Takaisin Ajatusvarikolle - Back to the Thought Deposit
→ HAASTE - CHALLENGE ←
Dinoglyyfit - Dinoglyfs - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa - Prehistoric Creatures Documented by the Ancient Man

Likaa hylkiviä maaleja? Monissa aasialaisissa uskonnoissa lootuksella on suuri symboliarvo johtuen sen kyvystä pysyä hohtavan puhtaana. Monien kasvien kukissa ja lehdissä on vahakerros, joka hidastaa kosteuden haihtumista, houkuttelee pölyttäjiä (UV-valolla), sekä hylkii vettä. Lootuksen lehdissä vahakerros on hyvin tiivis ja sen pinta on epätasainen, jolloin pöly on kosketuksissa lehden pintaan vain hyvin pieneltä alalta. Tällöin lika tarttuu pikemminkin lehdellä oleviin  vesipisaroihin kuin itse kukan pintaan. Ensimmäiset "lootuspintamateriaalit" ovat jo myynnissä. Keksintö on erittäin ympäristöystävällinen, koska tällaisia pintoja ei tarvitse puhdistaa kemikaaleilla.

Vesiliukoisiin maaleihin ollaan kehittämässä kestävämpää pintaa luonnon esikuvien mukaan. Tavoitteena on synteettinen, vesiliukoinen polymeeri, joka kuivuessaan muodostaa liukenemattoman kalvon. Vastaavia polymeerejä on luonnossa esimerkiksi hyönteisten kitiinikuoressa.

Pakkasnesteitä? Puun solukoissa ja kylmien, korkeapaineisten syvänteiden kalojen suonissa ja kudosnesteissä virtaa jäätymistä estäviä glykoproteiineja pakkasnesteinä. Antarktiksen läheisyydessä kasvaa yllättävän suurikokoisia eliöitä, joiden pakkasnesteet arvioitiin noin 15 kertaa autoissa käytettävää paremmiksi. Siperialainen salamanteri säilyy hengissä jäätyneenä 8-9 kuukautta. Sulaneena se juoksee, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Monet sammakotkin talvehtivat lammen pohjassa tai metsässä siten, että jopa 65 % ruumiin vedestä on jäätynyt. Sammakot suojautuvat pakkasvaurioilta glukoosilla, glyserolilla tai vastaavilla yhdisteillä, mutta salamantereiden vastaavaa mekanismia ei vielä tunneta. Vesikuoriainen pääsee vihollistaan pakoon erittämällä pesuaineliuosta. Aine lennättää hyönteistä eteenpäin ja poistaa lisäksi veden pintajännityksen sillä seurauksella, että saalistaja vajoaa veteen.
 

Iskunvaimentimia? Myös tikat ovat pitkälle erikoistuneita lintuja. Tikalla on erityiset puuhuntarttumiskynnet, jäykät pyrstösulat tukemassa kehoa, terävä ja vahva nokka, iskun vaimentimet aivojen ympärillä, hyvin vahva kieli kiinnitettynä oikeaan sieraimeen ja rauhaset joiden erittämä li(i)ma tekee pyydystyskielestä kärpäspaperia. Proteiinitasolla iskunvaimentimia lienevät lihassäikeitä nipuiksi sitovat ?-aktiniinit yms.

Symmetriaa? Kuusisärmäisillä lokeroilla mehiläiset muokkaavat vahastaan suurimman mahdollisen määrän kennoja toukkia varten. Kennot voitaisiin tehdä myös kolmi- tai nelikulmioista, mutta tällöin mehiläisvahaa pitäisi tuhlata. Sama rakenne toistuu luonnossa usein, mm. kärpäsen verkkosilmän lukuisissa ommatideissä. Jos pöydällä on kasa samanlaisia kolikoita, ne voidaan pakata tiiviimmin juuri kuusikulmion muotoon. Kuusikulmio on muoto, jossa reunoja lukuunottamatta jokaisella kolikolla on kuusi naapuria. Mehiläisen kennon laskennalliseksi mittatarkkuudeksi on väitetty jopa 0,2 ?m:ä.

Kuviotanssia? Toistaiseksi on tainnut jäädä selittämättä, miten tietyt kymmenien tuhansien yksilöiden lintuparvet vaihtavat samanaikaisesti suuntaansa. Miten lintujen hermosto kykenee välittämään signaalin yksilöstä toiseen niin nopeasti? Vastaava esimerkki löytyy pikkukalaparvista, jotka yksissä tuumin antavat petokalalle vaikutelman jostakin suuresta ja yhtenäisestä objektista ja säikyttävät hätyyttelijän tiehensä.

Symbioosi ja lajien morfologian kytkeytyminen toisiinsa on melko vaikeasti digestoitavissa perinteisen evoluutiomallin avulla. Luonnossa esiintyy naaraskimalaisia muistuttavia orkideankukkia ja kotkansilmäkuviolla varustettuja perhosia. Samankaltaiset lois-isäntä -suhteet ja parasiittien monimutkainen elinkierto vetävät kissanhäntää toiseen suuntaan, mutta ovat teknisesti karkeampia sopeutumia.  Onko kliimaksiyhdyskunta menneisyyttä vai tulevaisuutta? Lajien määrä ja eläin- ja kasvipopulaatioiden vuorovaikutussuhteet on laguuneissa ja sademetsissä suurin. Alaskan rannikko on kehystetty fossiilikorallilla, vaikka tänään Välimerikin on sille liian kylmä. Kivihiilikerrostumia taas löytyy parin sadan kilometrin päästä niin pohjois- kuin etelänavaltakin.

Huoltoasemia? Mitä ovat punastuvat kalat? Trooppisista vesistä on löydetty yli viisikymmentä äyriäis- tai pikkukalalajia, jotka elävät symbioosissa keräämällä loisia toista lajia olevan suuremman kalan pinnalta. Kirkkaanväristen ”mainoskalojen” opastamana petokala ui jonkinlaiselle hampaiden pesupaikalle. Suuret kalat joutuvat transsinomaiseen tilaan erikoisella tavalla raidoitettujen, tanssien lähestyvien pikkukalojen uidessa niiden eteen. Pesupaikalla pikkukalat ja katkaravut tulevat ja syövät pedon suusta jätteet ja tähteet pois. Peto avaa jopa kiduksensa puhdistettaviksi. Luulisi, että huollon jälkeen petokala söisi pikkukalat kiitokseksi suuhunsa, mutta näin ei ole asian laita. Asiakas jättää pesurit rauhaan ja antaa vuoron seuraavalle, mahdollisesti vuoroaan ”jonottavalle” pedolle. Vastaava esimerkki löytyy krokotiilinvartijaksi kutsutusta linnusta ja Niilin krokotiilistä.

Tällaiset vaistotoiminnat ovat perinnöllisiä ja tulevat ”suoraan selkärangasta”. Jokin elin tai toimiva käyttäytymismalli yhdellä yksilöllä voi jo sinällään olla spektaakkeli. Mutta todennäköisyys sille, että kahdelle eri lajille kehittyisi yhtä aikaa toisistaan riippuvaiset vaistotoiminnot, on tätäkin pienempi (todennäköisyydethän kerrottaisiin tässä tapauksessa keskenään). Vaistotoiminnan voimakkuudesta kertoo se, että on olemassa myös petkuttajakaloja, jotka ”hypnositoivat” petokalat paikalleen, mutta vierelle päästyään puraisevat palan niiden evästä ja pakenevat. Häiriköistä huolimatta toimivaa symbioosia on olemassa edelleen. Kun urbaanin legendan sirkusnorsun sitoo pienenä betonijärkäleeseen tai petokalan eristää lasilelyllä saaliskaloista, tylsyvät näiden vaistot viimein hit’n miss- try and error –kokeiluista. Missä ovat sukupolvia kestävän vaistonvaraisen käyttäytymisen juuret? Sattumanvarainen mutaatio-valintamekanismi auttaa ymmärtämään säilymistä, muttei alkuperää.

Ohjuksia? Tomahawk-ohjus voitaisiin lähettää Ameriikasta takapihallesi sadan metrin tarkkuudella, jos Ameriikka sijaitsee takapihastasi alle 2500 km päästä. Kirjekyyhky voidaan viedä paikkaan jossa se ei koskaan aiemmin ole käynyt ja se palaa satojen kilometrien päästä lakkaansa suorinta mahdollista reittiä. (Jota muuten kutsutaan linnuntieksi.) Etsiessään tietä takaisin kirjekyyhkyt käyttävät hyväkseen hajuaistiaan. Jos taivas on pilvetön, ne määrittävät lentosuuntansa summittaisesti auringon sijainnin perusteella. Pilvisinä päivinä kyyhkyt kaartelevat pidempään, ennen kuin lähtevät tiettyyn suuntaan. Suunnan ottaminen auringosta onnistuu riippumatta siitä, kummalla pallon navoista kyyhky on kasvanut. Öisin kyyhkyt ovat liikkeellä vain silloin kun on pakko. Näyttää siltä, että linnut kykenevät myös aistimaan maan magneettikentän. Sisäänrakennettua magneettikompassia käytetään, jos hajuista ja auringosta ei ole apua. Asiaa tutkittaessa on kokeissa käytetty voimakkaita keinotekoisia magneetteja, jotka sotkevat kirjekyyhkyjen suuntavaiston. Kyyhkyt joutuvat pulaan, jos lentomatka on enemmän kuin 1000 kilometriä. Ne ovat siis taktisia eli lyhyen kantaman ohjuksia. Kyyhkyt ovat kesyjä. Ne eivät ole yhtä taitavia kuin operatiiviset keskimatkanohjukset tai strategiset ohjukset eli muuttolinnut, jotka pystyvät suunnistamaan tuhansien kilometrien matkoja ja lentämään myös öisin tähtien mukaan. Muuttolintujen on myös esitetty vertailevan jokaiselle maastonkohdalle tunnusomaisia matalia infraääniä suunnistaessaan. (Yliäänikoneet aiheuttavat shokkiaaltoja, jotka heittävät lintuja reiteiltään.) Linnuilla on lisäksi tarkka ajantaju ja käsitys maantieteellisistä pinnanmuodoista. Toisinaan on edelleen arveltu, että linnuilla olisi muistissansa auringon aseman lisäksi tähtikuviot. Menneen kesän poikanen saattaa tehdä ensimmäisen muuttomatkansa yksin, kokeneempien suunnistajien lennettyä jo edeltä. Lapintiiran näennäisen järjetön matka säännöllisesti navalta toiselle on pisin tunnettu, 17 500 km. Punanokkaisen tiiran yksittäisen matkan pituudeksi on mitattu 22 400 km.

Eräät erikoisimmista luonnon suunnistajista ovat kaloja. Mikäli lintuja verrattaisiin ohjuksiin, kalat olisivat ilmeisesti torpedoja. Jotkut tavallista sameammissa vesissä elävät kalat suunnistavat sähkökentän avulla. Isosirri on kahlaajalintu, joka ei tyydy nokkimaan pohjamutaa summamutikassa. Sillä on nokan päässä tuntoelin, joka aistii veden virtauksen muutokset. Kun lintu pistää nokkansa veteen, syntyy aalto, joka kohteeseen osuttuaan heijastuu takaisin linnun nokkaan - ja samalla tuntoelimeen.

Generaattoreita? Sähköankeriaan kylkiä mukailevat pitkät sähköä tuottavat elimet, jotka täyttävät lähes koko kalan. Sähköelimet muodostuvat pitkälle erilaistuneista soluista, elektrosyyteistä. Solut ovat ohuita, laattamaisia muodostelmia ja ankeriaalla laattoja on noin 6000. Suurin osa sähkölaatoista on kytkeytynyt sarjaan ja vain alle sata on kytkeytynyt rinnan. Sähkö purkautuu selkäydinhermoston käskystä noin yhden ampeerin virralla. Kerralla purkautuessaan joidenkin lajien jännite saattaa nousta 650 volttiin, joka pökerryttää ihmisenkin. P=UI!
 
 

www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=256

Oikoluettu Helsingin yliopiston maatalousylioppilaiden ainejärjestö Sampsa ry:n julkaiseman Sampsan numerosta 1/02.
Esitetyt mielipiteet eivät sellaisenaan edusta Sampsan virallista kantaa.