Takaisin Ajatusvarikolle - Back to the Thought Deposit
HAASTE - CHALLENGE
Dinoglyyfit
- Dinoglyfs - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa - Prehistoric Creatures Documented by the Ancient Man

Materialismi eli Monismi

MATERIALISMUS UND MONISMUS

Kirjotti
L.H. Sandelin
Lukion rehtori
Porvoo
WSOY
1909
 

Aikalaiskuvauksen skandeerauksesta ja sen lapsuksista vastuussa Pauli Ojala. Kysymyksiä voi esittää osoitteeseen Pauli.Ojala@gmail.com

www.kp-art.fi/pl/kortit.html


Sisällysluettelo
I Johdanto sivu 1
II Voima ja aine - sivu 9
III Elämä ja kehitys - sivu 19
IV Sielunelämä - sivu 35
V materialistinen totuus - sivu 52
VI Materialismin suhde uskontoon - sivu 66
VII Materialistinen siveellisyys - sivu 81
VIII Loppusana - sivu 96


I Johdanto
1
Sana materialismi johtuu latinalaisesta sanasta ma­teria = aine ja merkitsee siis suomeksi samaa kuin »ai­neellisuus.).
Tassa on ·meidan kuitenkin kohta ensiksi tehtava erotus tietopuolisen ja kaytannollisen materialismin va­lilla. J aIkimmainen on semmoinen eliimiinsuunta, j olla ei ole mitaan korkeampaa paamaaraa kuin aistilliset nau­tinnot tai niita varten tarpeellisten varojen ja keinojen hankkiminen. Tietopuolinen materialismi taas on kat­santokanta, j onka mukaan ei ole olemassakaan mitaan muuta kuin tiima nakyvainen eli aistimilla havaittava maailma. Se kieltaa toisin sanoin kaiken henkisen, niin Jumalan kuin ihmishengenkin olemassaolon.
Tietopuolisesta materialismista on nyt tassa kirja­sessa etupaassa puhe.
Tietopuolinen ja kaytannollinen materialismi eivat viilttamattomasti kuulu yhteen. Kaytannollinen mate­rialisti voi kylla syysta tai toisesta tunnustaa j otain materialistisesta poikkeavaa maailmankatsomusta. Han on esim. jo lapsuudessaan voinut omistaa kristinuskon syysta, etta sita hanelle on opetettu. J a han on siina pysynyt ehka juuri siita syysta,. etta han kaytannollisena materialistina ei ole huolinut vaivata itseaan semmoisten kysymysten tutkimisella.
Sandelin. Materialismi. - 1

2
'Toiselta puolen on kylla my os ollut semmoisia tieto­puolisia materialisteja, joiden harrastukset eivat suinkaan
·ole tarkottaneet ainoastaan aineellisuutta. Semmoisia oli­vat esim. stoalaiset vanhana aikana. He halveksuivat aistillisia nautintoja ja pyrkivat vapautumaan aineellisuu­den vallasta.
Asianlaita on nyt kerran semmoinen, etta ihmiset ylipaansa ajattelemisessaan j.a toiminnassaan eivat ole kovinkaan johdonmukaisia. Niin eivat elama ja oppi myoskaan aina ole sopusoinnussa keskenaan. Mutta toi­selta puolen on my os luonnollista, etta nama kaksi aina jonkun verran vaikuttavat toisiinsa.
Tietopuolinen ja kaytannollinen materialismi kuulu­vat toki myos varsin laheisesti yhteen.
Kai jokainen sen kiisittaa, etta on jarjetonta harras­taa semmoista, mita ei ollenkaan ale olemassakaan. Totta kai sitte materialistikin huomaa, ettii kaikki henkiset riennot ovat turhia, koska mitaan henkista ei oleo J os han on vahiiiikaan johdonmukainen, niin mita han har­rastaisi muuta kuin aineellisuutta, aistillisia nautintojaan. J a onhan toiseltapuolen myos luonnollista, ettakunkin elaman laatu paljo vaikuttaa hanen katsantokantaansakin. Kaytannolliselle materialistille on materialistinen katsan­tokantakin epailematta luonnollisin, koska se paraiten on sopusoinnussa hanen kaytannollisten harrastustensa kanssa.
Oman katsantokantansa vastakohtaa materialistit useimmiten sanovat spiritualismiksi, j9ka sana johtuu lati­nalaisesta sanasta spiritus (henki). Silla he tarkottavat semmoista kasitysta, . etta aineellista maailmaa ei todelli­suudessa ole olemassa. Yksin henkimaailmalla on todel­lista olevaisuutta. Mutta vaikl.<a uskookin henkisten voi­mien ja olentojen olevan olemassa,niin ei. silt a valtta­mattomasti tarvitse kieltaa aineen olemassa oloa.

2
Toiselta puolen on kyUa myos oUut semmoisia tieto­puolisia materialisteja, joiden harrastukset eivat suinkaan
·ole tarkottaneet ainoastaan aineellisuutta. Semmoisia oli­vat esim. stoalaiset vanhana aikana. He halveksuivat aistillisia nautintoja ja pyrkivat vapautumaan aineellisuu­den vallasta.
Asianlaita on nyt kerran semmoinen, etta ihmiset ylipaansa ajattelemisessaan ja toiminnassaan eivat ole kovinkaan johdonmukaisia. Niin eivat elama ja oppi myoskaan aina ale sopusoinnussa keskenaan. Mutta toi­selta puolen on myos luonnollista, etta nama kaksi aina jonkun verran vaikuttavat toisiinsa.
Tietopuolinen ja kaytannollinen materialismi kuulu­vat toki myos varsin Hiheisesti yhteen.
Kai jokainen sen kasittaa, etta on jarjetonta harras­taa semmoista, mita ei ollenkaan ole olemassakaan. Totta kai sitte materialistikin huomaa, etta kaikki henkiset riennot ovat turhia, koska mitaan henkista ei oleo J os han on viihaiikiian johdonmukainen, niin mitii han har­rastaisi muuta kuin aineeUisuutta, aistillisia nautintojaan. J a onhan toiseltapuolen myos luonnollista, ettakunkin elaman laatu paljo vaikuttaa hanen katsantokantaansakin. Kaytannolliselle materialistille on materialistinen katsan­tokantakin epailematta luonnollisin, koska se paraiten on sopusoinnussa hanen kaytannollisten harrastustensa kanssa.
Oman katsantokantansa vastakohtaa materialistit useimmiten sanovat spiritualismiksi, joka sana johtuu lati- . nalaisesta sanasta spiritus (henki). Silla he tarkottavat semmoista kasitysta, . etta aineellista maailmaa ei todelli­suudessa ole olemassa. Yksin henkimaailmalla on todel­lista olevaisuutta. Mutta vaikka uskookin henkisten voi­mien ja olentojen olevan olemassa, niin ei silta valttii­mattomasti tarvitse kieltaa aineen olemassa oloa.

3
'Materhilistit sanovat mielellaanoppiansa >>uudemmaksi maailmankatsantokannaksi», vaittavat, etta se perustuu tieteen viimeisl~n,tuloksiin. He tietavat kylla, etta nyky­ajan ihmiset 'tuntevat tavattoman suurta kunnioitusta »tieteen viimeisia tuloksia~ kohtaan. J a niihin on sitii mukavampi vedota, kl.m useimmat ihmiset tietysti eivat itse osaa ottaa selkoa siita, mitka nama »tulokset» oikeas­faan ovat.
Mutta onhan toiselta puolen paljo semmoisiakin ihmi­sia, jotka paremmin luottavat siihen, mika on vanhaa ja koeteltua .. Sentahclen vaitetaan toiste taas, etta »mate­rialismi on vanhin kaikista maailmankatsantokannoista».
Kumpikaan vaite ei ole aivan oikea. Silla tieteen tuloksia voi selittaa ed tavaIla ja tiedemiesten joukossa on nykyaankin seka materialisteja etta materialismin vas­tustajia. Eika ihmiskunnan historia tunne sita aikaa, milloin materialismi olisi oIl ut yksin vallitsevana. Jal­kimmainen vaite on kuitenkin ehka oikeampi.
Kunkin yksityisenkin ihmisen kasitys ja harrastus lahenee luonnollisesti aluksi materialismia. J 0 ennenkuin henkielama varsinaisesti on herannyt, vaikuttaa ulko­maailma valtavasti aistimien kautta meihin. Siihen sen­tahden ihmisen huomio ensiksi kiintyy eikii pienella lap­sella viela ole kykya tehda erotusta sen ja henkieliiman valilla. Materialismi onkin juuri semmoisen ihmisen kat­santokanta, joka ei ole voinut kohota tuota ensimmaista kasitystaan korkeammalle tai joka on vajonnut sille takasin.
Samaten on materialismi kyIla ihmiskunnankin histo­riassa ikivanha katsantokanta. Varsinaisena oppina se esiin­tyy jo 5:11a vuosisadallae. Kr. kreikkalaisessa filosofiassa.
Harvoin on materialismi kuitenkaan oIl ut yleisemmin levinneena kuin Ranskassa ennen sikalaista suurta vaIlan-

4
kumousta ja sen aikana eli siis 18. vuosisadan jiilkipuolis­kolla. Silloin jo yleisesti julistettiin: »Ihminen on kone», ja vakuutettiin, ettii maailma ei voi tulla onnelliseksi, ennenkuin jumalankieltiiminen on yleisesti piiiissyt val­taan. Marraskuussa v. 1793 n. s. kansalliskonventti juh­lallisesti piiattikin lakkauttaa kaiken uskonnon, jonka sijaan asetettiin jiirjen palvelus. Mutta tamii materia­lismin voitto oli silloin varsin lyhytaikainen. Monet jiir­kyttiivat historialliset tapahtumat ja uudestaan heriinnyt uskonnollinen harrastus vaikuttivat, ettii se ennen pitkiiii sai viiistyii ihanteellisemman katsantokannan edestii.
Nykyaikanakin on, niinkuin tunnettu, materialistinen katsantokanta jiilleen varsin suosittu sivistyskansojen keskuudessa, sekii meilla ettii muualla.
Tiinne ovat materialistiset opit tulleet etupiiassa Sak­sasta .. Meillii eriimman tunnetut materialistiset kirjailijat ovatkin saksalaisia, esim. eliiintieteilijii Karl Vogt (t 1895) ja liiiikari Ludvig Buchner (s. 1824). Viimemainitun teok­sista on enimmiin tunnettu eras »Voima ja aine» niminen paksu kirja.
Nama edustavat kuitenkin viihan vanhempaa, noin viime vuosisadan puolivalissa muodissa ollutta materia­listista katsantokantaa. J alienee heidan opeillaan kylla vielii varsin pa1jo kannatt~jia laajemman yleison keskuu­dessa. Se onkin verrattain helppotajuinen. Vaan ei se siltii enaa taida olla oikein hyviissä kurssissa. Ei taida olla juuri monta tiedemiestii, jotka nyt eniia hyvaksyisi­vat sita· semmoisenaan. Siihen viittaa jo sekin seikka, ettii. materialistit varsin yleisesti eivat enaa tahdo hyvak­sya nimitysta materialismi. He ovat sille keksineet toi­sen, kauniimmalta soivan nimityksen: »monismi» .
. Sana monismi johtuu kreikkalaisesta sanasta monos (= yksi, ainoa) ja tarkottaa semmoista oppia, etta on ole-

5
massa yksi ainoa olemisen peruste. Itsessaan tama nimitys siis ei sano mitaan siita, mika tuo peruste oikeastaan on. Monistinen on myos esim. kristinusko, koska se johtaa kaiken olevaisen yhdesta, J umalasta. Mutta materialis­tien mielesta se tietenkaan ei voi ol1a mikaan muu kuin aine. J a he ovat nyt kerran opilleen omistaneet tuon nimityksen. Mutta niin ollen ei myoskiian ole mikiian oleellinen erotus olemassa materialismin ja monismin va­lilla. Monismi on vain jonkun verran enemman ajanmu­kainen, koska se todistuksiaan varten on voinut kayttaa hyvakseen luonnontieteissa, varsinkin kehitysopissa, viime vuosikymmenina tapahtunutta snurta edistysta.
Monismin vastakohtana materialistit halveksuen pu­huvat dualismista. Talla nimityksella, joka johtuu lati­nan sanasta duo (= kaksi), he tarkottavat semmoista kat­santokantaa, jonka II!ukaan aineen ohessa on henkisiakin olentoja ja voimia. Semmoinen ajatus on heidan mieles­taan perati epatieteellinen.
Monistisen opin tunnetuimpia julistajia on nykyiii:in Jenan yliopiston professori Ernst Hackel (synt. 1834). Erittain kuuluisaksi on tullut hanen kirjansa »Die Welt­rats eh> (Maailmanarvotukset), joka nykyaan on jOnkun­lainen materialistien raamattu. Siina han Inulottelee mo­nistisen filosofiansa avulla kaikki maailmanarvotukset voi­vansa ratkaista. Silla onkin oUut tavattoman suuri me­nekki*) ja nahtavasti on uskovaisia varsin paljo. Kiih­koisasti toimii Hackelin oppien puolesta eras Jenassa oleva ,)Deutscher Monistenbund,) (Saksalainen monistiliitto).
Mutta jos Hackelilla ja hanen kirjallaan on ihailijoita,
*) Taman kirjottajalla on saksankielinen, rnuutama vuosi taka­perin ostettu kappale (siita ovat seuraavassa esitetyt lainaukset otetut). joka nirnilehdella olevan ilrnotuksen rnukaan on 121-130. tuhatta. On siita myoskin kaannoksia muutarnille rnuille kielille, esim. ruotsiksi.

6
niin on se toiselta puolen myos saanut osakseen mita an­-karinta arvostelua monen patevan tiedemiehen puolelta. Tulisi kuitenkin liian laajaksi tehda niista selkoa. Mai­nittakoon tassa vain eras kuu1uisan filosofin, Berlinin yli­opiston askettain kuolleen professorin Fr. Paulsenin 1au­sunto. *) ,)Tunnen,), han sanoo, ,)harvoja kirjailijoita, jotka niin vahan ymmartavat filosofiaa kuin Hackel. Hiin on kauttaaltaan dogmaatikko. Hanella on, taytyypa mel­kein sanoa, oikein kadehdittava lahja jollain kaavalla, jollain uudella tiedesanalla hankkia itselleen taydellinen tyydytys vaikeimpiinkin kysymyksiin nahden.,) »Olen lu­kenut tata kirjaa palavalla hapealla, haveten kansamme yleisen ja filosofisen sivistyksen nykyista tilaa. Ettii sem­moinen kirja saattoi tulla kirjotetuksi, painetuksi, oste­tuksi, 1uetuksi, ihailluksi, uskotuksi kansassa, johon kuu­1ui Kant, Goethe, Schopenhauer - se on surullista.»
Ylipaansa taytyy tarkastaessaan eri tiedemiesten 1au­suntoja tiista Hiicke1in kirjasta tulla siihen johtopaatok­seen, etta, vaikka han siina esiintyy kaikkitietiivanii pro­feettana, niin han todellisuudessa on kovasti tietamaton kaikkien muiden- tieteiden aloilla paitsi siina, mita han itse varsinaisesti on tutkinut: biologiassa (elamaa koskeva tiede). Mutta han osaa esiintya tavattoman suurella var­muudella ja se se juuri ihmisia lumoo.
Viime aikoina on taalla meidankin maassamme ja var­sink in yhteydessä nyt niin laajalle levinneen sosialidemok­raattisen liikkeen kanssa alettu innokkaasti 1evittaa mate­rialistista oppia. Sita sisaltavat esim. amerikka1aisen asian­ajajan Ingersollin teokset, vaikka tosin tekijan oma katsan­tokanta niissa verrattain vahan tu1ee nakyviin. Han tahtoo ennen kaikkea havittaa kristinuskon eika han muuta kuin

7
ohimennen esita omaa katsantokantaansa. Otteita useiden materialististen kirjailijain, Buchnerin, Hackelin y. m. kir­joista, sisiiltaa kirjanen: »Tieto ja usko,kirjotuksia uudem­masta. maailmankatsantokannasta, toimitti Monisti. *) (Seuraavassa kaytan tiista kirjasta lyhennysta: T. ja u.).
Omituista on, etta meikaJiiiset materialistit eiviit ole suomeksi toimittaneet itse piiakirjaa, Hackelin »Maailman­arvotuksia». Ainakin yhtenasyyna siihen taitaa olla se, ettii sitii eioIe niinkiian helppo suomentaa. Hiickel on niiet oikea mestari sepittamaan ja kiiyttiimiian kaikellai­sia, enimmakseen kreikankielesta lainattuja nimityksia. J uuri tiitii seikkaa han etupaassä saaneekin kiittiiii kir­jansa suuresta menestyksesta. Nama hirveiin oppineilta kuulostavat nimitykset tekeviit suureen yIeisoon mahtavan
. vaikutuksen. **) Mika tavattoman suuri oppi mahtaa­kaan olla katketty:r:tii niiden taakse! Totta kai niin oppi­nut mies tietaa totuuden sanoa! Liian noyryyttavaa olisi tunnustaa, ettei noita sanoja kasita.
Mutta jUUI'i tiima., joka saksalaisessa kirjassa tekee niin suuremmoisen vaikutuksen, se tekee suomentaessa vaikeutta. Suomenkielessa pyritaiin naet vapautumaan vieraskielisista sanoista eiviitkii ne suomenkielen raken­teeseenkaan tahdo oikein sopia. Ne tekisivat sentiihden suomalaiseen lukijaan oudon vaikutuksen. Jos ne taas suomennetaan, niin etta lukija niita ymmartaa, niin Iu­mous hiiviiia.
Seuraavassa on tarkotukseni lyhyesti esittaii ja arvos­tella materialismia eri puolilta katsottuna. Ettei kukaan
*) Esitys Lassa kirjasessa on osaksi perati sekavaa, jopa pai­koin suorastaan hullunkul'inen. M:utta siihen on kai suomentaja­kin osaltaan ollut syypaana.
**) Biichner sanoo: ,>Materialisrni ei tarvitse rnitaan keino­tekoista peittelemista taikka tyhjaa sanahelinaa salatakseen taikka vaaristelHtkseen totuutta'>. (!)

8
VOlSl sanoa minun vaarentaneen materialistien mielipi­teita, tahdon perustaa esitykseni ~tteisiin yllamainituista Monistin ja Hackelin kirjoista. (Hackelin kirjasta mai­nits en vain sivun, koska en ole ottanut huomioon muita hanen teoksiaan kuin mainittua »Maailmanarvotukset»).
Ollaan ehka valmiit moittimaan minua siita,· etta edellisessa olen arvostellut Hackelin kirjaa ja etta sen mukaan esitan materialistista katsantokantaa, vaikka se ei oIe suomeksi ilmestynyt. Saksankielta taitamaton voi sanoa, etta hanella ei ole tilaisuutta vertaamaan esi­tystani siihen. Mutta toiseIta puolen koska materialis­tit niin ihailevat tata kirjaa, olisi vaarin olla huomioon­ottamatta niita selityksia, jotka se antaa. Sanottaisiin, etta arvostelen materialismia nyt jo voitetun kamian mukaan.
Huomattava on myoskin, etta minun seuraavassa on pakko kosketella useampia luonnontieteellisiakin kysymyk­sia. Arvellaan ehka, etta on uskallettua antautua siihen semmoisen, joka ei ole mikaan luonnontutkija. Sita ei kuitenkaan voi kokonaan valttaa, koska materialismi juuri ennen kaikkea luonnontieteista etsii tukea vaitteilleen. J a on myoskin huomattava, etta materialismi esiintyy eliimiinkatsomllksena, joka tahdotaan kaikille tyrkyttaa eika suinkaan pitaa vain varsinaisten luonnontutkijain yksinomaisuutena. Mutta onhan siina tapauksessa mei­dan jokaisen, jos naet tahdomme olla itsenaisesti ajatte­levia ihmisia, suoranainen veIvollisuus muodostaa itsel­lemme oma mielipiteemme siita. J os ei sita saa arvos­tella, niin eihan se sitte ole muuta kuin uskonkappaleit­ten tyrkyttamista.

II Voima ja aine
9
Materialistit vaittavat, niinkuin jo on mainittu, etta tama aistimilla havaittava maailma, jossa me elamme, on ainoa todellisuus. Se on muka ainoa, josta meilla on jotain todellista kokemusta ja sen kautta tietoa.· Ainoa
. todellisuus on se, jonka me voimme. aistimillamme havaita.
Mutta se onkin sitte oikein »kouraantuntuva todellisuus».
J okainen voi huom~ta sen, etta meita ymparoivan maailman muodostaa suuri maara ainetta seka etta siina esiintyy kaikellaisia ilmioita, j otka aineessa olevat voi­mat aikaansaavat.
Mika on sitte selvempaa ja varmempaa kuin etta . tama aine ja nama voimat ovat olemassa! J a koska ma­terialistit pyrkivat monistiseen eli yksiselitteiseen maail­mankatsomukseen, niin on myos selvaa, ett'ei mitaan muuta olekaan Dlemassa .. He ainakaan eiviit tahdo mis­taan muusta tietaa.
Mutta nyt tiedemiehet eivat ole tyytyneet tuohon »kouraantuntuvaan todellisuuteeD» vain setnmoisenaan. He ovat ryhtyneet sita tarkemmin tutkimaan. Ja mate­rialistittahtovat tietystt olla tieteellisia jos mitkaan.
Sentahden onkin niin omituista, etta, niinkuin kohta voi huomata jotain materialistista kirjaa lukiessa, he eivat pidakaan todellisuutena sita, mita me aistimillamme yoimme havaita. Aistimemme heidan mielestaan joko

10
·eivat ole kyIIiksi tarkkoja havaitsemaan aineen oikeata laatua tai ne suorastaan pettiivat meita.
Niinpii me esim. esineissa naemme kaikeIIaisia vii­reja. Mutta materiaIistit niinkuin muutkin luonnon­tutkijat viiittaviit, ettei niissä mitaan semmojsta ole. TodeIIisuudessa ovat aivan toisellaisia ne luonnontapah­tumat, jotka meissa vaikuttavat noita viiriaistimuksia. Nama ovat toisin sanoin kokonaan omakohtaista (sub­jektiivista) laatua.
AistimiIIemme tuntuu epailemiitta myos silta, etti'.i. suuri osa ainetta, esim. vuoret, on yhtenaista, kovaa ja liikkumatonta. Mutta Biichnerin mukaan se on suuri erehdys. Han sanoo esim. (T. ja u. s. 9):
.>Kun ihminen jo edeltapain on piintynyt siihen uskoon, eUa materia on vaan kovaa, hidasta, raakaa ja ilman liiketta; kun han pitaa sita taydellisesti kykenematt6mana aikaansaamaan semmoisia ilmiOita, kuin henki ja itsetietoisuus - - on jokainen yritys opet­taa ha.nelle parempaa turha.>.
Koska aine siis monessa suhteessa ei olekaan semmoi­nen, kuin meistii niiytt~a, pitaa koettaa ottaa selkoa siita minkalainen se sitte oikeastaan on. Tiedemiehet ovatkin monen eri tieteisopin (teorian) avulla koettaneet seIittiia aineen ja voiman luontoa. Vaan materiaIisteja miellyttiiii kaikista enimman n. s. atomioppi. Onpa se heiIIe kay­nyt oikein jonkunlaiseksi uskonkappaleeksi, johon he kaikki muutkin opinkappaleensa perustavat *). Pitaa siita tassa sentahden tehdii vahiin tarkemmin selkoa.
AtomeiIIa **) tarkotetaan aineen kaikkein pienimpia osia, niin pieniii, etteiviit eniia sen pienemmiksi voi jakau-
*) Tama oppi muuten ei ole mikaan nykyaikainen keksinto, koska muutamat vanhan ajan filosofit jo esittivat sen, tosin ei aivan samalla tapaa kuin nykyaan, mutta kuitenkin paapiirteissaan samana.
**) Itse tuo sana atomi on lainattu kreikankielesta ja merkitsee semmoista, mita ei voi leikata rikki, jakamatonta. Suomeksi voisi ehka sanoa niita hiukkeiksi:

11
t.ua. Mutta pienuudestaan huolimatta ne toisiinsa yhty­malla aikaansaavat kaikki maailmassa t.avattavat luke­mattomat eri ainemuodostukset, muodottomasta savi­mohkaleesta. aina ihmiseen saakka.' Atomeista on ko­koonpantu basilli, joka on niin pieni, etta ihmissilma vah­vimmasta suurennuksesta huolimatta ei voi huomata sita, mutta samaten myos koko aareton maailmanavaruus.
Kaikki atomit eivat ole samallaisia. Ainakin pai­noonsa ja kokoonsa nahden eroovat toisistaan n. s. alku­aineitten atomit, esim. kullan, hopean, lyijyn j. n. e. Ja nama. atomien erilaiset ominaisuudet ovat kai pysyvaisia, koska alkuaineita ei ole voitu muuttaa toisiksi, ainakaan mu uta kuin poikkeustapauksissa.
Tama atomien painon tai muun ominaisuuden erilai­suus ei kuitenkaan yksin riita selittamaan luonnon luke­mattomia vaihtelevia ilmioitiL J os ne olisivat liikkumat­tomia, niin olisi tietenkin myos koko niistii koottu luonto liikkumatonta, kuollutta. Mutta ne ovatkin alituisessa, monella tapaa vaihtelevassa liikkeessa, ikaankuin pienen pienet biljardipaUot, jotka »painamalla ja sysiiamallii» (Druck und Stoss) saattavat toinen toisensa liikkeeseen.
Nama atomien liikkeet ovat nyt sitte perussyyna kaikkiin maailmassa huomattaviin ilmiOihin. Niita maa­raavien lakien tunteminen. on sentahden materialisteille Y oikea »viisaan kivi», jota he kaikin voimin etsivat. Epiii­lematta atomioppi onkin luonnontutkimukselle tehnyt suuria palveluksia. Sen avulla on etupaiissa kemia tyos­kennellyt ja keksinyt niin paljo luonnonsalaisuuksia. Tiimii ei siltii esta, etta atomit todellisuudessa ovat koko­naan kuviteltuja suureita, jonkunlaisia kuvia, jotka tut­kijat ovat muodostaneet itselleen tyotaan varten.
Materialisteille atomioppi ei ole ainoastaan joku teoria muiden rinnalla. Se on kaikkien luonnonsalaisuuk-

12
sien avain. J os me vain kyllin tarkoin tuntisimme iliita voimia, jotka panevat atomit liikkeeseen, niin me myos­kin taydelIisesti tuntisimme kaikki Iuonnonilmi6t.
Kuitenkin tiedamme todellisuud.essa seka atomeista etta niissa vaikuttavista voimista varsin vahan. Eihan kukaan viela koskaan oIe nahnyt eika millaan muulIakaan aistimelIaan havainnut yhtaan tuommoista at.omia. Vai­kea sentahden on sanoa, minkalaisia ne oikeastaan ovat. Ovatko ne pyoreita vai minkamuotoisia. j. n. e.? Kukin kuvittelee niita omalIa tavallaan.
Samaten mita voimaan tulee, niin naemmehan kylla esim., etta ilmaan heitetty kivi putoo jalleen maahan, ja tunnemme kolauksen, jos se putoo paallemme, mutt a siita voimasta, joka sen vaikuttaa, em me nae vahinta vilah­dustakaan. Paatellaan vain, etta jonkun voiman taytyy olIa tuommoisen ilmiOn takana. J a kun viela lisaksi on huomattu, etta sama ilmi6 uusiintuu niin usein kuin kivi tai joku muu semmoinen esine ilmaan heitetaan, niin on siita tehty se johtopaatos, etta siina vaikuttaa yleinen Iuonnonlaki, jolle on annettu nimeksi painolaki. Onpa viela huomattu, etta saman Iuonnonlain mukaan taivaan­kappaleetkin kulkevatsaannollisia ratojaan. Mutta mika tuo painovoima oikeastaan on ja minkatahden se vaikuttaa juuri niin kuin se vaikuttaa, sita ei kukaan ihminen viela oIe pystynyt selvittamaan eika taida kukaan ihmi­nen vastedeskaan siihen tehtavaan pystya.
Yhta vahan tiedetaan tai kasitetaan myos esim., min­katahden toiset aineet pyrkivat yhtymaan, toiset eivat. Minkatahden esim. rauta ruostuu, mutta ei kulta, miksi sokeri sulaa vedessa, mutta ei kivi? Emme muuta osaa sanoa kuin etta semmoinen Iuonto nyt kerran on. Min­katahden tois.et ovat painavampia kuin toiset, se on meille samallainen arvotus, j. n. e.

13
Nama ja lukemattomat muut ovat semmoisia kysy­myksia, joihin ei mikaan tiede osaa vastata. Niinpa sa­noo myoskin kuuluisa saksalainen luonnontutkija Du Bois Reymond: ,>Kysymykseen siiUt, miM. on voima jaaine sek~, kuinka meidll.n pitll.ll. niitll. ajatella, tll.ytyy luonnonJutkijan kertii" kaikkiaan sanoa; Ignorabimus.> (emme koskaan ttile sita tietamaan).'
Niin vahan me todellisuudessa tunhemme ainetta ja sen voim:ia, etta koko taman nakyvaisen eli ulkonaisen maailman olemassaolo' on voitu asettaa epailyksen alai­seksi. Mehan. e~me voi valittomasti huomata ainetta ja sen voimia, vaan ainoastaan niita aistimuksia, joiden nojalla paatamme aineen ja voiman olevan olemassa. Mutta .semmoiset aistimukset voivat helposti pettaa. Ei ole niinkaan aistimiimme luottamista. Olemmehan juuri nahneet, kuinka materialistit<..vaittavat, etta aine todelli­suud.essa on aivan toisellaista kuin milta sesilmissamme nayttaa.
Samaten jos loukkaat silmaasi pimeassa, niin naet tulta, vaikkei siina mitaan tulta olekaan. Luulemme unessa nakevamme paljo sellaista, mika ei ole todellista. Meilla on siis mielikuvia ka:ikellaisia, joita ulkonainen to­-dellisuus ilmeisesti ei vastaa. Se taytyy jokaisen naita asioita ajattelemaan tottuneen joka tapauksessa myon-
taa, etta me tunnemme ainoastaan jonkun verran ilmi6­maailmaa. Meilla tai ainakin minulla on kaikellaisia n. s. aistimuksia. J a varsin yleisesti otaksutaan, etta nama aistimukset vaikuttaa joku todellisuudessa oleva ulko­maailma. Mutta minkalainen tama aistimaailma Itsessaan on, se on meille taydellinen arvotus.
Mikaan niin aivan mahdoton ei sentahden ole se aja­tus, etta koko nakyvainen maailma kaikkine ilmiOineen olisi olemassa ainoastaan meidan mielikuvituksessamme. SiiheIi johtopaatokseen on joka tapauksessa moni vakava ajattelija tullut.

14
Mutta toiseksi jos olisikin olemassa -ainetta ylipiiiinsii, niin silta ei suinkaan olesanottu, etta on atomeja. Todel­lisuudessa ovat tutkijat vain otaksuneet tammoisiii kaik-
. kein pienempiii osia olevan, ettii heillii olisi joku liihto­kohta, jostavoivat laskujaan alkaa. Ei ole mitiiiin liir­keviia . syyta, otaksua, etta· on joku raja mahdollisuudella jakaa ainetta vielii pienempiin osiin. Onhan mahdotonta jiirjellii kasittiiii, miksei atomeja voisi viela pienempiin osiin jakaa, jos ne kerran ovat ulottuvaisia kappaleita.
J opa tutkijat viime aikoina ovat huomanneet seikkoja, jotka viittaavat siihen, ettii ainakin osa niista kappa­leista, joita tiihan saakka on sanottu atomeiksi, voi ha­jaantua vielii pienempiin osiin, joita on ruvettu sanomaan elektroneiksi. Niinpii on esim, keksitty radium nimista alkuaine~ta, joka on siitii omituinen, etta siita yhta mit­taa sateilee lamp6ii. Tatii on selitetty siten, ettii siina olevat atomit vahitellen riijahtavat rikki pienempiin osiin, josta syntyy liimp6ii..
On semmoisiakin tutkijoita, jotka kieltiivat, etta ato­meilla on ulottuvaisuutta. Ne ovat muka vain jotain voimapisteitii. J a selvaa onkin, etta, j ollei atomeista lahtisi jotain voimaa, jotain vaikutusta meidan aisti­miimme, niin ei niiM ainakaan meille olisi olemassakaan. Mutta on tatakin hyvin vaikea meidan kasittaa. Kuinka semmoinen voisi vaikuttaa, jota muuten ei ole olemassa? Ja jos nailla pisteilla itsellaan ei ole mitaan ulottuvaisuutta, niin kuinka ne sitte yhdessakaan voivat muodostaa ulot­tuvaa ainetta. Onhan muuten 0 + 0 = O.
On tiima kaikki sus hyvin vaikea kasittaa, kuinka sen kaantaakin. Mutta jos saamme uskoa materialisteja, niin he kylla osaavat meille naista atomeista tarkkoja tietoja antaa.
He tietaviit ensiksi varmasti sen, etta ne ovat ole­massa ja etta ne voimat, jotka panevat ne liikkeeseen, ovat kokonaan koneellista laatua.

15
Vaan he tietavat viela paljoa enemmankin. He tie­tavat ilmottaa, etta niin hyvin itse atomit kuin niissa vaikuttavat voimatkin ovat havHimattomia ja muuttu­mattomia, etta ·.niin hyvin aineen kuin voimankin maail­manavaruudes~.a loytyva kokonaismaara ijankaikkisesti on tasm1:illeen· yhta ~~uuri.
Materialistit paattelevat nain: Atomit eivat miten­kaan voi liavita, koska ne eivat voi jakautua pienemmiksi
. eli hajota. Esineet eli kappaleet tosin kylla hajoavat eli haviavat, mutta tama merkitsee ainoastaan sita, ettii nii­den atOmit siirtyvat uusiin yhtymiin. J os esim. pol­timme puukappaleen, hayttaa tosin silta kuin siinii. oleva aine haviaisi. . Niinei kuitenkaan ole asianlaita. Puu­aine muuttuu vain kaasuksi ja tuhkaksi, jotka yhteensa sisaltavat kerrassaan kaikki· ne atomit, mitka ennen oli­vat tuossa poltetui:1sa puussa. Yksikaan niista ei puun palamisen kautta ole havinnyt; Koska siis ei yksikiian atomi voi havita, niin taytyy maailmanaineen kokonais­maii.ra ijankaikkisesti olla sama.
Samaten tutkijat ovat huomanneet, ettii voima kyllii. voi esiintya monessa eri muodossa, mutta etta sen suu­ruus siltii pysyy muuttumattomana. Se on katkettyna tarmona (energiana)esim. jossakin puukappaleessa. Kun se palaa, muuttuu tarmo lammoksi. Sen voi taas muut- <. taa siihkoksi ja siihkon tyoksi j. n. e. J os nyt tammoi-. set muutokset tapahtuvat jossakin suljetussa jarjestel­massa, s. o. jos ei tuota voimaa paase minnekaan sivul­lepain »vuotamaam, niin tutkijain tekemien havaintojen mukaan tarmon tai sen suorittaman tyon kokonaismaara aina pysyy tasmalleen yhta suurena. Voidaan kulkea toisesta voimanmuodosta toiseen ja lopulta tulla takasin alkuperaiseen.. Lampoa voi muuttaa tyoksi, esim. jotain konetta kiiyttamaan ja tyon voi muuttaa liimmoksi ilman

16
etta, tuon muutoksen kautta mitaiin tarmoa on mennyt hukkaan tai tullut ,lisaa.
Tammoisten havaintojen pohjalla J!laterialistit piiiit­televat, etta asianlaita on sama kokomaailmankaikkeu­teenkin nahden. Siinakin ilmiot kyllii vaihtelevat monella tavalla, mutta sen tarmon kokonaisniiiarii ei voi koskaan kasvaa eika, vaheta. Se pysyy aina samana.
,)Samalla tavalla kuin materia on kuolematon ja M.viamatiin, samoin myos sen seuralainen liikunto; *) yhta voi yhta vahan M.­vittaa taikka luoda kuin toista,), sanoo Buchner (T. ja u. s. 12).
Tata samaa aineen ja voiman pysyvaisyytta tar­kottaa myoskin Hackelin n. s. substanssilaki, jolle han antaa niin suuren merkityksen, etta han sanoo:
,)Siita on tullut se varma johtotahti, joka viemonistisen filoso­fiamme maailmanarvotusten valtavan labyrintin (sokkelon) lapi nii­den selittamiseen').
Ohimimnen sanottuna on erittain kuvaavaa Hacke­liin nahden, mita eteva fysiikan tutkija, Pietarin yliopis­ton professori O. D. Chwolson kirjassaan »Hegel, Hackel, Kossuth ja 12. kasky~ **) sanoo hanen substanssilaistaan. Han on ottanut vaivakseen lahemmin tutkia Hackelin esitysta siita ja sanoo sen johdosta m. m.:
»1. Hackel selittaa, etta eras fysikallinen laki on hanen monistisen jarjestelmansa perustus ja johtotahti. 2. Hackel ei ole pitanyt tarpeellisena edes pinta­puolisestikaan ottaa selkoa tasta laista kiiyttamalla jotain alkeellista fysiikanoppikirjaa.
3. Sen sijaan han on tyytynyt lukemaan jotain kansantajuisia sepustuksia tai han luottaa omiin hama­riin muistoihinsa.
*) Epatarkka sana, jolla kai tarkotetaan tarmoa.
**) Tama alkuperaisesti saksalainen, mutta myos ruotsiksi ilmes­tynyt teos on erittain suositettava, jos joku t~J1too paremmin tutustua naihin kysymyksiin. 12. kasky kuuluu: ,)Ala koskaan kir­jota mistll.ll.n, jota et ymmarra.~

17
4. Hanella ei ole aavistustakaan sen tarmolain sisal­lyksesta, joka muka on toinen puoli hanen substanssi­lakiansa.
5. Jokainen hiinen lukuisista substanssilakia koske­vista lausunnoistaan on viiiira.»
. J a kuitenkin, ei ainoastaan oman tietonsa vaan yli­paansakin kaiken ihmistiedon puutteellisuudesta huoli­matta Hackel samaten kuin muutkin materialistit meneeja esittaa rohkeasti vaitteita semmoisistakin seikoista, jotka kerrassaan ovat kokemuksemme, niin jopa kasityskykym­me kin rajojen ulkopuolella.
Silla ijankaikkisuudesta meilla ei missaan tapauksesS'a voi olla vahintakaan kokemusta eika tietoa. Materialistit itse puhuvat mielellaan siita, etta elamaa maan paiilla jo on ollut satoja miljoonia vuosia. J a se on kai vain niin­kuin joku silmanrapays edelliseen kehitykseen I).ahden. Semmoisista huimaavista numeroista me emme edes voi muodostaa itsellemme mitaan kasitysta. Mita me sitte siita tietaisimme, onko tama kaikki kerran alkanut vai eiko olel
Niin, me emme edes ollenkaan kykene kasittamaan, mita ijankaikkisuus oikeastaan on. Meidan on yhta mahdotonta kasittaa, etta maailmalla ei olisi mitaan alkua kuin etta se jonakin hetkenii olisi alkanut olla olemassa. J a yhta mahdotonta meille on muodostaa itseIlemme joku kasitys aineen kokonaismaarasta. Me emme voi ajateIla, ettei'maailmalla olisi minkaanlaisia rajoja. Mutta yhta mahdotonta on meidan ajatella, etta se jossakin maara­tyssa paikassa loppuisi. Kuinka me nyt sitte voisimme kaikesta tastii jotain tietaa?
Emme huoli sen laajemmalta penkoa materialistien oppia voimasta ja aineesta, vaikka he itse panevat siihen niin paljo painoa. Luonnollisesti heidan oppinsa parai­Sandelin, Materialismi. - 2

18
ten pitaa paikkansa elottomaan luontoon nahden. J os heidan oppinsa siihenkin nahden nayttaytyy nain hata­raksi, kuinka luotettavina oppaina totuuden pyhaan val­takuntaan voi heita sitte ylipaansa muilla aloilla pitaa!
Olkoon kuitenkin viela huomautettuna, etta materia­listien edella esitetty oppi ei suinkaan ole mitaan monis­mia, vaikka he itse niin tahtovat vaittaa. Opettavathan he painvastoin, etta niin hyvin aine kuin voimakin ovat molemmat yhta ijankaikkiset olemisen perusteet. Mutta jos niin on, niin eihan maailma sitte riipu yhdestii, vaan kahdesta perusteesta eli tekijasta, aineesta ja voimasta. J a nama ovat keskenaan aivan erilaatuisia. Aineella on esim. ulottuvaisuutta, jota me taas emme voi ajatella voi­malla olevan. J os tama ei ole dualismia, niin olisipa hauska tietaa, mita se sitte on.

III Elämä ja kehitys
19
Materialistit tahtovat, niinkuin jo ennen on huomau­tettu,. :;l.tomiopin avulla koneellisten voimien vaikutta­miksi selittiHi. kerrassaan kaikki aistimaailmassa tavatta­vat ilmiOt. Elamakaan ei heidan mielestaiin ole mitaan muuta kuin atomien koneellisia liikkeita. Elollisessa luon­nossa maaraavat yksin samat lait ja voimat, mitka elot­tomassakin. Nii.npa sanookin Buchner (T. ja u. s. 9): ,>Pitkl:l.t ajat naytti mahclottomalta taikka selittamatt6malta, kuinka kuolleet, hitaat atomit saattoivat synnyWl.a elarnan ilmi6ita; taoa paivana ei mikaan ole selvempaa, kuin eWi niin monimutkaiset ja omituiset kuin elamanilmiot ovatkin, ne eivat kuitenkaan muuta mitMn ole kuin omituisten ehtojen alaiseksi joutuneen tavallisen materian liikkeita.'>
Samaa tarkottaa kai Hackel myos, kun han (s. 87) sanoo: »Koko se ihmeellinen moninaisuus eHivia olentoja, joka maanpallomrne tayttaa on viime kaclessa muuttunutta auringon valoa'> (I)
Tastii on nyt sitte muka taysin riittavana todistuk­sena yksinpa jo se seikka, etta elavastii ruumiista ei voida loytaii. mitaan semmoisia aineita, joita ei elottomassakin luonnossa ole. Sama, happi, vety, typpi y. m. s. aineet siirtyvat lakkaamattomassa kiertokulussa maasta ja ilmasta kasveihin, elaimiin, ihmisiin ja jalleen maahan ja ilmaan.
Eikii. tiima elottoman luonnon muuttuminen elolli­seksi sen kummempaa olekaan. Ainakin Hackel vaittii.ii., etta, kunhan vain erinaiset tarpeelliset aineet mii.aratylla tavalla yhdistyvat, niin jo syntyy elamaa, elava kasvi

20
tai eläin. Hän sanoo esim. (s. 103): »Yksinomaan hiilen omituiset kemiallis-fysikalliset ominaisuudet - - ovat koneelliset syyt noihin omituisiin liikunto-ilmiöihin, joiden kautta elolliset eroavat elottomista ja joita ahtaammassa mielessä sanotaan elä­mäksi.»
Mutta jos nyt niin on, että elämä riippuu yksin hii­len ominaisuuksista, niin täytyy kysyä: Miksei elämää sitte synny, kun kemisti keittää kokoon hiilihydraatteja, jommoisia elimistöt sisältävät? Ei asia nyt kuitenkaan niin aivan yksinkertainen ole. Luulevatpa toki materia­listitkin, että siihen tarvitaan vielä muitakin selityksiä.
Mutta ei heidän siltä suinkaan tarvitse joutua pulaan.
Sillä heillä on todellinen taikasana, joka kaikki peittää ja kaikki voi, johon he aina voivat turvautua, kun muut selitykset pettävät. Se sana on kehitys. Kerrassaan kai­kesta olevaisesta voi sanoa, että se on semmoiseksi kehit­tynyt. Syystäpä Buchner sanookin (T. ja u. s. 22): ,>Voima, aine ja kehitys, ne ovat ne kolme taikasanaa, joiden avulla luonnollinen maailmanjärjestys voidaan tehdä ymmärrettäväksi.,>
Koska materialistit siis katsovat kehitysoppia niin erinomaiseksi oman katsantokantansa tueksi, niin on siitä tässä muutamin sanoin tehtävä selkoa. Se ei kuitenkaan koske yksin elollista maailmaa, vaan koko luontoa yleensä.
Kehitysvoimaa on materialistien mielestä aineessa itsessään oleellisena ominaisuutena. Ainakin Häckelin mukaan on tämä voima vaikuttamassa jo siinä alkuai­neessa, n. s. maailman eetterissä *), josta koko näkyväi­nen maailma ijluka on kehittynyt. Siinä olevat jännitys­voimat ovat muka vaikuttaneet, että se on osaksi tiivis­tynyt. Siten se on jakautunut kahdellaisiin: painotto-
*) Sillä tarkotetaan jotain atomeja vielä paljoa hienompaa ainetta, joka muka täyttää koko maailmanavaruuden. Häckelillä tuntuu olevan erityinen mieltymys tähän aineeseen ja hän puhuu siitä niin varmasti kuin paraimmasta tutustaan ainakin. Muiden tutkijain keskuudessa se varsinkin viime aikoina lienee suuresti ,>menettänyt kurssiaan'> erittäin arvotuksentapaisena asiana.

21
miin eetteriatomeihin ja painaviin kappaleatomeihin. Hilkimmaiset ovat sitte taas kaikellaisten liikkeitten ja yhtymisten kautta aikaansaaneet aistimilla havaittavat kappaleet pienimmastii suurimpaan.,
Taivaankappaleet ovat syntyneet jonkunlaisesta alku­sumusta. Tiima, joka ensin oli ja osaksi vielakin on levinneenii lapi avaruuden, joutui kiertaviian liikkeeseen. Siina syntyi siten tiheiimpiii keskuksia, jommoinen esim. aurinkomme on. Sen ympari alkoivat kiertotiihdet kier­tiiii. Nama olivat alkuaan valkosen hehkuvassa tilassa. Mutta viihitellen ne jaahtyiviit sen kautta, ettii lampoa niista siiteili ulos avaruuteen.
Aurinkoamme kiertiivistii tiihdistii on meidiin erittiiin­kin huomattava se, jolla itse asumme. Tamii maapal­lomme on sekin satoja miljoonia vuosia takaperin ollut valkosen hehkuvassa tilassa. Mutta se. jaiihtyi vahitel­len ja alkoi sopia elavien olentojen asuinsijaksi.
Maan paalle ilmestyi silloin joskus jotain aivan yksin­kertaista, elaviiii ainetta, n. s. protoplasmaa. J a tasta yksinkertaisesta alusta ovat sitte pitkien aikojen kuluess-a kehittyneet kaikki seka jo sukupuuttoon kuolleet etta vielii nytkin maan piii.i.lla elaviit lukemattomat erilaiset kasvi- ja elainlajit, alhaisimmista alkuelaimista alkaen aina ihmiseen saakka. Kaikilla elavillii olennoilla on siis yhteinen sukupuunsa. Sita on erittiiinkin Hackel ahke­rasti koettanut selvittiiii.
J a mikii on nyt sitte koko tiimiin niin ihmeen moni­muotoisen kehityksen aikaansaanut? Niin, ei pida vain uskoa, ettii siinii mitiian sen erikoisempaa olisi ollut. Ei, juuri samat koneelliset voimqt ne ovat olleet, mitkii ta­valliset, kemialliset ja fysikalliset ilmiotkin vaikuttavat. Kerettiliiiseksi huudetaan se, joka uskaltaa ajatella siina jonkun erityisen voiman vaikuttaneen.

22
Tässä on nyt kuitenkin erityisesti huomattava eras luonnonlaki, n. s. luonnonvalinta. Materialistit katso­vat, ettii se jo yksin on riittanyt koko elollisessa maail­massa tapahtuneen kehityksen aikaansaamaan. Sitii op­pia, joka tahtoo elioitten kehitystii selittaa varsinaisesti sen kautta, sanotaan tavallisesti darwinismiksi kUl.lluisan englantilaisen luonnontutkijan Charles Darwinin (s. 1809, t 1882) mukaan. Hiin on naet erittiiin nerokkaalla ta­valIa sitii kehittanyt.
Darwin koettaessaan selvittaa kehityksessä vaikut­tavia syitii huomautti siita seikasta, ettii maan piiiilla on liian ahdasta, etta kaikki syntyvat eli6t voisivat siihen mahtua. Kun niitii syntyy liian paljo, niin taytyy niiden keskenaiin taistella olemassaolonsa puolesta. Mutta kaikki tietysti eiviit voi yhta hyvin tassä taistelussa pitaa puo­liaan. Sillii kaikki eiviit ole yhta hyvin siihen varustetut. Samojen vanhempienkin jiilkeliiisissa on aina pienia eroa­vaisuuksia. On sentahden luonnollista, etta heikommat pikemmin sortuvat tassa olemassaolonsa taistelussa. Sita vastoin paremmin elaman ehtoihin mukautuneilla omi­naisuuksillaeli kyvyillii varustetut jaavat kauemmin eloon ja voivat siis myoskin paremmin jatkaa sukuaan. Siten ne voivat jattaa nama paremmat kykynsä eli ominaisuu­tensa perinnoksi jiilkeliiisilleen. J a niiin on viihitelIen kehittynyt elimia ja ominaisuuksia kaikellaisia. Satoja miljoonia vuosia kestanyt kamppailu on viihitellen aivan pienten muutosten kautta tuottanut ne lukemattomat eri elain- ja kasvimuodot, jotka nyt maan pinnan tayttaviit. Nain yksinkertainen on ollut syy ja niin hammastyttavan rikas muodoista tulos.
Eipa kumma, etta tama luonnonvalintaoppi mate­rialisteille on oikea herkkupala. . Onhan sen mukaan kaikki tapahtunut taysin koneellisesti. He eivat vasy-

23
kään tätä oppia levittämästä eivätkä vakuuttamasta, että se yksin riittää kaikki luonnonsalaisuudet selittämään. >,Me tiedämme", sanoo Biichner (T. ja u. s. 8), "että siinä alku­sumussa, josta meidän aurinkokuntamme kaikkine ilmeineen (?) ja asukkaineen vähitellen on tiivistynyt ja kehittynyt, jo alkuisin on täytynyt löytyä kaikki kyvyt ja mahdollisuudet tulevaisiin muo­dostuksiin niihin luettuina ajettelevat olennotkin.»
Ja Häckel väittää (s. 12) tämän opin kautta saaneen lopullisen selvityksensä seuraavat tärkeät kysymykset 1) elämän ensimmäisestä synnystä, 2) luonnontarkotuk­senmnkaisuudesta ja '3) järjellisestäajattelemisesta ja
kielen synnystä. '"
Kuitenkaan ei voi sanoa, että materialismi riippuu tästä opista, sillä se oli kyllä olemassa jo kauan ennen Darwinia, eikä se lakkaa olemasta, -Vaikka kuip:ka. se!västitodistettai­siin valintaopin riittämättömyyttä selittätilään kehitystä.
Ja helppo on kyllä osottaa, kuinka paljo puutteelli­suuksia tuossa kehitys- ja valintaopissa 01l.
Ensinnäkin kaikki, mitä Häckel puhuu .maailmaneet­terin tiivistymisestä ja sen semmoisesta, on luonnollisesti puhdasta mielikuvitusta. Eihän kukaan ihminen vielä ole voinut semmoista havaita. Taivaankappalten kehitystä ei kukaan myöskään ole ollut alusta alkaen näkemässä. Se aika, jolloin niihin nähden on tehty havaintoja, on noi­hin satoihin milj()oniin vuosiin verraten mitättömän pieni. Sentähden on tähän kehitykseen nähden voitu ainoastaan erinäisten nykyaikana tehtyjen havaintojen nojalla sepit­tää olettamuksia (hypoteeseja). Mutta mihinkään lopul­liseen yksimielisyyteen .näihin olettamuksiin nähden tiede­miehet eivät suinkaan ole tulleet. Mistään varmasta tie­dosta ei sentähden voi puhua.
Samaa täytyy sanoa elollis~n maailman kehityksestä.
Selvää tosin on, että se ylipäänsä on kehityksen alaista. Yleinen on se laki, että eliöt syntyvät joistakin toisista, ')vanhemmistaan'), kasvavat ja kuolevat.

24
Mutta että eri lajit olisivat toisista kehittyneet, sitä ei vielä kukaan ole voinut välittömästi· huomata. päin­vastoin on välitön kokemuksemme se, että lajit ovat pysyväisiä. Pidämmehän me aivan mahdottomanakin, että esim. sammakko voisi muuttua leijonaksi tai semmoi­sen synnyttää. Ja yhtä mahdotonta on meistä, että ohdake voisi muuttua omenapuuksi tai semmoinen kas­vaa sen siemenestä.
Epäilemättä on kuitenkin tehty varsin paljo semmoi­sia havaintoja, jotka tukevat tätä oppia lajien synnystä., Ja joka tapauksessa se suuresti on luonnonhistorian tut­kimista edistänyt viimeisinä vuosikymmeninä. Varsin yleisesti ovat luonnontutkijat myös sen hyväksyneet, jos kohta heidänkin joukossaan on epäilijöitä ja vastustajia. *)
Mutta joskin kehitysopissa siis täytyy olla paljo oikeu­tettua ja totta, niin ei siitä suinkaan seuraa, että nykyi­nen kehitysoppi semmoisenaanon ehdottomasti oikea ja täydellinen. On moni oppi ennenkin, niinkuin esim. atomioppi, aikanaan saanut osakseen yleistä tunnustusta J ja kuitenkin on se lopulta huomattu enemmän tai vähem­män harhaanvieväksi. Askel eteenpäin tutkimuksen tiellä se kyllä siltä on saattanut olla.
Mitä valintaoppiin taas tulee, niin tietenkin kaikki myöntävät, että olemassaolontaistelu on ollut ja on tär­keänä tekijänä kaikessa kehityksessä. Mutta siitä ei suin­kaan seuraa, että se on ollut ainoana. Näin yksipuolinen käsitys saaneekin nykyään tiedemiesten keskuudessa kan­natusta vain varsinaisilta materialisteilta.
Mutta otaksutaanpa vaan, että kokoelollinen maailma
*) Kuinka paljon hämäriä kohtia ja epäilystä herättävää siinä vielä on, siitä saa selvän käsityksen Joh. Reinken »Luonnontieteel­lisistä esitelmistä'), ·jotka äskettäin Ludv. Kesäniemen toimesta ovat suomeksikin ,ilmest~'neet,

25
on vähitellen kehittynyt jostakin aivan yksinkertaisesta alkulimasta, protoplasmasta. Ei materialismi siitä kui­tenkaan saa mitään tukea mielipiteelleen, että koko ke­hitys on tapahtunut yksin koneellisten voimien vaikutuk­sesta. Eihän se oppi sisällä minkäänlaista selitystä edes siitäkään, mistä nuo tiedottomat ja tunnottoma.t atomit ovat saaneet noin ihmeellisen kehittymistaitonsa tai mikä ihmeen voima niitä johtaa, niin että ne liikkeillään voi­vat saada yhä täydellisempiä tuloksia aikaan.
Kaikki liike semmoisenaankin. on, niinkuin jo edelli­sessä on osotettu, meille kerrassaan selittämätöntä. Jos aine alkuaan on ollut aivan tasasesti levinneenä läpi ava­ruuden, niin mikä sen sitte yhtäkkiä pani kiertävään liik­keeseen? Mistä taivaankappaleet saivat tuon alkuperäi­sen korkean lämpömääränsä? Kai aineella sen ollessa levin­neenä läpi avaruuden myös täytyi olla sen lämpömäärä, s. o. olla monta sataa astetta jäätymäpisteen alla.
On tosin niitäkin, jotka uskovat,. että liike maailman­avaruudessa on ijankaikkista, että taivaankappaleita on ijankaikkisesti kehittynyt ja hävinnyt ja että sama synty ja häviäminen myös tulee ijankaikkisesti jatkumaan.
Tämä usko soveltuu kuitenkin huonosti yhteen erään luonnontieteellisen lain, n. s. entropialainkanssa. Tämä sisältää aivan yksinkertaisesti sanottuna sen havainnon, että lämpöä aina siirtyy lämpimämmästä kappaleesta kyl­mempään, niin pian kuin ne joutuvat toistensa kanssa yhteyteen, mutta ei päinvastoin. Juuri tämä lämmön siirtyminen se aikaansaa kaiken liikunnon maan päällä. Mutta siten lämpö myös leviää yhä tasasemmaksi läpi ava­ruuden. Niin on siitä s~urauksena, että ei ainoastaan maapallomme, vaan ylipäänsä koko meille tunnettu maailma silminnähtävästi kulkee täydellistä lämpökuole-

26
maa kohti. *) Silloin ei enää ole oleva j älellä mitään muuta kuin täydellisesti liikkumaton ainejoukko. Sillä niinkuin sanottu kaikki liikunto riippuu siitä, että läm­pöä on enemmän toisessa paikassa kuin toisessa.
Mutta jos siis kaikki liikunto maailmassa kerran on loppuva, niin siitä seuraa johdonmukaisesti, että sen on kerran täytynyt alkaakin. Tosin semmoinen kuuluisa luonnontutkija kuin ruotsalainen S. Arrhenius **) tämän kieltää. Hän väittää, että liikunto ja kehitys maailmassa on ijankaikkisesti ollut ja tulee samaten olemaan. Tosin yksityiset taivaankappaleet jäähtyvät, niin että kaikki elämä niiden päältä häviää. Mutta sitte ne törmäävät yhteen jonkun muun taivaankappaleen kanssa ja silloin syntyy taas niin paljo lämpöä, että ne muuttuvat hehku­viksi kaasuiksi. Ja pitkät aj at kuluvat taas ennenkuin niistä muodostuneet taivaankappaleet ovat j.outuneet sille .-J kehitysasteelle, että niillä uusi elämä saattaa alkaa.
Kaikella kunnioituksella sanottuna on kuitenkin vai­kea käsittää, että semmoinen väite lähtee muusta kuin haluttomuudesta uskoa ja tunnustaa, että joku yliluon­nollinen syy on ollut maailman syntyyn ja kehitykseen vaikuttamassa. Minkätähden hän muuten kieltäisi, että maan päällä vallitseva entropialaki pitää paikkansa koko kaikkeuteenkin nähden? Kyllähän muuten väitetään, että kaikki on ijankaikkisesti ihan samojen luonnonlakien alaista.
Kaikella pitää olla riittävä syynsä, sanovat materia­listit aivan oikein. Mutta tässä olisi nyt sanottava, mikä on ollut syynä noin äärettömän suuremmoiseen ilmiöön
\ *) Tarkempi esitys tästä löytyy esim. O. D. Chwolsonin e. m. teoksessa.
**) Esim. teoksessa »Maailmojen kehitys,).

27
kuin on koko maailman kehitys. Taidamme kyllä tur­haan saada odottaa vastausta siihen kysymykseen.
Erittäinkin on materialistien hankala antaa tyydyt­tävää vastausta, kun on kysymys elämän ensimmäisestä esiintymisestä maan päälle. Mistä se alkunsa sai?
Ei ole koskaan voitu huomata muuta kuin että jokai­nen elävä olento on saanut alkunsa jostakin toisesta elä­västä olennosta. Mutta nyt ei materialistienkaan opin mukaan maan päällä aina ole ollut eläviä olentoja. Mistä sitte ensimmäinen elonsiemen tänne maan päälle on tul­lut? Materialisti tietysti ei voi myöntää, että Jumala sen on luonut. Sentähden on tietysti keksittävä jotain muita selityksiä.
Niinpä esim. äskenmainittu S. Arrhenius esittää semmoisen arvelun, että elonsiemeniä on tullut ja vielä­kin tulee tänne ~uista taivaankappaleista, että elämä maailmanavaruudessa on yhtä ijankaikkista kuin kaikki muutkin voimat. Elämän siemeniä siirtyy vain toisesta taivaankappaleesta toiseen sitä mukaa kuin nämä kehit­tyvät semmoiseen tilaan, että elävät olennot niillä voi­vat tulla toimeen.
Semmoista tietysti ei koskaan ole voitu havaita, sillä arvellaan, ettei sillä tavalla voi siirtyä muuta kuin aivan mitättömän pieniä itiöitä. Sitä kuitenkin mielellään usko­taan. Mutta ei se paljoakaan asiaa paranna. Sillä jos ei taivaankappaleitakaan aina ole ollut olemassa, niinkuin entropialaista täytyy päättää, niin on elämän sittekin kerran täytynyt alkaa jossakin. Asia on silloin yhtä selittämätön kuin ennenkin.
Häckel katkaisee tuon gordilaisen solmun sillä väit­teellä, että elämä syntyykin aivan itsestään ja missä tahansa niin pian kuin on olemassa .tarpeelIiset edellytyk-' set, s: o. määrättyaineyhtymä ja suotuisat ulkonaiset

28
olosuhteet. Mutta ei kokemus suinkaan ole semmoista luuloa tukemassa. Kemistit ovat kyllä osanneet valmis­taa joukon semmoisia aineita, jommoisia elävässä ruu­miissa on - ainakin sen kuoltua. Mutta ei niihin vain elä­mää ole tullut. Kaikista innokkaista kokeista huolimatta ei kukaan vielä ole saanut eloa syntymään elottomaan aineeseen.
Ja varmana voimme pitää, ettei sitä koskaan tulee tapahtumaankaan. Sillä todellisuudessa on olemassa ylit-" sepääsemätön kuilu elollisen ja elottoman luonnon välillä. Elämä on jotain oleellisesti aivan toista kuin kemiallisissa ) ja fysikallisissa ilmiöissä vaikuttavat voimat. On kyllä luonnollista, että elävässä ruumiissa myös vaikuttavat samat kemialliset ja fysikalliset voimat kuin elottomas­sakin luonnossa, sillä onhan molemmissa samoja aineita. Mutta nämä eivät suinkaan yksin riitä selittämään elåmän erikoisuutta. Kemiallisia ja fysikallisia voimia voivat luonnontutkijat tarkoin mitata. Mutta niin ei ole elämänvoiman laita. Eikä sitä voida ilman muuta siirtää toisesta esineestä toiseen, niinkuin esim. lämpöä tai sähköä.
Ja mikä erotus muuten olisikaan olemassa elävän ja äsken kuolleen ihmisen välillä? On kai tuossa äskenkuol­leessa vielä ihan samat aineet kuin elävässäkin. Miksei se sitte osaa liikkua niinkuin elävä ruumis? Jos materia­listi vastaisi, ettei hän sitä tiedä, niin hän kerrankin olisi oikeassa. Tieteelle on täydellisesti selittämätön asia, mistä kuollut aine saa tuon ihmeellisen taitonsa liikkua niin monimutkaisella ja kuitenkin niin säännöllisellä ta­valla kuin se elävässä ruumiissa tapahtuu. Mikä antaa sille tuon kyvyn itseensä yhdistää uusia ja yhteydestään erottaa kuluneita aineita? Sitä kykyä aineella itsellään ei suinkaan ole. Eivät ole kultakolikot koskaan kirstun

29
pohjalla itsestään lisääntyneet eivätkä vähentyneet. Mutta pieninkin basilli voi kasvaa ja lisääntyä niin kauan kuin se elää. Ja kun suurinkin eläin, esim. norsu, kuo­lee, niin siinä ollut elämän voima samalla kerrassaan häviää olemattomiin; Onhan tämä jotain aivan muuta kuin fysikalliset tai kemialliset voimat. Sentähden nämä eivät myöskään voi missään tapauksessa synnyttää elä­mää.
On jotain suorastaan naurettavaa koettaa selittää elämänkehitystä yksin atomiopin avulla. Eihän olemassa­olon taistelukaan voi johtua vain siitä, että atomit toi­siaan >.>painav'at ja sysäävät». Eihän se mitenkään selitä, minkätähden elävillä olennoilla ylipäänsä on halua elä­mään. Mutta siitähän juuri mainittu taistelu johtuu. Eihän suinkaan voi ajatella, että itse niiden atomien, joista eläimet ja kasvit ovat rakennetut, välillä voisi olla mitään semmoista taistelua, joka pakottaisi niitä erin­omaisempiin voimainponnistuksiin. Ovathan ne joka tapauksessa häviämättömiä eivätkä ne muuten, esim. rautakappaleet, taistele toistensa kanssa, vaikka ne oli­sivat kuinka ahtaasti sullottuina yhteen. Olisikohan sitte niin, että niiden mielestä on hauskempaa olla ihmisessä kuin esim. alkueläimessä tai peltomultana tai vuori­peränä? Mutta jos meidän pitää luulla, että niillä on tällaisia mielitekoja, niin sanottakoon myös, mikseivät ne sitte ihmisessä pysy, kun ne kerran ovat semmoiseen päässeet? Miksi ne ovat järjestäneet alituisen aineen vaihdon? Täytyisikö ajatella niiden mieleltään olevan niin tasapuolisia, että ne antavat toistenkin vuoronperään päästä tuohon hauskempaan paikkaan? Mutta omituista on sitte taas, että ne järjestävät suuria ruttojakin, joiden johdosta lukemattomat atomit joutuvat ennen aikaa takasin maaperään. Selittäköön tätä nyt sitte, ken osaa.

30
On paljo muitakin seikkoja, joita valintaoppi ei riitä selittämään. Darwin väitti esim., niinkuin jo mainittiin, että kehitys on tapahtunut aivan mitättömän pienten' muutosten kautta ja toiselta puolen, että ainoastaan sem-' moiset ominaisuudet, joista niiden omistajilla olemassaolon taistelussa on, todellista hyötyä, pysyvät ja periytyvät jälkeläisille. Muut vähitellen surkastuvat ja häviävät. Ajatellaan nyt esim. lintujen siipiä, joiden avulla tietysti voi välttää monta vaaraa ja jotka ravinnonkin hankin­nassa ovat suureksi hyödyksi. Ne ovat muka syntyneet siten, että jonkun liskon tai sen tapaisen eläimen eturaajat vähitellen ovat muuttuneet lento-elimiksi. Mutta sehän ei ole mikään pieni muutos. On sentähden täytynyt olla lukemattomia välimuotoja, enimmäkseen semmoisia, joissa nuo eturaajat eivät kelpaa enää entiseentarkotukseensa, mutta eivät myöskään vielä lentämiseen. Eikö tuommoi­sen välimuodon silloin täytynyt olla huonommassa ase­massa kuin se, mistä se lähti, ja se, mihin se pyrkii? Mutta tietysti siitä asiasta jokainen muuten voi uskoa, mitä hän tahtoo.
Kehitys ei ylipäänsä näytäkään, niinkuin darvinismi edellyttää, tapahtuneen vähitellen, vaan pikemmin hyp­päyksittäin. Niissä kehityssarjoissa, joita on koetettu laatia, onkin suuria aukkoja.
Darwinismi .ei myöskään voi selittää perinnöllisyyttä, sitä että jälkeläiset muodostuvat vanhempiensa kaltaisiksi. Onhan vallan ihmeellistä, kuinka aivan pikkuseikkoihin asti ihmislapset esim. voivat olla vanhempiensa tai joi­denkuiden esivanhempiensa kaltaisia. Mikä voima siinä onkaan pakottamassa atomeja rakentamaan eläviä olen­tojajuuri niiden vanhempien kaltaisiksi? Jopa sitte vielä niissä liikkumaankin juuri samalla tavalla kuin toiset atomit, jotka aikoja ennen olivat liikkuneet

31
jonkun eliön isässä, isoisässä tai jossakin muussa suku­laisessa? Mistä atomit edes sen tietävät, kuinka nuo toiset atomit tuossa esikuvana olevassa eliössä ovat liikkuneet? Ja jos a tomeilla nyt kerran noin ihmeellinen taito on, niin minkätähden ne sitte ovat niin orjallisesti sidotut johonkin määrättyyn kaavaan? Ja minkätähden ne eivät osaa rakentaa esim. ihmistä, ellei alku ole tullut kahdesta' muusta ihmisestä? Olisikohan niin, että ne neuvovat toisilleen? Mutta eroaahan ruumiista alituisesti atomeja eivätkä ne sitte enää osaa tehdä kerrassaan mi­tään. Kuinka ne sen taitonsa niin kokonaan menettävät? Ja mistä johtuu sitte, että atomlt eliöissä osaavat liike kua niin ihmeen tarkotuksenmukaisesti? Ajatelkoon ku­kin vain esim. omaa ruumistaan. Mistä ihmeestä nuo atomit saavat sen taidon, että ne niin täsmällisesti osaa­vat siinä asettua kukin oikealle paikalleen ja taas lähteä siita pois, kun se aika on tullut, sekä sillä välin tarkoin suorittaa tehtävänsä? Ihmeellisen tarkan suunnitelman mukaan ne rakentavat ruumiimme pienen pienestä alusta alkaen. Silmämme ne ovat rakentaneet niin tarkoin yhteensopiviksi, että me kahdella silmällä joka e.sineestä näemme vain yhden ainoan kuvan. Kerrassaan mestari­teoksia ovat kaikki aistimemme ja muut elimemme. Nii­den rakentaminen ja toimiminen vaatii sentähden mitä monimutkaisinta ja taitavinta yhteistä menettelyä ato­mien puolelta, taitoa, .i oka niissä edellyttää aivan erin­omaista neroa ja täsmällisyyttä. Ovathan lukemattomat nerokkaat ihmiset kaikki voimansa ponnistellen ahkerasti elämän ilmiöitä tutkineet, emmekä kuitenkaan ole pääs­seet niitä siltä läheskään täydellisesti käsittämään. Yhä siinäkin vain tutkijoille nousee uusia arvotuksia eteen. Vielä vähemmin osaamme itse mitään senkaltaista suo­ritta,a.

32
Ja kaiken tämän ihmeellisen taitonsa atomit nähtä­västi ovat hankkineet itselleen aivan omin päin. Sillä kukapa niitä olisi ollut opettamassa tai neuvomassa?
Täytyy siis sanoa, että nuo rauta-, happi-, vety- j. n. e. atomit ovat meitä ihmisiä koko lailla viisaampia. Ja kun nyt sitte ajattelee, etteivät ne siihen aikaan, kun maa ensin tuli asuttavaan kuntoon, mitään sen kaltaista osan­neet (suuresti epäiltävää on, osasivatko edes, saada ko­koon yhtä ainoata vaivaista solua), niin täytyy todella­kin sanoa, että paljo ne aikojen kuluessa ovat oppineet. Onhan niillä tosin myös pitkä oppiaika takanaan, koska sanotaan niiden miljoonia vuosia tuota oppiaan harjoitta­ne en, ennenkuin oppivat ihmisen tekemään. Täytyyhän sitä tosin niin pitkänä aikana voida jotain oppiakin.
Mutta sittekin täytyy ihmetellä, kuinka mikään oppi­minen ollenkaan on ollut niille mahdollista. Ei luulisi ainakaan materialistien voivan uskoa niiden oppimisky­kyyn. Onhan yksi heidän perusoppinsa (Häckelin suh­stanssilaki) se, että aine ja siinä vaikuttava voima ovat ijankaikkisesti muuttumattomia. Jos ne ovat muut­tumatt?mia, kuinka ne sitte nyt voivat aikaansaada ilmi­öitä, esim. ihmisiä tai hevosia, joita eivät ennen osanneet tehdä.
Edellyttäähän toki kaikki oppiminen, että on ole­massa edes jotain järjen alkua, joka voi täydellisemmäksi. kehittyä. Vaan emmehän me voi itse aineessa huomata mitään tuommoista järkeä eli kehityksen voimaa .. Eihän sitä ole esim. raudassa, hapessa, vedyssä tai muussa sem­moisessa. Koska ei millään näistä aineista ole kykyä itsenäisesti liikkua, kasvaa tai lisääntyä, niin onkohan luultavaa, että niihin tulee kehityksen voimaa, jos niitä jollain tavalla sekotetaan yhteen. Onhan, niinkuin sa­nottu, aineita koetettu sekottaa, jos jollakin lailla, mutta

33
kuollut on aina pysynyt kuolleena, jollei mikään elävä olio ole päässyt siihen vaikuttamaan. Mistä nyt sitte yhtäkkiä nuo kuolleet, muuttumattomat atomit saavat sen ymmärryksen, että ne noin osaavat pyrkiä yhä suu­rempaan täydellisyyteen?
Omituista on kuitenkin, että, vaikka ne ovat niin tai­tavia, niin on yhtä ja toista, jota ne eivät osaa, vaikka se ei niinkään konstikimalta tunnu. Esim. jos leikkaa näköher­mon poikki, niin nuo atomit, jotka alkuaan ovat osanneet sen rakentaa, nyt eivät enää osaa tuota vahinkoa korjata.
Ja kuinka on oikeastaan ymmärrettävä se, että ruu­mis vanhenee ja lopulta kuolee kokonaan? Minkätähden solut siinä vähitellen menettävät toimintakykynsä ja ennen kukoistava ruumis muuttuu raunioksi? Luulisipa ato­meille helpommaksi asiaksi valmiin ruumiin kunnossapitä­misen kuin sen rakentaPlisen. Vai vanhenisivatko atomit myös, niin etteivät enää osaa pysyä ruumiissa hyvässä järjestyksessä? Eihän sitä taas luulisi mahdolliseksi, koska ruumiissa tapahtuu alituinen· aineenvaihto. Luulisipa ruumiiseen tulleilla uusilla atomeilla olev.an taas uudet voimat, jos edelliset olisivatkin sattuneet väsymään. Mutta kuinka semmoinen väsymyskään voisi olla mahdol­lista, koska atomien piti olla kerrassaan muuttumattomia?
Joka tapauksessa niin ihmeellistä tämä kaikki on, ettei edes Häckelkään tavallisin keinoin tästä pulasta selviydy. Epätoivon vimmassa hän menee ja esittää opin eli väitteen; joka on jos mahdollista vieläkin täydel­lisemmässä ristiriidassa koko hänen muun oppinsa ja katsantokantansa kanssa kuin edellä esitetyt seikat. Hän, joka alkuaan lähti siitä väitteestä, että ei ole olemassa mitään muuta kuin atomit ja niissä vaikuttava koneel­linen voima, hän esittää nyt yhtäkkiä taas semmoisen, että atomeillakin on jonkunlainen sielu. Hän sanoo:
Sandelin, Materialismi. - 3

34
»Aine~n kaksi eri muotoa: kappaleet ja eetteri eivät ole kuolleita eivätkä vain ulkonaisten voimien liikuttamat, vaan niillä on tun­toa ja tahtoa (luonnollisesti alinta lajia), ne tuntevat mielihyvää (Lust) tiivistyessään ja mielipahaa (Unlust) jännittyessään. Ne pyrkivät tiivistymään ja vastustavat jännittymistä.»
Kun kaikki käy ympäri, on Häckel siis pahempi spi-) ritualisti kuin moni muu. Meidän muiden mielestä on tunteita ja pyrintöjä, harrastuksia ainoastaan elävillä olennoilla, mutta hän näkee senimoista kaikkialla. Hän ei lopultakaan, yhtä vähän kuin muutkaan ihmiset, osaa selittää elämän ja tietoisuuden ilmiöitä, niiden syntyä ja kehitystä, yksin aineesta ja sen koneellisista ominaisuuk­sista. Hänen täytyy kuin täytyykin ottaa sielunelämä avukseen. Että hän ei tee sitä johdonmukaisesti, se on tietysti eri asia.
Tämä Häckelin keksimä eetterin ja atomien sieluoppi on muuten taas oikein tuota materialistista »kouraantun­tuvaa todellisuutta,). Eihän sitä toki missään voi huomata. Vaikka kokoisi kuinka paljo tahansa kuollutta ainetta' yhteen, niin eihän siinä sen enempää järkeä voi huomata. Kaikki eloton aine, olkoon sitte kultaa taikka multaa, on ainakin meidän nähdäksemme yhtä kuollutta ja tylsää ..
Eikä se oppi sittekään auta häntä selviämään kai­kista arvotuksista. Olisipa esim. hyvin hauskaa tietää, mikä voi estää eetteriä ja kappaleita tiivistymästä niin paljo kuin tahtovat, jos niillä kerran siihen niin suuri halu on. Minkätähden eetteri ollenkaan »jännittyy'), jos se siitä tuntee mielipahaa? Menisi vaan kaikki tyyni yhteen läjään. Ei suinkaan koko maailmassa semmoista valtaa ole, joka sitä voisi estää. Jos se sen kohta olisi tehnyt, niin ei tätä maallista surun laaksoa koskaan olisi syntynytkään.
Voiko nyt sitte, kun kaikkea edellistä ajattelee, sanoa muuta kuin että paljo usko voi?

35
IV Sielunelämä
Materialistit, niinkuin jo edellisestä olemme nähneet, eivät tahdo tietää mistään muusta kuin. atomeista ja nii­den liikkeistä, »voimasta ja aineesta». Ihminen ei mis­sään suhteessa enempää kuin muutkaan elävät olennot ole muuta kuin joukko määrätyllä tavalla järjestettyjä ato­meja, kone, jossa nämä atomit yleisten kemiallisten ja fysikallisten lakien ,mukaan liikkuvat. lVIaterialistille on sentähden selvä ja järkähtämätön totuus se, että ihmisellä ei ole ollenkaan mitään semmoista minää, personallisuutta, sielua tai henkeä, joka itsenäisesti voisi ajatella ja tah­toa. Kaikki hänen henkinenkin toimintansa on koneel­lista. Ajatus, tunne ja tahto ovat vain luonnonilmiöitä eli, toisin sanoin, ne syntyvät sen kautta, että aivojemme atomit jollain tavalla liikkuvat. Niinpä sanookin Buch­ner. (T. ja u. s. 12): »Ihmisen henki ja ajatus ei viime asteella ole muuta kuin muuttunutta, uuteen tilaan siirtynyttä auringon lämpÖä.»
Koko ihmisen toiminta riippuu siis siitä, mistä aineista hänen ruumiinsa on rakennettu. »Ihminen on, mitä han syö» (Der Mensch ist, was er isst), sanoi materialistinen
kirjailija lVIoleschott. .
Samaten sanoo myös Ingersoll: »Ihminen on kone, johon me mätämme ainetta, jota sanotaan ravinnoksi ja joka suorastaan synnyttää sitä, mitä me nimitämme aja­tukseksi. Ajatelkaapa sitä ihmeellistä kemiallista omi-

36
naisuutta, mikä muutti leivän taivaalliseksi »Hamlet» näy­telmäksi.»
Sietääpä todellakin ajatellal Mutta vieläkin ihmeel) lisempää lienee toki leivän muuttuminen Häckelissä »Maail­manarvotukset~ kirjaksi. »Hamlet» esittää vain kaikellai­sia vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Mutta Häckel osaa kaikki »maailmanarvotukset.) selittää. Ei liene vaikeata sanoa, kumpi on suuremmoisempaa.
Joka tapauksessa Häckel (s. 39) sanoo olevansa -Varma siitä, että »se, mikä ,>sieluksi,) sanotaan, todellisuudessa on luonnonilmiö». Eihän muuta ole olemassakaan kuin luonnonilmiöitä. Sielullinen substanssi (perusaine) on elävä plasma (s. 81).
Ja riittävänä todistuksena tämän käsityksensä oikeu­desta materialistit pitävät sitä seikkaa, ettemme tunne mitään henkistä toimintaa, joka ei olisi yhteydessä aivo­toiminnan . kanssa. Onhan tunnettua, kuinka henkinen toiminta suuressa määrässä seuraa ruumiin kehitystä. Ja kun ruumis nukkuu, on samalla tietoisuus melkoisesti vähentynyt. Jos kovasti loukkaan päätäni tai nautin eri­näisiä aineita, niin menetän samaten tietoisuuteni. Ruoka ja juoma ilahuttaa sielua. Jos aivot kokonaan lakkaavat toimimasta, niin ei enää voi huomata mitään jälkeä ihmisessä ennen tavattavasta henkisestä toiminnasta j. n. e.
Eivätkä materialistit näytä juuri ihrriettelevänkään, kuinka nuo vaivaiset atomit voivat saada niin merkillisiä aikaan. Voivathan ne muutamien ihmisten aivoissa tulla suorastaan nerokkaiksi. Mutta tämä on nyt kerran heille uskonkappale eivätkä he sentähden niin suuresti· selvitystä kaipaakaan.
Ennen kaikkea nykyaikaiset materialistit kuitenkin luottavat kehitysoppiin. Se heille kaikki selittää. Onhan tietysti kullekin eläimelle sitä edullisempaa, mitä jä,rke-

37
vämmin se osaa menetellä. Sentähden tässäkin vaikut­taa luonnonvalinta. Paremmilla aivoilla varustetut pitävät paremmin puoliaan olemassaolon taistelussa ja voivat sentähden paremmin kuin muut jättää jälkeläisilleen perin­nöksi täydellisemmät aivonsa. Näin ovat vähitellen mil­joonien vuosien kuluessa aivot kehittyneet yhä täydelli­semmiksi ja samalla tietysti myöskin ajatuskyky. Niin, onhan se selvä asia! Ohimennen olkoon vain sanottuna, että ihmisaivojen rakenne on niin äärettömän hieno ja monimutkainen, että tutkijat eivät siitä ole voineet. saada muuta kuin aivan pintapuolisen käsityksen. Mutta pal­jaitten onnellisten, sattumusten kautta olisi niiden kui­tenkin pitänyt syntyä!
Onhan '-tietysti aivan oikein yleinen kokemuksemme se, että aivot ovat tietoisen henkisen toimintamme väli­kappaleena. Mutta ,aivan eri asia on siltä, riippuuko tämä toiminta niistä yksinään eli onko se ainoastaan niissä tapahtuvaa atomiliikuntoa.
Onhan kyllä myöskin selvää, että käteni ja kynäni ovat täman kirjottamisessa välttämättömiä välikappa­leita, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että käteni ja kynäni toimivat yksin. Päinvastoin on varsin helppoa huomata, että niin ei ole asian laita. Sillä jos lakkaan aj attele­masta ja jätän tämän kirjottamisen yksin niiden suoritet­tavaksi, niin siitä totta tosiaan ei tule mitään valmista.
Yhtä vähän seuraa aivojen tarpeellisuudesta ajatte­lemisessa, että ne sen yksin suorittavat. Ne voivat hyvin­kin olla vain välikappaleena nekin.
Kysymys sieluelämän varsinaisesta kannattajasta ei sentähden ole niinkään helposti ratkaistu. Ja sen voi huomata oikein selvästi vasta, jos ryhtyy vähän tarkem­min ottamaan selkoa siitä, kuinka materialistiset tiede­miehet ovat koettaneet selvittää suhdetta atomiliikkeit-

38
ten ja sielunelämän eri muotojen, mieltämisen, tunte­misen ja tahtomisen, välillä.
Tunnettu on eläintieteilijä Karl Vogtin väite, että ajatukset ovat aivan samassa suhteessa aivoihin kuin sappi maksaan ja virtsa munuaisiin. Sielulliset ilmiöt ovat siis jotain aivotoiminnan tuotetta.
Samaa väittää myös Buchner, kun hän (1'. ja u. s. 13 s.) sanoo: ,>He unohtavat kokonaan, että se jokin taikka henki, josta he kaiken johtavat, ei semmoisenaan missään esiinny -'- paitsi ehkä teoloogien ja spiritistien mielikuvituksessa. Kuten elämä yli­malkaan on tulos mateerian järjestymisestä vissillä tavalla, niin ovat ajatus ja itsetietoisuuskin. - - Jos joku tahtoisi väittää, että sappi ei eristy suorastaan maksasta, vaan että löytyisi jokin sappi­henki, joka käyttäen jotenkuten maksaa välikappaleenaan olisi syy maksan toimintaan, ajattelisi hän yhtä loogillisesti kuin' se, joka väittää, että ajatus ei ole' tulos aivojen toiminnasta, vaan jonkun niiden taakse piiloutuner.n henkisen olennon, joka käyttelee aivoja samalla tavalla kjlin pianisti instl'umenttiaan.'>
Ajatellaanpa nyt, että todellakin niin olisi. Ajatuk­set ovat jotain aivojen eristämää ainetta. Mutta silloin pitäisi kai tuota ajatusainetta myös voida nähdä samaten kuin sappea. Sitä pitäisi voida punnita ja mitata. Minne tuo aine sitte oikeastaan mahtaa joutua päästä? Eihän siitä tule ulos mitään semmoista ainetta, jota voisi aja­tuksina pitää. Kuuleehan tosin kyllä puhuttavan »pai­navista,> ajatuksista. Materialistit käsittävät kai sem­moista lausetapaa aivan sananmukaisesti. Mutta koet­takoon kukin vain ajatella, minkänäköistä ainetta ajatus­ten pitäisi olla. Voisivatko ne todellakin olla sapen tai virtsan näköisiä? Kuinka semmoinen aine voisi olla niin äärettömän moninainen ja vaihteleva, kuin aj atukset todel­lisuudessa ovat? Ja vaikkapa ei olekaan mikään .>sappi­henki.) maksan '>takana'>, niin kuinka se seikka voisi estää, että joku henki käyttää aivoja .>instrumenttinaan.>? Ei, kyllä tämä ajatus itse materialisteistakin on lopultakin tuntunut liian mahdottomalta.

39
Sentähden sanookin samanen Btichner taas toisessa paikassa (T. ja u. s. 14):
»Yksinkertainen totuus on se, että paljon puhuttu sana »sielu» ei merkitse mitään itsenäistä oliota, vaan on kaiken 'aivojen ja
hermoston toiminnan kokonaiskäsite.» '
Tämän mukaan siis ajatteleminen olisi vain atomien 'liikkumista aivoissa, jotka liikkeet johtuvat aineessa ole­vasta tarmosta ja noudattavat yleisiä fysikallisia ja kemial­lisia lakeja.
Arvattavasti Häckel myös tarkottaa jotain saman­tapaista, kun hän (s. 90) sanoo:
»Monimutkaisimmat ja täydellisimmät tarmon (energian) muo­dot, jotkå tunnemme: korkeampien eläinten sielunelämä, ihmisen ajatteleminen ja järki, riippuvat aineellisista tapa,htumista, ganglio­solujen neuroplasmassa tapahtuvista muutoksista.»
Tämä on vain niin sekavaa, että on täydellinen mah­dottomuus saada siitä tolkkua. Toiselta puolen sanotaan samassa lauseessa, että ajatteleminen, on vain tarmon muoto, toiselta puolen, että se riippuu aivosoluissa tapah­,tuvista muutoksista, joka kai merkitsee, että se on jotain
aivojen tm;>tetta. Mu~ta ei suinkaan se voi samalla ker­taa olla sekä tarmoa että sen aikaansaamaa tuotetta, jota paitsi ei tarmo semmoisl;lnaan tuota mitään, vaan työ.
Mutta ei tämä väite, että ajatukset ovat aivoato­mien toimintaa, muutenkaan ole paljoa järkevämpi kuin edellinerrkään. On edellisessä mainittu, että tarmoa, esim. lämpöä, voidaan muuttaa työksi ja päinvastoin. Jos ajatukset ovat vain työksi muuttunutta auringonlämpöä, niin pitäisi tämä työ myös voida muuttaa takaisin läm­möksi, sä!'tköksi, tai joksikin muuksi työksi.
Oikein I>valoisilla» ajatuksilla voisi sitte ehkä panna vaikka sähkölampunkin palamaan. Siitäpä sen sitte nä­kisi, mitkä ovat oikeita ,)valoja,). Valitettavasti ei kuiten­kaåh vielä ole voitu havaita, että joku ajatus olisi astu­nut kemi{l.llisen tai fysikallisen ilmiön sijaan eikå päin-

40
vastoinkaan. Tokkopahan vastedeskään semmoiset aJa­tusten muutokset onnistuvat.
Koettakoon muuten se, joka haluaa, muodostaa its\:ll­leen oikein havainnollisen kuvan siitä, kuinka ajattelemi­nen tämän opin mukaan tapahtuu. Kuin.ka mahtavat atomit liikkua esim., kun ajattelemme Aleksanteri suurta, ja kuinka jos ajattelemme silinterihattua? J ärjestyvät­köhän atomit viimemainitussa tapauksessa hatun muo­toon? Mutta kuinka niiden sitten pitää järjesty~ aikaan­saadakseen esim. tämmöisen ajatuksen: »Tämä uusi silin­terihattu on maisteri J ussilaisen,>? Ja kuinka niiden pitäisi asettua saadakseen syntymään esim. isänmaanrak­kauden tunnetta? Kylläpä pitää atomien aivoissa olla vilkkaassa ja ahkerassa liikkeessä aikaansaadakseen kaik­kia mielikuvia, jotka niin nopeasti vilkkaan ilmisen sie­lunelämässä voivat vaihdella.
Ei, kyllä ajatukset ovat aivan toista lajia kuin ~it­kään atomien liikkeet. Sentähden ei myöskään aivojen rakenne eikä toiminta yksin, ei, vaikkapa me sitä sekä siinä vaikuttavia kemiallisia ja fysikallisia voimia kuinka tarkoin tuntisimme, suinkaan riitä oikean käsityksen saa" miseksi sielunelämän varsinaisesta olemuksesta, ei, vaik­kapa suorastaan silmillämme voisimme seurata aivoato­mien omituisia heilahduksia.
Mutta Häckel antaa vielä (s. 48) sen selityksen, että tietoinen aistimus syntyy »aistimusten heiastumisen kautta hermoston keskusosastoom. Aivot ovat siis tämän mu­kaan ikäänkuin joku peili, jota vastaan ulkomaailmasta tulevia säteitä heiastuu.
Olkoon nyt tämän selityksen laita muuten mikä tahansa, joka tapauksessa se, niinkuin usein muutenkin on vertausten laita, arveluttavasti »ontuu». Sillä ei suin­kaan peili itse käsitä mitään siitä kuvasta, jonka se heijas-

41
taa, vaan pitää olla joku muu, joka peiliin katsoo. Mutta mjkä se olisi aivoissa, . koska ei mitään henkeä ole ole­massa? Eihän valon heiastumisesta peiliin myöskään jää mitään jälkeä. Eihän peili itse valon heiastamisesta mil­lääntavalla muutu. Sitä vastoin ajatukset selvästi muut­tuvat ja vaihtelevat ja sieluun jää ajatuksista jälkenä muisto.
Mutta Häckel antaa vieläkin edellisistä aivan poik­keavan selityksen, kun hän väittää, että aivoissa eivät ajattelekaan atomit itse vaan aivojen sisäpuoli, siis kai atomie!1 välillä olevat paikat.
Mutta täytyy sanoa, että tämä viimeinen selitys on jos mahdollista vieläkin käsittämättömämpi kuin kaikki edelliset. Sillä, jollei ole olemassa mitään muuta kuin atomit, niin ovat kai niiden välipaikat tyhjää vain .. Tyhjäkö siis todellisuudessa ajattelisi eli aivojen tyhjät paikatko vastaisi inaailma,n todellisuutta? Siinä on kai sitte oikein materialistisen viisauden huippu!
No niin, onhan totta, että Häckel myöskin puhuu jostakin »hyytelömäisestä» aineesta, »maailmaneetteristä», joka muka täyttää koko maailman avaruuden, siis myös­kin kaikki aivo atomien välipaikat. Tarkottaisikohan Häckel siis, että tämä eetteri aivoissa ajattelee? Käsit­tämätöntä sekin joka tapauksessa on. Onhan eetteri hä­nen mielestään kaikkialla samallaista. Minkätähden se nyt sittel osaisi ajatella paremmin aivojen sisä- kuin ulko­puolella ja paremmin toisissa aivoissa kuin toisissa? Todellisuudessa kai aivojen ,>sisäpuoli» on vain tyhjä sana.
Niinkuin näkyy, materialistit joutuvat vallan ym­mälle, kun on selitettävä, miten sielun toiminta suhteutuu atomeihin ja niiden liikkeisiin. Sen Buchner myöntääkin, kun hän sanoo (1'. ja u. s. 13): »Ei ole vielä osattu selit­tää itsetietoisuuden syntymistä aineellisista syistä.»

42
Tämmöinen tunnustus tietysti ei siltä mitenkään järkyttänyt hänen materialistista. uskoaan, yhtä vähän kuin monen muunkaan. )
Todellisuudessa tulee aina olemaan mahdotonta selit­tää ajattelemista atomiopin avulla. Sisällinen havainto, s. o. oman sielunelämämme tarkkaaminen osottaa näet, että se on oleellisesti aivan toista laatua kuin mitkä ta­hansa atomien liikkeet.
Sen osottaa jo selvästi niinkin tavallinen ilmiö kuin on muisti. Ovathan atomit ainoastaan tilapäisesti aivoissa, tulevat ja menevät sen mukaan kuin aineenvaihdos ruu-' miissa tapahtuu. Tutkijat väittävät, että ruumis seitse­män vuoden perästä on aivan uusi eli että se silloin on kokoonpantu aivan toisista atomeista kuin ne, jot~a seit­semän vuotta aikaisemmin siinä olivat. Kuinka nyt sitte
. on mahdollista, että voimme muistaa vuosikymmeniä van­hoja tapauksia? Ovathan ne atomit, jotka kerran noita vanh ojatapahtumia kuvastivat, jo täydellisesti ruumiistani hävinneet. Olisikohan sitten mahdollista, että nuo uudet atomit osaavat liikkua täsmälleen niin, että noiden van­hain tapahtumain muisto uudistuu, ja vieläpä niinkin, että selvästi tiedän itselläni, juuri minulla, jo aikasemmin olleen ihan samallaiset mietteet?
Samaten on atomiopin mukaan mahdotonta käsittää semmoista tosiasiaa kuin on tajunnan eli tietoisuuden· yhteys, sitä, että mitä erilaisimmat ja eriaikaisimmathen­kiset toiminnat selvästi kuuluvat samalle määrätylle per­sonallisuudelle eli minälIe. Vaikka vuosikymmenienpe~ rästä, niinkuin äsken on sanottu, ruumiissani oleva aine jo useampia kertoja on vaihdellut, tunnen itseni noita vanhoja asioita muistellessani selvästi yhä samaksi mi" näksi. Saatanpa esim. vielä vanhana miehenä tuntea tunnonv\l.ivoja jostakin lapsena tek.emästäni harha-a,ske-

43
leesta tai myöskin tuntea ylpeyttä jostakin suorittamas­tani työstä. Ja kuitenkaan en silloin enää ruumiini puo­lesta ole ollenkaan sama henkilö· kuin se, joka nuo teot teki. Aine, josta ruumiini on koottu, on aivan toinen, olen vanhentunutkin ja elän ehkä aivan toisissa ulkonai­sissa oloissa. Mutta kaikesta huolimatta tiedän, että tämä entinen ja nykyinen minä on sama.
Ja tämä minä voi kaikki erilaiset tietonsa, tunteensa ja harrastuks"ensa yhdistää toisiinsa, kuinka hän vain itse tahtoo. Kuinka sekääIi atomiopin kannalta katsoen on mahdoll.ista? Koska toinen mielikuva täydellisesti voi sulautua toiseen, pitäisi kai atom:ienkin niin tapahtuessa jollain tavalla sulautua toisiinsa? Mutta se kai on mah­dotonta, koska ne ovat jakamattomia eivätkä siis miten­kään voi toisiinsa yhtyä.
Ja yhtä ihmeellistä, kuin että näin osaan eri asioita yhdistää, yhtä merkillistä on myöskin se, että osaan niitä toisistaan erottaa. Mistä· minä tiedän erottaa tämän nykyisyyden jostakin menneisyydestä? Kuinka osaan yl.ipäänsä erottaa itseni muista. Onhan aine toki kaik­kialla aivan samallaista ja kulkee lakkaamattomassa kiertokulussa elimistöstä toiseen. Ovathan kaikki minun aivoissani olevat happi-, vety- j. n. e. atomit ihan samal­laiset kuin kaikki esim. Kiinan keisarin aivoissa olevat. Mistä sitte tulee tuo erikoistietoisuus, joka tekee, että erinomaisen hyvin osaan erottaa itseni sekä hänestä että jokaisesta muustakin ihmisestä? Onhan kyllä totta, että ruumiini jollakin tavalla eroaa jokaisen muun ihmisen ruumiista da elän jonkun verran toisissa oloissa kuin kukaan. muu. Mutta mistä nuo aivoissani olevat atomit sen tietävät? Niille luulisi olevan jokseenkin samanteke­vää, missä ne liikkuvat ja kuinka.
Atomit liikkuvat tietysti niin, kuin luonnonvoimat

44
kulloinkin panevat ne liikkumaan. Omituista on nyt sitte, että yleisen kokemuksen mukaan voimme muistaa ja ajatella monta asiaa, milloin vain itse tahdOIhme. Tämä merkitsee kai atomiopin mukaan sitä, että, milloin vain tahdon, voin panna atomit liikkumaan jollakin aivan määrätyllä tavalla, siis esim. juuri samalla tavalla kuin ne ovat liikkuneet joskus ehkä vuosikymmeniä takaperin. Mutta kuinka minä voin panna niitä sillä tavalla liikku­maan, kun minulla ei kuitenkaan ole edes kaukaisinta­kaan aavistusta siitä, kuinka niiden siinä tapauksessa tulee liikkua? Eikä sekään vielä riitä. Minun tulee osata panna siihen vielä joku lisäliike, koska lisäksi huomaan, että tämä on mielikuva, joka minulla jo ennen on ollut, niin ja niin pitkiä aikoja takaperin. Vaikka ajatellessani en ensinkään tiedä liikuttavani aivojani niin enkä näin, niin syntyy kuitenkin juuri niitä ajatuksia, joita tahdon synnyttää, s. o. aivoni liikkuvat juuri niinkuin itse tah­don. Eikö ole ihmeellistä?
Niin, materialisti vastaa tähän, että semmoinen ihmet­teleminen johtuu täydellisestä asian väärinkäsittämisestä, harhaluulosta. Mitään semmoista määräämisvaltaa mi­nulla ei suinkaan ole. Atomit eivät suinkaan liiku määrä­tyllä tavalla sentähden, että minä niin tahdon. Päinvas­toin se, mitä me tahdoksi sanomme, syntyy siitä, että aivoni jollakin määrätyllä tavalla toimivat eli liikkuvat.
Näin materialistit kääntävät tavallisen käsityksen nurin. Kun tämän kirjotan, luulen sen tekeväni sentäh­den, että ajattelen. Mutta ei! Sitä ei materialisti ikinä usko. Vaan aivoissani tapahtuu jotain kemiallisia tai fysikallisia muutoksia ja ne vaikuttavat liikuntohermo­jeni kautta käteen, niin että se tekee kirjottamiseen tar­peelliset liikkeet. Ja, niinkuin sanottu, sellainenkin neron­tuote kuin »Maailmanarvotukset» on syntynyt aivan

45
Häckelin tietämättä ja tahtomatta, aineen ja voiman vai­kutuksesta hänenaivoissaan. Omituista kyllä hän näyt­tää olevan kovin ylpeä kirjastaan ja puolustaa sitä kii­vaasti kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Ne atomit, jotka kerran olivat vaikuttamassa hänen kirjansa kirjottamista, ovat kai jo aikoja sitte jättäneet hänen aivonsa. Tuleeko sitte hänen aivoihinsa aina vain semmoisia atomeja, jotka yhä kiivailevat saman materialismin puolesta?
Omituisiin johtopäätöksiin tämä muutenkin johtaa. Sen mukaan ei ihminen punastu sentähden, että hän häpee, vaan kumpikin johtuu samoista atomien liikkeistä. Samaten pelko ei johdu siitä, että sielu huomaa jotain vaaraa, vaan atomit vain liikkuvat ja vaikuttavat samalla, että ruumis vapisee. Jos esim. kellon lyötyä kiinnitän huomioni siihen asiaan, jota minun tulee luo­kalla opettaa, ja jatkan tätä ajattelemista koko tunnin, niin ~e riippuu siitä, että luonnonvoimat panivat aivo· jeni atomeja tuon ajan liikkumaan tuolla määrätyllä tavalla. Ei pidä vain ihmetellä, että juuri tuolla mää­rätyllä hetkellä sattui niin onnellisesti, että tarpeelliset ajatukset tulivat ja että nuo yhteensattumukset voivat jatkua vuosikymmeniä. Materialistiselle uskolle kaikki on mahdollista.
Onpa materialistin mielestä mahdollista vielä sekin, että kun toinen kysymyksillään tai muilla puheillaan toisessa herättää määrättyjä ajatuksia, niin tämäkin johtuu vain siitä, että atomit tuon toisen aivoissa juuri samassa sattuvat liikkumaan niin; että nuo ajatukset siinä syntyvät. Ja vielä enemmänkin: Jos kysyn kokonaiselta luokalta, ehkä 40 pojalta, niin kaikkien aivoissa sattuvat atomit liikkumaan yhtaikaa jotakuinkin samalla tapaa. Ja kun puhuja puhuu ehkä tuhansille, niin käy niiden kaikkien aivoissa samoin.

46
Tosiasia näyttää kuitenkin olevan, että opettajan ky­symykset ja oppilaan vastaukset jotakuinkin sopivat toi­siinsa. Mikä salaperäinen voima nyt sitte panee oppi­laan aivoissa atomit liikkumaan juuri niin, että vasta­ukset sopivat kysymyksiin? Eikö tämä kaikki ole enem­män kuin ihmeellistä, eikö se ole todellista taikapeliä?
Ja yhtä mahdotonta kuin on selittää mieltämistä atomien liikkeistä, yhtä mahdotonta on selittää tuntei­takin, esim. isänmaanrakkautta. Mimmoiseksi aivoato­mien liikkeeksi pitäisi ajatella esirrL iloa. Joskin veri ehkä suonissa liikkuu nopeammin kun jostain iloitsee, niin on kuitenkin itse ilo jotain aivan toista kuin joku semmoi­nen liike. .>Pitäisikö fysioloogin, jos hän on sattunut rakas­tumaan, olla puhumatta rakkaudestaan ja sen sijaan lemmitylleen ilmottaa, että jossakin osassa hänen ruumis­taan tapahtuu vasomotorinen liike, luullen siten ilmotta­neensa asian niinkuin se todellisuudessa on?,> (Fr. Paulsen.)
Luonnollisesti materialistit myös kieltävät tahdon vapauden. Kuinka semmoista koneella voisi olla? Häcke­Iin mielestä on tiedemiehen arvoa alentavaa ryhtyä sem­moista kysymystä edes pohtimaankaan. Onhan toki sel­viö, että mitään semmoista ei voi olla. Väite, että sem­moista olisi, on paljas dogmi (s. o. ennakkoluulo) ja perus­tuu kokonaan väärinkäsitykseen. Peritty luonne ja kul­loisetkin olosuhteet määräävät kokonaan tahdon suunnan.
Myönnettävä tässäkin on, että monet ruumiilliset­seikat voivat vaikuttaa tahdon luonteeseen. Ruumiilli­nen tauti esim. voi vaikuttaa, että sairaaloiset päähän­pistot saavat sielunelämässä vallan. Mutta ei sitäkään kysymystä niin vain ylimielisyydellä ratkaista. Ihmis­kunnan suurimmat ajattelijat ovat siinä ponnistaneet voimiaan saamatta täysin selvitetyksi, missä määrin tahto on vapaa. Vaan syvälle on kunkin tervejärkisen ihmisen

47
tietoisuuteen juurtunut se välitön tunne, että ylipäänsä hän itse on tahtonsa suuntaa määräämässä. Sentähden hän tuntee itsensä syylliseksi, kun hän on rikkonut, ja hänen omatuntonsa antaahän.elle toiselta puolen hyvän todistuksen, kun hän tietää toimineensa paraimman ymmärryksensä mukaan. Tosin ihmisen järki voi pimitä, mutta niin kauan kuin hänellä järkensä on, niin kauan hän myös voi erottaa sen, minkä hän täysjärkisenä tekee, mielipuolen teoista.
Mutta jos ihminen ei ole mitään muuta kuin tahdo­ton ko~e, niin onhan hyvin omituinen tuommoinen ato­mien päähänpisto, että ne liikkeillään saattavat pahaa omatuntoa ihmisille tai oikeammin itselleen, sillä ei suin~ kaan noita tunnonvaivoja ole muualla kuin siinä, missä atomit ajattelevatkin. Mitä nyt sitte semmoinen itsensä kiusaaminen oikeastaan hyödyttää? Ja sitä enemmän täy­tyy ihmetellä sitä, kun ajattelee, että ihminen aivan syyt­tömästi saa kärsiä siitä. Eihän hän missään tapauksessa voinut menetellä toisin kuin hän teki. Mitä hän sitä sittesuree tai pahottelee? Onkohan ajateltavissa, että esim. tappurilla, joka on miehen tappanut, siitä olisi tun­nonvaivoja? Ja mistä se tulee, että ihmiset tekevät ero­tusta semmoisten tekojen, jotka heidän tahtomattaan ovat aikaansa~neet vahinkoa, ja tahallisten rikosten välillä? Edelliset eivät herätä tunnonvaivoja. Mistä ylipäänsä synnintunto tulee?
Jokapäiväinen kokemus osottaa myös eittämättö­mästi, että ihmissydämessä taistelee kaksi valtaa keske­nään: toinen korkeampi, henkinen, totuuteen ja vapau­teen pyrkivä, toinen alhaisempi, aistillinen vietti, joka pyrkii lihan himoja tyydyttämään. Mistä nyt sitte täm­möinen ristiriita? Onhan tässä maailmassa materialisti-

48
sen opin mukaan ainoasta,an yksi voima määräämässä. Ovathan he monisteja ... '
Jos kaikki 'johtuu vain aivan samankaltaisen airr1len liikkeistä, niin mikä panee sen noin itseänsä vastaan kapi­noimaan? Mikseivät nuo atomit voi olla pyrinnöissään yksimielisiä? Minkätähden· ihmisen on niin vaikea tu!,<:e­huttaa aistillinen luontonsa?
Kehitysoppi vie erityisestikin siihen ajatukseen; että mitään varsinaista erotusta ei henkisessäkään suhteessa ole olemassa ihmisen ja eläimen välillä. Ja sitä materia­listit myös aivan erityisellä halulla terottavat ja todiste­levat. Ainoa erotus on muka se, että ihminen tiedolli­sessa suhteessa on päässyt jonkun verran korkeammalle kehitysasteelle kuin muut eläimet. Hän osaa ylipäänsä paremmin ajatella.
Ja onhan kyllä totta, että ihmiselle on mahdollista alentaa itsensä eläinten vertaiseksi. Jokaisellakin ihmisellä on kyllä monta semmoista ominaisuutta, joita eläimilläkin on. Mutta sittekin on tässä olemassa oleellinen erotus.
Eläin toimii vaistonsa nojalla, joka usein kyllä saat­taa olla ihmeellisen tarkka. Pintapuolisesti katsoen voi eläin sentähden joskus näyttää jopa ihmistäkin viisaam­malta. Moni eläin osaa esim. välttää myrkyllisiä mar­joja, joita ihmislapsi turmiokseen hyvällä halulla syö. Mutta sen pitemmälle ei eläimen viisaus sitte kehitykään. ' Se ei edisty. Lintu rakentaa pesänsä aina samalla tapaa. Koit ovat aina yhtä tyhmiä ja lentävät liekkiin, vaikka lukemattomat koit siitä jo ennen ovat saaneet surmansa.
Tosin ihmiselläkin on vaistoja, jotka tarkottavat yksi­lön tai suvun ylläpitämistä (nälkä, sukuvietti j. n. e.). Mutta hänellä on sitä paitsi myös kyky ja mahdollisuus sekä halu henkisesti kehittyä. Hänellä ei ole myötäsyn- . tyneenä mikään valmis tieto, mutta hän voi melkeinpä

49
rajattomasti laajentaa kokemuksiaan ja tietojaan sekä opettaa niitä muille. Emme voi ajatella eläimissä olevan sitä totuuden janoa ja totuuden rakkautta, joka on saat­tanut nijn lukemattomia ihmisiä marttyyreinä kärsimään.
Mutta vielä enemmän erottaa ihmisen eläimestä tai oikeammin sanottuna ylipääsemättömän juovan niiden välillä muodostaa se seikka, että ihminen on itsetietoinen personallisuus. Hän voi itselleen asettaa tarkotuksia ja tietoisesti pyrkiä niitä toteuttamaan. Tämä personallinen henkielämä kuuluu siinä määrässä ihmisen olentoon, että se pysyi~i, vaikka kaikki aistimet häneltä riistettäisiin ja hän siten' suljettaisiin pois yhteydestä muun maailman kanssa. Jopa materialistikin, kun hän väittää, ettei hän ole muuta kuin sielut on kone, toimii siinäkin aivan niin­kuin järjellä varustettu henki. Sillä hän tekee johtopää­töksiä, hän tahtoo ratkaista, mikä on totuus.. Semmoista atomit eivät· millään liikkeillään voi aikaansaada.
Yksin piintyneet ennakkoluulot vOIvat saattaa kieltä­mään henkielämän erikoisuutta ja siis hengen olemassa oloa. Että niin kuitenkin tapahtuu, se vain osottaa, että niipkuin on ruumiillisesti niin on henkisestikin sokeita ihmisiä, semmoisia, jotka eivät tahdo antaa todellisuuden määrätä oppijärjestelmäänsä, vaan päinvastoin vaativat, että todellisuuden tulee noudattaa heidän mielitekojaari.
Vai eikö se ole ilmeistä sokeutta, kun esim. Häckel väittää, että ihmisellä ei ole mitään sielua? Ja kuitenkin hänellä itsellään sen elämästä ja toiminnasta on yhtämit­taista kokemusta jos mistään. Sen sijaan hän väittää atomeilla olevan jonkunlaisen sielun, atomeilla, joiden koko olemassa olokin meille on peräti hämärä asia.
Materialistille on se, mikä ihmisessä ajattelee, tuntee ja pyrkii, aivan arvotonta, vain ikäänkuin joku haihtuva tuulen henkäys. Me emme ole muuta kuin jotain ato­Sandelin, Materialismi. - t"

50
mien leikkiä. Ne rakentavat meidät ikäänkuin pilanpäi­ten, pysyvät vähän aikaa koossa, hajaantuvat sitten, jäl­leen uudistaakseen joskus. taas saman leikin vähän) toi­sessa muodossa j. n. e. Ja kuitenkaan ei kukaan tietäisi aineesta mitään", ellei olisi tietoisuutta. »Materialistin epä­jumala on oikea fetischi, jonka hän itse on tehnyt: aine, josta muka tietoisuus on syntynyt, on olemassa ainoastaan tietoisuudessa. - -'- Meidän henkemme ei ole lähtenyt siitä: se riippuu hengestämme. Henki luo aineen eikä päinvastoin. Se, joka sen käsittää, ei voi pitää materia­listista oppia muuna kuin järjettömyyden huippuna. Joh· taa tietoisuus aineesta on samallainen temppu kuin että parooni von Munchhausen omasta tukastaan vetää itsensä ylös suosta,). *)
Materialismi ei anna sille, mikä ruumista hallitsee, mitään pysyvää arvoa ruumiin aineenosiin verraten. Näin materialistit julistavat arvottomaksi korkeimman ja ja­loimman koko luonnossa. Luonto on ehkä varustanut jonkun ihmisen niin ihmeellisillä ominaisuuksilla, että hänestä on voinut kehittyä yleisesti ihailtu materialisti­nen profeetta. Hän on ehkä myös itsekin täällä eläes­sään koettanut suurella ahkeruudella rikastuttaa hen­keään. Mutta yht'äkkiä hän saa halvauksen ja kok6 hänen ihailtu viisautensa on nyt kerrassaan ikäänkuin poispuhallettu. Hänen ihailijansa ja ystävänsä rientävät saadakseen hänet niin pian kuin mahdollista hautaan pei­tetyksi. Onko sekin nyt sitte johdonmukaista? Eikö kuollut materialisti olekaan yhtä hyvä kuin elävä? Ovat kai samat atomit kuin ennenkin kuoleman jälkeen hänen ruumiissaan. Antavatko materialistit siis sittekin enem­män arvoa ihmisen hengelle kuin hänessä tilapäisesti toi­miville atomeille?

51
Minkätähden he oikeastaan niin ihailevat esim. Häc­kel~ä, äskettäinkin niin suuremmoisesti ovat juhlineet häntä? Jos ei hänessä ole muuta kuin samallaisia ato­meja kuin meissä kaikissa muissakin, niin mitä syytä sitte on hänestä tehdä niin suuri numero? Ja jos nyt hänessä atomit liikkuvat :niin ja minussa näin, niin mitä sillä oikeastaan on väliä? Kumpikin on hyvin pian ohime­nevä ilmiö ja mahdotonta on sanoa, onko toinen toistaan millään tavalla parempi.
Materialistien oppi on kaikin puolin ristiriitainen, sekasotkuinen ja kaikelle todelliselle ihmisarvolIe alentava. He väittävät sen perustuvan »kouraantuntuvaan todelli­suuteen». Ja kuitenkin joudumme umpimutkaan kerta toisensa perästä, jos koetamme sitä todellisuuteen sovit­taa. Vaan mikään ei voi järkyttää oikeauskoisen mate­rialistin uskoa. Ehdottomasti tulee ajatelleeksi, että hä­nen aivojensa »gangliosolujen neuroplasman» (s. 39 edellä) on täytynyt jotenkuten joutua pahasti epäkuntoon ja että hän sentähden ei voi pysyä terveen järjen rajoissa. Mutta jos niin sattuisi olemaankin, niin onhan materialis­tin helppo lohduttaa itseään. Mitä he sille voivat, ettei­vät atomit tehtäviään paremmin suorita?

52
V Materialistinen totuus
Yksi selvimpiä todistuksia siitä, kuinka paljoa henki on ainetta korkeampi, on se, että ihminen lakkaamatta pyrkii itselleen selvittämään olemisen arvotuksia, janoaa totuutta. Kaukaisena onnena on täyden totuuden saa­vuttaminen aina ihmiskunnan pyrkimysten tiellä hää­möttänyt. Ja me ihailemme, kunnioitamme niitä, jotka" ovat vieneet meitä jonkun askeleen eteenpäin sitä pää­määrää kohti.
Tämmöisen onnen tuojina,. ihmiskunnan hyvänteki­jöinä esiintyvät nyt materialistitkin. Eikä heiltä suin­kaan ole menestystä puuttunut. Suuret joukot ovat rie­muiten tervehtineet heitä pelastajina pimeydestä, vaI heesta ja hengen orjuudesta. >>Vapaa"ajattelijoina» he ovat tahtoneet maahan kukistaa kaikki pimeän taikaus­kon vallat. Eivätkä he suinkaan itse väsy vakuuttamasta, että heillä se on täysi ja ainoa luotettava totuus ihmis­kunnalle tarjottavana.
Mikä tämä totuus on, sen me jo 43dellisestä ainakin osaksi tiedämme. Ainoa todellisuus on aistimilla havait­tava, avaruuteen levinnyt maailma. Henkimaailmaa ei ole muuta kuin muutamien ihmisten mielikuvituksessa. Dualistit, spiritualistit y. m. sen semmoiset ovat sentäh­den kaikki tyyni haaveilijoita, jolleivät pettäjiä.
Niinpä Buchner esim. sanoo (T. ja u. s, 13): ~Mate­rialisti tukee väitteensä toki johonkin, jonka jokainen terveillll. aisti- ,

53
milla varustettu ihminen voi tuntea, kun taas spiritualistiset vastus­tajat nojautuvat semmoiseen, jota ei milloinkaan ole voitu nähdä, kuulla eikä tuntea."
, Ainoastaan luonnontieteellä on sentähden todella
tieteen arvoa. Se yksin kykenee elämän arvotukset rat­kaisemaan, antamaan oikean maailmankatsomuksen. Se yksin' on myös vienyt ihmiskunnan eteenpäin valon ja totuuden tiellä. Sitä vastoin ovat monet muut myöskin tieteen nimellä kulkevat opit, ennen kaikkea jumaluus­tiede, vain eksyttäneet ja pimittäneet ihmisiä, tuottaneet kaikellaista kurjuutta.
Naemme, että materialistit ovat tavattoman ahdas­mielisiä. J Ii se johtuu ennen kaikkea siitä, että heillä ei
. ole mitään oikeata käsitystä eri tieteiden tehtävistä eikä niiden keskinäisistä rajoista; yhtä vähän kuin· ihmistie­donkaan rajoista ylipäänsä. He ovat niin piintyneet omiin mielikuvitelmiinsa, etteivät he kykene muille aat­teille mitään arvoa antamaan.
Tosin ei vanhemmalta materialismilta kokonaan puut­tunut käsitystä tiedon rajoista. Esim. Buchner sanoo (T. j. u. s. 6 s.):
»Valitettavasti jättää materialistinen maailmanselitys yhtä paljo toivomisen varaa kuin spiritualistinen. Ei tätä arvotusta ihmisjärki milloinkaan pysty ratkaisemaan, kun se ei jaksa voittaa luonnon ja kokemuksen sille panemia ajan, paikan ja kausaliteetin rajoja ja koska sen voidakseen tätä arvotusta ratkaista, tulisi olla sen maailman ulkopuolella, johon se itse kuuluu. Senpätähden tähän asti kaikki maailmanselitykset, jotka ovat perustuneet johonkin yhtenäiseen prinsiippiin, - -- ovat särkyneet joko omaan kyke­nemättömyyteensä taikka olleet pa)wtetut kätkemään tämän kyke­nemättömyytensä tyhjän sanatuivan taakse. Senvuoksi ei mate­rialismi filosofisena järjestelmänä kykene siihen tehtävään enem­pää kuin muutkaan filosofiset järjestelmät.,>
Ja samaten hän (T. ja u. s. 13) myöntää:
"Jokaisen tieteen selvittämän arvotuksen takaa avautuu yhä uusia ja suurempia."
Tämmöinen nöyryys ja totuuden kunnioitus puuttuu sitä vastoin Häckeliltä ja hänen ihailijoiltaan. Hän väit-

54
tää rohkeasti nyt jo osaavansa kaikki ')maailmanarvo­tukset» selvittää. )
Kuuluisa luonnontutkija E. du Bois-Reymond oli eräässä v. 1880 pitämässään puheessa esittänyt »seitse­män maailmanarvotusta: I. Aineen ja voiman olemus. II. Liikkeen alku. III. Elämän ensi synty. IV. Luonnon (näennäisesti tahallinen) tarkotuksenmukainen rakenne (Einrichtung). V. Yksinkertaisen aistimuksen ja tietoi­suuden synty. VI. Järkevän ajattelemisen ja siihen lähei­sesti liittyneen kielen synty. VII. Kysymys tahdon vapau­desta.» Niistä hänen mielestään kolme (1, II, V) on kokonaan transscendenttisia (ihmisen käsityskyvyn ulko­puolella olevia) ja mahdottomat ratkaista; kolme muuta (III, IV, VI) on vaikeita, mutta mahdolliset ratkaista;­viimeiseen nähden, joka käytännöllisesti katsoen on. tär­kein, ei hänellä ollut varmaa kantaa.
Mutta nämä maailmanarvotukset eivät Häckelille tar­joo paljoakaan vaikeutta. Hän ilmottaa, että hänen mie­lestään ensimmäinen ryhmä (1, II, V) on ratkaistu hänen substanssikäsityksensä kautta, jota edellisessä (II luku) on selosteltu. Toinen ryhmä (III, IV, VI) on taas lopulli­sesti ratkaistu uudenaikaisen kehitysopin kautta. Vii­meinen· maailmanarvotus, kysymys tahdon vapaudesta, ei ole minkään tieteellisen selityksen arvoinen, koska se puhtaana dogmina johtuu harhaluulosta eikä sitä todel­lisuudessa ole olemassakaan.
Tästedes on nyt siis ihmiskunta vapautettu totuuden etsimisen vaivasta. Se, mitä lukemattomat tutkijat tähän saakka vuosituhansien kuluessa ovat etsineet, se on nyt saavutettu. Ihmetellä vain täytyy, että Häckelin kirja, jossa tuo suurtyo on suoritettu, ei sittekään sen enempää huomiota ole herättänyt. Onko totuuden harrastus ihmis­kunnassa todellakin niin pienen pieni, ettei enempää kuin

55
korkeintaan joku parisataa tuhatta ihmistä ole huolinut itselleen edes hankkia Häckelin maailmaa mullistavaa kir­jaa, j~sta totuus niin vähällä vaivalla on ammennettavissa?
Todellisuudessa Hi:l,ckel kuitenkin lupaa paljoa enem­man kuin hän voi täyttää. Ei ole vielä sitä ihmistä eikä taida tullakaan, joka kaikki olemisen arvotukset osaisi ratkaista. Totuus on, että luonnontieteelliselläkin totuu­della on rajansa.
Ensinnäkin se perustuu aistihavaintoihin eli aistimien kautta saatuihin kokemuksiin. Mutta meidän ihmisten, niin materialistien kuin muidenkin, kokemukset ovat joka tapauksessa sekä aikaan että paikallisuuteen nähden ääret­tömän pienet, satumiaiset ja itsekohtaiset (subjektiiviset). On epäilemättä aistimaailmassakin jo ollut ja tapahtunut äärettömän paljo sellaista, mitä kukaan ihminen ei kos­kaan ole havainnut, vielä vähemmin sitte yksityinen ihminen, olkoonpa muuten kuinka oppinut tahansa.
Sentähden ei kenenkään ihmisen pitäisi luulla, että ainoastaan se on todellisuutta, mitä hän on sattunut kokemaan. Niin materialistit kuitenkin tekevät. He vetoovat kokemuksiinsa väittäessään, ettei ole olemassa mitään muuta kuin tämä näkyväinen maailma. Mutta millä oikeudella he väittävät muiden kokemuksia, esim. heidän suhteessaan Jumalaan, vääriksi tai olemattomiksi? Eiväthän he oikeudella voi väittää muuta kuin ettei heillä itsellään mitään semmoisia kokemuksia ole ollut. Jos se riittäisi ratkaisemaan tämän kysymyksen, niin sil­loin olisi myöskin oikeassa esim. sokea, joka väittää, että aurinkoa ei ole, koska hän ei voi sitä nähdä. Ainoastaan se, joka varmasti tietää kaikki olleet ja olevaiset koke­neensa, on oikeutettu väittämään, että jotakin ei voi olla olemassa, koska hän ei ole sitä kokenut. Toisin sanoin: se ih~inen, joka semmoista väittää, ei pysy totuudessa.

56
Mutta toiseksi on sekin väärin, kun materialistit väit­tävät, etteivät he ole kokeneet mitään sielusta eli hen­gestä. Sillä se on todellisuudessa ainoa, josta heillä niin­kuin muillakin on välitöntä kokemusta. Jos kokemus on tiedon perusteena, niin sielunelämä on ainoa, josta meillä on välitöntä tietoa ja varmuutta. . Sen toki jokainen voi huomata, että hän ajattelee, tuntee ja tahtoo. Ja nämä ovat juuri sielunelämän eri muotoja.
Ulkomaailmaan nähden, siihen luettuna oma ruumiim­. mekin, teemme sitä vastoin johtopäätöksiä ainoastaan nii­den aistimusten nojalla, jotka sielunelämässämme huo~ maamme. Nekin ovat siis lähinnä sieluneiämän ilmauksia.
Antavatko nämä aistimukset meille oikean käsityk­sen aistimaailmasta, se on sitä vastoin eri asia. Ovathan itse materialistitkin, niinkuin tässä aikaisemmin olemme . nähneet, sitä mieltä, ettemme aistimien kautta saa aina­kaan aivan oikeata käsitystä ulkomaailmasta. Senhän kyllä tiedän, että minulla on erinäisiä omituisia aisti­muksia, joiden johdosta päättelen tämän kirjotuspöydäh olevan olemassa. Näen sen, tunnen sen. Onko tämä johtopäätös myöskin oikea, se' on toinen asia, jota ei suinkaan ole niin helppo ratkaista,' koska kyllä voirttme tehdä vääriä johtopäätöksiä muutenkin ..
Kuinka nurinkurista onkaan sentähden väittää, että ainoastaan ulkomaailma todellisesti on olemassa, ja kiel­tää hengen olemassa olo, s. o. ainoa, josta meillä on väli- ' tön kokemus: Me tosin emme voi muodostaa itsellemme mitään havainnollista käsitystä hengestämme (siinä on myös yksi käsityskykymme raja). Mutta koska me huo- " maamme kaikessa henkisessä toiminnassamme yhteyttä, niin totta kai tämän yhteyden myös täytyy olla, jos muuten kokemuksellamme mitään arvoa on.
Sentähden, jollei .voi ajatella molempia, sekä henkistä

57
että aineellista maailmaa oleviksi, tai jos se on epätie­~eellistii:, niin totta kai on oikeampi se ajatus, että ulko­maailmaa ei ole, että sielu vain kuvittelee sitä olevaksi, samaten kuin jossain unennäössä tapahtuu.
Mutta vieläkin vähemmän kuin ulkomaailmasta sem­moisenaan voi meillä olla välitöntä 'kokemusta jostakin sitä koskevasta opista. Eihän kukaan välittömästi voi kokea esim., että luonnossa vallitsee lainalaisuus. Miten, näkyväinen maailma on syntynyt, onko sillä joku tarko­tus, mitkä voimat siinä vaikuttavat y. m" ne ovat kaikki asioita, joihin nähden me korkeintaan voimme tehdä jon­kunlaisia j'ohtopäätöksiä sen nojalla, mitä itse tai muut olemme saa.neet kokea.
Ja yhtä riittämätön kuin kokemuksemme on kaiken totuuden ilmisaamiseksi, yhtä kykenemätön on järkem­mekin sit,ä kaikkea käsittämään. Niinkuin jo ennen on huomautettu, järjellemme on esim. yhtä mahdotonta käsittää ijankaikkisuutta kuin sitäkin, että maailma jona­kin määrättynä aikana olisi alkanut olla. Yhtä käsittä­mätöntä kuin meille on äärettömyys, on sekin, että maail­ma jossakin paikassa loppuisi j. n. e.
Onhan jo edellisessä kylliksi osotettu, esim. ettei substanssilaki eikä siis myöskään materialismi ylipäänsä perustu mihinkään välittömään kokemukseen eli »kou­raantuvaan todellisuuteen'). Onhan se vain erinäisten havaintojen perustuksella tehty johtopäätös. Jopa olemme osottaneet, että tämä johtopäätös on väärä ja ristirii­dassa oikein käsitetyn kokemuksen kanssa.
Että Häckel ja moni muu materialisti niin rajatto­mastiluottaa omaan järkeensä, se ei todista muuta kuin että tämä sama heidän järkensä on kovin kehittymättö­mällä, naiivisella kannalla. He ovat nähtävästi siinä määrässä kiinnittäneet huomionsa ulkomaailmaan, että

58
itse järjen toiminnan luonne ja lait ovat jääneet heille vallan hämäriksi. He vain uskO(Jat järkeensä. Niin paljo ovat kuitenkin suuret ajattelijat, esim. Kant, näitä asioita selvittäneet, ettei suinkaan olisi liikanaista nykyaikaiselta yliopiston professorilta vaatia jonkunlaista käsitystä siitä, kuinka rajotettu ihmisen tietopiiri todellisuudessa on.
Mutta jos yliopiston professorikin on näin alkuperäi­sellä kannalla, mitä sitte voi odottaa siltä suurelta jou­kolta, joka ei osaa arvostella koko asiaa, vaan sokeasti uskoo, mitä heille uskoteIlaan ijankaikkisuudesta ja muusta semmoisesta? Vähällä he todellakin luulevat pääsevänsä viimeisten tieteen tulosten kannalle.
Se kyllä on luonnollista, että luonnontiede semmoise­naan ei tiedä mistään muusta kuin ulkonaisesta luonnosta eli aistimaailmasta, koska sen tehtävänä on juuri sitä tutkia. Jos se siis etsä tai otaksuu syitä, jotka eivät aistimaailmaan kuulu, niin se menee oman varsinaisen alansa ulkopuolelle. Mutta se toiselta puolen ei pysy totuudessa, jos se väittää, että se luonnollisista syistä osaa selittää asioita, joiden selittämiseen nämä luonnolli­set syyt eivät riitä. Saattaapa kyllä kenelle tahansa olla houkuttelevaa esiintyä kaikkitietävänä, mutta rehel­lisen ihmisen tulee voittaa semmoinen kiusaus.
Ja vielä enemmän luonnontutkija erehtyy, jos hän ottaa koneellisista syistä selittääkseen asioita, jotka ovat kokonaan hänen oman tutkimusalansa ulko- tai yläpuo­lella. ! os hän esim. sillä tavalla, atomiopin avulla, tah­too selittää omaatuntoa, niin sopii todellakin sanoa, että hän ei »pysy alallaan»
Tavallansa Buchner tämän käsittääkin, kun hän sa­noo (T. ja u. s. 7):
»Inhimillinen järki, joka totuutta etsii, saa tyytyä heittämään syrjään kaikki tuloksettomat tuumailut yliaistillisista ja kappalten ikialkuperästä ja sen sijaan tutkimaan itseään ympäröivää luontoa ja sen sisä.llisiä suhteita.»

59
Omituista vain on, että materialistit ovat ensimmäi­siä tätä Buchnerin sääntöä rikkomaan. Väittäväthän he esim: että aine on ijankaikkinen. Ijankaikkisuus on kai yliaistillinen asia jos mikään. He siis eivät tyydy tutki­maan vain heitä ympäröivää luontoa ja siihen et ihmis­henki ylipäänsä voikaan tyytyä. Sekin todistaa, ettei hän ole mikään vain kone.
Juuri tämän tietopiirinsä ahtauden takia ihminen ylipäänsä aj attelemisessaan ei voi tyytyä vain si~hen. Hän aavistaa jotain korkeampaa todellisuutta kuin se, mitä hän aistimillaan voi havaita tai josta Häckel ja muut luonnontutkijat tietävät hänelle ilmottaa.
Hän tahtoo muodostaa itselleen jonkunlaisen maail­mankatsomuksen ja silloin on hänen aina pakostakin me­neminen välittömän kokemuksensa rajojen ulkopuolelle. Varsinkin elämän korkeimmat kysymykset kuuluvat uskon al.aan eivätkä tiedon. Siitä on materialismi varmaan, niinkuin edellisestäkin näkyy, yhtä suuressa määrässä todistuksena kuin mikä muu elämänkatsomus tahansa.
Kukin uskoo luonnollisesti mieluimmin sitä, mikä häntä paraiten. miellyttää. Kunkin maailmankatsomus on sentähden aina jossain määrin hänen oman luonteensa, harrastustensa mukainen. Paljon vaikuttaa esim. se, onko Jumalan pyhyyden ajatteleminen jollekin mieluista vai eikö, ottaako hän oman elämänsä vakavalta vaiko kevytmieliseltä kannalta j. n. e.
On niin paljo elämässä, jota ei voi selvillä todistuk­silla todistaa. Sentähden voivat korkeasti oppineittenkin katsantokannat olla jyrkästi ristiriitaisia, jopa kysymyk­sissä, joita he itse syvällisesti ovat tutkineet. Toinen näkee esim. selvää Jumalan johdatusta tapauksissa, joissa toinen taas ei huomaa mitään muuta kuin sokeitten luon­nonvoimain leikkiä eli sattumaa.

60
Kukin sanoo sitte mielellään tietävänsä sen, minkä hän uskoo. Se antaa ikäänkuin enemmän varmuut!ta ja tekee muihinkin paremman vaikutuksen, varsinkin jos osaa verhota sen tieteellisyyden lumoavaan pukuun.
Materialistien usko ei suinkaan ole mikään poikkeus yleisestä säännöstä. Hekin uskovat mieluimmin sem­moista, mikä heille muuten on mieluista.
Ll!onnollinen syy, minkätähden he eivät tahdo tietää mistään muusta kuin tästä näkyväisestä maailmasta, on se, että he rakastavat ja ajattelevat vain sitä. Niinpä sanookin Buchner avomielisesti (T. ja u. s. 19):
»Kaikki mitä me voimme ja tarvitsemme tietää, on se, mitä kappaleet meille ovat, eikä, mitä ne itsessään ovat.»
Eihän sitä muuta materialistilta voi odottaakaan.
Mitäpä semmoinen kone sen korkeammasta totuudesta välittäisi tai ymmärtäisi, mitä hän sitä tarvitsisi? Maasta hän on' tullut, kuinka hänen ajatuksensa sitte sitä korkeammalle voisivat koho takaan tai pyrkisivät kohoamaan? Voikohan ajatella, että esim. kellonkoneisto, olkoon se vaikka kuinka nerokkaasti rakennettu, olisi iloisempi, jos se käy oikein kuin jos se käy väärin, tai että se edes voisi huomata milloin se käy oikein tai väärin.
Ihmetellä täytyy sentähden, kuinka materialistit viit­sivät tehdä niin suurta numeroa tuosta luullusta totuuden omistamisestaan. Ja minkätähden he oikeastaan niin paljo vaivaavat itseään sen levittämiseksi kaikellaisten esiteimien pitämisellä, kirj oj en tekemisellä y. m. s.? Tie­tysti en tässä ota huomioon, että semmoisesta voi olla rahatuloa. Se on luonnollisesti kyllä materialistille hou­kuttelevaa. Kåikellaiset tiedot voivat tietysti myös käy­tännöllisessä elämässä, esim. maanviljelyksessä, olla suu­reksi hyödyksi.

61
· Mutta mitä totuudella muuten on niin väliä? Mitä jokin määrätty maailmankatsomus konetta hyödyttää tai ylipäänsä koskee? Eihän semmoisen hankkiminen »lyö leiville», Eiköhän olisi parasta antaa kunkin uskoa, mitä ikinä hän vain itse tahtoo? Eivätköhän ihmiset sillä ta­valla olisi kaikkein onnellisimmat? Läpäseväthän he elämänsä paljoa .vähemmällä, kun eivät rupea päätänsä semmoisilla turhilla asioilla vaivaamaan.
On sitä paitsi muistettava, että kaikki yritykset muut­taa ihmisten mieliä itse materialistisen opin mukaan täy~ tyy olla aivan turhia. Vai olisiko todellakin luultavaa, että kenenkään aivoissa atomien liikkeet joutuisivat jat­kuvasti kulkemaan aivan toiseen suuntaan vain sentäh­den, että silmähermoon joskus ovat vaikuttaneet muuta­mat paperille painetut koukerot?
Sentähden, jo~ materialistit kuitenkin välttämättö­mästi tahtovat oppiaan levittää, niin onhan siihen paljoa luonnollisempi ja tehokkaampi keino olemassa.
On katsottava, että aivoissa olevat atomit todellakin toimivat oikein, Ilikkuvat vain materialismia. Jos niiden kokoomus on saatu oikein tarkotuksenmukaiseksi, niin ne eivät anna minkään muun ajatuksen edes herätäkään. Ja mikä muu keino siihen voisi olla kuin tarkotuksenmu­kainen ruokinta? Onhan »ihminen mitä hän syö.), Ruo­asta riippuu. aivojen yhtä hyvin kuin muunkin ruumiin kokoonpano ja aivoistahan vuorostaan taas ajatukset riip­puvat.
Mitäs nyt sitte muuta tarvitaan kuin että materia­listiset tutkijat laboratorioissaan tarkotuksenmukaisilla kokeilla ottavat selkoa siitä, mitkä ruoka-aineet paraiten edistävät materialistista katsantokantaa? Voisihan esim. toiselle syöttää vain liharuokia ja toiselle vain kasviksia ja sitte aika ajottaintarkastella, mimmoiseksi kumman-

62
kin katsantokanta muodostuu. Sitte kun asia on saatu selville, voivat kaikki, jotka tahtovat, he ja heidän lap­sensa ja perheväkensä, ennen pitkää olla oikein »täysve­risiä» rriaterialisteja. Niin kauan kuin he jatkavat samal­!aisen ruoan syömistä, eivät kai edes mitkään epäilykset­kään tulisi vaivaamaan heitä.
Tosin voi ajatella tuloksen riippuvan myös kunkin ruoansulatuksesta. Ja se kai ei voi parantua muuten kuin kehityksen kautta. Jos materialistit pitävät totuu­den voitolle pääsemistä kiireellisenä asiana, niin ei liene muuta keinoa kuin auttaa sitä luonnonvalintaa, joka kyllä itsestäänkin tapahtuu, mutta vain niin ylen hitaasti. Heidän täytyy siis tuhota kaikki ne, joiden aivojen ra­kenne on niin vaillinainen, että he eivät usko materialis­miin. Kun ihmiskuntaa näin on riittävästi puhdistettu, toivottavasti ei enää voi syntyä muita kuin materialisti­silla aivoilla varustettuja lapsia, jollei n. s. atavismi-(kau-. koperintä)ilmiöitä satu.
Mutta vaikkapa täten saataisiinkin materialismi ih­miskunnan ainoaksi uskoksi, niin mistä sen sittekään niin varmasti voisi tietää, että materialismi on totuus tai kuka on oikeassa? Mikä on ylipäänsä totuus? Jos ajatukset ja siis myös totuus ovat vain atomien liikkeitä tai tämän liikunnon tuotteita, niin minkä nojalla materialistit sitte päättelevät, että atomit juuri heidän aivoissaan osaavat liikkua oikein, maailman todellisuutta vastaavalla tavalla? Jos olemme sitä mieltä, että atomit, kun on kaksi vastak­kaista mielipidettä, erehtyvät joko toisten tai toisten aivoissa, niin ken menee takaamaan, eivätkö ne erehdy juuri materialistien aivoissa?
Että heslimielisesti väittävät yksin olevansa oikeassa, se totisesti ei todista mitään. Sillä sitä toinenkin yhtä hyvin voi tehdä. Ei ainakaan tähän saakka itserakasta

63
erehtymättömyyden luuloa ole pidetty minäkään tieteel­lisyytenä eli varmana tiedon perusteena. Sentähden kun nyt on niin monta eri mielipidettä ja kukin pitää kiinni omastaan, niin olisi joku parempi mittapuu asian rat­kaisemiseksi tarpeen. Mistä se saadaan?
Atomiopin mukaan: ei mistään. Sillä onhan hyvin vaikea käsittää, minkätähden toisen atomien tekemän liikkeen pitäisi olla sen oikeamman kuin toisenkaan. Liike kuin liike. Eikö pikemmin ole niin, että toisen liikkeen täytyy olla yhtä oikean kuin toisenkin? Siinä tapauk­sessa on. tietysti myös toinen ajatus eli mielipide yhtä oikea kuin toinenkin. Jos toisen aivoissa atomit liikku­vat, että Jumala on, toisen aivoissa taas, että Häntä ei ole, niin eivätköhän molemmat mahda olla yhtä oikeassa? Omituista on sitte vain, että atomit liikkeillään meissä, niin jopa materialist~issakin, herättävät sen käsityksen, että kaksi vastakkaista väitettä eivät molemmat voi olla oikeita. Panevatpa ne meitä taistelemaan kutakin oman mielipiteensä puolesta ja toista vastaan. Mitäpä semmoi­nenkin hyödyttää?
Kovin vähän toiveita näyttää siis olevan siitä, että koskaan saisimme tämän taistelun tyydyttävällä tavalla ratkaistuksi. Emmehän me edes tiedä, kuinka atomit kussakin eri tapauksessa liikkuvat, kuinka me sitte voi­simme tietää, kuinka niiden tulee liikkua liikkuakseen oikein, aikaansaadakseen totuuden? Ja jos sen tietäi­simmekin, niin tokkopahan osaisimme saada niitä liikku-
maan niinkuin niiden pitäisi. '
Eikä liene mitään muitakaan keinoja saada selville, mikä on totuus.
Materialistien mielestä olisi ehkä tässä annettava rat~ kaiseva merkitys ruumiilliselle terveydelle ja hyvinvoin­nille. Sanotaanhan: Terve sielu terveessä ruumiissa.

64
Terveille olisi annettava valta ratkaista tämä kysymys. Mutta emme sitäkään tietä pääse paljoa pitemmälle. Sillä tosiasia on toki, että niin hyvin materialisteja kuin ei-materialisteja on sekä terveitten että kivulloisten jou­kossa. Eikä ollenkaan ole sanottu, että joku ihminen muuttaa mielipiteensä, vaikka hän, tuleekin kivulloiseksi. Eikä sitä siltä, vaikka ruumis muuten on terve, niin aivan varmaa~ voi tietää, kuinka terveet aivot ovat., Niistä kai asia lähinnä riippuu, mutta niitä on hyvin vaikea tutkia.
Materialistisen opin mukaan on muuten aivan käsit­tämätöntä, kuinka tämmöisestä asiasta ihmisten kesken voi olla erimielisyyttä ja kuinka kukaan voi tulla edes ajatelleeksikaan muuta kuin materialismia. Kieltämätön tosiasia on kai kuitenkin se, että läheskään kaikki ihmiset eivät ole materialisteja. Onhan päinvastoin paljokin niitä, joiden mielestä materialismi on mitä suurinta jär­jettömyyttä. Kuinka tämä ~yt oikeastaan on mahdol-, lista? Ovathan kaikki ajatukset samojen luonnonvoimien vaikuttamat. Eivätkö nämä sitte vaikutakaan kaikkialla samoin? Onko mahdollista, että ne toisten aivoissa jolla­kin tavalla joutuisivat pois tolaltaan?,
Tässä ei materialisteja auta edes itse kehitysoppikaan.
Onhan kaikki kehitys, niin järjenkin, rajatontaj ijankaik­kista. Kuinka me sitte voisimme ajatella, että me juuri nyt olemme saavuttaneet täyden totuuden? Kaikkein vähimmin voi ajatella, että materialismi olisi tuo totuus, toisin sanoin, että tiedollinen kehitys juuri nyt ja juuri materialistien aivoissa olisi saavuttanut kaikkein korkeim­man ja lopullisen huippukohtansa, että juuri heissä oFsi kehittynyt ehdottom.asti oikea maailmankatsomus. Se on ehkä jollakin alemmalla kehitysasteella voinut olla järjen­mukaista, mutta ei se ainakaan nyt enää sitä ole, koska se on »vanhin maailmankatsantokanta »ja löytyy nuorempia~

65
kin. Nuoremmat kai aina myös ovat oiieammat, koska ke~itys kulkee ylöspäin~
. Eihän mikään voi estää ajattelemasta, että materia­lismi on yksi niitälalempia katsantokantoja tai harha­muodostuksia, jotka luonnonvalinta vielä on maailmasta hävittävä. Ja toivottavasti niin on tapahtuvakin.
Mutta materialistit itse ovat todellisuudessa hekin todistuksena siitä, mikä tämän luvun alussa mainittiin. Hekin tavallaan etsivät totuutta. Heissä on siihen sisäl­linen pakotus, hekin tuntevat totuuden janoa: Että he kulkevat harhaan, on taas sekin todistamassa vanhaa totuutta, että ihminen ajattelussaan on vapaa. Juuri sentähden hän myös voi harhaantua niin kauas, että hän pitää itsensä koneena ja kieltää sen, mikä hänessä on kuolematonta, korkeinta, jalointa.

66
VI Materialismin suhde uskontoon
Materialistit, he kun eivät usko olevan mitään muuta kuin ainetta ja sen voimia, kieltävät tietysti myös Juma­lan olemassa olon. Koska hän ei ole mikään semmoinen »kouraantuntuva todellisuus», jota me aistimillamme voisimme havaita, niin häntä ei myöskään ole olemassa.
Häckel ei voi ajatella todelliseksi muuta kuin ainetta ja sentähden täytyy hänen mielestään myös kristittyjen­kin jumalan, jos häntä ylipäänsä on olemassa, olla joku aineellinen olento. Hän arvelee, ettei häntä voi ajatella muuksi kuin joksikin »kaasumaiseksi luurankoiseksi,). Sillä ovathan luurankoiset kehityksen korkeimmalla asteella. Ja näkymättömänä Jumala olomuotonsa puo­lesta ei voi olla muuta kuin kaasumainen. Tämä täm­möinen on sitte Häckelin mielestä kovin sattuvaa pilkkaa kristittyjen jumalakäsitteestä. Se muka ei ole muuta kuin tietämättömien ihmisten naurettava mielikuva.
Ennen kaikkea luonnontiede materialistien mielestä kumoo jumalauskon. Sillä se ei koko äärettömässä maail­mankaikkeudessa ole löytänyt mitään sijaa Jumalalle.
Ei se hänestä ole löytänyt edes vähintäkään jälkeä yhtä vähän kuin uskovaisten uneksimasta taivaastakaan. Niinpä sanoo esirtl. Buchner (T. ja u. s. 10 s.): .)Usko äärelliseen avaruuteen, jonka korkeuksissa Jumala taikka Jumalat valtaistuimillaan istuvat, voi syntyä ainoastaan aikana, jolloin te­leskoopi vielä ei ollut tunkeutunut avaruuden pohjattomiin syvyyk­siinja sieltä paljastanut noita myriaadeja taivaankappaleita, au-


67
rinkokuntia ja kehittymässä olevia maailmoja löytämättä paikkaa hurskasten uneksimalle taivaalle.'>
Niin, uudenaikaista luonnontutkimusta on mei­dän ennen kaikkea kiittäminen siitä, että se aikaansa s~uranneitten tietoisuudesta on hävittänyt Jumalan haa­vekuvan. Ennen näet, kun tiede vielä oli kehittymättö­mämmällä kannalla eikä kaikkia ilmiöitä osattu tieteelli­sesti selittää, luulivat taikauskoiset ihmiset monessa sei­kassa näkevänsä Jumalan yliluonnollista vaikutusta, ihmeitä. Mutta nyt on tiede saanut selville, että luonnon­voimat vaikuttavat kaikki ilmiöt, että kaikki, mikä maail­massa tapahtuu, seuraa järkkymättömiä luonnonlakeja, joihin ei voi vaikuttaa Jumala eikä mikään muukaan voima.
Ihmeitä ei koskaan ole tapahtunut siitä yksinker­taisesta syystä, et~ä semmoiset ylipäänsä eivät ole mah­dollisia. Voiman pysyväisyyden laki kieltää sen, että mikään maailmaan kuulumaton voima voisi siihen vaikuttaa, koska sen kautta maailmassa olevan voiman määrä lisääntyisi. »Tänä päivänä», sanoo Biichner (T. ja u. s. 11), »ei tapahdu ihmeitä eikä niitä koskaan ole tapahtunutkaan.­Niitä· uskoo nyt arvostelukyvytön rahvas ja puolustavat ne, joilla on jotakin omaa etua tämän uskon säilyttämisestä .• >
Aivan mahdoton ja epätieteellinen on tietysti sitte sekin luulo, että Jumala olisi maailman luonut. Raama­tun luomiskertomus on paljasta haaveilua, se on vain vanha taru, jommoisia monella muullakin kansalla kuin juutalai­silla on ollut. Maailma on ijankaikkinen, koska atomit, joista se on muodostunut, ovat ijankaikkisia.
Ja kun Jumala ei ole maailmaa luonut, niin vielä vähemmin on häntä siinä sen jälkeen tarvittu. Omien sisäisten voimiensa vaikutuksesta se on kehittynyt sem­moiseksi, kuin se nyt on. Yhtä ijankaikkisia kuin atomit ovat näet myös ne voimat, jotka panevat ne liikkeeseen.

68
Kehityksen laki vallitsee kaikkialla ja luo yhä uusia muotoja ja ilmiöitä.· Kehitysoppi on sentähden, voipi sanoa,materialistien ensimmäinen uskonkappale, joka astuu Apostolisen uskontunnustuksen vastaavan koh­dan sijaan samalla tietysti myös tehden toisen ja kolman­nen uskonkappaleen tyhjäksi.
Veisi liian laajalle, jos tässä ryhtyisin kaikkia näit~ väitteitä tarkastamaan. Ainoastaan kehitysopista muu­tama sana, koska on usein ajateltu, että erittäinkin se tekee kaiken jumala-uskon tyhjäksi.
On kuitenkin varsin käsittämätöntä, miten kehitys­oppi voisi estää meitä uskomasta, että Jumala on maail­man luonut. Onhan Jumala voinut sille säätää kehityk­sen samaten kuin muitakin lakeja. Eihän kristinusko ainakaan kiellä, että Jumala luodessaan ja muussa toi­minnassaan on käyttänyt ja käyttää luonnollisia' välikap­paleita. Evankelisen uskon lausuu Luther,· kun häri Vähässä katekismuksessaan sanoo: »J umala on minut ynnä kaikkein luotuinsa kanssa luonut.» Onhan selvä:; että »minun» luomiseni ei ole tapahtunut ilman luonnolli­sia välikappaleita. . Sama on tietysti sitte voinut olla muidenkin »luotujell» laita. Ja jos Jumala antaa yksilöit~ ten luonnollisesti kehittyä, niinkuin ilmeistä on, niin miksei hän olisi voinut määrätä samaa lakia ·kokonaiselle sukukunnalle, jopa koko eliökunnallekin?
Kehitysoppi ei estänyt itse Darwiniakaan usko­masta, että Jumala on. Päinvastoin. Kehitys on, niin­kuin edellisessäkin on huomautettu, itsessään jotain niin ihmeellistä, että hän ei voinut uskoa muuta kuin että Jumala itse on pannut sen alkuun. Todellakin järjetöntä on uskoa, että kaikki kehitys olisi tullut aivan itsestään, paljaasta sattumasta. Yhtä hyvin voisilsitte ajatella esim., että Kalevala on syntynyt aivan sattumalta, ilman että

69

mikään älyllä varustettu olento on ollut sitä luomassa. Mutta emmehän me usko, että vähäp~töisin kirjekään tai tyokalu on itsestään syntynyt, vaikk' emme tiedäkään sen tekijää. Kaikella olevaisella täytyy ajatella olleen riit­tävä syynsä.
Kun materialistit kieltävät Jumalan sekä hengen olemassa olon, niin he luonnollisesti myös kieltävät tule­vaisen elämän. »Siinä puu mätänee, johon se kaatuu.» Kun' ruumis on kuollut, kone lakannut käymästä, silloin on samalla sen yhteydessä esiintynyt elämä myös kerras­saan .lopussa. Ijankaikkiset atomit yhtä ijankaikkisine voimineen siirtyvät vain taas joksikin aikaa joihinkin uusiin yhdistyksiin. Niiden kiertokulku jatkuu ijankaikkisesti.
Mutta mistä materialistit sen tietävät, ettei mitään tule~aista elämää ole? Eihän heillä siitä ole voinut olla mitään kokemust~. Eikä myöskään näytä olevan kehi­tysopin kanssa ristiriidassa se toivo,' että elämämme ei ruumiin hajotessa "tuhoudu olemattomaksi. Onhan meillä päinvastoin juuri sen nojalla syytä uskoa, että se niinkuin muukin elämä on kehittyvä yhä täydellisempään ja korkeampaan olomuotoon. Juuri kristinusko antaa siis kehityksellekin sen oikean kirkastuksen. Ja kristitty toivoo todellakin, että paras ja jaloin, mikä hänessä on, vielä' on vapautuva katoovaisuuden, aineellisuuden ja synnin kahleista sekä kehittyvä yhä suurempaan täydelli­syyteen ja taivaalliseen kirkkauteen.
Mutta materialistit vain eivät tahdo siitä mitään tie­tää. Se, he sanovat, mikä monelle ihmiselle on niin hou­kuttelevaa uskonnossa, on hänen luonnollisen itsekkäi­syytensä tyydyttäminen. Rakkaudesta omaan itseensä hän ei tahtoisi luopua siitä toivosta, että hän vielä tämän elämän perästä on pääsevä toiseen parempaan, taivaaseen siellä nauttimaan kaikkia mahdollisia iloja. Mutta kirk-

70
kaana loistaa tätä kristillisen itsekkäisyyden tummaa taustaa vastaan materialistien vankka, jalo ja ylevä kat­santokanta. Aina pysyen »kouraantuntuvan todellisuu­den» vankaIla pohjalla he eivät itse tule petetyiksi eivätkä petä muita. Arvelematta he uhraavat kaikki ennakkoluu­lonsa, kuinka houkuttelevia ne lienevätkään, ja yksityiset pyyteensä tieteen, totuuden alttarille. He eivät anna minkäänlaisten haaveitten pettää' itseään. He pysyvät aina siinä, mikä on varmaa. Sentähden he eivät pyydä mitään muuta kuin saada riittävän toimeentulonsa ja niin paljo kuin mahdollista niitä nautintoja, joita tämä elämä voi tarjota. Näin on materialismi todellinen ihmis­kunnan pelastus.
Vähän omituista on, ohimennen sanottuna, että ma­terialistit moittivat uskovaisia itsekkäisyydestä. Omaa etuahan hekin katsovat. Eikä se suinkaan muuten hei­dän mielestään mitään paheksuttavaa ole. Päinvas­toin. Sehän se juuri on kaiken edistyksen perusehto. Taistelu olemassa olosta sehän juuri vie kehityksen eteen­päin ja siinähä:n taistelussa itsekkäisyys on päävaikut­timena.
Peräti turhaa on myös rukoilla Jumalaa. Eihän hän· voi rukousta kuulla, koska häntä ei ole olemassakaan. Niinpä sanookin Buchner (T. ja u, s. q): »Ei kenkMn ole taivasta tai yliluonnollisia voimia rukoilemalla saanut kohta­lon kättä pidätetyksi taikka hituistakaan poikkeamaan luonnon­lakien mukaiselta ladulta.»
Näin on joka suhteessa kaikki, mikä uskontoon kuu­luu, materialistien mielestä täydellisesti perusteetonta, surkeata itsepetosta ja hyödytöntä haaveilua.
Eikä uskonto ja sen harjotus heidän mielestään ole ainoastaan turhaa. Se on myöskin kovin ikävää ja vas­tenmielistä. Buchner puhuu tietenkin heidän kaikkien sydämestä, kun hän sanoo (T. ja u. s. 21): »Ei ihmisiä


71
tehdä tyytyväisiksi, onnellisiksi ja hyviksi sillä tavalla, että heitä ajetaan kirkkoihin ja virrenvärssyjä vetämään, vaan siten että jo­kainen' yksilö' tulee sillä tavalla osalliseksi yhteiskunnan eduista, ettei kenenkään, joka velvollisuutensa täyttää, tarvitse nähdä puu­tetta ja nälkää.')
Mutta uskonto useimmiten ei ole edes niinkään via­tonta. Ovelat ihmiset ovat sen keksineet pettääkseen tie­tämättömiä ja herkkäuskoisia ihmisiä. Sen avulla papit ja vallanpitäjät vieläkin pitävät kansaa pimeydessä ja taika uskossa vain saadakseen sitä mukavammin ~keritä'> heitä.
Kukapa sitä voisikaan kieltää, että uskontoa äärettö­män paljo on väärinkäytetty itsekkäissä tarkotuksissa. Sitä ovat tehneet juuri materialistismieliset ihmiset, jotka eivät mitään keinoja ole häikäilleet voitonhimonsa tyy­dyttämiseksi. Mutta väärin on sen mukaan tuomita kaikkia.
Yleisesti mat.erialistit siis halveksivat ja vihaavat uskontoa ja uskoa. Luulisihan, toki sitte,' että heillä itsellään ei ainakaan mitään semmoista ole. Eiväthän he usko Jumalaa olevankaan eikä luulisi uskontoa ilman Jumalaa mahdolliseksi.
On edellisessä jo h~omautettu, kuinka paljo heidänkin opissaan on uskoa tai paremmIn luuloa. Semmoinen on nyt kerran ihmisluonto, että aivan ilman uskoa ei kukaan lopultakaan voi olla, eivät edes materialistitkaan. He kyllä eivät usko kaikkivaltiaaseen ja kaikkiviisaaseen Luojaan. Mutta he uskovat sitä lujemmin aineeseen ja sen voimiin. Onhan se heidän mielestään saanut mitä ihmeellisimpiä aikaan. Itsestään se on olemassa ja aivan omasta itsestään se on luonut tämän niin ihmeellisen maailman. Onpa se, vaikka sillä itsellään ei ole mitään itsetietoisuutta, itse itsetietoisuudenkin luonut.
He eivät usko eivätkä katso tarvitsevansa mitään jumalallista ilmotusta,. Mutta he uskovat umpimähkään"

72
että heidän oma järkensä kelpaa kaiken olevaisen mitta­kaavaksi, ilmisaajaksi ja että he sen avulla kyllä osaavat kaikki maailman arvotukset ratkaista.
Ja kuinka moni h~istä onkaan valmis uskomaan melkeinpä mitä järjettömyyksiä tahansa, kun hänelle vaan puhutaan .)tieteen viimeisistä tuloksista,). Epäi­lemättä materialismi useimmille sen tunnustajista on puhdas uskonkappale, jonka omistaminen ei suinkaa~ perustu mihinkään heidän harjottamiinsa tieteellisiin tutkimuksiin. Suurin osa heistä ei kykene edes sinne­päinkään käsittämään ja vielä vähemmin arvostelemaan niitä tieteellisiä väitteitä, joilla materialismia koetetaan tukea. Se heitä aivan muista syistä miellyttää. Mi­täpä tämä on muuta kuin juuri semmoista uskoa, k uin materialistit 1 u u 1 eva t kristinuskon olevan?
Mutta onko sitte materialistien usko millään tavalla järkevämpää, tieteellisempää tai muuten parempaa kuin esim. kristinusko? Arvostelkoon sitä kukin huomioon ottaen sen, mitä tässä edellisessä on esitetty. Mutta' katsokaammepa myös vielä vähän, minkälaisiin johto­päätöksiin meidän siitä täytyy tulla.
Jollei Jumalaa eikä henkeä ole, .niin on todellisuu-­dessa olemassa ainoastaan sokea, kuuro, tunnoton, ääret­tömän kolkko ainemäärä. Ei mikään henki elähytä sitä tai määrää siinä. Mitään personallisuutta ei ole. Koko tämä maailma on syntynyt ja tullut semmoiseksi, kuin se nyt on, ilman mitään tarkotusta, muuten vaan. Kaiken· siinä versovanelämän on täytynyt syntyä vain sokean sattuman kautta. Atomit ovat vain sattuneet niin liik~ kumaan. Tätä sattumaa on meidän kunkin myös kiit­täminen olemassa olostamme. Maailma' 0 n vain ja tarkotuksett.omat voimat panevat sen ijankaikkisesti liikkeeseen. Välistä siinä esiintyy elämää,· tuntevia ja

73
tahtovia olentoja, mutta kaikki häviää taas mitään jälkeä jättämättä, niinkuin joku ·harhakuva.
, Onko tämä nyt sitte todellakin kaiken viisauden huippu? Onhan kuitenkin jo tiedottomassakin luon­nossa niin ilmeisesti tarkotusta. Onhan toki esim. korva selvästi k!:Jhittynyt kuulemista varten ja silmät näkemistä varten. Minkätähden sitte maailman kokonai­suuden ja kokonaisen ihmiselämän pitäisi olla kaikkea tarkotusta vailla? Ja jos maailmassa vähimmässäkään seikassa on huomattavana tarkotusta, niin on myös kai­ken ji!J'jen nimessä täytynyt olla joku, joka sen tarkotuk­sen on ajatellut ja ajatuksensa mukaan sen toteuttanut. Järjetöntä on: ajatella, että maailma on syntynyt itses­tään, ilman luojaa.
Mutta mikä ihmeitten ihme, tämä tiedoton ja tah­doton, tarkotukseton aine on tuottanut eläviä olentoja, jotka. toiminnalleen asettavat tarkotuksia ja rupeevat kysymääh ja tutkimaan, mikä tarkotus kullakin asialla on. Jopa he kysyvät, mikä tarkotus on koko tällä maail­malla ja mitä varten he itse ovat olemassa siinä.
1 tsessään aivan tunnoton aine on aivan sattumalta tuottanut olentoja, jotka tuntevat iloa ja tuskaa. Ja mitä varten? Ei suinkaan,huvittaakseen heitä, sillä useim­mat saavat epäilemättä ainakin omasta mielestään elä­mässään kokea paljoa enemmän vastoin- kuin myötä­käymistä, tuskaa kuin iloa. Mutta samalla on luonto heihin 'istuttanut semmoisen väkevänitsensäsäilyttämisen vietin, että he useimmiten mieluummin kestävät suu­rimpiakin tuskia, kuin vapaaehtoisesti tästä elämästä erka­nevat. Ja. kuitenkaan ei tällä kaikella ole minkäänlaista tarkotusta, ei kuhunkin itseensä eikä myöskään tuleviin sukupolviin nähden.' Koko maailman kehityksellä ei oie mitään päämäärää. Mitä erittäinkin maanpalloon tulee,

74
on se, niin ainakin luonnontutkijat ennustavat, ennemmin tai myöhemmin kuoleva kylmään, jäätyvä kokonaan, jol­loin tietysti kaikki elämä sen päällä käy mahdottomaksi, sammuu pois. Kaikki se, mitä me täällä olemme toimi­neet ja taistelleet, suurilla ponnistuksilla saaneet aikaan, se on kaikki häviävä niinkuin tuhka tuuleen, jättämättä vähintäkään jälkeä jälkeensä. Kaikkein vähimmin jää jälkeä kaikellaisista opeista, joita nyt niin tärkeinä pide­tään ja joiden takia niin paljo vaivaa nähdään. Ei ole jäävä jälelle edes yhtäkään ainoata olentoa, joka voisi niitä muistella ja niistä iloita tai oppia.
Onpa kummaa, jolleivät tämmöiset ajatukset vaikuta jäähdyttäväs~i ihmisten intoon. Sillä mitä hyötyä tästä elämästä lopulta oikeastaan on? Elämmekö me täällä itsemme iloksi? Eikö monen ole syytä J ohin kanssa sanoa: .>Kirottu olkoon se päivä, jona minä olen syntynyt. Miksi vaIkeus on annettu vaivaisille ja elämä murheel­lisille sieluiIle, niille, jotka iloitsisivat, jos he hautaan pääsisivät?> Ja pitäisikö meidän sitte elää ja toimia muiden hyväksi? Mitä silläkään oikeastaan voitetaan? Kurjuutta on kuitenkin niin paljo, ettei sitä voida pois­taa, korkeintaan jonkun verran lieventää.
Ei ole muuten materialistikaan niin vähään tyytyväinen, kuin esim. Buchner (s. 71) tahtoo väittää. Harva tyytyy tässä maallisessa elämässä vain siihen, että hänellä on ruoka, ja vaatteet. Onhan toki monella materialistillakin kor­keampia tarpeita: hän etsii totuutta, ystävyyttä, hän haluaa kauneutta j. n. e. Ja jos hänellä ei olisikaan mi­tään muuta mielitekoa kuin aistillisten himojensa tyydyttä­minen, mikä kyllä olisi johdonmukaista, niin ei hän sittekään voi saada sinnepäinkään kaikkia halujaan täytetyiksi. Kuinka hän sitte voisi tuntea mieltymystä maailmaan, jossa hän saa kokea niin paljo pettymyksiä!

75
Niin, voiko nyt sitte materialistinen oppi tämän elämän kurjuudessa millään tavalla lohduttaa? Tahtoohan se ihmisiltä riistää sen lohdutuksen, jonka uskonto epäile­mättä kuitenkin monelle on suonut? Mitä se antaa sijaan?
Btichner väittää, että materialismi on ,)ainoa usko, jossa ihmishenki voi rauhottua,) (T. ja u. s. 10). Ja epäilemättä hän onkin oikeassa, jos tuo »rauhottumi­neil» merkitsee samaa kuin kevytmielinen ajattelematto­muus, niin kauan kuin on menestystä, tai tylsää alistumista käsittämättömän ja tarkotuksettoman kohtalon iskuihin, kun !<ärsimykset tulevat.
Voihan ihminen sen avulla luulotella itselleen, ettei ole väliä mistään muusta kuin maallisista nautinnoista ja aineellisista eduista. Voihan hän luulotella itselleen, että omantunnon soimaukset eivät ole muuta kuin tyhmää ennakkoluuloa vain ja että sentähden on parasta tukehut­taa ne niin pian ja täydellisesti kuin mahdollista ja millä keinoin tahansa. Voihan sekin tavallaan auttaa alistu­maan kohtaloon, jolle ei kuitenkaan mitään voi, kärsiväl­lisesti odottamaan ainoaa vapauttajaa, kuolemaa .
. Niinpä Häckel (s.85) myöskin arvelee: ,>Parasta, mitä. me kunnollisen, paraimman omantuntomme mukaan hyvin käyte­tyn elämän perästä voimme itsellemme toivoa, on haudan ijan­kaikl<inen rauha: 'Herra, anna heille ijankaikkinen rauha'.'>
Ei taida kuitenkaan se toivo, ettei tämän elämän jäl­keen seuraa mitään muuta, olla niinkään yleinen. Jos jo täällä »surun laaksossa,) kuuluu ihmisluontoon rakastaa elämää, niin miksei hän sitte tämän elämän jälkeen toivoisi korkeampaa, puhtaampaa ja parempaa? Onhan toki tätä parempi elämä ajateltavissa. Kukapa lienee, joka ei monessa asiassa tekisi toisin, jos hän edes tämänkään elämän' saisi uudestaan elää?
Ja muutenkin luulisi sen ajatuksen, että meitä odottaa ,)ijankaikkinen rauha haudassa'), tuova? hyvin vähän 10h-

76
dutusta elämän koviin kohtaloihin. Mitä varten onkaan ihminensitte tähän elämään syntynyt, jos. olemattomuus oil. parasta, mitä hän voi toivoa itselleen? Vain ikäänkuin . julmasti leikkien luonto on tuottanut jäljellä ja tunteilla varustettuja olentoja ja antanut heille seuralaisiksi tusc kan, taudin ja kuoleman syöstäkseen heidät jonkun ajan kidutuksen jälkeen takasin siihen tyhjyyteen, josta he. ovat nousseet. Eikö sitte, koska me toki ymmärrämme tämän asian paremmin kuin tiedottomat, sokeat luonnon­lait, olisi, syytä meidän kaikkien yhteisesti tehdä tästä surunäytelmästä loppu? Onhan siihen· keinoja vaikka kuinka paljo. 'Eikö ainakin olisi kiitettävä jokaista yksi­tyistä, joka lopettaa itsensä ja siten myös riistää itseltään kaiken mahdollisuuden tämän surkeuden jatkumiseen jäl­keläisissä, jotka tahtomattaan elämään kutsutaan? Ja eikö sitte myös olisi kiitettävä jokaista, joka toiselta hänen henkensä riistää, kun hän ei itse ymmärrä sitä tehdä? Niin, sitä mieltä onkin Ingersoll. Hän sanoo selvästi joskin tarpeellisella varovaisuudella, ettei liiakRi loukkaisi: ,)Ih­mettelen, että niin monet miehet ja naiset kantavat raskasta taak- . kaansa 'luonnolliseen loppuun' asti, että niin monet sairaudesta, ijästä, heikkoudesta huolimatta vapisevin käsin suojelevat elämän kipinää itsessään - - viitsivät elää.')
Mutta, niinkuin sanottu, omituinen on luonto, ettei se tahdo sitä sallia. Minkätähden ihmissydän niin kam­moo kuolemaa? Selittäkööt materialistit s(\nkin arvo­tuksen!
Ja sellainen on ihmissydän, että kun omatunto oikein herää, niin eivät siinä auta materialistiset opit. Turhaa on silloin rukoilla atomeja, olkootpa sitte vaikka puhdasta kultaa!
Kuinka selviävätkään sitä vastoin elämän arvotukset, kuinka ymmärrettäviksi käyvätkään maalliset onnetto" muudet ja kärsimykset, kun uskossa käsitämme, että

77
tämä maallinen eläinä on vain· valmistusta, kasvatusta tul~vaa korkeampaa, kaikinpuolin täydellisempää ja parempaa elämää varten! Ja kuinka täytyykään usko-
. vaisen, kun hän oikein oppii itsensä tuntemaan, tunnustaa, . että kaikki koettelemukset ovat olleet hän~ile tarpeelliset? Ei, kasvatusta Jumalan ijankaikkista valtakuntaa varten on tämä maallinen elämämme kärsimyksineen, kiusauk­sineen. Siinä tiedossa on uskovaisella turvaa ja .lohdu­tusta kovimmissakin kohtaloissa. Siinä. hän täydellä luottamuksella sanoo: »!sä meidän, joka olet taivaissa~. Se luottamus ei joudu häpeään. Ja kun hän sitä on saanut kokea, silloin lähte.e todellisesta sydämen' tarpeesta »vir­renvärssyjen vetäminenkin», joka materialistien mielestä on niin ikavää. Että senkin tarve kuitenkin on olemassa, siitä on kai todistuksena sen harjottaminen läpi vuositu- . hansien.
Mutta Häckel väittää, että niinkuin materialismi on korkein totuus, niin se muka myös on korkein sekä uskonto että siveellisyys. Omituista kyllä! Puhuuhan hän muuten perin halveksivasti uskonnosta. ",,,Tahtooko hän täten ehkä voittaa uskovaisetkin puolelleen?
Hän tietää myös ennustaa tämän uskontonsa loista­vasta voittokulusta läheisessä tulevaisuudessa. Uuden­aikainen ihminen, hän sanoo (s. 138), tosin ei tarvitse mitään erityistä. kirkkoa, koska luonto itse kaikkialla on hänelle kirkkona. Koska kuitenkin useat ihmiset sitä paitsi kaipaavat suljettuja jumalanpalvelushuoneita, . tu­lee suuri osa kirkkoja tällä vuosisadalla luovutettavaksi »vapaille monistisille seurakunnille.)~
Silloin saamme niissä ottaa osaa monistiseen ,>juma­lanpalvelukseem, luonnonvoimien palvelemiseen. Siellä kiitetään ja ylistetään tietenkin niitä ihmeellisiä ilmiöitä, jotka luonto on saanut aikaan, ennen kaikkea ihmiskunnan

78
suuria neroja, totuuden julistajia, jommoisia ovat esim. Häckel y. m. Ja kai näissä jumalanpalveluksissa sitte tullaan erityisen suurella kunnioituksella muistelemaan atomejakin. Nehän ne vasta ovat jumalallisia. Ovathan ne ijankaikkisia, kaikkivaltiaita ja kaikkiviisaita. Ovat­han ne ihmeellisesti osanneet koko tämän maailman raken­taa ja voimassapitää. Ja kuuluuhan niille ansio ihmis­kunnan suurimpienkin nerontuotteitten aikaansaamisesta. Hamlet-näytelmän jopa Häckelin .>Maailmanarvotukset.> kirjankin ne taitavilla liikkeillään ovat sepittäneet. Olkoon niille siis kiitos ja ylistys!
Häckel esittää myös suunnitelman tulevaisuuden jumalanpalveluksia varten. Kirkon ikkunain alle toi­mitetaan suuria vesisäiliöitä, joissa monistiset uskovaiset saavat ihailla medusoja*) ja kirjavia koralleja. Palmut ja muut etelän kasvit ovat siellä todistamassa luonnon luo­misvoimasta. Alttarin sijalle pannaan Urania*), joka .>taivaankappalten liikkeissä osottaa substanssilain kaikki­valtaa». Esitelmät siellä tulevat tietysti esittämään ato­mioppia, kehitysoppia j. n. e. Ja Häckel vakuuttaa, että silloin tulvaa jälleen kirkkoihin kansaa eikä vain tietämä­töntä rahvasta. Ei, vaan joukossa on nyt teknikkojakin, kemistejä, lääkäreitä ja filosofeja. Joka elää, saa nähdä.
Mikä pohjaton ja käsittämätön poroporvarillisuus· esiintyykään tämmöisissä tuumissa! Kun tuska ja epä­toivo täyttää sydämen, pitäisikö sitte mennä katselemaan kirjavia koralleja tai kauniita palmuja tai kuulemaan jotain esitelmää kehitysopista saadakseen rauhaa ja uutta toivoål Ei, jotain korkeampaa ja parempaa kaipaa toki ihmis­sydän niin ilossa kuin surussakin.
*) Eräänlaisia kellonmuotoisia merieläimiä.
**) Kreikkalaisessa jumalaistarustossa yksi yhdeksästä runot­taresta, jota kuvataan sauval1a taivaanpalloon osottavana.

79
Mitään niin aivan uutta tämmöiset ennustukset mate­rialismin, loistavasta tulevaisuudesta eivät muuten ole, Aina kristinuskon ensi ajoista alkaen materialistit ovat tietäneet semmoista ennustaa. Tiede on uskonnon koko­naan kumonnut, niin on lukemattomia kertoja väitetty. Ja aina on toivottu kaikkien ennen pitkää valistuvan niin, että he omistavat ainoan tieteellisen, s. o. materialistisen opin. Sitähän saddukeukset jo aikanaan luulottelivat. Ja niin sitä sitte on jatkettu läpi aikojen. Jaon senta­paisia »jumalanpalveluksia» ennenkin koetettu saada käy­täntöön. Ranskan vallankumouksen aikana kannettiin eräs tanssijatar juhlakulussa, nostettiin alttarille ja pal­veltiin siinä järjen jumalattarena joukon laulaessa ja tanssiessa kirkon kuorissa. Mutta varsin pian ihm.iset siihen silloin kyllästyivät.
Muuten on tätä tuskin pidettävä minään edistyksenä.
Päinvastoin ovat materialistit tuommoisella luonnon­voimien palvelemisella selvästi joutuneet takasin ikivan­han luonnonuskonnon kannalle. Palvelivathan muinais­ajan suomahlisetkin, ennenkuin kristinusko maahan tuli, luonnonvoimia kaikellaisten haltijain muodossa. Nyt tullaan siis vuosisatojen perästä huomaamaan, että kansamme entinen uskonto oli lopultakin oikea. Ihme­tellä täytyy, kuinka kehitys, jonka aina pitäisi kulkea ylöspäin, on saattanut näin törkeästi erehtyä. Tämähän viittaa pikemmin kiertokulkuun kuin kehitykseen. Kukapa sen sitte voi tietää, eikö joskus vielä tulevaisuudessa palata kristinuskoon, kun on tultu huomaamaan, että se sittenkin oli korkeampi totuus kuin materialismi!
Joka ihminen kaipaa todelliSuudessa semmoista uskoa, joka hän~n elämälleen voi antaa korkeamman tarkotuksen ja sen toteuttamiseen tarpeelliset voimat. Uskonnon tarve on niin syvällä hänenluonnossaan, ettei mikään voima

80
voi sitä sieltä täydellisesti hävittää, Mutta niin voi­mallinen se tosin toiselta puolen ei ole, että se voisi estää semmoisia harhauksia, kuin esim. ·materialismi on.
Paikkansa pitää yhä vieläkin se, mitä hurskas psal­min runoilija jo kaukaisessa muinaisuudessa sanoi (14 ps.): .)Tyhmät sanovat sydämessään: ,)Ei Jumalaa olekaan.')
. Ei he mitään kelpaa. Ja ovat ilkeät menoissaan~ Ei ole, joka hyvää tekee.»

81
VII Materialistinen siveellisyys
Johdonmukaisen materialismin kannalta katsoen ei oikel:l.staån voi puhuakaan mistään siveellisyydestä, . jos tälle sanalle muuten tahtoo antaa jonkun järkevän mer­kityksen. Siveellinen on ainoastaan semmoinen toiminta, joka on vapaata. Ainoastaan se ihminen, joka omasta vapaasta tahdostaan tekee sitä, minkä hän oikeaksi ja hyväksi tietää, toimii siveellisesti.
Mutta eihän materialismi myönnä ihmisellä vapaata tahtoa olevankaan. Eihän sitä voi olla koneella, jonka käyntiä (tekoja) tiedottomat ja tahdottomat, sokeat luonnonlait yksin määräävät. ),Ihminen ei voi tehda mi­tään ·luontoa vastaan; hän ei voi pakottaa luonnonlakeja seisah­tumaan taikka toimimaan toisella enemmän hänen mieleisellään
tavalla", sanoo Btichner (T. ja u. s. 17).
Ja toinen materialisti sanoo: "Me emme silmänräpäys täMän ole itsemme herroja - yhtä vähän kuin voimme siitäkäär määrätä, pitääkö munuaistemme eristää vai eikö. Elämässämm, määrää ruumiimme aineellisen kokoomuksen laki.>,
Samaten sanoo, niinkuin jo on mainittu, Moleschott »Ihminen on, mitä hän syö.»
Niinkuin kivi putoo ilmasta painolain voimasta, niil ryövärikin riistäessään toiselta hänen tavaransa ja hen kensä vain noudattaa luonnollista viettiään. Se kuulu· nyt kerran hän e n luontoonsa eikä hän sille mitään vo:
Että toinen inhoo ryövärin ammattia, se johtuu vain siit~ Sandelin, Materialismi. - 6

82
että hänen ruumiinsa on rakentunut toisellaisista ainek­sista ja on ollut toisellaisten vaikutusten alaisena.
Näin johtaa materialismi fatalismiin, siihen uskoon, että kaikki tekomme ja kohtalomme ovat edeltäpäin mää­rätyt. Ei siinä auta muu kuin tylsä alistuminen, tulkoon mikä tahansa. Antaa mennä vain! Jos olen syntynyt murhaajaksi, niin t ä Y t Y Y minun murhata. Turha
vaiva on ponnistella vastaan. /
""
Ja kun ihminen ei voi viettejänsä vastustaa, niin
hänellä tietysti ei siihen voi olla mitään todellista halua­kaan. Mitä se hyödyttäisi? Sehän olisi vain turhaa vaivaa. Ja mitä parempaa ihminen muuten voi tehdä­kään kuin palvella luontoa noudattamalla sen vaatimuksia?
Yhtä turha vaiva on tietysti myöskin vaatia tai ke­hottaa toista jotain tekemään tai tekemättä jättämään, koska se muka olisi oikein. Hä,n noudattaa luonnolli­sesti vain luonnollisia viettejään, hän niinkuin muutkin.
Mutta toiseksi, jos ihminen näin toimii luonnonvoi­mien pakosta, niin eihän hänen tekojaan voi sanoa ·siveel­lisesti hyviksi eikä pahoiksi, yhtä vähän kuin muitakaan luonnontapahtumia. Myrsky esim. voi hukuttaa~ koko­naisia suuria laivoja miehistöineen, tavaroineen. Vaan, koska se ei siinä toimi vasten. parempaa tietoaan, niin ei kukaan rupea sitä rikoksesta syyttämään. Se on kyllä saanut onnettomuutta, vahinkoa aikaan, mutta ei siitä kannata puhua, oliko sen teko siveeIIinen vai eikö. Sama­ten on tietysti myös jonkun koneen, esim. tappurin siveel· lisyyden laita.
Yhtä naurettavaa on materialismin kannalta katsoen
. sekin, jos väittää, että jonkun ihmisen teot ovat siveelIi­sesti hyvät tai pahat, oikeat tai väärät. Kaikki ovat ne vain luonnonilmiöitä, hyödyllisiä tai vahingollisia tosin, mutta ei tekijän tahdosta sitä eikä tätä. .>Hyvät työt ja

83
rikokset, urhoollisuus, puolinaisuus ja kavaltaminen, kaikki ne ovat vain luonnonilmiöitä», sanoo materialisti.
Sentähden ei myöskään voi olla kysymystäkään mis­tään vastuunalaisuudesta. Eihän kukaan järkevä ihmi­nen rupea syyttämään ja rankaisemaan kiveä, joka putoo hänen päälleen ja haavottaa häntä. Koska ihmisenkin t ä Y t Y Y luonnonlakien mukaan toimia juuri niin, kuin hän toimii, on yhtä järjetöntä rangaista häntä rikoksista, esim. ryöväriä, joka ryöstää jonkun omaisuuden. Ainoa mitä yhteiskunta on oikeutettu tekemään, on ryhtyä semmoisiin varovaisuustoimenpiteisiin, että sille vaaralliset henkilöt tehdään vaarattomiksi, samaten kuin kivi koete­taan asettaa niin, ettei se putoa kenenkään päälle. Ne voidaan esim. sulkea johonkin mielisairaalaan. Suuresti on ihmiskunta siis tähän saakka erehtynyt, kun rikoksen­tekijöitä on ranga~stu.
Ja sitä vähemmin voi puhua vastuunalaisuudesta, kun ei voida sanoa, ken e n edessä meidän pitäisi olla vastuunalaisia.
Ei yhteiskunta suinkaan voi olla oikeutettu syyttä­mään jäseniään rikoksista. Jos semmoisia tapahtuu, niin on yhteiskunta itse ensi sijassa niihin syypää. Sillä perityn luonteen ohessa juuri ympäristö määrää kunkin teot. Syyttäköön yhteiskunta sentähden vain itseään. Minkätiihden . siinä onkaan niin huonot, mädäntyneet olot? Parannettakootne nurinkuriset olot, joissa ihmisten täy­tyy elää, hankittakoon jokaiselle siedettävät elämisen ehdot! Kyllä sitte rikokset itsestään loppuvat.
Ei ole ihminen myösktiän vastuunalainen teoistaan Jumalan eikä omantuntonsa edessä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kumpaakaan ole muuta kuin spiritualistien mielikuvituksessa. Niinpä sanookin Biichner (T. ja u. s. 21): ,>Hyvä ja paha eivät sentähden ole hyvä ja paha, että

84
joku jumaluus ne on sellaisiksi tehnyt, vaan sentähden,"että edellinen edistää, jälkimmäinen estää ihmisten hyvinvointia. Oikea menet­telee oikein ja välttää pahaa, ei sen vuoksi, että Ju~ala olisi istut­tanut häneen niin sanotun omantunnon taikka syntyperäisen siveys­lain, vaan sen vuoksi, että hän kärsii, kun näkee toisten kärsivän, ja on iloinen, kun muut ovat iloisia, ja kun olemassaolon taistelu on aikain kuluessa kehittänyt hänessä suvusta sukuun periytyvän siveellisen vaiston, aivan samoin kuin luonto on kehittänyt eläi­missä äidinrak~auden taikka itsensä säilyttämisen vaiston.~
Niinkuin sanottu siis: ei kukaan ole vastuun-alainen teoistaan, vaan kukin on semmoinen, jommoiseksi vanhem­milta peritty luonto ja olot ovat hänet tehneet.
Siltä on tietysti kaikin puolin suotavaa, että oloja parannetaan. Yhteiskunta on ennen kaikkea parannet­tava, koska meidän kaikkien elämä niin suuressa määrässä siitä riippuu. Mutta jos emme voi parantaa itseämme­kMn, niin tietenkin vielä vähemmin yhteiskuntaa. Sehän on tietysti kehityksen asia. Jos tuo ihmeellinen kehitys tahtoo käyttää meitä johonkin hyödylliseen toimeen, niin kyllä se pitää huolta siitä, että mielemme saa tarpeen­mukaisen suunnan. Mutta missä kehitys ei ole tuottanut yhteiskunnalle hyödyllistä mieltä, siinä on aivan turhvaa itsensä kiusaamista pyrkiä paremmaksi kuin kerran on. Parasta on antaa mennä vain. Kukin on nyt kerran sel­lainen, miksi luonnonvoimat hänet ovat tehneet. Ei"'Se siitä parane, vaikka tekisi mitä.
Tosin eivät materialistit siltä, kun siksi tulee, niin aivan kireästi pidä kiinni tuosta koneopistaan. He" saat­tavat kyllä monessa asiassa sekä ajatella että menetellä, aivan niinkuin ihmisen tahto olisi vapaa. Esim. jos joku sattuu moittimaan materialistia tai muuten louk­kaa hänen itserakkauttaan, niin saapi olla melkein varma, ettei hän ole niin välinpitämätön siitä, kuin luulisi koneen olevan. Eihän tarvitse pelätä tappurin suuttuvan, vaikka sitä moittii. Ja jos joku materialistilta varastaa, niin

85
sattuu hyvin helposti, että hän ei muistakaan, kuinka vähän syyllinen toinen oli tekoonsa. Saattaapa hän ehkä oikeu­dessa vaatia varkaalle ankarin ta rangaistusta, mitä laki semmoisesta rikoksesta säätää. Mutta voihan hän tosin . semmoisesta epäjohdonmukaisuudesta syyttää luontoaan. Mitä hän sille voi, että atomit hänessä sillä tapaa liikku­vat? Jos ne panevat häntä kiukuttelemaan, niin hänen
täytyy totella. .
Ohimennen sanottuna täytyy taaskin ihmetellä luon­non omituisia oikkuja. Kun se nyt kerran kokonaan määrää meidän ihmisten tahdon ja toiminnan, niin minkätähden se menettelee niin, että meidän ihmisten täytyy kärsiä toistemme takia? Osaahan se muuten menetellä niin ih­meen viisaasti. Osaahan se kyllä luoda hyviäkin ihmi- . siä, jotka eivät tee lähimmäiselleen mitään pahaa, vaan ovat valmiit heitä palvelemaan ja auttamaan. Eikö se nyt sitte olisi voinut järjestää tätä maailmaa niin, että me kaikki olisimme hyviä, että täällä olisi vain rauhaa ja iloa, ihmisillä hyvää tahtoa? Minkätähden pitää esim. viattomien lasten niin usein huokailla ja kärsiä isänsä tai äitinsä paheiden takia? Jos atomit ovat niin taitamatto­mia, että ne yhtämittaa luovat tai rakentavat epätäy­dellisiä olentoja ja paljoa enemmän semmoisia, kuin maa voi elättää, niin pitääkö meidän sitte niiden taitamatto­muuden takia kärsiä? Onko se oikeus ja kohtuus? Eihän siinä tosin nuriseminen auta, sillä siitä atomit eivät välitä vähääkään. Mutta eihän kuitenkaan voi olla ih­mettelemättä, varsinkin kun tämä kaikki on niin peräti hyödytöntä. Eihän siitä kuitenkaan koskaan valmista tule. Miljoonia vuosia atomittåtä maailmaa rakentavat
. vain ikäänkuin leikin vuoksi. Sitte kaikki taas häviää jäl­jettömiin. . Aivan turhaan me olemme työtä tehneet ja kärsineet jos· joitakin vaivoja.

86
Materialisti tietysti ei semmoista ihmettere. Hän­hän tie t ä ä sen, että elämässä vaikuttavat joka tapauk­sessa vain sokeat vietit.. Ei se ihmettelemisestä parane.
Vieteistä on nyt sitte, niinkuin jo edellisestä tiedämme, voimallisin ja tärkein tai itse perusvietti itsekkäisyys, Sehän se on kaiken kehityksen varsinainen voima ja perlls-
\
tus .. Se aikaansaa olemassa olon taistelun, joka taas
on koko tämän niin äärettömän moninaisen elollisen maailman kehittänyt. Jollei kukin eliö olisi itsekkäisyy­dessään taistellut muita vastaan, ei olisi mitään kehitystä tap·ahtunp.t.
Samaa olemassaolon taistelua käyvät ihmisetkiJilja yhteiskunnat keskenään. Koko ihmiskunnan historia ei todellisuudessa ole mitään muuta kuin taistelua aineel­lisista eduista. Siitä kasvaa inhimillinen kulttuuri eli viljely. Ja siinä yksityisen ihmisen onni tai onettoc muus, ilo tai suru ei merkitse muuta kuin, että ne kiihot­tavat voimainponnistuksiin ja siten edistävät kehitystä. Kehitysvoima käyttää meitä vain jonkunlaisina pieninä portaina, joita myöten kulttuuri kulkee jonnekin ylöspäin, siksikuin kaikki täällä loppuu. Turhaa on meidän luu­lotella, että meillä on mitään muuta merkitystä k~in palvella tuota itsessään aivan tarkotuksetonta kulttuuria.
Näin materialismi, samalla kuin se elämältä riistää kaiken merkityksen, pyhittää itsekkäisyyden. Tai~el­lessaan omien etujensa puolesta kukin edistää juuri kor-' keinta, ihmiskunnan kehitystä.
Että tämmöinen oppi monelle on mieluisa, on llilon­nollista. Juuri se lieneekin monelle materialismin· vie­hättävin oppi. Moni kyllä myös osaa käytännössä tot~ut­taa sitä. Onhan itsekkäisyys muutenkin ihmiselle niin luonnollista.
Mutta ihmisten edut ja niistä johtuvat harrastllk~et

87
ovat niin usein vastakkaisia. Sentähden tämä itsekkäi­syys myöskin voi esiintyä monessa eri muodossa. Nyky­aikana niinkuin tosin ennenkin voi tässä kohden erottaa pääasiallisesti kaksi vastakkaista katsantokantaa ja lii­kettä: i n d i v i d u ali sm i ja s 0 s i ali s m i.
Ensimmäisen suunnan edustajina voimme mainita saksalaisen kirjailijan Fr. Nietzschen ja hänen hengenhei­molaisensa. He ovat kehittäneet opin n. s. yli-ihmisestä. Hän on ihminen, jonka luonto suomiensa suurien lahjojen kautta on nostanut ja määrännyt muita hallitsemaan ja hyväkseen käyttämään. Hän seisoo hyvän ja pahan vasta­kohdan yläpuolella (jenseits von Gut und Böse). Hyvän ja pahan erottaminen kuuluu orjain moraaliin eikä hänelle. Mitkään siveelliset arvelut eivät saa rajottaa yli-ihmisen oikeuksia ja pyy teitä. Hän saa ja hänen tulee antaa intohimoilleen täyden vallan. Ei hänen tarvitse huolia siitä, vaikkap~ muut heikommat sortuvatkin hänen väke­vien intohimojensa tieltä. Ihmiskunnan hyväntekijä hän kuitenkin on, sillä hän vie kehityksen eteenpäin. Pitäähän heikkojen juuri olemassa olon taistelussa tulla hävitetyiksi, että niiden sijalle kasvaisi uusi ja voimakkaampi suku­kunta.
Alastomammin ei voi mitä säälimättömintä itsekkäi­syyttä saarnata.
Mutta toiselta puolen eivät heikommatkaan tahdo antaa sortaa itseään,. kaatua vastarintaa tekemättä. Ja he huomaavat helposti, että he paremmin voivat hank­kia itselleen haluamiaan etuja, jos he liittyvät yhteen. Köyhälistö ryhtyy yhteisvoimin taisteluun omistavia luokkia vastaan riistääkseen heiltä heidän etujaan. Näin on syntynyt sosialistinen liike. Siinä lähdetään ylipäänsä siitä edellytyksestä, että jokaisen omistavan toiminnassa on määräävänä äskenmainittu yli-ihmiskatsantokanta,

88
puhdas itsekkäisyys. Ei voida ajatella kenenkään toi­minnassa olevan muita vaikuttimia kuin se. Kukaan ei luovu mistään eduistaan muiden hyväksi muuten kuin pakosta. Luonnollinen ja oikeutettu on sentähden toi­selta puolen kateus ja viha. Ja päämääränä on vastusta­jain nujertaminen.
Tämmöinen on katsantokanta ja henki sosialistis~ssa liikkeessä, mikäli se on yhteydessä materialismin kanssa.
Päivänselvää on nyt, että, missä tämmöiset vastak­kaiset katsantokannat pääsevät yleisesti valtaan, siinä täytyy syntyä kaikkien sota kaikkia vastaan, niinkuin eläimetkin luonnossa elävät alituisessa taistelussa toisia,an vastaan. Niin täytyy ihmiskunnankin jakautua sorta­jiin ja sorrettuihin, jotka leppymättömästi taistelevat toisiaan vastaan.
Jokainen tietysti siinä tavottelee omaa onneaan.
Vaan voiko kukaan todellakin uskoa, että tämmöinen viha ja vaino voisi ihmisten onnen luoda? Vaivalloisesti ihmiskunta on pyrkinyt järjestämään oloja niin, ettei väkevämpi saisi heikömpaansa sortaa. Nyt materialismi tahtoo syöstä meidät takasin niihin raakalaisaikoihin, jolloin ihmiset niinkuin peto eläimet raatelivat toisiaan.
Niin, moni materialisti tosin vakuuttaa, että meillä. on odotettavissa maallinen paradiisi, jahka nykyiset nurinkuriset olot saadaan kokonaan mullistetuiksi ja uusi ihanneyhteiskunta luoduksi. Taitaapa moni itsekin S\~ä uskoa. J aksavathan materialistit kummempiakin uskoa. Mutta kyllä se on turha toivo, niin kauan kuin materia­lismi on vallalla. Sillä se tulee aina kasvattamaansem­moisia yli-ihmisiä, jotka sortavat muita, tekevät heille vääryyttä, ja silloin täytyy tietysti myöskin sorrettujen nousta taisteluun itsensä puolustamiseksi.
Sentähden . kysyy ihmisystävä nykyään huolestu-

89
neena, mihin me l?pulta joudumme,· jos kukin antaa alhaisimmiile intohimoilleen täyden vallan. Vaan mitäpä materialisti semmoisesta huolii ? Jollei käy, niinkuin hän haaveilee, niin eihän tämä kaikki missään tapauksessa niin pitkä-aikaista ole. Viisas ihminen nauttii siitä het­kestä, joka hänellä on. Eräs vanha materialistinen vii­saussääntö kuuluu: ,)Tulkoon meidän jälkeemme vaikkapa vedenpaisumus.,) Pitäkööt luonnonvoimat tulevaisuudesta huolta, kuinka tahtovat.
Ei materialistinen oppi siltä rakkauttakaan hylkää.
Onhan se juuri siitä merkillinen, 'että siihen mahtuu vaikka mitkä vastakohdat.
Häckel sanoo (s. 140), että samaten kuin itsekkäisyys on luonnonlaki, niin on sen rinnalla toinenkin: lähimmäisenrak­kaus. Molemmat nämä käskyt ovat yhtä oikeutetut, yhtä luonnolliset ja yhtä välttämättömät. Ja molemmat on aikaansaanut ,aivan sama luonnollinen kehitys, sama olemassaolon taistelu, joka kaikki muutkin ihmeet on osannut tehdä. Itsekkäisyys on siis rakkaudenkin luo­nut. Eihän siinä mitään ristiriitaisuutta ole!
Olemassaolon taistelu on ihmisissäl samaten kuin yhteiskunnissa elävissä eläimissäkin, esim. muurahaisissa, kehittänyt yhteiskunnallisen vietin. Ihmiset tai eläimet ovat liittyneet yhteen yhteisvoimin puolustaakseen itseään tai hankkiakseen itselleen etuja, joita he eivät yksilöinä olisi voineet saavuttaa. Ne, joissa tämä yhteislmnnalli-
. nen vietti on herännyt, pvat sitte paremmin suoriutuneet elämän taisteluista. Sillä yhteiskunnassa voi elää ja menestyä vain se, joka harrastaa ei ainoastaan omaansa vaan myöskin yhteiskunnan ja· siihen kuuluvien lähim­II,läistensä parasta. Siitä on sitte kehittynyt velvollisuu­den tunto ja siveellinen vaisto. Jane vaikuttavat sitä

90
varmemmin, kun ne eivät riipu ihmisen vapaasta tah­dosta, vaan luonnonilmiöinä ovat pakollisia.
Kuuluuhan tämä kylläkin somalta. Mutta niin on nyt kuitenkin asian laita, että todellinen itsekkäisyys ja rakkaus ovat vastakohtia, joita ei voi sovittaa yhteen. Ja toinen näistä ei voi syntyä toisesta. Ihminen ei v-Bi samalla kertaa »palvella Jumalaa ja mammonaa»: ,>Ei kukaan voi palvella. kahta herraa; sillä hän on silloin joko vihaava toista ja rakastava toista, taikka hän liittyy toi­seen ja halvek$ii toista.» Voivathan tosin esim. ryövärit liittyä yhteen yhteisestä vihasta yhteiskuntaa vastaan. Mutta ei siitä mitään todellista lähimmäisen rakkautta, siveellisyyttä synny. Korkeampaa alkuperää on toki todellinen rakkaus.
Eikä kehitysoppi muutenkaan riitä selittämään ihmis­ten siveellisiä tunteita ja käsitteitä:
Jos siveellisyys ei ole muuta kuin joku luonnon-, ilmiö, niin pitäisihän sen sitte kaikkialla olla saman. Ovathan luonnonlait kaikkialla samat. Mutta eihän voi kieltää, että siveellisyyskäsitteet v~ihtelevat hyvinkin paljo er aikoina ja eri kansoissa. Osottaahan pin­tapuolisinkin tutustuminen historiaan, kuinka ihmis­ten siveelliset käsitteet ovat muuttuneet aikain kuluessa. Ovathan ihmiset esim. entisaikoina pitäneet velvolli­suutenaan roviolla polttaa kerettiläisiä ja noitia. Meidän siveellisyydentuntoamme taas loukkaa kaikki ihmisten polttaminen. Samaten ovat siveelliset käsitteet toisessa maassa toiset kuin toisessa, esim. meillä monessa asiassa toiset kuin Kiinassa. Olisiko siis Kiinassa vallalla toiset luonnonlait kuin täällä Suomessa? Samaten ovat yksi­tyisten ihmisten siveelliset mielipiteet usein hyvinkin eriäviä.
Tähän vastataan tietysti taaskin, että tämän kaiken vaikuttaa kehitys, siinä kun on eri asteita. Se tietysti

91
selittää vaikka mitä. Mutta todellisuudessa meillä tässä on sama ristiriita, j osta jo ennenkin on hu~mautettu, se näet, että luonnonlainpitäisi olla ijankaikkisesti muuttu­maton ja kuitenkin se vaihtelee mitä moninaisimmalla tavalla.
Mutta materialistit katsovat myös, että toinen siveel­lisyys on parempi kuin toinen. He luulevat itse kaikkein paraimman. siveellisyyden keksineensä. Niinpä esim. Häckel sanoo (s. 133): »Monismi tyydyttää sydämemme (Gemtit) siveellistä tarvetta yhtä paljo kuin ymmärryk­semme· loogillista kausaliteettitarvetta.»(l)
Eipä sitte kummaa, että he tietävät ennustaa sille yhtä loistavaa tulevaisuutta kuin uskolleenkin. Ihastuk­sellahe kuvailevat sitä siveellisyyttä, mikä heidän oppinsa ja sen johdosta toimeenpantujen parannusten kautta vielä joskus on ihmiskunnassa pääsevä valtaan.
Ja kuitenkaan ei materialistinen oppi, niinkuin osaksi jo on osotettu, voi olla muuta kuin siveellisesti turmiolli­nen. Ei tosin sillä tapaa, että kaikki materialistisen opin kannattajat olisivat ulkonaisessa elämässään siveettömiä tai muita siveettömämpiä. Vaikka itsekkäisyys ja nautin­nonhimo olisivatkin jonkun ihmisen kaiken toiminnan vaikuttimina, niin ei siitä tarvitse olla seurauksena mi­kään silmäänpistävän huono käytös. Vaikkei luulisi koneella olevan itsensähillitsemiskykyä, niin moni mate­rialistikin varsin mainiosti osaa punnita, mikä on edul­lista, mikä ei. Itsekkäisyys juuri kyllä pian saattaa huomaamaan, että kaikellaisesta hillittömyydestä on huonot seuraukset. Sen, joka tahtoo tehdä jatkuvan nautinnon itselleen mahdolliseksi, täytyy olla kohtuul­linen. Parasta on kyllä myöskin välttää kaikkia yhteen­törmäyksiä järjestysvallan kanssa. Näin voi materialisti

92
kyllä, jos hän on sen luonteinen, viettää varsin sään~ nölIistä elämää.
Mutta täytyyhän toiselta puolen ihmis.en mielipiteillä olla vaikutusta hänen elämäänsäkin. Kun itsekkäisyys on jopa pyhä velvollisuus ja nautinnonhimontyydyttä­minen elämän korkein päämäärä, ja kun ei ole mink;ään­laista vastuunalaisuutta, niin totta kai elämäkin 'jonkun verran sen mukaiseksi muodostuu. Saahan sekin, jolla on toisellaiset ihanteet, taistella kaikin voimin itsekkäi­syyttään ja lihallisia himojaan vastaan. Jos ihminen ei taistele alhaisia taipumuksiaan vastaan, ei pidä lihallisia viettejään kurissa, niin pääsee petoeläin hänessä irti. Ja kaikki materialistit eivät suinkaan tahdo olla maltilli­sesti harkitsevia poroporvareita. He tahtovat nauttia elämää täysin siemauksin eivätkä silloin ole halukkaita niin tarkoin punnitsemaan tekojensa mahdollisia seurauk­sia. Näin materialismi usein esiintyy hillittömänä antau­tumisena aistilliseen nautintoon. Ja siitä seuraa luonnolli­sesti muiden sortaminen, heidän ihmisarvonsa polkeminen jalkain alle.
Vaan vielä selvemmin kuin yksityisen tulee materia­listisen katsantokannan turmiollisuus näkyviin yhteiskunta­elämässä. Yksityiseen vaikuttaa epäilemättä paljo se henki, joka yhteiskunnassa ylipäänsä on vallalla. Suuri osa ihmisiä seuraa vallalla olevaa henkeä. J 08 itsekkäi­syyttä ja nautinnonhimoa yleisesti saarnat aan, niin sitä myös yleisesti ruvetaan noudattamaan. Materialismi ei tahdo kasvattaa ihmisiä rakkaudessa palvelemaan lähim­mäisiä, ei ainakaan heikkoja ja sorrettuja. Mehän vain heitä auttamalla estäisimme luonnonvalintaa ja siten kehi­tystä. Kukin koettakoon vain riistää itselleen niin paljo etuja kuin mahdollista. Itsekkään ihmisen vaatimuksilla ja pyy teillä ei ole mitään rajoja. Ja niin seuraa siitä

93
tuo äsken mainittu kaikkien sota kaikkia vastaan. Yleistä turmiota kohti tämmöinenlkehitys kulkee.
>?)Voimme tuskin mielessämme kuvitellakaan, kuinka syvälle petomaiseen raakuuteen ja siveettömyyteen sivis­tyskansatkin vajoisivat, jos yleisesti materialismin siveys­oppia noudattaen lihallisille vieteille ja himoille annettai­siin täysi valta ja vapaus, jos aivan yleisesti ruvettaisiin pitämään luonnollisena asiana, että kunkin oikeutena on ennen kaikkea omien intohimojen tyydyttäminen.
Paraimman todistuksen tästä tarjoo meille ehkä Rans­kan historia 18 vuosisadan jälkipuoliskolla. Siellä oli silloin materialistinen katsanto kanta yleisesti levinnyt. Ensin se valtasi ylemmät säätyluokat, joilla yksin silloin oli täydet yhteiskunnalliset oikeudet. Kirkon piirissäkin se oli päässyt valtaan, vaikka kristinoppia tietysti virallisesti julistettiin. Ja luonnollinen seuraus oli se, että materialis­tiset vallanpitäjät hankkiakseen itselleen keinoja irstaile­viin huvituksiinsa mitä julmimmin ja häikäilemättömim­min sortivat alempia kansanluokkia. He kyllä saattoivat aavistaa, mihin semmoinen meno johtaisi, mutta himojaan he eivät tahtoneet hillitä. »Tulkoon meidän jälkeemme vaikka vedenpaisumus.»
Ja vedenpaisumus tulikin. Sama materialistinen henki levisi alempiinkin kimsanluokkiin ja syntyi vallan­kumous. Sorretut tuliv~t tilaisuuteen kostamaan sorta­jilleen. . Ja verivirtoihin oli silloin hukkua Ranskan kansa. Ei saanut mikään olla siinä estämässä. Sentähden koe­tettiin kaikki uskontokin tyystin hävittää. Se oli ankara opetus~aterialistisillekin vallanpitäjille siitä, mihin jou­dutaan, jos materialismi pääsee yhteiskunnassa yleisesti leviämään ja sentähden he pian taas julistivat, että on Ju­mala ja palauttivat uskonnon harjotuksen.
Mutta ihmiset unohtavat niin helposti historian anta-

94
mat opetukset, varsinkin jos ne eivät ole oikein mieleen. Ja taaskin materialistinen henki on laajalta levinnyt. Suuret joukot vierovat uskontoa. Aineellinen edistys kietoo heidän mielensä ja aistilline,n nautinto on heidän toimintansa korkeimpana tarkotusperänä. »Kouraan­tuntuva todellisuus» on kaikki, mitä halutaan. Ylemmistä säätyluokista tuo materialistinen henki tunkeutuu,' aina alimpiin pohjakerroksiin saakka. Yksin se, että katsanto­kannassamme, tavoissamme, yhteiskunnallisessa ja kir­kollisessa järjestyksessämme vielä on jälellä niin paljo kristinuskon vaikutusta entisaikain perintönä, on estä­nyt meitä paljoa syvemmälle vajoamasta.·
Mutta paljon on jo ilmiöitä osottamassa, kuinka tur­miollinen tämän materialismin vaikutus yleiseen siveelli­seen elämään ja katsantokantaan on ollut. Kaikellaiset rikokset, epärehellisyys, kavaltaminen, ryöstöt tulevat ylen tavallisiksi. Ihmiset ovat haluttomia rehellisellä työllään elättämään itseään, velvollisuuksiensa täyttä­miseen. Tyytymättömyys niin toisella kuin toisellakin taholla on yleinen. Mielen katkeruus vie kaikellaisiin väkivallan töihin. Nautinnon ja huvittelemisen himo kasvaa hillittömästi. Aistillista sukupuolisuhdetta kii­hotetaan ja vaaditaan sille kevytmielisesti vapaa valta. Ihmisten ihailu. ja harrastus kohdistuu ennen kaikkea ulkonaiseen, teknilliseen kehitykseen. Sen edestä syr­jäytetään elämän korkeimmat arvot. Kuinka usein unohdetaankaan todellinen ihmisarvo lihasten kehittämi­sen rinnalla. Taistelu aineellisista eduista käy yhä katkerammaksi yksityisten ja kokonaisten kilpailevien yhteiskuntaluokkien ja kansojen välillä. Siinä ei katsota, sortuvatko heikommat taistelussa.
Katkerana onnettomuutena tämä sivistyskansoissa tunnetaan. Ja pelastusta etsitään kaikellaisten, enimmäk-

95
seen itsessään kylläkin tarpeellisten parannusten kautta. Ulkonainen, teknillinen edistys on viimeisinä vuosikym­meninä ollut tavattoman suuri. Ja moni on siitä toivo­nut yleistä onnea ja tyytyväisyyttä. Mutta uusien, ais­tillisten nautintojen hankkiminen ei ole voinut auttaa. Tyytymättömyys, paremman kaipuu, eripuraisuus, ka­teus ja viha ovat vain kasvaneet. Ja kuitenkin niin ylei­sesti ollaan haluttomia tekemään parannusta omassa sydä­messä ja elämässä. Ulkoapäin vain apua ja pelastusta odotetaan. Materialismi vaikuttaa, että sisällinen elämä mEmettää kaiken arvonsa. Mutta silloin ei tämä elämä voi tarjota muuta kuin pettymyksiä. Todellinen pelastus on vain siinä, että opimme tuntemaan sitä korkeampaa elämää, johon personallisullksina olemme kutsutut, ja että etsimme ja löydämme sen tien, joka siihen johtaa.

98
VIII Loppusana
Minkätähden materialisti nyt sitte noin halveksien heittää luotaan juuri korkeimman arvonsa: kuolematto- I man henkensä, oikeutensa määrätä itsestään oman hen­kensä mukaisesti, sen, että voi lihallista luontoaan hal­lita ja saada kansalaisoikeuden taivaissa?
Niin, siihen emme voi sanoa muuta kuin että siihen on syvimpänä syynä juuri sama synkkä synnin valta, jonka olemassa oloa materialistit niin innokkaasti koetta­vat kieltää. Ihmiset tahtovat päästä vapaiksi siitä vas­tuunlaisuuden tunteesta, joka herää vanhurskasta J uma­laa ja tulevaista tuomiota ajatellessa. Kuinka mukavaa onkaan tyynnyttää soimaavaa omaatuntoa sillä, että kaikki uskonto on vain typ,erää ennakkoluuloa ja taika­uskoa. Eihän kone voi toimia toisella tavalla, kuin se toimii. Mitä syytä sitte olisi antaa kaiken muun surkeuden lisäksi vielä pahan omantunnonkin vaivata itseään? Mitä syytä olisi antaa omantunnon estää, kun tahtoo intohimojaan tyydyttää? . Niin on materialismin oppi monelle tervetullut apu synnin ja syyllisyyden tunnon, kalvavan omantunnon tukahuttamiseksi. Se vapauttaa himoja vastaan taiste~emasta, ajattelemasta siveellisiä velvollisuuksia, . nöyrtymästä Jumalan .edessä.
Mutta mikään varma apu tosin ei materialismikaan tähän kaikkeen ole. Sillä vaikka saisikin omantuntonsa äänen tukahutetuksi, niin ettei se estä maailman iloja täysin siemauksin nauttimasta, niin ei maailma sittekään mitään täydellistä eikä puhdasta iloa suo. Ja kuinka pal­jon onkaan niitä, jotka eivät lopultakaan onnistu kuo­lettamaan korkeinta ja jalointa personallisuudessaan? Omatunto voi joskus taas herätä ja silloin ehkä kahden­kertaisella voimalla.
Todellisuutta ei materialistikaan voi muuttaa. Hänel­läkin on kuolematon henki ja omatunto, tahtokoon sitä

99
taikka ei. Hänkin on vastuunalainen teoistaan. Ja hänelläkin on taivaissa Jumala, jonka hän tosin voi kiel­tää, mutta joka kuitenkin kutsuu hänetkin valtakuntaansa ja on ,valmis ottamaan hänetkin, tuhlaajapojan, vastaan.
 

http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=254