
muuttuvat ne sitten elintavoiltaan vanhempiensa kaltaisiksi ja vaanivat
saalista pohjalla maaten. Tällöin joutuvat ne suuren muutoksen alaisiksi,
toinen silmä kääntyy vähitellen pohjaan päin kääntyneeltä sivulta otsan yli
yläpuolelle. Nyt vasta tapahtuu tuo merkillinen vääristyminen (kuv. I3, b-d).
Jos otaksuisimme, että kampelat olisivat luodut sellaisiksi kuin ne nyt ovat,
niin miten olisi selitettävissä, että ne nuorina ovat täydelleen tasamukaisia
-minkä vuoksi puuttuisi poikasilta juuri vanhempain kaikkein huomattavin
omituisuus? Polveutumisoppi sen sijaan selittää asian helposti. Jos otaksumme kampelain
polveutuvan rakenteeltaan titydelleen tasamukaisista vanhemmista; ja että ne
vasta mukautuessaan uusiin elämäntapoihin ovat edellä kerrotulla tavalla
muuttuneet, niin on poikasien tasamukaisuus samoin kuin täysikasvaneiden
vääristyminen käsitettävä perinnöksi aikaisemmilta esimuodoilta. Ja nuorten
eläinten kehityksessä toistuu koko lajin kehityksen kulku.
Otamme nyt puheeksi kokonaan toisen eläinmuodon.
Meressä ajelehtivain puukappaleiden alapinnalle kiinnittyneinä tapaa usein
möhkäleiksi yhteen ryhmittyneitä eläimiä, joilla on näkinkengän tapainen kuori
ja jotka varrella ovat kasvettuneet puuhun kiinni; ne ovat h a n he n k a u l
oja (Lepas, kuv. I4). Näitä eläimiä pitivät yksin eläintieteilijätkin vielä 100
vuotta takaperin nilviäisiin kuuluvina, ja taikauskoinen keskiaika luuli niistä
syntyvän hanhia. Jos tarkastaa noita eläimiä merivedellä täytetyssä
lasiastiassa, näkee pian, miten ne avaavat kuorensa ja pistävät esiin suuren
joukon nivelikkäitä, liikkuvia ulottimia, n s. siimajatkoja, mikä ei juuri me
nilviäisen tapaista. Tarkemmin hanhenkaulojen kalkkikuorta tutkiessa näkyy
myös, että se on kovin erilainen kuin näkinkengillä. Se on nimittäin kokoon
pantu 5 eri kappaleesta, näkinkengän kuori, kuten tiedämme, vain kahdesta.
Myöskään ei tunneta näkinkenkiä, jotka olisivat erityisellä varrella alustaan
kiinnittyneitä; pikemmin tuo ominaisuus muistuttaa lonkerojalkaisia
(Brachiopoda, kuv. 28). Mistä ovat nyt tuon merkillisen hanhenkaulan sukulaiset
etsittävät? -Siinäkin tulee kehityshistoria meille avuksi: alustaansa
kiinnittyneen hanhenkaulan munista tulee nim. pieniä, vapaasti uiskentelevia,
kolmella raajaparilla varustettuja toukkia, samanlaisia kuin monien etenkin
alhaisempien äyriäiseläinten munista tulevat n. s. naupliustoukat (kuv. IS a).
Tuollainen toukka alkaa kasvaa, saa suuren joukon uimajalkoja, monimutkaisesti
rakennetun silmän ja kuoren; se on silloin täydelleen eräiden äyriäisten
kaltainen (kuv. IS b). Lopuksi se tarttuu kiinnitystunnistimillaan (hf) johonkin
alustaan, kuoreen kerrostuu kalkkia, päästä tulee varsi, silmä surkastuu,
uimajalat muuttuvat siimajaloiksi ja hanhenkaula on valmis. Täysikasvaneessakin
voi tarkemmin tutkiessa huomata joukon äyriäistuntomerkkejä, esim. osain,
raajain ja hermoston rakenne on samallainen kuin äyriäisillä. Onkin sen vuoksi
sijotettu nämä eläimet äyriäiseläinten lähelle järjestöön.
Kuinka olisi nyt ulkonaisesti niin vähän äyriäistä
muituttavan eläimen kehitys edellä selitetynlainen, jos eläin alusta olisi
luotu nykyisen muotoiseksi! Meidän täytyisi yksinkertaisesti tyytyä tosiasiaan
semmoisenaan, minkäänlainen selitys ei olisi malhdollinen. Jos taas otamme
kehitysopin avuksemme, saamme hyvin valaisevan selityksen. Hanhenkaulat ovat
aikojen kuluessa kehittyneet vapaasti uivista, äyriäismäisistä esimuodoista.
Niiltä ne ovat perineet toukkamuotonsa, ja ennen kiinnittymistä esiintyvä
äyriäisen kaltainen muoto on esi-isien samanlaisen, mutta pysyvän olotilan
toistumista. Kiinnittymistä seuraavat elimistön muutokset ovat samanlaisia kuin
yleensäkin kiinnittyneillä eläimillä. Aistimet, etenkin silmät. jotka ohjaavat
vapaitten eläinten liikuntoa, surkastuvat, ja luja kuori eli kotelo on
samoinkuin korallieläimillä ja putkimadoilla (Serpula) suojana vihollisia
vastaan, joita eläin ei enää voi paeta.
Jos hyväksymme tämä:n kehityshistorian tosiasiain selityksen, niin selviää meille myös eräs hyin huomattava yhdenmukaisuusilmiö kaikkien elollisten olioiden syntymisessä. Korkeammalle kehittyneet eläimet ja kasvit ovat kaikki kokoonpantuja lukuisista pienimmistä perusosasista, soluista, samoin kuin muuri tiilikivistä (vrt. kuv. 31). Sitävastoin tavataan myöskin olioita, joiden koko ruumiin muodostaa yksi ainoa so1u. Ne ovat alhaisimmat e1imistöt, n. s. alkueläimet (Protozoa, vrt. kuv. 37), jotka pienuutensa vuoksi tuskin ovat paljain silmin huomattavissa; tarkoin voi niitä tutkia vain vahvasti suurennettuina, mikroskopilla. Mutta kaikille korkeammille eläinmuodoille on yhteistä, että ne munasta kehittyessään ovat jonkun aikaa tuollaisella yksisaluisella asteella; siis rakenteen yksinkertaisuuteen nähden ovat alkueläinten kaltaisia. Tämän ilmiön yleisyys on paraiten selitettävissä polveutumisopin hengessä: hedelmöitetyn munan yksisoluisuudessa toistuu muuan korkeampien elollisten olentojen esihistorian vaihe -kaikki ne ovat lopulta saaneet alkunsa yksisoluisista muodoista. Elämä maapallolla olisi siis alkanut tuollaisilla alkueläimillä, joista osa säilytti alkuperäisen yksinkertaisen rakenteensa yhä edelleen, toinen osa taas kehittyi edelleen monisoluisiksi eläimiksi. Tällaisten otaksumain laajempi käsittely ei tässä kuitenkaan ole tehtävänämme. Meidän on esitettävä todisteita polveutumisopin puolesta ja jo mainitut esimerkit osottavat, että kehityshistoria on siihen erittäin omansa. Tällaisia esimerkkejä voisi luetella kuinka paljon tahan mutta aina selviäisi niistä se seikka, ettei luonto ole jonkun luomissuunnitelman mahdollisimman yksinkertainen toteuttamistulos, vaan että juuri eläinten yksilöllisessä kehityksessä huomaamme joukon kiertoteitä ja omituisuuksia, jotka voimme ymmärtää ainoastaan otaksumalla, etteivät eläimet ole luodut sellaisiksi, minä ne nyt maanpallolla esiintyvät, vaan että ne ovat kehittyneet toistenkaltaisista, yhteisistä esi-isistä.
--
Ihmisen esi-isinä on
täytynyt olla täydellinen karvapeite, kuten muilla imettäväisillä, ja siitähän
on vieläkin jälkiä näkyvissä. Hienompia tai karkeampia karvojahan on hajallaan
kaikkialla ruumiimme pinnalla, ja ne kasvavat aivan määrättyyn suuntaan, esim.
käsivarsissa ylhäältä-ja alhaaltapäin kyynärpäätä kohti, aivan niinkuin ihmisen
muotoisina apinoina; ainoastaan muutamat paikat, kuten kämmenen sisäpinta ja
jalkapohja, ovat aivan karvattomia. Tiheämpi on sikiöiden karvapeite noin 3
kuukautta ennen syntymistä, ruumiin pinnan peittävät silloin hienot
silkkikarvat, n. s. villakarva eli lanugo. Mutta heti syntymisen jälkeen
putoavat nämä karvat pois, ne ovat ikäänkuin muistona siltä ajalta, jonoin
ihmisen esi-isinä oli nykyistä komeampi karvapeite. Muuten ovat jotkut
sivistymättömät ihmisrodut, kuten esim. pohjoisen Japanin Aino-kansa ja
Australian neekerit, ruumiinsa paljoa runsaamman karvapeitteen kautta tuota
alkutilaa vielä lähempänä kuin europpalaiset. Meidän hammaskaavamme on aivan
sama kuin Van...
Lisäksi tulee vielä kehityshistorian todistus. Joskin
ihmiseltä, samoin kuin muutamilta korkeimmilta apinoiltakin puuttuu häntä, joka
muuten on kaikille imettäväisille ominainen, niin on kuitenkin yhdellä sikiön
kehitysasteella selvä häntä huomattavissa; se jatkuu vapaasti takaraajain
kiinnityspaikasta ulospäin {kuva 9, IV b). Myöhemmin tuo muodostuma häviää,
ainoastaan poikkeustapauksissa jää syntymän jälkeenkin erityinen lyhyt häntä
näkyviin. Sen esiintyminen tuolla yhdellä kehitysasteella ei kuitenkaan voi
merkitä mitään muuta kuin hännällisten esi-isäin perintöä.
Vielä on ihmisellä samoin kuin muillakin
imettäväisillä sikiönä kidusuurteet ja niitä vastaavat sisäpuoliset
nielutaskut. Kiduskaarien kautta kulkee kidusuurteiden välillä suuria
verisuonia sydämestä ruumiin valtimoon, siis aivan samoin kuin kiduksilla
hengittäväin selkärankaisten on laita. Jälkimäisessä tapauksessa on tällaisella
verisuoniston järjestyksellä kuitenkin suuri merkitys, veri kun
pääseekiduksiin, joissa se saa happea ja erittää hiilihappoa. Tätä merkitystä
ei verisuonistolla ole ihmisen sikiöön nähden: on epäilemätöntä, että nuo
muodostukset ovat periytyneet kiduksilla hengittäviltä esi-isiltä. Onpa
ihmisellä samoinkuin kaikilla korkeammilla imettäväisillä, säilynyt jäännös
ensimäistä kidusrakoakin, joka ei ole surkastunut, koska se on saanut uuden
tehtävän kuuloelimen palveluksessa. Kidusrakoon kuuluu ulkopuolinen kidusuurre
ja sisäpuolinen nielutasku, joita erottaa väliseinä. Kidusuurteesta on tullut
ulompi korvareikä, nielutasku on taas n. s. eustakinen putki, tuo suuontelosta
lähtevä väli- eli keskikorvaksi laajeneva kanava; osan siitä väliseinästä, joka
erottaa molemmat osastot, muodostaa korvan rumpukalvo. Jonkun toisen kidusraon
jäännös säilyy välistä sairaaloisena muodostuksena; sikiön kidusuurteet ja
nielutaskut eivät silloin kokonaan surkastu, sellaisia muodostuksia nimitetään
kaulafisteleiksi. Kaulan kupeella on tällöinreikä, jota vastaa taskumainen
nielupullistuma -tämmöiset tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia poikkeuksia. -
Mutta ihmisen sikiö kokonaisuudessaan on aikaisemmilla kehitysasteilla niin
muiden imettäväisten sikiöiden kaltainen, että niitä tuskin voi toisistaan
erottaa. Ja lopuksi on huomattava, että ihmisen, samoinkuin kaikkien eläinten
kehityksessä on yksisoluinen aste: hedelmöitetty muna, josta hänen kehityksensä
alkaa, on yksi ainoa solu!
Siten läpikäy ihminen yksilökehityksessään olomuotoja, jotka
voidaan selittää vain erimuotoisten läheisempien ja kaukaisempien esi-isäin
perinnöksi; ja nuo asteet kuvastavat sitä kehityskantaa, jolla esi-isät olivat
koko ikänsä. Kaikki tämä varmistaa sen, ettei ihminen ruumiinrakennukseensa
nähden ole missään muista eläimistä poikkeavassa erikoisasemassa, vaan että hän
on niille sukua, että hänkin on imettäväinen ja kehittynyt samasta alkujuuresta
kuin muutkin imettäväiset.
Apinoista taas ovat n. s. antropoidit eli
ihmisenmuotoiset apinat meitä lähinnä. Mainitsemme tästä yhtäläisyydestä vain
yhden esimerkin. Ihmisellä ja ihmisenmuotoisilla apinoilla on hyvin yhtäläinen
placenta eli istukka, tuo omituinen elin, joka yhdistää sikiön kehityksen
aikana einon ruumiiseen, ja jonka välityksellä sikiö saa ravintonsa. Sen sijaan
eroavat kaikki muut apinat tässä suhteessa ihmisestä ja ihmisenmuotoisista
apinoista.
Richard Hesse (1907) Polveutumisoppi ja Darwinismi
(s. 20-32, 62-64). ”Vanamon” toimittama suomennos. Kansanvalistusseura,
Raittiuskansan kirjapaino, Helsinki (129 sivua)
€€€
Einar Fieandt (1910) Ihmisen polveutuminen. s.
32-38, 46-48. Otava, Helsinki (86 sivua).
€€€
Ehkäpä
vielä vakuuttavampia kuin vertailevan anatomian ovat embryologian tahi,
kuten myös sanotaan, ontogenian (yksilön kehityksen) ilmi saattamat
tosiseikat. Ei ole evättävissä, että kussakin suu- ressa eläinkunnan
pääryhmässä heimojen, lahkojen ja luokkainkin väli- set eroitukset esiintyvät
täydessä jyrkkyydessään vasta täysin kehittyneissä yksilöissä, ja
tasoittuvat sitä vähempiin mitä lähemmäs muna-astetta taannumme niiden
kehitystä tutkiessamme. Niin esimerkiksi käärmeen, kanan ja imettäväisen
sikiöllä näiden vielä ollessa varhai- sella kehitysasteella luokkaeroitukset
ovat sangen epäselvät ja onhan muna itse koko eläinkunnassa samanlainen
yksityinen solu, jota voi verrata alkueläimeen. Niille, jotka epäilevät
mahdottomaksi, että korkeimmatkin eläimet ja kasvit olisivat voineet vähitellen
kehittyä alhai- sista eliömuodoista, onkin sangen hyvällä syyllä vastattu.,
että tämä ongelma joka päivä tulee ratkaistuksi jokaisen yksilön kehittyessä.
Paljon
on yksilöiden kehityksessä ilmiöitä, jotka viittaavat toisiin lähisukuisiin
muotopiireihin. Niinpä emme voisi ymmärtää hammasaiheitten esiintymistä
hetulavalailla, ellemme otaksuisi nykyisten hetulavalaitten esi-isäin olleen
hampaallisia. Samoin on laita alppisalamanterin sikiöitten kiduksien,
sillä sen poikasethan poistuvat emonsa ruumiista vasta täysin kehittyneinä
keuhkohengittäjinä; tässäkin tapauksessa saamme päättää, että tämän lajin
esi-isien poikaset kiduksilla hengittäen uiskentelivat vedessä, kuten
tavallisen tulisalamanterin poi- kaset nykyään. Eniten oudostuttaa, kun
lämminverisilläkin luurankoisilla, linnuilla ja imettäväisillä,
niiden ollessa eräällä kehitysasteelIaan, näkee kaulassa kidusvakoja ja
niitä vastaavia nielupussiutumia, vieläpä lisäksi näiden välissä vahvoja
verisuonia, joita voi verrata vain alempain luurankoisten
kidusvaltimoihin. Tämä ja monet muut samantapaiset huomiot, joita tässä kävisi
liian pitkäksi luetella, ovat johtaneet olettamaan, että jokaisen yksilön
kehityksessä lajin kehitys alhaisemmista muodoista uudistuu enemmän tai
vähemmän selvänä, että siis, kuten sama asia myös on lausuttu, ontogenia
on fylogenian (lajikehityksen) suppeata kertaamista
(biogeneettinen peruslaki).
€€€
Ainoastaan arveluja on tieteellä esitettävänä
ensimäisten ihmisten esi-isistä, ja kun jotkut tekivät näistä arveluista
väitteitä ja oppilauseita, niin samalla luovuttiin tieteellisestä perusteesta.
Kun näissä tuumailuissa mielikuvituksella on
huomattava osa, voi yhä edelleen kysyä, eikö ihmisten phylembryoitten eroaminen
eläimellisistä ole tapahtunut paljon aikaisemmalla asteella, ehkä sillä
pussieläinten asteella, jolloin ne liitu-, jura- ja jo triaskausina
kansoittivat maan. Meidän tulee ottaa huomioon, että sellaisista ihmisten
phylembryoista ei ole meille säilynyt mitään jäännöksiä, ne epäilemättä olivat
luomia, jotka vähemmän soveltuivat kivettymiä muodostamaan. Sama koskee
luultavasti kaikkien plasentaalisten nisäkästen sukujen phylembryoita, koska ne
niin äkkiä ja nähtävästi välittömästi ovat olemassa tertierin alussa, mutta
liidussa ja jurassa niistä ei ole jälkeäkään.
Kehitysoppiteoretikon mielikuvitus voi leijailla yhä
edemmäksi. Samalla kun se ei pane pääpainoa ruumiilliselle yhtäläisyydelle,
vaan painostaa ihmisen henkistä eroavaisuutta korkeimmalla olevista eläimistä,
voi se herättää käsityksen, että ihmisen phylembryot erosivat nisäkäsrungosta
jo sen juuressa. Eikäpä voi sitäkään mahdollisuutta mikään tieteellinen
väittely poistaa, että ihmissuvun sukupolviketju on johdettavissa
tuntemattomana haaraantumattomana phylembryosarjana esikambrisen kauden
alkusolusta.
Miten lieneekin, niin sen verran on varmaa, ettemme
ihmiskunnan phylembryoista tiedä mitään ja, että ainoastaan yleisen
kehitysaatteen johdonmukainen johtopäätös saattaa otaksumaan ihmiselle
eläimellisiä phylembryoita. Luonnollisesti sisältyy silloin tähän otaksumaan
toinen, että myös ihmisen henkiset kyvyt saavuttavat sukupolvihistoriallisen
kehityksensä ja laajuutensa tämän
ruumiillis-eläimellisen kuoren sisällä, jolloin on
myöntäminen, että ihmisen otaksuttu sukupolvihistoriallinen kehitys ei näytä
ihmeellisemmältä kuin hänen yksilöllinen kehityksensä munassolusta ja
yhteydessä tajuttomain solukudosten kanssa, millaisena se joka päivä tapahtuu
silmäimme edessä. Otaksumalla, että ihminen on kehittynyt eläinvanhemmista, ei
se muuta vähääkään sitä tosiasiaa, että ihminen on elollinen olio, joka henkensä
ja kulttuurikykyisyytensä kautta kohoaa korkelle eläinten yli – vieläpä
ihmismuotoisimpainkin yli.
€€€
Leche (1914), Ihminen. Otava.
(Kattavimpia selontekoja aiheesta vanhoissa oppikirjoissa.)
€€€





€€€
Näihin ja omiin
tutkimuksiinsa nojaten esitti jenalainen eläintieteilijä Ernst Haeckel v. 1872
gastraea-teoriansa. Sen mukaan esiintyy kaikilla eläimillä, alkueläimiä lukuun-
ottamatta, yhteinen maljamainen alkioaste, gastrula, jota on pidettävä yhteisen
perusmuodon, gastraean, perinnöllisenä toistumisena. .Molemmat alkiolehdet,
jotka muodostavat gastrulan seinän, ovat kaikissa eläinluokissa sienieläimistä
ihmiseen asti homologisia, koska ne syntyvät kaikkialla samalla tavalla
sisäänpainumalla ja kehittyvät samoiksi elimiksi.
Tämä teoria oli
tulos Haeckelin kokeesta sovelluttaa Darwinin vastaperustaman polveutumisopin
periaatteita sikiöoppiin, jolle hän antoi nimen ontogenia, yksilökehitysoppi. »
Yleinen muoto-oppi» nimisessä teoksessaan hän oli jo v. 1866, liittyen
aikaisempiin tutkijoihin, väittänyt, että oli olemassa välitöntä tosiasiallista
yhdenmukaisuutta eläinten yksilökehityksen ja sukukehityksen välillä, ja
sanonut yksilökehitystä eli ontogeniaa sukukehityksen eli fylogenian lyhyeksi
ja nopeaksi toistumiseksi. Hän sovellutti tätä n. s. biogeneettistä peruslakia
v. 1874 »Ihmisen synty» nimisessä teoksessaan laveasti ihmiseen ja teki tässä
ensimmäisen yrityksen esittää yleistajuisesti yksilökehityksellisiä tosiasioita
suuremmalle sivistyneelle lukijakunnalle.
Haeckel oli
koettanut selittää gastraea-teoriallaan molempain primääristen alkiolehtien
syntyä yhtenäisiltä näkökannoilta. Hänen oppilaansa Oskar ja Richard Hertwig
ottivat tehdäkseen samoin keskimmäiselle alkiolehdelle. Useimmat embryologit
olivat Remakin tavoin otaksuneet, että tämä lehti erkanee sisemmästä
alkiolehdestä. Hertwigin veljekset esittivät sitävastoin v. 1881
coeloma-teoriaksi nimittämänsä opin, jonka mukaan keskimmäinen alkiolehti
syntyy gastrulan ontelosta kahtena ruumiinseinämän pullistumana. Nämä
pullistumat kasvavat molempain primääristen alkiolehtien väliin erottaen ne ja
muodostavat yhteensulautumalla ruumiinontelon eli coeloman, jota ennen pidettiin
keskimmäisen alkiolehden halkeamana. Kaikilla eläimillä, joilla yleensä on
ruumiinontelo, käy kehitys samalla tavoin, ja keskimmäisestä alkiolehdestä
syntyy kaikilla samat elimet. Täten ulotettiin homologia, jonka Haeckel oli
väittänyt vallitsevan molempiin primäärisiin alkiolehtiin nähden, myöskin
keskimmäiseen alkiolehteen, jonka käsitteen Hertwigin veljekset käsittivät
kuitenkin jyrkemmin ja ahtaammin, kuin aikaisemmin oli tapahtunut.
Oppi
alkiolehtien samasyntyisyydestä ja biogeneettinen peruslaki saivat darwinismin
kukoistuskaudella paljon kannattajia embryologien keskuudessa. Erittäin
laajasti niitä käytettiin siinä »Vertailevan sikiöopin käsikirjassa», jonka
englantilainen eläintieteilijä Francis Balfour julkaisi vuosina 1880 ja 1881.
Tältä suunnalta ei puuttunut kuitenkaan alun pitäen myöskään vastustajia.
Niiden joukossa on Albert Köllikerin ohella, joka huomautti, että eliöiden
kehityslait olivat vielä kokonaan tuntemattomat, mainittava etupäässä
leipzigiläinen embryologi Wilhelm His. Hänen ensimmäinen pääteoksensa ilmestyi
v. 1868 nimellä »Tutkimuksia selkärankaisruumiin alkuaiheista». Se sisälsi
tarkan kuvauksen kananpojan yksilökehityksestä ja esitti mielipiteen, että
sikiö ei muodostu ainoastaan alkiolehdistä, vaan myös osaksi munanvalkuaisesta.
Edelleen His käsitti siinä eliöruumiin kehitystapahtumat yksinkertaisten
fysikaalisten ilmiöiden seurauksiksi, jotka johtuvat esimerkiksi kimmoisen
levyn erilaisista jännityssuhteista tai levyjen poimuttumisesta vastustusta
kohdatessaan. Tätä mekaanista kehitysteoriaa hän kehitteli edelleen v. 1875
toisessa pääteoksessaan »Ruumiimme muodot ja niiden syntymisen fysiologinen
ongelma». Hän joutui näillä mielipiteillään jyrkkään ristiriitaan
biogeneettisen peruslain kanssa, jonka mukaan sikiökehitys luullaan voitavan
selittää syyperäisesti sukukehityksen avulla, kun taas His nimittää sellaista
selitystä pitkäksi kiertotieksi, jota ei ollenkaan tarvita
yksilökehityksellisten tosiasiain ymmärtämiseksi.
Niinkin jyrkkä biogeneettisen peruslain puoltaja kuin" Oskar Hertwig on
myöhemmin koettanut muovailla tätä lakia niin paljon, että sen alkuperäinen
merkitys melkein kokonaan katoaa. Uudemmat tutkimukset ovat nekin horjuttaneet
kovasti oppia alkiolehtien samasyntyisyydestä, vieläpä koko
alkiolehtiteoriaakin. Ne ovat ennen kaikkea osoittaneet, ettei keskimmäisen
alkiolehden muodostumisessa ole eri eläinryhmäin välillä mitään yhdenmukaisuutta…
että tämän käsitteen täytyy hajota joukoksi kokonaan riippumattomia
alkuaiheita. Tutkimus ei ole kuitenkaan päässyt tässä kohden vielä mihinkään
lopulliseen tulokseen.
Aivan uusia
tehtäviä asetti yksilökehitysopille Haeckelin oppilas, hallelainen Wilhelm
Roux. Täydentääkseen siihenastista kuvailevaa ja vertailevaa kehitysoppia hän
perusti kokeellisen tehtäväkseen joita esiintyy, painovoiman, hapen, myrkkyjen
ja muiden syiden vaikutusta elimistön muotoon. Se koettaa keinotekoisilla
toimenpiteillä saada vastuasta kysymykseen, onko ja missä määrin jo munassa
kehityksen alkaessa erityisiä itsenäisiä aiheita, jotka kehittyvät määrätyiksi
muodostumiksi munan muista osista riippumatta.
--
Darwinin aikakausi synnytti Saksassakin eläintieteilijän, joka on Huxleyn
tavoin vaikuttanut sangen laajoihin kansankerroksiin voimakkaalla
persoonallisuudellaan: jenalaisen Ernst Haeckelin. Ollen monessa suhteessa
englantilaisentutkijan ja taistelijan kaltainen eroaa hän tästä kuitenkin
vahvasti dogmaattisen, yltiöpäisyyteen taipuvan luonteensa kautta, joka on
vahingoittanut hänen kansanomaisia teoksiaan ja vähentänyt niiden
kasvatuksellista arvoa.
Haeckel perusti
eläintieteilijä-maineensa säde-eläimiä käsittelevällä erikoisteoksellaan, joka
ilmestyi v. 1862. Siinä hän ensi kerran tunnusti Darwinin oppia, jonka puolesta
hän seuraavana vuonna kävi otteluun koko hehkuvalla nuoruudeninnostuksellaan luonnontutkijain
kokouksessa Stettinissä.
Sitten hän
ryhtyi vaikeaan kokeeseen sovelluttaa Darwinin periaatteita järjestelmällisesti
eliöiden koko muoto-oppiin. Tämä tapahtui v. 1866 »Eliöiden yleinen muoto-oppi»
nimisessä teoksessa, jossa jo ilmenee Haeckelin pyrkimys asettaa Darwinin oppi
laajan maailmankatsomuksen, monismin, perustaksi. Jenalainen eläintieteilijä
tahtoo tässä teoksessaan perustella muoto-oppia monistisesti polveutumisopin
avulla, hän tahtoo saattaa voimaan ajatuksen elimellisen ja elimettömän luonnon
ykseydestä, mekaanisten syiden yleisestä vaikutuksesta kaikkiin havaittaviin
ilmiöihin, ja levittää vakaumusta, että syntyvät ja kehittyneet eliömuodot
eivät ole muuta kuin poikkeuksettomain ja ikuisten luonnonlakien välttämättömiä
tuloksia.
Samoin kuin
»Yleisestä muoto-opista» voi kaksi vuotta myöhemmin julkaistusta
»Luonnollisesta luomishistoriasta», joka sai paljoa laajemman levenemisen kuin
edellinen perustava teos, huomata, että Haeckel tuntee itsensä uuden
maailmankatsomuksen profeetaksi, järkeen ja luontoon perustuvan uskonnon
apostoliksi, jonka lujimpana tukena hän pitää darwinismia. Sen viimeistelyksi
on tarkoitettu myöskin, seuraava laajemmille piireille aiottu teos, v. 1874
ilmestynyt
»Ihmisen synty», jossa Haeckel kehittää edelleen jo »Yleisessä muoto-opissa»
ja »Luonnollisessa luomishistoriassa» tekemäänsä koetta suunnitella ihmisen
sukupuu ja osoitti nimenomaan täydellistä vastaavaisuutta ihmisen sikiö- ja
sukukehityksen välillä selittäen sen »biogeneettisellä peruslaillaan».
Jatkettuaan
tutkimuksiaan 20 vuotta Haeckel julkaisi »Systemaattinen sukukehitysoppi»
nimisen suuren teoksensa, joka esitti suunnitelman eliöiden luonnolliseksi
järjestelmäksi niiden sukuhistorian perusteella. Tähän päättyivät hänen v. 1866
alkaneet pyrkimyksensä uudistaa systematiikkaa polveutumisopin avulla ja
ilmaista eliöiden sukulaisuussuhteet sukupuiden muodossa.
Käsi kädessä
näiden sukuopillisten tutkimusten kanssa kävivät Haeckelin luonnonfilosofiset
harrastukset monismin tarkemmaksi perustelemiseksi, tutkimukset, joiden
tulokset hän esitti v. 1899 »Maailmanarvoitukset» nimisessä teoksessaan, jonka
täydennykseksi ilmestyi v. 1904 »Elämänihmeet». Ei mikään Haeckelin teos ole
saanut niin tavatonta menekkiä kuin »Maailmanarvoitukset», eikä hän millään ole
niin syvästi vaikuttanut kaikkiin kansankerroksiin. Ja kuitenkin se on hänen
heikoimpia teoksiaan. Siitä puuttuu »Yleisen muoto-opin», »Luomishistorian» ja
»Ihmisen synnyn» omintakeisuus, ja siinä on osia, joissa Haeckel astuu kauas
pätevyysalueensa ulkopuolelle. Vaikka se onkin vaikuttanut herättävästi, ei se
ole kansankirja sanan todellisessa merkityksessä.
Paitsi näitä
laajoja teoksia, jotka ovat omistetut polveutumisopille ja sen lähemmälle
perustelulle, on Haeckel julkaissut useita pienempiä kirjoituksia darwinismin
puolesta, niiden joukossa monta polemisoivaa, joista Virchowia vastaan
tähdätty v. 1878 ilmestynyt kiistakirjoitus »Vapaa tiede ja vapaa oppi» on
painavin. Hän on tällä uutteralla kirjallisella toiminnallaan vaikuttanut
syvästi aikansa henkiseen elämään ja Huxleyn tavoin edistänyt darwinismin
kohoamista kulttuurimahdiksi. Hän herätti luonnonkauneuden ihailua
kuvateoksillaan luonnon taidemuodoista (»Die Kunstformen der Natur» ja
»Wanderbilder» ) ja hyödytti eläintieteellistä erikoistutkimusta suurilla
säde-eläin-, sinieläin-, meduusa- ja uimapolyyppi-monografioillaan, joissa
tosin yksityiskohdissa on erehdyksiä, mutta jotka kokonaisuutena kuitenkin
muodostavat valtavan suurtyön, joka takaa Haeckelille kaikiksi ajoiksi eturivin
paikan eläintieteellisten erikoistutkijain joukossa.
Walther May (1918),
Biologian suurmiehiä. Piirteitä biologian historiasta,sivut 72-5; 173-5.
Otava, Kirjapaino Polytypos, Turku (182 sivua)
Teos osoittaa, miten tärkeätä kriittinen oppihistoriallinen ote olisi. Kirja on
varsin varhainen, ja tätä perinnettä olisi ollut hyvä jatkaa vakiintuneen
tieteenhistorian oppituolin kanssa Suomessakin. Finnenfragen-aikoihin
Virchowhan teki tutkimusmatkan Suomeen ja totesi, että "nämä mongolithan
ovat vaaleampia kuin saksalaiset!"
€€€



€€€
Käynenkö nyt vielä tarkastelemaan
niitä todistuksia ihmisen menneisyydestä, joita meille antaa hänen
äidinruumissa tapahtuvan kehityksensä historia, embryologia eli
sikiöoppi? Vain vieläkin käsitettävämpiä ja vakuuttavampia ovat sen antamat
todistukset ihmisen eläimellisestä syntyperästä, hänen verenheimolaisuudestaan
apinoiden, muiden imettäväisten, kaikkien luurankoisten kanssa aina kaloihin ja
näiden kautta yhä edemmäksi alemman eläinkunnan äärettömään joukkoon asti. Sillä jos
kysymme itseltämme, miksi esim. ihmisen kaksi suurinta kuuloluuta, vasara ja
alasin, jotka ovat syvällä salassa rumpukalvon takana ja yltympäriltä
pääkallonluiden ympäröimiä, aikaisempana kehitysaikana ovat aivan pintapuolena
ja alaleuan välittömässä yhteydessä, on siihen vain yksi perusteltu ja
järkevä vastaus, ja se on seuraava: siksi, että nämä muodostumat olivat
imettäväisten esi-isillä, kuten vielä nykyäänkin kaloilla, pään pintaosiin
kiinnitettyjä luita, joiden tehtävänä oli kannattaa ja osaksi muodostaakin
useimmista palasista kokoonpantu alaleuka. Mutta ensimmäisillä imettäväisillä,
joilla paljon voimakkaammin kehittyneen alaleuan täytyi olla välittömästi
kiinnitetty pääkalloon, jäivät nämä osat kehityksessä takapajulle, tunkeutuivat
tiviisti kiinni pääkalloon, jonka paksussa seinämässä varsinaisella
sisäkorvalla oli paikkansa, ja niin joutuivat ne sen yhteyteen, siis niille
alkuaan vallan vieraaseen laitokseen ja toimeen. Ne astuivat kuuloaistin
palvelukseen ja säilyivät tällaisina aikaisempien luiden kääpiömäisen pieninä
jäännöksinä kautta kokonaisen sarjan imettäväisiä, kunnes periytyivät
ihmiselle. Mutta sen saman syntymisen ja muodostumisen, jonka alaisina ne
muinoin olivat esi-isillä olleet, täytyy perimälakien mukaisesti toistua
myöhempien jälkeläisten sikiöllä, vaikkakin lyhemmässä, typistyneemmässä
muodossa. Tai jos kysymme, miksi syntyy ihmisen sikiön kaulaan kummallekin
puolelle useampia rakomaisia aukkoja, saman tapaisia kuin kalan tai nuoren
sammakon kidusaukot, samalla kun aivan niiden takana olevasta, ei neli- vaan
vasta kaksilokeroisesta
sydämestä lähtee eteenkäsin kokonai- nen kimppu vet:isuonia, kummallakin puolen
samanaisesti jakautuneina kulkeakseen pitkin noita kidusaukkoja, -muodostumia,
jotka pian senjälkeen osaksi taasen kokonaan katoavat, osaksi niin melkoisesti
muuttuat, että kukaan ei tuntisi enään niiden edellisiä uhteita, tehden siis
aivan kokonaisen kierroksen päästäkseen lopulliseen päämääräänsä, on tässä
asiassa vastaus vielä yksinkertaisempi: koska esi-isämme olivat sellaisilla
kidusaukoilla ja yksinkertaisella sydämellä varustettuja vedessä eläviä
eläimiä, lyhyesti sanoen kaloja. Kun niistä myöhemmin tuli ilmaa hengittäviä
maaeläimiä, ei enään ollut luonnon vapaassa vallassa muuttaa niiden
kaulanseutua ja sydäntä välittömästi sellaisiksi, kuin heidän uusille elämänsuhteilleen
yksinkertaisimmin ja paraiten olisi sopinut: sen täytyi askel askeleelta
muuttaa ja osaksi kokonaan syrjäyttääkin olemassa olevat muodot. Se koettaa nyt
tehdä sen mahdollisimman pian, antaakseen eläimille niiden uudet varusteet ja
tunkee sen vuoksi tämän muodostamisen vihdoin korkeimmilla maaeläimillä
aikaisimpaan sikiöaikaan ja muutamissa päivissä tapahtuvaksi. Mutta se ei ole
vielä likipitäenkään onnistunut poistamain niitä kokonaan, mikä kumminkin
selvästi on sen tarkotus.
Mutta tässä keskeytän. Elävää ja todella vakuuttavaa
käsitystä sellaisista asioista ei voi saada sanoilla aikaan. Mutta asiantuntija
voisi pitää näitä paria esimerkkiä melkein naurettavina verrattuina siihen
kerrassaan mittaamattomaan määrään todistuksia, jotka tukevat tässä esitettyä
sikiöopin käsityskantaa. Suotakoon minun kumminkin vielä kerran toistaa:
odotamme, vieläpä vaadimme jokaiselta, joka tahtoo vastustaa oppiamme ihmisen
polveutumisesta tai yleensä meidän koko maailmankatsomustamme, että hän oppisi
nämäkin tärkeät tosiseikkasarjat ensin kunnolla tuntemaan ja arvostamaan.
Silloin hän pian tulee vakuutetuksi siitä, että rakennuksessamme jokainen kivi
on oikealla paikallaan ja että sitä ei millään ihmisvoimalla voi reväistä
paikaltaan.
Benjamin Vetter (1907) Kehitysoppi ja ihminen,
s. 80-83. Suomentanut Väinö Jokinen. Kustantaja Vihtori Kosonen, Helsinki (186
sivua).
€€€
”...Sensijaan oletan sinun
jo aavistaneen seuratessasi edellistä esitystä, että vesikaIvolla mahtaa olla
jonkinlainen syvällisempi sukuhistoriallinenkin merkityksensä. -Aavistuksesi
onkin aivan oikea, sillä tämä kalvo kertoo meille m. m. miten
muinaisesivanhempamme vuosimiljonia sitten jättäessään alkuperäisen
vesielämänsä -meidänkin muinaisesivanhempamme olivat varhaisempina aikoina
vedessä eläjiä -ja vähitellen mukautuessaan maaelämän tarjoamiin uusiin oloihin
kuljettivat kuitenkin mukanaan, arvaamattomain ajanjaksojen kautta säilyviä
muistoja tuolta kehityskaudeltaan.
Me voimme vieläkin nykyistä
eläinkuntaa tarkastelemalla seurata tuota eläinten elementistä toiseen
siirtymistä ja siitä johtuvia sikiö-opillisia omituisuuksia. Kalat esim. elävät
täydellisesti vedessä ja niiden sikiöt kehittyvät myös vapaina tuossa
elementissä, useat sammakkoeläimet ovat jo siirtyneet itse maalle elämään,
mutta ne eivät ole voineet siirtää sikiökehitystään maaelämää , vastaavalle
kannalle, minkä vuoksi ne joka kevät ovat pakotetut etsimään vesilammikon,
johon ne laskevat munasolunsa, ja jossa niiden sikiöt kehittyvät muinaiseen
tapaan, kunnes ne ovat valmiit jättämään vesielämänsä ja etsimään tiensä
kuivalIe maalle. Kaikki sammakkoeläimiä korkeammalle kehittyneet luurankoiset
(matelijat, linnut ja nisäkkäät, viimeksi mainittujen joukossa myös ihminen)
ovat sitävastoin ratkaisseet sikiöittensä veden tarpeen siten, että ne ovat
kehittäneet. jokaisen sikiönsä ympärille oman pienen lammikkonsa, sikiöveden
täyttämän vesikalvorakkulan, missä sikiö sittenkin kehittyyaivan samoja lakeja
noudattaen kuin ennenmuinoin niiden esi-isien aikoina, jolloin mainittu kehitys
tapahtui vapaasti vedessä. Näin ratkaisi luonto sikiön vesitarpeen samalla
tavalla kun kaupungin asukas korvaa luonnollista järveä rakentaessaan taloonsa
uimasammion.
Minä mainitsin äsken samassa hengenvedossa
matelijat, linnut, nisäkkäät ja Iliiden joukossa ihmisen. Mutta eikö nyt
kuitenkin ole aivan ylitsepääsemätön ero esim. linnun ja ihmisen sikiön
kehityksessä jo niiden varhaisemmasta alusta alkaen; muniihan edellinen munia)
jotka vasta emon ruumiin ulkopuolella kehittyvät sikiöiksi? Ero on kyllä
monessa suhteessa hyvinkin huomattava, mutta lähemmin asiaan syventyessä ei se
kuitenkaan ole niin suuri kuin alussa näyttää, päinvastoin on ihmisalkio
varhaisempaan kehitykseensä nähden, kuten myöhemmin saamme nähdä,
hämmästyttävän suurestikin muiden luurankoisten eläinten, lähinnä
luonnollisesti korkeampain nisäkkäiden alkioiden kaltainen. lMutta tässä
kiinnitämme huomiomme ainoastaan hedelmöityneen munasolun varhaisimpaan
kehityskauteen. Tällöin on todettavissa ei ainoastaan alkioiden ulkomuodossa ja
rakenteessa aivan hämmästyttävä yhtäläisyys vaan vielä täysi periaatteellinen
yhtäläisyys kehitystavassakin) niin erilaiselta kun se ehkä ensi katsannolta
meistä näyttääkin. Kehittyyhän ihmisenkin hedelmöitynyt munasolu aluksi
täydellisesti äidin ruumiista vapaana, joskin erääseen sen putkeen suljettuna,
ja vasta saavutettuaan määrätyn kehitysasteen liittyy se emän seinämään. Ja jos
tarkastelemme nisäkästen eli imetiäväisten luokkaa yleensä, niin näemme, että
löytyy munivia imettäväisiä (nokkaeläimet) sekä edelleen sellaisia nisäkkäitä,
joiden sikiöt elävät koko syntymäntakaisen ikänsä irtonaisena munana emonsa
emäontelossa ensinkään muodostamatta istukkaa tai tätä vastaavaa elintä
(useimmat pussieläimet). Ja niidenkin nisäkkäiden joukossa, joiden sikiökehityksen
aikana istukka toimii ravinnon välittäjänä, on sellaisia, alhaisemmalle
kehitysasteella olevia ryhmiä, joiden emänlimakalvo ei muodosta katoavaa kaIvoa
(esim. kavioeläimet). Nyt mainitsemani nisäkästen luokassa tavattavat eri
tyypit ovat eri pitkälle kehittyneitä asteita sitä järjestelmää kohti, joka on
vallalla korkeimmilla nisäkkäillä ja ihmisellä. Toiselta puolen taas tiedämme,
että löytyy matelijoita, vieläpä kalojakin, joiden munat jatkavat kehitystään
emonsa ruumiissa niin pitkälle, että syntyy vapaasti liikkuva sikiö; sanotut
eläinlajit synnyttävät siis eläviä sikiöitä. Näinollen ei löydy mitään selvää
rajaa eläviä sikiöitä synnyttävien ja munivien eläinten välillä. Oikeastaan
nisäkkäätkin, ihminen niihin luetluna, muodostavat hedelmöitetystä
munasolustaan irrallisen munan, joskin se, lukuunottamatta kaikkein alhaisempia
nisäkkäitä, pysähtyy emään jatkaakseen siellä kehitystään. Varhaisemmassa
sikiökebityksessämme on näin ollen seikkoja, jotka kieltämättä viittaavat
siihen, että ihminenkin polveutuu lajeista, joiden munat ovat kehittyneet emon
ruumiista vapaina, ja edellä näimme, että muutamat toiset sikiöopilliset seikat
osoittavat, että nuo munat ovat muinaisesivanhempiemme aikoina läpikäyneet
kehityksensä vedessä. Näin kuljettaa sikiökehityksemme meidät vuosimiljonia
taaksepäin nostaen esirippua, joka verhoaa näitä kaukana historian takana
olevia aikoja, ja antaa meidän hämärästi aavistaa, mistä sukumme juuret ovat
kulkeneet. Että se samalla yhdistää meidät läheisesti muuhun elolliseen luontoon
on jo edellä käynyt esille. Tämä yhteys, miksi ei sukulaisuus, jota niin monet
muut luonnontieteelliset seikat todistavat, osoittaa, että olemme vanhaa
aatelia moniheimoisessa eläinkunnassa....
...tulemme
hämmästykseksemme huomaamaan, että heidän alkionsa ovat aivan samanlaiset kuin
sinä alkiokaudella olit. Ero heidän ja sinun välilläsi oli tällöin niin pieni,
että jos teidät olisi vieretysten asetettu, ei kukaan olisi voinut eroittaa
toista teistä, sinua, ihmisalkiota toisesta kaniinin, sian tai jonkun muun
nisäkkään alkiosta. Mutta vielä pitemmällekin ulottuu tuo yhtäläisyys. Monessa
suhteessa muistutit näinä kehityksesi varhaisaikoina vieläkin alempain eläinten
lintujen, matelijain, sammakkoeläinten, ja kalojenkin alkioita. Olipa sinun
ruumiinrakenteessasi silloin ominaisuuksia, jotka muistuttivat vieläkin alempia
eläimiä. Mitä alemmaksi eläinkunnassa tulemme, sen aikaisemmin kuitenkin
erosivat nämä lajit ja niiden alkiot rakenteeltaan sinusta.
Tähän asti olet
kärsivällisesti odottaen seurannut esitystäni, mutta nvt näen, että et enää
malta olla tekemättä oikeutettua kysymystä, mitä merkitsee tämä kaikki. -Koetan
antaa sinulle siihen lyhyen vastauksen. Tutkimus on osoittanut, että nykyään
elävät eläinlajit eivät aina ole olleet samanlaisia, vaan että ne pitkien
ajanjaksojen varsilla ovat vähitellen muuttuneet elinehtojen muuttuessa, ja
elämisen taistelun sekä monen muun seikan tätä muuntelevaisuutta ohjatessa.
Sillä tavoin on alhaisemmista ja yksinkertaisemmin rakennetuista muodoista
vähitellen kehittynyt korkeampia, ja muutamista harvoista alkumuodoista
erilaistunut , luonnon lukematlomat lajit ja muunnokset. Tällä tavoin
käsitetään myös sinun ja minun sukumme syntyneen. Mutta aivan samoin kuin
olettamamme kehitys aikojen varsilla on alhaisemmista muodoista vähitellen
johtanut korkeampiin, aivan samalla tavalla tapahtuu vieläjokaisen yksilön
syntyessä hänen varhaisin kehityksensä Jokainen laji kertaa sikiökehityksensä
aikana, suurin piirtein tosin, sen kehityksen ääriviivat, jonka hänen
esivanhempansa ovat aikojen varsilla läpikäyneet. Jos nyt asian laita on niin,
että sekä sinun sukusi, samoin kuin kaikkien eläinlajienkin sukujen alkujuuret
varhaisessa muinaisuudessa ovat käyneet yhteen, ja että alempain eläinlajien
sukuhaarat ovat paremmin eronneet siitä rungosta-, jonka latvaoksa sinä olet,
kuin korkeampain, ja että jokaisen lajin sikiö kehittyessään niin sanoaksemmc
kiipeää tuota samaista sukupuuta pitkin sen juuresta oman sukuhaaransa latvaan
asti muistuttaen historiallisessa järjestyksessä sukupuun eri korkeudella
eläneitä kehitysmuotoja, niin on selvää, että sinunkin varhaisempi alkiokautesi
kertaa niitä kehitysmuotoja, mitä muinaisesivanhempasi läpikävivät sukupuusi
tyviosissa, yhdessä lukuisain muiden eläinlajien kanssa. Täten on
selitettävissä, miksi sinä et sikiökautesi alkuaikoina ensinkään muistuttanut
ihmistä vaan erilaisia alhaisemmalla asteella olevia eläinlajeja, sukupuusi
tyvivesoja, ja että sinun alkiosi aluksi oli samankaltainen muiden
luurankoisten alkioiden kanssa.
Tarkastellessamme eläinkuntaa
kokonaisuudessaan tapaamme siellä eläinlajeja, jotka eivät koko kehityksensä
varrella ole pääs~ seet yksisoluista muotoa korkeammalle, ja taasen toisia,
joiden ruumis suuresti muistuttaa sinun kehityksessäsi esiintyvää
alkiorypäle-astetta j. n. e. Nämä lajit ovat noita äsken mainitsemiani
sukupuusi tyvivesoja. Kuitenkin sivuutat sinä nuo varhaiset asteet nopeasti ja
ikäänkuin ohimennen, sillä sinulla on paljon enemmän muisteltavaa ja
kerrottavaa sukupuusi korkeimmissa osissa, nykyistä kehitysmuotoasi lähinnä
olevissa vaiheissa.
Jo ennenkuin olet
saavuttanut 2:11 millimetrin pituuden alkaa ruumiissasi selkäjänne kehittyä.
Tämä muodostus on sinulle historiallisesti erittäin merkityksellinen; sen
ilmestyttyä voi jo alkiosta varmasti sanoa, että siitä syntyy luurankoinen
eläin. Kaikilta luurangottomilta puuttuu selkäjänne, jotavastoin se esiintyy
kaikkien luurankoisten alkioilla, samoinkuin sinullakin. Selkäjänne on
nähtävästi esivanhemmillamme aikoinaan yksin toiminut ruumiin tukena, samoin
kuin se nykyään esiintyyainoana vankempana tukena muutamilla alhaisilla
»Iuurankoisilla.» Myöhemmän kehityksen varrella se sitävastoin kokonaan häviää,
samalla kun sen tilalle astuu selkäranka. Samoiu kuin sinulle, käy tässä
suhteessa muillekin selkärankaisille. Kaikilla niillä on varhaisemmalla
alkiokaudella ollessaan samanlainen selkäjänne- muistona historiantakaisista
kehitysvaiheista, joskaan se ei kaikilta täydelleen häviä selkärangan
kehittyessä. Niinikään on tuo varhain esiintyvä ruumiin segmentarisuus ominaisuus,
joka eroittaa sinut jo varhaisella alkio-asteella alhaisemmista eläimistä.
Kaikilla luurankoisilla sekä useilla luurangottomainkin ryhmään kuuluvilla
eläimillä on ruumis jaettu perättäin seuraaviin, jotenkin samanlaisiin osiin,
segmenteihin. - Sanottu segmentarisuus näkyy sinunkin ruumiissasi alkiokaudella
erittäin selvästi. Myöhemmin on se niinikään havaittavissa, vaikka ei enää niin
selvästi kuin ennen. Näin ollen olemme taas käyttäneet sinua itseäsi oman
sukusi muinaisvaiheiden todistajana, ja myöhemmin tulemme vielä monasti
palaamaan kehityksesi sukuhistorialliseen merkitykseen.
... lhmisalkiolla on näin
ollen eräällä kehityksensä asteella monimutkainen kiduskoneisto nielunsa
kummallakin sivulla, aivan samalla tavalla kuin kiduksilla hengittävien eläintenkin
alkioilla vastaavalla kehityskaudella. lhmisalkion kidusaiheet eivät kuitenkaan
koskaan kehity valmiiksi kiduksiksi, kuten näiden eläinten, vaan saavat
toisenlaisiin tehtäviin mukautuneen muodon. Samoin kuin ihmisalkiolle
kehittyvät tässä suhteessa kaikkien muidenkin nisäkkäiden alkiot. Tämä
kidusaiheiden esiintyminen todistaa, että sukumme varhaisesi-isät ovat olleet
kiduksilla varustettuja, ja koska kiduksia tavataan vain vedessä elävillä
eläimillä, johdumme tästäkin sikiökautisesta muistosta samaan lopputulokseen,
johon jo aikaisemmin mainittujen huomioiden perustuksella olemmle tulleet, nim.
että meidänkin sukuhaaramme muinaiset edustajat ovat olleet vesielämään
sopeutuneita.
... miksi kehittyy meille ensinkään meistä nähden tarpeettomia ihokarvoja,
miksi ne ovat sikiökaudella suhteellisesti vahvemmat kuin myöhemmin, ja
minkävuoksi toiset ihmiset tai kansat ovat karvaisimpia kuin toiset. Näihinkin
kysymyksiin antaa -kuten jo aavistanet -sukuhistoriallinen kehityksemme
ymmärrettävän ja selvän vastauksen. Ihmisen esivanhemmilla on ollut vahvempi
karvapeite kuin nykyajan ihmisellä. Ihokarvoillamme on varemmin epäilemättä
ollut suurempi merkitys kuin nykyään; tämä merkitys on vähitellen hävinnyt, ja
samalla ovat myös karvamme alkaneet surkastua lukuunottamatta muutamia kohtia
ruumiissa, joissa ne ovat sopeutuneet uusiin tehtäviin. Kaikista surkastuneista
elimistä tiedämme, että ne sikiöllä ovat suhteellisesti vahvemmin kehittyneet
kuin täysikasvuisella ja että ne yleensä ovat eri suuressa määrin surkastuneet
eri yksilöllä tai kansoilla. Sitäpaitsi voi säännöllisesti surkastunut elin
esiintyä muinaisperinnäisenä (atavistisena) muunnoksena, ja siksi tavataankin
toisinaan »Iuonnonoikkuina» hyvin tiheällä ja vahvalla karvapeitteellä
varustettuja ihmisiä.
Paitsi nyt mainittuihin seikkoihin on meillä syytä kiinnittää huomiota vielä
muutamiin muihinkin ihokarvastomme omituisuuksiin, jotka nekin puolestaan
heittävät valoa menneisyyteemme. Ensimäisenä tahtoisin mainita karvojen
kulkusuunnan, joka ruumiin eri kohdissa on erilainen. Me voimme sanoa, että
eläinten ihokarvat yleensä ovat asettuneet niin, että ne eläimen ollessa
tavallisessa lepoasennossaan suuntau.tuvat alaspäin, jotta sadevesi helpommin
luistaisi karvoja myöten. Eturaajoissa kulkevat nelijalkaisilla karvat
säännöllisesti raajan tyvestä sen kärkeen päin. Ihmisellä karvojen suunta on jo
sikiökaudella yläraajan yläosassa, olkavarressa, kyynärtaipeeseen päin
kohdistuva, siis myös alaspäin:, samalla kun karvat kyynärvarressa kulkevat
joko poikittain tai vinosti ranteesta kyynärtaipeeseen päin. Sama on asianlaita
neli- kätisillä eläimilläkin, apinoilla, joille tämä karvain asento niiden
sadeilmalla kyyryssä istuessaan ja nojatessaan kyynärvarsillaan polviinsa tai
suojellessaan käsillään päätänsä, on ymmärrettävä saman, sadeveden
poisjohtamista koskevan säännön valossa.
... Kun sinä olit
alkiona saavuttanut noin kuukauden ijän, alkoi ruumiisi sivuille kehittyä
kummallinen muodostus, vallimainen ihopaksunnos, joka kulki yläraajasi aiheiden
tyvestä alaraajan aiheiden tyveen (kuva 43 ja 44). Myöhemmin jakautui tämä
valli siten, että sen tilalle ilmestyi rivi perättäin seuraavia pieniä
kohopaikkoja, matalia nystymäisiä maitorauhasaiheita. Näytti taasen
siltä kuin kehityksessäsi olisi tapahtunut hairahdus, näytti kuin ruumiisi
rakennus taasenkin saisi toisenlaiseksi kuin vanhempaisi ruumiisi ja meidän
muiden kanssaihmistesi. Mutta nytkin osoittautui, että kehityksesi vain
huvitteli kanssasi rakennelIen muinaismuotoja, jotka se sittemmin hävitti.
Useimmat ylläsanotuista nisäaiheista surkastuivat nim. vähitellen ja hävisivät
olemattomiin, ne olivat vanhan totutun tavan mukaan sinunkin ruumiissasi
kehittyneet. Ainoastaan yksi pari niistä, ylhäältä lukien neljäs, kehittyi
edelleen ja muodostui nisäksi. Mutta mitä luonnon leikkiä sitten oli se, että
sinun...
Edellisessä esityksessä olemme siellä täällä maininneet sinulla
sikiökaudella löytyneen hännän. Tämä ruumiisi takaosa oli aluksi hyvin
vahvasti kehittynyt muodostus (kuva 22-24, 29, 33, 34, 15-48.), joka myöhemmin surkastui
niin, että sinulla nyt on siitä jälellä ainoastaan pieni, ihon peittämä jäte.
Mainitun surkastuman muodostavat 4-5 pientä häntänikamaa, joihin liittyy
hännänliikuttajalihasten surkastuneita jätteitä, sekä heikkoja häntähermoja ja
-verisuonia. Varemmalla sikiökaudellasi, silloin kun olit täydellisesti
raajaton ja kun sinulta vielä puuttui peräaukko, oli vaikeampi määrätä rajaa
keskiruumiisi ja suhteellisen vahvan häntäsi välillä, mutta takaraajojen
aiheiden ja peräaukon. ilmestyttyä oli sanottu raja selvempi. Häntäsi saavutti
neljännen ja viidennen sikiöviikon vaiheilla vahvimman kehityksensä. Siihen
jatkui silloin selkäjänteen takapää, jonka ympärillä tavattiin useampia
nikama-aiheita kuin myöhemmällä ikiikaudella (kuva 24). Alkujaan parillisen aortan
takimaiset päät jatkuvat kahtena verisuonena häntääsi ja lähettävät
segmentarisia sivuhaaroja. Samoin ulottuu häintään asti selkäytimen putkimainen
aihe, joka myöhemmin surkastuu ohueksi loppurihmaksi ja vetäytyy korkeammalle
selkäydinkanavassa, kuten edellä on esitetty. Kaikkien näiden lisäksi tavataan
hännän aiheessa vielä suolen takaosasta jatkuva häntäsuoli (kuva 22), joka
niinikään häviää myöhemmin kokonaan. Tämä mahtava häntäsi aihe alkaa kuitenkin
pian surkastua ja saavutettuasi noin 3-4 sm mitan, katoaa se kokonaan ruumiisi
pinnan peittoon. Kohta, josta häntäsi aihe niin sanoakseni vetäytyi ihon alle,
painuu matalaksi syvennykseksi, jonka ympärille ihokarvasi myöhemmällä
sikiökaudella muodostavat pyörteen tai pienen karvatupsun merkitsemään sitä kohtaa,
missä ne ennen ovat häntäkarvoiksi jatkuneet. Sikiökautinen häntäsikin
paljastaa meille esihistoriallisia muinaismuistoja kertoen ajoista, jolloin
maailmassa eleli raajaton, pitkällä ja vahvalla pyrstöllä varustettu olio,
jonka siemen oli siten sillnattu, että siitä vuosimiljonien kestäessä lopuksi
kehittyi ihminen. Nähtävästi tuo pyrstö toimi vesielämän sopeutuneena
liikuntaelimenä, samalla tavoin kuin kalojen pyrstö; me tiedämme nim. että
monet muutkin merkit viittaavat siihen, että muinaisesivanhempamme elivät
vedessä. Häntäsi kehitystä seuratessamme näemme nyt, miten tämän olettamamme
varhaisesi-isämme jälkeläisille kehittyivät raajat, ja miten tuo pyrstö tai
häntä, miksi sitä nyt tahdomme nimittää, alkoi raajojen vahvistuessa vähitellen
surkastua, kunnes se kokonaan katosi ruumiin pinnan peittoon.
... olleet muinaisperinnäiset eli atavistiset muunnokset, iotka aivan
odottamatta heittävät eteemme jonkun ruumijnosamme muinaiskuvan. Sellaisia ovat
edellä io mainjttujen lisäksi esim. muunnokset, joissa on kaksipuolinen
aorttakaari, kaksjosajnen, tai kaksisarvinen emä, ruumiin ontelossa olevat
kivekset, ylilukuisia nenäkuorikoita tai ulkoneva häntä -mainitakseni tässä
ainoastaan muutamia monista samanlaisista ihmisellä tavatuista ilmiöistä.
Elinikäsi ennen syntymääsi oli, verrattuna syntymää seuraavaan ikääsi kovin
lyhyt, mutta sen aikana ehti kehittyvä ruumiisi kuitenkin läpikäydä mitä
moninaisimpia vaiheita ja elimistösi muuttua enemmän kuin koko syntymää
seuraavan ikäsi varrella. Sinä olit syntyessäsi maailmaan vain heikko ja avuton
lapsi, mutta sinulla oli jo siihen mennessä takanasi siksi monivaiheinen ja
paljon merkitsevä kehitysjakso, että me emme vieläkään koko sen kantavuutta tajua.”
1 A l k i o (e m b r y o) nimellä kutsutaan hedelmöityneestä munasolusta
kehittyvää yksilön aihetta kahden ensimäisen sikiökuukauden aikana, sen jälkeen
saa se nimen sikiö (fetus). Kielenkäyttö ei tässä suhteessa kuitenkaan ole
voinut vakiintua täysin johdonmukaisesti minkävuoksi useat yhdyssanat
muodostetaan nimityksestä sikiö, esim, jo alkiolla tavat tavat sikiökalvot,
sikiövesi j. n. e.


€€€
...Nämä
ihmismunan varhaiset mukautumismuodot ovat hyvin mielenkiintoisia. Mutta
mielenkiinto lisääntyy, jos otamme huomioon biologian lain, joka sanoo, että yksilön
kehitys on lajin elämäntarinan kertausta. Tämä merkitsee, että
yksilöllinen syntymänedellinen ja -jälkeinen kasvamisemme täysi-ikäisyyteen
asti on ihmissuvun kehityksen lyhyt toistuminen. Tämä ei merkitse, että sikiö
jollakin kehityksen asteella on kala tai matelija; se tarkoittaa vain, että
muna kehittyy samaa tietä, jota esi-isämme, ovat kulkeneet tullessaan ihmisiksi.
Me
aloitamme yksilöllisen olemassaolomme yksisoluisena eläimenä; vasta kolmannen
kuukauden lopulla on sikiöllä jokseenkin täydellisen ihmisolennon kaikki
oleelliset osat. Viimeisten kuuden kuukauden aikana sikiö tulee yhä enemmän
ihmisen kaltaiseksi; sen eri osat aIkavat kypsyä, ja kypsymistä jatkuu
vuosikausia syntymisen jälkeen. -
Alkio alkaa heti kehittää omasta
ruumiistaan kahta sikiökaIvoa eli peitettä. Sisemmässä eli amnionissa
on puolisen litraa vettä. Alkio kelluu siinä, ja puristus, jonka alaiseksi se
joutuu, jakautuu siis tasaisemmin. Alkio kiinnittäytyy emän seinään
ulkokalvosta eli khorionisia lähtevän erikoisen kasvaimen avulla, jonka
nimi on istukka eli placenta (kaakku, kasvaimen muodon mukaan)...
Varhaisina päivinä ennen syntymistämme
elämme nopeasti; voimme olla siitä varmat. Olemme muutamissa päivissä saaneet
valmiiksi elinrakenteita, jotka ovat kymmenien miljoonien vuosien kehityksen
tuloksena...
Alimmat näistä kaarista ja välillä olevista
kidusraoista ilmestyvät ihmissikiölle kolmannella viikolla. Se tapa, kuinka raot häviävät ja kaaret kehittyvät erittäin monimutkaiseksi ihmiskurkuksi,
on ehkä mielenkiintoisin ja sekavin kohta ihmissikiön kehittymisessä.Toinen niistä kahdesta
kaaresta, jotka kehittyvät hailla leuoiksi, kehittyy ihmissikiöllä alaleuaksi ja
kahdeksi tai kolmeksi pienoiseksi sisäkorvan luuksi; toisesta kaaresta luinen ulkonema ja ulkokorvan rusto. Kieliluu,
Y-muotoinen laite, joka kannattaa kieltämme, kehittyy myöskin tästä ja ensimmäisestä
kiduskaaresta. Toisesta ja kolmannesta kiduskaaresta tulee kilpirusto eli
aataminomena; neljännestä kurkunkansi, viidennestä henkitorven rustot. Koska ihmisalkio
kehittyy keuhkoilla hengittäväksi eikä tarvitse kiduksia, eivät kidusraot
kehity; kuudennen viikon jälkeen ei niistä ole mitään ulkonaista merkkiä. Mutta
ensimmäisen raon toisen pään ympärille kehittyy sikiön korva; jäännöksestä tulee n. s. Eustachion
torvi eli käytävä, joka vie suusta korvan rumpukalvo-onteloon.
Toisella kiduskaarella (brankiaalikaarella), josta
kalan alkioilla kehittyvät kiduspeite ja kiduslihakset, on vastineena seitsemäs
aivohermo. Sama hermo kehittyy myöskin ihmisen sikiöllä tämän kaaren tilalle;
se kasvaa ylöspäin, ja siitä tulee kasvojemme suuri hermo, joka haaraantuu
korviin, suuhun, nenään ja silmiin. Tämä on kummastuttava asia. Kasvojemme
hermot liikuttivat hengityskoneistomme kiduspeitteitä silloin, kun olimme
kaloja. Aortan -sydämestä lähtevän suuren valtimon kuusi haaraa kehittyvät
näistä ihmissikiön kalaamuistuttavista kaarista. Kolmas pari muodostaa osan
kahdesta sisemmästä kaulavaitimosta. Neljännen parin vasemmasta haarasta
muodostuu aortan mutka. Osa kuudetta paria muuttuu keuhkovaltimon pääväyläksi;
toinen kuljettaa sikiökehityksen aikana verta keuhkovaitimosta aortaan antaen
siten sydämen oikean kammion pumputa epäpuhdasta verta aortaan ja siitä
istukkaan. Syntyessä se sulkeutuu; veren täytyy nyt kulkea keuhkovaltimosta
keuhkoihin.
Ihmeellistä mukautumista! Osa kiduskaarivaltimoa, jota on käytetty
istukan verenkiertoon, sulkeutuu äkkiä, jotta voitaisiin tyydyttää
äskensyntyneen lapsen ilmantarve! Tästä lähtien lapsi saa happea omista
keuhkoistaan eikä äitinsä verestä.
Kolmas ja
neljäs rako joutuvat sikiöelämän aikana toisen kaaren muodostaman poimun
peittoon. Tähän voi kehittyä fisteli eli aukoma -se on sulkeutuneen
kiduskammion jäännös. Keskikorva, sikiön ensimmäisen kidusaukon paikka, voi
helposti antaa aihetta vakavaan huoleen. Nahkasiekaleet, joita voi jäädä
kaulamme sivuille tai etupuolelle, eivät ole niin huolettavia, mutta ne ovat
joka tapauksesa kaikuja kidusaukoistamme; muistoja sukulaisuudestamme
evällisten kanssa.
Samaan
aikaan kun ihmissikiöllä on kidusraot, on sillä myöskin esteettömästi liikkuya
häntä ja neljä pientä melamaista raajaa.
...mesodermistä.
Sikiön nahka on alussa läpinäkyvää ja jokseenkin samanlaista kuin kalojen.
Kolmannella kuukaudella alkaa orvaskesi käydä sarvimaiseksi, kuten se on
täysikasvuisilla. On merkillepantavaa, että jos menetämme kolmannen osan
nahastamme -tulessa, hapon vaikutuksesta, kiehuvassa nesteessä tai nylkemisen kautta
-menetämme henkemme. Ihon väri on peritty ominaisuus ja aiheutuu ruskeista tai
kellanpunaisista pigmentti- eli väriainehiukkasista verinahassa. Pigmentin
täydellinen puuttuminen ihosta, hiuksista ja silmistä on kehityksen
puutteellisuutta, ja seurauksena on ihminen, jota sanotaan albinoksi.
Albinismi on perittyominaisuus ja tavataan monessa eläimessä. Valkoiset
mustatrastaat ovat yhtä tavallisia kuin valkoiset neekerit. Pigmentti on
luultavasti peräisin jonkun sisäeritys- eli endokriinirauhasen eritteestä.
Paremman tarttumapinnan saavuttamiseksi on ihmisen, apinoiden ja monien muiden
imettäväisten käsien ja jalkojen nahkaan muodostunut pikkuruisia harjanteita,
jotka ovat erikoisen hyvin huomattavina sormien päissä. Nämä harjakkeet
muodostavat silmukoita, kierteitä ja kaaria. Maan pinnalla ei ole kahta
yksilöä, joilla ne muodostaisivat täsmälleen samat kuviot. Tämän johdosta ne
ovat ainutlaatuisen tärkeitä henkilön tunnusmerkkejä. Neljännellä kuukaudella
sikiö alkaa saada silkinhienoa, untuvaista karvapeitettä. Tämän sijalle alkaa
tulla jo ennen syntymää toinen, erilainen peite. »Untuvapeite voi säilyä
tyttöjen ja naisten kasvoilla tai yli koko ruumiinkin, kuten eläinnäyttelyjen
n. s. koiranaamaisilla ihmisillä. Untuvapeite kuvastaa luultavasti täysikasvuisten
esi-isiemme olotilaa. Mutta toistaiseksi ei ole tyydyttävästi selitetty sitä
tosiasiaa, että ihminen on kaikista kädellisistä vähimmin karvainen. Karvat
eivät kasva ruumiissamme sikinsokin, vaan kolmen, neljän tai viiden karvan
ryhmissä; jokainen ryhmä on aikanaan kasvanut yhden suomun alla
matelija-edeltäjillämme. Muutamissa paikoissa, varsinkin miehillä navan
seuduilla, voidaan nähdä niiden kasvavan kehässä, samalla tavoin kuin
selkärangan päässä, mistä häntä on kerran pistänyt esiin.
Kissat »tuntevat»
pimeässä viiksillään eli tuntokarvoillaan. Ihmisen kulmakarvat ja suun ja
korvien karvat näyttävät olevan sellaisten tuntokarvojen muuttuneita
jälkeläisiä. Todellisia tuntokarvoja, pitkiä, karkeita, jäykkiä, esiintyy usein
miehillä, varsinkin keski-iän jälkeen, tavallisesti kulmakarvoissa, harvemmin
nenänpäässä. Ihmisen karvapeite vaihtelee yksilön ja rodun mukaan. Japanin
alkuasukkaita sanotaan karvaisten. ruumiittensa takia karvaisiksi ainoiksi.
Kasvojen ja muiden ruumiinosien karvapeitteen tiheys vaihtelee myöskin eri
roduilla.
Me
perimme sormien ja varpaiden kynnet melkein muuttumattomina eläimellisiltä
esi-isiltämme. Isonvarpaamme, peukalomme ja etu- ja keskisormemme kynnet ovat
usein litteitä -kuten korkeammilla apinoilla; muiden sormiemme kaarevat kynnet
tuovat mieleen eräiden imettäväisten pyöristyneet raatelukynnet ja muistuttavat
alempien apinoiden pitkiä käyriä kynsiä.
Ihossamme on runsaasti rauhasia. Ne
alkavat kehittyä viidennellä kuukaudella.. Hikirauhaset vähentävät
ruumiinlämpöä ja poistavat jäteaineita. Rasvarauhaset pitävät ihoa ja hiuksia
liukkaina ja synnyttävät muutamissa paikoissa (esimerkiksi kainalokuopissa)
hajua. Sellaisten hajua synnyttävien rauhasten tehtävä on yleensä luonteeltaan
sukupuolinen, ja nämä rauhaset ovat erittäin kehittyneet kavioeläimillä.
Keski-Aasiassa elävän myski-eläimen koiraalla on tämä rauhanen niin iso kuin
kananmuna. Sen erite on muutamien sellaisten hajuaineiden tärkeimpänä
aineksena, joita ihmiset valmistavat. Seurauksena on, että myskieläin on
melkein sukupuuttoon metsästetty. Imettäväi~ten latinalainen nimi Mammalia
johtuu sanasta mamma, nisä; nämä ovat hikirauhasia, jotka ovat erikoisesti
muodostuneet erittämään maitoa. Yksikuukautisella ihmissikiöllä on kaksi
nisäharjannetta...
Silloin tällöin syntyy lapsi, jolla on
yhteinen aukko suolistosta ja virtsa- ja sukupuolielimistä. Tämä yhteinen väylä
on nimeltään cloaca, viemäri; ilmiö on säännöllinen kaloilla,
sammakkoeläimillä, matelijoilla, linnuilla alhaisimmilla imettäväislahkolla.
Ihmisellä se kuvastaa palautumista esi-isien tyyppiin, joka hävisi vasta kun
pussieläimet kehittyivät miljoonia vuosia sitten imettäväisten toisena
lahkona...
Kun muistamme kidusraot ihmissikiön
kaulantaipeessa ja niiden kohtalon ynnä sen, että pitkiä ajanjaksoja ihmisen
esi-isät saivat happea vedestä kiduksilla eivätkä ilmasta keuhkoilla, ja
myöskin, että ihminen on vasta äskettäin laskeutunut puista maahan, täytyy
meidän odottaa tapaavamme suurta vaihtelua ihmisten suissa ja kurkuissa, ruoka-
ja ilmatiehyissä ja siinä ihmeellisen monimutkaisessa elimistössä, joka
toimittaa verta koko ruumiin jokaiseen soluun...
...
Muut epänormaalisuudet voidaan ymmärtää ainoastaan ihmisen kehityksen valossa.
Jokin osa tai jotkin osat pysähtyvät kasvamisessaan, ennenkuin normaalinen
inhimillinen olotila on saavutettu. Ne osoittavat tien, jota pitkin ihminen on
kulkenut. Joitakuita ei ole helppo luokitella: onko esillä menneiden päivien
jäännös ja osittainen normaalinen perintö; virheellinen solujen jakautuminen,
epäsuotuisa ympäristö, virheellinen istutus vai puutteellinen itiöplasma?
Eräässä ainutlaatuisessa tapauk-essa oli muna istutettu kokonaan vatsaontelon
ulkopuolelle juuri nahan alle vatsan yläpuolelle. Se oli alkanut kehittyä ja
määriteltiin kasvannaiseksi.
Alaleuka voi olla epämuotoinen, kasvojen ja kaulan
välillä ei ole jyrkkää rajaa, korvat voivat miltei yhtyä etupuolelta. Onko
sellainen palaamista kalan tilaan? Ei ole epäilemistä, mitä on tapahtunut
-alkion ensimmäinen kiduskaari ei ole kehittynyt.- Se kehittyy alimmilla
kaloilla tuskin ollenkaan. Joskus voidaan nähdä ylimääräinen sormi tai
varvas aina peukalon tai
pikkusormen ulkopuolella. Onko tämä kaikua esi-isien ajoilta, vai onko
sormenalku jakautunut? Kymmenesosa tuumaa pitkän neljän viikon vanhan sikiön
raajat aloittavat kehityksensä pieninä ituina ja näyttävät pian meloilta.
Ennenkuin idut ilmestyvät, on sikiö raajaton. Joskus eivät melat kehitykään
käsiksi ja jaloiksi; ne pysyvät siipimäislnä. Sormet ja varpaat voivat jäädä
»siipien» piiloon. Jotkut tai kaikki sormet tai varpaat voivat olla räpylällisiä
-kuten ne ovat alkiolla. Kaniinit eivät ole ”ristihuulisia»; niiden ylähuuli on
halki keskellä. Meidän huulemme alkaa kolmena palana; jos ne eivät yhdy
toisiinsa, on halkeama toisen tai molempien sierainten ja suun välillä -ei
koskaan keskellä huulta. Kaksinkertaisesti ristihuulinen ihminen on
»haikala-huulinen”.
Me
voimme syödä ja hengittää samaan aikaan, koska kitalaki erottaa suun nenästä.
Kitalakemme alkaa kahtena luuna; ne yhtyvät sikiöelämän yhdeksännellä viikolla.
Joskus ne eivät yhdy; seurauksena on halkinainen kitalaki, kuten
sammakoilla, käärmeillä ja linnuilla... Sikiö on todellinen loinen.
...Afrikassa
ei ole hännällistä ihmisrotua – kuten muinoin luultiin. Ihminen veti häntänsä
nahan alle, ennenkuin oli todella ihminen, mutta luonto unohtaa silloin tällöin
vetää sikiön hännän piiloon. Täysikasvuisen häntä oli noin 25 cm pitkä. Sellaiset
hännät ovat tavallisesti pehmeitä – ruumiin ulkopuolella ei ole häntäluita.
Mutta tunnetaan myöskin viiden cm:n pituinen häntä, jossa on luut, hermot,
verisuonet, lihakset ja karvat. Olipa meillä häntä tai ei, karvat kasvavat yhä
kiehkurassa ikäänkuin häntä olisi olemassa.
George A. Dorsey (1929) Ihminen.
Mitä me olemme ja miksi, s. 18-32, 39, 41-42. 25. Englanninkielisestä
painoksesta sauomentanut A.J. Salonen. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö (581 sivua).
€€€




Alkio-opin todistus. Muistamme aikaisemmin (58-60) mainitun asianlaidan,
että eri eläinten alkiot usein rakenteellisesti muistuttavat toisiaan, vaikka
yhtäläisyydet eivät enää täysikasvuisilla tule näkyviin. Mainitunlaisia yhtäläisyyksiä
voi tietysti samalla oikeudella kuin täysin kehittyneidenkin yhdennäköisyyksiä
pitää polveutumisopin todistuksina.
Biologia WSOY 1935 s. 202-203.
€€€



€€€

Sikiöiden rakenne. Kun vertaa toisiinsa jonkin korkeamman eliön eri
sikiöasteita, huomaa etta aikaisemmat asteet rakenteeltaan muistuttavat
joidenkin a1haisempien sukulaislajien täysin kehittyneitä asteita. Niin esim.
kiduksilla hengittävä, pyrstöllinen sammakontoukka on päällisin puolin kalan
kaltainen. Samoin on imettäväistenkin nuorilla sikiöillä kaulanseutu kalojen
kidussuolen kaltainen (kuva 200). Hetulavalaan nuorella poikasella on pieniä,
kohta häviäviä hampaita,joten se muistuttaa hampaallista valasmuotoa, jne. Kun
nyt paleobiologian mukaan ensin on syntynyt kaloja, sitten sammakko- eläimiä ja
viimeksi imettäväisiä, näyttää siis näiden viimeksisyntyneiden yksilökehitys
tapahtuvan samanlaisessa jarjestyksessä, siis ensin kalankaltainen aste jne.
Tämä ilmiö on lyhyesti määritelty niin, että yksilönkehitys on lyhytkertaus
suvunkehityksestä ns. biogeneettinen sääntö). On kuitenkin huomattava, etta
tällainen määrätyn sikiöasteen ja määrätyn kaukaisen täysinkehittyneen
sukulaisen välinen yhtäläisyys on hyvin pintapuolista laatua. Yhtäläisyyksien
ohella on myös suuria eroavaisuuksia. Esim. vesikalvollisten sikiökalvoilla ei
ole mitään vastinetta alempien taysin kehittyneiden selkärankaisten
rakenteessa. Lisäksi on vielä nuomattava, etta sikiökehityksen laatu riippuu
suuresti munasolun rakenteesta, joka läheisillakin lajeilla (esim.
sammakkoeläimillä ja matelijoilla) voi paljon vaihdella. Niin ollen ei
biogeneettisella säännöllä ole sitä ratkaisevaa merkitystä, mikä sille ennen
annettiin kehitysopin tukemiseksi.
Kuva 200. Kolmen eri selkärankaisen,
A haikalan, B linnun ja C ihmisen sikiö, joilla kaikilla on kidussuoli g.
Yleisbiologia s. 197-198. Otava 1946.
€€€


Luvun ”Voidaanko rotua parantaa?” Hylander alkaa kuvaavin sanoin: ”Voidaan kyllä!”
Toffe Hylander (1949) Kuinka elämä jatkuu, s. 108-109. Kansantajuien
esitys kasvien, eläinten ja ihmisten lisääntymisestä sekä näitä asioita
sivuavista kysymyksistä. WSOY, Porvoo. Suomentaut Joh. Kaikko, Armas
Ruotsalainen ja Leo Kaprio (183 sivua).
€€€
HG Wells & Julian Huxley (1954, 6. painos suomeksi) Elämän ihmeet. Suomeksi toimittanut Aarno Jalas. WSOY, Porvoo (1009 sivua).
HG Wells & Julian Huxley (1954, 6. painos suomeksi) Elämän
ihmeet.
Suomeksi toimittanut Aarno Jalas. WSOY, Porvoo (1009 sivua).
Alkion kasvu ja kehitys.
Hedelmöittynyt muna kehittyy nopeasti kulkiessaan viikon kuluessa munatorven kautta emään. Soluna se on jättimäinen ja heti alkutyökseen se jakautuu lukuisiin, normaalikokoiisiin soluihin. Tämä ns. munasolun vakoutuminen tapahtuu jatkuvasti siten, että solut jakaantuvat kahtia. Hedelmöittynyt munasolu jakaantuu kahdeksi yhtä suureksi soluksi, nämä jälleen kahdeksi niin että syntyy neljä solua; nämä kaikki jakautuvat vuorostaan kahtia, jolloin soluja tulee kahdeksan jne.
Kun tämä kaikkein varhaisasteisin alkio saapuu emään, on munanvakoutuminen edistynyt niin pitkälle, että soluja on muutamia satoja. Mutta jakaantuessaan solut ovat myöskin alkaneet ryhmittyä määrätavalla, niin että syntyy ontto pallo, jonka eräs kohta on pahkamaisesti laajentunut onteloon käsin. Tällä asteella ollen pieni solupallo kiinnittyy emän seinään; se oikeastaan hävittää muutamia soluja, niin että se jää lepäämään pieneen emän seinämässä olevaan onteloon, missä sitä joka puolelta ympäröivät emon solukot ja emon veri. Tällöin on tuleva lapsukainen muuttunut emon loiseliöksi, joka ottaa ravintonsa emostaan. Ollessaan munatorvessa muna ei saanut ravintoa ulkoapäin, se eli vain omasta valkuaisvarastostaan eikä tästä syystä voinut kasvaa; mutta nyt sen ympärillä virtaa ravitsevaa verta, niin että sillä on saatavana, mitä se tarvitsee kasvaakseen. Tähän asti on munan kehitys on ollut vain muodon muuttumista, mutta tästä lähin se sekä muuttuu muodoltaan että kasvaa samanaikaisesti.
Muutamassa päivässä alkio kehittyy edelleen, mutta
vielä ei näy merkkiäkään lapsen elimistä.
Aluksi syntyy vain joukko kalvoja ja onteloita jotka ympäröivät
ja suojaavat alkiota ja jotka myöskin toimittavat sille ravintoa.
Toisen viikon loppupuolella on koko alkio läpimitaltaan hieman millimetriä
suurempi, ja sen muodostaa
kolme rakkulaa, joista kaksi pienintä on isoimman sisässä;
lisäksi ovat näiden rakkuloiden seinäsolut sijoittuneet
kerroksittain. Kolmannella viikolla tämä muodostuma kasvaa nopeasti
ja nyt alkaa ensimmäisiä elimen aiheita näkyä alkion
ruumiissa. Sisärakkulain väliseinässä on paksuuntunut
levymäinen kohta, noin puolitoista millimetriä läpimitaltaan;
tämän pikkulevyn halki kulkee matala vako, jota sanotaan alkeisuurteeksi
ja sen molemmin puolin reunat kohoavat kasvaakseen myöhemmin yhteen;
tästä putkesta kehittyvät aivot ja selkäydin.
Pieni alkiolevy kasvaa ja erilaistuu nopeasti. Kun viisi viikkoa on kulunut kehityksen alkuhetkestä, ovat jo kaikki tärkeät elimet aiheina olemassa. Alkio on noin puolen senttimetrin pituinen; sillä on sykkivä sydän, hermosto, pieniä raajainaiheita, verraten suuret silmät, munuaisten aiheet ja kasvava suolikanava. Onpa jo olemassa selvästi rajoittunut osa, joka aikanaan on valmistava sukusoluja. Tärkeimmät elimisöt esiintyvät siis jo alkiolla, mutta tämän varhaisasteisen eliön anatomisessa rakenteessa on paljon omituisia piirteitä, jotka häviävät alkion kasvaessa. Tämä koskee myöskin sen elimien keskinäistä mukautumista. Meidän on huolellisesti tarkattava näitä omituisuuksia, sillä ne ovat sangen tärkeitä vertailevan anatomian ja kehitysopin ymmärtämiseksi.
Noin neljän viikon ikäisellä ihmisalkiolla on silmäänpistävimpänä erikoisuutena selvästi näkyvä häntä. Se on taipunut eteen- ja ylöspäin ja sen lihakset ovat yhtä hyvin kehittyneet kuin itse vartalon lihakset, mikä sietää tähdentämistä. Tämän pienoisen ihmisalkion häntä ei siis muistuta marakatin tai hiiren pitkänhoikkaa vartalon pidentymää, se on pikemminkin kalan voimakkaan ja leveän pyrstön näköinen. Kun kehitys tapahtuu säännöllisesti, kasvaa ihmisalkion häntä suhteellisen hitaasti, niin että ruumis kasvaa vähitellen sen ympäri ja sulkee sen sisäänsä; syntymisen tapahduttua selkäranka niin muodoin päättyy vain pieneen eteenpäin kaartuneeseen osaan, häntäluuhun, joka on kokonaan vartalon alaosan sisässä. Mutta joskus kehitys poikkeaa säännöllisestä. Anatomi löytää ihmisruumista leikellessään hajallisia ja aivan hyödyttömiä lihaksia kiinnittyneinä häntäluuhun, ja silloin tällöin syntyy h'innällisiä lapsia, joiden häntälisäke on hieman kiinteämpää ainetta kuin kumipalanen, mutta jonka sisässä siitä huolimatta on selkärangan suippeneva alapää.
Kaulaosassa esiintyy toinen omituisuus tämän varhaisen kehitysvaiheen aikana; kaulan molemmin puolin on neljä vakoa, jotka ilmeisesti vastaavat kalan kidusrakoja. Tämä yhtäläisyys ei koske vain kidusrakojen sijaintia, vaan se ulottuu myöskin kiduskaariin, niihin luuston osiin, jotka niitä tukevat, ja verisuonien kulkuun tässä ruumiinosassa. Sitä mukaa kuin alkiokehitys edistyy, tapahtuu suuria muutoksia. Kiduskaarista tulee keskikorvan kuuloluita, kieliluu (nielussa oleva luu, johon mm. eräät kielilihakset kiinnittyvät) ja eräitä kurkunpään rustoja; valtimosuonien lukumäärä vähenee, niin että vain jokunen niistä säilyy suurten rintasuonien haaraantumina. Itse vaot täyttyvät ja häviävät, lukuunottamatta etumaista, josta syntyy Eustakion putki ja keskikorva. On kuitenkin eittämätön tosiasia, että ihmisen kurkun ja kaulan seutu ei kehity suoraan, vaan kiertoteitse. Se on aluksi kiduskoneisto, joka muistuttaa kalojen vastaavaa elintä ja muuttuu vasta myöhemmin siten, että ihmiselle ominaiset rakennesuhteet tulevat näkyviin. On kuitenkin syytä huomauttaa, että kiduskoneistolla ei ole lainkaan merkitystä alkiohengitykselle ja ettei milloinkaan kehity kiduslehtiä, todellisia hengityselimiä, jollaisia kalojen kiduslehdet ovat.
Jos leikkelemme tähän tapaan ihmisalkiota, löydämme monta muutakin piirrettä, jotka ovat tunnusomaisia alemmille selkärankaisille. Tärkeimpien laskimoiden kulkusuunta on sama kuin kaloilla. Alkion sydän on yksinkertainen rakenteeltaan, siinä kun on vain yksi kammio ja yksi eteinen kuten kaloilla. Täysinkehittyneistä imettäväisistä alkio eroaa sikäli, että sekä suoli, sukuelimet että virtsaputki aukeavat yhteissuoleen, kloaakkiin, joka vuorostaan aukeaa ruumiin pinnalle. Vihdoin on tällä varhaisasteella selänpuoleinen tukilaite, selkäjänne (chorda dorsalis), joka myöhemmin surkastuu ja korvautuu selkärangalla. Tulemme tuonnempana pohtimaan kaikkia näitä erikoisuuksia; tällä kertaa tyydymme vain toteamaan, että kehityksessämme on tällainen kalamainen aste.
Kehityksensä toisena kuukautena alkio jatkuvasti kasvaa ja erilaistuu, ja tällöin häviävät vähitellen kalaa muistuttavat piirteet, niin että alkio tämän kehityskauden päättyessä jo on ihmisen näköinen. Kahdeksan viikon ikäinen alkio on noin kolme senttimetriä pitkä; sillä on jo sormet ja varpaat, ja häntä on surkastunut niin, että sitä tuskin näkyy. Mutta vielä on pitkä kehityksen tie edessä. Aivopuoliskot esim. ovat hyvin heikosti kehittyneet, kasvot ovat oudot, melkein hirvittävät katsella; mutta ruumiinmuoto on jo pääpiirteiltään valmiina, ja alkio alkaa näyttää pieneltä vastasyntyneeltä lapselta.
Kahden ensimmäisen kuukauden kuluessa on alkio siis muuttunut perusteellisesti. Solukot ovat erilaistuneet, ja koko ruumiinmuoto ilmenee selväpiirteisenä. Jäljellä olevina seitsemiinä kuukautena tapahtuu alkiossa, jota jo voi sanoa sikiöksi, vielä paljon muutoksia. Raajat kasvavat nopeasti ja niiden pituus tulee suhteelliseksi muuhun ruumiiseen verraten, ja kasvot kehittyvät ihmismäisiksi. Mutta tämä pitkäaikainen kehitys on oikeastaan vain kasvamista, niin että tuuman mittaisesta alkiosta tulee vastasyntyneen lapsen kokoinen sikiö.
On kiintoisaa verrata ihmisen kehittynyttä sikiöastetta ihmisenmuotoisen apinan, sanokaamme gorillan tai simpansin vastaavaan kehitysasteeseen. Molemmissa tapauksissa ovat seitsenkuukautisen sikiön jalkapohjat kääntyneinä vastakkain, ja samoin on laita kämmenpohjain. Apinalla tämä alkuperäinen asento jää pysyväksi, sen jalka kun tosiaan muistuttaa kättä ja toimii käden tavoin tarttumisvälineenä. Ihmisen jalka sitä vastoin muuttuu sellaiseksi, että se voi kannattaa pystyasentoisen ruumiin painon. Raajat oikenevat, jalkapohjat painetaan alustaa vasten, ja luut kasvavat vahvemmiksi ja vähemmän liikkuviksi. Raajojen liikkumiskyvyn vähetessä jalka muuttuu niin, että se tukee ruumista käynnin aikana. Mutta onpa toinen sikiökauden erikoispiirre, joka meillä jää pysyväiseksi, apinoilta sitä vastoin häviää. Seitsemän kuukauden ikäisenä ihmisen tai apinan sikiöllä on tiheä karvapeite päässä, silmäkulmissa ja huulissa, mutta muussa ruumiissa on vain hienoja ihokarvoja. Kummassakin tapauksessa kasvaa tämän alkuperäisen karvapeitteen sijaan uusi, mutta se on ihmisellä paljon heikommin kehittynyt kuin apinalla. Ihmisen melkein karvaton iho on siis esimerkkinä siitä, että kehitys voi yhdessä kohdassa pysähtyä yleiskehityksen jatkuessa edelleen.
Ennen kuin käymme puhumaan syntymän jälkeisistä muutoksista, tutkimme, millä tavoin alkio on suojattu ja kuinka se saa ravintoa. Olemme jo kertoneet, kuinka alkio joutuu emän seinämän sisään päästyään tähän elimeen. Tässä vaiheessa sen muodostaa rakkula, chorion, jonka yhdessä kohdassa on itse alkion aihe ja eräitä kalvoja. Alkion kasvaessa tämä chorion-rakkulakin kasvaa, niin että se myöhemmin kaartuu emäontelon sisään, jolloin sitä peittää ohut kerros emän solukkoa. Kehittyessään alkio pysyy kiinni chorionin eli suonikalvon seinässä napanuoran välityksellä, joka kasvaa esiin alkion vatsapuolelta. Edelleen kehittyyalkiolle verraten varhain verisuonisto, joka kulkee sekäalkion ruumiissa että napanuoraa myöten suonikalvoon, missä on hyvin kehittynyt hiussuonisto; siitä nimi suonikalvo. Siinä kohdassa, missä alkion solukoista muodostunut suonikalvoyhtyy emän seinään, joutuu alkion veri aivan lähelle emon verta sekaantumatta kuitenkaan siihen täydellisesti; vain ohut kalvo erottaa veret toisistaan. Tässä osassa, istukassa eli plasentassa, kuten sitä sanotaan, tapahtuu alituista veren vaihduntaa emon ja alkion kesken; alkio saa ravintoa ja happea emon verestä, johon sen jätetuotteet myöskin erittyvät.
Huomaamme siis, että sikiölle toimittaa ravintoa oma verisuonisto ja että istukka toimii yhdistyneinä keuhkoina, suolistona ja munuaisina. Tästä johtuu, että kaikista elimistämme sydän kehittyy ensimmäisenä ja alkaa ensiksi toimia. Sydän työskentelee herkeämättä ja pitää ruumista käynnissä alusta loppuun asti, ensimmäisestä kuukaudesta lähtien kukaties kahdeksan- tai yhdeksänkymmenisen elämänikämme viimeisiin hetkiin saakka.
(s. 112-113)
3. Todistuksia alkiokehityksen alalta.
Niin vähäpätöisiä kuin surkastuneet elimet ovatkin, niiden tieto-opillinen merkitys on erinomaisen tärkeä; ne ovat vallituksia, joita kehitysopin viholliset eivät pysty valtaamaan. Mutta miltei yhtä vaikeasti voitettavia vastuksia ovat alkio-opin tosiasiat.
Kerran, noin sata vuotta sitten kuuluisa embryologi von Baer unohti
varustaa nimilipuilla eräät alkiot, joita hän säilytti
alkoholissa. Kun hänen myöhemmin piti niitä tarkastella,
sattui näin: »Minun on aivan mahdoton sanoa -lainaamme hänen
omat sanansa -»mihin luokkaan ne kuuluvat. Ne voivat olla sisiliskoja
tai pieniä lintuja tai hyvin nuoria imettäväisiä, niin
täydelleen samanmuotoisia ovat kaikki nämä eläimet".
Mietittyään tarkemmin asiaa hän esitti seuraavan yleispätevän
lain: eläimet muistuttavat toisiaan sitä enemmän, kuta kauemmas
taaksepäin seuraamme niiden kehitystä. Tämä laki pitää
yleensä paikkansa, ja tätä alkioiden ja toukkien keskinäistä
yhtäläisyyttä on hyvin vaikea selittää muuten.
kuin polveutumisopin kannalta. Parin vuoden ikäinen lapsi osaa erottaa
sian ihmisestä, kanan apinasta ja norsun käärmeestä.
Mutta nämä eläimet tuntee helposti vasta sitten, kun niiden
kehitys on edistynyt melko pitkälle. Kun ne olivat aivan nuoriaembryoita,
alkioita, ne
olivat niin toistensa kaltaisia, että tavallisen biologin,
saatikka sitten maallikon, olisi työläs niitä erottaa; olisipa
itse alkio-opin erikoistuntijalle suotava anteeksi mahdolliset erehdykset.
Tämä ei vielä riitä. Kun seurataan eri eläinten alkiokehitystä taaksepäin, havaitaan, että ne eivät ainoastaan ole keskenään yhtäläisiä, vaan että ne eroavat muotojensa puolesta yhä enemmän ja enemmän vanhemmistaan ja siitä tyypistä, jota ne edustavat täysikasvuisina. Ne tulevat erinäköisiksi kuin oman lajin aikuiset yksilöt ja muistuttavat yhä selvemmin aivan toisentyyppisiä eläimiä. Palataksemme von Baerin nimilaputtomiin näytteisiin, ihmisen, kissan, kanan ja käärmeen alkiot eivät ole vain niin yhdennäköisii, että ne töin tuskin erottaa toisistaan, vaan yhtäläisyyttä on mm. siinä, että niiden sydän, suuret valtimosuonet ja kaulanseutu ovat rakenteeltaan samanlaisia kuin kalan vastaavat kohdat. Sydän ei ole kokonaan tai osittain jakaantunut vasempaan ja oikeaan puoliskoon, vaan se on yksinkertainen sykkivä kammiojono, aivan samanlainen kuin kalan sydän. Kaulan molemmin puolin on rivi vakoja aivan samoin kuin kalalla kidusrakoja, ja vakojen välissä kulkee vastaavasti vaitimoita. Koko verisuonisto ja hermosto ja niiden sijainti vakojen suhteen on tosiaan aivan kalamainen ja toisenlainen kuin samojen alkioiden myöhäisemmillä kehitysasteilla. Näissä vaoissa ei koskaan näy kiduksia, niin että yhdennäköisyys ei ole täydellinen; lukija älköön kuvitelko, että ihmisalkiolla joskus on »kidukset kuten kalalla». Mutta sen kehitykseen sisältyy kieltämättä vaihe, jolloin se muistuttaa kalan tyyppiä. Ei ole kysymys toisinnosta, vaan pikemminkin entisyyden muistelusta.
Jos on otaksuttava, että maaeläimet on luotu maaeläimiksi,
kaikki edellä kerrottu on täysin tolkutonta. Aivan toisin on,
jos tunnustamme kehityksen totuudeksi, sillä silloin saatamme ymmärtää,
että käärmeet ja kanat ja ihmisolennot ja kaikki ilmaa hengittävät
selkärankaiset eläimet alkuperältään ovat kalamaisia,
että ne lähtevät taipaleelle kohden kaloja, mutta sitten
poikkeavat tältä tieltä saavuttaakseen ne korkeammat kehitysmuodot,
joita ne nyt ilmentävät. Eläinten lisääntyessä
muinaiset aiheet näyttäytyvät; eliöt ikään
kuin aluksi pyrkivät vanhoille vesiväylille, mutta luopuvat niistä
ja mukautuvat maalla oloon. Täten siis jokaisen yksilön alkiokehityksessä
esiintyy piirteitä lajin aikaisemmassa historiassa ilmenneistä
taipumuksista. Sammakkoeläimillä tämä entisyyteen palautuminen
näkyyerittäin selvänä, sillä niillä kidusrakojen
aiheet kehittyvät oikeiksi kiduksiksi. Varhaiskehityksensä aikana
ne tosiaan hengittävät niillä ja ovat muutenkin fysiologisesti
katsellen kaloja.
Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Häckel, joka tarkasteli
alkiokehitystä kehitysopin näkökulmasta, laajensi, muovaili
uudelleen ja kenties liioitteli von Baerin lakia. Hänen »biogeneettinen
peruslakinsa» väittää, että jokainen eläin
toistaa yksilökehityksensä aikana koko lajin kehityksen. Se ei
kuitenkaan ole yleispätevä, eikä mainittu kertaaminen ole
täydellinen. Luonto ei ole mikään historiantutkija; se käy
käsiksi kehitykseen, lyhentää tai poistaa armotta ne vaiheet,
joihin aikaa tai energiaa kuluu liian tuhlaavasti.
Kuinka pitkälle Häckelin peruslain pätevyys ulottuu, jääköön tässä pohtimatta. Meitä askarruttavat tällä kertaa vain positiiviset, näkyvät tosiasiat. Kymmenettuhannet eläimet kertaavat menneisyyttään kehityksensä aikana näköjään hyötymättä siitä millään tavoin; aikaisilla alkioasteillaan niillä on elimiä ja rakennepiirteitä, jotka kuuluvat vähemmän erikoistuneiden eläinlajien täysikasvuisille yksilöille. Ja ainoassakaan näissä kymmentuhantisissa tapauksissa ei näy muuta syytä tähän ilmiöön kuin se, että ne kertaavat vaiheita, jotka aikanaan olivat huippumuotoja lajin varhaisemmassa polveutumishistoriassa.
Monisoluisten eläinten yksilökehityksessä ilmenee poikkeuksetta ainakin joitakin piirteitä, jotka voidaan selittää tällaiseksi toistumiseksi. Yksinpä hedelmöittynyt munasolu, kaiken suvullisesti syntyvän elämän alku, tavallaan osoittaa monisoluisten eliöiden kehittyneen yksisoluisista. Jokaisella ihmisellä ja selkärankaiseläimellä on kehityksensä tietyllä asteella niveletön selkäjänne moninikamaisen selkärangan sijasta, vaikka tämä jänne sittemmin häviää kaikilta muilta paitsi ympyräsuisilta ja eräiltä kaloilta. Alkeellisin chorda-eläin, suikulainen, säilyttää selkä jänteensä halki elämän, eikä sille kasva muuta tukirankoa.
Olemme jo puhuneet vaippaeläinten omituisista muodoista. Nämä eläimet ovat aluksi vapaasti uivia olentoja, »pyrstökkäitä», joilla on kaikki selkäjänteisten tunnusmerkit: selkäjänne, selkäydinputki ja kidusraot, vaikka pohjaan kiinnittynyt aikuinen yksilö taantuu ja tuskin muistuttaakaan selkäjänteistä. Jollei hyytelömäinen vaippaeläin ole Chordata-ryhmän eläin, miksi sen toukka sitten on niin tyypillinen selkäjänteinen? Mikä luomisajatus saattaa olla tällaisen takaperoisen kehityksen takana?
Hevosen kehityssarjassa olemme jo tutustuneet erääseen valaisevaan erityisesimerkkiin. Merychippus-suvun täysikasvuisilla yksilöillä olivat väli- ja poskihampaat monimutkaista "jauhavaa» tyyppiä, jota vastoin maitohampaiden rakenne oli alkeellisempi muistuttaen vihaisempien hevosmuotojen pysyviä hampaita. Voimme siis todellakin asettaa rinnan esi-isien täysikasvuiset yksilöt ja niiden jälkeläisten nuoret varsat, jotka kertaavat esivanhempainsa saavuttaman asteen, ennen kuin hampaisto kehittyy lopulliseksi.
Kaunis esimerkki toistumisesta on hiustähden (Antedon)
elämäkerta. Tämä eläin on piikkinahkaisiin kuuluva
ns. merililja. Useimmat merililjat ovat varrellisia, pohjaan kiinnittyneitä
muotoja, jotka asustavat meren syvyyksissä. Ne olivat vanhempina kausina
niin yleisiä, että kokonaisia...
...
Kallioiden fossiilit todistavat suoranaisesti, että ehitysoppi
on pätevä. Mutta alkio-opin todistus on epäsuoranakin välittömämpi.
Voimme lähdä, kuinka yksilö syventyy kaikkiin näihin
lämmästyttäviin sukumuistoihin ja kuinka se aivan kuin silmiemme
edessä kulkee läpi kaikkien vaiheidensa alkuperäisestä
alkeellisuuden tilasta aina myöhäiseen täydellistymiseensä
asti. Jos pidämme kehitystä tosiasiana, kaikki nämä
seikat läyttävät yksinkertaisilta ja helposti käsitettäviltä,
jos kiellämme kehityksen, ne ovat tartoituksettomia ja arvoituksellisia.
Ei myöskään voi olla puhetta mistään salaperäisestä
yleisharmoniastaa, joka muka määräa toistumisen rytmin.
Päinvastoin: tämä kehityksen toistuminen on usein erilainen
eri eläimillä ja sen kertoma tarina on monesti vaikeatajuinen.
Toistuminen tapahtuu lujaanjuurtuneiden perinteiden, eräänlaisen
jatkuvaisuuden lain voimasta, se ikäänkuin piilee syvällä
elollisten olentojen sisimmässä. Kehityksen kertausta tapahtuu,
koska eliöt lisääntyvät ja ne itsekukin ovat kehittyneet
yksinkertaisemmista muodoista äärettömän pitkän
toisintosarjan tuloksina.
(Huom. Kuvasarja on varsin erinäköinen Haeckelin kuviin verrattuna
6. suomenkielisessä painoksessa (1954) Wellsin ja Huxleyn teoksesta.)
(s. 266-270).
Ihminen ei myöskään muodosta poikkeusta yleisestä säännöstä, jonka mukaan yksilö kertaa kehityksensä aikana koko lajin kehityksen. Alkioasteemme tuovat ilmi samat perhesalaisuudet kuin muiden imettäväisten vastaava kehitys. Kidusrakojen aiheet, häntä ja sikiön karvapeite on jo mainittu. Sopii vain lisätä, että häntäämme liittyy aluksi kaikki tarpeelliset liikuttajalihakset täysin kehittyneinä, vasta hännän surkastuessa lihaksetkin surkastuvat tai joutuvat toisiin tehtäviin.
Varhaisasteella ihmisalkion nenäaukot yhdistää suuhun
syvä rako. Joskus kehitys keskeyty: n ja tuloksena on »ristihuuli".
Tämä luonnon oikku kertoo siis, millä tavoin sieraimet muodostuvat
kalamaisilla kantamuodoillamme, eikä tarvitse muuta kuin silmäillä
haikalaa tai rauskua jos mieli tutkia asiaa tarkemmin. -Voipa sattua niinkin,
että sikiökauden karvapeite jää pysyväiseksi,
ja tuloksena ovat »koiraihmiset" tai »parrakkaat naiset»,
joita sirkuksissa ja tivoleissa näytellään. Joskus, vaikka
onneksi harvoin jää alkion häntä surkastumatta, ja
pieni kansalainen ilmestyy tähän maailmaan pikku porsaansaparo
koristeenaan. Voi sattua, että kidusraot eivä
kasva umpeen, vaan aikuisellekin jää kaulan molemmin puolin
vakoja tai valkoisia läikkiä jotka viimeksimainitut osoittavat
kohtia, missä raot juuri ennen syntymää ovat sulkeutuneet.
Edelleen on vastasyntyneellä pienokaisella omituinen kyky riippua käsivarsiensa varassa usean minuutin ajan; useimmat pikkulapset voivat tosiaan yhdestä kädestä riippuen kannattaa oman painonsa. Tämä taito säilyy kuukauden päivät, sitten se heikkenee ja vasta vuosien kuluttua lapsi pystyy samaan voimien koetukseen. Kaikki apinaemot liikkuvat oksalta oksalle lapsi mukanaan. Silloin ne tarvitsevat käsivarsiaan kiipeämiseen, minkä vuoksi poikasten on syntymästä alkaen pysyteltävä kiinni emon turkissa. On aivan epäilemätöntä, että tämä ihmislapsellekin ominainen kyky on täysin hyödyttömäksi muuttunut jäännös sellaisesta, mikä ennen oli välttätön elämänehto. On kiintoisaa, että tämä taito, kuten mr. Kallen on osoittanut käyttäen tytärtään "koekaniinina», voidaan uudelleen herättää siten, että lasta toistuvasti kiihotetaan sitä harjoittamaan ja että taito tämän jälkeen säilyy useita kuukausia. Tämän kyvyn syntyperäistä ja automaattista luonnetta todistaa, että se kerran havaittiin lapsella, joka syntyi ilman isoja aivoja; kyky säilyi lapsiraukan kuolemaan asti eli kahdeksantoista vuorokautta.
Toinen varhaiskehityksen jäännös, joka myöskin
hä viää syntymän jälkeen, on pienokaisen kyky
tarttua kiinni jalallaan; isovarvas on muista varpaista enemmän erillään
kuin aikuisilla. Minkä vuoksi lapsen jalka olisi puolittain apinanjalka,
jolleivät ihminen ja korkeammat apinat olisi
sukulaisia?
Ken vieläkin suhtautuu kielteisesti tai epäillen kehitysajatukseen, ajatelkoon omia olosuhteitaan. Sillä itsekunkin oma henkilökohtainen ja yksityinen kehitys, vaikka siihen ei ennen syntymää kulu aikaa enempää kuin yhdeksän kuukautta, on yhtä selvä ja yhtä valaiseva kuin se hitaasti tapahtuva kehitys, jonka alaisena elämä on kokonaisuutena. Ns. fundamentalismin sotainen apostoli mr. William Jennings Bryan, joka ei siedä se puhetta apinamaisista esi-isistä, aloitti hänkin elämänsä yhtenä ainoana soluna, kehittyi tästä alkueläinasteesta monisoluiseksi yhdyskunnaksi, sivuutti polyyppiasteen saatuaan kaksi solukerrosta ja osoittautui suikulaisen sukulaiseksi, niin pian kuin selkäjänne muodostui tukirangoksi. Se surkastui ja korvautui oikealla selkärangalla, kalamaisten kantamuotojen vesielämää muistutti alkion vesikalvo pienoislammikkoineen, jossa tuleva mr. Bryan kellui kuin vesieläin ikään. Samaa, mutta kehittyneempää vaihetta kuvasti kaulan kidusrakojen puhkeaminen, niiden sulkeutuminen taas sitä aikaa, jolloin kuiva maa vallattiin. Muinaisten karvapeitteisten ja nelijalkaisten esi-isien perua oli sikiön villakarva ja häntä, joka oli valmiina heilumaan. Ja vihdoin, syntymän tapahduttua, ilmeni tunnusmerkkejä sellaisesta, mikä mr Bryanista myöhemmin oli kauhistuksen kauhistus -esi-isien apina-aste toistui liikkuvine isovarpaineen, olipa pienokaisella vähän aikaa kyky riippua käsistäänkin, vaikka se tuskin koskaan tuli käyttäneeksi tätä perimäänsä taitoa.
Me emme siis ole minään poikkeuksena elämän säännöstä.
Laji ihminen on syntynyt niinkuin kaikki muut lajit, ei äkillisen
luomistapahtuman tuloksena, vaan hitaasti, asteittaisesti, vaivalloisesti
ja usein melkein huomaamattomasti kehittyen...
(s. 298-299)
Skand. Huom. Ennen kaikkea Wellsin & Huxleyn kirja ei ota selkeän kriittistä kantaa sen paremmin rekapitulaatioon kuin lamarkismiinkaan. Antakoon ajan tuomita Wellsin analyytikon taidot oman aikansa politiikan kuvaaja:
"Kirjailija H.G. Wells kirjoitti Stalinista, ettei hän ollut koskaan tavannut ketään niin avomielistä, oikeudenmukaista ja rehellistä ihmistä. 'Kukaan ei häntä pelkää ja kaikki luottavat häneen.'... Hrustsevin mukaan Voittajien kongressissa valitun politbyroon jäsenistä viisi teloitettiin, keskuskomitean 139 jäsenestä 98 teloitettiin tai kuoli vankileireillä, kongressin 1966 edustajasta 1108 tuomittiin... Sotavoimien johdon 'puhdistus' alkoi kesäkuussa 1937, jolloin marsalkka M.N. Tuhatsevski ja 8 kenraalia tuomittiin lyhyen suljetun oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan ja ammuttiin. Tämä oli vasta alkua. Viidestätoista armeijankomentajasta 13 ja 185 divisioonankomentajasta 110 teloitettiin..." [Edellä] "Kollektivisointiohjelma tähtäsi siihen, että tasaluvuin 25 miljoonasta tilasta, joita viljeli 120 miljoonaa talonpoikaa, muodostettaisiin 240 000 kolhoosia... Nikita Hrustsevin muistelmien mukaan Stalin kävi viimeisen kerran maaseudulla tammikuussa 1928... Neuvostoliiton tiedotusvälineissä ei sanallakaan mainittu nälänhädästä, ja siitä puhuminen oli neuvostovastaisen propagandan levittämistä, josta seurasi viiden vuoden leirituomio. Mutta ulkomaiden lehdistö, myös Suomen, julkaisi kuvauksia venäläisiä uhkaavasta nälkäkuolemasta, ja eräät kansainväliset humanitääriset järjestöt ryhtyivät suunnittelemaan ruoka-avun lähettämistä Neuvotoliittoon. Esikuvana oli Herbert Hooverin organisoima avustustoiminta vuodelta 1921. Mutta neuvostohallitus torjui tällaiset hankkeet väittäen niiden perustuvan valheellisille tiedoille. Maatalouden kollektivisointiohjelma voitiin katsoa toteutetuksi vuoden 1934 loppuun mennessä, jolloin yhdeksän kymmenesosaa Neuvostliiton viljellystä pinta-alasta oli siirretty kollektiivitilojen haltuun. Tämän tuloksen saavuttamiseksi oli käyty lähes viisi vuotta veristä sisällissotaa, joka tuhosi miljoonien ihmisten elämän. Winston Churchill kertoi muistelmissaan Stalinin sanoneen hänelle elokuussa 1942, että kollektivisoinnin uhriksi joutui 10 miljoonaa ihmistä..." Max Jakobson, Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös I s. 200. Otava 1999.
€€€

Biologia s. 87. WSOY 1955 .
€€€
”Kuva I (A) -Rekapitulaatio (S. 24) .6 viikkoa vanhan ihmissikiön malli.
Tällä 10 mm:n pituisella ihmisolennolla on lyhyt häntä. Kaulassa oleva uurre on
viimeinen jäte kidusraoista, jotka kolmen viikon ikäisessä sikiössä olivat
vielä selvästi näkyvissä.”
Eliöt
eroavat ihmisten rakentamista koneista siinä, että ne pystyvät itse rakentamaan
itsensä. Itseään rakentaessaan jokainen eliö kokee yksilökehityksensä, jota
ammattikielellä sanotaan sen ontogeniaksi. Alkeellisilla muodoilla tämä saattaa
käsittää vain pieniä ja vähäpätöisiä muutoksia, kuten esimerkiksi ameeballa,
joka kohta muodostuttuaan kasvaa kooltaan kaksinkertaiseksi ennen kuin
jakaantuu kahtia. Mutta kaikilla korkeammilla eläimillä ja kasveilla ontogenia
on sangen monimutkainen tapahtuma, jonka aikana kehittyvä eliö kokee kokonaisen
sarjan muodonmuutoksia, joiden ulkonaiset piirteet ja toimintatavat ovat
hämmästyttävän erilaisia. Jokainen perhonen on kerran ollut toukka, jokainen
tammi on ollut tammenterho ja jokainen hanhenkaula vähäinen vapaana uiva
äyriäinen. Sinä, kuten minä ja kaikki muut ihmiset, olet kerran ollut
mikroskooppinen pallomainen munasolu, sitten vuorostaan kahden
erilaistumattomia soluja käsittävän solukerroksen muodostama sikiö, jolla oli
valtavat lisäkkeet ravinnon ja hapen saamiseksi äidistä loiseläimen lailla,
olio, jolla nikamaisen selkärangan paikalla oli nikamaton selkäjänne, biologien
kielellä notochorda. Sinulla on kerran ollut kidusraot kuten kaloilla ja häntä,
ja ruumistasi on kerran peittänyt tiheä karvapeite kuten marakatilla. Olet
kerran ollut avuton sylilapsi, jonka oli opittava erottamaan esineitä ja puhumaan.
Sinussa tapahtui ruumiillisia ja henkisiä muutoksia, jota me .sanomme
puberteetiksi, ja opit tekemään työtä. Olet tosiaan itsestään muuntuva
kehitystapahtuma.
Yksilökehitys muodostaa näin
ollen eräänlaisen, ajallaan sattuvien tapahtumien kaavan; näiden tapahtumien
kautta yksilössä piilevät mahdollisuudet voivat toteutua. Epäedulliset
olosuhteet saattavat estää mahdollisuuksien täyden toteutumisen, jopa estää
toteutumisen kokonaan, tappamalla kehittymättömän yksilön. Mutta edullisissa
olosuhteissa yksilökehitys jatkuu esteettä niille rajoille saakka, jotka
luontaiset mahdollisuudet ovat sille asettaneet. Mutta tämä ei vielä riitä,
vaan jokaisessa sukupolvessa yksilökehitys on se välttämätön koneisto, jonka
avulla perinnölliset mahdollisuudet toteutuvat. Jokaisen uuden muuntumisen
täytyy toimia käytettävissä olevien kehitysprosessien muodostaman rungon
puitteissa. Eliöt pyrkivät enemmän muistuttamaan toisiaan ontogenian
varhaisemmissa vaiheissa kuin myöhäisemmissä. Useimmat yksittäiset kasvi- ja eläinlajit
siitä riippumatta, miten erilaisia ne ovat täysikasvuisina, muistuttavat
yksilökehityksensä alussa toisiaan sikäli, että ne käsittävät yhden ainoan
erilaistumattoman solun. Kaikki sikiöasteella olevat selkärankaiset -linnut ja
nisäkkäät, kalat ja matelijat -ovat kehityksensä selkäjänteellisessä vaiheessa
huomattavan samannäköisiä, ja tuskin kukaan muu kuin asiantuntija pystyisi
erottamaan kaniinia ihmisestä, kirahvista tai valaista niiden paljon
myöhemmissäkään kehitysvaiheissa.
Sallittakoon
minun tässä puuttua muutamalla sanalla ilmiöön, joka tunnetaan nimellä
rekapitulaatio (kuva I A, s. 19). Haeckelin esittämän teorian mukaan ontogenia
kertaa fylogeniaa eli toisin sanoen: yksilökehitys pyrkii toistamaan
lajinkehitystä. Tarkasti ottaen tämä ei pidä paikkaansa, sillä yksilö ei
kehityaikaisempien esimuotojensa täysikasvuisten asteiden kautta. Mutta sen
sijaan se usein läpikäy esi-isien tiettyjä kehitysasteita. lhmissikiön
kidusuurteet vastaavat kalan sikiön kidusuurteita, jotka tällä jä:ävät pysyviksi
(hieman muuttuneina) ja muodostavat täysikasvuisen kalan kidusraot. Merililjat,
jotka ovat meritähtien ja merisiilien sukulaisia, ovat täysikasvuisina
kiinnittyneet pohjaan varren avulla- Hiustähdellä (Antedon) ei täysikasvuisena
ole vartta, mutta sillä on varrellinen nuoruusaste. Muiden merililjojen
nuoruusasteita ei ole vielä löydetty, mutta voidaan päätellä, että ne tulevat
osoittautumaan varrellisiksi ja että Antedon on johdettavissa esimuodosta, joka
sekä täysikasvuisena että nuorena oli varrellinen. Tosiasiassa yksilökehitys ei
siis kertaa lajinkehitystä, mutta voi paljastaa sen kulun kertaamalla muinaisen
rakennesuunnitelman.
Epäsymmetrinen meriantura ja muut kampelat paljastavat muinaisen
kaksikylkisyytensä käymällä läpi symmetrisen vaiheen, jolloin ne uivat
pystyssä, ennen kuin asettuvat pohjaan toiselle kyljelleen molempien silmien
siirtyessä samalle puolelle.
joskus tämä paljastuminen on varsin ihmeellinen. Vaippaeläimiin
kuuluvat meritupet ovat pohjaan kiinnittyneitä siiviläsyöjiä, joilla on kaksi
aukkoa veden kuljettamiseksi sisään ja ulos. Niillä ei ole selkäydintä eikä
aistimia, ja ne luettiin aikoinaan simpukkoihin ja näiden kaltaisiin
nilviäisiin. Sittemmin, 1870-luvulla, venäläinen eläintieteilijä Kovalevsky
löysi niiden toukan -pienen vapaana uivan olion, jolla on pyrstö ja selkäjänne
(selkärangan edeltäjä), pitkin selkää kulkeva selkäydin, alkeellinen ontto
aivorakkula, silmätäplät ja kidusraot. Sen perusrakenne on osoittautunut
samanlaiseksi kuin sikiöasteella olevan selkärankaisen muistuttamatta minkään
muun ryhmän perussuunnitelmaa.
Kasveilla
esiintyy samanlaisia ilmiöitä. Kuten tunnettua, kukkakasveilla kehittyy
siitepölyä, joka on niiden koiraspuolinen elementti. Kun siitepölyhiukkanen
joutuu kosketuksiin kukassa olevan emin luotin tai yleensä vastaanottavan
naaraspuolisen osan kanssa, siitä kasvaa pitkä siiteputki, kunnes se joutuu
kosketuksiin alkiorakon kanssa. Siiteputkea pitkin alaspäin kulkeutuva
koiraspuolinen tulla lopulta hedelmöittää munasolun. Gingko-puussa, joka on säilynyt
nykypäiviin ainoastaan Kiinassa temppeliaitausten suojissa, mutta jota nykyisin
viljellään koristepuuna suurkaupunkien kuten New Yorkin kaduilla, sanottu
tapahtuma on muuten samanlainen, paitsi että siinä koiraspuolinen tulla
kehittyy korkkiruuvin muotoiseksi siittiöksi. Tämä on hyvin samantapainen kuin
eräiden saniaisten ja sammalten siittiöt ja se ui aktiivisesti siiteputkea
pitkin alaspäin. Saniaisilla ja sammalilla hedelllöitykseen tarvitaan ohut
vesikalvo, jossa siittiöt voivat uida vapaasti. Siiteputki on laite, jonka
avulla hedelmöitys voi tapahtua kuivissa olosuhteissa. Mutta vaikka gingko
siten on kokonaan vapautunut veden läsnäolosta, sen siittiöt ovat muistona
kauan aikaa sitten vallinneesta kehityksen vaiheesta.
Jos pidämme rekapitulaatiota
teoriana, johon sisältyy ajatus siitä, että lajinkehitys jollakin tavalla on
yksilökehityksen aiheuttaja ja että muinaiset täysi- kasvuiset asteet
automaattisesti joutuvat tungetuiksi myöhäisempien jälkeläisten
yksilökehityksen alkuun, se on väärä. Mutta jos käytämme sitä puhtaasti
kuvailevassa mielessä, joka ei sano enempää kuin että muinaiset
rakennesuunnitelmat saattavat säilyä kehityksessä ja siten luoda valoa
lajinkehitykseen, jopa paljastaa odottamattomia sukulaisuussuhteita, silloin se
on oikeutettu ja käyttökelpoinen termi.
Julian Huxley (TH Huxleyn pojanpoika), Luova Kehitys. 1956 s. 18-19,
24-26 (195 sivua, 9 kuvaa).
€€€
Kaikilla selkärankasikiöillä
-myös ihmisen - on kaulaosan --molemmilla sivuilla rivi umpivakoja tai rakoja,
jotka johtavat suuontelosta ulkopintaan. Täysikasvuisilla kaloilla nämä
säilyvät kidusaukkoina, joiden kautta hengitysvesi poistuu huuhdellen
kiduslehtiä. Mutta matelijoilla, linnuilla ja nisäkkäillä kidusraot
sulkeutuvat, koska niillä ei sellaisina ole käyttöä. Ne osoittavat, että ilmaa
hengittävät selkärankaiset polveutuvat kiduksellisista, mikä sangen selvästi
ilmenee kivettymistäkin, nimittäin sikäli, että välivaiheet tietystä
kalaryhmästä (ns. varsieväisistä sammakkoeläimiin ovat niin täydelleen
säilyneet, että vanhimpia sammakkoeläimiä (Grönlannin devoniajalta) on sanottu
»nelijalkaisiksi kaloiksi».
Ihmisen ruumiinrakenteen kehitys näyttää lukuisissa yksityiskohdissaan
jääneen nuoruus- tai jopa sikiöasteelle eläinsukulaisiin verrattuna. Tunnettu
itävaltalainen eläinpsykologi Lorenz, alansa armoitettu kansantajuistaja, on sanonut
sattuvasti, että myös henkiset tunnusmerkkimme ovat olleet tämän ”sikiöitymisprosessin”
alaisia. Ihmisellä samoin kuin erinäisillä eläimillä, joiden aivot ovat
pitkälle kehittyneet, on voimakas, joskus hetkellisiä aineellisia väkevämpi
tarve tutkia ympäristöä. Tämä viettymys on silmiinpistävin eläinten pennuilla
ja lamautuu tavallisesti täysikasvuisilla, ainakin pääosaltaan. Ihmisen
biologinen menestys johtuu tämän piirteen säilymisestä.
FW Braestrup, Eläinlajien kehitys s. 9-10; 98. Suom. H.Y.K. Pusa,
Otava 1957 (106 sivua).
€€€



€€€
Mitkä
piirteet tästä vuosimiljoonien kehityksestä heijastuvat alkionkehityksestä?
Selvin niistä ilmenee noin neljän viikon kuluttua hedelmöityksestä
(taulukossamme kuudes viikko). Tässä vaiheessa alkiolla on kaulassaan
poikittaisia vakoja, jotka muistuttavat kalojen kidusrakoja (vaikka ne eivät
koskaan puhkeakaan raoiksi), ja tarkempi tutkimus on osoittanut että ne
syntyvät samalla lailla kuin kalojen kidusraot.
Alkiolla on myös verraten pitkä häntä tai
pyrstö, joka myöhemmin häviää. Edelleen sen verisuonisto muistuttaa kalan verisuonistoa,
ja sen tärkein lihaksisto on jakautunut jaokkeiksi niin kuin kalalla (minkä
helposti huomaamme kaloja syödessämme). Mutta alkiomme ei sittenkään muistuta
niinkään kalaa kuin kalan alkiota. Ja tässä onkin asian ydin: kaikkien
selkärankaisten eläinten -kalojen, sammakko- eläinten, matelijoiden, lintujen
nisäkkäiden -alkioissa on enemmän yhteisiä piirteitä kuin täysikasvuisissa
yksilöissä. Voisimme verrata alkionkehitystä polkuun: muinoin se on johtanut
kohti täysikasvuista kalaa, jolle kidukset ovat hyvinkin tarpeelliset, mutta
sitten suunta on muuttunut ja kidukset ovat käyneet tarpeettomiksi. Sen sijaan
että alkionkehitys olisi lähtenyt heti alusta uusille urille, se onkin vain
tehnyt mutkan, ja tätä mutkaista latua se seuraa edelleenkin. Kehityksen
mekanismi on sitä paitsi usein sellainen, että oikotietä ei ole; niinpä
ihmisalkiollakin on peräkkäin kolmet eri munuaiset (joista keskimmäiset
edustavat 'kalatyyppiä'), koska viimeiset, lopulliset munuaiset voivat syntyä
vain keskimmäisten ( esimunuaisten) vaikutuksesta ja nämä taas vain
ensimmäisten (alkumunuaisten) vaikutuksesta.
Vaikka ihmisen
yksilönkehityksessä näin on heijastumia hänen lajinkehityksestään, ei pidä
tietenkään kuvitella että alkionkehityksen 'tutkiminen samalla selvittäisi
miten lajinkehitys oikein on tapahtunut ja säästäisi meiltä vaivan perehtyä
lajinkehitykseen muilla keinoin. On vielä huomattava, että eräät
yksilönkehityksemme piirteet ovat täysin vastakkaisia sille ajatukselle, että
lajinkehitys kertautuu yksilönkehityksessä. Jos näin todella olisi, pitäisi
ihmissikiöllä tietenkin jossain vaiheessa olla selvä kuono, koska useimmilla
nisäkkäillä on kuono ja mitä todennäköisimmin myös ihmisen varhaisilla
puupäästäisen kaltaisilla kantamuodoilla on ollut sellainen. Mutta sikiöllä ei
ole missään vaiheessa minkäänlaista kuonoa. Itse asiassa kuono kehittyy
nisäkkäiden sikiöille verraten myöhään, osaksi vasta syntymän jälkeen, joten
ihmisen litteäkasvoisuus on ilmeisesti aikuiselle jäänyt sikiömäinen piirre.
Edelleen voidaan huomauttaa, että istukka elin joka yhdistää sikiön kohtuun ja jonka kautta
se saa ravintonsa, kehittyy osaksi sikiön kudoksista mutta ei silti edusta
mitään elintä, joka kuuluisi johonkin lajinkehityksen vaiheeseen. Se on
nisäkkäille luonteenomainen alkionkehityksen 'lisälaite'.
Yhteenvetomme tästä on,
että lajinkehityksen heijastumia kyllä ilmenee yksilönkehityksessä, mutta ne
heijastavat pikemminkin eri eläinryhmien sikiöitä kuin aikuisia. Mitä vanhemmaksi
sikiö tulee, sitä selvemmin siitä näkyy mihin ryhmään ja lajiin se kuuluu, ja
samoin ilmestyvät ihmissikiöön sen inhimilliset piirteet viimeisiksi.
Anthony Barnett
(1965) Ihmissuku. Ihmislajin biologia, s.
73-75. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Suomentanut Anto Leikola (343
sivua).
€€€


€€€
Kuitenkin
von Baerin perustamaa vertailevaa embryologiaa on paljon käytetty todisteena
kehitysopin puolesta. Nykyään meidän on helppo ymmärtää, että yhtäläiseen
alkionkehitykseen on syynä juuri yhteinen alkuperä -lajien muuttuessakin luonto
seurailee vanhoja, 'hyväksi havaittuja' kehityskulkuja yksilöitä
kasvattaessaan. Yksilönkehitys on prosessi, jossa yksi tapahtuma saattaa
käyntiin toisen ja tämä taas kolmannen: jos prosessin alkupäähän tehtäisiin
radi- kaalisia muutoksia, häiriytyisi koko koneisto perin juurin. Siksi esim.
ihmissikiöllä on kehityksensä aikana kolmet eri munuaiset (ensimmäiset tosin
vain aiheina): kukin munuaistyyppi voi syntyä vain edellisen pohjalta ja
vaikutuksesta. Maineikas biologi Ernst Haeckel, joka ennen kaikkea sovitti
embryologiaa yhteen kehitysopin kanssa, väitti että yksilönkehitys on
lajinkehityksenkertausta, kutsuen tätä väittämää »biogeneettiseksi
peruslaiksi». Näin pitkälle kärjistettynä ajatus on harhaanvievä, varsinkin jos
kuvitellaan, että tämä kertaus toimisi jotenkin yksilönkehitystä eteenpäin
vievänä voimana. Riittää kun toteamme, että yksilönkehitys eli ontogenia,
käyttääksemme Haeckelin luomaa nimitystä, on luonteeltaan hyvin
konservatiivista.
Anto Leikola, Biologin maailmasta. WSOY 1968, s. 67-68.
€€€

Evoluution pienoismallit
”Haeckelin hypoteesi hyväksyttiin useimmissa
tapauksissa. Hänen rekapitulaatiolakinsa mukaan yksilönkehityksen eli
ontogenian vaiheet ovat lyhyt yhteenveto koko sen eläinlajin kehityshistoriasta
eli fylogeniasta, johon kyseinen yksilö kuuluu. Tämä hypoteesi tarkoittaa, että
jokin pitkälle kehittyneen eläimen alkionkehityksessä esiintyvä vaihe
muistuttaa läheisesti primitiivisempää eläintä ja fylogenia on ontogenian syy.
Teorian kannattajien mielestä esimerkiksi ihmisalkion varhaiset kehitysvaiheet
ja jotkin täysikasvuiset sammakkoeläimet muistuttavat toisiaan. Mutta vuonna
1922 esitettiin nykyaikainen evoluutioteoria. Haeckelin alkuperäinen laki
muokattiin uuteen asuun, ja nyt uskotaan, että täysikasvuisten eläinten
evoluutiohistoria (fylogenia) on peräkkäisten, täydellisten yksilönkehitysten
(ontogenioiden) tuote - ontogenia ei ole fylogenian summa vaan sen syy. Toisin
sanoen jokaisen jälkeläisiä tuottavan yksilön kehitys muuttaa hitaasti eläimen
rakennetta ja aiheuttaa siten evoluution."
Kuvateksti: ”Ihmisen, kanan ja
koirahain alkiot, jotka ovat huomattavasti toistensa näköisiä. Hain alkion
kidukset ja pitkä pyrstö ilmaisevat sen merieläimeksi.”
Moduli-sarjan kirja Evoluutio. Tammi 1969 s. 19-22 (64 sivua).
€€€
"K.E. von Baer (1828, 1837) kehitti teorian eläinten
alkiokerroksista. Schleidenin (1838) ja Schwannin (1839) soluoppi teki
yksilönkehityksen kuvauksen helpommaksi ja täsmällisemmäksi. Haeckel (1866)
muotoili 'biogeneettisen peruslain', jonka mukaan yksilönkehitys eli
ontogeneesi on lajinkehityksen eli fylogeneesin lyhyt kertaus. Se osoittautui esimerkiksi
tieteellisestä teoriasta, joka sisältää vain osan totuutta mutta josta oli
suurta hyötyä, koska se aiheutti tutkijoissa tavatonta kiinnostusta ja
aktiivisuutta--
Monet ajattelijat ovat pohtineet evoluution eettisiä, ideologisia ja
filosofisia seuraamuksia. Riittänee kun mainitsen Englannista Herbert
Spencerin, T.H. Huxleyn, Julian Huxleyn ja C.H. Waddingtonin, Yhdysvalloista
John Deweyn ja G.G. Simpsonin, Saksasta E. Haeckelin, M. Hartmannin ja B.
Renschin sekä Ranskasta H. Bergsonin...."
Theodosius Dobzhansky (1967, suomeksi 1971), Biologia ja Maailmankatsomus,
s. 30, 128. WSOY, Porvoo (166 sivua). Suomentanut Anto Leikola.
€€€

Surkastumia eli rudimentteja tavataan kaikissa
korkeammissa selkärankaisissa vielä aikuisinakin. Surkastumilla tarkoitetaan
käyttötarkoitusta vailla olevia elimiä tai elinten aiheita, jotka kuitenkin
fylogeneettisesti läheisissä ryhmissä ovat hyvin kehittyneitä ja
toimintakykyisiä. Ihmisessä on noin pari sataa surkastumaa selvimpiä niistä
ovat korvanliikuttajalihakset, häntänikamat, vilkkuluomen jäännös ja umpilisäke
(kuva 5-19).
Uusi Biologia 2
WSOY 1978 s. 88-89.
€€€
“Hevosen sikiössä on nähtävissä viisi varvasta, mutta varsa syntyy
yksivarpaisena. Pussieläinten sikiöillä on yhä linnuille ja matelijoille
ominainen munahammas. Kolmen viikon ikäisenä lukijan sikiössä on voitu selvästi
havaita esimerkiksi häntä ja kidusrakojen aiheet. Kaiken kaikkiaan lukijaa ei
silloin juuri ole voinut erottaa mistään samassa kehitysvaiheessa olevasta
selkärankaisen sikiöstä. Varhaisten kehitysvaiheitten yhtäläisyys tulkitaan
yhdeksi osoitukseksi selkärankaisten yhteisestä alkuperästä. Anaksimandros
kehitysajatuksineen kalasta ihmisen esi-isänä oli siis oikeilla jäljillä yli
kaksi tuhatta vuotta sitten. Juuri yksilönkehityksen varhaisvaiheitten
perusteella on muuten selkärangattomien systematiikassa tehty melkoinen muutos
nostamalla piikkinahkaiset -merisiilit, meritähdet ja merimakkarat -lähimmäksi
selkärankaisia. Piikkinahkaisten ja alkeellisten selkäjänteisten toukat muistuttavat
näet erehdyttävästi toisiaan. Eläimen yksilönkehityksen eli ontogenian vaiheet
eivät tietenkään sellaisenaan kuvasta yksilönkehitystä. Esimerkiksi
selkärankaisten ryhmässä voidaan kuitenkin osoittaa, että eliön perusrakennetta
säätelevä geneettinen informaatio on kaikilla hyvin samanlainen, peritty
yhteisiltä esivanhemmilta. Lajityypillinen erilaistuminen alkaa vasta
yksilönkehityksen myöhemmissä vaiheissa.
Leinonen M (1979) Luonto ja ihminen. Gummerus, Jyväskylä s. 129-131
€€€


WSOY 1982
€€€





WSOY 1984
€€€

WSOY 1986
€€€
Minun
humanismini
Anto Leikola, Kotilokabinetti s. 7. WSOY 1986.
€€€

WSOY 1987
€€€

Bio 3:n evoluutioluku ansaitsee tunnustuksen lineaarisen rekapitulaation
torjumisesta. Sekin kuitenkin kierrättää Haeckelin aikanaan tarkoituksellisesti
muokailtuja kuvia sikiöiden varhaisista vaiheista. Von Baer tunnustetaan ko.
samankaltaisuuden löytäjänä. Hän oli kuitenkin Darwinismin vastustaja ja
tulkitsi havainnon toisella tapaa - eikä hänkään käyttänyt näitä epäautenttisia
kuvia.
Bio-sarjan 1-osan luku yksilönkehityksestä kertoo: ...Viidennellä
viikolla alkio on vasta pillerin kokoinen. Sen pää vie kolmasosan koko alkion
pituudesta. Verenkierto toimii jo, mutta sydän on vielä putkimainen. Myös
kehittyvien raajojen silmut ovat näkyvissä. Tässä vaiheessa voi ihmisalkiossa
erottaa kidusaukkojen aiheet. Viikkoa myöhemmin, kun alkio on 12 mm:n pituinen,
näkyvät ensimmäiset liikkeet. Sydän on jo jakautunut peräkkäisiksi kammioiksi
ja eteiseksi. Seitsemännellä viikolla alkiolla on mittaa 2,5 cm ja se alkaa
saada ihmismäisiä piirteitä. Mm. alkiolla selvästi näkyvä häntä surkastuu ja
silmien ja korvien aiheet näkyvät... Ihmiselläkin on ruskuaispussi, vaikka
ruskuaista ei olekaan.
Bio 3
Lukion Biologia
WSOY 1988 s. 94-95.
€€€


(Oma lukio-biologian oppikirjani.)
Otava 1989.
€€€


WSOY 1994
€€€
Nisäkkäiden, lintujen ja matelijoiden yksilönkehityksen varhaiset vaiheet
muistuttavat suuresti toisiaan. Tällaista samankaltaisuutta on vaikea ymmärtää
muutoin kuin siten, että nämä eri selkärankaisryhmät ovat perineet yksilönkehityksensä
piirteet yhteisiltä esivanhemmiltaan. Matelijoilla, linnuilla ja nisäkkäillä on
sikiökalvot suojaamassa alkiota. Tämä tukee sitä käsitystä, että linnut ja
nisäkkäät ovat kehittyneet matelijoista. Edellä mainituilla selkärankaisryhmien
edustajilla ja myös ihmisellä on eräässä sikiön kehitysvaiheessa häntä ja
kidusrakojen aiheet. Tätä voidaan pitää todisteena näiden ryhmien
sukulaisuudesta, mikä viittaa siihen, että ne kaikki ovat polveutuneet
kiduksellisista alkumuodoista.
Koulun biologia
Perinnöllisyys ja evoluutio
Otava 1996; s. 66-67.
€€€

Reviiri s. 266
Lukion biologia 1997, 1.-3. painos WSOY
€€€

Eliöt ja elämä
Biologian käsikirja
WSOY 1998 s. 66.
320-sivuinen kirja käyttää evoluutioon ainoastaan 14 sivua, eikä kerro
yksilönkehityksen todisteista sen tarkemmin. Oheinen kuva on luvun ensimmäinen.
€€€

Eläinten sukulaisuus ilmenee jo alkioissa. Nisäkkäiden, lintujen ja
matelijoiden yksilönkehityksen varhaiset vaiheet muistuttavat suuresti
toisiaan. Tällaista samankaitaisuutta on vaikea ymmärtää muutoin kuin siten,
että nämä eri selkärankaisryhmät ovat perineet yksilönkehityksensä piirteet
yhteisiltä esivanhemmiltaan. Kaikilla näillä eläimillä sikiökalvot suojaavat
alkiota. Niillä, kuten ihmiselläkin, on eräässä sikiön kehitysvaiheessa häntä
ja kidusrakojen aiheet, joiden paikalle kaloilla kehittyvät kidukset. Näitä
voidaan pitää todisteena siitä, että kaikki selkärankaiset eläimet ovat
polveutuneet kantamuodoista, joilla oli häntä ja kidukset.
Koulun biologia
Perinnöllisyys ja evoluutio
Lukio 2
Otava 1999; s. 70.
€€€
Vertailukuvia ruotsinkielisistä
oppikirjoista:


Esselte Studium AB, 3. painos, Nacka 1975, s. 106.
(Ei esitä vertailevaa kuvasarjaa, ja kuvat
valokuvia. "Kidusaukoille" annetaan kuitenkin huomiota.)
€€€

Söderström & C:o
Förlags AB, 1976
Vastaa tyypillistä suomenkielistä oppikirjaa.
€€€

Biology textbook fraud (in English): Recycling of the doctored deceit a'la Ernst Haeckel. From the University level textbook Molecular Biology of the Cell (1994) 3. ed. s. 33 by Bruce Alberts, Nobel laureate James Watson et al.

Actual photographs of the
vertebrate embryos edited from various articles. Richardson MK, Hanken J,
Gooneratne ML, Pieau C, Raynaud A, Selwood L, Wright GM. Anat
Embryol (Berl.) 1997 Aug;196(2):91-106. There is no highly conserved embryonic
stage in the vertebrates: implications for current theories of evolution and
development. Copyrights Springer-Verlag.
http://link.springer.de/link/service/journals/00429/bibs/7196002/71960091.htm


The actual appearance of the embryos. From the Jonathan Wells' "Icons of Evolution". Illustrations copyright Jody F. Sjogren 2000.
€€€
Tyypillinen esimerkki biologian
oppikirjasta, joka ei käytä Haeckelin epäautenttisia kuvia tai niiden johdannaisia
evoluutio-luvuissaan:
Lukion biologia
Kurssit II-III
WSOY 1991
- Tämä puute on kuitenkin korjattu Lukion biologiaa -kirjasarjan
I-osassa "Ihminen" yksilönkehityksen luvussa...
Toistaiseksi en ole löytänyt ainoatakaan suomalaista koulun perusbiologian
oppikirjaa, joka ei olisi sortunut ko. vilppiin. Erityistunnustus oppikirjojen
nimille, joissa esiintyy usein sana "uusi". Poikkeuksen tekevät
lähinnä uutta, geneettistä aikakautta esittelevät kirjat, joissa ”saapasjalkabiologiaan”
ei mennä.
Näyttää
siltä, että selkärankaissikiöiden todellinen ulkonäkö on tiedostettu jopa
paremmin 1900-luvun alkupuolella, Haeckelin vilppisyytösten ollessa vielä
muistissa, kuin 2000-luvulle astuttaessa.

http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=256
Pelasta elämä - lahjoita verta!
Safe a Life - Donate Blood!