Takaisin Ajatusvarikolle
-
Back to the Thought Deposit
Dinoglyyfit
-
Dinoglyfs
WELLS & HUXLEY
HG Wells & Julian Huxley (1954, 6. painos suomeksi) Elämän
ihmeet.
Suomeksi toimittanut Aarno Jalas. WSOY, Porvoo (1009 sivua).
Wellsin & Huxleyn kirja ei ota selkeän kriittistä kantaa sen paremmin rekapitulaatioon kuin lamarkismiinkaan. Antakoon ajan tuomita Wellsin analyytikon taidot oman aikansa politiikan kuvaaja:
"Kirjailija H.G. Wells kirjoitti Stalinista, ettei hän ollut koskaan tavannut ketään niin avomielistä, oikeudenmukaista ja rehellistä ihmistä. 'Kukaan ei häntä pelkää ja kaikki luottavat häneen.'... Hrustsevin mukaan Voittajien kongressissa valitun politbyroon jäsenistä viisi teloitettiin, keskuskomitean 139 jäsenestä 98 teloitettiin tai kuoli vankileireillä, kongressin 1966 edustajasta 1108 tuomittiin... Sotavoimien johdon 'puhdistus' alkoi kesäkuussa 1937, jolloin marsalkka M.N. Tuhatsevski ja 8 kenraalia tuomittiin lyhyen suljetun oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan ja ammuttiin. Tämä oli vasta alkua. Viidestätoista armeijankomentajasta 13 ja 185 divisioonankomentajasta 110 teloitettiin..." [Edellä] "Kollektivisointiohjelma tähtäsi siihen, että tasaluvuin 25 miljoonasta tilasta, joita viljeli 120 miljoonaa talonpoikaa, muodostettaisiin 240 000 kolhoosia... Nikita Hrustsevin muistelmien mukaan Stalin kävi viimeisen kerran maaseudulla tammikuussa 1928... Neuvostoliiton tiedotusvälineissä ei sanallakaan mainittu nälänhädästä, ja siitä puhuminen oli neuvostovastaisen propagandan levittämistä, josta seurasi viiden vuoden leirituomio. Mutta ulkomaiden lehdistö, myös Suomen, julkaisi kuvauksia venäläisiä uhkaavasta nälkäkuolemasta, ja eräät kansainväliset humanitääriset järjestöt ryhtyivät suunnittelemaan ruoka-avun lähettämistä Neuvotoliittoon. Esikuvana oli Herbert Hooverin organisoima avustustoiminta vuodelta 1921. Mutta neuvostohallitus torjui tällaiset hankkeet väittäen niiden perustuvan valheellisille tiedoille. Maatalouden kollektivisointiohjelma voitiin katsoa toteutetuksi vuoden 1934 loppuun mennessä, jolloin yhdeksän kymmenesosaa Neuvostliiton viljellystä pinta-alasta oli siirretty kollektiivitilojen haltuun. Tämän tuloksen saavuttamiseksi oli käyty lähes viisi vuotta veristä sisällissotaa, joka tuhosi miljoonien ihmisten elämän. Winston Churchill kertoi muistelmissaan Stalinin sanoneen hänelle elokuussa 1942, että kollektivisoinnin uhriksi joutui 10 miljoonaa ihmistä..." Max Jakobson, Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös I s. 200. Otava 1999.
Edgar Rice Burroughs oli evolutiivisen romantiikan lumoissa. Burroughsin kirjoissa Marsistakin löytyi Tarzan ja gorillayhteisön jäsenet olivat, paitsi paremmin järjestäytyneitä kuin Afrikan neekerit, myös verbaalisesti lahjakkaampia. (Tyylilleen uskollisena lännenkirjoissaan Burroughs paljasti lopussa taitavimman ja viimeisen intiaanisankarin olevan tosiasiassa lapsena ryöstetty kalpeanaama.) Marsissa kehittynyttä omalaatuista elämää esitellään samaan tapaan kuin George Lucaan Tähtien Sodissa. 1870-luvulla italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli väitti havainneensa Mars-planeetalla pitkiä, selkeitä viivoja. Hän käytti niistä italiankielistä sanaa canali, vesiuomat. Sana kääntyi kuitenkin kanaviksi ja ensimmäinen Marsin elämään liittyvä myytti oli valmis. Marsissa oli sen mukaan aikoinaan elänyt kansa, joka oli sulattanut juomavedekseen Marsin napajäätiköitä. Myös Percival Lowell (1855-1916) käytti 20 viimeistä elinvuottansa kanavien markkinoimiseen. Nämä tutkimukset olivat kuin lähdeteoksena H.G. Wellsin kirjalle "Maailmojen Sota", joka julkaistiin 1898. (Nimeä on sittemmin käytetty samassa asiayhteydessä uudelleenkin.) Mars-planeetan säännölliset kuviot eivät olleet kastelujärjestelmiä, vaan osoittautuivat optisiksi virheiksi teleskoopin linsseissä. Uutinen siis osoittautui ankaksi, mutta ajatuksen siemen oli kylvetty. Ankkaa ei ammuttu julkisuudessa yhtä näyttävästi, kuin se oli otettu esiin. Wellsin kirjasta muokattiin myöhemmin radiokuunnelma, joka lähetettiin New Yorkin radioasemalta vuonna 1938. Kuunnelma sai amerikkalaiset paniikin valtaan, koska uskoa ulkoavaruuden elämään oli uutisoitu vain alkeelliset tieteelliset pohjatiedot omistaneelle yleisölle liki puoli vuosisataa. Takaisin Venäjälle mennäksemme edesmenneessä Neuvostoliitossa taas uskottiin vielä 1950-luvun lopulla, että Marsin ihmisten kaltaisten pienten eliöiden haaksirikkoutunut alus kiersi Marsia sen lähietäisyydellä. Marsin pinnalla arveltiin kasvavan paikoin sammalta ja jäkälää aina vuoteen 1962 asti.
Alkion kasvu ja kehitys.
Hedelmöittynyt muna kehittyy nopeasti kulkiessaan viikon kuluessa munatorven kautta emään. Soluna se on jättimäinen ja heti alkutyökseen se jakautuu lukuisiin, normaalikokoiisiin soluihin. Tämä ns. munasolun vakoutuminen tapahtuu jatkuvasti siten, että solut jakaantuvat kahtia. Hedelmöittynyt munasolu jakaantuu kahdeksi yhtä suureksi soluksi, nämä jälleen kahdeksi niin että syntyy neljä solua; nämä kaikki jakautuvat vuorostaan kahtia, jolloin soluja tulee kahdeksan jne.
Kun tämä kaikkein varhaisasteisin alkio saapuu emään, on munanvakoutuminen edistynyt niin pitkälle, että soluja on muutamia satoja. Mutta jakaantuessaan solut ovat myöskin alkaneet ryhmittyä määrätavalla, niin että syntyy ontto pallo, jonka eräs kohta on pahkamaisesti laajentunut onteloon käsin. Tällä asteella ollen pieni solupallo kiinnittyy emän seinään; se oikeastaan hävittää muutamia soluja, niin että se jää lepäämään pieneen emän seinämässä olevaan onteloon, missä sitä joka puolelta ympäröivät emon solukot ja emon veri. Tällöin on tuleva lapsukainen muuttunut emon loiseliöksi, joka ottaa ravintonsa emostaan. Ollessaan munatorvessa muna ei saanut ravintoa ulkoapäin, se eli vain omasta valkuaisvarastostaan eikä tästä syystä voinut kasvaa; mutta nyt sen ympärillä virtaa ravitsevaa verta, niin että sillä on saatavana, mitä se tarvitsee kasvaakseen. Tähän asti on munan kehitys on ollut vain muodon muuttumista, mutta tästä lähin se sekä muuttuu muodoltaan että kasvaa samanaikaisesti.
Muutamassa päivässä alkio kehittyy edelleen, mutta
vielä ei näy merkkiäkään lapsen elimistä.
Aluksi syntyy vain joukko kalvoja ja onteloita jotka ympäröivät
ja suojaavat alkiota ja jotka myöskin toimittavat sille ravintoa.
Toisen viikon loppupuolella on koko alkio läpimitaltaan hieman millimetriä
suurempi, ja sen muodostaa
kolme rakkulaa, joista kaksi pienintä on isoimman sisässä;
lisäksi ovat näiden rakkuloiden seinäsolut sijoittuneet
kerroksittain. Kolmannella viikolla tämä muodostuma kasvaa nopeasti
ja nyt alkaa ensimmäisiä elimen aiheita näkyä alkion
ruumiissa. Sisärakkulain väliseinässä on paksuuntunut
levymäinen kohta, noin puolitoista millimetriä läpimitaltaan;
tämän pikkulevyn halki kulkee matala vako, jota sanotaan alkeisuurteeksi
ja sen molemmin puolin reunat kohoavat kasvaakseen myöhemmin yhteen;
tästä putkesta kehittyvät aivot ja selkäydin.
Pieni alkiolevy kasvaa ja erilaistuu nopeasti. Kun viisi viikkoa on kulunut kehityksen alkuhetkestä, ovat jo kaikki tärkeät elimet aiheina olemassa. Alkio on noin puolen senttimetrin pituinen; sillä on sykkivä sydän, hermosto, pieniä raajainaiheita, verraten suuret silmät, munuaisten aiheet ja kasvava suolikanava. Onpa jo olemassa selvästi rajoittunut osa, joka aikanaan on valmistava sukusoluja. Tärkeimmät elimisöt esiintyvät siis jo alkiolla, mutta tämän varhaisasteisen eliön anatomisessa rakenteessa on paljon omituisia piirteitä, jotka häviävät alkion kasvaessa. Tämä koskee myöskin sen elimien keskinäistä mukautumista. Meidän on huolellisesti tarkattava näitä omituisuuksia, sillä ne ovat sangen tärkeitä vertailevan anatomian ja kehitysopin ymmärtämiseksi.
Noin neljän viikon ikäisellä ihmisalkiolla on silmäänpistävimpänä erikoisuutena selvästi näkyvä häntä. Se on taipunut eteen- ja ylöspäin ja sen lihakset ovat yhtä hyvin kehittyneet kuin itse vartalon lihakset, mikä sietää tähdentämistä. Tämän pienoisen ihmisalkion häntä ei siis muistuta marakatin tai hiiren pitkänhoikkaa vartalon pidentymää, se on pikemminkin kalan voimakkaan ja leveän pyrstön näköinen. Kun kehitys tapahtuu säännöllisesti, kasvaa ihmisalkion häntä suhteellisen hitaasti, niin että ruumis kasvaa vähitellen sen ympäri ja sulkee sen sisäänsä; syntymisen tapahduttua selkäranka niin muodoin päättyy vain pieneen eteenpäin kaartuneeseen osaan, häntäluuhun, joka on kokonaan vartalon alaosan sisässä. Mutta joskus kehitys poikkeaa säännöllisestä. Anatomi löytää ihmisruumista leikellessään hajallisia ja aivan hyödyttömiä lihaksia kiinnittyneinä häntäluuhun, ja silloin tällöin syntyy h'innällisiä lapsia, joiden häntälisäke on hieman kiinteämpää ainetta kuin kumipalanen, mutta jonka sisässä siitä huolimatta on selkärangan suippeneva alapää.
Kaulaosassa esiintyy toinen omituisuus tämän varhaisen kehitysvaiheen aikana; kaulan molemmin puolin on neljä vakoa, jotka ilmeisesti vastaavat kalan kidusrakoja. Tämä yhtäläisyys ei koske vain kidusrakojen sijaintia, vaan se ulottuu myöskin kiduskaariin, niihin luuston osiin, jotka niitä tukevat, ja verisuonien kulkuun tässä ruumiinosassa. Sitä mukaa kuin alkiokehitys edistyy, tapahtuu suuria muutoksia. Kiduskaarista tulee keskikorvan kuuloluita, kieliluu (nielussa oleva luu, johon mm. eräät kielilihakset kiinnittyvät) ja eräitä kurkunpään rustoja; valtimosuonien lukumäärä vähenee, niin että vain jokunen niistä säilyy suurten rintasuonien haaraantumina. Itse vaot täyttyvät ja häviävät, lukuunottamatta etumaista, josta syntyy Eustakion putki ja keskikorva. On kuitenkin eittämätön tosiasia, että ihmisen kurkun ja kaulan seutu ei kehity suoraan, vaan kiertoteitse. Se on aluksi kiduskoneisto, joka muistuttaa kalojen vastaavaa elintä ja muuttuu vasta myöhemmin siten, että ihmiselle ominaiset rakennesuhteet tulevat näkyviin. On kuitenkin syytä huomauttaa, että kiduskoneistolla ei ole lainkaan merkitystä alkiohengitykselle ja ettei milloinkaan kehity kiduslehtiä, todellisia hengityselimiä, jollaisia kalojen kiduslehdet ovat.
Jos leikkelemme tähän tapaan ihmisalkiota, löydämme monta muutakin piirrettä, jotka ovat tunnusomaisia alemmille selkärankaisille. Tärkeimpien laskimoiden kulkusuunta on sama kuin kaloilla. Alkion sydän on yksinkertainen rakenteeltaan, siinä kun on vain yksi kammio ja yksi eteinen kuten kaloilla. Täysinkehittyneistä imettäväisistä alkio eroaa sikäli, että sekä suoli, sukuelimet että virtsaputki aukeavat yhteissuoleen, kloaakkiin, joka vuorostaan aukeaa ruumiin pinnalle. Vihdoin on tällä varhaisasteella selänpuoleinen tukilaite, selkäjänne (chorda dorsalis), joka myöhemmin surkastuu ja korvautuu selkärangalla. Tulemme tuonnempana pohtimaan kaikkia näitä erikoisuuksia; tällä kertaa tyydymme vain toteamaan, että kehityksessämme on tällainen kalamainen aste.
Kehityksensä toisena kuukautena alkio jatkuvasti kasvaa ja erilaistuu, ja tällöin häviävät vähitellen kalaa muistuttavat piirteet, niin että alkio tämän kehityskauden päättyessä jo on ihmisen näköinen. Kahdeksan viikon ikäinen alkio on noin kolme senttimetriä pitkä; sillä on jo sormet ja varpaat, ja häntä on surkastunut niin, että sitä tuskin näkyy. Mutta vielä on pitkä kehityksen tie edessä. Aivopuoliskot esim. ovat hyvin heikosti kehittyneet, kasvot ovat oudot, melkein hirvittävät katsella; mutta ruumiinmuoto on jo pääpiirteiltään valmiina, ja alkio alkaa näyttää pieneltä vastasyntyneeltä lapselta.
Kahden ensimmäisen kuukauden kuluessa on alkio siis muuttunut perusteellisesti. Solukot ovat erilaistuneet, ja koko ruumiinmuoto ilmenee selväpiirteisenä. Jäljellä olevina seitsemiinä kuukautena tapahtuu alkiossa, jota jo voi sanoa sikiöksi, vielä paljon muutoksia. Raajat kasvavat nopeasti ja niiden pituus tulee suhteelliseksi muuhun ruumiiseen verraten, ja kasvot kehittyvät ihmismäisiksi. Mutta tämä pitkäaikainen kehitys on oikeastaan vain kasvamista, niin että tuuman mittaisesta alkiosta tulee vastasyntyneen lapsen kokoinen sikiö.
On kiintoisaa verrata ihmisen kehittynyttä sikiöastetta ihmisenmuotoisen apinan, sanokaamme gorillan tai simpansin vastaavaan kehitysasteeseen. Molemmissa tapauksissa ovat seitsenkuukautisen sikiön jalkapohjat kääntyneinä vastakkain, ja samoin on laita kämmenpohjain. Apinalla tämä alkuperäinen asento jää pysyväksi, sen jalka kun tosiaan muistuttaa kättä ja toimii käden tavoin tarttumisvälineenä. Ihmisen jalka sitä vastoin muuttuu sellaiseksi, että se voi kannattaa pystyasentoisen ruumiin painon. Raajat oikenevat, jalkapohjat painetaan alustaa vasten, ja luut kasvavat vahvemmiksi ja vähemmän liikkuviksi. Raajojen liikkumiskyvyn vähetessä jalka muuttuu niin, että se tukee ruumista käynnin aikana. Mutta onpa toinen sikiökauden erikoispiirre, joka meillä jää pysyväiseksi, apinoilta sitä vastoin häviää. Seitsemän kuukauden ikäisenä ihmisen tai apinan sikiöllä on tiheä karvapeite päässä, silmäkulmissa ja huulissa, mutta muussa ruumiissa on vain hienoja ihokarvoja. Kummassakin tapauksessa kasvaa tämän alkuperäisen karvapeitteen sijaan uusi, mutta se on ihmisellä paljon heikommin kehittynyt kuin apinalla. Ihmisen melkein karvaton iho on siis esimerkkinä siitä, että kehitys voi yhdessä kohdassa pysähtyä yleiskehityksen jatkuessa edelleen.
Ennen kuin käymme puhumaan syntymän jälkeisistä muutoksista, tutkimme, millä tavoin alkio on suojattu ja kuinka se saa ravintoa. Olemme jo kertoneet, kuinka alkio joutuu emän seinämän sisään päästyään tähän elimeen. Tässä vaiheessa sen muodostaa rakkula, chorion, jonka yhdessä kohdassa on itse alkion aihe ja eräitä kalvoja. Alkion kasvaessa tämä chorion-rakkulakin kasvaa, niin että se myöhemmin kaartuu emäontelon sisään, jolloin sitä peittää ohut kerros emän solukkoa. Kehittyessään alkio pysyy kiinni chorionin eli suonikalvon seinässä napanuoran välityksellä, joka kasvaa esiin alkion vatsapuolelta. Edelleen kehittyyalkiolle verraten varhain verisuonisto, joka kulkee sekäalkion ruumiissa että napanuoraa myöten suonikalvoon, missä on hyvin kehittynyt hiussuonisto; siitä nimi suonikalvo. Siinä kohdassa, missä alkion solukoista muodostunut suonikalvoyhtyy emän seinään, joutuu alkion veri aivan lähelle emon verta sekaantumatta kuitenkaan siihen täydellisesti; vain ohut kalvo erottaa veret toisistaan. Tässä osassa, istukassa eli plasentassa, kuten sitä sanotaan, tapahtuu alituista veren vaihduntaa emon ja alkion kesken; alkio saa ravintoa ja happea emon verestä, johon sen jätetuotteet myöskin erittyvät.
Huomaamme siis, että sikiölle toimittaa ravintoa oma verisuonisto ja että istukka toimii yhdistyneinä keuhkoina, suolistona ja munuaisina. Tästä johtuu, että kaikista elimistämme sydän kehittyy ensimmäisenä ja alkaa ensiksi toimia. Sydän työskentelee herkeämättä ja pitää ruumista käynnissä alusta loppuun asti, ensimmäisestä kuukaudesta lähtien kukaties kahdeksan- tai yhdeksänkymmenisen elämänikämme viimeisiin hetkiin saakka.
(s. 112-113)
3. Todistuksia alkiokehityksen alalta.
Niin vähäpätöisiä kuin surkastuneet elimet ovatkin, niiden tieto-opillinen merkitys on erinomaisen tärkeä; ne ovat vallituksia, joita kehitysopin viholliset eivät pysty valtaamaan. Mutta miltei yhtä vaikeasti voitettavia vastuksia ovat alkio-opin tosiasiat.
Kerran, noin sata vuotta sitten kuuluisa embryologi von Baer unohti
varustaa nimilipuilla eräät alkiot, joita hän säilytti
alkoholissa. Kun hänen myöhemmin piti niitä tarkastella,
sattui näin: »Minun on aivan mahdoton sanoa -lainaamme hänen
omat sanansa -»mihin luokkaan ne kuuluvat. Ne voivat olla sisiliskoja
tai pieniä lintuja tai hyvin nuoria imettäväisiä, niin
täydelleen samanmuotoisia ovat kaikki nämä eläimet".
Mietittyään tarkemmin asiaa hän esitti seuraavan yleispätevän
lain: eläimet muistuttavat toisiaan sitä enemmän, kuta kauemmas
taaksepäin seuraamme niiden kehitystä. Tämä laki pitää
yleensä paikkansa, ja tätä alkioiden ja toukkien keskinäistä
yhtäläisyyttä on hyvin vaikea selittää muuten.
kuin polveutumisopin kannalta. Parin vuoden ikäinen lapsi osaa erottaa
sian ihmisestä, kanan apinasta ja norsun käärmeestä.
Mutta nämä eläimet tuntee helposti vasta sitten, kun niiden
kehitys on edistynyt melko pitkälle. Kun ne olivat aivan nuoriaembryoita,
alkioita, ne
olivat niin toistensa kaltaisia, että tavallisen biologin,
saatikka sitten maallikon, olisi työläs niitä erottaa; olisipa
itse alkio-opin erikoistuntijalle suotava anteeksi mahdolliset erehdykset.
Tämä ei vielä riitä. Kun seurataan eri eläinten alkiokehitystä taaksepäin, havaitaan, että ne eivät ainoastaan ole keskenään yhtäläisiä, vaan että ne eroavat muotojensa puolesta yhä enemmän ja enemmän vanhemmistaan ja siitä tyypistä, jota ne edustavat täysikasvuisina. Ne tulevat erinäköisiksi kuin oman lajin aikuiset yksilöt ja muistuttavat yhä selvemmin aivan toisentyyppisiä eläimiä. Palataksemme von Baerin nimilaputtomiin näytteisiin, ihmisen, kissan, kanan ja käärmeen alkiot eivät ole vain niin yhdennäköisii, että ne töin tuskin erottaa toisistaan, vaan yhtäläisyyttä on mm. siinä, että niiden sydän, suuret valtimosuonet ja kaulanseutu ovat rakenteeltaan samanlaisia kuin kalan vastaavat kohdat. Sydän ei ole kokonaan tai osittain jakaantunut vasempaan ja oikeaan puoliskoon, vaan se on yksinkertainen sykkivä kammiojono, aivan samanlainen kuin kalan sydän. Kaulan molemmin puolin on rivi vakoja aivan samoin kuin kalalla kidusrakoja, ja vakojen välissä kulkee vastaavasti vaitimoita. Koko verisuonisto ja hermosto ja niiden sijainti vakojen suhteen on tosiaan aivan kalamainen ja toisenlainen kuin samojen alkioiden myöhäisemmillä kehitysasteilla. Näissä vaoissa ei koskaan näy kiduksia, niin että yhdennäköisyys ei ole täydellinen; lukija älköön kuvitelko, että ihmisalkiolla joskus on »kidukset kuten kalalla». Mutta sen kehitykseen sisältyy kieltämättä vaihe, jolloin se muistuttaa kalan tyyppiä. Ei ole kysymys toisinnosta, vaan pikemminkin entisyyden muistelusta.
Jos on otaksuttava, että maaeläimet on luotu maaeläimiksi,
kaikki edellä kerrottu on täysin tolkutonta. Aivan toisin on,
jos tunnustamme kehityksen totuudeksi, sillä silloin saatamme ymmärtää,
että käärmeet ja kanat ja ihmisolennot ja kaikki ilmaa hengittävät
selkärankaiset eläimet alkuperältään ovat kalamaisia,
että ne lähtevät taipaleelle kohden kaloja, mutta sitten
poikkeavat tältä tieltä saavuttaakseen ne korkeammat kehitysmuodot,
joita ne nyt ilmentävät. Eläinten lisääntyessä
muinaiset aiheet näyttäytyvät; eliöt ikään
kuin aluksi pyrkivät vanhoille vesiväylille, mutta luopuvat niistä
ja mukautuvat maalla oloon. Täten siis jokaisen yksilön alkiokehityksessä
esiintyy piirteitä lajin aikaisemmassa historiassa ilmenneistä
taipumuksista. Sammakkoeläimillä tämä entisyyteen palautuminen
näkyyerittäin selvänä, sillä niillä kidusrakojen
aiheet kehittyvät oikeiksi kiduksiksi. Varhaiskehityksensä aikana
ne tosiaan hengittävät niillä ja ovat muutenkin fysiologisesti
katsellen kaloja.
Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Häckel, joka tarkasteli
alkiokehitystä kehitysopin näkökulmasta, laajensi, muovaili
uudelleen ja kenties liioitteli von Baerin lakia. Hänen »biogeneettinen
peruslakinsa» väittää, että jokainen eläin
toistaa yksilökehityksensä aikana koko lajin kehityksen. Se ei
kuitenkaan ole yleispätevä, eikä mainittu kertaaminen ole
täydellinen. Luonto ei ole mikään historiantutkija; se käy
käsiksi kehitykseen, lyhentää tai poistaa armotta ne vaiheet,
joihin aikaa tai energiaa kuluu liian tuhlaavasti.
Kuinka pitkälle Häckelin peruslain pätevyys ulottuu, jääköön tässä pohtimatta. Meitä askarruttavat tällä kertaa vain positiiviset, näkyvät tosiasiat. Kymmenettuhannet eläimet kertaavat menneisyyttään kehityksensä aikana näköjään hyötymättä siitä millään tavoin; aikaisilla alkioasteillaan niillä on elimiä ja rakennepiirteitä, jotka kuuluvat vähemmän erikoistuneiden eläinlajien täysikasvuisille yksilöille. Ja ainoassakaan näissä kymmentuhantisissa tapauksissa ei näy muuta syytä tähän ilmiöön kuin se, että ne kertaavat vaiheita, jotka aikanaan olivat huippumuotoja lajin varhaisemmassa polveutumishistoriassa.
Monisoluisten eläinten yksilökehityksessä ilmenee poikkeuksetta ainakin joitakin piirteitä, jotka voidaan selittää tällaiseksi toistumiseksi. Yksinpä hedelmöittynyt munasolu, kaiken suvullisesti syntyvän elämän alku, tavallaan osoittaa monisoluisten eliöiden kehittyneen yksisoluisista. Jokaisella ihmisellä ja selkärankaiseläimellä on kehityksensä tietyllä asteella niveletön selkäjänne moninikamaisen selkärangan sijasta, vaikka tämä jänne sittemmin häviää kaikilta muilta paitsi ympyräsuisilta ja eräiltä kaloilta. Alkeellisin chorda-eläin, suikulainen, säilyttää selkä jänteensä halki elämän, eikä sille kasva muuta tukirankoa.
Olemme jo puhuneet vaippaeläinten omituisista muodoista. Nämä eläimet ovat aluksi vapaasti uivia olentoja, »pyrstökkäitä», joilla on kaikki selkäjänteisten tunnusmerkit: selkäjänne, selkäydinputki ja kidusraot, vaikka pohjaan kiinnittynyt aikuinen yksilö taantuu ja tuskin muistuttaakaan selkäjänteistä. Jollei hyytelömäinen vaippaeläin ole Chordata-ryhmän eläin, miksi sen toukka sitten on niin tyypillinen selkäjänteinen? Mikä luomisajatus saattaa olla tällaisen takaperoisen kehityksen takana?
Hevosen kehityssarjassa olemme jo tutustuneet erääseen valaisevaan erityisesimerkkiin. Merychippus-suvun täysikasvuisilla yksilöillä olivat väli- ja poskihampaat monimutkaista "jauhavaa» tyyppiä, jota vastoin maitohampaiden rakenne oli alkeellisempi muistuttaen vihaisempien hevosmuotojen pysyviä hampaita. Voimme siis todellakin asettaa rinnan esi-isien täysikasvuiset yksilöt ja niiden jälkeläisten nuoret varsat, jotka kertaavat esivanhempainsa saavuttaman asteen, ennen kuin hampaisto kehittyy lopulliseksi.
Kaunis esimerkki toistumisesta on hiustähden (Antedon)
elämäkerta. Tämä eläin on piikkinahkaisiin kuuluva
ns. merililja. Useimmat merililjat ovat varrellisia, pohjaan kiinnittyneitä
muotoja, jotka asustavat meren syvyyksissä. Ne olivat vanhempina kausina
niin yleisiä, että kokonaisia...
...
Kallioiden fossiilit todistavat suoranaisesti, että ehitysoppi
on pätevä. Mutta alkio-opin todistus on epäsuoranakin välittömämpi.
Voimme lähdä, kuinka yksilö syventyy kaikkiin näihin
lämmästyttäviin sukumuistoihin ja kuinka se aivan kuin silmiemme
edessä kulkee läpi kaikkien vaiheidensa alkuperäisestä
alkeellisuuden tilasta aina myöhäiseen täydellistymiseensä
asti. Jos pidämme kehitystä tosiasiana, kaikki nämä
seikat läyttävät yksinkertaisilta ja helposti käsitettäviltä,
jos kiellämme kehityksen, ne ovat tartoituksettomia ja arvoituksellisia.
Ei myöskään voi olla puhetta mistään salaperäisestä
yleisharmoniastaa, joka muka määräa toistumisen rytmin.
Päinvastoin: tämä kehityksen toistuminen on usein erilainen
eri eläimillä ja sen kertoma tarina on monesti vaikeatajuinen.
Toistuminen tapahtuu lujaanjuurtuneiden perinteiden, eräänlaisen
jatkuvaisuuden lain voimasta, se ikäänkuin piilee syvällä
elollisten olentojen sisimmässä. Kehityksen kertausta tapahtuu,
koska eliöt lisääntyvät ja ne itsekukin ovat kehittyneet
yksinkertaisemmista muodoista äärettömän pitkän
toisintosarjan tuloksina.
(Huom. Kuvasarja on varsin erinäköinen Haeckelin kuviin verrattuna
6. suomenkielisessä painoksessa (1954) Wellsin ja Huxleyn teoksesta.)
(s. 266-270).
Ihminen ei myöskään muodosta poikkeusta yleisestä säännöstä, jonka mukaan yksilö kertaa kehityksensä aikana koko lajin kehityksen. Alkioasteemme tuovat ilmi samat perhesalaisuudet kuin muiden imettäväisten vastaava kehitys. Kidusrakojen aiheet, häntä ja sikiön karvapeite on jo mainittu. Sopii vain lisätä, että häntäämme liittyy aluksi kaikki tarpeelliset liikuttajalihakset täysin kehittyneinä, vasta hännän surkastuessa lihaksetkin surkastuvat tai joutuvat toisiin tehtäviin.
Varhaisasteella ihmisalkion nenäaukot yhdistää suuhun
syvä rako. Joskus kehitys keskeyty: n ja tuloksena on »ristihuuli".
Tämä luonnon oikku kertoo siis, millä tavoin sieraimet muodostuvat
kalamaisilla kantamuodoillamme, eikä tarvitse muuta kuin silmäillä
haikalaa tai rauskua jos mieli tutkia asiaa tarkemmin. -Voipa sattua niinkin,
että sikiökauden karvapeite jää pysyväiseksi,
ja tuloksena ovat »koiraihmiset" tai »parrakkaat naiset»,
joita sirkuksissa ja tivoleissa näytellään. Joskus, vaikka
onneksi harvoin jää alkion häntä surkastumatta, ja
pieni kansalainen ilmestyy tähän maailmaan pikku porsaansaparo
koristeenaan. Voi sattua, että kidusraot eivä
kasva umpeen, vaan aikuisellekin jää kaulan molemmin puolin
vakoja tai valkoisia läikkiä jotka viimeksimainitut osoittavat
kohtia, missä raot juuri ennen syntymää ovat sulkeutuneet.
Edelleen on vastasyntyneellä pienokaisella omituinen kyky riippua käsivarsiensa varassa usean minuutin ajan; useimmat pikkulapset voivat tosiaan yhdestä kädestä riippuen kannattaa oman painonsa. Tämä taito säilyy kuukauden päivät, sitten se heikkenee ja vasta vuosien kuluttua lapsi pystyy samaan voimien koetukseen. Kaikki apinaemot liikkuvat oksalta oksalle lapsi mukanaan. Silloin ne tarvitsevat käsivarsiaan kiipeämiseen, minkä vuoksi poikasten on syntymästä alkaen pysyteltävä kiinni emon turkissa. On aivan epäilemätöntä, että tämä ihmislapsellekin ominainen kyky on täysin hyödyttömäksi muuttunut jäännös sellaisesta, mikä ennen oli välttätön elämänehto. On kiintoisaa, että tämä taito, kuten mr. Kallen on osoittanut käyttäen tytärtään "koekaniinina», voidaan uudelleen herättää siten, että lasta toistuvasti kiihotetaan sitä harjoittamaan ja että taito tämän jälkeen säilyy useita kuukausia. Tämän kyvyn syntyperäistä ja automaattista luonnetta todistaa, että se kerran havaittiin lapsella, joka syntyi ilman isoja aivoja; kyky säilyi lapsiraukan kuolemaan asti eli kahdeksantoista vuorokautta.
Toinen varhaiskehityksen jäännös, joka myöskin
hä viää syntymän jälkeen, on pienokaisen kyky
tarttua kiinni jalallaan; isovarvas on muista varpaista enemmän erillään
kuin aikuisilla. Minkä vuoksi lapsen jalka olisi puolittain apinanjalka,
jolleivät ihminen ja korkeammat apinat olisi
sukulaisia?
Ken vieläkin suhtautuu kielteisesti tai epäillen kehitysajatukseen, ajatelkoon omia olosuhteitaan. Sillä itsekunkin oma henkilökohtainen ja yksityinen kehitys, vaikka siihen ei ennen syntymää kulu aikaa enempää kuin yhdeksän kuukautta, on yhtä selvä ja yhtä valaiseva kuin se hitaasti tapahtuva kehitys, jonka alaisena elämä on kokonaisuutena. Ns. fundamentalismin sotainen apostoli mr. William Jennings Bryan, joka ei siedä se puhetta apinamaisista esi-isistä, aloitti hänkin elämänsä yhtenä ainoana soluna, kehittyi tästä alkueläinasteesta monisoluiseksi yhdyskunnaksi, sivuutti polyyppiasteen saatuaan kaksi solukerrosta ja osoittautui suikulaisen sukulaiseksi, niin pian kuin selkäjänne muodostui tukirangoksi. Se surkastui ja korvautui oikealla selkärangalla, kalamaisten kantamuotojen vesielämää muistutti alkion vesikalvo pienoislammikkoineen, jossa tuleva mr. Bryan kellui kuin vesieläin ikään. Samaa, mutta kehittyneempää vaihetta kuvasti kaulan kidusrakojen puhkeaminen, niiden sulkeutuminen taas sitä aikaa, jolloin kuiva maa vallattiin. Muinaisten karvapeitteisten ja nelijalkaisten esi-isien perua oli sikiön villakarva ja häntä, joka oli valmiina heilumaan. Ja vihdoin, syntymän tapahduttua, ilmeni tunnusmerkkejä sellaisesta, mikä mr Bryanista myöhemmin oli kauhistuksen kauhistus -esi-isien apina-aste toistui liikkuvine isovarpaineen, olipa pienokaisella vähän aikaa kyky riippua käsistäänkin, vaikka se tuskin koskaan tuli käyttäneeksi tätä perimäänsä taitoa.
Me emme siis ole minään poikkeuksena elämän säännöstä.
Laji ihminen on syntynyt niinkuin kaikki muut lajit, ei äkillisen
luomistapahtuman tuloksena, vaan hitaasti, asteittaisesti, vaivalloisesti
ja usein melkein huomaamattomasti kehittyen...
(s. 298-299)