Takaisin Ajatusvarikolle - Back to the Thought Deposit
HAASTE - CHALLENGE
Dinoglyyfit
- Dinoglyphs - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa - Prehistoric Creatures Documented by the Ancient Man

Antediluviaaninen Kadonnut Maailma

& VÄINÄMÖISEN  VENEENVEISTO

VÄINÄMÖINEN JA VEDENPAISUMUS

NOAH = UTNAPISHTIM = DEUCALION = Saturnus = Janus = Ksisuthros = Manu = Oksyges  = ANTERO VIPUNEN

http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=1981

 

Kollektiivisia Vedenpaisumusfiktioita

Perinteisesti vedenpaisumusteoriaa on todisteltu eri puolella maapalloa sijainneiden kulttuurien yhtenevillä legendoilla. On mykistävää, että oikeastaan kaikilla suurilla muinaiskulttuureilla on vedenpaisumusmyyttinsä - millä liioitellumpi, millä pelkistetympi. Monet versiot olivat jo klassisella ajalla enemmän taidetta kuin tiedettä, tietysti. Aiheesta on kuitenkin perimätietoa yli 150 maailman kansalla ja kaiken kaikkiaan noin 230 erilaista versiota sisältävät monia yhteisiä piirteitä. [1,2,3,4,5,6,7,8]
 

Ukko-Nooan vastineita ovat esimerkiksi roomalaisten Saturnus ja Janus, kaldealaisten Utnapishtim ja Ksisuthros, hindujen Manu sekä kreikkalaiset Oksyges ja Deukalion (Deucalion) [9]. Kertomus löytyy Raamatun ja Lähi-idän legendojen lisäksi muun muassa kreikkalaisista, kiinalaisista, kelttiläisistä sekä atsteekkien ja tolteekkien tarinavarastosta [10]. Raamattu tai juutalaisen Josefuksen tekstit ovat jostakin syystä huomattavasti lyhyempiä kaldealaisiin vedenpaisumuskertomuksiin nähden [11, 12, 13]. Erityistä huomiota vanhoissa tarinoissa saavat usein pienet yksityiskohdat kuten sateenkaari, matkustajien lukumäärä, laiva ja eläimet.
 

Mark Isaak on kerännyt nk. kreationismin vastaisille talk.origins -internetsivuille lyhyitä yhteenvetoja yli puolentoistasadan eri kansan vedenpaisumusmyyteistä Euroopasta, Lähi-idästä, Kauko-idästä, Afrikasta, Australaasiasta ja Tyynen meren saarilta, Etelä- ja Väli-Amerikasta, sekä Pohjois-Amerikasta aina Grönlantia myöden [14]. (Katso myös loppuosan kirjallisuusluettelo 'Vedenpaisumuslegendat kautta maailman'.) Isaakin tarkoituksena on ollut mitätöidä tarinoiden todistusarvo korostamalla niiden välisiä eroja.
 

Kaikkea mitä sanotte, voidaan käyttää todisteena teitä vastaan, sanoi Jerry Cottonkin. Omalla kohdallani Isaak epäonnistuu, sillä erilaisista painotuksista ja sadunsekaisista aineksista huolimatta Isaakin esiin vyöryttämä aineisto tekee asian päinvastoin kiehtovaksi. Isaak on tehnyt erinomaista työtä kerätessään kirjoitukseensa viitisenkymmentä kirjallisuusviitettä. Usein kertomukset ovat saaneet mytologisia aineksia sitä enemmän, mitä kauemmas suurista asutuskeskuksista ja ihmiskunnan kehdoista liikutaan. Tarinoiden keskellä Raamatun kuvaus sijoittuu itse asiassa maltillisempaan päähän. Siinä missä muut kertomukset värittävät tarinaa, on Raamatun kuvaus tiivistelmänomainen ja pelkistetty.
 

Millaisia muut tulvamyytit ovat? Tyypillinen ero kertomusten kesken on jonkin paikallisen vuoren esittäminen arkin laskeutumispaikaksi ja kansojen synnyinseuduksi. Kiinassa arkkiin on otettu turvaan ennen kaikkea ankkoja, Euroopassa koiria ja sikoja. Australiassa onnettomuus alkoi epäonnisen miehen metsästysretkestä tämän pyytäessä taikabumerangilla kengurua. Meksikossa arkista lähetetään maanetsintään korppikotka ja kolibri. Andien rinteillä jumala varoittaa ihmistä tulevasta tulvasta tupakkahumalan tuomassa unessa.
 

Osa kertomuksista pitää tulvaa ainoastaan paikallisena. Joissakin kertomuksissa ihmiset selviytyvät tulvasta kiipeämällä puihin, kun taas toisissa korostetaan, ettei korkeimpiinkaan puihin kiipeäminen auttanut. Toisinaan ihmiset kiipeävät vuorelle ilman laivan apua,toisissa suurta laivaa vetää suuri kala. Usein kerrotaan monista peräkkäisistä tulvista. Eroista huolimatta kertomuksissa on kuitenkin myös yhteisiä piirteitä. Jumala esitellään vedenpaisumusmyyteissä monesti juuri korkeimpana Jumalana tai luoja-jumalana.
 

Jossakin tarinassa kansojen sanotaan syntyneen tulvasta selviytyneen äitihahmon luista kasvaneista kivistä. Jossakin arkki ei ollut varsinainen laiva, vaan muistutti laatikkoa. Arkin kapteeni taas oli hyvin hurskas mies. Arkin johtaja vei laivaan lähiomaisensa, mutta vieraammat tuttavat pilkkasivat häntä. Toisinaan pelastuneita oli Genesiksen tekstin tavoin kahdeksan henkeä.
 

Kipparin nimi ei ole kaikissa kertomuksissa "Nooa", mutta alkaa usein N-äänteellä. Hahmosta käytetään tässä vanhasta tottumuksesta Raamatun erisnimeä. "Nooan" pojat auttoivat isäänsä rakennustyössä. Arkkiin vietiin eläimiä pareittain ja myös ihmiset pelastuivat pariskuntina. Tulvavedet laskeutuivat nykyisten valtamerten syvänteisiin ja railoihin. Arkissa ei ollut purjeita. Jokainen (maa)eläin ja ihminen on lähtöisin pienestä tulvasta selviytyneestä joukosta. Vedenpaisumusta edeltäneessä maailmassa vallitsi ainoastaan sota ja epäoikeudenmukaisuus. Maan tuhosi vesi ja suuri tuuli tai tulivuoret. Myllerryksen päällä roikkuivat raskaat pilvet ja tulvan jälkeen ihmiset suunnistivat sateenkaaren mukaan.
 

Arkissa matkaavien ongelma oli ruuan riittävyys. Ruokaa oli niukasti myös arkista laskeutumisen jälkeen. (Kiinalaisessa kertomuksessa kanssamatkustajat suuttuvat muutamaan, jotka syövät muiden riisit.) Nooa uhrasi arvokkaita, vähäisiä eläimiä jumalille uhriksi arkista laskeutuessaan. Jumala tai jumalat varoittivat Nooa tulevasta katastrofista unessa. Nooalle ja tämän vaimolle annettiin onnettomuuden jälkeen kuolemattomuus. Nooan nimenä on toisinaan "Pitkäikäinen". Arkissa oli kolme kerrosta ja Nooa lähetti tiedustelulennoille sekä valkoisia, että mustia lintuja. Jumala lupasi olla tuhoamatta eläviä olentoja uudelleen, jottei selviytyneiden ihmisten pelko olisi lannistanut heitä. Uhkana oli masennus ja flegmaattinen luopuminen kaikesta aktiviteetista.
 

Toiset kertomukset eivät ole niin synkkiä. Niissä kukaan ihminen ei kuollut, vaan kaikki muuttuivat kaloiksi. Konsensus on kuitenkin se, että elämänkohtaloita kuvataan "hukkumisena" Joh 3:16:n ohella myös muiden erämaassa eläneiden maakrapujen kuin juutalaisten keskuudessa. Vedenpaisumusta seurasivat ankarat kulkutaudit ja nälänhädät. Tulva aloitti talvet tai vaihtoehtoisesti koko katastrofi tarkoitti suurta talvea. Jumala käski Nooa pitämään jonkinlaista virallista lokikirjaa ja kirjaamaan kaikki tärkeät tapahtumat ylös. Vesi peitti kaiken maan pinnan, korkeimmat vuoretkin. Tulvaan liittyi suuri raesade ja ukkonen. Arkkiin varastoitiin myös siemeniä. Nooasta taaksepäin ei ollut montaa sukupolvea ensimmäisiin ihmisiin ja Jumalaan itseensä. Ennen tulvaa maan päällä ei vielä ollut vettä. Nooa menetti rakennustoimillaan kaiken omistamansa. Tulvan aikana kuu peitti auringon ja heitti sille mutaa. Vedenpaisumuksen edellä oli paljon metsästäjiä. Tuhon jälkeen selviytyneitä ihmisiä oli niin vähän, että heidän piti mennä keskenänsä, sisarusten kesken, naimisiin.
 

Tulvasta selviytynyt ihminen on usein ensimmäisen ihminen. Nooa oli vaimonsa kanssa hyvin läheinen, yhtaikaa sekä tyttö että poika, mies että vaimo, sisar että veli. (Aadamin ja Nooan pariskunnat näyttävät olevan sekaisin tarinoissa; kts. essee "Sammon arvoitus".) Vetäytyvät vedet muodostivat valtavia laaksoja, aiemmin maa oli ollut tasainen. Vedet ylettyivät taivaisiin asti. Kirjoitustaitoiset ihmiset periytyvät arkissa selviytyneistä Nooan pojista, kirjoitustaidottomat ja tietämättömät Nooan muovaamista puunukeista. Vedenpaisumusta edeltäneessä maailmassa oli niin paljon ihmisiä, että he alkoivat syödä toisiansa ja Muuttaja-jumala lähetti erikoisen miehen opettamaan heille sivistystä. Arkissa käytettiin suuria ankkurikiviä. Jumala uhkasi lähettää toisesta yhtä suuresta tottelemattomuudesta uuden, yhtä voimakkaan rangaistuksen. Tämä uhkaus on viimeinen kerta, kun luoja puhui ihmisten kanssa kasvoista kasvoihin.
 

Monet kertomukset korostavat puulajia josta arkki rakennettiin, joskin tarinoiden kesken on suuri erimielisyys siitä, mikä puu oli kyseessä. Erityisesti Lähi-idän varhaisimmissa kirjallisissa merkinnöissä puhutaan valtavankokoisesta katamaraanin kaltaisesta kaisla-arkista, jonka pinta oli vuorattu rahtilaivojen tapaan. Monissa kertomuksissa kerrotaan erityisesti muutamista nykyisistä kesyistä kotieläimistä, kuten kissasta ja koirasta. Maa oli pehmeää ja pettävää tulvan jälkeen, eikä siinä pystynyt vaaratilanteessa juoksemaan nopeasti. Vedenpaisumusta ennen ei ollut satanut ja tulva alkoi huolimattomasti esitetystä sadelorusta. Kaikki muu muuttui Vedenpaisumuksessa paitsi taivaalle kiinnitetyt tähdet.
 

Vedenpaisumuksesta selviytynyt mies on monesti legendaarinen. Jonkin ajan kuluttua puut alkoivat kasvaa onnettomuudessa muuttuneesta maasta uudelleen. Joissakin kertomuksissa menehtyneet ihmiset eivät edes ehtineet ymmärtää, mikä heitä kohtasi, ja aluksesta laskeuduttaessa missään ei näkynyt ainoatakaan ruumista.
 

Toisinaan Vedenpaisumuksen syy on puettu jonkinlaisen anatomisen vitsin tai irstaan tarinan muotoon. Arkista lähteneiden ihmisten eroaminen on syynä erilaisten kielten olemassaololle. Joissakin tarinoissa Nooan vaimo herättää pienet lapsensa arkissa ja astuu näiden kanssa ulos kauniiseen, uuteen maailmaan. Suuri tuuli kuivatti lopulta maan. Suuren vesisateen tarkoituksena oli ainoastaan sammuttaa suuri tulipalo. Korkeiden vuorten rinteillä jäivät pysyvät jäljet vesirajasta. Vedenpaisumuksen oli tarkoitus hävittää ainoastaan suurikokoiset, vaaralliset eläimet. Tulva muutti maan lopulta aavikoksi. Joidenkin kertomusten mukaan aurinko oli aiemmin lähempänä maata.
 

Esimerkiksi jicarilla-Apassien tulvamyytissä vettä satoi Raamatun kuvauksen tavoin neljäkymmentä yötä ja päivää ja tulvan jälkeen selviytyneet ihmiset saivat itse päättää, mihin ilmansuuntaan asettua. Delaware-intiaanit taas muistelivat suuresta hävityksestä seuranneen nopean kansainvaelluksen. Jonkun perimätiedon mukaan Nooa oli vanha, pitkäpartainen mies villi-ihmisten keskellä ennen kuin kuuta vielä oli olemassa. Ennen Vedenpaisumusta ei ollut vielä muita vesistöjä kuin virtoja. Osassa kertomuksista eräs Nooan pojista on alinomaa tottelematon, osassa Nooa kiroaa Raamatun tavoin vain yhden pojistaan. (Traagistahan on se, että Haamin nimi merkitsee suoraan käännettynä mustaa tai kuumaa. VT:ssä valkoisen "rodun" ylemmyydentuntoa symboloidaan Mooseksen mustahipiäisen vaimon ja spitaalista valkoiseksi tulleen sisaren riidassa.)
 

Egyptiläisessä legendassa Tem-jumala päästää alkusyvyyden vedet valloilleen maahan tuhotakseen pahan ihmiskunnan. Hindujen myytissä Vishnu lähettää tulvan maailmaan, koska kaikki luomakunnan tahot olivat loukanneet häntä. Vishnu käskee rakentamaan laivan, jossa Manun sanotaan pelastuneen seitsemän rishin kanssa. Tämä kohta puuttuu kuitenkin muista teksteistä. Tässä seitsemän rishiä vastaavat seitsemää Rotua, seitsemää prinsiippiä ja paljon muuta, sillä tähän allegoriaan sisältyy jälleen kaksoismysteeri. Kala joka kasvoi suureksi kiskoi arkkia perässään, veti se maihin Himalajan vuoristojen huipuilla. Moni natiivi kansa on arvatenkin ehtinyt saada luomismyytteihinsä alkuperäisyyttä denaturoivia vaikutteita kristinuskosta, mutta legendan perusjuonen paikallinen väritys tukee originaalisuutta. "Seitsemässä päivässä vedenpaisumus tulee tuhoamaan kaikki luodut, jotka ovat minua loukanneet, mutta sinä tulet olemaan turvassa ihmeellisellä tavalla rakennetussa aluksessa; ota siksi ... ja mene pelkäämättä arkkiin seitsemän pyhän miehen kanssa, kukin vaimoinenne, mukananne pari kaikkia eläimiä; silloin tulet tuntemaan Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kaikkiin kysymyksiisi vastataan." (Bhaagavata-Puraana, shlokat 32-38, Adhyaaya 24, skandha VII.)
 

Afrikka muodostaa jonkinlaisen poikkeuksen vedenpaisumuslegendoissa. Äärimmäisen kiistelty Immanuel Velikovsky on esittänyt postsuumisti julkaistussa kirjassaan Mankind in Amnesia (1982) tämän johtuvan kollektiivisesta traumasta ja tahallisesta muistinmenetyksestä. (Albert Einsteinin kerrotaan kuolleen tämän heprealaisen yliopiston perustajiin lukeutuvan self-made-manin kirja Worlds in Collisions rintansa päällä. Teknisesti kyse on klassisesta toisinajattelusta, ulkona kaiken valtavirran. Velikovskyn kustantajaa on vaihdeltu voimakkaan painostuskampanjan johdosta, mikä lienee ainoastaan lisännyt kirjan kysyntää.)

 

 

Eddat - sammas, sampo, maailmanpylväs ja tiedonpuu

Edda on kahden muinaisskandinaavisen eepoksen yhteinen nimitys. Vanhempi näistä on kansan runoperinteestä koottu runomittainen jumal- ja sankaritarinoiden kokoelma, josta käytetään nimityksiä Vanhempi Edda ja Runo-Edda. Teosta sanotaan koko Pohjolan kansalliseepokseksi. Runot sisältävät muun muassa taruja pohjoismaisista jumalista ja sankareista, sekä heidän taisteluistaan [16].
 

Edda-sana itse merkitsee esi-äitiä tai esi-naista, ja esiintyy runoissa yhdessä Ain eli esi-isää tai isovanhemman isää merkitsevän sanan kanssa [17]. Nimet menivät sekaisin Kissankulman Liinaltakin.
 

Pohjoisen Euroopan mytologiasta löytyvät Skandinavian muinaisuskon keskeiset jumalat Odin, Tor ja Freyr, Edda-runoissa Odin, Hönir ja Lodur. Eddan jumalrunoissa ensimmäisen miespuolisen olennon Burin poika Borr nai jättiläisneidon. Heidän lapsiaan ovat veljekset Odinn, Vili ja Ve, joista tuli ensimmäiset jumalat eli aasat.
 

Aasa merkitsi jumalaa myös eteläisten germaanien kielessä. Sana on joskus yhdistetty Aasiaan ja jumalat on toisinaan alkukotinsa puolesta mielletty aasialaiseksi heimoksi. Borrin pojat kohottivat maan merestä ja määräsivät myös taivaankappaleiden paikat. Jumalten asuinalue Asgardr sijaitsi alkujaan "keskisen maailman" eli Midgardrin lähellä, mutta myöhemmässä ajattelussa se siirrettiin taivaalle. Sateenkaari kuviteltiin sillaksi, joka vei näille alueille. Sillan päässä vartioi Heimdallr-jumala, "aasoista valkein". Kaikkia näitä maailmoja suojasi mahtava puu, iäti viheriöivä saarni Yggdrasill, pyhän elämänveden kostuttama ja elämän antaja. Pyhän puun vierellä asuivat suuret nornat, kolme kohtalotarta (Urd, Verdandi ja Skuld). He olivat itse jumaltenkin yläpuolella ja "kaiversivat puuta".
 

Maailmankaikkeuden keskuksessa sijainnut kannattajapylväs onkin kuulunut ammoisina aikoina niin intialaisten, muinaisegyptiläisten, muinaisbabylonialaisten, Siperian kansojen, kuin Suomen lappalaistenkin uskomuksiin. Yggdrasillin latvassa istuu kotka ja sen juurella on joukko käärmeitä. Pahin niistä on Nidhöggr, ruumiita syöksevä lohikäärme, joka nakertaa elämän puun kolmea juurta. Ensimmäinen sota syttyi pahan näkijä-naisen syystä.
 

Muinaissyntyisiin jätteihin viitataan toistuvasti runoissa. mm. Näkijättären ennustus 19: "...kuka oli petoksella pilannut ilman ja antanut jäteille Odrin neidon?" (Näkijättären ennustus on Codex Regiuksen ensimmäinen runo ja pohjoisen mytologian tutkijoille Edda-runoista tärkein. Se on esitys maailman synnyn ja tulevan tuhon tapahtumista.) Genesiksessä Nodin maa sijaitsi idässä, Eddan runoissa "pahoja ilmansuuntia" ovat paitsi itä, myös pohjoinen. Vaanien keskuudessa sisarusavioliitot olivat tavallisia kuten Kainin suvussa konsanaan.
 

Luonnottoman pitkän Fimbul-talven (Fimbulvetr) aikana lunta sataa niin kesällä kuin talvellakin ja se jättää eloon yhden ainoan ihmisparin. Silloin Fenrir-susi pääsee irti ja sen pojat nielevät kuun ja auringon, jolloin koko maa on pimeänä. Tämän jälkeen maa on myllerryksessä tulen demonien ratsastaessa pimeän metsän halki. Lopuksi maa on suistunut mereen, taivas sortunut, elämänpuu palanut ja koko kosmos tuhoutunut. Uudessa maailmassa syntyy kuitenkin uudelleen uusi, lempeämpi jumalsuku. Kaikkien Pohjolan ruhtinaiden myyttinen kantaisä oli Halfdanr Vanha. (Historiallisillakin kuninkailla oli omintakeisia nimiä, kuten Harald Kaunotukka, Gorm Vanha tai Harald Sinihammas.) Toisaalta Eddan varhainen kopioija Snorri on välittänyt vedenpaisumusmuunnelman, jossa Ymir-jättiläisen jälkeläiset hukkuvat viikinkihenkisesti esi-isänsä kuoliniskusta vuotaneeseen vereen. (Runo muistuttaa Kalevalaa, jossa vastaava virta syntyi Väinämöisen iskettyä venettä veistäessään haavan polveensa.)
 

Joistakin yksityiskohdista huolimatta Edda on tietenkin sanomaltaan hyvin etäällä Raamatun luomiskertomuksesta ja sisäisesti varsin epäyhtenäinen opus [18]. Olisi hauska tietää, olisiko kadonneissa 'riimuissa, jumalilta saaduissa' (Korkean runo 80) ollut selvempiä yhtäläisyyksiä Genesikseen. (Vain hyvin vähän riimukirjoitusta on säilynyt meidän aikaamme ja nekin suhteellisen myöhäisiltä ajoilta.)


 

Tzolkinista kiinalaisiin kirjoitusmerkkeihin
Atsteekkien ja näiden esi-isien mayojen mielikuvituksellinen Tzolkin-kalenteri käsittää neljä suurta aikakautta ja kertoo jokaisen aikakauden päättyvän johonkin katastrofiin. Kalenteri kertoo kuinka muinaisina aikoina tuli jaguaareja jotka hävittivät alkueläimet, sitten myrskyt tempasivat ihmiset mennessään. Kolmannella aikakaudella koettiin tulisade ja koko maapallon peittänyt tulva. Nykyisen aikakauden ennustetaan tuhoutuvan maanjäristyksessä.
 

Kauko-Idässä onnenluku on kahdeksan, mikä käy ilmi mm. Pekingin arkkitehtuurissa. (Vanhakaupunki jaetaan kahdeksalla kadulla, jotka yhtyvät Taivaallisen Rauhan aukiolla.)
 

Kiinan kirjoitusmerkit ovat yli neljätuhatta vuotta vanhat ja "bambukirjoista" voi ammentaa arvokasta aineistoa vanhoista ajoista. Kun kiinalainen haluaa kirjoittaa sanan "hevonen", hän piirtää hevosen. (Joskin piirrokset ovat ajan myötä pelkistyneet.) Tiukasti ajatellen ei ole olemassa mitään kiinalaista kielioppia. Taivutuksia ei esiinny ja samaa sanaa voi käyttää teonsanana (verbinä), nimensanana (substantiivina) tai laatusanana (adjektiivina) riippuen sen paikasta lauseessa.
 

Kiinalainen sana tulvalle muodostuu merkeistä kahdeksan + yhdessä/liitto + maa/maapallo, kaikki+ vesi. Sana laiva/arkki koostuu merkeistä alus/vene + kahdeksan + suu/vuori [20]. (Yksi iso merkki koostuu useista pikkumerkeistä.)

 

Muita Genesiksen kanssa sopusointuisia muinaismerkkejä ovat esimerkiksi kahdet merkit sanalle alku: kaksi + henkilöä + aikuinen mies (kirkas, "synnitön") ja Nainen + salaa + suu (syödä). Jumala + käsi (ottaa) + puu = Varoittaa, pidättyä [21]. Seuraavat selitykset perustuvat Kimmo Pälikön Taustaa-artikkeleihin [40, 41].

Yleisnimitys Jumalalle: keisari + taivaallinen = Shang Ti (Jumala).

 

Luoja ja Jumalan Henki, jossa tulee esille Jumalan kolminaisuus, elämän vesi ja ihmeiden tekokyky: taivas + peittää + vesi = sade + 3 henkilöä + ihmeidentekijä = Henki.

 

Ihmisen luomistapahtumassa maan tomu, elämän henki ja luodun ihmisen aikuisuus (puhuminen ja kävely: tomu + suun henkäys + elävä = puhua + käydä + luoda.

 

Samat perusasiat tulevat esiin puutarhan kuvauksessa: tomu + hengitys + keksi henkilöä + alue = puutarha.

 

Ihmisen lihan merkityksessä näkyymyyttiEevan luominen miehen lihasta: rajattu + käydä sisään + mies = liha.

 

Alussa Jumala loi täydellisen olotilan ja "katso, se oli hyvä": kaksi +henkilöä = ensimmäinen + koti = täydellinen.

 

Myös onnellisuuden käsite liittyy "alkujen" olosuhteisiin: Jumala + yksi/ensimmäinen ? suu/henkilö + paratiisi = onnellisuus.

 

Paratiisissa salaa liikkuva oli paholainen; lisättäessä kiellettyjen puiden merkit saadan aikaan sana kiusaaja: liike + mies + paratiisi + salainen = paholainen; salainen + mies + paratiisi + elossa = paholainen + 2 puuta + peittää = kiusaaja.

 

Paholainen oli kiinnostunut elävästä sielusta: paholainen + sanoo = sielu.

 

Paratiisissa oli ikuisen elämän puu sekä hyvän- ja pahantiedon puu, joista Jumala oli kieltänyt ihmistä syömästä: kaksi puuta + Jumala = kielletty, varoittaa.

 

Nainen joutui kiinnostui pahan houkutuksesta ja lankesi: : puut + nainen = himoita, haluta; nainen + salainen + suu = synnin alku.

 

Syntiinlankeemusmyytissä ihmiset huomasivat lankeemuksen jälkeen olevansa alasti ja piiloutuivat Jumalalta paratiisin puiden kätköön: keho/ruumis + on + puu = piiloutua.

 

Tuomio oli oli kiellon mukainen , ihminen muuttuu takaisin tomuksi: 2 henkilöä + peittää + tomu = hauta.

 

Kiinalaisten mukaan menetetty paratiisi oli lännessä ja nainen on välttämätön elämän eri alueilla: ensimmäinen + mies + alue = länsi + nainen = välttämätön.

 

Jumala näki ihmisen pahuuden ja hävitti maailman tulvasa; arkissa pelastuneita oli 8: yhdistetty + kädet = peittää + vesi = hukkua; 8 + yhdessä + maa = yhteensä + vesi = hukkua.

 

Suuresta arkista juontuu kiinassa käsite laiva: alus + 8 + suu = laiva.

 

Kiinan merkeistä löytyy myös Baabelin tornin teema: ihminen + yksi + suu = yhtyä + ruoho = ryhtyä + tiili = torni.

                       



Araratin juurilta

Vanhin mesopotamialainen versio Vedenpaisumuksesta ja suuresta arkista kirjoitettiin arvioiden mukaan noin 2900 eKr. ja sen on arveltu viitanneen Shuruppakin kaupungin paikalliseen tulvaan. Kuninkaiden kirjat mainitsevat Ziusudran viimeiseksi kuninkaaksi ennen suurta tulvaa ja viimeiseksi sumerikuninkaaksi. Savitauluille rakennetusta tarinasta ei ole olemassa kuin osia sieltä täältä Urin ja Nippurin kaupungeista. Nooan vastine tässä tarinassa on pappiskuningas Ziusudra. Tarussa mainitaan vene, eläimet ja auringon nousu tulvan jälkeen. Myöhemmin nämä hajanaiset kertomukset koottiin yhdeksi teokseksi, jonka nimi on Eridu Genesis. Siinä kerrotaan myös siitä, kuinka ihminen luotiin kaivamaan kanavia ja viljelemään maata jumalien laiskistuttua. Muistettakoon, että arabien ja juutalaisten kantaisänään pitämä Abram oli kotoisin Kaldean Uurista.


Eräässä toisessa Mesopotamian luomiskertomuksessa kerrotaan, miten jumalat liittoutuivat maakuningas Enliliä vastaan kyllästyttyään tekemään tälle työtä. Enlil kysyy viisaalta veden jumalalta Enkiltä neuvoa ja tämä ehdottaa ihmisen luomista työeläimeksi. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes metelöiviä ihmisiä alkoi olla liikaa ja Enkil ei saanut enää nukuttua. Enkil päätti silloin kerta kaikkiaan hukuttaa "sonnin lailla karjuvan" ihmiskunnan ja vaati muilta jumalilta lupauksen olla estämättä häntä aikeissaan. Viisas Enki-jumala kuitenkin varoitti suosikkiaan Atrahasista neuvoen tätä rakentamaan laivan ja ottamaan mukaansa parin kaikkia eläviä. Vedenpaisumus tuli, Atrahasis sulkeutui alukseensa ja vedenpaisumus peitti maata 7 päivää ja yötä. Jumalat itkivät surusta ja jumalat jäivät ruuatta, koska enää ei ollut ihmistä tekemässä heille töitä. Ensi töikseen pelastuttuaan Atrahasis rakensi alttarin ja uhrasi jumalille, jotka iloitsivat uhripöydän tuoksuista.
 

Kolmas Kaksoisvirtain maan vedenpaisumuskertomuksista löytyy kuuluisassa babylonialaisessa sankarieepoksessa Gilgameshissa, joka on kahta edellistä nuorempi. Se kertoo sankarikuningas Gilgameshista, joka tarun mukaan hallitsi Urukin kaupunkia noin 2700 eKr. Gilgamesh etsii kasvia, joka takaisi hänelle kuolemattomuuden ja törmää näillä matkoillaan Um-napishtimiin, joka saavutti kuolemattomuuden pelastamalla ihmisiä ja eläimiä aluksessaan. Ea-jumala oli kehottanut tätä hylkäämään kaikki mukavuutensa ja taistelemaan ainoastaan hengissä pysymisestään [23].
 

Maailman vanhimmaksi eepokseksi tituleeratusta Gilgameksesta on edelleen noin 20 prosenttia kadoksissa, minkä lisäksi noin neljäsosa teoksen katkelmista on niin huonokuntoista, että ne ovat vain vaivoin luettavissa. Gilgames-tutkimus on yhtä suurta palapelin tekemistä ja esimerkiksi eepoksen ensimmäisestä jakeesta on saatu varmuus vasta 1990-luvulla. Parhaiten säilyneestä XI taulusta tunnetaan kymmenkunta eri käsikirjoitusta, jotka ovat säilyneet enemmän tai vähemmän täydellisessä muodossa, ja koko teoksesta tunnetaan yhteensä 73 erillistä käsikirjoitusta. (Näistä noin puolet on peräisin Assurbanipalin kirjastosta.) [24]
 

Ensimmäinen taulu alkaa seuraavin sanoin:

"Hän, joka syvyydet näki, maan juuretkin, kaiken tiesi, ymmärsi kaiken! Gilgamesh, joka syvyydet näki, maan juuretkin, kaiken tiesi, ymmärsi kaiken! - Hän tutki maan ääret, kaiken viisauden kokosi itselleen, näki salatut, löysi kätketyt, toi tarinan ennen Tulvaa. - Hän kulki kauas, uupui, sai rauhan, kirjoitti kiveen kaikki työnsä. Hän rakensi Urukin tarhan muurin, pyhän Eannan loistavan kammion. - Katso sen muureja, kuin vaskityötä, tutki torneja, joihin ei toinen pysty!..." "Hän tutki maan ääret elämää etsien, kulki kaukaisen Utnapishtimin luo. Hän rakensi Tulvan tuhoamat temppelit, palautti maailman järjestyksen." (I: 11.)
 

Eepoksen kahdestoista taulu on muistelua tai tulkintaa tarinoiden merkityksestä ja lienee myöhempää perua. Itse tarina päättyy XI:ssä taulussa viittaukseen samoista mykistävistä rakennuksista sanoin:
 

"...nouse Urukin muurille, käyskentele, tutki perustaa, katsele tiilityötä: tiilet on poltettu kestäviksi, seitsemän viisasta perustuksen laski! Yksi shar kaupunkia, yksi tarhoja, yksi savimaata ja vielä Ishtarin temppeliaukio: koko Uruk kolme sharia ja aukio." (XI: 85-86.)
 

Onko viimeisessä luvussa säilynyt sama teema kuin Raamatun tarinassa Baabelin hankkeista?
 

Ainoastaan Enkidu-niminen henkilö oli Gilgameshin vertainen. Isätön ja äiditön Enkidu oli kaikkien orpojen esi-isä ja hahmo voisi viitata myös mm. alkuperäiseen ihmisen läheisempään suhteeseen eläinten ja luonnon kanssa:
 

'Hän söi ruohoa gasellien kanssa, karjan seassa vaelsi joelle juomaan ja tyydytti janonsa laumojen kanssa. Shamhat näki hänet, villimiehen, tasangolla varttuneen raakalaisen.' (I:45.)
 

Enkidun täydellinen luonnonläheisyys ja voimakkuus rikkoutui vasta naisen vieteltyä hänet, mikä voisi kätkeä sisälleen väärintulkitun muiston Eedenin syntiinlankeemuksen tapahtumista.
 

'...Gasellit näkivät Enkidun ja kääntyivät pakoon, tasangon karja kaikkosi hänen luotaan.' (I:50.) Genesiksessäkin eläinkunnan ja ihmisen suhteen väitetään alkuun olleen erilainen.
 

Tulvan jälkeistä maisemaa kuvaillaan seuraavin sanoin:

Minä tarkastelin säätä: oli taas tyyntä. Ihmiskunta oli tullut saveksi jälleen. Tulvamaa oli tasainen kuin katto... Laiva oli juuttunut Nisir-vuoreen... (XI:35-39, �Nisir-vuori mainitaan muutamassa jakeessa kaikkiaan 4 kertaa.)
 

Lintujen lähettäminen vuorelle juuttuneesta arkista ja uhraaminen tulvan jälkeen vastaavat niin tarkoin Genesiksen kertomusta, että vakiintunut käsitys käsittää jälkimmäisen ammentaneen aineiston suoraan edellisestä. Säkeistöissä XI:4-55 kerrottu tulvalegenda lienee siis alunperin itsenäinen teos, joka akkadinkielisessä kirjallisuudessa tunnetaan nimellä Atrahasis. Tässä versiossa Atrahasis on siis Utnapishtimin vastine. Mesopotamialainen historianäkemys piti Tulvaa suurena rajapyykkinä. Aikaan ennen sitä sijoittui myyttinen muinaisuus, sen jälkeen alkoi historiallinen aika.
 

Vastaava tarina löytyy myös vanhoista intialaisista Rig-veda -kirjoituksista [25]. Indoeurooppalainen sanskritin kieli on eräs vanhimpia säilyneitä kirjakieliä. On väitetty, että latinan tavoin sen evoluution on itse asiassarakenteen rappeutumista monimutkaisesta yksinkertaisempaan. Encyclopaedia Britannicaa lainaten: "Vedan kielessä verbien järjestelmä on huomattavan monimutkainen. Verbillä saattaa olla erilaisia vartaloita, nimittäin preesens (joskus enemmän kuin yksi), aoristi (kolme), perfekti (jolle on tunnusomaista kohdennus ja omalaatuiset päätteet) sekä futuuri. Preesensin eri vartalot ilmaisevat toiminnan eri muotoja. Oli esimerkiksi inessiivi (vahvistussana), repetitiivi (toistuvuutta ilmaiseva), inkoaktiivi (toiminnan alkamista ilmaiseva), kausatiivi (aiheuttamista ilmaiseva), desiratiivi (haluttua, mutta toteutumatta jäänyttä tekemistä) jne... Preesensin, perfektin ja futuurin vartalon indikatiivissa oli kaksi aikaluokkaa... Kukin aikaluokka voitiin taivuttaa kahdessa pääluokassa eri päätteineen, nimittäin aktiivissa, mediumissa jne."
 

Muinaiseen babylonialaiseen kalenteriin kuului vuosittainen Pleiadeksen aika, joka kesti 40 päivää. Sille olivat ominaisia myrskyt, vedenpaisumukset ja vaarat. Jumalista 40 liittyikin vedenjumala Eaan. Pleiaduksen palattua taivaisiin päästiin koettelemuksista eroon ja saatiin jälleen juhlia. Silloin paloi 40 ruokoa pahojen voimien valta-ajan loppumisen merkkinä. Itse asiassa myös roomalaiset määräsivät laivoille 40 päivän karanteeniajan [26].

 

Kreikassa aika jaettiin Kulta-, Hopea-, Kupari- ja Rautakausiin. Rautakausi päättyi siihen, että vihastunut Zeus hukutti koko maailman tulvaveteen. Varhaisin säilynyt teksti aiheesta on luettavissa Hesodioksen (700 eKr.) teoksessa Työt ja päivät, jossa kuvataan Kultakauden paratiisia: "Kuolemattomat, Olympos-vuorella asustavat jumalat tekivät ensinnä kultaisen kuolevaisten ihmisten suvun. Nämä elivät taivaalla hallitsevan Kronos-jumalan aikana vailla suruja ja uurastusta. Synkeä vanhuus ei heitä ahdistanut. Jalat ja kädet aina yhtä virkeinä he elivät iloisissa juhlissa kaikkinaisen pahan ulottumattomissa. Kun he kuolivat, he näyttivät aivan kuin vaipuvan uneen. Heillä oli kaikki maailman hyvyydet. Viljava maa tuotti heille itsestään viljavan sadon. He elivät tyytyväisinä ja rauhassa niityillään lukemattomien hyvyyksiensä keskellä." Paratiisissa eli Kultakautena ihmisten ei tarvinnut tehdä työtä otsansa hiessä, vaan luonto tarjosi heille kaikkea yltäkyllin. Toisaalta moraalinen turmelus ei ollut vielä vallannut näitä ensimmäisiä ihmisiä, vaan he olivat Eedenin tavoin viattomuuden tilassa. Seuraavina maailmankausina luonto kävi yhä kovemmaksi ja turmelus yhä räikeämmäksi kunnes saavuttiin Rautakauteen jolloin "ihmisiltä ei päivällä pääty vaiva ja ponnistus eivätkä yöllä kuluttavat huolet". Voima oli ainoa oikeus ja omatunto hävinnyt, ennen Vedenpaisumusta.

 

Kreikankin filosofiassa eli siis sitkeääkin sitkeämmässä babylonialainen usko tuhansien vuosien jaksoon, jonka kierryttyä umpeen maailma tuhoutuisi valtavassa tuliroihussa tai hukkuisi vesitulvissa kiertokulussaan. Näin esimerkiksi Platonin Timaoios-kirjassa, legendassa kuuluisasta ateenalaisesta valtiomiehestä Solonista. Egyptissä vierailevalle Solonille kerrottiin ettei kreikkalaisilla voinut olla mitään tietoa "vanhoista" ajoista koska: "Te olette kaikki nuoria sielultanne. Teillä ei ole ainoatakaan vanhaa, perimätietona säilynyttä uskomusta eikä ainoatakaan ajan harmaannuttamaa oppia. Tämä johtuu siitä, että ihmiskunta on monta kertaa ja monin tavoin tuhoutunut ja tulee vastakin tuhoutumaan. Suurimmat tuhoutumiset saa aikaan tuli ja vesi, vähäisimmät tapahtuvat lukemattomilla muilla tavoilla."

 

 

Aladobixista Atlantikseen

Muinaiset Länsi-Euroopan keltit ja suurikokoiset germaanit eivät tunnustaneet pelkäävänsä ketään ihmistä. Ikivanhassa sanonnassa he kertoivat pelkäävänsä vain sitä että 'taivas putoaisi heidän päällensä'. Vannottaessa uskollisuutta muun muassa Aleksanteri Suurelle, kutsuivat keltit seuraavan kirouksen päälleen rangaistukseksi uskottomuudesta sodassa: 'Pudotkoon taivas päällemme ja murskatkoon meidät, haljetkoon maa ja nielköön meidät, puhjetkoon meri ja hukuttakoon meidät.' Taivaanputoamisen myytin alkuperää ei ole kyetty varmuudella selvittämään, mutta kuolemaa ylenkatsovat keltit vannoivat sotilasvalansa näillä sanoilla yli vuosituhannen [27]. Yhtäläisyys ensimmäisenä puhjenneisiin 'suuren syvyyden lähteisiin', alkumantereen hajoamiseen ja vesivaipan romahtamiseen perinteisissä katastrofiteorioissa on melko ilmeinen. (Aladobixhan ei Asterix-albumeissa pelännyt eukkonsa ohella mitään muuta, kuin että taivas putoaisi hänen niskaansa. Kautta Teutateksen!)

 

 

Atlantikseen vajonnut Atlantis

Edelleen minun on anteeksi pyydellen väitettävä, että tarunomainen Atlantis voidaan mieltää taruksi Kadonneesta Maailmasta sekin. En tarkoita, ettäkö olisin itse tästä vakuuttunut, mutta tunnen tiettyä todistajanvastuuta sylkeä ulos sen, mikä saattaa vaikuttaa lähimmäisteni arvioon ja tuomioon historiantulkinnasta.
 

Atlantiksen sanottiin olleen hyvin suuri, yhtenäinen maa-alue johon verrattuna Eurooppa, Aasia ja Afrikka olivat ainoastaan meren ympäröimiä saaria. Atlantis oli myyteissä suurempi kuin jokin arkeologien osoittama tulivuorenpurkauksessa kadonnut Egeanmeren saari.
 

Genesis tarinoi alkumaan olleen yhtä ainoata mannerta, jonka pintaa rikkoivat ainoastaan joet. Usein kuulee väitettävän, että Raamattu puhuisi maankamarasta pannukakkuna. Jakeita perättäessä viitataan juuri mm.Genesiksen 1. luvun viittaukseen alkumerestä ja alkumantereesta. On ironista, että juuri kyseinen jae innoitti mannerlaattojen tektoniikan isänä pidetyn Alfred Wegenerin esittämään teoriansa rikkoutuneesta alkumantereesta. Toki Wegener sai ajatukselle tukea myös mannerkarttojen palapelistä etenkin Afrikan ja Etelä-Amerikan suhteen. Toki häntä syrjittiin Raamattu-harrastuksensa ohella myös I Maailmansodan jälkeisenä saksalaisena ja meteorologinakin. Tokikaan hän ei kyennyt selittämään pätevästi mannerlaattojen liikkeen syytä. Mutta kuitenkin -


Wegener oli oikeassa! (Ptolemaioksen maakeskisestä aurinkokunnasta poiketen ei kukaan merkittävä kirkkoisä koskaan opettanut, että maa olisi litteä. Näin opettivat lähinnä kaksi teologia: Lactantius neljännellä ja Cosmas Indicopleustes kuudennella vuosisadalla jKr. Jälkimmäinen oli lähes tuntematon opettaja, edellinen tunnettu lähinnä harhaoppisuudestaan. Ilmeisesti Raamatun parjaus pannukakku-maailmasta lyötiin läpi reilu sata vuotta sitten Washington Irvingin kirjalla The Legend of Sleepy Hollow.)

 

Vihastuneiden jumalien yhdessä yössä upottamasta mantereesta kertoo yksityiskohtaisesti erityisesti Platon. Platonin Timaeas ja Kritias -dialogien mukaan Atlantis sijaitsi Herkuleen pylväiden takana lännessä. Yleensä Herkuleen pylväillä tarkoitetaan Gibraltarin salmea, joten paikan on tulkittu sijainneen Atlantin valtamerellä. Kumpi oli siis ensin, meri vaiko maa? Atlantis, Atlantti vaiko Vaahteranmäen Eemelin Attilampi?
 

Jumalien jakaessa maata, sai Poseidon tai Neptunus, jompi kumpi meren jumalista kontolleen Atlantiksen. Poseidonin tai Uranuksen vanhin poika Atlas antoi oman nimensä mantereen asukkaille ja sen korkeimmalle vuorelle. Atlaksen kerrotaan hallinneen rannikkoseutua ja ymmärtäneen ensimmäisenä piirin käsitteen, mistä juontuu tarina maapallon kantamisesta harteillaan, ehkä myös nimitys atleettivartalolle. (Platon itsehän oli saanut 'leveätä' merkitsevän lempinimensä juuri näiden avujen vuoksi. Vanhojen spartalaisten urheiluharrastuksensa johdosta miehen selkä kun oli leveä kuin ladon ovet.)
 

Atlaksen pojista kuuluisin oli Hesperias. Atlantiksen kokoa ei voinut määrittää ja siellä eli tarinan mukaan suunnattoman suurikokoisia eläimiä. Ihmisetkin kasvoivat kaksi kertaa antiikin ihmisiä suuremmiksi ja elivät paljon vanhemmiksi. Atlantiksessa oli lähteitä, joista virtasi sekä kuumaa, että kylmää vettä. Atlantiksessa tarinoidaan olleen monia kaupunkeja, joista eräässä yli miljoona asukasta. Pääkaupungin ympärillä virtasi kolme ympyrän tehnyttä jokea ja sen arkkitehtuuri oli jälkeennäkemättömän hienoa. Atlantis oli jaettu kahteentoista osaan, jota hallitsivat 12 kuningasta. Atlantiksessa asui onnellinen kansa, joka oli maanpiirin mahtavin niin kauan kuin se arvosti hyvettä enemmän kuin rikkautta. Saaren olosuhteissa oli kaikki se, mikä saattoi tyydyttää ihmisen ruumiin ja hengen ja pitää hänet hurskaana jumalia kohtaan. Entisen Atlantiksen paikan vallannut meri oli navigointiin kelpaamatonta, enkä malta olla miettimättä, oliko tarulla osuutta käsitykseen maailman loppumisesta laidallaan tai lännen saavuttamattomuudesta.
 

Kaikki yksityiskohdat eivät tietenkään sovi yksiin Genesiksen antediluviaanisen maailman(kuvan) kanssa. Atlantiksessa oli mm. satamia (vaikka navigointi olikin aluksi tuntematonta) ja maanosa oli sodassa naapuriensa kanssa. (Joskin Atlantis edusti länttä ja viholliset olivat idän lipun alla Kainin tavoin.) Erilaisten valtiomuotojen pohdiskelusta sekä spartalaisista ihanteistaan tunnettu ex-atleetti Platon kiinnitti tarinassa huomiota siihen, että ihmisten tavat ja lait poikkesivat myöhemmistä. (Platonhan tunnetaan valtio-pohdinnoistaan.) - Ja välttämätöntähän tietenkin on, että maassa oli vielä suuret määrät kultaa, hopeaa ja 'vuorikuparia' kuin Eedenissä konsanaan. (Gen 2:11-12.) [28]
 

Atlantiksen asukkaiden moraali kuitenkin huononi ja sen mukana katosi myös heidän mahtinsa ja onnensa, kunnes koko saari vaipui viimein maanjäristyksessä ja tulvassa meren syvyyksiin. Atlantikselle on saattanut käydä samoin, kuin viidessäkymmenessä vuodessa menetetyn Karjalan ikihelteisille kesille ja aina runsaslumisille talville. Platonin dialogi Atlantiksesta päättyy jännittävimpään kohtaansa jumalten kuninkaan Zeuksen juuri langettaessa tuomiotaan ja on jopa arveltu, että filosofin oma kuolema päätti oppilaiden ylöskirjaaman tekstin [29].
 

Suhtautuminen Atlantikseen vaihteli antiikin iltatulilla hartaudesta skeptisyyten. Platonin ohella Atlantiksesta tarinoivat mm. ClaudiusAelianus, Teofrastus, Strabo, Pomponius Mela, Khios Theopompos, Amelius, Numenius, Proklus, edellisen oppi-isä Syrianus Arnobius, Kosmos Indikopleustes, AmmianusMarcellianus, Porpyriys, Iamblikus,Arnobius, Origenes, Filon, Plinius vanhempi ja Diodorus Sisilialainen.
 

Esimerkiksi Diodorus käy Historiallinen kirjasto -teoksessaan läpi yleistä historiaa varhaisimmista ajoista aina Gallian valloitukseen. Hän matkusti aineistoaan keräämässä ympäri tunnettua maailmaa ja em. teoksen kolmannen kirjan neljäs luku käsittelee Länsi-Afrikan naapurissa sijainnutta Atlantista. Diodorus väittää Atlantiksen amatsoonien olleen vastaavia Vähä-Aasian naissotureita paljon vanhempia ja kuuluisampia. Käärmeennahkoihin pukeutuneet amatsonit asuttivat hänen mukaansa Atlaksen pojan Hesperiaan saarta, jossa kasvoi kultaisia omenoita tai appelsiineja - jotka taas olivat todellisuudessa kauniita lampaita. (Oranssi appelsiini on yksi suomen kielen erikoisuuksista siskonmakkaran ja mustasukkaisuuden ohella. Hesperiaan ja Atlaksen nimet taas kulkevat tässä suvussa niin monessa polvessa että asiaan vihkiytymätön lukija on tulla hulluksi.) Atlaksen seitsemää tytärtä kutsuttiin isänsä mukaan atlantideiksi, kunnes heidän nimensä muutettiin Diodoruksen mukaan tähdistönä tunnetuiksi seulasiksi. Atlaksen veli Saturnus nai sisarensa Rheean, joka synnytti Jupiterin - jota ei kuitenkaan pidä sekoittaa planeettana 'harhailevaan' mytologian kaimaansa.
 

Varhainen maantieteilijä Strabo käsittelee seitsemännessä kirjassaan Atlantiksen kysymystä ja sanoo ettei Platonin tarinointiin tulisi suhtautua fiktiona. Neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua eläneen kreikkalaisen historioitsijan Khios Theopompoksen teoksista yksikään ei ole säilynyt jälkipolville kolmannen vuosisadan Aelianuksen säilyttämiä katkelmia lukuunottamatta. Plutarkos käsittelee Atlantista Moraalit-teoksessaan. Marcelluksesta ei tiedetä muuta, kuin että tämän kadonneessa teoksessa Etiopian historia viitataan (Prokluksen mukaan) suurikokoiseen kadonneeseen Atlantikseen. Ammianus Marcellianus ottaa tarinan todesta kahdeksannessatoista kirjassaan. Kosmos Indikopleustes sovittelee Atlantiksen tarinaa Raamatun kuvaukseen kirjassaan Kristillinen topografia ja lienen itse hänen jäljillään sovittaessani Timaeuksen kertomusta Nooan Vedenpaisumusta edeltäneisiin Kadonneen Maailman kymmeneen kuninkaaseen. Plinius vanhempi epäilee tarinaa, mutta juutalaiselle platonisti Filonille oppi-isän tarina menee täydestä kuin väärä raha. Kirkkoisä Origenes piti tarinaa vertauskuvallisena. Arnobius oli toinen kirkkoisä, joka eli Afrikassa 400 jKr. ja käsitteli aihetta ensimmäisessä kirjassaan.
 

Loppuun voi ehkä lakonisesti mainita, että skandinaavi Olaus Rudberg julistaa vuonna 1692 julkaistussa teoksessaan Atlantica Eddan runojen paljastavan Mooseksen kirjoituksia paremmin Atlantiksen salaisuuden. Hänen mukaansa Atlantis oli tarujen Ruotsi ja Atlantiksen pääkaupunki Upsala... (Kaupunkia tai ekonomien etnistä ryhmää ei varsinaisesti voi löytää Genesiksestä.)

 


Avalonin usvat, taon tiet & tien taot

Brittiläisessä mytologiassa kadotettu saari oli Avalon (joka nimenä muuten alunperin merkitsi omenien saarta!) Geoffrey monmouthilainen rinnasti sen lohikäärmeen vartioimaan Hesperiaan saareen kultaomenineen.

 

Toiset taolaiset elämän ja kuolemattomuuden etsijät asettivat etsimänsä välittäjäksi päärynäpuun, elämänpuun jonka hedelmät antoivat kuolemattomuuden. Puu vain oli kovin harvinainen ja vaikea löytää. Se puu kukki kerran kolmessatuhannessa vuodessa ja sitten tarvittiin vielä toiset kolmetuhatta vuotta, ennen kuin kukasta oli kehittynyt hedelmä. Se, joka tuon hedelmän löysi ja söi, oli saavuttanut kuolemattomuuden.
 

Saturnuksen kulta-aika tai Saturnuksen kausi merkitsi roomalaisille viattomuuden ja rauhan kadotettua aikakautta. Se vastasi karkeasti ottaen sekä Eedeniä, että antediluviaanista maailmaa. Käsitteen merkitys oli suuri varsinkin tyynten stoalaisten keskuudessa [30].

 


Hellaan kentiltä Pandoran lippaaseen

Kreikan tarustossa oli kolme maailmaa joista kullekin oma jumalansa. Taivaan jumala Zeuksella oli varusteenaan kolmihaarainen salama, meren jumala Poseidonilla kolmikärki ja manalan jumala Haadeksella kolmipäinen koira Gerberos. Niinikään oli manalassa kolme tuomaria. Kreikkalaisten mukaan elämää sääteli kolme kohtalotarta eli moiraa (Zeuksen ja Themiksen tyttäret Klotho, Lakhesis ja Atropos). Jos Genesiksen paratiisin joki haarautui neljään haaraan (Gen 2:10-14), niin kreikkalaisten maanalaisessa Haadeksessakin oli neljä jokea.


Antiikin mytologian puolijumalista esimerkiksi Hermes saattaa olla sukulaisia Raamatun Kainille. Mykeneläisellä pronssikaudella 'herme' tarkoitti kivikasaa, joita tehtiin teiden varsiin. Ohikulkijoilla oli tapana viskata kivi tällaiseen kasaan. Kasoilla oli rituaalinen merkitys tietä matkaaville ja niistä tuli nimi matkustavaisten jumalalle. Hermes oli suosittu, vaikka myyteissä hän olikin alempana arvojärjestyksessä. Myytin mukaan hän oli ylijumala Zeuksen ja kauniin nymfin poika, joka lähti jo nuorena syntymäluolastaan tutkimaan maailmaa. Luolan ulkopuolelta hän löysi kilpikonnan, jonka kilvestä teki lyyran, jossa kilpi oli kaikupohjina ja lampaansuolia kielinä. (Raamatun narratologiassa ensimmäinen musikantti ja seppä oli Kainin sukua ja Kain itse oli syntyisin ihka ensimmäisestä pariskunnasta.)
 

Hermes teki rikoksen Apollo-jumalan härät varastamalla, mutta kaiken näkevä Apollo meni Zeuksen luo ja vaikka pieni Hermes yritti saada Zeusta uskomaan mitä mahdottomampia tarinoita, hänen oli pakko tunnustaa tekonsa ja luovuttaa härät takaisin. (Raamatussa juopa Kainin ja Aabelin väliin tuli juuri Kainin saituudesta uhrieläinten suhteen, eikä Kain myöntänyt veljesmurhaa kuin pakon edessä.) Hermes oli paimenten, kotieläinten ja varkaiden suojelusjumala, kaunopuheisuuden ja neuvokkuuden, mutta myös vilpillisyyden ja valheen jumala. Ennen kaikkea Hermes oli kuitenkin kulkuri, jumalten sanansaattaja ja matkustusviettinsä takia antiikin ihmisten matkaseuralainen. (Rikoksensa jälkeen Kain tuomittiin: 'Ja nyt ole kirottu ja karkoitettu pois tältä vainiolta, joka avasi suunsa ottamaan veljesi veren kädestäsi. Kun maata viljelet, ei se ole enää sinulle satoansa antava; kulkija ja pakolainen pitää sinun pitää oleman maan päällä.' Gen 4:11-12. Kain muutti Eedenistä itään Nodin eli kulkurin, rentun ja heittiön maahan. Seetin suku nimesi lapsiansa Kainin suvun mukaan, millä ilmeisesti tahdotaan viestittää hyvin suurta anteeksiannon elettä.)
 

Hermes seurasi myös ihmistä viimeisellä matkalla kuoleman valtakuntaan. Taiteessa Hermes kuvataan aina leveälierinen matkahattu päässä, kädessä käärmeen ympäröimä airuensauva ja siivekkäin saappain. Apostolien teot 14:ssä Lystran asukkaat pitävät Barnabaata ihmiseksi laskeutuneena Zeuksena ja Paavalia Hermeenä. Hermeen vaeltajanrooli sopikin periaatteessa Paavalille joka oli pakanain apostoli ja liikkui siten - juutalaisen karikatyyri yhteenkasvaneine kulmakarvoineen, kitukasvuisuuksineen, heikkonäköisyyksineen ja änkyrävänkyräväittelijänä - apostolinkyydillä.
 

Pandora oli Kreikan tarustossa maailman ensimmäinen nainen. Hänet lähetettiin maan päälle rangaistukseksi siitä, että Prometheus varasti jumalilta tulen ja hän oli saanut jumalilta syntymälahjaksi mm. kauneuden ja lumoavuuden. Pandora antoi aviomiehelleen lippaan, joka sisälsi kaikki maailman vitsaukset: sodat, taudit, rikokset jne. Kun aviomies Epimetheus avasi Pandoran lippaan, vitsaukset levisivät maailmaan ja lipaaseen jäi vain toivo. Yhtymäkohdat Eevan ja Aadamiin ovat ilmiselkeät. Prometeuksen poika Deukalion oli kreikkalainen Nooa ja Pyrrha tämän vaimo. Tulvan jälkeen Deukalionin heittämistä kivistä pulpahtaa esiin miehiä, Pyrrhan heittämistä naisia.

 

 

Animismi, polyteismi, monoteismi ja toisinpäin
Kehitysoppi ja modernistinen maailmankuva on poikkitieteellinen ja lyönyt läpi koko tieteenalojen kirjon. Uskontotieteen alueella vallitseva käsitys on, että tietylle henkiselle asteelle päästyään uskonnot kulkivat kehityskaaren animismista polyteismin kautta jalostuneeseen monoteismiin. (Selkokielellä sanottuna henkien palvonnasta monijumalaisuuden kautta yksijumalaisuuteen).

 

Saattaa kuitenkin olla, että monilla kulttuureilla on vanhassa perimätiedossaan, jollei yksityiskohtia, niin ainakin tieto yhdestä Tosi Jumalasta ja korkeimmasta Luoja-Jumalasta. Raamatussa tällainen esimerkki on Aabrahamiakin edeltänyt Saalemin kaupungin kuningas Melkisedek. Saalem tarkoittaa 'rauhaa' ja Melkisedek 'vanhurskauden kuningasta' [31].('Suuren kuninkaan kaupunkihan' opittiin sittemmin tuntemaan nimellä Jerusalem.) Melkisedekin löytäminen pimeän ja pakanallisen alueen keskeltä oli Aabrahamillekin jonkinlainen shokki myönteisessä merkityksessä.
 

'Jumalanaan Melkisedek palvoi 'Korkeinta Jumalaa' (El Elyon), jolla ei periaatteessa ollut samaa nimeä kuin Aabrahamin Jumalalla. Persoonallisia ja Korkeimpia Jumalia ei kuitenkaan voi määritelmän mukaan olla olemassa kuin yksi kappale, joten Aabraham ymmärsi Melkisedekin palvelevan kanssaan samaa tahoa.
 

'Ja Melkisedek, Saalemin kuningas, toi leipää ja viiniä. Hän oli Jumalan, Korkeimman, pappi. Ja hän siunasi hänet sanoen: 'Siunatkoon Abramia Jumala, Korkein, taivaan ja maan luoja. Ja kiitetty olkoon Jumala, Korkein, joka antoi vihollisesi sinun käsiisi'. Ja Abram antoi hänelle kymmenykset kaikesta.' (Gen 14:19-20.)
 

Alempiarvoinen antoi kymmenyksiä korkeampiarvoiselle.

'Nyt minä totisesti käsitän, ettei Jumala katso henkilöön, vaan että jokaisessa kansassa se, joka häntä pelkää ja tekee vanhurskautta, on hänelle otollinen.' (Apt. 10:34-35.)
 

Hermeneutiikkaan mennäksemme Melkisedek on mysteerinen hahmo VT:ssä. Hän on Daavidin, Iisakin, Joosefin jne. tavoin eräs VT:n messias-typologia. Jeesus siis sanoi Jerusalemin olevan suuren kuninkaan (siis itsensä) kaupunki. Melkisedek tuli keskeltä metsäläispakanuutta, mutta lupauksen saanut Aabraham tunnusti hänen asemansa ja maksoi tämän merkiksi Melkisedekille kymmenykset. Vaikka Jeesus olikin juutalainen, olisi nykyisillä juutalaisilla oppimista kantaisänsä asenteesta. Sovittajakin tuli eri ulottuvuuksista hämmentämään totuttuja kuvioita. Hänen kuninkuutensa on juutalaista Daavidin kuninkuutta, mutta pappeutensa 'Melkisedekin järjestyksen mukaan.' (Tätä ilmaisua käyttää nimenomaan juutalaisille omistettu UT:n Heprealaiskirje, Psalmeihin viitaten.)
 

Yleensä perimätieto kertoo, että tästä alkuperäisestä uskosta siirryttiin palvomaan aurinkoa ja muita jumalia pelon vuoksi. Vaikeina aikoina siirryttiin lepyttämään vihaisia henkiä alkamalla uhrata Luoja-jumalan ohella niillekin. Kristittyjen lähetyssaarnaajien kuvaukset pelastuksen sanomaa odottavista kansoista Kiinasta Etelä-Amerikkaan [32] ovattietenkin mieluisaa luettavaa kristitylle. Joskus lähettien ei ole tarvinnut kuin korjata kypsynyt vilja kansojen keskeltä. Siellä täällä on ollut myös muita Melkisedekin kaltaisia yksityisiä henkilöitä tai hallitsijoita, jotka ovat nousseet elvyttämään alkuperäistä jumaluskoa. Koko episodille tuo kuitenkin kalman maun Pizarron ja Cortesin kaltaiset kammottavat retkikuntien johtajat, joiden miehet värvättiin hirsipuuta pakoon vankiloista.
 

Viime vuosina niin sanotun New Age -ajattelun myötä länsimailla ollaan kiinnostuttu luonnonkansojen rituaaleista ja palvontamenoista. Muistettaessa esimerkiksi vääryyttä kärsineitä Pohjois-Amerikan intiaaneja on kuitenkin tehty uusi vääryys, kun elokuvissa ei ole pienintäkään viittausta näiden heimojen tuntemaan tavallista voimakkaampaan tajuun kaikkivaltiaasta, Korkeimmasta Jumalasta. Niin monta ihmismäistä jumalaa kuin antiikin kreikkalaisilla olikin, jopa heillä oli käsitys persoonallisesta Luoja-Jumalasta, jolle ei kelpaa edes Zeuksen tai Hermeen ihmisenkaltaiset hahmot [33, 34].
 

1300-luvulla eKr. Egyptissä vaikuttanut Amenofis IV oli faarao. Hän otti nimekseen Ekhnaton. Tämän nimisenä hän sanoutui irti isiensä polyteismistä ja oli vähällä repiä koko Egyptin hajalle yrittäessään juurruttaa maahan yhden ainoan jumalan palvontaa. Kaikesta päätellen Ekhnatonin Platonin loikkaukseen verrattava tempaus johti täydelliseen epäonnistumiseen. Tapaus oli kuitenkin niin erikoinen, että sillä on tahdottu selittää jopa juutalaisen monoteismin syntyä [35].

 

Richard Anress (1835-19121) keräsi Marie-vaimonsa kanssa, joka oli kansantarujen asiantuntija, tulvakatastrofilegendoja 88:sta eri kulttuurista ja heimoyhteisöstä, sekä idästä että lännesyä. Von Humbelt, joka oli 1800-luvun suuria maantieteilijöitä, teki omat vastaavat tutkimuksensa Etelä-Amerikassa, vertasi omia tutkimuksiaan muihin vastaaviin ja tuli siihen tulokseen, että vastaavanlaisia traditioita oli kaikkialla maailmassa ja mitä primitiivisemmästä kulttuurista oli kysymys sitä selvemmin säilynyt vedenpaisumuskertomus sillä on. Muita aiheen tutkijoita ovat olleet mm. Isaac Newton Vail ja William Wundt.

Evoluutioteorian mukaan monoteistisen jumalakäsityksen (usko yhteen, kaikkivaltiaaseen persoonalliseen Jumalaan) pitäis olla uskontojen kehityksen kaikkein uusin ja tuorein tulos. Näin ollen sitä ei tietenkään odotettu löytyvän ns. alkukantaisista uskonnoista. 1900 luvun vuosivaihteen antropologit tutkivat alkukantaisten heimojen ja kulttuurien uskonnollisia käsityksiä englantilaisen tutkijan E.B. Tylotin (1832-1917) kehittämän uskontojen kehitysteorian valossa ja löysivät paljon sellaista, jota pidettiin todisteena uskontojen kehityksestä henkien palvonnan (animismin) kautta monijumalisuuteen (polyteismiin) ja sitten moderniin yksijumalisuuteen (monoteismiin). Tylorin, Spencerin, Huxleyn ym. mukaan uskonnot ovat kehittyneet alemmalta tasolta korkeammalle tasolle siinä missä kaikki muutkin.


Vähitellen antropologeille kuitenkin paljastui se, minkä lhetyssaarnaajat olivat tienneet yli sata vuotta: että noin 90% maailman kansanuskonnoista sisälsi uskon yhteen, kaikkivaltiaaseen, näkymättömään Luoja-Jumalaan. Tämä tosiasia ei kuitenkaan sopinut yhteen evoluutioteorian kanssa ja siksi sitä vähäteltiin tai se jätettiin kokonaan pois ajan oppikirjoista. Etnologi Andrew Lang oli yksi niistä harvoista alan auktoriteeteista, jotka nousivat protestoimaan tätä vääristymää vastaan.


Saksalainen antropologi ja kielitieteilijä Wilhelm Schmidt (1868-1954) ryhtyi keräämääön tutkijoiden löytämiä todisteita "alkukantaisten" heimojen monoteistisista Jumala-käsityksistä. Hänen hämmästyksekseen aineistosta kertyi 4500-sivuinen teossarja (Der Ursprung der Gottesidee 1934), ja sen jälkeen on tullut ainakin yli tuhat uutta esimerkkiä. Antropologi Gordon Fraser, joka itse on jatkanut Langin ja Shcmidtin työtä, kiittää heitä siitä, että he ovat "julkituoneet vastaansanomattomat tosiasiat aikana, jolloin evoluutioteorian ja sen ylipappien vastustamine merkitsi lähes intellektuaalista itsemurhaa.

 

 

Sadunoloisimmat ainekset nachashista gibboriin
Australian natiivien mytologiassa on osuutensa sateenkaarikäärmeellä. Sateenkaarikäärme aiheutti Vedenpaisumuksen, joka pyyhkäisi pois varhaisen maailman asukkeineen ja antoi muodon nykymaisemille. Käärme ylipäänsä kuuluu mytologisissa kertomuksissa yleensä kalustoon. Antiikin argonautit purjehtivat tarinoiden mukaan kapteeninsa Odysseuksen harharetkillä kadonnutta kulkuväylää pitkin Mustalta mereltä Atlantille.

 

Raamattu kuulostaa satukirjalta kertoessaan 'käärmeen olleen kavalin kaikista kedon eläimistä' ja liikkuneen alunperin muilla keinoin kuin matelemalla. Henkilökohtaisesti koen yksityiskohdan erääksi kiusallisimmista Genesiksen kanssa, ja pyrin mainintaa mitä häveliäisimmin peittelemään. Koko heprean kielen käärmettä tarkoittavan nachash-sanan merkityksestä kuitenkin keskustellaan. Toiset tulkitsevat sanan tarkoittaneen loistavaa pystyasennossa olevaa olentoa [36] ja yhteyden käärmeeseen olleen myöhempi. Tosiasia on se, että joidenkin käärmeiden luustossa tiedetään olevan takaraajojen jäänteitä muistuttavia rakenteita. (Havaintoa käytetään jopa lukion biologian oppikirjoissa evoluution todisteena [37].) Hieman lohtua noFUN-allDAmned-lotofsentiMENTALity voisi saada myös siitä, että jotkut Raamatun ulkopuolisetkin vanhat toistavat myyttiä käärmeen kadotetusta kauneudesta. (Vrt. Hes 28 & 'kauneuden täydellisyys', kaunein luotu olento.) Pohjois-Amerikan intiaanit viittaavat kaksihaaraisella kielellä valehtelevaan käärmeeseen.
 

Kuten arvata saattaa, legendoja ikivanhoista ihmisistä, niin kuin myös suurikokoisista muinaisaikojen sankareista ja jumalan poikien jälkeläisistä on säilynyt kautta maapallon. (Gen 6:1-4.) Esimerkkejä ovat titaanit, Herkules, vanhan skandinaavisen tarun Peräpohjolassa asuneet jatulit jne. (Jatulintarhat puolestaan ovat Pohjolan omia labyrinttikuvioita, esihistoriallisen ajan kivisokkeloita.) Heprean kielen 'jättiläinen' gibbor voi tarkoittaa fyysisen koon lisäksi myös luonteen suuruutta tai mahtavuutta soturina. Protoevankeliumin käsite tulevasta pelastajasta, jota käärme ehtii pistämään kantapäähän ennen murskaavaa polkaisua (Gen 3:15), on tietenkin tuttu esimerkiksi Akilleen kantapäästä.
 

Universaalin kielen legenda on varsin yleinen antiikin kirjallisuudessa niin muinaisessa Egyptissä, kuin varhaisissa hindujen ja buddalaisten merkinnöissäkin. Yhteisen kielen kysymystäkin tutkittiin ennen valistuksen aikaa 1600-luvun kirkollisessa Euroopassa [38]. Siellä täällä esiintyy tarinoita antediluviaanisista kuninkaista. Esimerkiksi eräs seleukidien ajanlaskun vuonna 147 (164 eKr.) Urukissa kirjoitettu teksti esittää tällaisen mytologisen kuningasluettelon jälkeen samassa sarjassa historiallisia kuninkaita ja mainitsee jokaisen kuninkaan aikana toimineen apkallun (historiallisten kuninkaiden aikana ummãnun; edellinen merkitsee 'viisasta', jälkimmäinen 'oppinutta') ja tekstin tarkoituksena on esittää itämaisen tiedon katkeamaton traditionkantajien linja, joka takaa kanonisen kirjallisuuden autenttisuuden. Kaikki antediluviaaniset kuninkaat eivät välttämättä käy yksiin Raamatun väittämien patriarkkojen kanssa, mutta monissa legendoissa näitä johtajia on ollut Genesiksen tavoin kaikkiaan kymmenen [39].
 

Mytologian huipennuksena täytyy tuoda esiin ajatus, että Israel ei ehkä ollut ainoa paikka jossa kuhisi 2000 vuotta sitten. Saattaa olla, että tuona aikana suuri osa koko tunnetusta maailmasta odotti jonkinlaisen messiaanisen aikakauden pian koittavan. Esimerkiksi Vergilius (70-19 eKr.) oli ehkä merkittävin sinänsä proosallisten roomalaisten runoilijoista. Hän ei varmasti viitannut teksteissään heprealaiseen Raamattuun, mutta otti mitä ilmeisimmin sieltä vaikutteita muiden lainaamiensa teosten ohella. Hän on saattanut välittää koko silloisen maailman epämääräistä odotusta suuresta hallitsijasta. Itse en kuitenkaan näe paljon näyttöä tälle väitteelle. Jopa Rooman historioitsijat korostivat Lähi-idässä odotetun uuden maailmanhallitsijan syntymistä nollavuonna, lähellä nasaretilaisen raksamiehen syntymää. Esimerkiksi Tacitus oopuksessaan Historiae(aeaeaeaeae): "Suurin osa heistä uskoi muinaisista pyhistä kirjoista saaneensa selville, että näihin aikoihin itä nousisi hallitsemaan ja että Juudeasta tulisivat maailman hallitsijat." Tai Svetonius Vespasianuksen elämäkerrassa: "Kaikissa idän maissa vahvistui se vanha ja alati toistuva uskomus, että maailman kohtaloon oli kirjoitettu maailman hallitsijoiden noihin aikoihin tulevan Juudeasta."

 

Suhteettoman pitkä on todellakin Väinämöisen veneenveisto kuvatakseen esikirkollista kirkkovenettä. Väinämöinen rakentaa venettään runosta kahdeksan ja yhdeksän alkaen ja projekti jatkuu luvuissa 16-18: "'Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen alla mointa laivan laatijata, vertoani veistäjätä.' Otti värttinän muruja, kehrävarren kiertimiä; läksi veistohon venosen, satalauan laittelohon vuorelle teräksiselle, rautaiselle kalliolle. Veikaten venettä veisti, purtta puista uhkaellen. Veisti päivän, veisti toisen, veisti kohta kolmennenki." (8:133-148.)

 

Nooakin rakensi alustaan pitkään. Veneen veistoon liittyy veren tulva Väinämöisen iskiessä kirveellä kiven kautta varpaaseensa.Veneenveiston alkuosa päättyykin verentyrehdyttäjän etsintään: "'Oisiko tässä rauan raannan katsojata, tämän tulvan tukkijata, veren summan sulkijata?'...'On sulettu suuremmatki, jalommatki jaksettuna Luojan kolmella sanalla, syvän synnyn säätämällä: joet suista, järvet päistä, virrat niskalta vihaiset, lahet niemien nenistä, kannakset kape-immalta'". (8:267-282.) Genesis kertoo suuren tulvan kuivuneen Jumalan Henkeen tai suureen tuuleen. Verensulkusanat päättyvät sanoihin: "Tyytyi ennen Tyrjän koski, joki Tuonelan tyrehtyi, meri kuivui taivas kuivi, sinä suurena poutavuonna, tulivuonna voimatoinna." (9:378-382.) Raamatun tulvaan liittyi sekä veden että tulen elementit. Hukkumisrunossa huomio kiinnittyy taasen sanoihin "vuori" ja "kallio".

 

Veneenveiston jälkiosassa (16. ja 17. runo) Väinämöinen etsii puuttuvia maagisia sanoja eli luotteita veneen veistoon eläinten parista, sitten Tuonelasta ja meren syvyyksistä sekä vihdoin Antero Vipuselta, ammoin kuolleelta tietäjältä. (Genesiksessähän ihmisen läheisempi suhde eläimiin muuttui lopullisesti vasta vedenpaisumuksen jälkeen eläinten alkaessa "kavahtaa" ihmistä ja lihansyönnin tullessa ensi kertaa sallituksi.) Myös tällä kertaa kuolema liittyy jotenkin veneilyyn: "Vaka vanha Väinämöinen katsoi pitkin tuoppiansa: sammakot kuti sisällä, maot laioilla lateli. Siitä tuon sanoiksi virkki: 'En mä tänne tullukana juomahan Manalan maljat, Tuonen tuopit lakkimahan: juopuvat oluen juojat, kannun appajat katoovat.'... Uuvutti unehen miehen, pani maata matkalaisen Tuonen taljavuotehelle. Siinä mies makaelevi, uros unta ottelevi: mies makasi, aate valvoi." (16:293-302, 329-334.) Paleontologia selitti 1800-luvulle saakka fossiilit eriasteisilla Vedenpaisumus-malleilla. Genesiksessä tuomion merkkinä lienee Metusalemin kuolema, ja hänenhän väitetään eläneen maininnan saaneista patriarkoista vanhimmaksi.

 

Genesiksessä joko masentunut, tai vaihtoehtoisesti käymisprosessin yllättämä Nooa sammuu heti Vedenpaisumuksen jälkeen alastomana luolan lattialle. Hän on tuon kirjan mukaan maailman ensimmäinen humalainen - mahdollisesti vedenpaisumuksesta koituneiden happipitoisuuden muutosten seurauksena. (Tämän teorian argumentointia esitellään toisaalla.) Toisaalta Pohjolan häissä esitellään "oluen synty": "Joutui juomahan urohot, Lemminkäinen liiatenki: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikkä verevä oluelta Osmottaren, kaljalta Kalevattaren... Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku." (20:393-398, 415-416.) Kantelettaren juomarunoissa ryypiskelyssä ei ole enää mitään eksotiikkaa ja paljon useammat ovat jo perillä viinan syntymisen saloista näreiden kätkössä. (Esimerkiksi 2:285.) Myös antiikin Bakkhoksen, Erigoneen ja Ikaroksen keskinäisiin vaiheisiin liittyy vahingossa tai yllättäen sattunut tolkuton humala Pohjolan häiden tapaan. Olut syntyi karhun kuolasta ja suomalainen Karhu-olut viitannee kertomukseen.

 

Helleeneillä oli tapanaan nimetä tarumaiset sankarinsa suurten uudistusten ja keksintöjen "isiksi". Samaan sävyyn Genesiskin korostaa yksittäisiä urbanisaation, metallurgian, soitinten tai karjankasvatuksen pioneereiksi. Jospa alkukulttuureissa pioneerit todella saattoivat tallata ensimmäiset jäljet lumihankeen? Prometheus oli keksinyt tulen, Palamedes kirjoitustaidon ja kalenterin, Triptolemos maanviljelyksen, Orfeys musiikin jne. Vähittäisen kehityksen ajatus oli perin vieras antiikille, samoin kuin vieraiden kulttuurien vaikutteet. Orfeuksessa sopii viipyä esseen päätteeksi hieman pitempäänkin. Hän oli traakialinen, kotoisin vuoriselta Balkanilta, punakkaihoisten, karujen, hurjien vuoristolaisten asuttamasta barbaarimaasta, viinin isän Bacchuksen maasta. Orfeus-hahmo oli orfilaisuuden perustaja jolla on yhtymäkohtia Lunastajan odotukseen ja Vedenpaisumuksen rauhoittumiseen. Orfeuksen laulaessa ja soittaessa kielisoitintaan ihmiset taipuivat hänen tahtoonsa ja niin linnut kuin kalat, kest ja villit eläimetkin kerääntyivät hänen ympärilleen sovussa keskenään. Puut, metsät, kalliot ja vuoretkin vierivät Orfeuksen luo, virrat lakkasivat virtaamasta ja myrskyävä merikin tyyntyi raivoltaan. Orfeuskin teki manalanmatkan niin tarun kreikkalaisessa kuin roomalaisessakin versiossa. Orfeus lunastaa rakastettunsa tuonelasta lumoamalla laulullaan itse Kuolemankin, mutta menettää samalla itse henkensä (päänsä), katsahdettuaan liian aikaisin morsiameensa. Antiikin Orfeus ja Eurydike -taru päättyy perin huonosti antiikissa, mutta renessanssissa tämä unohdettiin ja tarinan oopperaversioissa juoni muutettiin iloiseksi. Itse myytti on kuitenkin kulttuurien välinen teema aina Pohjois-Amerikan alkuasukaskulttuureja myöten. Useimmissa tapauksissa kuoleman haastaminen epäonnistuu lunastajan itsensä osalta, hänen rikottuaan jonkin 'tabun', intiaanien klassista käsitettä lainataksemme. Kuolemaa uhmaava rakkaus on aivan yleismaailmallinen motiivi.

 

Antiikki ei päättynyt Happy Endiin.


 

Johtopäätökset

'Suuri vedenpaisumus... kuohuu jatkuvasti kansojen ja heimojen muistissa kaikilla mantereilla. Upanisadit, Nooa, Deukalion, Amerikan Hopi-intiaanit, Australian alkuperäisasukkaat: kaikilla on tarina merestä, joka pääsee valloilleen ja peittää kaiken. Kuinka vanha on vedenpaisumuksen muisto?' [19] Näin asettelee sanansa Suomen kuuluisin paleontologi Björn Kurten kirjassaan 'Kuinka mammutti pakastetaan?'. Kurten uskoo historiallisen tulvan tarkoittaneen Välimeren täyttymistä. Tällöin 'vedenpaisumuksen muisto' olisi kuitenkin iältään viisi miljoonaa vuotta, joka on sekin melko epäuskottavaa.
 

Ihmiskunta näyttää unohtavan kokemuksen tasolla maailmansodankin kokemukset yhdessä väliinjäävässä sukupolvessa. Kansantarustojen samankaltaisuus voitaisiin tulkita siten, että tapahtumat ovat olleet alkujaan kaikkien kansojen yhteistä perimätietoa. Sukupolvi ei vain ole kertonut seuraavalle ja niin Genesis on pikku hiljaa unohdettu. Juutalaisuuden isänä pidetty Mooses painotti tiedon viestittämistä seuraaville polville. (Näin esimerkiksi juutalaisten uskontunnustuksessa Shemassa, 5 Moos. 6.) Yksityiskohtiin uskaltautuessaan Raamattu on myyttien ja satujen keskellä itse asiassa yllättävän pelkistetysti ja lakonisesti kirjoitettu. Siinä ei myöskään ole niin ilmeisiä teknisiä hassuuksia kuin esimerkiksi Gilgamesh-eepoksen arkissa, joka oli kuution muotoinen [22].
 

Onko kansoilla yhteinen muisti? Onko koko ihmispopulaatio ollut tiiviissä yhteydessä toisiinsa lähellä historiallista aikaa? Mytologioiden yhteneväisyyksiä olisi laiskinta tulkita yhteisenä perimätietona. Yhteinen hallusinaatio, yhteinen painajainen tai yhteinen fiktio ovat vaikeampia selittää, jos symbolit on keksitty itsenäisesti. Tapaus on avoin.

 

Pauli.Ojala@gmail.com

 

 

Viitteet:

1. Daniel Nylund, Ajankohtainen 3. s. 39. Kristityn kasvu. Richard Anress (1835-1912) keräsi Marie-vaimonsa kanssa joka oli kansantarujen asiantuntija, tulvakatastrofilegendoja 88:sta eri kulttuurista ja heimoyhteisöstä, sekä idästä että lännestä. Von Humbelt, joka oli 1800- luvun suuria maantieteilijöitä, teki omat vastaavat tutkimuksensa Etelä-Amerikassa, vertasi omia tutkimuksiaan muihin vastaaviin ja tuli siihen tulokseen, että vastaavanlaisia traditioita oli kaikkialla maailmassa. Von Humbeltin mukaan mitä primitiivisemmästä kulttuurista kysymys, sitä selvemmin säilynyt vedenpaisumuskertomus sillä on. Muita aiheen tutkijoita ovat olleet Alfred Rechwinkel, Richard Andree, James G. Frazer, Sir Henry Howorth, Hugh Miller, Byron Nelson, Harold Peake, Johannes Riem, George Smith, Lowell Thomas, Isaac Newton Vail ja William Wundt.�

2. James George Frazer, Folk-Lore in the Old Testament, Vol, 1, London: Macmillan Publishing co., 1919, s. 105.

3. Stephen D. Peet, The Story of the Deluge, American Antiquarian, Vol. 27, No 4, July-August 1905, s. 203.

4. Vanhimmissa kreikkalaisissa taruissa Vedenpaisumukseen liitetään myös nimi Pyrrha. Ensimmäinen ihminen taas oli nimeltään Niobe.

5. Tauno Linkoranta, Kun maailma hukkui. Yliopisto 17/1999 s. 57- 59.

6. Gould Charles, Mythical Monsters. Senate 1995 s. 101-135: �The Deluge not a myth�.Kirja on kirjoitettu 1886.

7. Bradford, Guide to the Greek Islands. Collins. London. s. 52.

8. Frank Lorey, The Flood of Noah and the flood of Gilgamesh, ICR Impact series march 1997;Sanders, The Epic of Gilgamesh, s 20-42.

9. http://www.talkorigins.org/faqs/flood-myths.html

10. Vanhimmissa kreikkalaisissa taruissa Vedenpaisumukseen liitetään myös nimi Pyrrha. Ensimmäinen ihminen taas oli nimeltään Niobe.

11. Tauno Linkoranta, Kun maailma hukkui. Yliopisto 17/1999 s. 57- 59.

12. Gould Charles, Mythical Monsters. Senate 1995 s. 101-135: 'The Deluge not a myth'. Kirja on kirjoitettu 1886.

13. Bradford, Guide to the Greek Islands. Collins. London. s. 52.

14. Frank Lorey, The Flood of Noah and the flood of Gilgamesh, ICR Impact series march 1997;Sanders, The Epic of Gilgamesh, s 20-42.

15. http://www.talkorigins.org/faqs/flood-myths.html

16. Matti Kuusi ja Pertti Anttonen, Kalevala lipas s. 80. Luku Maailman suuret eepokset. Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS:n) toimituksia 413, 1985.

17. Eddan jumalrunot. WSOY 1998. Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Aale Tynni.Syrjäisessä Jäämaassa eli Islannissa noin tuhat vuotta sitten syntynyt runoilija Snorri Sturlason kirjoitti runojensa ohella kronikan, mikä on parhaita viikinkiaikoja koskevia tietolähteitämme. Kronikassa mainitaan myös Suomi.

18. Selkeimmät yhtymäkohdat löytyvät varmaankin Taruun Sormusten Herrasta. J.R.R. Tolkienin luomassa fantasiamaailmassa seikkailivat niin ikään mm. Gandalf, Gimli, kääpiöt, haltiat, peikot, tietäjät ja ihmiset. Eddassakin esiintyy kääpiöiden takomat sormukset, riimut, synkkä metsä, viimeinen taistelu ja lohikäärme. Ainakin kaikille kolmelle tekeleelle on yhteistä ajatus suurmiehen saapumisesta valepuvussa tai salanimisenä maailmaan. Eddan kohdalla kyseessä on Odin, Tolkienin kohdalla Aragorn Arathornin poika. Tolkien oli myös ensimmäisiä tutkijoita, joka osasi arvostaa muinaisenglanniksi kirjoitettua Beowulf-teosta. (Vaimoni on julkaissut artikkelin Tolkienin ja C.S. Lewisin fantasiasta ja suhteesta teoksessa "Ulkomaisia fantasiakirjailijoita" (Sisättö et al, BTJ books 2003.)

19. Björn Kurten, Kuinka mammutti pakastetaan? Tammi 1982 s. 51.

20. Pekka Reinikainen, Unohdettu Genesis, s 362.

21. Ethel R. Nelson, Richard E. Broadberry, Mysteries Confusius Couldn't Solve s. 43, 65, 69. Read Books 1986. Englanninkielisessä kirjannimessä on sanaleikki. Confusion merkitsee hämmennystä.

22. Gilgamesh.Kertomus ikuisen elämän etsimisestä. XI:8; s. 160. Basam Books 2000. Työteliäs Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut kirjan akkadinkielisestä alkutekstistä.

23. Tieteen kuvalehti 10/199656-58.

24. Gilgamesh. Kertomus ikuisen elämän etsimisestäBasam Books 2000. s. 17. 

25. Tieteen Kuvalehti 10/99 s. 60-61.

26. Pentti Lempiäinen, Lukujen symboliikka nollasta miljoonaan. s. 324. WSOY 1995.

27. TW Rolleston, Celtic Myths and Legends, Senate 1994, s. 24.

28. Ignatius Donelly, Atlantis. New York 1882. Charles Gould, Mythical Monsters s. 150-153. Luku Old and new world mythsSenate 1995. Alkuperäinen teos kirjoitettu vuonna 1886.

29. Lewis Spence, History of Atlantis s. 23. Senate 1995.

30. C.S. Lewis, Mietteitä Psalmeista s. 98. Kirjaneliö 1982.

31. Saalemin kaupunki on sittemmin saattanut tulla kuuluisammaksi nimellä Jerusalem. Kaupunki on tietääkseni nykypäivän ainoa esimerkki ulkovaltojen puuttumisesta itsenäisen valtion oikeuteen valita oma pääkaupunkinsa.

32. Don Richardsson: Iankaikkisuus heidän sydämissään.

33. Barnes, Jonathan, Early Greek Philosophy. Penguin Classics. Harmondsworth, s. 95-97, 1987.

34. Platon, Timaeus and Criteas (tr. Desmond Lee.1965) Penguin Classics. Harmondsworth, s. 42.

35. C.S. Lewis, Mietteitä Psalmeista s. 83. Kirjaneliö 1982.

36. Rabbiinisen kirjallisuuden Genesis Rabba 19:1; Palestiina 400-luvulta jKr.

37. Johan Tast ym. Koulun biologia 2-3 s. 159. Otava 1990.

38. Charles Hapgood, Maps of the Ancient Sea Kings, s. 204.

39. Jussi Aro, Tiede ja usko. Miehet kirjainten takana. WSOY 1968 s. 67-68.

40. The Discovery of Genesis/C. H. Kang and Ethel R. Nelson, ISBN 0-570-03792-1

41. http://www.luterilainen.com/taustaa/kiinal.htm

Kirjallisuusluettelo: kautta maailman esiintyvät vedenpaisumuslegendat:

Abrahams, Roger D. African Folktales. Random House, New York, 1983. - s 336-338.
Apolloro
dus. The Library, Sir James G. Frazer (kääntäjä), Harvard University Press, Cambridge, 1921, 1976. - 1.7.2
Balikci, Asen. The Netsilik Eskimo, Natural History Press, New York, 1970.
Barnouw, Victor. Wisconsin Chippewa Myths and Tales, University of Wisconsin Press, Madison, 1977 s 64-69.
Berndt, Ronald M ja Berndt, Catherine. The Speaking Land, Inner Traditions International, Rochester, Vermont, 1994. s 40-45, 84-101, 185-194, 280-300.
Bierhorst, John. The Mythology of South America, William Morrow, New York, 1988. 79-80. s 142-143, 281.
Brinton, Daniel G. The Myths of the New World, Greenwood Press, New York, 1876, 1969. s 227-228.
Buchler, Ira R ja Kenneth Maddock. The Rainbow Serpent, A Chromatic Piece, Mouton Publishers, The Hague, 1978. s 134-135.
Budge E ja A. Wallis. The Book of the Dead, Arkana, London, 1923, 1989.
Capinera JL (1993) Insects in Art and Religion: The American Southwest, American Entomologist 39 (4) (Winter 1993), s 221-229.
Chagnon, Napoleon A. Yanomamo, The Fierce People, Holt, Rinehart and Winston, 1977. s 47.
Clark, Ella E. Indian Legends of the Pacific Northwest, University of California Press, 1953. s 12-45, 136-140.
Courlander, Harold. A Treasury of African Folklore, Marlowe and Company, New York, 1996. s 267-269.
Dalley, Stephanie. Myths From Mesopotamia, Oxford University Press, Oxford, 1989. s 23-35.
de Civrieux, Marc. Watunna, An Orinoco Creation Cycle, David M. Guss (kääntäjä), North Point Press, 1980. s 109-116.
Demetrio, Francisco, 1968. The Flood Motif and the Symbolism of Rebirth in Filipino Mythology, in Dundes.
Dresden, MJ, 1961. Mythology of Ancient Iran in Kramer s 339-344.
Dundes, Alan. The Flood Myth, University of California Press, Berkeley and London, 1988.
Elder, John ja Hertha D. Wong, 1994. Family of Earth and Sky: Indigenous Tales of Nature from around the World, Beacon Press, Boston. 
Uudelleen: Parabola 22(1)71-73 (Spring 1997).
Erdoes, Richard ja Alfonso Ortiz. American Indian Myths and Legends, Pantheon Books, New York, 1984. s 75-81, 108-113, 120-121, 220-221, 472-487.
Fauconnet, Max, 1968. Mythology of Black Africa. Guirand, Felix, New Larousse Encyclopedia of Mythology, Hamlyn, London.
Faulkner, Raymond (kääntäjä). The Egyptian Book of the Dead, The Book of Going Forth by Day, Chronicle Books, San Francisco, 1994. Plate 30.
Feldman, Susan. African Myths and Tales, Dell Publishing, New York, 1963 s 50.
Flood, Josephine. Archaelogy of the Dreamtime, University of Hawaii Press, Honolulu, 1983. s 179.
Gaster, Theodor H, Myth, Legend and Custom in the Old Testament, Harper & Row, New York, 1969. (Suurin osa tämän teoksen vedenpaisumuskertomuksista on otettu teoksesta: Frazer, Sir James G. Folklore in the Old Testament, Macmillan & Co. 
London, 1918.) 85-125.
Grimm. The Complete Grimm's Fairy Tales, Pantheon Books, New York, 1944. s 30.
Hammerly-Dupuy , Daniel, 1968. Some Observations on the Assyro-Babylonian and Sumerian Flood Stories, s 56 in Dundes.
Horcasitas, Fernando, 1953. An Analysis of the Deluge Myth in Mesoamerica, in Dundes. s 184, 203-204.
Howey, M. Oldfield. The Encircled Serpent, Arthur Richmond Company, New York, 1955. 291- 293, 389-390.
Kahler-Meyer, Emmi, 1971. Myth Motifs in Flood Stories from the Grasslands of Cameroon in Dundes. s 251-254.
Kelsen, Hans, 1943. The Principle of Retribution in the Flood and Catastrophe Myths, in Dundes. 128-148.
Kolig, Erich, 1980. Noah's Ark Revisited: On the Myth-Land Connection in Traditional Australian Aboriginal Thought, in Dundes. s 242-245. Koraani 11:25-48.
Kramer, Samuel Noah. Mythologies of the Ancient World, Anchor Books, Garden City, NY. 1961. s 105.
Leon-Portilla, Miguel, 1961. Mythology of Ancient Mexico in Kramer. s 450.
Lindell, Kristina, Jan-Ovjind Swahn & Damrong Tayanin, 1976. The Flood: Three Northern Kammu Versions of the Story of Creation, in Dundes. s 268-270.
Markman, Roberta H & Markman Peter T. The Flayed God, HarperCollins, 1992. 132-133.
Mountford, Charles P. The Rainbow-Serpent Myths of Autralia in Buchler s 74.
Norman, Howard. Northern Tales, Traditional Stories of Eskimo and Indian Peoples, Pantheon Books, New York, 1990. s 115, 233.
Opler, Morris Edward. Myths and Tales of the Jicarilla Apache Indians, Dover, 1938, 1994. s 20, 111-113, 265-268.
Ovid. The Metamorphoses, Horace Gregory (kääntäjä), Viking Press, New York, 1958. 
Kirja 1 ja 8.
Parrinder, Geoffrey. 
African Mythology, Peter Bedrick Books, New York, 1967, 1982. s 46-47.
Plato. The Dialogues of Plato, vol 2, B. Jowett (kääntäjä), Random House, New York, 1892, 1920. Timaeus 22, Critias 11-112.
Roheim, Geza, 1952. The Flood Myth as Vesical Dream in Dundes. s 152-160.
Salomon, Frank & Urioste, George. The Huarochiri Manuscript, University of Texas Press, Austin, 1991. s 51-52.
Sandars, NK (kääntäjä). The Epic of Gilgamesh, Penguin Books, Ltd., Harmondsworth, England, 1972. Kappale 5.
Smith, George, 1873. The Chaldean Account of the Deluge, in Dundes. s 42-43.
Sproul, Barbara C. Primal Myths, Harper Collins Publishers, New York, 1979. 172-173, 232-236.
Sturluson, Snorri. The Prose Edda, Jean I. Yonug (kääntäjä), University of California Press, Berkeley, 1954.
Tedlock, Dennis (kääntäjä). Popol Vuh, Simon & Schuster, New York, 1985. s 83-86.
von Franz, Marie-Louise. Patterns of Creativity Mirrored in Creation Myths, Spring Publications, Inc. Dallas, Texas, 1986.
Walls, Jan & Walls, Yvonne. Classical Chinese Myths, Joint Publishing Co, HongKong, 1984. s 94-98.
Waters, Frank. Book of the Hopi, Penguin Books, New York, 1963. s 12-20.
Wilbert, Johannes. Folk Literature of the Yamana Indians. University of California Press, Berkeley & Los Angeles, 1977.

http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=1981

Pelasta elämä - lahjoita verta!

http://www.haaste.fi/

http://www.veripalvelu.fi/

Safe a Life - Donate Blood!