Takaisin Ajatusvarikolle
-
Back to the Thought Deposit
Dinoglyyfit
-
Dinoglyphs
Mikael Agricola - Hämäläisten jumalat
Epeiumalat monet tesse, muinen palveltin caucan ia lesse.
Neite cumarsit Hemelaiset seke Miehet ette Naiset.
Tapio Metzest Pydhyxet soi ia Achti wedhest Caloia toi.
Äinemöinen wirdhet tacoi, Rachkoi Cuun mustaxi iacoi.
Lieckiö Rohot iwret ia puudh hallitzi ia sencaltaiset mwdh.
Ilmarinen Rauhan ia ilman tei ia Matkamiehet edheswei.
Turisas annoi Woiton Sodhast, Cratti murhen piti Tavarast.
Tontu Honen menon hallitzi, quin Piru monda willitzi.
Capeet mös heilde Cuun söit, Calevanpoiat Nijttut ia mwdh löit.
Waan Carialaisten Nämet olit, Epeiumalat quin he rucolit.
Rongoteus Ruista annoi, Pellonpecko Ohran casvon soi.
Wirancannos Cauran caitzi, mutoin oltin Caurast paitzi.
Egres hernet Pawudh Naurit loi, Caalit Linat ia Hamput edhestoi.
Köndös Huchtat ia Pellot teki, quin heiden Epeuskons näki.
Ia quin Kevekylvö kylvettin, silloin ukon Malia iootijn.
Sihen haetin ukon wacka, nin ioopui Pica ette Acka.
Sijtte palio Häpie sielle techtin, quin seke cwltin ette nechtin.
Quin Rauni Ukon Naini härsky, ialosti Wkoi Pohiasti pärsky.
Se sis annoi Ilman ia Wdhen Tulon, Käkri se liseis Carian casvon.
Hijsi Metzeleist soi woiton, Wedhen Eme wei Calat wercon.
Nyrckes Oravat annoi Metzast, Hittavanin toi Ienexet Pensast.
Eikö se Cansa wimmattu ole, ioca neite wsko ia rucoile.
Sihen Piru ia Sundi weti heite, Ette he cumarsit ia wskoit neite.
Coolludhen hautijn Rooka wietin, ioissa walitin parghutin ia idketin.
Menningeiset mös heiden Wffrins sait, coska Lesket hoolit ia nait.
Palveltin mös palio mwta, Kivet Cannot Tädhet ia Cwta.
Nin mös esken Pavin Opin ala, cumartin iulkisest ia sala.
Epelughuiset Loondocappalet, Iumalan Sias quin Pyhydhet.
Quin oli Tulda wette ia mulda, Oxi ia Puita ia Coolutten Luita.
Sola Muna Rohot ia Lihat, pidhit HERRAN Palvelus Siat.
Woico iocu ne caiki yleslukia, ioista se Ioucko itzens tukia.
Waan elken nyt cumarco kenge, quin Ise Poica ia Pyhe henge.
Ja sama nykysuomeksi:
Epäjumalia monia tässä, muinoin palveltiin kaukana ja läsnä.
Näitä kumarsivat hämäläiset, sekä miehet että naiset.
Tapio metsästä pyydykset soi, ja Ahti vedestä kaloja toi.
Väinämöinen virret takoi, Rahko kuun mustaksi jakoi.
Liekkiö rohdot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut.
Ilmarinen rauhan ja ilman toi ja matkamiehet perille vei.
Tursas antoi voiton sodassa, Kratti huolen piti tavarasta.
Tonttu huoneen menon hallitsi, kuin Piru monta villitsi.
Kapeet myös heiltä kuun söivät, Kalevanpojat niityt ja muut loivat.
Vaan karjalaisten nämä olivat, epäjumalat joita he rukoilivat.
Rongoteus ruista antoi, Pellonpekko ohran kasvun soi.
Vironkannas kauran kaitsi, muutoin oltiin kaurasta paitsi.
Äkräs herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi.
Köndös huuhdat ja pellot teki, kun heidän epäuskonsa näki.
Ja kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin ukon vakka, niin juopui piika että akka.
Sitten paljon häpeällistä siellä tehtiin, kun sekä kuultiin että nähtiin.
Kun Rauni Ukon nainen härski, jalosti Ukon pohjasta pärski.
Se siis antoi ilman ja veden tulon, Kekri se lisäsi karjan kasvun.
Hiisi metsäläisistä soi voiton, veden emo vei kalat verkkoon.
Nyrckes oravat antoi metsästä, Hittavan toi jänikset pensaasta.
Eikö se kansa vimmattu ole joka näitä uskoo ja rukoilee.
Siihen piru ja synti veti heitä, että he kumarsivat ja uskoivat näitä.
Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parkuttiin ja
itkettiin.
Menninkäiset myös heidän uhrinsa saivat, koska leskiä hoivasivat ja naivat.
Palveltiin myös paljon muuta, kiviä, kantoja, tähtiä ja kuuta.
Niin myös äsken paavin opin alaa, kumarrettiin julkisesti ja salaa.
Epälukuiset luontokappaleet, Jumalan sijassa kuin pyhyydet.
Kun oli tulta, vettä ja multaa, oksia ja puita ja kuolleitten luita.
Suolat, munat, rohdot ja lihat, pitivät HERRAN palvelus-sijat.
Voiko joku ne kaikki edes lukea, joista se joukko haki itselleen tukea.
Vaan älköön nyt kumartako kukaan, kuin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen mukaan.
Agricolan jumalaluettelossa on 12 hämäläisten ja 12 karjalaisten jumalaa.
Luku 12 ei ollut sattuma, koska Agricola halusi kreikkalaisen ja roomalaisen esikuvan mukaisesti samanlaisen jumalajärjestelmän myös suomalaisille.
Agricola oli niin tämän ajatuksen sitoma, että hämäläisten luetteloon hyväksyttiin jopa piru jumalaksi.
Toinen tärkeä asia Agricolalle oli runomitta eli luettelo oli siis kirjoitettu runomuotoon.
Tämän seikan pakottamana hän antoi uskomusolennoille sellaisiakin tehtäviä, jotka eivät kuvanneet välttämättä jumalan olemusta mutta olivat kyllä runomittaan soveltuvia.
Kaikki
luetellut olennot eivät todellisuudessa olleet varsinaisia jumalaolentoja, vaan
kysymyksessä on useita erilaisia uskomusolentoja kuten haltioita ja
vainajaolentoja.
Runossa
mainittujen jumalolentojen selitykset:
"Tapio mainitaan ensimmäisenä. Hänethän me kaikki tunnemme metsän ja
metsästäjien jumalana.
Ahti oli veden haltia ja kalaonnen tuoja.
Väinämöinen hallitsi virsirunouden.
Rahko liittyi kuun vähenemiseen. Muinaissuomalaisten uskomuksen mukaan kuun
väheneminen oli epäonnen aikaa.
Avioliitotkin oli parempi solmia kasvavan kuun aikana, jolloin Rahko ei ollut vaikuttamassa.
Rahko oli kansan mielikuvissa varkaan kaltainen hiiviskelijä, joka salaa tervasi kuun mustaksi.
Rahko
liitettiin myös sairauksiin ja häntä pidettiin pahantahtoisena haltiana.
Liekkiö liitettiin jonkinlaiseen vainajauskoon. Hänet samaistettiin usein
vainajaolentoon, ennen kaikkea pienenä surmatun lapsen sieluun varsinkin
Pohjois-Satakunnan alueella.
Uskottiin, että Liekkiö saattoi öisin seurata pimeässä metsässä tallustelevia
matkalaisia.
Ilmarinen, "taivaan kannen takoja" on meille kaikille tuttu.
Tursas oli muinaissuomalaisten sodan jumala. Joskus hänet nähtiin myös
merihirviönä.
Kratti hallitsi maahan kaivettuja aarteita ja joskus hänet samaistettiin
"Aarniin".
Muinoin
uskottiin näet, että maahan kaivettujen aarteiden kohdalla saatto öiseen aikaan
kajastaa aavemainen "aarnivalkea".
Tonttu oli kodinhaltia. Tärkeä hahmo suomalaisessa kansanperinteessä.
Kapeet olivat kummitusolentoja, jotka ajoittain ahdistelivat kuuta ja söivät sen
suihinsa aiheuttaen kuunpimennyksiä.
Kalevanpojat olivat lähinnä länsisuomalaisen tradition tuntemia jättiläisiä.
Rongoteus oli rukiin haltia. Hän saattaa olla myös eräänlainen synkretistinen
hahmo,
sillä ainakin kansanperinteen tutkija Martti Haavion mukaan suomalaiset samaistivat hänet kristillisella ajalla kahteen marttyyriveljekseen:
Pyhään Teofanekseen ja Pyhään Theodorokseen.
Pellonpekko on Kalevalastakin tuttu hahmo. Hänen alaansa olivat ohra ja olut.
Kevätkylvöjen edistämiseksi hänen kunniakseen järjestettiin joka vuosi
juhlajuomingit.
Vironkannas oli kauran haltia. Kalevalassa hänet mainitaan Marjatan pojan
kastajana.
Martti
Haavion mukaan hän on kristillistä alkuperää ja hänen nimensä tulee sanoista:
virak (suitsuke) ja annos (Johannes). Tällöin hänen esikuvansa olisi Johannes
evankelista.
Äkräs liittyi maan hedelmällisyyteen. Harvinainen kaksoisnauris oli hänen
tunnuksensa ja sellaisen löytäjää pidettiin erityisen onnekkaana henkilönä.
Köndöksen päivä oli 25. 5, joka oli yleinen kylvöpäivä. Martti Haavion mukaan
Köndöksen alkuperä saattaa olla sanassa: "köynnös",
sillä Köndös samaistui kristillisella ajalla viiniköynnöksen alla kuolleen Pyhän Urbanuksen kanssa.
Kevätkylvöjuhlaa nimitettiin "ukon vakaksi", jolloin taas ryypättiin alkoholia
rajusti, kuten Agricola kauhistuneena kertoo.
Ukko oli ukkosen jumala ja hänen keskeinen asemansa on ymmärrettävää
maanviljelyskulttuurissa, jossa sade on elinehto.
Uskottiin, että Ukko synnytti salamoita heittelemällä taivaasta alas kiilanmuotoisia kiviesineitä, salaman kärkiä, jotka saattoivat pirstoa puita.
Tällaiset "ukonnuolet" olivat mahtavia taikaesineitä ja niissä uskottiin piilevän parantavia voimia.
Kyseiset kiviesineet olivat todellisuudessa kivikautisia kirveitä, talttoja ja muita vastaavia ihmisten tekemiä työkaluja, joita edelleenkin voidaan löytää sieltä täältä.
Ukolta haettiin apua monessa asiassa. Karjalassa ja Inkerissä esiintyi Ukon juominkeja vielä myöhään kristillisella ajalla.
Kansa samaisti hänet herkästi kristillisen "Isä-Jumalan" kanssa.
Rauni oli Agricolan mukaan Ukko ylijumalan puoliso. Heitä todennäköisesti
rukoiltiin yhtä aikaa.
Sanottakoon, että suomensukuisilla votjakeilla on naispuolinen ukkosemo, joka
saattaa liittyä Rauniin.
Kekri liittyy kekrijuhlaan, jota vietettiin 1.11. Silloin päättyi
ulkolaiduntamiskausi ja karja siirrettiin sisätiloihin, jossa se sai olla aina
toukokuun alkuun saakka.
Hiisi lienee todellakin alunperin ollut jonkinlainen metsänhaltia.
Veden emo oli karjalaisten vedenhaltia.
Nyrckes ja Hittavan olivat riistanantajia. Kansan parissa kulki pitkään uskomus,
jonka mukaan "Hittolainen" tuo jänikset ansalankaan."
http://keskustelu.suomi24.fi/node/1487585
Naispuoliset jumalat esin mielikki, ilmatar jne. suomalaisten jumalat olivat melko sukupuolettomia.
Esimerkiksi Tapio, Tapiotar ja Mielikki saattoivat esiintyä saman metsänjumalan kertoniminä. Lempo on Hiiden (hiisi) toinen nimitys.
Hiisi oli paha jumala, jonka pääasiallinen toimi oli pahan miettiminen ja sen aikaan saaminen.
Hänen apuaan pyydettiin, kun tahdottiin ankarasti kostaa jollekin vihamiehelle (saattaa hänet sokeaksi, kuuroksi jne.)
Hiittä pyydettiin myös rankaisemaan varkaita. Kaikkia Hiidessä (hii'essä) taottuja aseita pidettiin erinomaisena pahan tekoon,
esimerkiksi oikein terävän ja leikkaavan miekan sanottiin olevan Hiidessä
hiottu.
Hiideltä pyydettiin joskus apua hyväänkin: rukoiltiin hänen hevostaan tai
hiihtoneuvoja kipujen karkottamiseen.
Hiiden väkeen kuului hänen emäntänsä, poikansa ja tyttärensä ja muita olentoja,
joita yhteisesti nimitettiin Hiiden Väeksi tai Vuoren Väeksi.
Heidän asunon -Hiitolan- sanottiin sijaitsevan kaukaisella kankaalla, jylhimmässä vuoren kolossa, synkimmässä hirsikorvessa
(nykyäänkin isoja kiviröykkiöitä sanotaan "Hiiden linnoiksi" tai "Hiiden kiukaiksi").
Hiisi, joka taipuu mm. hiiden, hiittä, on mitä ilmeisemmin samaa alkuperää kuin gootin haiti [heeti], saksan Heide, englannin heathen.
Kaikki ne tarkoittavat pakanaa. Sanan varsinainen alkuperä on ollut jonkinlaista luonnon aluetta merkitsevä sana.
Eestissä hiisi tarkoittaa pyhää lehtoa, englanninkielessä heath on nummi.
Eestissä "hiis" tarkoittaa jättiläistä: "hiiukalmar" = jättiläiskalmari
(Architeuthis gigas). Hiiumaa = jättiläisten maa. Saaren vanha suomenkielinen
nimi on ollut Päivänsalo.
Hiisi on alunperin Lappalainen jumala ja myöhemmin tullut pahan hengen nimeksi.
Karjalaisten jumalista kenties Ukko
on kaikkein eniten kiinnostanut kansanuskon tutkijoita. Pakanuuden aikana
ukkonen oli sääilmiönä vaikuttava kokemus siksi ukkosesta tuli Ukko.
Kansankielessä puhutaan, että Ukko jyrää; tarinan mukaan ukkonen syntyy, kun
Ukko ajaa kivistä tietä vaunuillaan kipinät sinkoillen. Sellainen käsitys, että
ukkosilmiön aiheuttaa jokin elävä olento, on ikivanha. Sekä Aasian pohjoisten
kansojen että Pohjois-Amerikan intiaanien uskomuksissa ukkonen esiintyy
jättiläislintuna, joka lentäessään saa aikaan valtavan jylinän. Suomalaisessa
kansanuskossa Ukko-nimitys laajeni tarkoittamaan myös muuta kuin ukkosenjumalaa.
Ukkoa on puhuteltu milloin karhua lepyteltäessä, milloin metsänhaltiaa
puhuteltaessa jne.
Ukkoon turvauduttiin sairauden iskiessä ja esimerkiksi parantamaan vuotavan
haavan seuraavan rukouksen avulla:
Oi Ukko ylinen Herra, tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi veren tielle
telkimeksi!
Lisäksi on lukuisia esimerkkejä siitä, että erämiehet, karjanhoitajat ja
häämatkalle menijät ovat turvautuneet Ukon suojelukseen. Ukko kohosikin kansamme
keskuudessa vähitellen ylijumalan asemaan. Vaikka kristinusko valtasi Suomen, ei
Ukko-jumalan palvonta kuitenkaan loppunut. Agricolan jumalaluettelosta käy ilmi,
että Ukko ylijumalan puoliso on nimeltään Rauni. Valitettavasti Agricola käyttää
varsin niukkaa sanontaa esitteäessään tietonsa Ukon ja Raunin välisestä
suhteesta. Melko hämärät ilmaisut kuten härsky ja pärsky ovat aiheuttaneet
tutkijoille tulkintavaikeuksia. Mutta ilmeisesti Ukko ja Rauni torailevat
keskenään.
Agricolan jumalaluettelossa on
muitakin kansanperinteestä tuttuja hahmoja kuten esimerkiksi Ilmarinen, joka on
kertovan kansanrunouden suuri seppähahmo. Ilmarinen esiintyy lukuisissa
myyttisissä yhteyksissä taivaan takojana ja ennen kaikkea Sammon takojana.
Vaikka Ilmarinen takoikin taivaan, ei hän silti ollut jumala siinä mielessä,
että hän olisi taivaassa asuva ja sieltä toimiva jumaluus. Ilmarinen osoittautuu
kulttuuriheerokseksi, joka luo tai keksii monet kulttuurin yksityiskohdat.
Kulttuuriheeros tekee suuret tekonsa vasta sen jälkeen, kun maailma on jo luotu.
Nämä teot tehtyään kulttuuriheeros poistui tähtiin, puihin tai kasveihin. Vain
aitiologiset eli tapahtumien alkuperästä kertovat myytit säilyttivät muiston
kulttuuriheeroksesta.
Osa luettelon muista hahmoista on
monille tuttuja mutta mukana on monta varsin tuntematonta olentoa. Esimerkiksi
hämäläinen Rahko liittyy kuun vähenemiseen. Aurinkoon verraten on kuu ollut
kansamme keskuudessa paljon suuremmassa määrin uskomusten kohteena. Kuun
säännölliset muodon vaihtelut, sen syntyminen, kasvaminen, väheneminen ja
häviäminen sekä myös kuusssa nähdyt kuviot ovat salaperäisyydellään
kiinnostaneet ihmisten mieliä. Kuun eri vaiheiden on lisäksi uskottu ulottavan
vaikutuksensa myös maanpäälliseen elämään. Kuun kasvun aikaa on pidetty
onnekkaampana kuin sen vähenemisen aikaa. Kuun kasvun on uskottu vaikuttavan
edullisesti etenkin kaikkeen, mikä silloin syntyy. Esimerkiksi avioliiton
solmiminen uuden kuun aikana on ollut suotavaa, jotta liitto onnistuisi. Tällöin
vaimot pysyvät somina mutta mikäli kosinta olisi tapahtunut loppukkuulla,
kävisivät he pian vanhoiksi ja kurttuisiksi.
Rahko on elänyt kansan muistissa hyvin pitkään. Pohjois-Suomesta kerätyissä
tarinoissa Rahko esiintyy tavallisesti varkaana, jonka salaisia tekemisiä kuun
valo häiritsi ja joka sen vuoksi lähtee kuuta tervaamaan. Rahko oli rosvo, josta
kerrotaan, että hän öisin otti tervaämpärin ja vastan ja lähti sitten tikapuita
pitkin kiipeämään kohti kuuta tervatakseen sen. Rahkolla on tosin muitakin
merkityksiä: se esimerkiksi esiintyy taudin nimenä ja pahana kodinhaltiana.
Toinen kuuhun liittyvä olento
Agricolan luettelossa on Capeet. Se liittyy vanhan kansan uskomukseen kuun
pimennyksestä. Capeet oli kummitusolento, joka ahdisteli kuuta ja söi sen.
Suomalaisilla ei ole ollut
viininjumalaa mutta oluella on kyllä ollut oma jumalansa eli Pellonpecko. Sen
uskottiin olevan kansalle olutta tuottava jumala. Pellonpecko edisti kevätkylvöä
sekä antoi hyvää vierrettä, jota nimitettiin pellon maidoksi. Karjalassa tätä
Pekon päivää vietettiin 22. helmikuuta, jolloin pidettiin juomingit pellon
kasvun turvaamiseksi.
Egres on kasvillisuuden haltia, jolla
näyttää olleen melko monipuolinen toimi. Tämä Egres tai Äkräs, kuten nimi
taidettiin lausua, oli tekemisissä maan hedelmällisyyden kanssa. Monin paikoin
Äkräällä on ymmärretty myös kaksoisnaurista. Uskottiin, että kaksoisnauriin
löytäjälle se merkitsi ennettä; esimerkiksi kaksosten saamista.
Rongoteus oli rukiin haltia.
Agricolan luettelossa sanotaan vain lyhyesti, että Rongoteus ruista antoi ja
siksi on vaikea arvioida, millaiseksi tätä haltiaa on kuviteltu tai mistä se on
saanut nimensä. Tutkija Martti Haavio yhdistää useimmat Karjalan jumaliksi
nimitetyt uskomusolennot pyhimyksiin.
Rongoteus oli Haavion mukaan Pyhä Theofanes ja Pyhä Theodoros,
marttyyriveljekset. Tiedetään ainakin, että Rongoteus on esiintynyt maassamme
sukunimenä ainakin jo 1500-luvulla.
Wirankannos näyttää olevan kauran
haltia. Suomalaisessa muinaisrunoudessa ei kuitenkaan tunneta sen nimistä kauran
haltiaa mutta kertovissa runoissa nimi esiintyy kuitenkin muussa yhteydessä:
Väinämöisen tuomiossa tämän niminen henkilö on lapsenkastaja ja Iso härkä
-runossa hän esiintyy jopa jumalana Ukon rinnalla. Runoissa nimi on muodossa
Virokannas, mutta tutkijoiden mukaan se tarkoittaa samaa olentoa kuin Agricolan
luettelossa.
Haavion mukaan karjalaisten
jumalallinen olento Köndös tarkoittaa Pyhää Urbanusta. Pyhän Urbanuksen päivä
25.5. oli merkkipäivä, jolloin tehtiin huomioita viljan kasvusta mutta se oli
myös kylvöpäivä. Köndös-nimi selittyy Haavion mukaan Pyhän Urbanuksen
viiniköynnös-attribuutista (Köndös=köynnös). Urbanus oli saanut kärsiä
marttyyrikuoleman viiniköynnöksen alla ja näin hän sai attribuutikseen
viiniköynnöksen.
Agricolan mainitsema Kekri ei ole
jumala- eikä haltiaolento vaan ajankohta. Kekri on 1. marraskuuta ja se päättää
laiduntamiskauden. Tuolloin karjan kunniaksi juhlittiin navetassa syömällä
Kekrinä keitos, jotta karjan onni säilyisi. Kekri siis sijoittuu juuri siihen
ajankohtaan, jolloin karja on siirretty sisäruokintaan ja maanviljelysvuosi on
päättynyt. Puoli vuotta myöhemmin 1. toukokuuta sisäruokinta päättyy ja karja
lasketaan laitumelle. Tätä vuorottelua kutsutaan kekrijärjestelmäksi.
Vanhin tieto suomalaisesta
kodinhaltiasta tontusta on juuri Agricolan luettelossa. Tonttu tulee ruotsin
kielen sanasta tomte ja sen kodinhaltian nimenä lyhennys yhdyssanasta
tomtegubbe. Tonttu on tiettyyn paikkaan sidottu miespuolinen haltia ja sen
sanotaan olevan pieni ukko, jolla on harmaa puku ja punainen piippolakki päässä.
Tapio ja Hiisi ovat kielessämme
alkuaan merkinneet metsää, mutta yhteydestä riippuen ne ovat olleet myös
metsänhaltioita. Eräissä myöhäisissä tiedonannoissa Tapio mainitaan suorastaan
ihmisenkaltaiseksi olennoksi, joka saattaa saapua vierailemaan metsämiehen
nuotiolle.
Sekä Nyrckes että Hiittavanin ovat
riistanantajaolentoja; Nyrckes antoi oravia ja Hiittavanin jäniksiä. Haavion
mukaan Nyrckes-olennon nimi johtuu Pyhän Bartholomaeuksen attribuutista
nylkyveitsi ja nyljetty nahka. Bartholomaeus kärsi nimittäin legendan mukaan
marttyyrikuoleman elävältä nylkemällä. Hiittavanin taas viittaa Haavion mukaan
Pyhään Vitukseen, joka jo 12-vuotiaana kärsi marttyyrikuoleman vuonna 287.
Ahdista ei juuri ole itsenäisiä
tietoja mutta se on kuitenkin olentona vanhaa perua. Ahti on vedenhaltia.
Tutkija Kaarle Krohnin mielestä tiedot Ahdista vedessä elävänä jumaluusolentona
jää ainoastaan Agricolan tiedonannon varaan. Krohn oli taipuvainen olettamaan,
että Ahti on alkuaan merkinnyt hallitsevassa asemassa olevaa ihmistä ja siitä
saanut haltian merkityksen. Ahti nimittäin tavataan kertovissa runoissamme
henkilönnimenä.
Hämäläisten Ahtia vastaa Agricolan
luettelossa karjalaisten Veden Emä. Siitä on melko niukkoja tietoja mutta Veden
Emä esiintyy myöhemmässä kansanuskossa etenkin Etelä-Karjalassa ja inkeroisten
keskuudessa.
Vanhojen runojen säilyttämä
väinä-sana merkitsee virossa salmea. Meillä sanaa on runoudessa käytetty virran,
salmen tai kosken kertosanana. Voidaan ehkä kysyä, onko myös Väinämöisellä alun
perin ymmärretty vedenhaltiaa. Agricolan luettelossa oleva Väinämöinen oli
kuitenkin virsien sepittäjä. Tutkija Uno Harvan mukaan on selvää, ettei
Väinämöinen pelkkänä vetehisenä olisi kansanperinteessä mitenkään voinut
saavuttaa sitä kuuluisuutta ja arvostusta, jota hän siinä edustaa.
Agricolan luettelossa oleva
hämäläisten jumalaolento Turisas on kansan parissa käsitetty vedenhirviöksi tai
vedenhaltiaksi. Agricolan luonnehdinta "antoi voiton sodasta" jää epäselväksi.
Agricola kuvaa hämäläisten Liekkiötä
seuraavasti: "Liekkiö ruohot, juuret ja puut hallitsi ja sen kaltaiset muut."
Tässä yhteydessä kansanperinteen nimitys ja Agricolan olennolle antamat tehtävät
eivät vastaa ollenkaan toisiaan. Liekkiö on nimittäin surmatun lapsen nimitys
Pohjois-Satakunnan alueella. Liekkiö voidaan siis luonnehtia vainajaolennoksi.
Hyvin yleisen käsityksen mukaan Liekkiö on pimeän aikana levottomasti liikehtivä
kummituslintu, joka seuraa metsässä vaeltavaa matkamiestä ja joka kykenee
ääntelemään eri tavoin.
Uskomusten mukaan Cratti on olento,
joka säilyttää aarteita ja hallitsee maahan kaivettuja rikkauksia. Kerrotaan,
että Cratti makasi maahan kätkettyjen aarteiden ja rahakirstujen päällä.
Alunperin Cratti tulee ruotsinkielisestä sanasta skratt (nauru). Skratt oli
huutava kummitus, joka vartioi maahan kätkettyjä aarteita.
Hämäläisten Calevanpojat oli
länsisuomalainen nimitys jättiläisille. Jättiläiset olivat aitiologisissa eli
ilmiöiden ja olioiden alkuperästä kertovissa tarinoissa tavattavia olentoja,
joita ei varsinaisesti nähty mutta niistä kerrottiin kansan keskuudessa."
Philip Gustafsson
http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/1filosofiapsykologia/kansanusko/jumalat
Agricolan jumalainluettelo pysyi Porthanin aikaan asti ainoana varsinaisena lähteenä suomalaisen mytologian alalla. Professori Uno Harva sanoo siitä: "On todella hämmästyttävää, ettei Agricolan merkillinen luettelo, joka sai niin suurta huomiota osakseen, että sitä tulkittiin vieraille kielille ja että sen mukaan sepitettiin suomalaisten jumalista sekä runomitallisia että suorasanaisia esityksiä (Sigfrid Aronus Forsius 1600-luvun alussa, Sorolainen 1621, Wexionius 1650, Thomas Hiärne 1670-luvun keskivaiheilla, Bång 1675, Kihl 1688, Arctopolitanus 1728, Limnell 1748, Alopaeus 1761), voinut esimerkillään synnyttää mitään tämän luettelon täydentämisen tarvetta. Se on sitä valitettavampaa, kun noina aikoina epäilemättä vielä olisi ollut paljonkin nyt jo ikuisesti unhoon painunutta muinaisperinnettä tallella."
Agricolalla tavattava epäjumalain ryhmitys hämäläisiin ja karjalaisiin ei tarkoittane kovinkaan paljoa, koska "karjalaisilla" Agricolan aikana tietenkin ymmärrettiin Ruotsin valtakuntaan kuuluvia, keskiajalla roomalaiskatolisen kirkon alaisia asukkaita. Rajantakaisista karjalaisista, joita tuohon aikaan yleisesti sanottun venäläisiksi (ryss), Agricola ei puhu mitään. Näiden rajantakaisten heimojen keskuudessa rehoittavasta pakanuudesta on kuitenkin olemassa tieto samalta ajalta. Novgorodin arkkipiispa Makari kertoo v. 1534, että tšuudit, izorit ja karjalaiset harjoittivat Vatjalaisen viidenneksen alueella Nevan rannoilta ja Laatokasta Pielisen ympäristöön, Kainuuseen ja Lappiin asti epäjumalain palvelusta. He palvelivat metsiä, kiviä, jokia, järviä, soita, lähteitä, vuoria, kukkuloita, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. He uhrasivat epäjumalille härkiä, lampaita ym. eläimiä ja käyttivät monenlaisia loitsuja ja manauksia. Heillä oli myös poppamiehiä eli arpojia (arbui), jotka antoivat lapsille nimen. Makari lähetti Ilja-nimisen munkin hävittämään heidän rukouspaikkojaan, uhrilehtojaan ja epäjumalain kuviaan, kastamaan heitä kristinuskoon ja kieltämään, etteivät tšuudilaisten naidut naiset leikkaisi hiuksiansa eivätkä kantaisi päässään tai olkapäillään huntua.
http://www.vihrearouva.net/usko/ote1.html
Ahti (tavallisesti "meren Ahti" tai "veden Ahti"), vedenhaltija,
suomalaisten Neptunus, esiintyy hämäläisten kalastajien jumalolentona.
Hittavainen (oikeastaan Huittavainen, so. Pyhä Hubertus, katolinen
pyhimys), metsästyksen suojeluspyhimys.
Ilmarinen (ilman jumala), Agricolalla erityisesti merenkulun haltija.
Kalevan poika, sankarin, ei jumalan nimi; kuviteltu jättiläisvoimaiseksi
olennoksi, joka pystyy niittämään suunnattoman niityn tai kaatamaan suuren
metsän.
Kapeet, kuunpimennyksen aiheuttajat, kuun syöjät.
Kekri, hedelmällisyyttä edistävä olento, jota palvottiin marraskuun
alussa.
Kratti (ruots. kratt, muin. isl. shratt), aarrekätköjen haltija, jonka
kuultiin nauravan yöllä.
Köndös, "köntys", nimen johto epäselvä.
Liekkiö, (ruots. lyktman, lyktgubbe), virvatulen henki, puiden ja kasvien
suojelija.
Marras, kuoleman attribuutti.
Menninkäiset, vainajat.
Nyrkäs (Pyhä Jyrki, so. Georg, katolinen pyhimys), metsästyksen jumala,
sama kuin metsänhaltija Nyyrikki.
Pellon Pekko (Pyhä Pietari, apostoli), ohrankasvun suojelija.
Rakhoi (rahka, "rahko"), kuunpilkkujen aiheuttaja.
Rauni (Ryömikkä, Röönikkä, lap. Raudna, isl. reynir, ruots. rönn),
pihlajanhaltija, ukkosen jumalan vaimo. Rongoteus (Runkoteivas, Runkateivas,
Rukotivo Äijän poika), kenties jokin paikallispyhimys, joka esiintyy rukiin
suojelijana.
Tapio, metsä-personoituma, metsänjumala.
Tonttu (ruots. tomte), kodinhaltija.
Tursas 1. Turilas (turisas, tursas, tursa), vedenhaltija, merihirviö,
paha olento, noita-akka.
Ukko, ukkosen jumala, jolle uhrattiin olutta kevätkylvöjen aikaan sateen
hankkimiseksi.
Veden emä, vedenhaltiatar.
Vironkannos 1. Virakannais, "Virokannus karjalainen", paikallispyhimys,
josta tullut kauran tai kaurahalmeen kaitsija.
Ägräs (Pyhä Ägräs, Pyhä Greus, so. Pyhä Gregorius, katolinen pyhimys),
etupäässä juurikasvien suojelija.
Äinemöinen (Väinämöinen), esiintyy vedenjumalana, inhimillinen sankari ja
virsiseppä.
Antediluviaaninen Kadonnut Maailma
Kalevala ja Sammon arvoitus
The
Finnish Kalevala Epic and the Jewish Bible
Sano syntyjä syviä", kehotti Väinämöinen kerskailevaa Joukahaista. Kalevalassa "synnyt" on vastaava käsite kuin Raamatun Genesis eli "alku" tai "alut". Joskus ajateltiin, että kaikki kansat ovat lähtöisin Kansojen Taulun (Genesis 10) seitsemästäkymmenestä patriarkasta ja että alkukantaisilla kulttuureilla varhaiset muistikuvat ovat yhteistä perimätietoa.
Kalevalaa pidetään kreikkalaisten Ilias ja Odysseia- eeposten sekä germaanisen Beowulf-eepoksen tavoin suullisen perinteen kehitelminä. Kalevalaa on arvosteltu runonkerääjien sekä toimittajien puuttumisesta runojen sisältöön. Tämän lisäksi samat runot eivät luonnollisestikaan ole täysin samanlaisia eri runonlaulajien kertomina. Kalevalassa eri ikäiset ainekset, joskus itse tarinat ja henkilötkin, sekoittuvat keskenään siten, että kokonaisuus ei aina ole johdonmukainen. Toimittajana Elias Lönnrot jatkoi valitettavasti isänsä räätälintointa. (Kaikki asiaankuuluva kunnia kuitenkin hänelle.) Kaikesta huolimatta Kalevalan ja Genesiksen välillä on hahmotettavissa joitakin yhteisiä teemoja tai yksityiskohtiakin.
Ennen muinoin suomalaisissa kansanlauluissa sanalla oli valta nuotin yli. (Ilmiö muistuttaa Raamatun Psalmeja, joiden melodioista ei ole enää aavistustakaan.) On muinaisen suomalaisen aliarvioimista väittää, ettei hän olisi keksinyt kuin yhden ainoan melodian. Standardinomaista sävelmää käytetään resitoimiseen.
Vielä 1800-luvulla Kalevalan ja Kantelettaren tyyppisiä runoja osattiin yleisesti Suomen maakunnissa. Kun tarinoita julkaistiin ensimmäisen kerran, niin 1800-luvun sivistyneistöstäkin vain harva avasikaan Kalevalaa. Ensimmäisen painoksen 500 kappaleesta riitti myyntiin pitkälle toistakymmentä vuotta. Länsi-Suomessa kirja-Kalevalaa lisäksi vierastettiin itä-suomalaisen murteen vuoksi. Vasta kun viulu murtautui kanteleen, jouhikon ja paimensoitinten rinnalle 1600-luvulla, oli kalevalainen runonlaulu saanut ensimmäisen haastajan riimillisestä kansanlaulusta Suomen maassa.
Kalevalan noin 23 000 säkeen rinnalla Suomen sukuisista heimoista on kerätty ja kirjoitettu muistiin yli miljoona siihen verrattavaa toisintosäettä. Sellaiset kertomarunot kuin Maailman synty, Iso tammi, Iso härkä, Kantele-jakso, Kultaneito, Kuolinsanomat, Veneenveisto ja laivaretki, Venepuun etsintä ja Väinämöisen polvenhaava olivat, jolleivät aivan iskelmiä, niin ainakin laajalti ihmisten tietoisuudessa. Monet lauluista voi yhdistää löyhästi Genesikseen. Miksi Kalevalassa esimerkiksi tahkotaan monta laulua Väinämöisen veneenrakennusta, jos kyseessä on ainoastaan arktisen shamaanin soutuvene?
"Liitelevi, laatelevi, arvelee, ajattelevi: "Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani? Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani." (1. runo, rivit 189-194.) Uuden Kalevalan ensimmäinen luku kertoo maailman luomisesta. Kalevalassa maailma luotiin sotkan munasta. Maailman synnyssä kerrotaan sotkasta, joka lentää taivaalla eikä löydä laskeutumispaikkaa, koska kaikkialla on vettä. Niinpä sotka munii maata. Genesis kertoo Nooan lähettäneen arkista kaarneen eli korpin, mustan raadonsyöjälinnun. Lintu palasi kuitenkin takaisin, koska ei löytänyt laskeutumispaikkaa yhä vallinneessa tulvassa. Myöhemmin Nooa lähetti kyyhkysen, joka ensi kerralla palasi lehvä suussaan, toisella kerralla ei enää lainkaan. Kerätystä aineistosta karsittiin aikanaan Kalevalaa toimitettaessa pois rinnakkaiset runot, joissa kerrottiin veden päällä lentävästä hanhesta. Hanhi on sotkasta poiketen kyyhkysen tavoin valkea lintu. Sotka ja hanhi rinnastetaan myös Kantelettaren 1. kirjan 4:ssä runossa.
"Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi." (1:203-206.) Kalevalassa kotka, sotka tai hanhi pesii synnyttävän "ve'en emosen, ilman immen" polvelle ja kun tämän liikahtaessa muna tai munat särkyvät, syntyvät niiden osasista taivas, maaemä, aurinko, kuu ja tähdet.Vastaavia kosmisia munia on muun muassa Intian ja Kiinan mytologioissa, muttei tietääkseni Raamatussa. Kantelettaren ensimmäisen kirjan 200. runo pyörittelee samaa kielikuvaa rajattoman veden yllä lentävästä pääskysestä, joka laskeutuu viimein laivan mastoon kuin Araratin vuoriston huipuille. Nuoremmassa aineistossa pääskynen on muistettu vain saapuvana muuttolintuna.
Väinämöisen täydentäessä luomistyötä, kutsuttiin asiat esiin puhumalla. Raamatussa luodaan "sanomalla", Kalevalassa laulamalla. Johanneksen evankeliumi alkaa: "Alussa oli sana ja sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mitä syntynyt on..." "Sanominen" pitää heprealaisessa ajattelussa siis sisällään ajatuksen älyllisestä suunnittelusta.
Juutalainen perinne ei suinkaan ole ainoa, jossa luvulla seitsemän on erityismerkitys. Kalevalassa luominen ei tapahdu varsinaisesti 6 + 1 päivässä, mutta asiayhteydessä on samaa lukusymboliikkaa: "Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen." (1:210-212. Sama luku toistuu alkuluvuissa mm. riveillä 2:163-164, 241-242.) Maailman synnyssä myös korostetaan Genesiksen ensimmäisen luvun tapaan taivaan ja maan erottelua toisistaan sekä luonnollisesti kuuta, aurinkoa ja tähtiä. Pilvet olivat mustia kuin vulkaanisen alkukatastrofin jälkeen konsanaan (1:233-244).
Maailmansynnyn myyteille on kautta maailman tyypillistä Eedenin tapahtumien sekoittuminen vedenpaisumukseen. Näin siis Kalevalassakin. Tämä oli ymmärrettävää sen vanhan mallin valossa, jossa vedenpaisumuksesta pelastui todellakin yhtä pieni ihmisjoukkio kuin oli lähtöisin Eedenin itäportilta.
"Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita, ihania nähdä ja hyviä syödä, ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän ja pahan tiedon puun." (Gen 2:9.) Kalevalan toisen luvun maan kylvössä voi nähdä vastineen Eedenin puutarhan puille: "Noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhke'ille, tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille, pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville, katajat karuille maille, tammet virran vieremille... katajahan kaunis marja, tuomehen hyvä hedelmä." (2:25-42.)
Ison tammen, tuon suuren suuren puun, jonka pienen pieni mies kaataa, voisi väittää viittaavan hyvän- ja pahantiedon puun ja Baabelin torni -teeman sulautumaan ensimmäisen luvun paratiisin ja tulvan sulautuman tapaan.* "Yks' on tammi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan... Tulipa merestä tursas, uros aalloista yleni. Tunki heinäset tulehen, ilmivalkean väkehen, ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi kyyitteli. Tuli tuhkia läjänen, koko kuivia poroja. Saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen terho, josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi. Nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna. Ojenteli oksiansa, levittelevi lehviänsä. Latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi: piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta... Ei ole sitä urosta eikä miestä urheata, joka taisi tammen kaata, satalatvan langettoa... tämä tammi taittamahan, puu paha hävittämähän eestä päivän paistavaisen, tieltä kuun kumottavaisen!" (2:49-50, 67-85, 97-100, 107-110.)
Myös skandinaavisista Eddan jumalrunoista löytyy vastaava, vähemmän arkinen puu: "...mikä havupuu on tuo puu joka noin yli maailman ulottaa oksat?... Se on Mimameidr, mutta mikä on sen juuri, ei yksikään ihminen tiedä, ja monikaan ei tiedä, mikä sen kaataa, tuli ei kaada, ei kirves... mitä hyvää antaa tuo ihana puu... Sen pähkinät pitää panna tuleen, kun kohdustaan kärsii nainen; niin saadaan ulos mikä sisällä on, moinen mahti on sillä..." jne. Fjöllsvinnrin runo 21-24.
Hyvän- ja pahantiedon puukin oli kaksijakoinen ja Eevan huomio kiinnittyi juuri sen kauneuteen.* Tammen viimein kaatuessa, lauletaan pikkuruisesta miehestä: "Tyven työnnytti itähän, latvan laski luotehesen, lehvät suurehen suvehen, oksat puolin pohjosehen. Kenpä siitä oksan taittoi, taittoi ikuisen onnen; kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian; kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen." (2:187-196.) Genesiksessä Baabelin hankkeen kaatumisesta alkoivat kansainvaellukset ja kansojen perustajat Kansojen Taulussa olivat alkuvoimaisia.
Iku-Turso eli Tursas on Kalevalan vastine Raamatun merihirviö Leviatanille, jonka yksityiskohtaisen anatomista kuvausta on verrattu dinosauruksiin toisinaan paremmissakin piireissä. Tursas on pahan symboli. Tai toisinpäin: tursas on pahan käsitteen unohdettu, sukupuuttoon kuollut biologinen vastine, joka on kasvanut mystisiin mittoihin. Tämä merestä nouseva hirviö osallistuu Kalevalan 2. runossa ison tammen syntyvaiheisiin ja yrittää 42. runon loppupuolella Louhen kehotuksesta kaataa samporetkeläisten veneen. Tursas esiintyy myös Vienan ja Suomussalmen loitsuissa. Mikael Agricolan hämäläisten epäjumalien luettelossa "Turisas annoi Woiton Sodhast". Gananderin mytologiassa "Meritursas partalainen teki neiden tiineheksi meren kuohuilla kovilla", jolloin neiti synnyttää yhdeksän vitsausta.
Rantsilan kappalainen Christfrid Ganander mullisti suomalaisen sanakirjanteon vuonna 1787 valmistuneella yli 35 000 sana-artikkelia sisältävän sanakirjansa käsikirjoituksella. Kirjan suuri uudistus oli, että siinä kuvitettiin sanojen käyttöä runsaalla fraseologialla, saduilla, tarinoilla ja huumorilla, jolla houkuteltiin lukijoita. Sanakirja sai kuitenkin varsinaisen painoasunsa vasta vuonna 1997. Nytt Finskt Lexicon kilpailee laajuudeltaan jopa Nykysuomen sanakirjan kanssa: Gananderilla on yli 180 000 sanaa, NS:ssa vähän yli 200 000 hakusanaa, vaikka tekstisanoja ei voikaan verrata suoraan hakusanoihin.
Vepsäläisten Turzaz on paha vedenhaltija, lappalaisten Wessedursses vedessä asuva paholainen. Nimen pohjana on skandinaavien sana purs, eli jättiläinen, hirviö tai peikko. Olaus Magnuksen tarunomaiset merihirviöt ovat saman mielikuvan kehitelmiä. Toisessa runossa kerrotaan myös tultasyöksevästä kokko-linnusta: "Tulta iski ilman lintu, valahutti valkeaista. Pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti: poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyitteli." (2:281-286.) (Leviatanmuistio-niminen ajatuksenherättäjäni tekee oikeutta nimellensä ja käsittelee lohikäärme-tarinoiden kytkentää dinosauruksiin toisaalla.)
Kehityshistoriallisesta näkökulmasta eeppiset runot on pyritty ryhmittämään esisuomalaiseksi, varhaiskalevalaiseksi, sydänkalevalaiseksi, keskiajan kalevalaiseksi ja myöhäiskalevalaiseksi kerrostumaksi. Juuri Maailman synty sekä Iso tammi lukeutuvat vanhimpiin ja universaaleihin, "esisuomalaisiin" runoaiheisiin, ja periytyvät tutkijoiden mukaan kalevalamitan syntyä edeltäviltä kausilta.
Kalevalatutkijoiden harrastuksena on kilvan arvailla sampo-symbolin merkitystä. Voisiko sammossa nähdä itämailla kadotetun elämänpuun pohjoismaisen vastineen? Nykyään lauluissa hukkuvat elämän valttikortit, ennen hukattiin sampo. Sampoa ehdotettiin myös oravannahkanipun/markan ohella Suomen valuutaksi.
Taottu kultaneito oli kylmä Väinämöisen kylkeä vasten. Genesiksen mukaan Aadamkaan ei löytänyt mistään muusta "apua, joka olisi hänelle sopiva", kuin Eevasta.
Väinämöisen ja Joukahaisen riidan sekä aloittaa että lopettaa edellisen korkeampi ikä: "Kun liet nuori Jukahainen, veäite syrjähän vähäisen! Sie olet nuorempi minua." (3:115-120.) Taustalla ovat alkuajan luomisteot, jotka nuori Joukahainen tietää, mutta joihin Väinämöinen on itse osallistunut. Väinämöisen säännöllinen epiteetti on "vanha", "vaka vanha", tai "viisas". Väinämöinen voidaan tulkita Genesiksen pitkäikäisten patriarkkojen tai profeettojen shamanismin värittämäksi vastineeksi. Jos hänet surmattaisiin, niin "ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi". Väinämöisen nimi johtuu sanasta väinä, joka on tarkoittanut leveää, hitaasti virtaavaa jokea tai merensalmea. Se on myös vanha nimi eräälle Eestin joelle.
Ihmiskunnan vanhimpien kronikoiden ja folkloren pitkäikäisillä ihmisillä puolisoiden välisestä ikäerosta aiheutuvat ongelmat olisivat olleet yleisempiä. Väinämöinen valitti: "'Voi minua, mies kuluista, kun en tuota tuntenunna, naia nuorella iällä, etsiä elon ajalla! Kaikkiansa se katuvi, joka nuorta naimistansa, lasna lasten saamistansa, pienenä perehtimistä.'" (19:503-510.) Myöhemmin syntyneen Kantelettaren 2. kirjan 214. runossa aviopuolisoiden suurta ikäeroa käsitellään jo jollakin tapaa käytännöllisemmin ja nykyaikaisemmin. Nooakin näytti jo parkkiintuneelta vanhaltapojalta, kunnes sai ensimmäiset lapsensa (poikansa) juutalaisten kirjoitusten mukaan viisisatasena, jopa genesiksenmitalla mitattuna poikkeuksellisen vanhana. Genesiksen luomisviikon läpi katsottuna myös se seikka, että Kalevalan sana "viikon" merkitsee kauan ja viikkoinen pitkäaikaista ja pitkällistä, herättää ajatuksia.
Kalevalassa asetetaan vastakkain teoksen nimeä kantava Kalevala ja Pohjola. Tutkijat päättelevät, että Pohjolan tai Sariolan "lappalaiset" eivät saaneet nimeänsä meidän tuntemistamme Lapin saamelaisista, vaan pikemmin toisin päin. Kalevalassa kulttuurin kahtiajaottelu on perustavaa laatua oleva ja voimakas juonne tarinassa. Kalevalassa tunnetaan kyllä venäläinen ja saksalainen kansallisuus, muttei niistä synny periaatteen kysymyksiä. Kalevalaa ja Pohjolaa erotti tietenkin suuri meri ja oli tavatonta, jos vaimoa katsottiin siitä toisesta suvusta. Kahdessa suvussa voi nähdä vastineen Seetin ja Kainin suvuille, joiden väliset avioliitot ovat eräs Genesiksen avoimeksi jäävistä kysymyksistä. Nodin eli Kulkurin maa oli idässä eikä pohjoisessa, mutta ehkä kielikuva renttujen maasta kierteli ja kuljeksi nimensä mukaisesti sekin. Genesiksessähän erikoista oli se, että "hyvä" suku näyttää nimenneen lapsiansa "pahan" suvun mukaan, jonka on täytynyt olla hyvän tahdon ilmaus.
Kalevalassa Pohjola on vieras ja paha, joka häviää sodat. "Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas". Pohjolan erikoinen piirre on siinä, että sitä johtaa nainen. Syntiinlankeemuksessa Eevalle sanottiin: "Mieheesi on sinun halusi oleva, mutta hän on sinua vallitseva." Samaa ilmaisua käytetään synnin halusta Kainiin tämän surmattua Aabelin. Lankeemuksen jälkeen ensimmäisestä pariskunnasta lähtien miehen ja naisen välillä vallitsi siis valtataistelu, joka miehellä on taipumus voimakeinoin lopettaa. Itse lankeemuksessahan Aadam oli johdateltavissa.
Kalevalan miehet ovat isinä heikkoja ja sankareinakin heidän päävastustajanaan on yleensä keski-ikäinen tai vanha nainen. Etäinen yhtymäkohta Vedenpaisumus-mytologiaan näiltä tiimoilta saattaisi löytyä antiikin tarinoista Atlantista kansoittaneista naisten johtamista amatsooneista. "Pois alta, akkavalta!", isä huusi sängyn alta.
Suhteettoman pitkä on todellakin Väinämöisen veneenveisto kuvatakseen esikirkollista kirkkovenettä. Väinämöinen rakentaa venettään runosta kahdeksan ja yhdeksän alkaen ja projekti jatkuu luvuissa 16-18: "'Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen alla mointa laivan laatijata, vertoani veistäjätä.' Otti värttinän muruja, kehrävarren kiertimiä; läksi veistohon venosen, satalauan laittelohon vuorelle teräksiselle, rautaiselle kalliolle. Veikaten venettä veisti, purtta puista uhkaellen. Veisti päivän, veisti toisen, veisti kohta kolmennenki." (8:133-148.)
Nooakin rakensi alustaan pitkään. Veneen veistoon liittyy veren tulva Väinämöisen iskiessä kirveellä kiven kautta varpaaseensa.Veneenveiston alkuosa päättyykin verentyrehdyttäjän etsintään: "'Oisiko tässä rauan raannan katsojata, tämän tulvan tukkijata, veren summan sulkijata?'...'On sulettu suuremmatki, jalommatki jaksettuna Luojan kolmella sanalla, syvän synnyn säätämällä: joet suista, järvet päistä, virrat niskalta vihaiset, lahet niemien nenistä, kannakset kape-immalta'". (8:267-282.) Genesis kertoo suuren tulvan kuivuneen Jumalan Henkeen tai suureen tuuleen. Verensulkusanat päättyvät sanoihin: "Tyytyi ennen Tyrjän koski, joki Tuonelan tyrehtyi, meri kuivui taivas kuivi, sinä suurena poutavuonna, tulivuonna voimatoinna." (9:378-382.) Raamatun tulvaan liittyi sekä veden että tulen elementit. Hukkumisrunossa huomio kiinnittyy taasen sanoihin "vuori" ja "kallio".
Veneenveiston jälkiosassa (16. ja 17. runo) Väinämöinen etsii puuttuvia maagisia sanoja eli luotteita veneen veistoon eläinten parista, sitten Tuonelasta ja meren syvyyksistä sekä vihdoin Antero Vipuselta, ammoin kuolleelta tietäjältä. (Genesiksessähän ihmisen läheisempi suhde eläimiin muuttui lopullisesti vasta vedenpaisumuksen jälkeen eläinten alkaessa "kavahtaa" ihmistä ja lihansyönnin tullessa ensi kertaa sallituksi.) Myös tällä kertaa kuolema liittyy jotenkin veneilyyn: "Vaka vanha Väinämöinen katsoi pitkin tuoppiansa: sammakot kuti sisällä, maot laioilla lateli. Siitä tuon sanoiksi virkki: 'En mä tänne tullukana juomahan Manalan maljat, Tuonen tuopit lakkimahan: juopuvat oluen juojat, kannun appajat katoovat.'... Uuvutti unehen miehen, pani maata matkalaisen Tuonen taljavuotehelle. Siinä mies makaelevi, uros unta ottelevi: mies makasi, aate valvoi." (16:293-302, 329-334.) Paleontologia selitti 1800-luvulle saakka fossiilit eriasteisilla Vedenpaisumus-malleilla.
Genesiksessä tuomion merkkinä lienee Metusalemin ("kun-kuolee-niin-tulee") kuolema, ja hänenhän väitetään eläneen maininnan saaneista patriarkoista vanhimmaksi ja kuolleen vuosi ennen myyttisen alkumantereen hajoamista ja alkukatastrofia.
Genesiksessä joko masentunut, tai vaihtoehtoisesti käymisprosessin yllättämä Nooa sammuu heti Vedenpaisumuksen jälkeen alastomana luolan lattialle. Hän on tuon kirjan mukaan maailman ensimmäinen humalainen - mahdollisesti vedenpaisumuksesta koituneiden happipitoisuuden muutosten seurauksena. (Meripihkan ilmakuplista mitataan 30-35% happipitoisuuksia, tällöin mehu ei kävisi koska fermentointi tuottaa 19-kertaa vähemmän energiaa kuin sokerin polttaminen vedeksi saakka. Kts. essee Kadonnut Maailma, osa IIhttp://www.helsinki.fi/~pjojala/Kadonnut2.htm. Happikato on monin aihetodistein osoitettu tosiasia, lähinnä geologisen rekordin aikataulu on kysymysmerkki, koska meripihkankin tiedetään läpäisevän diffundoivia kaasuja hitaasti maaperässä.) Toisaalta Pohjolan häissä esitellään "oluen synty": "Joutui juomahan urohot, Lemminkäinen liiatenki: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikkä verevä oluelta Osmottaren, kaljalta Kalevattaren... Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku." (20:393-398, 415-416.) Kantelettaren juomarunoissa ryypiskelyssä ei ole enää mitään eksotiikkaa ja paljon useammat ovat jo perillä viinan syntymisen saloista näreiden kätkössä. (Esimerkiksi 2:285.) Myös antiikin Bakkhoksen, Erigoneen ja Ikaroksen keskinäisiin vaiheisiin liittyy vahingossa tai yllättäen sattunut tolkuton humala Pohjolan häiden tapaan. Olut syntyi karhun kuolasta ja suomalainen Karhu-olut viitannee kertomukseen.
Lemminkäinen jätetään kutsumatta Pohjolan häihin ja hän vaikuttaa muutenkin ulkopuoliselta. Kalevalan päähahmoissa voisi halutessaan nähdä Nooan perhekunnan: Väinämöinen voisi vastata Nooa, Ilmarinen ja Kalervo Seemiä ja Jaafetia, sekä Lemminkäinen kirottua ja alastomuuteen kevytmielisesti suhtautunutta Haamia. Toisaalta Ilmarinen mielletään toisinaan Väinämöisen veljeksi. Ajatusleikkiä sekoittaa se, että Haamin poika Kanaan vastaisi paremmin Kalervon kasvattamatonta poikaa Kullervoa, joka teki orjantyötä. Väinämöiselle uhitellut Joukahainenkin jää jokeriksi ja veljessurma tapahtuu myös Untamon ja Kalervon välillä. Nimien perusteella Väinämöinen, Ilmarinen, Joukahainen ja Lemminkäinen toisaalta kuuluvat yhteen ja olisivat luvultaan yhtä suuri kuin Nooan perheen miesvahvuus. Onko tässä legendatuuran korrelaatiota, mene ja tiedä. Siitä tiedeyhteisössä vallinnee kuitenkin yksimielisyys, että Ukko-Nooa oli kunnon mies.
Ensimmäisten kulttuurien alkuvoimaa on vähätelty puheilla luolamiehistä. Menneiden vuosituhanten katastrofien taantumuksessa tietotaito saattoi kadota unholaan vaipuvien miespolvien myötä. "Mahti ei joua maan rakohon, vaikka mahtajat menevät", puolustaa Väinämöinen tiedonhaluaan (17:525-526).Kts. Biotieteilijöiden ainejärjestölehti Vapaa Radikaalissa ja kenttäbiologien Symbiontissa julkaisemani viitteillä varustetut artikkelit arkeologien OopArtseista - Out-of-place-artefacts - sekä antiikin luonnonfilosofien kuvaukset esihistoriallisina pidetystä megafaunasta:http://www.helsinki.fi/~pjojala/Flintstones.htm;http://www.helsinki.fi/~pjojala/rakennelmat.htm;http://www.helsinki.fi/~pjojala/gigantismi.htm.)
Kansanrunoissa "Vipusen vatsaan", eli Viroisen haudalle, lähtee milloin Väinämöinen, milloin Ilmarinen tai Lemminkäinen. Mikäli Väinämöinen oli vanha ja pitkäpartainen, vielä pidempi parta oli Vipusella: "Itse virsikäs Vipunen, mies vanha varaväkevä, tuo viruvi virsinensä, luottehinensa lojuvi; haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilta yleni, leppä leukaluun nenässä, pajupehko parran päällä, otsalla oravakuusi, havuhonka hampahilla." (17:57-66.) Vipunen oli lisäksi Väinämöistäkin parempi laulaja: "Siinä virsikäs Vipunen kyllä lauloi ja osasi! Ei ole kuultu eikä nähty sinä ilmoisna ikänä parempata laulajata, tarkempata taitajata: suu se syyteli sanoja, kieli laski lausehia, kuin on sälkö sääriänsä, ratsu jalkoja jaloja." (17:553-562.) Genesiksen patriarkat olivat niin pitkäikäisiä, että heille tieto-taito ehti karttua ja heitä saattoivat tulla kuulemaan jälkeläiset monen polven päästä. Kalevalassa henkilöhahmot menevät varsinkin Väinämöisen kohdalla Genesikseen verraten iloisesti sekaisin. Väinämöinen on jonkinlainen jokapaikan höylä.
(Vaka-vanha Väinämöinen, laski laulellen vesiä... Urea jacta est, Jari Tammi? Google-terveisiä Suuren Tammen liepeille… Velimiehesi opetti minulle kaikki pahat tavat Ruostejärven kesäsiirtolassa, terveisiä vaan pankinjohtajalle!)
Vipusen sanat voivat liittyä myös muuhun, kuten päivän päästöön, tai sampoon joka ei "sanoja puutu". Kertomuksessa voi nähdä yhtymäkohdan Gilgamesh-eepoksen sankarikuninkaaseen, joka hakee tulvasta selvinneeltä Uthnapistimiltä suurta tietoa. Tässä taas voi nähdä vastineen Nimrodin ja patriarkka Nooan parivaljakolle. Kuitenkin sillä erolla, että Raamatussa Nimrod kuvataan kapinallisena joka uhmaa ja vääristelee vanhaa isien uskoa ja tietoa. Kalevalassakin Väinämöinen ja Vipunen ottelevat. Vipunen "syö" Väinämöisen, mutta joutuu sylkemään hänet ulos liian kovana palana purtavaksi. Väinämöinen veistää ensimmäisen veneen, ja kun se törmää ison hauen hartioille, valmistaa hän kalanluisen kanteleen ja lumoaa sen soitolla luomakunnan. Toisinaan ulkomaisissa vedenpaisumusmyyteissä arkkia vetää samaten suuri kala, vaikkei Raamattu tällaiseen sadunomaiseen kielikuvaan sorrukaan. Genesiksessä huomiota saa ainoastaan se, että arkissa piti pelastaa vain maaeläimet, kalalajien edustajien pärjätessä ulkopuolellakin.
Yleisimpiä luomiskertomuksia eri kansojen mytologioissa on hyperlahjakkaan käsityöläisen tekemä kosmos. Sanan kosmos vastakohta on kaaos. Kalevalan hahmoista etenkin Väinämöinen ja seppä Ilmarinen ovat käteviä käsistään, joskaan heitä ei aseteta aivan jumalten asemaan. Myös Genesis kertoo ensimmäisestä sepästä, mutta "raudan synnyn" merkitystä muinaisen yhteiskunnan arkipäivään ei tarvitse lähteä etsimään Araratilta saakka. "Yöllä syntyi Ilmarinen, päivällä pajasen laati." (9:113-114.) Kehitysopilliseen edistysuskoiseen maailmankuvaan verrattuna Genesiksen ihmiskunta kuitenkin oli seppä jo syntyessään. Siinä väkivaltaisen Lemekin väitetään olleen ensimmäinen moniavioinen isäntä, jonka pojista varttuivat, paitsi "teltoissa asuvien ja karjanhoitajien kantaisä" Jaabal ja Juubal eli "kaikkien niiden kantaisä, jotka kannelta ja huilua soittavat", myös Tuubal-Kain, josta tuli "kaikkinaisten vaski- ja rautaaseiden takoja" (Gen 4:20-22).
(Kts. essee Jobin ja Genesiksen intertekstuaalisuudesta ja Jobin tarkempi kuvaus muinaisen ihmisen metallurgiasta, umpilouhoksista, koiran ja hevosen kesyttämisestä, maidon hapattamisesta, urbanisaatiosta ja luolamiehistä luolalapsineen, Arabian rämeistä – ja useammista viittauksista jäähän, lumeen, pakkaseen (sekä mannerjäätikköön) kuin koko muussa raamatussa yhteensä:http://www.helsinki.fi/~pjojala/job.htm.)
Raudan synnyssä kuvataan ensimmäistä teräaseen työstämistä seuraavasti: "'Jos otan sinut tulesta, ehkä kasvat kauheaksi, kovin raivoksi rupeat, vielä veistät veljeäsi, lastuat emosi lasta' Siinä vannoi rauta raukka, vannoi vaikean valansa, ahjolla alasimella, vasaroilla, valkkamilla; sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 'Onpa puuta purrakseni, kiven syäntä syöäkseni, etten veistä veikkoani, lastua emoni lasta. Parempi on ollakseni, eleäkseni ehompi, kulkijalla kumppalina, käyvällä käsiasenna, kuin syöä omaa sukua, heimoani herjaella.'" (9:172-192.)
Genesiksen mukaan ensimmäinen veriteko oli juuri veljessurma, Kainin surmatessa Aabelin. Kain päätyi tekonsa myötä taakseen pälyileväksi pakenijaksi. Vaan miten kävi raudan lupauksesta huolimatta: "Sai siitä teräs pahaksi, rauta raivoksi rupesi, petti vaivainen valansa, söi kuin koira kunniansa: veisti raukka veljeänsä, sukuansa suin piteli, veren päästi vuotamahan, hurmehen hurahtamahan." (9:259-266.) Runon asiayhteydessä sukua oli kuitenkin tässä vaiheessa jo enemmän kuin muutama henki, toisin kuin Genesiksessä.
Suomalaisista taruhirviöistämme kerrotaan etenkin Pohjolan yhteydessä ja niitä ovat muun muassa satasarvinen härkä ja tuhatpäinen tursas, rautakourainen jättiläiskotka tai vaakalintu, tulinen ruuna, kyinen pelto, Hiiden hirvi ja suuri suomuhauki. Tyypillistä monille edellä mainituista eläimistä on suureellinen koko, mutta lajityypeiltään Kalevankankaan pedot eivät kuitenkaan yleensä poikkea nykyään tunnetuista. Hirvi on Suomen suurin luonnonvarainen eläin ja sampien kadottua Suomen järvistä hauki lienee suurin sisävesien kala. Dinosaurukset tai lentoliskothan ovat virallisesti esihistoriallisia, mutta ajatusleikissä Strabon, Pliniuksen, Aelianuksen, Jesajan, Jobin, Herodotoksen, Lucanin, Marcellianuksen, Aristoteleen jne. rinnalla niille voivat mielestäni olla sukua korkeintaan vesikyy, tursas ja vaakalintu.
Kaksi jälkimmäistä syöksee tarvittaessa tulta: "Taop' on tulinen kokko, vaakalintu valke'inen!" (19:179-180. Vrt. Tursas ja Iso Tammi.) Kun Kalevalassa tehdään myyttinen eläin, se on sinänsä tunnettu hirvi, joutsen tms., mutta kielikuvaan haetaan tehoa Tuonelasta, Manalasta tai Hiidestä kuin sukupuuton sijoilta - tai Vedenpaisumusta edeltäneestä antediluviaanisesta maailmasta konsanaan. Kantelettaren 3. kirjan 47. runossa neidon kitaansa hotkaisema lohikäärme on selkeämmin symbolinen hahmo. Samanlaisia tarumotiiveja tavataan myös muinaispohjoismaisten saagojen Botnar, Norbotn- tai Trollebotn-nimisessä kaukomaassa, josta sankarit käyvät vapauttamassa prinsessan tai ihme-esineen. Olisiko tässä skandinaavinen vastine Kadonneelle Maailmalle?
Viron kansalliseepos on Kalevipoeg. Viron Harju-, Viru- ja Tartumaalta tunnetaan runsas synty- ja paikallistarinasto, jonka sankarina Kalevanpoika-niminen väkimies tai jättiläinen hävittää suuria petoeläimiä, rakentaa linnoja sekä panee maanviljelyksen alulle. Suomenpuolisissakin runoissa ja lauluissa myös itse Kalevala-hahmo poikansa kanssa on jättiläinen ja sankari.Mitä vanhempaan ainekseen raamatussa sukeltaa, sitä aforistisempi merkitys on nimen käsitteellä. Restauraatiossa nimi ikään kuin palaa juurilleen – ja tästä "uudesta nimestä" sanotaan, ettei sitä tiedä kukaan muu kuin sen saaja. Ainakaan kutsumanimi ei sellainen nimi ole. Ideaalikaasussa nimi merkitsi kaikkea, mitä sen kantaja oli. Nimi ei ollut enne (Nomen est omen), eikä nimeä edes varsinaisesti ansaittu, vaan se kuvasi kantajansa täydellisesti arkkityyppinä ja alkuperäisenä tarkoituksenaan.
Kalevalassa ihmisellä on Genesiksen tavoin mystisen läheinen yhteys eläimiin.
"Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa; ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran." (3:175-182.) Oliko Suomi ennen satojen tuhansien, vai ainoastaan muutaman ison vesijättöisen järven maa? Ylipäänsä voi sanoa, että Kalevalan ensimmäiset runot muodostavat kirjalle vetisen alun. Myöhemminkin Kalevalan välienselvittelyissä ja tapaturmissa on suhteettoman paljon hukkumiskuolemia. Jotkut ajelehtivat vesissä päiväkausia, veli hukkuu suohon, sisko veteen. Jobin kirjan erikoisuuksiahan olivat viittaukset aavikoitumiseen. Toisaalta kirjassa viitataan myös mannerjäätikköön ja siinä mainitaan lumi, jää, pakkanen ja lumisade useammin kuin koko muussa Raamatussa yhteensä.
Jobin kirjan erikoisuuksiahan olivat viittaukset paitsi elinikien nopeaan tippumiseen ja sisarusavioliittojen epäonnistumiseen, myös aavikoitumiseen. Toisaalta kirjassa viitataan todellakin myös mannerjäätikköön, jonka tiedetään pahimmillaan peittäneen kolmasosan planeetastamme ja ulottuneen pohjoisessa Keski-Eurooppaan aina Saksankin yli.:”Oletko käynyt lumen varastohuoneissa, oletko nähnyt rakeiden varastot?” ”Sillä hän sanoo lumelle: ‘Putoa maahan’, samoin sadekuurolle, rankkasateittensa ryöpylle. Niin hän kytkee jokaiselta kädet, että kaikki ihmiset hänen tekonsa tietäisivät. Pedot vetäytyvät piiloon ja pysyvät luolissansa. Tähtitarhasta tulee tuulispää, pohjan ilmalta pakkanen. Jumalan henkäyksestä syntyy jää, ja aavat vedet ahdistuvat.” (38:22, 37:6-10).
Edelleen Kalevala ei ole niinkään Jumalan kieltävä, kuin Jumalan vesittävä. Kalevalassa eletään "Eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan." (Esim. 11:311-312.) Eepoksessa tunnustetaan sekä hyvä Jumala, että paha Hiisi tai Lempo. Jumalaa rukoillaan ja hän vastaa oikeastaan kaikkiin rukouksiin - itsekkäisiin ja oluen hankintaan liittyviinkin - myöntävästi. Jumalaa rukoillaan myös Pohjolassa. Jumalaan viitataan tavallisesti nimenomaan kaiken Luojana. Väinämöisen veren tyrehdyttävän Ukon vilpitön poika jopa katsoo edustavansa Jumalan tahtoa: "En liiku omin lihoini, liikun Luojani lihoilla, en väiky omin väkini, väikyn väellä kaikkivallan, en puhu omalla suulla, puhelen Jumalan suulla. Josp' on mulla suu suloinen, suloisempi suu Jumalan, jospa on kaunoinen käteni, käsi Luojan kaunihimpi." (9:507-516.) En osaa sanoa, mikä suhde Luoja-Jumalalla on Ukko ylijumalaan vähäisempien hyvien ja pahojen jumalolentojen johdossa. En myöskään sitä, mikä tästä aineistosta on peräisin ajalta kristinuskon saapumisen jälkeen.
Kalervon surmattu suku kasvaa uudelleen laajaksi yhdestä ihmisestä, joskin Kalevala on hieman ristiriitainen sanoessaan toisaalla suvun löytyneenkin piilosta. Tarina voisi kuvata ihmiskunnan alkua pienestä alkupopulaatiosta alkukatastrofin jälkeen. Läntisemmässä Inkerissä on säilynyt Kullervo-runon johdanto, jossa Kalervikko kyntää meret ja metsät ja viimeisen mättään tai kannon haljetessa tulee esiin kaksi poikalasta, Kalervo ja Untamo. Kyseessä on kansainvälisen ihmisensyntymyytin jäänne: ensimmäinen ihmispari löytyy puunrungon, sokeriruo'on, kurpitsan, kiven, luun tms. sisästä.Kytkentä Genesikseen löytyy Eevasta joka sai alkunsa Aadamin kylkiluusta. ("Eeva" merkitsee sanahistorialtaan "elämää","Aadam" ihmistä.)
Kalevalan kauneusihanne poikkeaa monien muiden karujen
luonnonolojen kantakulttuurien tavoin nykyisestä: "Elä itke,
tyttäreni, nuorna saamani, nureksi! Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi; toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi; kolmas kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi." (4:119-127.) "Naista" tarkoittava sana Genesiksen hepreassa on ishshah. Sana saattaa olla peräisin kantasanasta "olla pehmeä". - Se Raamatun seksuaalikielteisyydestä. Eedenissä
kauneusihanne ei liene ollut lihavuus ainakaan eukon hengissäkituuttamisen johdosta.Kauneusihanne oli kroppa, jonka ei tarvinnut raataa itseänsä jänteväksi – koska mies hoiteli metsällä käymisen. Neanderthalin ihmisen yhteydessä unohdetaan tyypillisesti paitsi hänen nykyihmistä suurempi kallontilavuus ja keskipituus, myös sitäkin voimakkaat lihakset. (Teoria ydinsota-kaavailuihin verrattavasta vulkaanisesta ydintalvesta, pimeän aiheuttamasta D-vitamiininpuutteesta/riisitau
Kalevalan tarinoissa sisarukset eivät mene keskenään naimisiin.Päinvastoin, ensin surmaa Kullervon sisar, sitten Kullervo itsensä tunnonvaivoissaan harrastettuaan tietämättään sukurutsausta. Kosittaessa morsianta kuitenkin kutsuttiin kauniisti "sisarueksi" ja sulhasta "veljyeksi". (Esim. 18:272, 334, 22:273; 22:21, 27, 33, 39, 45, 279.) VT:ssä tietenkin Abram ja Saaraikin olivat vielä sisarpuolia, Kainin puolisosta puhumattakaan. Vasta Mooseksen laissa sukulaisliitot kiellettiin "Darwinin asteelle" (Charles nai serkkunsa ja oli onnellinen lapsiperheen avioliitossaan). Egyptissä sukuavioliitot jatkuivat saman kuningasdynastian sisällä varsin myöhäiselle ajalle saakka - tarinoiden mukaan.
Kalevalassa esitellään Genesiksen tavoin naisten nimet vain poikkeustapauksissa. Yleensä naiset tunnetaan miehensä tai poikansa kautta.
"Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille. Se on polkeva rikki sinun pääsi ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän." (Gen 3:15.) Tuonelassa käyvä Lemminkäinen sivuaa Genesiksen protoevankeliumin ennustusta tulevasta kuoleman samaan aikaan voittamasta ja voittavasta Vapahtajasta, joka syntyy ihmisäidistä. Lemminkäisestä käytetään Kalevalassa myös nimiä Kaukomieli tai Ahti Saarelainen. Katkera Märkähattu karjanpaimen nostattaa vedestä kyyn, tai sitten joko ampuu tai pistää Lemminkäistä maagisella aseella. Protoevankeliumin ennustuksessa vihollinen taas pistää Vapahtajaa kantapäähän salakavalasti juuri murskaantuessaan samassa teemassa Akilleuksen kanssa.
Lemminkäisen kuoleman yhteyteen liittyy "Vesikäärmeen synty": "Märkähattu karjanpaimen, Untamolan umpisilmä, se minun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen. Vesikyyn ve'estä nosti, lapokyyn on lainehesta vasten vaivaista minua; enkä tuota tiennytkänä, en tiennyt vesun vihoa, umpiputken ailuhia.* Sanoi äiti Lemminkäisen: 'Voipa miestä mieletöintä! Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset laulavasi: et tiä vesun vihoa, umpiputken ailuhia!.'" (15:575-590.) Lemminkäisen äiti haravoi Tuonelan virrasta poikansa jäännökset ja yrittää herättää niitä eloon. Vastaava Kristus-käsitettä muistuttava tyyppi löytyy myös Egyptin Osiris- sekä Balder-myyteistä. Väljemmin tarkasteltuna Kristus-tyyppeihin voi lukea useampiakin hahmoja ympäri maailmaa. Puolijumalisilla kyvyillä varustetun, suuria urotekoja suorittavan sankarihahmon odotus on ollut aivan ylikansallinen.
Lemminkäinen hiihtää hiiden hirven, valjastaa tulisen ruunan, surmaa kutsumattomana vieraana Pohjolan isännän ja osallistuu samporetkeen. Kyisen suon kyntäjä on helposti yhdistettävissä myös Herkuleeseen tai Gilgameksen sankariin, joka tekee vastaavia urotöitä. (Sillä poikkeuksella, että Kaksoisvirtainmaan märillä pelloilla on lohikäärmeitä. Gilgamesh ja Enkidu tappoivat seetrimetsää vartioineen Humbaba-hirviön.) Kyntääkseen pellon Lemminkäisen oli ensin valjastettava tulinen ruuna. Tarinalle löytyy vastine antiikin Iasonista, jonka härillä oli vaskiset sarvet ja sorkat ja jotka korskuivat tulta ja rikkiä. Kyntämiinsä vakoihin Iasonin piti kylvää lohikäärmeenhampaita, joita jokaisella tosi miehellä toki oli taskussaan.
Kalevalassa Lemminkäinen on hahmo, jolla on eniten tekemistä naisten kanssa. Vapahtajakin on kosminen naistenmies, sillä seurakunta mielletään feminiiniksi ja Messias maskuliiniksi niin Raamatun sivuilla, kuin Eläinradan tähtikuvioissakin. (12 pääkuvion ja 3x12 dekaanin korrelaatiosta Jaakobin siunaukseen, Mooseksen siunaukseen, sekä juutalaishistorialliseen pelastushistorian virstanpylväisiin erikseen toisaalla.) Vanhan raamatunkäännöksen "ylkähän" merkitsi sulhasta. Lemminkäinen teki urotekonsa saadakseen Pohjan neidon. Hänessä on saattanut yhdistyä kirottu Haam ja protoevankeliumin sana käärmeentappajasta. Joidenkin tutkijoiden mukaan Lemminkäinen kuuluu runoissa eri sarjaan kuin Kalevalan kansan Väinämöinen ja Ilmarinen, vaikka hänet näiden joukkoon runoja yhdistettäessä sommiteltiinkin. Märkähattu karjanpaimen on toisaalta hieman antiikin kiertelevän, kulkureita suojelevan Hermeen - ja sitä kautta Kainin kaltainen.
Matkallaan kuokkavieraaksi Pohjolan häihin, kohtaa Lemminkäinen vaaroja, joista erästä kuvataan "Käärmeen synty"-sanoissa: "Päätyi Luoja kuulemassa; sanan virkkoi, noin nimesi: 'Pahasta paha tulisi, konna konnan oksennosta, jos ma tuolle hengen loisin silmät päähän siunoaisin.' Saipa Hiisi kuulemahan, mies häjy tähyämähän. Itse luojaksi rupesi; antoi Hiisi hengen tuolle konnan ilkeän kinalle, Syöjättären sylkemälle: siitä kääntyi käärmeheksi, muuttui mustaksi maoksi. Mist' on tuolle henki saatu? Henki Hiien hiilloksesta. Mist' on syyetty syäntä? Syöjättären syäntä. Mist' on aivot ankeloisen? Virran vankan vaaluvista. Mistä tunto turmiolla? Kuohusta tulisen kosken. Mist' on pää pahalle pantu? Pää pahan pavun jyvästä... Mist' on suuta suunnitettu? Suu solesta Syöjättären. Mist' on kieli kehnon suussa? Keitolaisen keihä'ästä. Mist' on hampahat häjyllä? Okahista Tuonen ohran. Mist' on ilkeän ikenet? Ikenistä Kalman immen.... 'Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen, maan karva, kanervan karva, kaiken ilmankaaren karva!'" (26:715-738, 743-750, 759-761.) Käärme matelee maassa ja erityisesti sen suuvärkki kiinnittää huomiota. - Näidenkään piirteiden tulkinnassa ei tosin tarvitsisi lähteä Eedeniin saakka, koska kyy on ainoa myrkyllinen eläin Suomen luonnossa.
Kyyn katsotaan myös aiheuttaneen pakottavan pakkasen. (30:223-234.) Genesiksessä ankarat sääolot alkoivat vasta vedenpaisumuksesta, joka taas oli syntiinlankeemuksen jälkimaininkeja (sanan varsinaisessa merkityksessä) (Gen 8:22). (Napamantereille saakka ylettyvät paksut hiilikerrostumat, suuret saniaisten yms. lehdet, suurikokoiset lentävät hyönteiset jne. muistuttavat joskus vallinneesta tasaisesta ilmastosta, mutta siitä erikseen toisaalla:http://www.helsinki.fi/~pjojala/Veden_viemaa.htm)
Ihmisen vaistomaiset pelot liittyvät usein juuri käärmeeseen ja vereen. Tietenkin joku voi kysyä munasta ja kanasta. Tietysti Genesiksessä on voitu valjastaa primitiivisiä vaistoja vain todistelemaan omia tarkoitusperiä.
"Lapsensaajaisen sanoissa" symbolinen synnyttäjähahmo on negatiivinen: "Tyttä oli Tuonelan sokea, Loviatar, vaimo vanha, pahin Tuonen tyttäriä, ilke'in manattaria, alku kaikille pahoille, tuhansille turmioille. Sill' oli muoto mustanlainen, iho inhon-karvallinen. Tuopa musta Tuonen tyttö, ulappalan umpisilmä, teki tielle vuotehensa, pahnansa pahalle maalle." (45:23-34.) Aadamkin pani lankeemuksesta kaiken syyn ensimmäisen naisen päälle, vaikka tapahtumasta tulikin virallista ("heidän silmänsä aukesivat ja he erottivat hyvän pahasta") vasta Aadaminkin tultua perheen päänä mukaan juoneen. Pahan ilmaantuminen kuuluukin olennaisena osana kosmostarinoihin. Monissa kulttuureissa uskotaan, että ihminen oli alun perin hyvä ja että lankeemuksesta on erityisellä tavalla osallisena nainen. Kuten sanottua, Raamatun tarinassa itse vastuu oli kuitenkin sitä pakoilleella miehellä.
"Ota kultainen kurikka kätehesi oikeahan! Sillä haittoja hajota, pihtipuoliset porota, lukot Luojan lonkahuta, takasalvat poikki taita mennä suuren, mennä pienen, kulkea vähäväkisen!" (45:139-146.) Eevaa ei voi pitää ainoana syyllisenä lankeemukseen, mutta ensimmäinen hän kuitenkin oli. Miehen kohdalla kirous koski haasteellisen ja innostavan työn muuttumista raskaaksi ("otsasi hiessä"), sekä kuolemaa ("maaksi pitää sinun jälleen tuleman"). Naisen kohdalla kirous taas liittyi fyysiseen kipuun ja erityisesti synnytykseen. Kalevalassa samassa yhteydessä pyydetään Jumalaa avaamaan synnytyksen portit: "Tuo mulle tulinen miekka, säkehinen säilä kanna, jolla ma pahat pitelen, ilkeät iki asetan, tuskat tuulen teitä myöten, kivut aavoillen ahoille!" (45:253-258.) - Genesis muuten kertoo Eedenin itäporttia karkoituksen jälkeen vartioineista kerubeista, sekä tulisesta ja säkenöivästä miekasta. Tulinen miekka oli viimeinen muisto kadotetusta paratiisista. Tämä myytti on elänyt voimakkaana kiinalaisen Shang Ti:n, korkeimman Luoja-Jumalan, palvonnassa taolaisuuden läpi aina keisariajan loppuun saakka. (Kiinan muinaiset kirjoitusmerkit, bambukirjat jne. lienevät tällä paradigmalla varma tapa reputtaa antropologian opinnäytteissä: http://www.helsinki.fi/~pjojala/Vainamoisen_veneenveistosta.htm)
Joosuan kirjan pitkää päivää on vaikea sovittaa yhteen Kalevalan 47. runon pitkän yön kanssa, koska alueiden pitäisi olla samoilla pituuspiireillä. (Ainakin nykyään Israelissa ja Suomessa on suurin piirtein sama kellonaika. Vuodenajatkaan eivät ole päinvastaiset koska Israel ei sijaitse pallon toisella puoliskolla leveyspiirejä lukiessa.) Pimeys saattaa kuitenkin liittyä vulkaanista alkukatastrofia luonnollisesti seuranneen "ydintalven" tai jääkauden aiheuttaneeseen ilmakehän tuhkaan. Päivänpäästö lienee Kalevalan vastine Skandinaavisen Edda-eepoksen luonnottoman pitkään jatkuneelle talvelle Fimbulvetrille. Tällaista aineistoa Kalevalassa voisi ehkä olla Päivän päästön ohella myös Tulinen nuoli taivaalla. (Jääkauden alkamisen teknisistä ongelmista enemmän toisaalla.)
Ennen kaikkea on huomautettava, että Kalevalassa esiintyy myös sellaisia viittauksia Raamattuun, jotka ovat peräisin myöhäisemmältä, Suomen kristilliseltä ajalta. Tällaisia lienevät esimerkiksi raskaaksi tuleminen neitsyenä - korpimaittain sanottuna puolukasta. Kalevalan viimeisen runon (50.luku) Marjatta esittää selvästi Neitsyt Mariaa ja nimetön poika, jonka Väinämöinen tuomitsee suolle vietäväksi ja puulla päähän lyötäväksi, voittoisaa Jeesus-lasta. (Vaikka Kupittaan lähteen tarinat unohdettaisiinkin. Tuohon aikaan paikka oli merenpohjaa.)
Voisiko kuitenkin ajatella, että evankeliumin saapuessa näillekin raukoille rajoille, nähtiin nimettömässä lapsessa kalevalaisen perimätiedon täyttymys? Oikean nimen löytyminen oli lapsen elinkelpoisuuden ehto monissa varhaiskantaisissa kulttuureissa ja vasta nimen saatuaan lapsi oli yhteisön hyväksytty jäsen. Parjatun äidin pojalle ei tuntunut ensin löytyvän nimeä laisinkaan. Edelleenkin tuntuu olevan vaikea luokitella Karjalan Kunigasta.
1900-luku on perimätiedon suhteen kristitylle surullinen vuosisata, sillä teknologian ja passiivisten tiedonsiirtomenetelmien päihdyttämänä moni kansa ja kulttuuri on katkaissut vuosituhantisen perimätiedon ketjunsa. Sammatin Eliaksen, sittemmin Kainuun lääninlääkärin auktoriteetista kertoo se, että hänen kirjoistaan kieleemme ovat vakiintuneet mm. sanat kolmio, neliö, kuutio, kide, kuume, laskimo ja valtimo, solu ja vaikkapa suudelma. Elias Lönnrotin aikainen kansainvälinen perimätiedon keräysinnostus sattui tulemaan yhdennellätoista hetkellä, ennen kuin oma palasemme kansojen yhteiseen muistikuvaan menetettiin lopullisesti.
Pauli Ojala, tuohiurkuri
http://www.kp-art.fi/default.htm
Pelasta elämä - lahjoita verta!
Safe a Life - Donate Blood!