Takaisin Ajatusvarikolle
-
Back to the Thought Deposit
Dinoglyyfit
-
Dinoglyfs
Ratkaisin siinä Sammon arvoituksenkin sitten.
Sammon arvoitus
"Sano syntyjä syviä", kehotti Väinämöinen kerskailevaa
Joukahaista.
Kalevalassa "synnyt" on vastaava käsite kuin Raamatun Genesis eli
"alut". Joskus ajateltiin, että kaikki kansat ovat lähtöisin
Kansojen
Taulun (Genesis 10) seitsemästäkymmenestä patriarkasta ja
että
alkukantaisilla kulttuureilla varhaiset muistikuvat ovat yhteistä
perimätietoa.
Kalevalaa pidetään kreikkalaisten Ilias ja Odysseia- eeposten
sekä
germaanisen Beowulf-eepoksen tavoin suullisen perinteen kehitelminä.
Kalevalaa on arvosteltu runonkerääjien sekä toimittajien
puuttumisesta
runojen sisältöön. Tämän lisäksi samat runot
eivät luonnollisestikaan
ole täysin samanlaisia eri runonlaulajien kertomina. Kalevalassa eri
ikäiset ainekset, joskus itse tarinat ja henkilötkin, sekoittuvat
keskenään siten, että kokonaisuus ei aina ole johdonmukainen.
Toimittajana Elias Lönnrot jatkoi valitettavasti isänsä
räätälintointa.
(Kaikki asiaankuuluva kunnia kuitenkin hänelle.) Kaikesta huolimatta
Kalevalan ja Genesiksen välillä on hahmotettavissa joitakin yhteisiä
teemoja tai yksityiskohtiakin.
Ennen muinoin suomalaisissa kansanlauluissa sanalla oli valta nuotin
yli. (Ilmiö muistuttaa Raamatun Psalmeja, joiden melodioista ei ole
enää aavistustakaan.) Vielä 1800-luvulla Kalevalan ja Kantelettaren
tyyppisiä runoja osattiin yleisesti Suomen maakunnissa. Kun tarinoita
julkaistiin ensimmäisen kerran, niin 1800-luvun sivistyneistöstäkin
vain
harva avasikaan Kalevalaa. Ensimmäisen painoksen 500 kappaleesta
riitti myyntiin pitkälle toistakymmentä vuotta. Länsi-Suomessa
kirja-Kalevalaa lisäksi vierastettiin itä-suomalaisen murteen
vuoksi.
Vasta kun viulu murtautui kanteleen, jouhikon ja paimensoitinten
rinnalle 1600-luvulla, oli kalevalainen runonlaulu saanut ensimmäisen
haastajan riimillisestä kansanlaulusta Suomen maassa.
Kalevalan noin 23 000 säkeen rinnalla Suomen sukuisista heimoista
on kerätty ja kirjoitettu muistiin yli miljoona siihen verrattavaa
toisintosäettä. Sellaiset kertomarunot kuin Maailman synty, Iso
tammi, Iso härkä, Kantele-jakso, Kultaneito, Kuolinsanomat,
Veneenveisto ja laivaretki, Venepuun etsintä ja Väinämöisen
polvenhaava olivat, jolleivät aivan iskelmiä, niin ainakin laajalti
ihmisten
tietoisuudessa. Monet lauluista voi yhdistää löyhästi
Genesikseen.
Miksi Kalevalassa esimerkiksi tahkotaan monta laulua Väinämöisen
veneenrakennusta, jos kyseessä on ainoastaan arktisen shamaanin
soutuvene?
"Liitelevi, laatelevi, arvelee, ajattelevi: "Teenkö tuulehen tupani,
aalloillen asuinsijani? Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani."
(1.
runo, rivit 189-194.) Uuden Kalevalan ensimmäinen luku kertoo
maailman luomisesta. Kalevalassa maailma luotiin sotkan munasta.
Maailman synnyssä kerrotaan sotkasta, joka lentää taivaalla
eikä
löydä laskeutumispaikkaa, koska kaikkialla on vettä. Niinpä
sotka
munii maata. Genesis kertoo Nooan lähettäneen arkista kaarneen
eli
korpin, mustan raadonsyöjälinnun. Lintu palasi kuitenkin takaisin,
koska ei löytänyt laskeutumispaikkaa yhä vallinneessa tulvassa.
Myöhemmin Nooa lähetti kyyhkysen, joka ensi kerralla palasi lehvä
suussaan, toisella kerralla ei enää lainkaan. Kerätystä
aineistosta
karsittiin aikanaan Kalevalaa toimitettaessa pois rinnakkaiset runot,
joissa kerrottiin veden päällä lentävästä
hanhesta. Hanhi on sotkasta
poiketen kyyhkysen tavoin valkea lintu.*
"Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli
heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi." (1:203-206.)* Kalevalassa kotka, sotka tai
hanhi pesii synnyttävän "ve'en emosen, ilman immen" polvelle
ja kun
tämän liikahtaessa muna tai munat särkyvät, syntyvät
niiden osasista
taivas, maaemä, aurinko, kuu ja tähdet. Kantelettaren ensimmäisen
kirjan 200. runo pyörittelee samaa kielikuvaa rajattoman veden yllä
lentävästä pääskysestä, joka laskeutuu viimein
laivan mastoon kuin
Araratin vuoriston huipuille. Nuoremmassa aineistossa pääskynen
on
muistettu vain saapuvana muuttolintuna.
Väinämöisen täydentäessä luomistyötä,
kutsuttiin asiat esiin
puhumalla. Raamatussa luodaan "sanomalla", Kalevalassa
laulamalla.*
Juutalainen perinne ei suinkaan ole ainoa, jossa luvulla seitsemän
on
erityismerkitys. Kalevalassa luominen ei tapahdu varsinaisesti 6 + 1
päivässä, mutta asiayhteydessä on samaa lukusymboliikkaa:
"Siihen
laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen." (1:210-212. Sama luku toistuu
alkuluvuissa mm. riveillä 2:163-164, 241-242.) Maailman synnyssä
myös korostetaan Genesiksen ensimmäisen luvun tapaan taivaan
ja
maan erottelua toisistaan sekä luonnollisesti kuuta, aurinkoa ja tähtiä.
Pilvet olivat mustia kuin vulkaanisen alkukatastrofin jälkeen konsanaan
(1:233-244).
Maailmansynnyn myyteille on kautta maailman tyypillistä Eedenin
tapahtumien sekoittuminen vedenpaisumukseen. Näin siis
Kalevalassakin. Tämä oli ymmärrettävää sen
vanhan mallin valossa,
jossa vedenpaisumuksesta pelastui todellakin yhtä pieni ihmisjoukkio
kuin oli lähtöisin Eedenin itäportilta.
"Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita, ihania nähdä
ja
hyviä syödä, ja elämän puun keskelle paratiisia,
niin myös hyvän ja
pahan tiedon puun." (Gen 2:9.) Kalevalan toisen luvun maan kylvössä
voi nähdä vastineen Eedenin puutarhan puille: "Noromaille koivut
kylvi,
lepät maille leyhke'ille, tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille,
pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville, katajat karuille maille,
tammet virran vieremille... katajahan kaunis marja, tuomehen hyvä
hedelmä." (2:25-42.)
Ison tammen, tuon suuren suuren puun, jonka pienen pieni mies
kaataa, voisi väittää viittaavan hyvän- ja pahantiedon
puun ja Baabelin
torni -teeman sulautumaan ensimmäisen luvun paratiisin ja tulvan
sulautuman tapaan.* "Yks' on tammi taimimatta, juurtumatta puu
Jumalan... Tulipa merestä tursas, uros aalloista yleni. Tunki heinäset
tulehen, ilmivalkean väkehen, ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi
kyyitteli. Tuli tuhkia läjänen, koko kuivia poroja. Saip' on
siihen
lemmen lehti, lemmen lehti, tammen terho, josta kasvoi kaunis taimi,
yleni vihanta virpi. Nousi maasta mansikkaisna, kasvoi
kaksihaarukkaisna. Ojenteli oksiansa, levittelevi lehviänsä.
Latva täytti
taivahalle, lehvät ilmoille levisi: piätti pilvet juoksemasta,
hattarat
hasertamasta... Ei ole sitä urosta eikä miestä urheata,
joka taisi
tammen kaata, satalatvan langettoa... tämä tammi taittamahan,
puu
paha hävittämähän eestä päivän paistavaisen,
tieltä kuun
kumottavaisen!" (2:49-50, 67-85, 97-100, 107-110.)
Hyvän- ja pahantiedon puukin oli kaksijakoinen ja Eevan huomio
kiinnittyi juuri sen kauneuteen.* Tammen viimein kaatuessa, lauletaan
pikkuruisesta miehestä: "Tyven työnnytti itähän, latvan
laski
luotehesen, lehvät suurehen suvehen, oksat puolin pohjosehen. Kenpä
siitä oksan taittoi, taittoi ikuisen onnen; kenpä siitä
latvan taittoi, se
taittoi ikuisen taian; kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen
lemmen." (2:187-196.) Genesiksessä Baabelin hankkeen
kaatumisesta alkoivat kansainvaellukset ja kansojen perustajat
Kansojen Taulussa olivat alkuvoimaisia.
Iku-Turso eli Tursas on Kalevalan vastine Raamatun merihirviö
Leviatanille, jonka yksityiskohtaisen anatomista kuvausta on verrattu
dinosauruksiin toisinaan paremmissakin piireissä. Tursas on pahan
symboli. Tai toisinpäin: tursas on pahan käsitteen unohdettu,
sukupuuttoon kuollut biologinen vastine, joka on kasvanut mystisiin
mittoihin. Tämä merestä nouseva hirviö osallistuu Kalevalan
2. runossa
ison tammen syntyvaiheisiin ja yrittää 42. runon loppupuolella
Louhen
kehotuksesta kaataa samporetkeläisten veneen. Tursas esiintyy myös
Vienan ja Suomussalmen loitsuissa. Mikael Agricolan hämäläisten
epäjumalien luettelossa "Turisas annoi Woiton Sodhast". Gananderin
mytologiassa "Meritursas partalainen teki neiden tiineheksi meren
kuohuilla kovilla", jolloin neiti synnyttää yhdeksän vitsausta.
Rantsilan kappalainen Christfrid Ganander mullisti suomalaisen
sanakirjanteon vuonna 1787 valmistuneella yli 35 000 sana-artikkelia
sisältävän sanakirjansa käsikirjoituksella. Kirjan
suuri uudistus oli, että
siinä kuvitettiin sanojen käyttöä runsaalla fraseologialla,
saduilla,
tarinoilla ja huumorilla, jolla houkuteltiin lukijoita. Sanakirja sai
kuitenkin varsinaisen painoasunsa vasta vuonna 1997. Nytt Finskt
Lexicon kilpailee laajuudeltaan jopa Nykysuomen sanakirjan kanssa:
Gananderilla on yli 180 000 sanaa, NS:ssa vähän yli 200 000
hakusanaa, vaikka tekstisanoja ei voikaan verrata suoraan
hakusanoihin.
Vepsäläisten Turzaz on paha vedenhaltija, lappalaisten Wessedursses
vedessä asuva paholainen. Nimen pohjana on skandinaavien sana
purs, eli jättiläinen, hirviö tai peikko. Olaus Magnuksen
tarunomaiset
merihirviöt ovat saman mielikuvan kehitelmiä. Toisessa runossa
kerrotaan myös tultasyöksevästä kokko-linnusta: "Tulta
iski ilman
lintu, valahutti valkeaista. Pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin
porotti: poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyitteli." (2:281-286.)
(Leviatanmuistio-niminen ajatuksenherättäjäni tekee oikeutta
nimellensä ja käsittelee lohikäärme-tarinoiden kytkentää
dinosauruksiin toisaalla.)
Kehityshistoriallisesta näkökulmasta eeppiset runot on pyritty
ryhmittämään esisuomalaiseksi, varhaiskalevalaiseksi,
sydänkalevalaiseksi, keskiajan kalevalaiseksi ja
myöhäiskalevalaiseksi kerrostumaksi. Juuri Maailman synty sekä
Iso
tammi lukeutuvat vanhimpiin ja universaaleihin, "esisuomalaisiin"
runoaiheisiin, ja periytyvät tutkijoiden mukaan kalevalamitan syntyä
edeltäviltä kausilta.
Kalevalatutkijoiden harrastuksena on kilvan arvailla sampo-symbolin
merkitystä. Voisiko sammossa nähdä itämailla kadotetun
elämänpuun
pohjoismaisen vastineen? Nykyään lauluissa hukkuvat elämän
valttikortit, ennen hukattiin sampo. Sampoa ehdotettiin myös
oravannahkanipun/markan ohella Suomen valuutaksi.
Taottu kultaneito oli kylmä Väinämöisen kylkeä
vasten. Genesiksen
mukaan Aadamkaan ei löytänyt mistään muusta "apua,
joka olisi
hänelle sopiva", kuin Eevasta.
Väinämöisen ja Joukahaisen riidan sekä aloittaa että
lopettaa
edellisen korkeampi ikä: "Kun liet nuori Jukahainen, veäite syrjähän
vähäisen! Sie olet nuorempi minua." (3:115-120.) Taustalla ovat
alkuajan luomisteot, jotka nuori Joukahainen tietää, mutta joihin
Väinämöinen on itse osallistunut. Väinämöisen
säännöllinen epiteetti
on "vanha", "vaka vanha", tai "viisas". Väinämöinen voidaan
tulkita
Genesiksen pitkäikäisten patriarkkojen tai profeettojen shamanismin
värittämäksi vastineeksi. Jos hänet surmattaisiin,
niin "ilo ilmalta
katoisi, laulu maalta lankeaisi". Väinämöisen nimi johtuu
sanasta
väinä, joka on tarkoittanut leveää, hitaasti virtaavaa
jokea tai
merensalmea. Se on myös vanha nimi eräälle Eestin joelle.
Ihmiskunnan vanhimpien kronikoiden ja folkloren pitkäikäisillä
ihmisillä
puolisoiden välisestä ikäerosta aiheutuvat ongelmat olisivat
olleet
yleisempiä. Väinämöinen valitti: "'Voi minua, mies
kuluista, kun en
tuota tuntenunna, naia nuorella iällä, etsiä elon ajalla!
Kaikkiansa se
katuvi, joka nuorta naimistansa, lasna lasten saamistansa, pienenä
perehtimistä.'" (19:503-510.) Myöhemmin syntyneen Kantelettaren
2.
kirjan 214. runossa aviopuolisoiden suurta ikäeroa käsitellään
jo
jollakin tapaa käytännöllisemmin ja nykyaikaisemmin. Nooakin
näytti
jo parkkiintuneelta vanhaltapojalta, kunnes sai ensimmäiset lapsensa
(poikansa) juutalaisten kirjoitusten mukaan viisisatasena, jopa
genesiksenmitalla mitattuna poikkeuksellisen vanhana. Genesiksen
luomisviikon läpi katsottuna myös se seikka, että Kalevalan
sana
"viikon" merkitsee kauan ja viikkoinen pitkäaikaista ja pitkällistä,
herättää ajatuksia.
Kalevalassa asetetaan vastakkain teoksen nimeä kantava Kalevala ja
Pohjola. Tutkijat päättelevät, että Pohjolan tai Sariolan
"lappalaiset"
eivät saaneet nimeänsä meidän tuntemistamme Lapin saamelaisista,
vaan pikemmin toisin päin. Kalevalassa kulttuurin kahtiajaottelu on
perustavaa laatua oleva ja voimakas juonne tarinassa. Kalevalassa
tunnetaan kyllä venäläinen ja saksalainen kansallisuus,
muttei niistä
synny periaatteen kysymyksiä. Kalevalaa ja Pohjolaa erotti tietenkin
suuri meri ja oli tavatonta, jos vaimoa katsottiin siitä toisesta
suvusta.
Kahdessa suvussa voi nähdä vastineen Seetin ja Kainin suvuille,
joiden väliset avioliitot ovat eräs Genesiksen avoimeksi jäävistä
kysymyksistä. Nodin eli Kulkurin maa oli idässä eikä
pohjoisessa,
mutta ehkä kielikuva renttujen maasta kierteli ja kuljeksi nimensä
mukaisesti sekin. Genesiksessähän erikoista oli se, että
"hyvä" suku
näyttää nimenneen lapsiansa "pahan" suvun mukaan, jonka
on
täytynyt olla hyvän tahdon ilmaus.
Kalevalassa Pohjola on vieras ja paha, joka häviää sodat.
"Louhi,
Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas". Pohjolan erikoinen
piirre on siinä, että sitä johtaa nainen. Syntiinlankeemuksessa
Eevalle
sanottiin: "Mieheesi on sinun halusi oleva, mutta hän on sinua
vallitseva." Samaa ilmaisua käytetään synnin halusta Kainiin
tämän
surmattua Aabelin. Lankeemuksen jälkeen ensimmäisestä
pariskunnasta lähtien miehen ja naisen välillä vallitsi
siis valtataistelu,
joka miehellä on taipumus voimakeinoin lopettaa. Itse
lankeemuksessahan Aadam oli johdateltavissa.
Kalevalan miehet ovat isinä heikkoja ja sankareinakin heidän
päävastustajanaan on yleensä keski-ikäinen tai vanha
nainen. Etäinen
yhtymäkohta Vedenpaisumus-mytologiaan näiltä tiimoilta saattaisi
löytyä antiikin tarinoista Atlantista kansoittaneista naisten
johtamista
amatsooneista. "Pois alta, akkavalta!", isä huusi sängyn alta.
Suhteettoman pitkä on todellakin Väinämöisen veneenveisto
kuvatakseen esikirkollista kirkkovenettä. Väinämöinen
rakentaa
venettään runosta kahdeksan ja yhdeksän alkaen ja projekti
jatkuu
luvuissa 16-18: "'Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen
alla mointa laivan laatijata, vertoani veistäjätä.' Otti
värttinän muruja,
kehrävarren kiertimiä; läksi veistohon venosen, satalauan
laittelohon
vuorelle teräksiselle, rautaiselle kalliolle. Veikaten venettä
veisti, purtta
puista uhkaellen. Veisti päivän, veisti toisen, veisti kohta
kolmennenki." (8:133-148.)
Nooakin rakensi alustaan pitkään. Veneen veistoon liittyy veren
tulva
Väinämöisen iskiessä kirveellä kiven kautta varpaaseensa.
Veneenveiston alkuosa päättyykin verentyrehdyttäjän
etsintään:
"'Oisiko tässä rauan raannan katsojata, tämän tulvan
tukkijata, veren
summan sulkijata?'...'On sulettu suuremmatki, jalommatki jaksettuna
Luojan kolmella sanalla, syvän synnyn säätämällä:
joet suista, järvet
päistä, virrat niskalta vihaiset, lahet niemien nenistä,
kannakset
kape-immalta'". (8:267-282.) Genesis kertoo suuren tulvan kuivuneen
Jumalan Henkeen tai suureen tuuleen. Verensulkusanat päättyvät
sanoihin: "Tyytyi ennen Tyrjän koski, joki Tuonelan tyrehtyi, meri
kuivui taivas kuivi, sinä suurena poutavuonna, tulivuonna voimatoinna."
(9:378-382.) Raamatun tulvaan liittyi sekä veden että tulen elementit.
Hukkumisrunossa huomio kiinnittyy taasen sanoihin "vuori" ja "kallio".
Veneenveiston jälkiosassa (16. ja 17. runo) Väinämöinen
etsii
puuttuvia maagisia sanoja eli luotteita veneen veistoon eläinten parista,
sitten Tuonelasta ja meren syvyyksistä sekä vihdoin Antero Vipuselta,
ammoin kuolleelta tietäjältä. (Genesiksessähän
ihmisen läheisempi
suhde eläimiin muuttui lopullisesti vasta vedenpaisumuksen jälkeen
eläinten alkaessa "kavahtaa" ihmistä ja lihansyönnin tullessa
ensi
kertaa sallituksi.) Myös tällä kertaa kuolema liittyy jotenkin
veneilyyn:
"Vaka vanha Väinämöinen katsoi pitkin tuoppiansa: sammakot
kuti
sisällä, maot laioilla lateli. Siitä tuon sanoiksi virkki:
'En mä tänne
tullukana juomahan Manalan maljat, Tuonen tuopit lakkimahan:
juopuvat oluen juojat, kannun appajat katoovat.'... Uuvutti unehen
miehen, pani maata matkalaisen Tuonen taljavuotehelle. Siinä mies
makaelevi, uros unta ottelevi: mies makasi, aate valvoi." (16:293-302,
329-334.) Paleontologia selitti 1800-luvulle saakka fossiilit eriasteisilla
Vedenpaisumus-malleilla. Genesiksessä tuomion merkkinä lienee
Metusalemin kuolema, ja hänenhän väitetään eläneen
maininnan
saaneista patriarkoista vanhimmaksi.
Genesiksessä joko masentunut, tai vaihtoehtoisesti käymisprosessin
yllättämä Nooa sammuu heti Vedenpaisumuksen jälkeen
alastomana
luolan lattialle. Hän on tuon kirjan mukaan maailman ensimmäinen
humalainen - mahdollisesti vedenpaisumuksesta koituneiden
happipitoisuuden muutosten seurauksena. (Tämän teorian
argumentointia esitellään toisaalla.) Toisaalta Pohjolan häissä
esitellään "oluen synty": "Joutui juomahan urohot, Lemminkäinen
liiatenki: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikkä verevä
oluelta
Osmottaren, kaljalta Kalevattaren... Se oli oluen synty, kalevaisten
kaljan alku." (20:393-398, 415-416.) Kantelettaren juomarunoissa
ryypiskelyssä ei ole enää mitään eksotiikkaa ja
paljon useammat ovat
jo perillä viinan syntymisen saloista näreiden kätkössä.
(Esimerkiksi
2:285.) Myös antiikin Bakkhoksen, Erigoneen ja Ikaroksen
keskinäisiin vaiheisiin liittyy vahingossa tai yllättäen
sattunut tolkuton
humala Pohjolan häiden tapaan. Olut syntyi karhun kuolasta ja
suomalainen Karhu-olut viitannee kertomukseen.
Lemminkäinen jätetään kutsumatta Pohjolan häihin
ja hän vaikuttaa
muutenkin ulkopuoliselta. Kalevalan päähahmoissa voisi halutessaan
nähdä Nooan perhekunnan: Väinämöinen voisi vastata
Nooa, Ilmarinen
ja Kalervo Seemiä ja Jaafetia, sekä Lemminkäinen kirottua
ja
alastomuuteen kevytmielisesti suhtautunutta Haamia. Toisaalta
Ilmarinen mielletään toisinaan Väinämöisen veljeksi.
Ajatusleikkiä
sekoittaa se, että Haamin poika Kanaan vastaisi paremmin Kalervon
kasvattamatonta poikaa Kullervoa, joka teki orjantyötä. Väinämöiselle
uhitellut Joukahainenkin jää jokeriksi ja veljessurma tapahtuu
myös
Untamon ja Kalervon välillä. Nimien perusteella Väinämöinen,
Ilmarinen, Joukahainen ja Lemminkäinen toisaalta kuuluvat yhteen ja
olisivat luvultaan yhtä suuri kuin Nooan perheen miesvahvuus. Onko
tässä legendatuuran korrelaatiota, mene ja tiedä.
Ensimmäisten kulttuurien alkuvoimaa on vähätelty puheilla
luolamiehistä. Menneiden vuosituhanten katastrofien taantumuksessa
tietotaito saattoi kadota unholaan vaipuvien miespolvien myötä.
"Mahti
ei joua maan rakohon, vaikka mahtajat menevät", puolustaa
Väinämöinen tiedonhaluaan (17:525-526).
Kansanrunoissa "Vipusen vatsaan", eli Viroisen haudalle, lähtee
milloin Väinämöinen, milloin Ilmarinen tai Lemminkäinen.
Mikäli
Väinämöinen oli vanha ja pitkäpartainen, vielä
pidempi parta oli
Vipusella: "Itse virsikäs Vipunen, mies vanha varaväkevä,
tuo viruvi
virsinensä, luottehinensa lojuvi; haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilta
yleni, leppä leukaluun nenässä, pajupehko parran päällä,
otsalla
oravakuusi, havuhonka hampahilla." (17:57-66.) Vipunen oli lisäksi
Väinämöistäkin parempi laulaja: "Siinä virsikäs
Vipunen kyllä lauloi ja
osasi! Ei ole kuultu eikä nähty sinä ilmoisna ikänä
parempata
laulajata, tarkempata taitajata: suu se syyteli sanoja, kieli laski
lausehia, kuin on sälkö sääriänsä, ratsu
jalkoja jaloja." (17:553-562.)
Genesiksen patriarkat olivat niin pitkäikäisiä, että
heille tieto-taito ehti
karttua ja heitä saattoivat tulla kuulemaan jälkeläiset
monen polven
päästä. Kalevalassa henkilöhahmot menevät varsinkin
Väinämöisen
kohdalla Genesikseen verraten iloisesti sekaisin. Väinämöinen
on
jonkinlainen jokapaikan höylä.
Vipusen sanat voivat liittyä myös muuhun, kuten päivän
päästöön, tai
sampoon joka ei "sanoja puutu". Kertomuksessa voi nähdä
yhtymäkohdan Gilgamesh-eepoksen sankarikuninkaaseen, joka
hakee tulvasta selvinneeltä Uthnapistimiltä suurta tietoa. Tässä
taas
voi nähdä vastineen Nimrodin ja patriarkka Nooan parivaljakolle.
Kuitenkin sillä erolla, että Raamatussa Nimrod kuvataan kapinallisena
joka uhmaa ja vääristelee vanhaa isien uskoa ja tietoa. Kalevalassakin
Väinämöinen ja Vipunen ottelevat. Vipunen "syö" Väinämöisen,
mutta
joutuu sylkemään hänet ulos liian kovana palana purtavaksi.
Väinämöinen veistää ensimmäisen veneen, ja
kun se törmää ison
hauen hartioille, valmistaa hän kalanluisen kanteleen ja lumoaa sen
soitolla luomakunnan. Toisinaan ulkomaisissa
vedenpaisumusmyyteissä arkkia vetää samaten suuri kala,
vaikkei
Raamattu tällaiseen sadunomaiseen kielikuvaan sorrukaan.
Genesiksessä huomiota saa ainoastaan se, että arkissa piti pelastaa
vain maaeläimet, kalalajien edustajien pärjätessä ulkopuolellakin.
Yleisimpiä luomiskertomuksia eri kansojen mytologioissa on
hyperlahjakkaan käsityöläisen tekemä kosmos. Kalevalan
hahmoista
etenkin Väinämöinen ja seppä Ilmarinen ovat käteviä
käsistään,
joskaan heitä ei aseteta aivan jumalten asemaan. Myös Genesis
kertoo ensimmäisestä sepästä, mutta "raudan synnyn"
merkitystä
muinaisen yhteiskunnan arkipäivään ei tarvitse lähteä
etsimään
Araratilta saakka. "Yöllä syntyi Ilmarinen, päivällä
pajasen laati."
(9:113-114.) Kehitysopilliseen maailmankuvaan verrattuna Genesiksen
ihmiskunta kuitenkin oli seppä jo syntyessään. Siinä
väkivaltaisen
Lemekin väitetään olleen ensimmäinen moniavioinen isäntä,
jonka
pojista varttuivat, paitsi "teltoissa asuvien ja karjanhoitajien kantaisä"
Jaabal ja Juubal eli "kaikkien niiden kantaisä, jotka kannelta ja
huilua
soittavat", myös Tuubal-Kain, josta tuli "kaikkinaisten vaski- ja
rautaaseiden takoja" (Gen 4:20-22).
Raudan synnyssä kuvataan ensimmäistä teräaseen työstämistä
seuraavasti: "'Jos otan sinut tulesta, ehkä kasvat kauheaksi, kovin
raivoksi rupeat, vielä veistät veljeäsi, lastuat emosi lasta'
Siinä vannoi
rauta raukka, vannoi vaikean valansa, ahjolla alasimella, vasaroilla,
valkkamilla; sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 'Onpa puuta
purrakseni, kiven syäntä syöäkseni, etten veistä
veikkoani, lastua
emoni lasta. Parempi on ollakseni, eleäkseni ehompi, kulkijalla
kumppalina, käyvällä käsiasenna, kuin syöä
omaa sukua, heimoani
herjaella.'" (9:172-192.) Genesiksen mukaan ensimmäinen veriteko oli
juuri veljessurma, Kainin surmatessa Aabelin. Kain päätyi tekonsa
myötä taakseen pälyileväksi pakenijaksi. Vaan miten
kävi raudan
lupauksesta huolimatta: "Sai siitä teräs pahaksi, rauta raivoksi
rupesi,
petti vaivainen valansa, söi kuin koira kunniansa: veisti raukka
veljeänsä, sukuansa suin piteli, veren päästi vuotamahan,
hurmehen
hurahtamahan." (9:259-266.) Runon asiayhteydessä sukua oli
kuitenkin tässä vaiheessa jo enemmän kuin muutama henki,
toisin
kuin Genesiksessä.
Suomalaisista taruhirviöistämme kerrotaan etenkin Pohjolan
yhteydessä ja niitä ovat muun muassa satasarvinen härkä
ja
tuhatpäinen tursas, rautakourainen jättiläiskotka tai vaakalintu,
tulinen
ruuna, kyinen pelto, Hiiden hirvi ja suuri suomuhauki. Tyypillistä
monille edellä mainituista eläimistä on suureellinen koko,
mutta
lajityypeiltään Kalevankankaan pedot eivät kuitenkaan yleensä
poikkea nykyään tunnetuista. Hirvi on Suomen suurin luonnonvarainen
eläin ja sampien kadottua Suomen järvistä hauki lienee suurin
sisävesien kala. Dinosaurukset tai lentoliskothan ovat virallisesti
esihistoriallisia, mutta ajatusleikissä Strabon, Pliniuksen,
Aelianuksen, Jesajan, Jobin, Herodotoksen, Lucanin,
Marcellianuksen, Aristoteleen jne. rinnalla niille voivat mielestäni
olla
sukua korkeintaan vesikyy, tursas ja vaakalintu.
Kaksi jälkimmäistä syöksee tarvittaessa tulta: "Taop'
on tulinen
kokko, vaakalintu valke'inen!" (19:179-180. Vrt. Tursas ja Iso Tammi.)
Kun Kalevalassa tehdään myyttinen eläin, se on sinänsä
tunnettu
hirvi, joutsen tms., mutta kielikuvaan haetaan tehoa Tuonelasta,
Manalasta tai Hiidestä kuin sukupuuton sijoilta - tai Vedenpaisumusta
edeltäneestä antediluviaanisesta maailmasta konsanaan.
Kantelettaren 3. kirjan 47. runossa neidon kitaansa hotkaisema
lohikäärme on selkeämmin symbolinen hahmo. Samanlaisia
tarumotiiveja tavataan myös muinaispohjoismaisten saagojen Botnar,
Norbotn- tai Trollebotn-nimisessä kaukomaassa, josta sankarit käyvät
vapauttamassa prinsessan tai ihme-esineen. Olisiko tässä
skandinaavinen vastine Kadonneelle Maailmalle?
Viron kansalliseepos on Kalevipoeg. Viron Harju-, Viru- ja Tartumaalta
tunnetaan runsas synty- ja paikallistarinasto, jonka sankarina
Kalevanpoika-niminen väkimies tai jättiläinen hävittää
suuria
petoeläimiä, rakentaa linnoja sekä panee maanviljelyksen
alulle.
Suomenpuolisissakin runoissa ja lauluissa myös itse Kalevala-hahmo
poikansa kanssa on jättiläinen ja sankari. Vanhemmassa aineistossa
nimeä käytetään mystisemmässä sävyssä.
Kalevalassa ihmisellä on Genesiksen tavoin mystisen läheinen
yhteys
eläimiin.
"Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, kolme vuorta korkeata
tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä,
Kaatrakoski
Karjalassa; ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran."
(3:175-182.) Oliko Suomi ennen satojen tuhansien, vai ainoastaan
muutaman ison vesijättöisen järven maa? Ylipäänsä
voi sanoa, että
Kalevalan ensimmäiset runot muodostavat kirjalle vetisen alun.
Myöhemminkin Kalevalan välienselvittelyissä ja tapaturmissa
on
suhteettoman paljon hukkumiskuolemia. Jotkut ajelehtivat vesissä
päiväkausia, veli hukkuu suohon, sisko veteen. Jobin kirjan
erikoisuuksiahan olivat viittaukset aavikoitumiseen. Toisaalta kirjassa
viitataan myös mannerjäätikköön ja siinä
mainitaan lumi, jää,
pakkanen ja lumisade useammin kuin koko muussa Raamatussa
yhteensä.
Edelleen Kalevala ei ole niinkään Jumalan kieltävä,
kuin Jumalan
vesittävä. Kalevalassa eletään "Eessä julkisen
Jumalan, alla kasvon
kaikkivallan." (Esim. 11:311-312.) Eepoksessa tunnustetaan sekä
hyvä Jumala, että paha Hiisi tai Lempo. Jumalaa rukoillaan ja
hän
vastaa oikeastaan kaikkiin rukouksiin - itsekkäisiin ja oluen
hankintaan liittyviinkin - myöntävästi. Jumalaa rukoillaan
myös
Pohjolassa. Jumalaan viitataan tavallisesti nimenomaan kaiken
Luojana. Väinämöisen veren tyrehdyttävän Ukon
vilpitön poika jopa
katsoo edustavansa Jumalan tahtoa: "En liiku omin lihoini, liikun
Luojani lihoilla, en väiky omin väkini, väikyn väellä
kaikkivallan, en
puhu omalla suulla, puhelen Jumalan suulla. Josp' on mulla suu
suloinen, suloisempi suu Jumalan, jospa on kaunoinen käteni, käsi
Luojan kaunihimpi." (9:507-516.) En osaa sanoa, mikä suhde
Luoja-Jumalalla on Ukko ylijumalaan vähäisempien hyvien ja pahojen
jumalolentojen johdossa. En myöskään sitä, mikä
tästä aineistosta on
peräisin ajalta kristinuskon saapumisen jälkeen.
Kalervon surmattu suku kasvaa uudelleen laajaksi yhdestä ihmisestä,
joskin Kalevala on hieman ristiriitainen sanoessaan toisaalla suvun
löytyneenkin piilosta. Tarina voisi kuvata ihmiskunnan alkua pienestä
alkupopulaatiosta alkukatastrofin jälkeen. Läntisemmässä
Inkerissä
on säilynyt Kullervo-runon johdanto, jossa Kalervikko kyntää
meret ja
metsät ja viimeisen mättään tai kannon haljetessa tulee
esiin kaksi
poikalasta, Kalervo ja Untamo. Kyseessä on kansainvälisen
ihmisensyntymyytin jäänne: ensimmäinen ihmispari löytyy
puunrungon, sokeriruo'on, kurpitsan, kiven, luun tms. sisästä.
Kytkentä Genesikseen löytyy Eevasta joka sai alkunsa Aadamin
kylkiluusta. ("Eeva" merkitsee sanahistorialtaan "elämää","Aadam"
ihmistä.)
Kalevalan kauneusihanne poikkeaa monien muiden karujen
luonnonolojen kantakulttuurien tavoin nykyisestä: "Elä itke,
tyttäreni,
nuorna saamani, nureksi! Syö vuosi suloa voita: tulet muita
vuolahampi; toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi; kolmas
kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi." (4:119-127.) "Naista"
tarkoittava sana Genesiksen hepreassa on ishshah. Sana saattaa olla
peräisin kantasanasta "olla pehmeä", mikä viittaa lähinnä
eräänlaiseen
ergonomiaan. - Se Raamatun seksuaalikielteisyydestä. Eedenissä
kauneusihanne ei liene ollut lihavuus ainakaan eukon
hengissäkituuttamisen johdosta.
Kalevalan tarinoissa sisarukset eivät mene keskenään naimisiin.
Päinvastoin, ensin surmaa Kullervon sisar, sitten Kullervo itsensä
tunnonvaivoissaan harrastettuaan tietämättään sukurutsausta.
Kosittaessa morsianta kuitenkin kutsuttiin kauniisti "sisarueksi" ja
sulhasta "veljyeksi". (Esim. 18:272, 334, 22:273; 22:21, 27, 33, 39,
45, 279.) VT:ssä tietenkin Abram ja Saaraikin olivat vielä sisarpuolia,
Kainin puolisosta puhumattakaan. Vasta Mooseksen laissa
sukulaisliitot kiellettiin "Darwinin asteelle" (Charles nai serkkunsa ja
oli
onnellinen lapsiperheen avioliitossaan). Egyptissä sukuavioliitot
jatkuivat saman kuningasdynastian sisällä varsin myöhäiselle
ajalle
saakka - tarinoiden mukaan.
Kalevalassa esitellään Genesiksen tavoin naisten nimet vain
poikkeustapauksissa. Yleensä naiset tunnetaan miehensä tai
poikansa kautta.
"Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi
ja
hänen siemenensä välille. Se on polkeva rikki sinun pääsi
ja sinä olet
pistävä sitä kantapäähän." (Gen 3:15.) Tuonelassa
käyvä
Lemminkäinen sivuaa Genesiksen protoevankeliumin ennustusta
tulevasta kuoleman samaan aikaan voittamasta ja voittavasta
Vapahtajasta, joka syntyy ihmisäidistä. Lemminkäisestä
käytetään
Kalevalassa myös nimiä Kaukomieli tai Ahti Saarelainen. Katkera
Märkähattu karjanpaimen nostattaa vedestä kyyn, tai sitten
joko
ampuu tai pistää Lemminkäistä maagisella aseella. Protoevankeliumin
ennustuksessa vihollinen taas pistää Vapahtajaa kantapäähän
salakavalasti juuri murskaantuessaan samassa teemassa Akilleuksen
kanssa.
Lemminkäisen kuoleman yhteyteen liittyy "Vesikäärmeen synty":
"Märkähattu karjanpaimen, Untamolan umpisilmä, se minun
Manalle
saattoi, työnti Tuonelan jokehen. Vesikyyn ve'estä nosti, lapokyyn
on
lainehesta vasten vaivaista minua; enkä tuota tiennytkänä,
en tiennyt
vesun vihoa, umpiputken ailuhia.* Sanoi äiti Lemminkäisen: 'Voipa
miestä mieletöintä! Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset
laulavasi: et tiä
vesun vihoa, umpiputken ailuhia!.'" (15:575-590.) Lemminkäisen äiti
haravoi Tuonelan virrasta poikansa jäännökset ja yrittää
herättää niitä
eloon. Vastaava Kristus-käsitettä muistuttava tyyppi löytyy
myös
Egyptin Osiris- sekä Balder-myyteistä. Väljemmin tarkasteltuna
Kristus-tyyppeihin voi lukea useampiakin hahmoja ympäri maailmaa.
Puolijumalisilla kyvyillä varustetun, suuria urotekoja suorittavan
sankarihahmon odotus on ollut aivan ylikansallinen.
Lemminkäinen hiihtää hiiden hirven, valjastaa tulisen ruunan,
surmaa
kutsumattomana vieraana Pohjolan isännän ja osallistuu
samporetkeen. Kyisen suon kyntäjä on helposti yhdistettävissä
myös
Herkuleeseen tai Gilgameksen sankariin, joka tekee vastaavia
urotöitä. (Sillä poikkeuksella, että Kaksoisvirtainmaan
märillä pelloilla
on lohikäärmeitä. Gilgamesh ja Enkidu tappoivat seetrimetsää
vartioineen Humbaba-hirviön.) Kyntääkseen pellon Lemminkäisen
oli
ensin valjastettava tulinen ruuna. Tarinalle löytyy vastine antiikin
Iasonista, jonka härillä oli vaskiset sarvet ja sorkat ja jotka
korskuivat
tulta ja rikkiä. Kyntämiinsä vakoihin Iasonin piti kylvää
lohikäärmeenhampaita, joita jokaisella tosi miehellä toki
oli
taskussaan.
Kalevalassa Lemminkäinen on hahmo, jolla on eniten tekemistä
naisten kanssa. Vapahtajakin on kosminen naistenmies, sillä
seurakunta mielletään feminiiniksi ja Messias maskuliiniksi niin
Raamatun sivuilla, kuin Eläinradan tähtikuvioissakin. (12 pääkuvion
ja
3x12 dekaanin korrelaatiosta Jaakobin siunaukseen, Mooseksen
siunaukseen, sekä juutalaishistorialliseen pelastushistorian
virstanpylväisiin erikseen toisaalla.) Vanhan raamatunkäännöksen
"ylkähän" merkitsi sulhasta. Lemminkäinen teki urotekonsa
saadakseen Pohjan neidon. Hänessä on saattanut yhdistyä
kirottu
Haam ja protoevankeliumin sana käärmeentappajasta. Joidenkin
tutkijoiden mukaan Lemminkäinen kuuluu runoissa eri sarjaan kuin
Kalevalan kansan Väinämöinen ja Ilmarinen, vaikka hänet
näiden
joukkoon runoja yhdistettäessä sommiteltiinkin. Märkähattu
karjanpaimen on toisaalta hieman antiikin kiertelevän, kulkureita
suojelevan Hermeen - ja sitä kautta Kainin kaltainen.
Matkallaan kuokkavieraaksi Pohjolan häihin, kohtaa Lemminkäinen
vaaroja, joista erästä kuvataan "Käärmeen synty"-sanoissa:
"Päätyi
Luoja kuulemassa; sanan virkkoi, noin nimesi: 'Pahasta paha tulisi,
konna konnan oksennosta, jos ma tuolle hengen loisin silmät päähän
siunoaisin.' Saipa Hiisi kuulemahan, mies häjy tähyämähän.
Itse
luojaksi rupesi; antoi Hiisi hengen tuolle konnan ilkeän kinalle,
Syöjättären sylkemälle: siitä kääntyi
käärmeheksi, muuttui mustaksi
maoksi. Mist' on tuolle henki saatu? Henki Hiien hiilloksesta. Mist' on
syyetty syäntä? Syöjättären syäntä.
Mist' on aivot ankeloisen? Virran
vankan vaaluvista. Mistä tunto turmiolla? Kuohusta tulisen kosken.
Mist' on pää pahalle pantu? Pää pahan pavun jyvästä...
Mist' on suuta
suunnitettu? Suu solesta Syöjättären. Mist' on kieli kehnon
suussa?
Keitolaisen keihä'ästä. Mist' on hampahat häjyllä?
Okahista Tuonen
ohran. Mist' on ilkeän ikenet? Ikenistä Kalman immen.... 'Mato
musta,
maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen, maan karva, kanervan karva,
kaiken ilmankaaren karva!'" (26:715-738, 743-750, 759-761.) Käärme
matelee maassa ja erityisesti sen suuvärkki kiinnittää huomiota.
-
Näidenkään piirteiden tulkinnassa ei tosin tarvitsisi lähteä
Eedeniin
saakka, koska kyy on ainoa myrkyllinen eläin Suomen luonnossa.
Kyyn katsotaan myös aiheuttaneen pakottavan pakkasen.
(30:223-234.) Genesiksessä ankarat sääolot alkoivat vasta
vedenpaisumuksesta, joka taas oli syntiinlankeemuksen
jälkimaininkeja. (Gen 8:22.) (Napamantereille saakka ylettyvät
paksut
hiilikerrostumat, suuret saniaisten yms. lehdet, suurikokoiset lentävät
hyönteiset jne. muistuttavat joskus vallinneesta tasaisesta ilmastosta,
mutta siitä erikseen toisaalla.) Ihmisen vaistomaiset pelot liittyvät
usein juuri käärmeeseen ja vereen. Tietenkin joku voi kysyä
munasta
ja kanasta. Tietysti Genesiksessä on voitu valjastaa primitiivisiä
vaistoja vain todistelemaan omia tarkoitusperiä.
"Lapsensaajaisen sanoissa" symbolinen synnyttäjähahmo on
negatiivinen: "Tyttä oli Tuonelan sokea, Loviatar, vaimo vanha, pahin
Tuonen tyttäriä, ilke'in manattaria, alku kaikille pahoille,
tuhansille
turmioille. Sill' oli muoto mustanlainen, iho inhon-karvallinen. Tuopa
musta Tuonen tyttö, ulappalan umpisilmä, teki tielle vuotehensa,
pahnansa pahalle maalle." (45:23-34.) Aadamkin pani lankeemuksesta
kaiken syyn ensimmäisen naisen päälle, vaikka tapahtumasta
tulikin
virallista ("heidän silmänsä aukesivat ja he erottivat hyvän
pahasta")
vasta Aadaminkin tultua perheen päänä mukaan juoneen. Pahan
ilmaantuminen kuuluukin olennaisena osana kosmostarinoihin.
Monissa kulttuureissa uskotaan, että ihminen oli alun perin hyvä
ja
että lankeemuksesta on erityisellä tavalla osallisena nainen.
Kuten
sanottua, Raamatun tarinassa itse vastuu oli kuitenkin sitä pakoilleella
miehellä.
"Ota kultainen kurikka kätehesi oikeahan! Sillä haittoja hajota,
pihtipuoliset porota, lukot Luojan lonkahuta, takasalvat poikki taita
mennä suuren, mennä pienen, kulkea vähäväkisen!"
(45:139-146.)
Eevaa ei voi pitää ainoana syyllisenä lankeemukseen, mutta
ensimmäinen hän kuitenkin oli. Miehen kohdalla kirous koski
haasteellisen ja innostavan työn muuttumista raskaaksi ("otsasi
hiessä"), sekä kuolemaa ("maaksi pitää sinun jälleen
tuleman").
Naisen kohdalla kirous taas liittyi fyysiseen kipuun ja erityisesti
synnytykseen. Kalevalassa samassa yhteydessä pyydetään Jumalaa
avaamaan synnytyksen portit: "Tuo mulle tulinen miekka, säkehinen
säilä kanna, jolla ma pahat pitelen, ilkeät iki asetan,
tuskat tuulen
teitä myöten, kivut aavoillen ahoille!" (45:253-258.) - Genesis
muuten
kertoo Eedenin itäporttia karkoituksen jälkeen vartioineista
kerubeista,
sekä tulisesta ja säkenöivästä miekasta. Tulinen
miekka oli viimeinen
muisto kadotetusta paratiisista. Tämä myytti on elänyt voimakkaana
kiinalaisen Shang Ti:n, korkeimman Luoja-Jumalan, palvonnassa
taolaisuuden läpi aina keisariajan loppuun saakka. (Kiinan muinaiset
kirjoitusmerkit, bambukirjat jne. lienevät tällä paradigmalla
varma tapa
reputtaa antropologian opinnäytteissä&)
Joosuan kirjan pitkää päivää on vaikea sovittaa
yhteen Kalevalan 47.
runon pitkän yön kanssa, koska alueiden pitäisi olla samoilla
pituuspiireillä. (Ainakin nykyään Israelissa ja Suomessa
on suurin
piirtein sama kellonaika. Vuodenajatkaan eivät ole päinvastaiset
koska
Israel ei sijaitse pallon toisella puoliskolla leveyspiirejä lukiessa.)
Pimeys saattaa kuitenkin liittyä vulkaanista alkukatastrofia
luonnollisesti seuranneen "ydintalven" tai jääkauden aiheuttaneeseen
ilmakehän tuhkaan. Päivänpäästö lienee Kalevalan
vastine
Skandinaavisen Edda-eepoksen luonnottoman pitkään jatkuneelle
talvelle Fimbulvetrille. Tällaista aineistoa Kalevalassa voisi ehkä
olla
Päivän päästön ohella myös Tulinen nuoli
taivaalla. (Jääkauden
alkamisen teknisistä ongelmista enemmän toisaalla.)
Ennen kaikkea on huomautettava, että Kalevalassa esiintyy myös
sellaisia viittauksia Raamattuun, jotka ovat peräisin myöhäisemmältä,
Suomen kristilliseltä ajalta. Tällaisia lienevät esimerkiksi
raskaaksi
tuleminen neitsyenä - korpimaittain sanottuna puolukasta. Kalevalan
viimeisen runon (50.luku) Marjatta esittää selvästi Neitsyt
Mariaa ja
nimetön poika, jonka Väinämöinen tuomitsee suolle vietäväksi
ja
puulla päähän lyötäväksi, voittoisaa Jeesus-lasta.
(Vaikka Kupittaa
lähteen tarinat unohdettaisiinkin. Tuohon aikaan paikka oli
merenpohjaa.)
Voisiko kuitenkin ajatella, että evankeliumin saapuessa näillekin
raukoille rajoille, nähtiin nimettömässä lapsessa kalevalaisen
perimätiedon täyttymys? Oikean nimen löytyminen oli lapsen
elinkelpoisuuden ehto monissa varhaiskantaisissa kulttuureissa ja
vasta nimen saatuaan lapsi oli yhteisön hyväksytty jäsen.
Parjatun
äidin pojalle ei tuntunut ensin löytyvän nimeä laisinkaan.
Edelleenkin
tuntuu olevan vaikea luokitella Karjalan Kunigasta.
1900-luku on perimätiedon suhteen kristitylle surullinen vuosisata,
sillä
teknologian ja passiivisten tiedonsiirtomenetelmien päihdyttämänä
moni kansa ja kulttuuri on katkaissut vuosituhantisen perimätiedon
ketjunsa. Sammatin Eliaksen, sittemmin Kainuun lääninlääkärin
auktoriteetista kertoo se, että hänen kirjoistaan kieleemme ovat
vakiintuneet mm. sanat kolmio, neliö, kuutio, kide, kuume, laskimo
ja
valtimo, solu ja vaikkapa suudelma. Elias Lönnrotin aikainen
kansainvälinen perimätiedon keräysinnostus sattui tulemaan
yhdennellätoista hetkellä, ennen kuin oma palasemme kansojen
yhteiseen muistikuvaan menetettiin lopullisesti.
Pauli.Ojala@gmail.com
Pelasta elämä - lahjoita verta!
Safe a Life - Donate Blood!