Takaisin Ajatusvarikolle
-
Back to the Thought Deposit
Dinoglyyfit
-
Dinoglyphs
Antediluviaaninen Kadonnut Maailma
& VÄINÄMÖISEN VENEENVEISTO
VÄINÄMÖINEN JA VEDENPAISUMUS
NOAH = UTNAPISHTIM = DEUCALION = Saturnus = Janus = Ksisuthros = Manu = Oksyges = ANTERO VIPUNEN
http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=1981
Kollektiivisia Vedenpaisumusfiktioita
Perinteisesti
vedenpaisumusteoriaa on todisteltu eri puolella maapalloa sijainneiden
kulttuurien yhtenevillä legendoilla. On mykistävää, että oikeastaan kaikilla
suurilla muinaiskulttuureilla on vedenpaisumusmyyttinsä - millä liioitellumpi,
millä pelkistetympi. Monet versiot olivat jo klassisella ajalla enemmän taidetta
kuin tiedettä, tietysti. Aiheesta on kuitenkin perimätietoa yli 150 maailman
kansalla ja kaiken kaikkiaan noin 230 erilaista versiota sisältävät monia
yhteisiä piirteitä. [1,2,3,4,5,6,7,8]
Ukko-Nooan vastineita ovat
esimerkiksi roomalaisten Saturnus ja Janus, kaldealaisten
Utnapishtim ja Ksisuthros, hindujen Manu sekä kreikkalaiset
Oksyges ja Deukalion (Deucalion) [9]. Kertomus löytyy Raamatun ja Lähi-idän
legendojen lisäksi muun muassa kreikkalaisista, kiinalaisista, kelttiläisistä
sekä atsteekkien ja tolteekkien tarinavarastosta [10]. Raamattu tai juutalaisen
Josefuksen tekstit ovat jostakin syystä huomattavasti lyhyempiä
kaldealaisiin vedenpaisumuskertomuksiin nähden [11, 12, 13]. Erityistä huomiota
vanhoissa tarinoissa saavat usein pienet yksityiskohdat kuten sateenkaari,
matkustajien lukumäärä, laiva ja eläimet.
Mark Isaak on kerännyt
nk. kreationismin vastaisille talk.origins -internetsivuille lyhyitä
yhteenvetoja yli puolentoistasadan eri kansan vedenpaisumusmyyteistä Euroopasta,
Lähi-idästä, Kauko-idästä, Afrikasta, Australaasiasta ja Tyynen meren saarilta,
Etelä- ja Väli-Amerikasta, sekä Pohjois-Amerikasta aina Grönlantia myöden [14].
(Katso myös loppuosan kirjallisuusluettelo 'Vedenpaisumuslegendat kautta
maailman'.) Isaakin tarkoituksena on ollut mitätöidä tarinoiden todistusarvo
korostamalla niiden välisiä eroja.
Kaikkea mitä sanotte,
voidaan käyttää todisteena teitä vastaan, sanoi Jerry Cottonkin. Omalla
kohdallani Isaak epäonnistuu, sillä erilaisista painotuksista ja sadunsekaisista
aineksista huolimatta Isaakin esiin vyöryttämä aineisto tekee asian päinvastoin
kiehtovaksi. Isaak on tehnyt erinomaista työtä kerätessään kirjoitukseensa
viitisenkymmentä kirjallisuusviitettä. Usein kertomukset ovat saaneet
mytologisia aineksia sitä enemmän, mitä kauemmas suurista asutuskeskuksista ja
ihmiskunnan kehdoista liikutaan. Tarinoiden keskellä Raamatun kuvaus sijoittuu
itse asiassa maltillisempaan päähän. Siinä missä muut kertomukset värittävät
tarinaa, on Raamatun kuvaus tiivistelmänomainen ja pelkistetty.
Millaisia muut tulvamyytit
ovat? Tyypillinen ero kertomusten kesken on jonkin paikallisen vuoren
esittäminen arkin laskeutumispaikaksi ja kansojen synnyinseuduksi. Kiinassa
arkkiin on otettu turvaan ennen kaikkea ankkoja, Euroopassa koiria ja sikoja.
Australiassa onnettomuus alkoi epäonnisen miehen metsästysretkestä tämän
pyytäessä taikabumerangilla kengurua. Meksikossa arkista lähetetään
maanetsintään korppikotka ja kolibri. Andien rinteillä jumala varoittaa ihmistä
tulevasta tulvasta tupakkahumalan tuomassa unessa.
Osa kertomuksista pitää tulvaa
ainoastaan paikallisena. Joissakin kertomuksissa ihmiset selviytyvät tulvasta
kiipeämällä puihin, kun taas toisissa korostetaan, ettei korkeimpiinkaan puihin
kiipeäminen auttanut. Toisinaan ihmiset kiipeävät vuorelle ilman laivan
apua,toisissa suurta laivaa vetää suuri kala. Usein kerrotaan monista
peräkkäisistä tulvista. Eroista huolimatta kertomuksissa on kuitenkin myös
yhteisiä piirteitä. Jumala esitellään vedenpaisumusmyyteissä monesti juuri
korkeimpana Jumalana tai luoja-jumalana.
Jossakin tarinassa kansojen
sanotaan syntyneen tulvasta selviytyneen äitihahmon luista kasvaneista kivistä.
Jossakin arkki ei ollut varsinainen laiva, vaan muistutti laatikkoa. Arkin
kapteeni taas oli hyvin hurskas mies. Arkin johtaja vei laivaan lähiomaisensa,
mutta vieraammat tuttavat pilkkasivat häntä. Toisinaan pelastuneita oli
Genesiksen tekstin tavoin kahdeksan henkeä.
Kipparin nimi ei ole kaikissa
kertomuksissa "Nooa", mutta alkaa usein N-äänteellä. Hahmosta käytetään tässä
vanhasta tottumuksesta Raamatun erisnimeä. "Nooan" pojat auttoivat isäänsä
rakennustyössä. Arkkiin vietiin eläimiä pareittain ja myös ihmiset pelastuivat
pariskuntina. Tulvavedet laskeutuivat nykyisten valtamerten syvänteisiin ja
railoihin. Arkissa ei ollut purjeita. Jokainen (maa)eläin ja ihminen on
lähtöisin pienestä tulvasta selviytyneestä joukosta. Vedenpaisumusta
edeltäneessä maailmassa vallitsi ainoastaan sota ja epäoikeudenmukaisuus. Maan
tuhosi vesi ja suuri tuuli tai tulivuoret. Myllerryksen päällä roikkuivat
raskaat pilvet ja tulvan jälkeen ihmiset suunnistivat sateenkaaren mukaan.
Arkissa matkaavien ongelma oli
ruuan riittävyys. Ruokaa oli niukasti myös arkista laskeutumisen jälkeen.
(Kiinalaisessa kertomuksessa kanssamatkustajat suuttuvat muutamaan, jotka syövät
muiden riisit.) Nooa uhrasi arvokkaita, vähäisiä eläimiä jumalille uhriksi
arkista laskeutuessaan. Jumala tai jumalat varoittivat Nooa tulevasta
katastrofista unessa. Nooalle ja tämän vaimolle annettiin onnettomuuden jälkeen
kuolemattomuus. Nooan nimenä on toisinaan "Pitkäikäinen". Arkissa oli kolme
kerrosta ja Nooa lähetti tiedustelulennoille sekä valkoisia, että mustia
lintuja. Jumala lupasi olla tuhoamatta eläviä olentoja uudelleen, jottei
selviytyneiden ihmisten pelko olisi lannistanut heitä. Uhkana oli masennus ja
flegmaattinen luopuminen kaikesta aktiviteetista.
Toiset kertomukset eivät ole
niin synkkiä. Niissä kukaan ihminen ei kuollut, vaan kaikki muuttuivat kaloiksi.
Konsensus on kuitenkin se, että elämänkohtaloita kuvataan "hukkumisena" Joh
3:16:n ohella myös muiden erämaassa eläneiden maakrapujen kuin juutalaisten
keskuudessa. Vedenpaisumusta seurasivat ankarat kulkutaudit ja nälänhädät. Tulva
aloitti talvet tai vaihtoehtoisesti koko katastrofi tarkoitti suurta talvea.
Jumala käski Nooa pitämään jonkinlaista virallista lokikirjaa ja kirjaamaan
kaikki tärkeät tapahtumat ylös. Vesi peitti kaiken maan pinnan, korkeimmat
vuoretkin. Tulvaan liittyi suuri raesade ja ukkonen. Arkkiin varastoitiin myös
siemeniä. Nooasta taaksepäin ei ollut montaa sukupolvea ensimmäisiin ihmisiin ja
Jumalaan itseensä. Ennen tulvaa maan päällä ei vielä ollut vettä. Nooa menetti
rakennustoimillaan kaiken omistamansa. Tulvan aikana kuu peitti auringon ja
heitti sille mutaa. Vedenpaisumuksen edellä oli paljon metsästäjiä. Tuhon
jälkeen selviytyneitä ihmisiä oli niin vähän, että heidän piti mennä keskenänsä,
sisarusten kesken, naimisiin.
Tulvasta selviytynyt ihminen on
usein ensimmäisen ihminen. Nooa oli vaimonsa kanssa hyvin läheinen, yhtaikaa
sekä tyttö että poika, mies että vaimo, sisar että veli. (Aadamin ja Nooan
pariskunnat näyttävät olevan sekaisin tarinoissa; kts. essee "Sammon arvoitus".)
Vetäytyvät vedet muodostivat valtavia laaksoja, aiemmin maa oli ollut tasainen.
Vedet ylettyivät taivaisiin asti. Kirjoitustaitoiset ihmiset periytyvät arkissa
selviytyneistä Nooan pojista, kirjoitustaidottomat ja tietämättömät Nooan
muovaamista puunukeista. Vedenpaisumusta edeltäneessä maailmassa oli niin paljon
ihmisiä, että he alkoivat syödä toisiansa ja Muuttaja-jumala lähetti erikoisen
miehen opettamaan heille sivistystä. Arkissa käytettiin suuria ankkurikiviä.
Jumala uhkasi lähettää toisesta yhtä suuresta tottelemattomuudesta uuden, yhtä
voimakkaan rangaistuksen. Tämä uhkaus on viimeinen kerta, kun luoja puhui
ihmisten kanssa kasvoista kasvoihin.
Monet kertomukset korostavat
puulajia josta arkki rakennettiin, joskin tarinoiden kesken on suuri
erimielisyys siitä, mikä puu oli kyseessä. Erityisesti Lähi-idän varhaisimmissa
kirjallisissa merkinnöissä puhutaan valtavankokoisesta katamaraanin kaltaisesta
kaisla-arkista, jonka pinta oli vuorattu rahtilaivojen tapaan. Monissa
kertomuksissa kerrotaan erityisesti muutamista nykyisistä kesyistä
kotieläimistä, kuten kissasta ja koirasta. Maa oli pehmeää ja pettävää tulvan
jälkeen, eikä siinä pystynyt vaaratilanteessa juoksemaan nopeasti.
Vedenpaisumusta ennen ei ollut satanut ja tulva alkoi huolimattomasti esitetystä
sadelorusta. Kaikki muu muuttui Vedenpaisumuksessa paitsi taivaalle kiinnitetyt
tähdet.
Vedenpaisumuksesta selviytynyt
mies on monesti legendaarinen. Jonkin ajan kuluttua puut alkoivat kasvaa
onnettomuudessa muuttuneesta maasta uudelleen. Joissakin kertomuksissa
menehtyneet ihmiset eivät edes ehtineet ymmärtää, mikä heitä kohtasi, ja
aluksesta laskeuduttaessa missään ei näkynyt ainoatakaan ruumista.
Toisinaan Vedenpaisumuksen syy
on puettu jonkinlaisen anatomisen vitsin tai irstaan tarinan muotoon. Arkista
lähteneiden ihmisten eroaminen on syynä erilaisten kielten olemassaololle.
Joissakin tarinoissa Nooan vaimo herättää pienet lapsensa arkissa ja astuu
näiden kanssa ulos kauniiseen, uuteen maailmaan. Suuri tuuli kuivatti lopulta
maan. Suuren vesisateen tarkoituksena oli ainoastaan sammuttaa suuri tulipalo.
Korkeiden vuorten rinteillä jäivät pysyvät jäljet vesirajasta. Vedenpaisumuksen
oli tarkoitus hävittää ainoastaan suurikokoiset, vaaralliset eläimet. Tulva
muutti maan lopulta aavikoksi. Joidenkin kertomusten mukaan aurinko oli aiemmin
lähempänä maata.
Esimerkiksi jicarilla-Apassien
tulvamyytissä vettä satoi Raamatun kuvauksen tavoin neljäkymmentä yötä ja päivää
ja tulvan jälkeen selviytyneet ihmiset saivat itse päättää, mihin ilmansuuntaan
asettua. Delaware-intiaanit taas muistelivat suuresta hävityksestä seuranneen
nopean kansainvaelluksen. Jonkun perimätiedon mukaan Nooa oli vanha,
pitkäpartainen mies villi-ihmisten keskellä ennen kuin kuuta vielä oli olemassa.
Ennen Vedenpaisumusta ei ollut vielä muita vesistöjä kuin virtoja. Osassa
kertomuksista eräs Nooan pojista on alinomaa tottelematon, osassa Nooa kiroaa
Raamatun tavoin vain yhden pojistaan. (Traagistahan on se, että Haamin nimi
merkitsee suoraan käännettynä mustaa tai kuumaa. VT:ssä valkoisen "rodun"
ylemmyydentuntoa symboloidaan Mooseksen mustahipiäisen vaimon ja spitaalista
valkoiseksi tulleen sisaren riidassa.)
Egyptiläisessä legendassa
Tem-jumala päästää alkusyvyyden vedet valloilleen maahan tuhotakseen pahan
ihmiskunnan. Hindujen myytissä Vishnu lähettää tulvan maailmaan, koska kaikki
luomakunnan tahot olivat loukanneet häntä. Vishnu käskee rakentamaan laivan,
jossa Manun sanotaan pelastuneen seitsemän rishin kanssa. Tämä kohta puuttuu
kuitenkin muista teksteistä. Tässä seitsemän rishiä vastaavat seitsemää Rotua,
seitsemää prinsiippiä ja paljon muuta, sillä tähän allegoriaan sisältyy jälleen
kaksoismysteeri. Kala joka kasvoi suureksi kiskoi arkkia perässään, veti se
maihin Himalajan vuoristojen huipuilla. Moni natiivi kansa on arvatenkin
ehtinyt saada luomismyytteihinsä alkuperäisyyttä denaturoivia vaikutteita
kristinuskosta, mutta legendan perusjuonen paikallinen väritys tukee
originaalisuutta. "Seitsemässä
päivässä vedenpaisumus tulee tuhoamaan kaikki luodut, jotka ovat minua
loukanneet, mutta sinä tulet olemaan turvassa ihmeellisellä tavalla rakennetussa
aluksessa; ota siksi ... ja mene pelkäämättä arkkiin seitsemän pyhän miehen
kanssa, kukin vaimoinenne, mukananne pari kaikkia eläimiä; silloin tulet
tuntemaan Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kaikkiin kysymyksiisi vastataan." (Bhaagavata-Puraana,
shlokat 32-38, Adhyaaya 24, skandha VII.)
Afrikka muodostaa jonkinlaisen poikkeuksen vedenpaisumuslegendoissa. Äärimmäisen kiistelty Immanuel Velikovsky on esittänyt postsuumisti julkaistussa kirjassaan Mankind in Amnesia (1982) tämän johtuvan kollektiivisesta traumasta ja tahallisesta muistinmenetyksestä. (Albert Einsteinin kerrotaan kuolleen tämän heprealaisen yliopiston perustajiin lukeutuvan self-made-manin kirja Worlds in Collisions rintansa päällä. Teknisesti kyse on klassisesta toisinajattelusta, ulkona kaiken valtavirran. Velikovskyn kustantajaa on vaihdeltu voimakkaan painostuskampanjan johdosta, mikä lienee ainoastaan lisännyt kirjan kysyntää.)
Edda on kahden
muinaisskandinaavisen eepoksen yhteinen nimitys. Vanhempi näistä on kansan
runoperinteestä koottu runomittainen jumal- ja sankaritarinoiden kokoelma, josta
käytetään nimityksiä Vanhempi Edda ja Runo-Edda. Teosta sanotaan koko Pohjolan
kansalliseepokseksi. Runot sisältävät muun muassa taruja pohjoismaisista
jumalista ja sankareista, sekä heidän taisteluistaan [16].
Edda-sana itse merkitsee
esi-äitiä tai esi-naista, ja esiintyy runoissa yhdessä Ain eli esi-isää tai
isovanhemman isää merkitsevän sanan kanssa [17]. Nimet menivät sekaisin
Kissankulman Liinaltakin.
Pohjoisen Euroopan mytologiasta
löytyvät Skandinavian muinaisuskon keskeiset jumalat Odin, Tor ja Freyr,
Edda-runoissa Odin, Hönir ja Lodur. Eddan jumalrunoissa ensimmäisen miespuolisen
olennon Burin poika Borr nai jättiläisneidon. Heidän lapsiaan ovat veljekset
Odinn, Vili ja Ve, joista tuli ensimmäiset jumalat eli aasat.
Aasa merkitsi jumalaa myös
eteläisten germaanien kielessä. Sana on joskus yhdistetty Aasiaan ja jumalat on
toisinaan alkukotinsa puolesta mielletty aasialaiseksi heimoksi. Borrin pojat
kohottivat maan merestä ja määräsivät myös taivaankappaleiden paikat. Jumalten
asuinalue Asgardr sijaitsi alkujaan "keskisen maailman" eli Midgardrin lähellä,
mutta myöhemmässä ajattelussa se siirrettiin taivaalle. Sateenkaari kuviteltiin
sillaksi, joka vei näille alueille. Sillan päässä vartioi Heimdallr-jumala,
"aasoista valkein". Kaikkia näitä maailmoja suojasi mahtava puu, iäti viheriöivä
saarni Yggdrasill, pyhän elämänveden kostuttama ja elämän antaja. Pyhän puun
vierellä asuivat suuret nornat, kolme kohtalotarta (Urd, Verdandi ja Skuld). He
olivat itse jumaltenkin yläpuolella ja "kaiversivat puuta".
Maailmankaikkeuden keskuksessa
sijainnut kannattajapylväs onkin kuulunut ammoisina aikoina niin intialaisten,
muinaisegyptiläisten, muinaisbabylonialaisten, Siperian kansojen, kuin Suomen
lappalaistenkin uskomuksiin. Yggdrasillin latvassa istuu kotka ja sen juurella
on joukko käärmeitä. Pahin niistä on Nidhöggr, ruumiita syöksevä lohikäärme,
joka nakertaa elämän puun kolmea juurta. Ensimmäinen sota syttyi pahan
näkijä-naisen syystä.
Muinaissyntyisiin jätteihin
viitataan toistuvasti runoissa. mm. Näkijättären ennustus 19: "...kuka oli
petoksella pilannut ilman ja antanut jäteille Odrin neidon?" (Näkijättären
ennustus on Codex Regiuksen ensimmäinen runo ja pohjoisen mytologian
tutkijoille Edda-runoista tärkein. Se on esitys maailman synnyn ja tulevan tuhon
tapahtumista.) Genesiksessä Nodin maa sijaitsi idässä, Eddan runoissa "pahoja
ilmansuuntia" ovat paitsi itä, myös pohjoinen. Vaanien keskuudessa
sisarusavioliitot olivat tavallisia kuten Kainin suvussa konsanaan.
Luonnottoman pitkän
Fimbul-talven (Fimbulvetr) aikana lunta sataa niin kesällä kuin talvellakin ja
se jättää eloon yhden ainoan ihmisparin. Silloin Fenrir-susi pääsee irti ja sen
pojat nielevät kuun ja auringon, jolloin koko maa on pimeänä. Tämän jälkeen maa
on myllerryksessä tulen demonien ratsastaessa pimeän metsän halki. Lopuksi maa
on suistunut mereen, taivas sortunut, elämänpuu palanut ja koko kosmos
tuhoutunut. Uudessa maailmassa syntyy kuitenkin uudelleen uusi, lempeämpi
jumalsuku. Kaikkien Pohjolan ruhtinaiden myyttinen kantaisä oli Halfdanr Vanha.
(Historiallisillakin kuninkailla oli omintakeisia nimiä, kuten Harald
Kaunotukka, Gorm Vanha tai Harald Sinihammas.) Toisaalta Eddan varhainen
kopioija Snorri on välittänyt vedenpaisumusmuunnelman, jossa
Ymir-jättiläisen jälkeläiset hukkuvat viikinkihenkisesti esi-isänsä
kuoliniskusta vuotaneeseen vereen. (Runo muistuttaa Kalevalaa, jossa vastaava
virta syntyi Väinämöisen iskettyä venettä veistäessään haavan polveensa.)
Joistakin yksityiskohdista huolimatta Edda on tietenkin sanomaltaan hyvin etäällä Raamatun luomiskertomuksesta ja sisäisesti varsin epäyhtenäinen opus [18]. Olisi hauska tietää, olisiko kadonneissa 'riimuissa, jumalilta saaduissa' (Korkean runo 80) ollut selvempiä yhtäläisyyksiä Genesikseen. (Vain hyvin vähän riimukirjoitusta on säilynyt meidän aikaamme ja nekin suhteellisen myöhäisiltä ajoilta.)
Atsteekkien ja näiden esi-isien mayojen mielikuvituksellinen Tzolkin-kalenteri
käsittää neljä suurta aikakautta ja kertoo jokaisen aikakauden päättyvän
johonkin katastrofiin. Kalenteri kertoo kuinka muinaisina aikoina tuli
jaguaareja jotka hävittivät alkueläimet, sitten myrskyt tempasivat ihmiset
mennessään. Kolmannella aikakaudella koettiin tulisade ja koko maapallon
peittänyt tulva. Nykyisen aikakauden ennustetaan tuhoutuvan maanjäristyksessä.
Kauko-Idässä onnenluku on
kahdeksan, mikä käy ilmi mm. Pekingin arkkitehtuurissa. (Vanhakaupunki jaetaan
kahdeksalla kadulla, jotka yhtyvät Taivaallisen Rauhan aukiolla.)
Kiinan kirjoitusmerkit ovat yli
neljätuhatta vuotta vanhat ja "bambukirjoista" voi ammentaa arvokasta aineistoa
vanhoista ajoista. Kun kiinalainen haluaa kirjoittaa sanan "hevonen", hän
piirtää hevosen. (Joskin piirrokset ovat ajan myötä pelkistyneet.) Tiukasti
ajatellen ei ole olemassa mitään kiinalaista kielioppia. Taivutuksia ei esiinny
ja samaa sanaa voi käyttää teonsanana (verbinä), nimensanana (substantiivina)
tai laatusanana (adjektiivina) riippuen sen paikasta lauseessa.
Kiinalainen sana tulvalle muodostuu merkeistä kahdeksan + yhdessä/liitto + maa/maapallo, kaikki+ vesi. Sana laiva/arkki koostuu merkeistä alus/vene + kahdeksan + suu/vuori [20]. (Yksi iso merkki koostuu useista pikkumerkeistä.)
Muita Genesiksen kanssa sopusointuisia muinaismerkkejä ovat esimerkiksi kahdet merkit sanalle alku: kaksi + henkilöä + aikuinen mies (kirkas, "synnitön") ja Nainen + salaa + suu (syödä). Jumala + käsi (ottaa) + puu = Varoittaa, pidättyä [21]. Seuraavat selitykset perustuvat Kimmo Pälikön Taustaa-artikkeleihin [40, 41].
Yleisnimitys Jumalalle: keisari + taivaallinen = Shang Ti (Jumala).
Luoja ja Jumalan Henki, jossa tulee esille Jumalan kolminaisuus, elämän vesi ja ihmeiden tekokyky: taivas + peittää + vesi = sade + 3 henkilöä + ihmeidentekijä = Henki.
Ihmisen luomistapahtumassa maan tomu, elämän henki ja luodun ihmisen aikuisuus (puhuminen ja kävely: tomu + suun henkäys + elävä = puhua + käydä + luoda.
Samat perusasiat tulevat esiin puutarhan kuvauksessa: tomu + hengitys + keksi henkilöä + alue = puutarha.
Ihmisen lihan merkityksessä näkyymyyttiEevan luominen miehen lihasta: rajattu + käydä sisään + mies = liha.
Alussa Jumala loi täydellisen olotilan ja "katso, se oli hyvä": kaksi +henkilöä = ensimmäinen + koti = täydellinen.
Myös onnellisuuden käsite liittyy "alkujen" olosuhteisiin: Jumala + yksi/ensimmäinen ? suu/henkilö + paratiisi = onnellisuus.
Paratiisissa salaa liikkuva oli paholainen; lisättäessä kiellettyjen puiden merkit saadan aikaan sana kiusaaja: liike + mies + paratiisi + salainen = paholainen; salainen + mies + paratiisi + elossa = paholainen + 2 puuta + peittää = kiusaaja.
Paholainen oli kiinnostunut elävästä sielusta: paholainen + sanoo = sielu.
Paratiisissa oli ikuisen elämän puu sekä hyvän- ja pahantiedon puu, joista Jumala oli kieltänyt ihmistä syömästä: kaksi puuta + Jumala = kielletty, varoittaa.
Nainen joutui kiinnostui pahan houkutuksesta ja lankesi: : puut + nainen = himoita, haluta; nainen + salainen + suu = synnin alku.
Syntiinlankeemusmyytissä ihmiset huomasivat lankeemuksen jälkeen olevansa alasti ja piiloutuivat Jumalalta paratiisin puiden kätköön: keho/ruumis + on + puu = piiloutua.
Tuomio oli oli kiellon mukainen , ihminen muuttuu takaisin tomuksi: 2 henkilöä + peittää + tomu = hauta.
Kiinalaisten mukaan menetetty paratiisi oli lännessä ja nainen on välttämätön elämän eri alueilla: ensimmäinen + mies + alue = länsi + nainen = välttämätön.
Jumala näki ihmisen pahuuden ja hävitti maailman tulvasa; arkissa pelastuneita oli 8: yhdistetty + kädet = peittää + vesi = hukkua; 8 + yhdessä + maa = yhteensä + vesi = hukkua.
Suuresta arkista juontuu kiinassa käsite laiva: alus + 8 + suu = laiva.
Kiinan merkeistä löytyy myös Baabelin tornin teema: ihminen + yksi + suu = yhtyä + ruoho = ryhtyä + tiili = torni.
Araratin juurilta
Eräässä toisessa Mesopotamian luomiskertomuksessa kerrotaan, miten
jumalat liittoutuivat maakuningas Enliliä vastaan kyllästyttyään tekemään tälle
työtä. Enlil kysyy viisaalta veden jumalalta Enkiltä neuvoa ja tämä ehdottaa
ihmisen luomista työeläimeksi. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes
metelöiviä ihmisiä alkoi olla liikaa ja Enkil ei saanut enää nukuttua. Enkil
päätti silloin kerta kaikkiaan hukuttaa "sonnin lailla karjuvan" ihmiskunnan ja
vaati muilta jumalilta lupauksen olla estämättä häntä aikeissaan. Viisas
Enki-jumala kuitenkin varoitti suosikkiaan Atrahasista neuvoen tätä rakentamaan
laivan ja ottamaan mukaansa parin kaikkia eläviä. Vedenpaisumus tuli, Atrahasis
sulkeutui alukseensa ja vedenpaisumus peitti maata 7 päivää ja yötä. Jumalat
itkivät surusta ja jumalat jäivät ruuatta, koska enää ei ollut ihmistä tekemässä
heille töitä. Ensi töikseen pelastuttuaan Atrahasis rakensi alttarin ja uhrasi
jumalille, jotka iloitsivat uhripöydän tuoksuista.
Kolmas Kaksoisvirtain maan
vedenpaisumuskertomuksista löytyy kuuluisassa babylonialaisessa
sankarieepoksessa Gilgameshissa, joka on kahta edellistä nuorempi. Se
kertoo sankarikuningas Gilgameshista, joka tarun mukaan hallitsi Urukin
kaupunkia noin 2700 eKr. Gilgamesh etsii kasvia, joka takaisi hänelle
kuolemattomuuden ja törmää näillä matkoillaan Um-napishtimiin, joka
saavutti kuolemattomuuden pelastamalla ihmisiä ja eläimiä aluksessaan. Ea-jumala
oli kehottanut tätä hylkäämään kaikki mukavuutensa ja taistelemaan ainoastaan
hengissä pysymisestään [23].
Maailman vanhimmaksi eepokseksi
tituleeratusta Gilgameksesta on edelleen noin 20 prosenttia kadoksissa, minkä
lisäksi noin neljäsosa teoksen katkelmista on niin huonokuntoista, että ne ovat
vain vaivoin luettavissa. Gilgames-tutkimus on yhtä suurta palapelin tekemistä
ja esimerkiksi eepoksen ensimmäisestä jakeesta on saatu varmuus vasta
1990-luvulla. Parhaiten säilyneestä XI taulusta tunnetaan kymmenkunta eri
käsikirjoitusta, jotka ovat säilyneet enemmän tai vähemmän täydellisessä
muodossa, ja koko teoksesta tunnetaan yhteensä 73 erillistä käsikirjoitusta.
(Näistä noin puolet on peräisin Assurbanipalin kirjastosta.) [24]
Ensimmäinen taulu alkaa seuraavin sanoin:
"Hän, joka syvyydet näki, maan juuretkin, kaiken
tiesi, ymmärsi kaiken! Gilgamesh, joka syvyydet näki, maan juuretkin, kaiken
tiesi, ymmärsi kaiken! - Hän tutki maan ääret, kaiken viisauden kokosi
itselleen, näki salatut, löysi kätketyt, toi tarinan ennen Tulvaa. - Hän kulki
kauas, uupui, sai rauhan, kirjoitti kiveen kaikki työnsä. Hän rakensi Urukin
tarhan muurin, pyhän Eannan loistavan kammion. - Katso sen muureja, kuin
vaskityötä, tutki torneja, joihin ei toinen pysty!..." "Hän tutki maan ääret
elämää etsien, kulki kaukaisen Utnapishtimin luo. Hän rakensi Tulvan tuhoamat
temppelit, palautti maailman järjestyksen." (I: 11.)
Eepoksen kahdestoista taulu on
muistelua tai tulkintaa tarinoiden merkityksestä ja lienee myöhempää perua. Itse
tarina päättyy XI:ssä taulussa viittaukseen samoista mykistävistä rakennuksista
sanoin:
"...nouse Urukin muurille, käyskentele, tutki
perustaa, katsele tiilityötä: tiilet on poltettu kestäviksi, seitsemän viisasta
perustuksen laski! Yksi shar kaupunkia, yksi tarhoja, yksi savimaata ja vielä
Ishtarin temppeliaukio: koko Uruk kolme sharia ja aukio." (XI:
85-86.)
Onko viimeisessä luvussa
säilynyt sama teema kuin Raamatun tarinassa Baabelin hankkeista?
Ainoastaan Enkidu-niminen henkilö oli Gilgameshin
vertainen. Isätön ja äiditön Enkidu oli kaikkien orpojen esi-isä ja hahmo voisi
viitata myös mm. alkuperäiseen ihmisen läheisempään suhteeseen eläinten ja
luonnon kanssa:
'Hän söi ruohoa gasellien kanssa, karjan seassa
vaelsi joelle juomaan ja tyydytti janonsa laumojen kanssa. Shamhat näki hänet,
villimiehen, tasangolla varttuneen raakalaisen.' (I:45.)
Enkidun täydellinen luonnonläheisyys ja voimakkuus
rikkoutui vasta naisen vieteltyä hänet, mikä voisi kätkeä sisälleen
väärintulkitun muiston Eedenin syntiinlankeemuksen tapahtumista.
'...Gasellit
näkivät Enkidun ja kääntyivät pakoon, tasangon karja kaikkosi hänen luotaan.'
(I:50.) Genesiksessäkin eläinkunnan ja ihmisen suhteen väitetään alkuun
olleen erilainen.
Tulvan jälkeistä maisemaa kuvaillaan seuraavin sanoin:
Minä tarkastelin säätä: oli taas tyyntä.
Ihmiskunta oli tullut saveksi jälleen. Tulvamaa oli tasainen kuin katto... Laiva
oli juuttunut Nisir-vuoreen...
(XI:35-39, �Nisir-vuori mainitaan muutamassa jakeessa kaikkiaan 4 kertaa.)
Lintujen lähettäminen vuorelle
juuttuneesta arkista ja uhraaminen tulvan jälkeen vastaavat niin tarkoin
Genesiksen kertomusta, että vakiintunut käsitys käsittää jälkimmäisen
ammentaneen aineiston suoraan edellisestä. Säkeistöissä XI:4-55 kerrottu
tulvalegenda lienee siis alunperin itsenäinen teos, joka akkadinkielisessä
kirjallisuudessa tunnetaan nimellä Atrahasis. Tässä versiossa Atrahasis on siis
Utnapishtimin vastine. Mesopotamialainen historianäkemys piti Tulvaa suurena
rajapyykkinä. Aikaan ennen sitä sijoittui myyttinen muinaisuus, sen jälkeen
alkoi historiallinen aika.
Vastaava tarina löytyy myös
vanhoista intialaisista Rig-veda -kirjoituksista [25]. Indoeurooppalainen
sanskritin kieli on eräs vanhimpia säilyneitä kirjakieliä. On väitetty, että
latinan tavoin sen evoluution on itse asiassarakenteen rappeutumista
monimutkaisesta yksinkertaisempaan. Encyclopaedia Britannicaa lainaten: "Vedan
kielessä verbien järjestelmä on huomattavan monimutkainen. Verbillä saattaa olla
erilaisia vartaloita, nimittäin preesens (joskus enemmän kuin yksi), aoristi
(kolme), perfekti (jolle on tunnusomaista kohdennus ja omalaatuiset päätteet)
sekä futuuri. Preesensin eri vartalot ilmaisevat toiminnan eri muotoja. Oli
esimerkiksi inessiivi (vahvistussana), repetitiivi (toistuvuutta ilmaiseva),
inkoaktiivi (toiminnan alkamista ilmaiseva), kausatiivi (aiheuttamista
ilmaiseva), desiratiivi (haluttua, mutta toteutumatta jäänyttä tekemistä) jne...
Preesensin, perfektin ja futuurin vartalon indikatiivissa oli kaksi
aikaluokkaa... Kukin aikaluokka voitiin taivuttaa kahdessa pääluokassa eri
päätteineen, nimittäin aktiivissa, mediumissa jne."
Muinaiseen babylonialaiseen kalenteriin kuului vuosittainen Pleiadeksen aika, joka kesti 40 päivää. Sille olivat ominaisia myrskyt, vedenpaisumukset ja vaarat. Jumalista 40 liittyikin vedenjumala Eaan. Pleiaduksen palattua taivaisiin päästiin koettelemuksista eroon ja saatiin jälleen juhlia. Silloin paloi 40 ruokoa pahojen voimien valta-ajan loppumisen merkkinä. Itse asiassa myös roomalaiset määräsivät laivoille 40 päivän karanteeniajan [26].
Kreikassa aika jaettiin Kulta-, Hopea-, Kupari- ja Rautakausiin. Rautakausi päättyi siihen, että vihastunut Zeus hukutti koko maailman tulvaveteen. Varhaisin säilynyt teksti aiheesta on luettavissa Hesodioksen (700 eKr.) teoksessa Työt ja päivät, jossa kuvataan Kultakauden paratiisia: "Kuolemattomat, Olympos-vuorella asustavat jumalat tekivät ensinnä kultaisen kuolevaisten ihmisten suvun. Nämä elivät taivaalla hallitsevan Kronos-jumalan aikana vailla suruja ja uurastusta. Synkeä vanhuus ei heitä ahdistanut. Jalat ja kädet aina yhtä virkeinä he elivät iloisissa juhlissa kaikkinaisen pahan ulottumattomissa. Kun he kuolivat, he näyttivät aivan kuin vaipuvan uneen. Heillä oli kaikki maailman hyvyydet. Viljava maa tuotti heille itsestään viljavan sadon. He elivät tyytyväisinä ja rauhassa niityillään lukemattomien hyvyyksiensä keskellä." Paratiisissa eli Kultakautena ihmisten ei tarvinnut tehdä työtä otsansa hiessä, vaan luonto tarjosi heille kaikkea yltäkyllin. Toisaalta moraalinen turmelus ei ollut vielä vallannut näitä ensimmäisiä ihmisiä, vaan he olivat Eedenin tavoin viattomuuden tilassa. Seuraavina maailmankausina luonto kävi yhä kovemmaksi ja turmelus yhä räikeämmäksi kunnes saavuttiin Rautakauteen jolloin "ihmisiltä ei päivällä pääty vaiva ja ponnistus eivätkä yöllä kuluttavat huolet". Voima oli ainoa oikeus ja omatunto hävinnyt, ennen Vedenpaisumusta.
Kreikankin filosofiassa eli siis sitkeääkin sitkeämmässä babylonialainen usko tuhansien vuosien jaksoon, jonka kierryttyä umpeen maailma tuhoutuisi valtavassa tuliroihussa tai hukkuisi vesitulvissa kiertokulussaan. Näin esimerkiksi Platonin Timaoios-kirjassa, legendassa kuuluisasta ateenalaisesta valtiomiehestä Solonista. Egyptissä vierailevalle Solonille kerrottiin ettei kreikkalaisilla voinut olla mitään tietoa "vanhoista" ajoista koska: "Te olette kaikki nuoria sielultanne. Teillä ei ole ainoatakaan vanhaa, perimätietona säilynyttä uskomusta eikä ainoatakaan ajan harmaannuttamaa oppia. Tämä johtuu siitä, että ihmiskunta on monta kertaa ja monin tavoin tuhoutunut ja tulee vastakin tuhoutumaan. Suurimmat tuhoutumiset saa aikaan tuli ja vesi, vähäisimmät tapahtuvat lukemattomilla muilla tavoilla."
Atlantikseen vajonnut Atlantis
Edelleen minun on anteeksi
pyydellen väitettävä, että tarunomainen Atlantis voidaan mieltää taruksi
Kadonneesta Maailmasta sekin. En tarkoita, ettäkö olisin itse tästä vakuuttunut,
mutta tunnen tiettyä todistajanvastuuta sylkeä ulos sen, mikä saattaa vaikuttaa
lähimmäisteni arvioon ja tuomioon historiantulkinnasta.
Atlantiksen sanottiin olleen
hyvin suuri, yhtenäinen maa-alue johon verrattuna Eurooppa, Aasia ja Afrikka
olivat ainoastaan meren ympäröimiä saaria. Atlantis oli myyteissä suurempi kuin
jokin arkeologien osoittama tulivuorenpurkauksessa kadonnut Egeanmeren saari.
Genesis tarinoi alkumaan olleen yhtä ainoata mannerta, jonka pintaa rikkoivat ainoastaan joet. Usein kuulee väitettävän, että Raamattu puhuisi maankamarasta pannukakkuna. Jakeita perättäessä viitataan juuri mm.Genesiksen 1. luvun viittaukseen alkumerestä ja alkumantereesta. On ironista, että juuri kyseinen jae innoitti mannerlaattojen tektoniikan isänä pidetyn Alfred Wegenerin esittämään teoriansa rikkoutuneesta alkumantereesta. Toki Wegener sai ajatukselle tukea myös mannerkarttojen palapelistä etenkin Afrikan ja Etelä-Amerikan suhteen. Toki häntä syrjittiin Raamattu-harrastuksensa ohella myös I Maailmansodan jälkeisenä saksalaisena ja meteorologinakin. Tokikaan hän ei kyennyt selittämään pätevästi mannerlaattojen liikkeen syytä. Mutta kuitenkin -
Wegener oli oikeassa! (Ptolemaioksen maakeskisestä aurinkokunnasta poiketen ei
kukaan merkittävä kirkkoisä koskaan opettanut, että maa olisi litteä. Näin
opettivat lähinnä kaksi teologia: Lactantius neljännellä ja Cosmas
Indicopleustes kuudennella vuosisadalla jKr. Jälkimmäinen oli lähes tuntematon
opettaja, edellinen tunnettu lähinnä harhaoppisuudestaan. Ilmeisesti Raamatun
parjaus pannukakku-maailmasta lyötiin läpi reilu sata vuotta sitten
Washington Irvingin kirjalla The Legend of Sleepy Hollow.)
Vihastuneiden jumalien yhdessä yössä upottamasta
mantereesta kertoo yksityiskohtaisesti erityisesti Platon. Platonin Timaeas ja
Kritias -dialogien mukaan Atlantis sijaitsi Herkuleen pylväiden takana lännessä.
Yleensä Herkuleen pylväillä tarkoitetaan Gibraltarin salmea, joten paikan on
tulkittu sijainneen Atlantin valtamerellä. Kumpi oli siis ensin, meri vaiko maa?
Atlantis, Atlantti vaiko Vaahteranmäen Eemelin Attilampi?
Jumalien jakaessa maata, sai
Poseidon tai Neptunus, jompi kumpi meren jumalista kontolleen Atlantiksen.
Poseidonin tai Uranuksen vanhin poika Atlas antoi oman nimensä mantereen
asukkaille ja sen korkeimmalle vuorelle. Atlaksen kerrotaan hallinneen
rannikkoseutua ja ymmärtäneen ensimmäisenä piirin käsitteen, mistä juontuu
tarina maapallon kantamisesta harteillaan, ehkä myös nimitys atleettivartalolle.
(Platon itsehän oli saanut 'leveätä' merkitsevän lempinimensä juuri näiden
avujen vuoksi. Vanhojen spartalaisten urheiluharrastuksensa johdosta miehen
selkä kun oli leveä kuin ladon ovet.)
Atlaksen pojista kuuluisin oli
Hesperias. Atlantiksen kokoa ei voinut määrittää ja siellä eli tarinan mukaan
suunnattoman suurikokoisia eläimiä. Ihmisetkin kasvoivat kaksi kertaa antiikin
ihmisiä suuremmiksi ja elivät paljon vanhemmiksi. Atlantiksessa oli lähteitä,
joista virtasi sekä kuumaa, että kylmää vettä. Atlantiksessa tarinoidaan olleen
monia kaupunkeja, joista eräässä yli miljoona asukasta. Pääkaupungin ympärillä
virtasi kolme ympyrän tehnyttä jokea ja sen arkkitehtuuri oli
jälkeennäkemättömän hienoa. Atlantis oli jaettu kahteentoista osaan, jota
hallitsivat 12 kuningasta. Atlantiksessa asui onnellinen kansa, joka oli
maanpiirin mahtavin niin kauan kuin se arvosti hyvettä enemmän kuin rikkautta.
Saaren olosuhteissa oli kaikki se, mikä saattoi tyydyttää ihmisen ruumiin ja
hengen ja pitää hänet hurskaana jumalia kohtaan. Entisen Atlantiksen paikan
vallannut meri oli navigointiin kelpaamatonta, enkä malta olla miettimättä,
oliko tarulla osuutta käsitykseen maailman loppumisesta laidallaan tai lännen
saavuttamattomuudesta.
Kaikki yksityiskohdat eivät
tietenkään sovi yksiin Genesiksen antediluviaanisen maailman(kuvan) kanssa.
Atlantiksessa oli mm. satamia (vaikka navigointi olikin aluksi tuntematonta) ja
maanosa oli sodassa naapuriensa kanssa. (Joskin Atlantis edusti länttä ja
viholliset olivat idän lipun alla Kainin tavoin.) Erilaisten valtiomuotojen
pohdiskelusta sekä spartalaisista ihanteistaan tunnettu ex-atleetti Platon
kiinnitti tarinassa huomiota siihen, että ihmisten tavat ja lait poikkesivat
myöhemmistä. (Platonhan tunnetaan valtio-pohdinnoistaan.) - Ja välttämätöntähän
tietenkin on, että maassa oli vielä suuret määrät kultaa, hopeaa ja
'vuorikuparia' kuin Eedenissä konsanaan. (Gen 2:11-12.) [28]
Atlantiksen asukkaiden moraali
kuitenkin huononi ja sen mukana katosi myös heidän mahtinsa ja onnensa, kunnes
koko saari vaipui viimein maanjäristyksessä ja tulvassa meren syvyyksiin.
Atlantikselle on saattanut käydä samoin, kuin viidessäkymmenessä vuodessa
menetetyn Karjalan ikihelteisille kesille ja aina runsaslumisille talville.
Platonin dialogi Atlantiksesta päättyy jännittävimpään kohtaansa jumalten
kuninkaan Zeuksen juuri langettaessa tuomiotaan ja on jopa arveltu, että
filosofin oma kuolema päätti oppilaiden ylöskirjaaman tekstin [29].
Suhtautuminen Atlantikseen
vaihteli antiikin iltatulilla hartaudesta skeptisyyten. Platonin ohella
Atlantiksesta tarinoivat mm. ClaudiusAelianus, Teofrastus,
Strabo, Pomponius Mela, Khios Theopompos, Amelius,
Numenius, Proklus, edellisen oppi-isä Syrianus
Arnobius, Kosmos Indikopleustes, AmmianusMarcellianus,
Porpyriys, Iamblikus,Arnobius, Origenes, Filon,
Plinius vanhempi ja Diodorus Sisilialainen.
Esimerkiksi Diodorus käy
Historiallinen kirjasto -teoksessaan läpi yleistä historiaa varhaisimmista
ajoista aina Gallian valloitukseen. Hän matkusti aineistoaan keräämässä ympäri
tunnettua maailmaa ja em. teoksen kolmannen kirjan neljäs luku käsittelee
Länsi-Afrikan naapurissa sijainnutta Atlantista. Diodorus väittää Atlantiksen
amatsoonien olleen vastaavia Vähä-Aasian naissotureita paljon vanhempia ja
kuuluisampia. Käärmeennahkoihin pukeutuneet amatsonit asuttivat hänen mukaansa
Atlaksen pojan Hesperiaan saarta, jossa kasvoi kultaisia omenoita tai
appelsiineja - jotka taas olivat todellisuudessa kauniita lampaita. (Oranssi
appelsiini on yksi suomen kielen erikoisuuksista siskonmakkaran ja
mustasukkaisuuden ohella. Hesperiaan ja Atlaksen nimet taas kulkevat tässä
suvussa niin monessa polvessa että asiaan vihkiytymätön lukija on tulla
hulluksi.) Atlaksen seitsemää tytärtä kutsuttiin isänsä mukaan atlantideiksi,
kunnes heidän nimensä muutettiin Diodoruksen mukaan tähdistönä tunnetuiksi
seulasiksi. Atlaksen veli Saturnus nai sisarensa Rheean, joka synnytti Jupiterin
- jota ei kuitenkaan pidä sekoittaa planeettana 'harhailevaan' mytologian
kaimaansa.
Varhainen maantieteilijä Strabo
käsittelee seitsemännessä kirjassaan Atlantiksen kysymystä ja sanoo ettei
Platonin tarinointiin tulisi suhtautua fiktiona. Neljännellä vuosisadalla ennen
ajanlaskun alkua eläneen kreikkalaisen historioitsijan Khios Theopompoksen
teoksista yksikään ei ole säilynyt jälkipolville kolmannen vuosisadan
Aelianuksen säilyttämiä katkelmia lukuunottamatta. Plutarkos käsittelee
Atlantista Moraalit-teoksessaan. Marcelluksesta ei tiedetä muuta, kuin
että tämän kadonneessa teoksessa Etiopian historia viitataan (Prokluksen
mukaan) suurikokoiseen kadonneeseen Atlantikseen. Ammianus Marcellianus
ottaa tarinan todesta kahdeksannessatoista kirjassaan. Kosmos
Indikopleustes sovittelee Atlantiksen tarinaa Raamatun kuvaukseen kirjassaan
Kristillinen topografia ja lienen itse hänen jäljillään sovittaessani
Timaeuksen kertomusta Nooan Vedenpaisumusta edeltäneisiin Kadonneen Maailman
kymmeneen kuninkaaseen. Plinius vanhempi epäilee tarinaa, mutta juutalaiselle
platonisti Filonille oppi-isän tarina menee täydestä kuin väärä raha.
Kirkkoisä Origenes piti tarinaa vertauskuvallisena. Arnobius oli toinen
kirkkoisä, joka eli Afrikassa 400 jKr. ja käsitteli aihetta ensimmäisessä
kirjassaan.
Loppuun voi ehkä lakonisesti mainita, että skandinaavi Olaus Rudberg julistaa vuonna 1692 julkaistussa teoksessaan Atlantica Eddan runojen paljastavan Mooseksen kirjoituksia paremmin Atlantiksen salaisuuden. Hänen mukaansa Atlantis oli tarujen Ruotsi ja Atlantiksen pääkaupunki Upsala... (Kaupunkia tai ekonomien etnistä ryhmää ei varsinaisesti voi löytää Genesiksestä.)
Toiset taolaiset elämän ja
kuolemattomuuden etsijät asettivat etsimänsä välittäjäksi päärynäpuun,
elämänpuun jonka hedelmät antoivat kuolemattomuuden. Puu vain oli kovin
harvinainen ja vaikea löytää. Se puu kukki kerran kolmessatuhannessa vuodessa ja
sitten tarvittiin vielä toiset kolmetuhatta vuotta, ennen kuin kukasta oli
kehittynyt hedelmä. Se, joka tuon hedelmän löysi ja söi, oli saavuttanut
kuolemattomuuden.
Saturnuksen kulta-aika tai Saturnuksen kausi merkitsi roomalaisille viattomuuden ja rauhan kadotettua aikakautta. Se vastasi karkeasti ottaen sekä Eedeniä, että antediluviaanista maailmaa. Käsitteen merkitys oli suuri varsinkin tyynten stoalaisten keskuudessa [30].
Kreikan tarustossa oli kolme maailmaa joista kullekin oma jumalansa. Taivaan jumala Zeuksella oli varusteenaan kolmihaarainen salama, meren jumala Poseidonilla kolmikärki ja manalan jumala Haadeksella kolmipäinen koira Gerberos. Niinikään oli manalassa kolme tuomaria. Kreikkalaisten mukaan elämää sääteli kolme kohtalotarta eli moiraa (Zeuksen ja Themiksen tyttäret Klotho, Lakhesis ja Atropos). Jos Genesiksen paratiisin joki haarautui neljään haaraan (Gen 2:10-14), niin kreikkalaisten maanalaisessa Haadeksessakin oli neljä jokea.
Antiikin mytologian puolijumalista esimerkiksi Hermes saattaa olla
sukulaisia Raamatun Kainille. Mykeneläisellä pronssikaudella 'herme' tarkoitti
kivikasaa, joita tehtiin teiden varsiin. Ohikulkijoilla oli tapana viskata kivi
tällaiseen kasaan. Kasoilla oli rituaalinen merkitys tietä matkaaville ja niistä
tuli nimi matkustavaisten jumalalle. Hermes oli suosittu, vaikka myyteissä hän
olikin alempana arvojärjestyksessä. Myytin mukaan hän oli ylijumala Zeuksen ja
kauniin nymfin poika, joka lähti jo nuorena syntymäluolastaan tutkimaan
maailmaa. Luolan ulkopuolelta hän löysi kilpikonnan, jonka kilvestä teki lyyran,
jossa kilpi oli kaikupohjina ja lampaansuolia kielinä. (Raamatun narratologiassa
ensimmäinen musikantti ja seppä oli Kainin sukua ja Kain itse oli syntyisin ihka
ensimmäisestä pariskunnasta.)
Hermes teki rikoksen
Apollo-jumalan härät varastamalla, mutta kaiken näkevä Apollo meni Zeuksen luo
ja vaikka pieni Hermes yritti saada Zeusta uskomaan mitä mahdottomampia
tarinoita, hänen oli pakko tunnustaa tekonsa ja luovuttaa härät takaisin.
(Raamatussa juopa Kainin ja Aabelin väliin tuli juuri Kainin saituudesta
uhrieläinten suhteen, eikä Kain myöntänyt veljesmurhaa kuin pakon edessä.)
Hermes oli paimenten, kotieläinten ja varkaiden suojelusjumala, kaunopuheisuuden
ja neuvokkuuden, mutta myös vilpillisyyden ja valheen jumala. Ennen kaikkea
Hermes oli kuitenkin kulkuri, jumalten sanansaattaja ja matkustusviettinsä takia
antiikin ihmisten matkaseuralainen. (Rikoksensa jälkeen Kain tuomittiin:
'Ja nyt ole kirottu ja karkoitettu pois tältä vainiolta,
joka avasi suunsa ottamaan veljesi veren kädestäsi. Kun maata viljelet, ei se
ole enää sinulle satoansa antava; kulkija ja pakolainen pitää sinun pitää oleman
maan päällä.' Gen 4:11-12. Kain muutti Eedenistä itään Nodin
eli kulkurin, rentun ja heittiön maahan. Seetin suku nimesi lapsiansa Kainin
suvun mukaan, millä ilmeisesti tahdotaan viestittää hyvin suurta anteeksiannon
elettä.)
Hermes seurasi myös ihmistä
viimeisellä matkalla kuoleman valtakuntaan. Taiteessa Hermes kuvataan aina
leveälierinen matkahattu päässä, kädessä käärmeen ympäröimä airuensauva ja
siivekkäin saappain. Apostolien teot 14:ssä Lystran asukkaat pitävät Barnabaata
ihmiseksi laskeutuneena Zeuksena ja Paavalia Hermeenä. Hermeen vaeltajanrooli
sopikin periaatteessa Paavalille joka oli pakanain apostoli ja liikkui siten -
juutalaisen karikatyyri yhteenkasvaneine kulmakarvoineen, kitukasvuisuuksineen,
heikkonäköisyyksineen ja änkyrävänkyräväittelijänä - apostolinkyydillä.
Pandora oli Kreikan tarustossa maailman ensimmäinen nainen. Hänet lähetettiin maan päälle rangaistukseksi siitä, että Prometheus varasti jumalilta tulen ja hän oli saanut jumalilta syntymälahjaksi mm. kauneuden ja lumoavuuden. Pandora antoi aviomiehelleen lippaan, joka sisälsi kaikki maailman vitsaukset: sodat, taudit, rikokset jne. Kun aviomies Epimetheus avasi Pandoran lippaan, vitsaukset levisivät maailmaan ja lipaaseen jäi vain toivo. Yhtymäkohdat Eevan ja Aadamiin ovat ilmiselkeät. Prometeuksen poika Deukalion oli kreikkalainen Nooa ja Pyrrha tämän vaimo. Tulvan jälkeen Deukalionin heittämistä kivistä pulpahtaa esiin miehiä, Pyrrhan heittämistä naisia.
Animismi, polyteismi,
monoteismi ja toisinpäin
Kehitysoppi ja modernistinen maailmankuva on poikkitieteellinen ja lyönyt läpi
koko tieteenalojen kirjon. Uskontotieteen alueella vallitseva käsitys on, että
tietylle henkiselle asteelle päästyään uskonnot kulkivat kehityskaaren
animismista polyteismin kautta jalostuneeseen monoteismiin. (Selkokielellä
sanottuna henkien palvonnasta monijumalaisuuden kautta yksijumalaisuuteen).
Saattaa kuitenkin olla, että
monilla kulttuureilla on vanhassa perimätiedossaan, jollei yksityiskohtia, niin
ainakin tieto yhdestä Tosi Jumalasta ja korkeimmasta Luoja-Jumalasta. Raamatussa
tällainen esimerkki on Aabrahamiakin edeltänyt Saalemin kaupungin kuningas
Melkisedek. Saalem tarkoittaa 'rauhaa' ja Melkisedek 'vanhurskauden kuningasta'
[31].('Suuren kuninkaan kaupunkihan' opittiin sittemmin tuntemaan nimellä
Jerusalem.) Melkisedekin löytäminen pimeän ja pakanallisen alueen keskeltä oli
Aabrahamillekin jonkinlainen shokki myönteisessä merkityksessä.
'Jumalanaan Melkisedek palvoi
'Korkeinta Jumalaa' (El Elyon), jolla ei periaatteessa ollut samaa nimeä
kuin Aabrahamin Jumalalla. Persoonallisia ja Korkeimpia Jumalia ei kuitenkaan
voi määritelmän mukaan olla olemassa kuin yksi kappale, joten Aabraham ymmärsi
Melkisedekin palvelevan kanssaan samaa tahoa.
'Ja Melkisedek, Saalemin
kuningas, toi leipää ja viiniä. Hän oli Jumalan, Korkeimman, pappi. Ja hän
siunasi hänet sanoen: 'Siunatkoon Abramia Jumala, Korkein, taivaan ja maan
luoja. Ja kiitetty olkoon Jumala, Korkein, joka antoi vihollisesi sinun
käsiisi'. Ja Abram antoi hänelle kymmenykset kaikesta.' (Gen
14:19-20.)
Alempiarvoinen antoi kymmenyksiä korkeampiarvoiselle.
'Nyt minä totisesti
käsitän, ettei Jumala katso henkilöön, vaan että jokaisessa kansassa se, joka
häntä pelkää ja tekee vanhurskautta, on hänelle otollinen.' (Apt.
10:34-35.)
Hermeneutiikkaan mennäksemme
Melkisedek on mysteerinen hahmo VT:ssä. Hän on Daavidin, Iisakin, Joosefin jne.
tavoin eräs VT:n messias-typologia. Jeesus siis sanoi Jerusalemin olevan
suuren kuninkaan (siis itsensä) kaupunki. Melkisedek tuli keskeltä
metsäläispakanuutta, mutta lupauksen saanut Aabraham tunnusti hänen asemansa ja
maksoi tämän merkiksi Melkisedekille kymmenykset. Vaikka Jeesus olikin
juutalainen, olisi nykyisillä juutalaisilla oppimista kantaisänsä asenteesta.
Sovittajakin tuli eri ulottuvuuksista hämmentämään totuttuja kuvioita. Hänen
kuninkuutensa on juutalaista Daavidin kuninkuutta, mutta pappeutensa 'Melkisedekin
järjestyksen mukaan.' (Tätä ilmaisua käyttää nimenomaan juutalaisille
omistettu UT:n Heprealaiskirje, Psalmeihin viitaten.)
Yleensä perimätieto kertoo,
että tästä alkuperäisestä uskosta siirryttiin palvomaan aurinkoa ja muita
jumalia pelon vuoksi. Vaikeina aikoina siirryttiin lepyttämään vihaisia henkiä
alkamalla uhrata Luoja-jumalan ohella niillekin. Kristittyjen lähetyssaarnaajien
kuvaukset pelastuksen sanomaa odottavista kansoista Kiinasta Etelä-Amerikkaan
[32] ovattietenkin mieluisaa luettavaa kristitylle. Joskus lähettien
ei ole tarvinnut kuin korjata kypsynyt vilja kansojen keskeltä. Siellä täällä on
ollut myös muita Melkisedekin kaltaisia yksityisiä henkilöitä tai hallitsijoita,
jotka ovat nousseet elvyttämään alkuperäistä jumaluskoa. Koko episodille tuo
kuitenkin kalman maun Pizarron ja Cortesin kaltaiset kammottavat retkikuntien
johtajat, joiden miehet värvättiin hirsipuuta pakoon vankiloista.
Viime vuosina niin sanotun
New Age -ajattelun myötä länsimailla ollaan kiinnostuttu luonnonkansojen
rituaaleista ja palvontamenoista. Muistettaessa esimerkiksi vääryyttä kärsineitä
Pohjois-Amerikan intiaaneja on kuitenkin tehty uusi vääryys, kun elokuvissa ei
ole pienintäkään viittausta näiden heimojen tuntemaan tavallista voimakkaampaan
tajuun kaikkivaltiaasta, Korkeimmasta Jumalasta. Niin monta ihmismäistä jumalaa
kuin antiikin kreikkalaisilla olikin, jopa heillä oli käsitys persoonallisesta
Luoja-Jumalasta, jolle ei kelpaa edes Zeuksen tai Hermeen ihmisenkaltaiset
hahmot [33, 34].
1300-luvulla eKr. Egyptissä vaikuttanut Amenofis IV oli faarao. Hän otti nimekseen Ekhnaton. Tämän nimisenä hän sanoutui irti isiensä polyteismistä ja oli vähällä repiä koko Egyptin hajalle yrittäessään juurruttaa maahan yhden ainoan jumalan palvontaa. Kaikesta päätellen Ekhnatonin Platonin loikkaukseen verrattava tempaus johti täydelliseen epäonnistumiseen. Tapaus oli kuitenkin niin erikoinen, että sillä on tahdottu selittää jopa juutalaisen monoteismin syntyä [35].
Richard Anress (1835-19121)
keräsi Marie-vaimonsa kanssa, joka oli kansantarujen asiantuntija,
tulvakatastrofilegendoja 88:sta eri kulttuurista ja heimoyhteisöstä, sekä idästä
että lännesyä. Von Humbelt, joka oli 1800-luvun suuria maantieteilijöitä, teki
omat vastaavat tutkimuksensa Etelä-Amerikassa, vertasi omia tutkimuksiaan muihin
vastaaviin ja tuli siihen tulokseen, että vastaavanlaisia traditioita oli
kaikkialla maailmassa ja mitä primitiivisemmästä kulttuurista oli kysymys sitä
selvemmin säilynyt vedenpaisumuskertomus sillä on. Muita aiheen tutkijoita ovat
olleet mm. Isaac Newton Vail ja William Wundt.
Evoluutioteorian mukaan monoteistisen jumalakäsityksen (usko yhteen,
kaikkivaltiaaseen persoonalliseen Jumalaan) pitäis olla uskontojen kehityksen
kaikkein uusin ja tuorein tulos. Näin ollen sitä ei tietenkään odotettu löytyvän
ns. alkukantaisista uskonnoista. 1900 luvun vuosivaihteen antropologit tutkivat
alkukantaisten heimojen ja kulttuurien uskonnollisia käsityksiä englantilaisen
tutkijan E.B. Tylotin (1832-1917) kehittämän uskontojen kehitysteorian valossa
ja löysivät paljon sellaista, jota pidettiin todisteena uskontojen kehityksestä
henkien palvonnan (animismin) kautta monijumalisuuteen (polyteismiin) ja sitten
moderniin yksijumalisuuteen (monoteismiin). Tylorin, Spencerin, Huxleyn ym.
mukaan uskonnot ovat kehittyneet alemmalta tasolta korkeammalle tasolle siinä
missä kaikki muutkin.
Vähitellen antropologeille kuitenkin paljastui se, minkä lhetyssaarnaajat olivat
tienneet yli sata vuotta: että noin 90% maailman kansanuskonnoista sisälsi uskon
yhteen, kaikkivaltiaaseen, näkymättömään Luoja-Jumalaan. Tämä tosiasia ei
kuitenkaan sopinut yhteen evoluutioteorian kanssa ja siksi sitä vähäteltiin tai
se jätettiin kokonaan pois ajan oppikirjoista. Etnologi Andrew Lang oli yksi
niistä harvoista alan auktoriteeteista, jotka nousivat protestoimaan tätä
vääristymää vastaan.
Saksalainen antropologi ja kielitieteilijä Wilhelm Schmidt (1868-1954) ryhtyi
keräämääön tutkijoiden löytämiä todisteita "alkukantaisten" heimojen
monoteistisista Jumala-käsityksistä. Hänen hämmästyksekseen aineistosta kertyi
4500-sivuinen teossarja (Der Ursprung der Gottesidee 1934), ja sen jälkeen on
tullut ainakin yli tuhat uutta esimerkkiä. Antropologi Gordon Fraser, joka itse
on jatkanut Langin ja Shcmidtin työtä, kiittää heitä siitä, että he ovat
"julkituoneet vastaansanomattomat tosiasiat aikana, jolloin evoluutioteorian ja
sen ylipappien vastustamine merkitsi lähes intellektuaalista itsemurhaa.
Australian natiivien mytologiassa on osuutensa sateenkaarikäärmeellä.
Sateenkaarikäärme aiheutti Vedenpaisumuksen, joka pyyhkäisi pois varhaisen
maailman asukkeineen ja antoi muodon nykymaisemille. Käärme ylipäänsä kuuluu
mytologisissa kertomuksissa yleensä kalustoon. Antiikin argonautit purjehtivat
tarinoiden mukaan kapteeninsa Odysseuksen harharetkillä kadonnutta kulkuväylää
pitkin Mustalta mereltä Atlantille.
Raamattu kuulostaa satukirjalta
kertoessaan 'käärmeen olleen kavalin kaikista kedon
eläimistä' ja liikkuneen alunperin muilla keinoin kuin matelemalla.
Henkilökohtaisesti koen yksityiskohdan erääksi kiusallisimmista Genesiksen
kanssa, ja pyrin mainintaa mitä häveliäisimmin peittelemään. Koko heprean kielen
käärmettä tarkoittavan nachash-sanan merkityksestä kuitenkin
keskustellaan. Toiset tulkitsevat sanan tarkoittaneen loistavaa pystyasennossa
olevaa olentoa [36] ja yhteyden käärmeeseen olleen myöhempi. Tosiasia on se,
että joidenkin käärmeiden luustossa tiedetään olevan takaraajojen jäänteitä
muistuttavia rakenteita. (Havaintoa käytetään jopa lukion biologian
oppikirjoissa evoluution todisteena [37].) Hieman lohtua
noFUN-allDAmned-lotofsentiMENTALity voisi saada myös siitä, että jotkut Raamatun
ulkopuolisetkin vanhat toistavat myyttiä käärmeen kadotetusta kauneudesta. (Vrt.
Hes 28 & 'kauneuden täydellisyys', kaunein
luotu olento.) Pohjois-Amerikan intiaanit viittaavat kaksihaaraisella kielellä
valehtelevaan käärmeeseen.
Kuten arvata saattaa, legendoja
ikivanhoista ihmisistä, niin kuin myös suurikokoisista muinaisaikojen
sankareista ja jumalan poikien jälkeläisistä on säilynyt kautta maapallon. (Gen
6:1-4.) Esimerkkejä ovat titaanit, Herkules, vanhan skandinaavisen tarun
Peräpohjolassa asuneet jatulit jne. (Jatulintarhat puolestaan ovat Pohjolan omia
labyrinttikuvioita, esihistoriallisen ajan kivisokkeloita.) Heprean kielen
'jättiläinen' gibbor voi tarkoittaa fyysisen koon lisäksi myös luonteen
suuruutta tai mahtavuutta soturina. Protoevankeliumin käsite tulevasta
pelastajasta, jota käärme ehtii pistämään kantapäähän ennen murskaavaa polkaisua
(Gen 3:15), on tietenkin tuttu esimerkiksi Akilleen kantapäästä.
Universaalin kielen legenda on
varsin yleinen antiikin kirjallisuudessa niin muinaisessa Egyptissä, kuin
varhaisissa hindujen ja buddalaisten merkinnöissäkin. Yhteisen kielen
kysymystäkin tutkittiin ennen valistuksen aikaa 1600-luvun kirkollisessa
Euroopassa [38]. Siellä täällä esiintyy tarinoita antediluviaanisista
kuninkaista. Esimerkiksi eräs seleukidien ajanlaskun vuonna 147 (164 eKr.)
Urukissa kirjoitettu teksti esittää tällaisen mytologisen kuningasluettelon
jälkeen samassa sarjassa historiallisia kuninkaita ja mainitsee jokaisen
kuninkaan aikana toimineen apkallun (historiallisten kuninkaiden aikana
ummãnun; edellinen merkitsee 'viisasta', jälkimmäinen 'oppinutta') ja
tekstin tarkoituksena on esittää itämaisen tiedon katkeamaton traditionkantajien
linja, joka takaa kanonisen kirjallisuuden autenttisuuden. Kaikki
antediluviaaniset kuninkaat eivät välttämättä käy yksiin Raamatun väittämien
patriarkkojen kanssa, mutta monissa legendoissa näitä johtajia on ollut
Genesiksen tavoin kaikkiaan kymmenen [39].
Mytologian huipennuksena täytyy tuoda esiin ajatus, että Israel ei ehkä ollut ainoa paikka jossa kuhisi 2000 vuotta sitten. Saattaa olla, että tuona aikana suuri osa koko tunnetusta maailmasta odotti jonkinlaisen messiaanisen aikakauden pian koittavan. Esimerkiksi Vergilius (70-19 eKr.) oli ehkä merkittävin sinänsä proosallisten roomalaisten runoilijoista. Hän ei varmasti viitannut teksteissään heprealaiseen Raamattuun, mutta otti mitä ilmeisimmin sieltä vaikutteita muiden lainaamiensa teosten ohella. Hän on saattanut välittää koko silloisen maailman epämääräistä odotusta suuresta hallitsijasta. Itse en kuitenkaan näe paljon näyttöä tälle väitteelle. Jopa Rooman historioitsijat korostivat Lähi-idässä odotetun uuden maailmanhallitsijan syntymistä nollavuonna, lähellä nasaretilaisen raksamiehen syntymää. Esimerkiksi Tacitus oopuksessaan Historiae(aeaeaeaeae): "Suurin osa heistä uskoi muinaisista pyhistä kirjoista saaneensa selville, että näihin aikoihin itä nousisi hallitsemaan ja että Juudeasta tulisivat maailman hallitsijat." Tai Svetonius Vespasianuksen elämäkerrassa: "Kaikissa idän maissa vahvistui se vanha ja alati toistuva uskomus, että maailman kohtaloon oli kirjoitettu maailman hallitsijoiden noihin aikoihin tulevan Juudeasta."
Suhteettoman pitkä on todellakin Väinämöisen veneenveisto kuvatakseen esikirkollista kirkkovenettä. Väinämöinen rakentaa venettään runosta kahdeksan ja yhdeksän alkaen ja projekti jatkuu luvuissa 16-18: "'Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen alla mointa laivan laatijata, vertoani veistäjätä.' Otti värttinän muruja, kehrävarren kiertimiä; läksi veistohon venosen, satalauan laittelohon vuorelle teräksiselle, rautaiselle kalliolle. Veikaten venettä veisti, purtta puista uhkaellen. Veisti päivän, veisti toisen, veisti kohta kolmennenki." (8:133-148.)
Nooakin rakensi alustaan pitkään. Veneen veistoon liittyy veren tulva Väinämöisen iskiessä kirveellä kiven kautta varpaaseensa.Veneenveiston alkuosa päättyykin verentyrehdyttäjän etsintään: "'Oisiko tässä rauan raannan katsojata, tämän tulvan tukkijata, veren summan sulkijata?'...'On sulettu suuremmatki, jalommatki jaksettuna Luojan kolmella sanalla, syvän synnyn säätämällä: joet suista, järvet päistä, virrat niskalta vihaiset, lahet niemien nenistä, kannakset kape-immalta'". (8:267-282.) Genesis kertoo suuren tulvan kuivuneen Jumalan Henkeen tai suureen tuuleen. Verensulkusanat päättyvät sanoihin: "Tyytyi ennen Tyrjän koski, joki Tuonelan tyrehtyi, meri kuivui taivas kuivi, sinä suurena poutavuonna, tulivuonna voimatoinna." (9:378-382.) Raamatun tulvaan liittyi sekä veden että tulen elementit. Hukkumisrunossa huomio kiinnittyy taasen sanoihin "vuori" ja "kallio".
Veneenveiston jälkiosassa (16. ja 17. runo) Väinämöinen etsii puuttuvia maagisia sanoja eli luotteita veneen veistoon eläinten parista, sitten Tuonelasta ja meren syvyyksistä sekä vihdoin Antero Vipuselta, ammoin kuolleelta tietäjältä. (Genesiksessähän ihmisen läheisempi suhde eläimiin muuttui lopullisesti vasta vedenpaisumuksen jälkeen eläinten alkaessa "kavahtaa" ihmistä ja lihansyönnin tullessa ensi kertaa sallituksi.) Myös tällä kertaa kuolema liittyy jotenkin veneilyyn: "Vaka vanha Väinämöinen katsoi pitkin tuoppiansa: sammakot kuti sisällä, maot laioilla lateli. Siitä tuon sanoiksi virkki: 'En mä tänne tullukana juomahan Manalan maljat, Tuonen tuopit lakkimahan: juopuvat oluen juojat, kannun appajat katoovat.'... Uuvutti unehen miehen, pani maata matkalaisen Tuonen taljavuotehelle. Siinä mies makaelevi, uros unta ottelevi: mies makasi, aate valvoi." (16:293-302, 329-334.) Paleontologia selitti 1800-luvulle saakka fossiilit eriasteisilla Vedenpaisumus-malleilla. Genesiksessä tuomion merkkinä lienee Metusalemin kuolema, ja hänenhän väitetään eläneen maininnan saaneista patriarkoista vanhimmaksi.
Genesiksessä joko masentunut, tai vaihtoehtoisesti käymisprosessin yllättämä Nooa sammuu heti Vedenpaisumuksen jälkeen alastomana luolan lattialle. Hän on tuon kirjan mukaan maailman ensimmäinen humalainen - mahdollisesti vedenpaisumuksesta koituneiden happipitoisuuden muutosten seurauksena. (Tämän teorian argumentointia esitellään toisaalla.) Toisaalta Pohjolan häissä esitellään "oluen synty": "Joutui juomahan urohot, Lemminkäinen liiatenki: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikkä verevä oluelta Osmottaren, kaljalta Kalevattaren... Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku." (20:393-398, 415-416.) Kantelettaren juomarunoissa ryypiskelyssä ei ole enää mitään eksotiikkaa ja paljon useammat ovat jo perillä viinan syntymisen saloista näreiden kätkössä. (Esimerkiksi 2:285.) Myös antiikin Bakkhoksen, Erigoneen ja Ikaroksen keskinäisiin vaiheisiin liittyy vahingossa tai yllättäen sattunut tolkuton humala Pohjolan häiden tapaan. Olut syntyi karhun kuolasta ja suomalainen Karhu-olut viitannee kertomukseen.
Helleeneillä oli tapanaan nimetä tarumaiset sankarinsa suurten uudistusten ja keksintöjen "isiksi". Samaan sävyyn Genesiskin korostaa yksittäisiä urbanisaation, metallurgian, soitinten tai karjankasvatuksen pioneereiksi. Jospa alkukulttuureissa pioneerit todella saattoivat tallata ensimmäiset jäljet lumihankeen? Prometheus oli keksinyt tulen, Palamedes kirjoitustaidon ja kalenterin, Triptolemos maanviljelyksen, Orfeys musiikin jne. Vähittäisen kehityksen ajatus oli perin vieras antiikille, samoin kuin vieraiden kulttuurien vaikutteet. Orfeuksessa sopii viipyä esseen päätteeksi hieman pitempäänkin. Hän oli traakialinen, kotoisin vuoriselta Balkanilta, punakkaihoisten, karujen, hurjien vuoristolaisten asuttamasta barbaarimaasta, viinin isän Bacchuksen maasta. Orfeus-hahmo oli orfilaisuuden perustaja jolla on yhtymäkohtia Lunastajan odotukseen ja Vedenpaisumuksen rauhoittumiseen. Orfeuksen laulaessa ja soittaessa kielisoitintaan ihmiset taipuivat hänen tahtoonsa ja niin linnut kuin kalat, kest ja villit eläimetkin kerääntyivät hänen ympärilleen sovussa keskenään. Puut, metsät, kalliot ja vuoretkin vierivät Orfeuksen luo, virrat lakkasivat virtaamasta ja myrskyävä merikin tyyntyi raivoltaan. Orfeuskin teki manalanmatkan niin tarun kreikkalaisessa kuin roomalaisessakin versiossa. Orfeus lunastaa rakastettunsa tuonelasta lumoamalla laulullaan itse Kuolemankin, mutta menettää samalla itse henkensä (päänsä), katsahdettuaan liian aikaisin morsiameensa. Antiikin Orfeus ja Eurydike -taru päättyy perin huonosti antiikissa, mutta renessanssissa tämä unohdettiin ja tarinan oopperaversioissa juoni muutettiin iloiseksi. Itse myytti on kuitenkin kulttuurien välinen teema aina Pohjois-Amerikan alkuasukaskulttuureja myöten. Useimmissa tapauksissa kuoleman haastaminen epäonnistuu lunastajan itsensä osalta, hänen rikottuaan jonkin 'tabun', intiaanien klassista käsitettä lainataksemme. Kuolemaa uhmaava rakkaus on aivan yleismaailmallinen motiivi.
Antiikki ei päättynyt Happy Endiin.
'Suuri vedenpaisumus... kuohuu
jatkuvasti kansojen ja heimojen muistissa kaikilla mantereilla. Upanisadit,
Nooa, Deukalion, Amerikan Hopi-intiaanit, Australian alkuperäisasukkaat:
kaikilla on tarina merestä, joka pääsee valloilleen ja peittää kaiken. Kuinka
vanha on vedenpaisumuksen muisto?' [19] Näin asettelee sanansa Suomen kuuluisin
paleontologi Björn Kurten kirjassaan 'Kuinka mammutti pakastetaan?'.
Kurten uskoo historiallisen tulvan tarkoittaneen Välimeren täyttymistä.
Tällöin 'vedenpaisumuksen muisto' olisi kuitenkin iältään viisi miljoonaa
vuotta, joka on sekin melko epäuskottavaa.
Ihmiskunta näyttää unohtavan
kokemuksen tasolla maailmansodankin kokemukset yhdessä väliinjäävässä
sukupolvessa. Kansantarustojen samankaltaisuus voitaisiin tulkita siten, että
tapahtumat ovat olleet alkujaan kaikkien kansojen yhteistä perimätietoa.
Sukupolvi ei vain ole kertonut seuraavalle ja niin Genesis on pikku hiljaa
unohdettu. Juutalaisuuden isänä pidetty Mooses painotti tiedon viestittämistä
seuraaville polville. (Näin esimerkiksi juutalaisten uskontunnustuksessa
Shemassa, 5 Moos. 6.) Yksityiskohtiin uskaltautuessaan Raamattu on myyttien ja
satujen keskellä itse asiassa yllättävän pelkistetysti ja lakonisesti
kirjoitettu. Siinä ei myöskään ole niin ilmeisiä teknisiä hassuuksia kuin
esimerkiksi Gilgamesh-eepoksen arkissa, joka oli kuution muotoinen [22].
Onko kansoilla yhteinen muisti? Onko koko ihmispopulaatio ollut tiiviissä yhteydessä toisiinsa lähellä historiallista aikaa? Mytologioiden yhteneväisyyksiä olisi laiskinta tulkita yhteisenä perimätietona. Yhteinen hallusinaatio, yhteinen painajainen tai yhteinen fiktio ovat vaikeampia selittää, jos symbolit on keksitty itsenäisesti. Tapaus on avoin.
2. James George Frazer, Folk-Lore in the Old Testament, Vol, 1, London: Macmillan Publishing co., 1919, s. 105.
3. Stephen D. Peet, The Story of the Deluge, American Antiquarian, Vol. 27, No 4, July-August 1905, s. 203.
4. Vanhimmissa
kreikkalaisissa taruissa Vedenpaisumukseen liitetään myös nimi Pyrrha.
Ensimmäinen ihminen taas oli nimeltään Niobe.
5. Tauno Linkoranta, Kun maailma hukkui. Yliopisto 17/1999 s. 57- 59.
6. Gould Charles,
Mythical Monsters. Senate 1995 s. 101-135: �The Deluge not a myth�.Kirja
on kirjoitettu 1886.
7. Bradford, Guide to the Greek Islands. Collins. London. s. 52.
8. Frank Lorey, The Flood of Noah and the flood of Gilgamesh, ICR Impact series march 1997;Sanders, The Epic of Gilgamesh, s 20-42.
9. http://www.talkorigins.org/faqs/flood-myths.html
10. Vanhimmissa kreikkalaisissa
taruissa Vedenpaisumukseen liitetään myös nimi Pyrrha. Ensimmäinen ihminen taas
oli nimeltään Niobe.
11. Tauno Linkoranta, Kun maailma hukkui. Yliopisto 17/1999 s. 57- 59.
12. Gould Charles,
Mythical Monsters. Senate 1995 s. 101-135: 'The Deluge not a myth'. Kirja
on kirjoitettu 1886.
13. Bradford, Guide to the Greek Islands. Collins. London. s. 52.
14. Frank Lorey, The Flood of Noah and the flood of Gilgamesh, ICR Impact series march 1997;Sanders, The Epic of Gilgamesh, s 20-42.
15. http://www.talkorigins.org/faqs/flood-myths.html
16. Matti Kuusi ja
Pertti Anttonen, Kalevala lipas s. 80. Luku Maailman suuret
eepokset. Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS:n) toimituksia 413, 1985.
17. Eddan jumalrunot.
WSOY 1998. Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Aale Tynni.Syrjäisessä
Jäämaassa eli Islannissa noin tuhat vuotta sitten syntynyt runoilija Snorri
Sturlason kirjoitti runojensa ohella kronikan, mikä on parhaita
viikinkiaikoja koskevia tietolähteitämme. Kronikassa mainitaan myös Suomi.
18. Selkeimmät yhtymäkohdat löytyvät
varmaankin Taruun Sormusten Herrasta. J.R.R. Tolkienin luomassa
fantasiamaailmassa seikkailivat niin ikään mm. Gandalf, Gimli, kääpiöt, haltiat,
peikot, tietäjät ja ihmiset. Eddassakin esiintyy kääpiöiden takomat sormukset,
riimut, synkkä metsä, viimeinen taistelu ja lohikäärme. Ainakin kaikille
kolmelle tekeleelle on yhteistä ajatus suurmiehen saapumisesta valepuvussa tai
salanimisenä maailmaan. Eddan kohdalla kyseessä on Odin, Tolkienin kohdalla
Aragorn Arathornin poika. Tolkien oli myös ensimmäisiä tutkijoita, joka
osasi arvostaa muinaisenglanniksi kirjoitettua Beowulf-teosta. (Vaimoni on
julkaissut artikkelin Tolkienin ja C.S. Lewisin fantasiasta ja suhteesta
teoksessa "Ulkomaisia fantasiakirjailijoita" (Sisättö et al, BTJ books 2003.)
19. Björn Kurten,
Kuinka mammutti pakastetaan? Tammi 1982 s. 51.
20. Pekka Reinikainen, Unohdettu Genesis,
s 362.
21.
Ethel R. Nelson, Richard E. Broadberry, Mysteries Confusius Couldn't
Solve s. 43, 65, 69. Read Books 1986. Englanninkielisessä
kirjannimessä on sanaleikki. Confusion merkitsee hämmennystä.
22. Gilgamesh.Kertomus
ikuisen elämän etsimisestä. XI:8;
s. 160. Basam Books 2000. Työteliäs
Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut kirjan akkadinkielisestä alkutekstistä.
23. Tieteen kuvalehti
10/199656-58.
24. Gilgamesh. Kertomus
ikuisen elämän etsimisestä. Basam
Books 2000. s. 17.
25. Tieteen Kuvalehti 10/99 s. 60-61.
26. Pentti Lempiäinen,
Lukujen symboliikka nollasta miljoonaan. s. 324. WSOY
1995.
27. TW
Rolleston, Celtic Myths and Legends, Senate 1994, s. 24.
28. Ignatius Donelly,
Atlantis. New York 1882. Charles Gould, Mythical Monsters s. 150-153.
Luku Old and new world myths. Senate 1995. Alkuperäinen teos
kirjoitettu vuonna 1886.
29. Lewis
Spence, History of Atlantis s. 23. Senate
1995.
30. C.S. Lewis,
Mietteitä Psalmeista s. 98. Kirjaneliö 1982.
31. Saalemin kaupunki on sittemmin saattanut tulla kuuluisammaksi nimellä Jerusalem. Kaupunki on tietääkseni nykypäivän ainoa esimerkki ulkovaltojen puuttumisesta itsenäisen valtion oikeuteen valita oma pääkaupunkinsa.
32. Don Richardsson:
Iankaikkisuus heidän sydämissään.
33. Barnes, Jonathan, Early Greek Philosophy. Penguin Classics. Harmondsworth, s. 95-97, 1987.
34. Platon,
Timaeus and Criteas (tr. Desmond Lee.1965) Penguin Classics. Harmondsworth,
s. 42.
35. C.S. Lewis, Mietteitä Psalmeista s.
83. Kirjaneliö 1982.
36. Rabbiinisen kirjallisuuden Genesis Rabba 19:1;
Palestiina 400-luvulta jKr.
37. Johan Tast ym.
Koulun biologia 2-3 s. 159. Otava
1990.
38. Charles Hapgood, Maps of the Ancient Sea Kings, s. 204.
39. Jussi Aro,
Tiede ja usko. Miehet kirjainten takana. WSOY
1968 s. 67-68.
40. The
Discovery of Genesis/C. H. Kang and Ethel R. Nelson, ISBN 0-570-03792-1
41. http://www.luterilainen.com/taustaa/kiinal.htm
Abrahams,
Roger D. African Folktales. Random House, New York, 1983. - s 336-338.
Apollorodus.
The Library, Sir James G. Frazer (kääntäjä), Harvard University Press,
Cambridge, 1921, 1976. - 1.7.2
Balikci, Asen. The Netsilik Eskimo, Natural History Press, New York, 1970.
Barnouw, Victor. Wisconsin Chippewa Myths and Tales, University of Wisconsin
Press, Madison, 1977 s 64-69.
Berndt, Ronald M ja Berndt, Catherine. The Speaking Land, Inner Traditions
International, Rochester, Vermont, 1994. s 40-45, 84-101, 185-194, 280-300.
Bierhorst, John. The Mythology of South America, William Morrow, New York, 1988.
79-80. s 142-143, 281.
Brinton, Daniel G. The Myths of the New World, Greenwood Press, New York, 1876,
1969. s 227-228.
Buchler, Ira R ja Kenneth Maddock. The Rainbow Serpent, A Chromatic Piece,
Mouton Publishers, The Hague, 1978. s 134-135.
Budge E ja A. Wallis. The Book of the Dead, Arkana, London, 1923, 1989.
Capinera JL (1993) Insects in Art and Religion: The American Southwest, American
Entomologist 39 (4) (Winter 1993), s 221-229.
Chagnon, Napoleon A. Yanomamo, The Fierce People, Holt, Rinehart and Winston,
1977. s 47.
Clark, Ella E. Indian Legends of the Pacific Northwest, University of California
Press, 1953. s 12-45, 136-140.
Courlander, Harold. A Treasury of African Folklore, Marlowe and Company, New
York, 1996. s 267-269.
Dalley, Stephanie. Myths From Mesopotamia, Oxford University Press, Oxford,
1989. s 23-35.
de Civrieux, Marc. Watunna, An Orinoco Creation Cycle, David M. Guss (kääntäjä),
North Point Press, 1980. s 109-116.
Demetrio, Francisco, 1968. The Flood Motif and the Symbolism of Rebirth in
Filipino Mythology, in Dundes.
Dresden, MJ, 1961. Mythology of Ancient Iran in Kramer s 339-344.
Dundes, Alan. The Flood Myth, University of California Press, Berkeley and
London, 1988.
Elder, John ja Hertha D. Wong, 1994. Family of Earth and Sky: Indigenous Tales
of Nature from around the World, Beacon Press, Boston. Uudelleen:
Parabola 22(1)71-73 (Spring 1997).
Erdoes, Richard ja Alfonso Ortiz. American Indian Myths and Legends, Pantheon
Books, New York, 1984. s 75-81, 108-113, 120-121, 220-221, 472-487.
Fauconnet, Max, 1968. Mythology of Black Africa. Guirand, Felix, New Larousse
Encyclopedia of Mythology, Hamlyn, London.
Faulkner, Raymond (kääntäjä). The Egyptian Book of the Dead, The Book of Going
Forth by Day, Chronicle Books, San Francisco, 1994. Plate 30.
Feldman, Susan. African Myths and Tales, Dell Publishing, New York, 1963 s 50.
Flood, Josephine. Archaelogy of the Dreamtime, University of Hawaii Press,
Honolulu, 1983. s 179.
Gaster, Theodor H, Myth, Legend and Custom in the Old Testament, Harper & Row,
New York, 1969. (Suurin osa tämän teoksen vedenpaisumuskertomuksista on otettu
teoksesta: Frazer, Sir James G. Folklore in the Old Testament, Macmillan & Co. London,
1918.) 85-125.
Grimm. The Complete Grimm's Fairy Tales, Pantheon Books, New York, 1944. s 30.
Hammerly-Dupuy , Daniel, 1968. Some Observations on the Assyro-Babylonian and
Sumerian Flood Stories, s 56 in Dundes.
Horcasitas, Fernando, 1953. An Analysis of the Deluge Myth in Mesoamerica, in
Dundes. s 184, 203-204.
Howey, M. Oldfield. The Encircled Serpent, Arthur Richmond Company, New York,
1955. 291- 293, 389-390.
Kahler-Meyer, Emmi, 1971. Myth Motifs in Flood Stories from the Grasslands of
Cameroon in Dundes. s 251-254.
Kelsen, Hans, 1943. The Principle of Retribution in the Flood and Catastrophe
Myths, in Dundes. 128-148.
Kolig, Erich, 1980. Noah's Ark Revisited: On the Myth-Land Connection in
Traditional Australian Aboriginal Thought, in Dundes. s 242-245. Koraani
11:25-48.
Kramer, Samuel Noah. Mythologies of the Ancient World, Anchor Books, Garden
City, NY. 1961. s 105.
Leon-Portilla, Miguel, 1961. Mythology of Ancient Mexico in Kramer. s 450.
Lindell, Kristina, Jan-Ovjind Swahn & Damrong Tayanin, 1976. The Flood: Three
Northern Kammu Versions of the Story of Creation, in Dundes. s 268-270.
Markman, Roberta H & Markman Peter T. The Flayed God, HarperCollins, 1992.
132-133.
Mountford, Charles P. The Rainbow-Serpent Myths of Autralia in Buchler s 74.
Norman, Howard. Northern Tales, Traditional Stories of Eskimo and Indian
Peoples, Pantheon Books, New York, 1990. s 115, 233.
Opler, Morris Edward. Myths and Tales of the Jicarilla Apache Indians, Dover,
1938, 1994. s 20, 111-113, 265-268.
Ovid. The Metamorphoses, Horace Gregory (kääntäjä), Viking Press, New York,
1958. Kirja
1 ja 8.
Parrinder, Geoffrey. African
Mythology, Peter Bedrick Books, New York, 1967, 1982. s 46-47.
Plato. The Dialogues of Plato, vol 2, B. Jowett (kääntäjä), Random House, New
York, 1892, 1920. Timaeus 22, Critias 11-112.
Roheim, Geza, 1952. The Flood Myth as Vesical Dream in Dundes. s 152-160.
Salomon, Frank & Urioste, George. The Huarochiri Manuscript, University of Texas
Press, Austin, 1991. s 51-52.
Sandars, NK (kääntäjä). The Epic of Gilgamesh, Penguin Books, Ltd.,
Harmondsworth, England, 1972. Kappale 5.
Smith, George, 1873. The Chaldean Account of the Deluge, in Dundes. s 42-43.
Sproul, Barbara C. Primal Myths, Harper Collins Publishers, New York, 1979.
172-173, 232-236.
Sturluson, Snorri. The Prose Edda, Jean I. Yonug (kääntäjä), University of
California Press, Berkeley, 1954.
Tedlock, Dennis (kääntäjä). Popol Vuh, Simon & Schuster, New York, 1985. s
83-86.
von Franz, Marie-Louise. Patterns of Creativity Mirrored in Creation Myths,
Spring Publications, Inc. Dallas, Texas, 1986.
Walls, Jan & Walls, Yvonne. Classical Chinese Myths, Joint Publishing Co,
HongKong, 1984. s 94-98.
Waters, Frank. Book of the Hopi, Penguin Books, New York, 1963. s 12-20.
Wilbert, Johannes. Folk Literature of the Yamana Indians. University of
California Press, Berkeley & Los Angeles, 1977.
http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=1981
Pelasta elämä - lahjoita verta!
Safe a Life - Donate Blood!