Takaisin Ajatusvarikolle - Back to the Thought Deposit
HAASTE - CHALLENGE

Dinoglyyfit - Dinoglyfs - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa - Prehistoric Creatures Documented by the Ancient Man

Lajien loppu – dogmien synty?  Osa I: Lokeronvaltaajat

The Invaders of Ecological Niches

SYMBIONTTI (Symbioosi ry)

 

Biosfääri pelaa australialaista rulettia. Gradualismi taisteli aikanaan yhteiskunnan vallankumouksellista ilmapiiriä vastaan sloganilla natura non facit saltus, luonto ei tee hyppäyksiä. Eliömaantieteelliset ja genotyyppisetkin muutokset punktuoivat kuitenkin liian nopeina - ja kulmakertoimeltaan negatiivisina - sopiakseen tähän tunnustukseen. Teknokraattisen ekspotentiaaliaikamme "kestävän kehityksen periaate" on niin ikään politiikkaa, ei biologiaa.

 

Australian eliöstö kenguruineen, vompatteineen, vesinokkaeläimineen, opossumeineen, pussihukkineen ja koaloineen on omituista. Saarimantereella elää monia eläinlajeja, joita ei tavata missään muualla. Jos Kuubaa pienemmillä saarilla niitä asuttavat suurikokoiset eliöt pienenevät saarelle jouduttuaan nopeasti, antavat Australiassa ajattelemisen aihetta erityisesti pussieläimet.

 

Australia on historiallisena aikana saanut todistaa monen mannermaalta tuodun eläinlajin räjähdysmäisen nopeaa leviämistä. Australopithecus tarkoittaa "Etelän Ihmistä" (hominidia) ja australis siis meille borealin asuttajille vastakkaisesti etelää. Eläinpopulaation on vaikeaa hyppelehtiä sukupolven pituisina hyppyinä saarimantereelle, mutta mahdotonta se ei ole. Perille päästyään melkein mikä tahansa laji yleistyy Australiassa kilpailun vähäisyyden ja olosuhteiden suopeuden vuoksi.

Saarimantereella ei esimerkiksi ollut kaniineja ennen kuin Thomas Austin -niminen epähenkilö vuonna 1859 toi niitä Euroopasta 24 kappaletta metsästystä varten. Kaniinit asettuivat ekologiseen lokeroon, jossa niillä ei ollut lainkaan luonnollisia vihollisia. Nykyään maassa on 300 miljoonaa kaniinia, eivätkä aussit ole kyenneet hävittämään hankalaa tunkeilijaa mittavista yrityksistä huolimatta. Catch 22: Samana vuonna Euroopasta lähti leviämään myös Lajien Synty.

 

Ruusupääkakadu on australialainen versio puluista. Räjähdysmäisesti levinneet jättiläismäiset parvet autioittavat viljelyksiä, sekoittavat olympia-liikennettä, taittavat painollaan antenneja ja kuorivat puhelin- ja sähkölinjojen eristepinnoitetta oikosulkuja aiheuttaen (1). Karppi on Australian vesien ja mehiläinen sen ilmojen kaniini.

 

Operaatio Bufo marinuksen oli tarkoitus pelastaa Australian sokeriruokoviljelmät tuholaisilta, vaan toisinhan siinäkin kävi. Jättiläisrupikonnan levitykseen ryhdyttiin 1920- ja 30-luvuilla. Kun 101 tulokasta oli monistunut 3400:ksi, vapautettiin ne neljässä eri paikassa. Tänään puhelimen pärinää muistuttavaa ääntä tuottava, hieman alle 20-senttinen, syyläinen ja limainen kurnuttaja on valloittanut suurimman osan Queenslandia ja on tunkeutumassa muuallekin maahan. Valloitusvauhti on ollut 40 kilometriä vuodessa joka suuntaan. Konnat syövät kaikkea lajitovereistaan pingispalloihin, mutta ovat itse myrkyllisiä aterioitsijoilleen (2). (Suomalainen rupikonna saattaa kuulemma elää koko elämänsä muutamien kymmenien metrien säteellä – siksiköhän se on sukupuuton partaalla?)

 

Laajimmalle levinnyt autralialainen kasvi on jättiläismimosa, joka tuotiin maahan 1800-luvun lopulla. Sadassa vuodessa kasvi on levinnyt niin laajalle, että suuret luontoalueeet ovat muuttuneet viidakoksi. Opuntiakaktusta vietiin aikoinaan Australiaan aitakasviksi. Paikalliset eläimet eivät kuitenkaan voineet syödä sen piikkejä, ja se levisi leviämästä päästyään. 1880-lukuun mennessä yli 30 miljoonaa hehtaaria itäistä Australiaa oli paksun kaktusmaton peitossa. Joillakin alueilla opuntia on riesa vielä tänäkin päivänä.

 

Uudessa Seelannissa liki puolet kasveista ja 94 % nisäkkäistä on tulokaslajeja, joita ei hävitä Tasmanian tuholainenkaan (3). - Homo sapiens sapiensin kriminaalia fenotyyppiä sen sijaan laivattiin Australiaan niin paljon, ettei sen tutkimus ole kuin siinä mielessä kiinnostavaa.

 

Eläinten hallitsemattoman liikkumisen tuloksena syntyy ekologinen ruletti, jossa on vain muutama voittaja ja valtavasti häviäjiä. Eristetyt ja yksinkertaiset ekosysteemit, kuten valtamerten pikkusaaret muuttuvat erityisen helposti. Modernien liikenneyhteyksien avulla olemme saaneet simuloida eristyneiden alueiden historiaa.
 
 

101 tarhaminkkiä

Vastaavia ekologisen lokeron valtaajia löytyy toki muualtakin. Härkäsammakot söivät myös Ranskan järvistä lähes kaikki muiden sammakkolajien poikaset. Vain 26 yhdyskuntaa afrikkalaisia mehiläisiä riitti valloittamaan suurimman osan Etelä-Amerikkaakin 25 vuodessa ja oli päässyt 90-luvulle tultaessa Yhdysvaltoihin asti. "Tappajamehiläiset" pistävät herkemmin, hyökkäävät usein valtavina parvina ja seuraavat uhriaan tuntikausia kauas pesästään.

 

Rotta ja mustarotta ovat levinneet nykyaikaisen merenkulun mukana aavikoita, arktisia alueita ja suuria metsiä lukuunottamatta kaikkialle. Galápagos-saariin kuuluvan Isabela-saaren vuorten rinteillä kiipeilee jo satojatuhansia vuohia, kun niitä joitakin vuosikymmeniä sitten piti olla vain kymmenkunta. Vuonna 1959 Pintan saarelle tuotiin kolme vuohta ja näitä peruja Darwin-aseman henkilökunta joutui 25 vuoden aikana ampumaan yhteensä 40 000 näiden jälkeläistä (4).

 

Vuonna 1876 Philadelphian maatalousnäyttelyssä esiteltiin kiinalainen kudzu-köynnös koristekasvina. 1930-luvulla viljelijät kasvattivat sitä rehuksi ja vahvistivat sen avulla joentörmiä. Kudzuun liittyy kuitenkin se erikoispiirre, että se kasvaa nopeasti – jopa 30 cm päivässä. Niinpä Aku Ankka -kasvi on levinnyt Yhdysvaltain eteläosissa kaikkialle ja tukahduttanut suuria alueita köysimäisillä varsillaan ja lautasen kokoisilla lehdillään peittäen rakennuksia ja koneita kasvustojensa alle. Ihmiset hakkaavat, kaivavat, myrkyttävät ja polttavat kudzua, mutta tämä vieras on kuin kotonaan.

 

Saksan 100 000 pesukarhuyksilön väitetään olevan niiden 23 eläimen jälkeläisiä, jotka pääsivät karkuun turkistarhalta II Maailmansodan aikana. Rusakko on meilläpäinkin levinnyt viimeisten 160 vuoden aikana Kaspianjärvi-vainaan pohjoispuolelta Baikalin yli itään noin 4000 km. Pohjois-Amerikassa taas teräväsilmäiset ja korkeaposkiset mohikaanit joutuivat väistymään vakaampien hiustöyhtöjen tieltä, sillä tiettävästi kaikki 500 miljoonaa kottaraista periytyvät niistä 160 esi-isästä, jotka tulivat Euroopasta vuonna 1891. Muuttokyyhkyjä taas oli intiaanien aikaan satoja miljoonia, mutta viimeinen yksilö kuoli 1900-luvun alussa – ei kuitenkaan ornitologin auton renkaan alle, kuten eräs akateemisen legendan kanalintu.

 

Krakataun tulivuoren räjähdys 26.8.1883 on historian suurin dokumentoitu ääni, joka kantoi lähes 5000 km päähän. Aiheuttamiensa kuulovammojen ohella se sammutti nimeään kantavalta saarelta kaiken elämän. Alkuperäinen kasvi- ja eläinkunnan tilanne oli kuitenkin palautunut ennalleen viimeistään 50 vuoden kuluttua, vaikka lähin naapurisaari on 18,5 km päässä.

 

Usein lajit kuitenkin puuttuvat alueilta, joille ne näyttäisivät ekologisesti soveltuvan. Esimerkiksi jääkarhu esiintyy arktisella, muttei anti-arktisella alueella. Afrikan ja Etelä-Amerikan eliömaailma on erilainen, vaikka nämä mannerpalapelin helpoimmat palat olisivat karttakirjan värityksenkin puolesta helppo sovittaa toisiinsa. Pohjoiset maanosat poikkeavat toisistaan eliömaantieteellisesti varsin vähän. Erot niin maalla kuin vedessä ovat sitä suuremmat, mitä lähemmäs päiväntasaajaa mennään - mikä on mielenkiintoista muistaen Etelä- ja Pohjoisnapaa myöten löytyvät hiilikerrostumat ja viitteet muinaisesta globaalista rehevyydestä läpi linjan jättiläismäisine elämänmuotoineen.

 

Ekologisesti erikoistuneiden lähisukulaisten, kuten kohosoita vaativan kihokin, maailmanlaajuinen levinneisyys puhuu ns. kehityskeskuksista tapahtunutta vähittäistä levittäytymistä vastaan. Siniharakat asuvat vain Kiinassa ja eräällä Espanjan kulmalla. Hydromantes-salamanteri elää läntisen Välimeren alueella ja Kaliforniassa. Tapiireja on Etelä-Amerikassa ja Itä-Aasiassa, fossiileina missä sattuu. Muurahaiskarhuja on nykyisin vain Etelä-Amerikassa, fossiileina myös Saksassa. Ongelma koskee myös makean veden kaloja, joiden olisi luullut olleen vaikea ylittää valtameriä. Täysin epäyhtenäinen levinneisyys on NDT:ssä (neo darwinian theory) selitettävissä vain käsiä tai tieteellisen toisinaanjattelijan tuulimyllyjen siipiä pyörittäen.
 


 

Rajumpaa on ajan riento

Olemme Gondwanan lapsia, kuten Nummisuutari kertoi. Kysymys on vain siitä, mikä on muutoksen suunta ja mikä sen nopeus.

 

Mitä lajiutumisen nopeuteen tulee, niin esimerkiksi merisukasjalkaiset lajiutuivat vuosien 1964 ja 1988 välillä (5). On myös viitteitä apinakukan nopeasta lajiutumisesta (6) ja merkkejä auringonkukkien lajiutumisesta hybridisaation kautta muutamassa sukupolvessa (7). Eräiden mykerökukkaisten kehdon rakenteessa tapahtui selviä muutoksia kahdeksassa vuodessa (8). Japanilaisten miesten pituuskasvun ohella leguaanienkaan äärikokojen muuttumiseen ei tarvittu kuin joitakin vuosia (9).

 

Sellaistakin sattuu, että keinotekoinen selektio laboratoriossa antaa seitsemän kertaluokkaa (siis 107) suuremman muutosnopeuden paleontologiseen rekisteriin nähden (10). (Kyseessä olivat hammaskarppien koon ja lisääntymisstrategian muutokset, jotka korreloivat vihollismäärään.) Mustapääkertun muuttosuunta ja –aktiviteetti vaihtui Espanjasta brittien saarille parissakymmenessä vuodessa (11). Laysan-atollin isoloituneet peipot kokivat geneettisiä ja morfologisia kummia alle 20 vuodessa (12). Kuuluisat Darwinin peipot muuttuivat sirkuiksi akateemisen julkaisutoiminnan nopeudella ja ottivat siitä kait niin nokkiinsa, että muuttivat sen morfologiaa erään raportin mukaan vain muutamassa vuodessa (13). Darwin sattuikin osumaan kultassuoneen, sillä pikkulintujen nokan polymorfismi näyttää olevan erityisen suurta (14, 15). El Ninó –ilmiö 70-luvun lopulla erotti kilpikonnasaarten sirkuissa jyvät akanoista, tehden mahdollisesti selkärankaisten selektiointensiteetin ennätyksen (16). – Tapauksessa tosin on se bugi, että nokan koossa tapahtuu suurta oskillaatiota, joka myös palautuu nopeasti ilmaston rauhoituttua. Joitakin lajiutumisekstrapolaatioita voisikin verrata hyväuskoiseen pörssimeklariin, joka ennustaa Nokian kurssikehitystä ottamalla huomioon ainoastaan nousujohteiset rahan liikkeet. Derivaatasta saa yhden tangentin suunnan, ei muuta.

 

Mitä lajiutumisen suuntaan tulee, niin ei ole lainkaan sanottua, ettäkö kehityksen kulmakerroin olisi kokonaisuudessaan positiivinen. Mitä pidemmällä on adaptaatio, sitä pienempi on muuntelumahdollisuuksien kirjo. Näin sanoo kenttäkokemus varioimattoman gepardin, maatiaislampaiden, ja -lehmien jne. kohdalla. Mikroevoluutiota – de facto - ja makroevoluutiota – de jure - erottaa toisistaan tosin vain yksi pieni merkki, mutta nomenklatuuran epätarkkuuksiin pitäisi kai silti puuttua. Makroevoluutio tarkoittaa täysin uusien elimien, rakenteiden ja rakennesuunnitelmien syntyä ja niihin liittyvää kvalitatiivisesti uutta geneettistä materiaalia. Mikroevoluutio taas on rakennetuntomerkkien sisällä tapahtuvaa muuntelua eli määrällisiä muutoksia jo olemassaolevissa elimissä, rakenteissa tai rakennesuunnitelmissa. Puurot ja vellit on vähän sekaisin.

 

Apotti Mendelin vaaleanpunaiset herneenkukat eivät aikoinaan pulpahtaneetkaan F2-sarjaan tyhjästä. (Oppihistorian nyt jo reilusti yli tuhannen euron kysymys kuuluukin: mitäköhän Uncle Charlie olisi tästä ajatellut? Mendelin esitellessä aikoinaan tuloksiaan alan julkaisijoille, oli häntä alentuvasti opastettu tekemään vähän lisää kokeita, vaikka n oli tässä vaiheessa jo 16000.) Mielestäni salonkiin kelpaisi varsin tyylikkäästi ajatus, jossa räjähtävän nopea lajiutuminen selitettäisiin geneettisesti polyvalenttien kantamuotojen avulla. Muuntelumahdollisuuksien puitteet olisi siten sisäänrakennettu ja lajiutumista voisi verrata Pasilan ratapihan vaihteisiin. Mielenkiintoisia ovat ne hybriditapaukset, joissa esimerkiksi kahden sorsalajin risteymä synnyttää erehdyttävästi kolmannen lajin kaltaisen muodon. Mm. tiaisten rinnakkaisvariaatiossa eri lajien roduissa esiintyy kuin toistensa peilikuvia olevia fenotyyppejä ilman sen kummempia valintapaineita (17). Mikäli lajimääritelmää venytettäisiin sisällyttämään samaan ryhmään myös epäsuorasti mutkien kautta (a-b-c) lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä tuottavat lajit, niin tällä lisääntymisverkostolla näyttäisikin yllättäen olevan selkeitä rajoja. "Lajin" rajat tosin olisivat tällöin yleensä heimon, joskus lahkon tienoilla. Tieteellistä stereonäköä hakeva opiskelija voi lukea tästä ns. perusryhmäteoriasta ym. käsittelemäämme aiheeseen liittyvästä lisää elokuun alussa ilmestyneestä teoksesta Evoluutio – kriittinen analyysi. Katastrofi- rappeutumis- tai sen kolmannen teorian puolestapuhujia on joskus syytetty porsaanreikien etsinnästä ja oman mallin puutteesta. Tässä olisi sitten selkeästi testattava hypoteesi, jos se tosiaan on siitä kiinni.
 


Akvaariorakkautta

Lajiutumisennätyksistä puhuttaessa on syytä pitää mielessä, että yleensä uroot muuntelevat naaraita enemmän, ja että parinvalinnan merkitys on suuri. Evoluutio – kriittinen analyysi kertoo kirjoahventen tapauksesta (18). Cichlidae-heimon ahvenet ovat ahvenista värikkäimpiä. Niitä on yli 1000 lajia noin 150 suvussa. Itä-Afrikkalaisen Viktoria-järven yli 300 kirjoahvenlajista suurin osa kuuluu yhteen kaikkiaan kahdeksasta suvusta. Molekyylibiologian perusteella lajit muodostavat monofyleettisen ryhmän. Morfologisesta monimuotoisuudesta huolimatta niiden on täytynyt kehittyä kotojärvessään - järvessä joka näyttää kuivuneen noin 12 000 vuotta sitten kokonaan.

 

Malawijärven 800 km päässä sijaitsevassa, noin 200 kirjoahvenlajin Mbuna-faunassa lähes jokaisella kallioluodolla ja saarilammella on oma, endeeminen kalalajinsa. Tektonisten ja ilmastollisten syiden vuoksi Malawijärven pinnankorkeus vaihtelee voimakkaasti. Vuosien 1390 ja 1860 välillä sen on täytynyt olla ainakin osan aikaa 121 metriä alempana. Koska monet nykyisistä saarista olivat silloin kuivan maan ympäröimiä ja kaloilla ei ollut elinmahdollisuuksia, on näiden eläimistöjen täytynyt syntyä viimeisen 200 vuoden aikana, mikä lienee ennätys lajiutumisen lajissa. (Katso kuva 1.) Parisenkymmentä vuotta sitten tehdyt tutkimukset eristetyssä populaatiossa osoittivat, että biologisesti relevantteja ahventen muutoksia syntyi jo viiden sukupolven aikana. Tässä tapauksessa koiraan väri toimii voimakkaana tunnistussignaalina naaraalle. Vesien samentuessa värien voimakkuus vähenee ja tästä on seurannut lajirunsauden dramaattista vähentymistä - eli käänteistä lajiutumista - viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. (Koska en halua kiukkuista antropologia niskaani, en mainitse tässä yhteydessä edes kuriositeettina tutkimusta, jonka mukaan ihmiskasvojen kauneusihanne palautuisi monien naamataulujen keskiarvoon.)
 
Jälkikirjoitus

Australiasta ei siis ole tähän mennessä löytynyt yhtään varmaa istukallisen eläimen fossiilia. Edes muodollisuuden vuoksi olisi kuitenkin ollut reilua kertoa, etteivät marsupilamitkaan ole täysin endeemejä Australialle, vaan niitä löytyy harvakseltaan Pohjois- ja Etelä-Amerikasta elävinä, Euroopasta ja Aasiasta fossilisoituneina - sekä kaikkialta sarjakuvina. Aikoinaan pussieläinten valta-alue oli Amerikoissa. On arveltu, että jääkaudella oli parempi maayhteys Autraliaan, jolloin tässä vaiheessa jostakin katastrofaalisesta syystä tyhjentyneelle saarelle vakiintuneet lajit olisivat saaneet olla vapaita luonnollisista vihollisista maayhteyden myöhemmin hävittyä. Entäpä, jos pussieläimet vain liikkuivat kuljetuspussiensa ansiosta, pesueet selässään, poikasiaan imettäviä nisäkkäitä nopeammin Australiaan juuri kriittisellä hetkellä? Mikäli tämä tarkoittaisi sitä, että jääkausi olisikin ollut lyhytkestoinen, niin frankly, Scarlett, I don’t give a damn.
 
Pauli.Ojala@gmail.com

http://www.kp-art.fi/taustaa/index.html

Kuva 1. Mustavalkokuva kirjoahvenien muuntelukapasiteetista.


1: Tieteen kuvalehti 9/1996 s. 68-71; 2: Tiede 2000 4/1999 s. 28-29; 3: Tiede 2000 5/1995 s. 20-21; 4: Tieteen kuvalehti 10/89 s. 40-46; 5: Weinberg JR, Starczack VR & Jörg D (1992). Evidence for rapid speciation following a founder event in the laboratory. Evolution 46, 1214-1220; 6: Bradshaw Jr HD, Wilbert SM, Otto KG & Schemske DW (1995). Genetic mapping of floral traits associated with reproductive isolation in monkeyflowers (Mimulus). Nature 376, 762-765; 7: Rieseberg LH, Sinervo B, Linder CR, Ungerer MC & Arias DM (1996). Role of interactions in hybrid speciation: Evidence from ancient and experimental hybrids. Science 272, 741-745; 8: Cody ML & Overton JM (1996). Short-term evolution of reduced dispersal in island plant populations. J. Ecol. 84, 53-61; 9: Butler MA, Schoener TW & Losos JB (2000). The relationship between sexual size dimorphism and habitat use in Greater Antillean Anolis lizards. Evolution Int. J. Org. Evolution 54, 259-272; 10: Reznick DN, Shaw FH, Rodd FH & Shaw RG (1997). Evaluation of the rate of evolution in natural populations of guppies (Poecilia reticulata). Science 275, 1934-937; 11: Berthold P, Helbig AJ, Mohr G & Querner U (1992). Rapid microevolution of migratory behaviour in a wild bird species. Nature 360, 668-670; 12: Pimm SL (1988). Rapid Morphological Change in an Introduced Bird. TREE 3, 290-291; 13: Grant PR (1991). Aktuelle Selektion bei Darwin-finken. Spektr. Wiss. 12, 64-72; 14: Smith TB (1987). Bill size polymorphism and intraspecific niche utilization in an African finch. Nature 329, 717-719; 15: Uncle Charlie tosin on kasvanut vallan myyttisiin mittoihin roolissaan peippojensa havainnoinnissa. K.o. oppikirjaesimerkistä on vain yksi maininta Beagle-päiväkirjassa, eikä niistä kerrota mitään Lajien Synnyssä. Darwin keräsi yhdeksän kaikkiaan kolmestatoista lajista, mutta identifioi vain kuusi niistä peipoiksi. Kahta tapausta lukuunottamatta hän epäonnistui havaitsemaan mitään eroa lintujen dieetissä ja näissäkin tapauksissa hän ei huomannut yhteyttä nokan kokoon. Itse asiassa vasta Beaglen palattua Englantiin ornitologi John Gould kiinnostui havainnosta siinä määrin, että yritti selvittää kartoitusretkikunnalta peippojen maantieteellistä jakautumista. Charlien lausunnossa kahdeksan kaikkiaan viidestätoista lokaliteetistä on osoittautunut kyseenalaisiksi. Frank J. Sulloway (1982). Darwin and His Finches: The Evolution of a Legend. Journal of the History of Biology 15, 1-53. Vielä suurempi prioriteettisekaannus koitui siitä, ettei Charlie juurikaan viitannut (oppi)isoisäänsä Erasmukseen.; 16: Boag PT & Grant PR (1981). Intense Natural Selection in a Population of Darwin’s Finches (Geospizinae) in the Galapagos Science 214, 82-85; 17: S Eck (1988) Proc. Int. 100. DO-G Meeting, Current Topics Avian Biol., Bonn. 61-66; 18: Siegfrid Scherer & Reinhard Junker (2000). Evoluutio – kriittinen analyysi 291-293. Suomeksi toimittanut Matti Leisola, datakirjat.

Oikoluettu Helsingin yliopiston biologian opiskelijoiden ainejärjestö Symbioosi ry:n julkaiseman Symbiontin numerosta 1/01.
Esitetyt mielipiteet eivät sellaisenaan edusta Symbioosin virallista kantaa.

http://www.its.caltech.edu/~atomic/snowcrystals/

Drawings from the Finnish Nature and Culture

Maalauksia Suomen luonnosta ja kulttuurista

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

http://www.kp-art.fi/default.htm  

PS. Ote Luominen-lehden 01/2008 artikkelista LAMPAAT ja VUOHET http://www.luominen.fi/

On mielenkiintoista panna merkille, että hepreassa on sana, joka tarkoittaa sekä lampaita että vuohia. Tätä sanaa käytetään 1. Mooseksen kirjassa kuvattaessa Aadamin ja Eevan pojan, Aabelin, kasvattamia, Jumalalle uhraamia eläimiä (1. Moos. 4:2,4). Raamattu viittaa tavallisesti yhteisesti sekä lampaisiin että vuohiin. Usein toistuva yksittäisen sanan käyttäminen lampaista ja vuohista puhuttaessa viittaa vahvasti siihen, että kummankin eläimen kantamuodot kuuluivat samaan luotuun lajiin [engl. kind]. Hepreassa on silti myös nuorempia ja myöhäisempiä sanoja, jotka viittaavat nimenomaan lampaisiin ja toiset taas viittaavat nimenomaan vuohiin. Lampaiden ja vuohien kuulumista samaan luotuun lajiin tukee lisäksi se tosiasia, että jotkut lampaiden ja vuohien väliset parittelut ovat johtaneet eläviin jälkeläisiin. Tämä luotu laji on käynyt läpi lajiutumiseksi kutsutun muutoksen, missä jotkut luodun lajin jälkeläisistä eroavat muista sen verran, että ne luokitellaan [biologiassa] eri lajeiksi [engl. species]. Kesylampailla (Ovis aries) ja -vuohilla (Capra hircus) on hyvin samanlainen anatomia ja ne on luokiteltu samaan alaheimoon (Caprinae).

1. 1. Moos. 8:17; 9:1,7; Jes. 45:18.

2. Tsō’n. Tätä sanaa käytetään 275 kertaa Vanhassa Testamentissa. Kohlenberger III, John R. and Swanson, James A., The Hebrew-English Concordance to the Old Testament, Zondervan, Michigan, USA, pp. 1349-1351, 1998.

3. Esimerkiksi keseb-sanaa, jota on käytetty ensimmäisen kerran 1. Mooseksen kirjassa (30:32), käytetään yhteensä 13 kertaa. Viite 2, p. 854. 

4. Esimerkiksi ‘ēz-sanaa on käytetty yhteensä 74 kertaa, ensimmäisen kerran 1. Mooseksen kirjassa (15:9). Viite 2, pp. 1190-1191. Kaikki yllä mainitut hepreankielen sanat esiintyvät 3. Mooseksen kirjan kohdassa 1:10: ”Ja jos hänen uhrilahjansa ... on otettu pikkukarjasta (tsō’n), lampaista (keseb) tai vuohista (‘ēz) ...”

5. Vaikkei lampaiden ja vuohien välinen parittelu olekaan epätavallista, kun niitä pidetään samoissa tiloissa, on elävän jälkeläisen saaminen todellakin hyvin harvinaista. Stewart-Scott I.A., et al., A case of a sheep-goat hybrid in New Zealand, New Zealand Veterinary Journal 38(1):7-9, 1990; Letshwenyo, M. and Kedikilwe, K., Goat-sheep hybrid born under natural conditions in Botswana, Vet Rec. 146(25):732-734, 2000.
 

Pelasta elämä - lahjoita verta!

http://www.haaste.fi/

http://www.veripalvelu.fi/

Safe a Life - Donate Blood! 

Jos painovoima loppuisi NYT! niin milloin se vaikuttaisi miljardin valovuoden päässä olevassa kohteessa? Tangentin suuntaisesti.
Valovuodet eivät ole ajan yksikkö. Valovuosi mittaa etäisyyttä, ei historiaa.

Edes valonnopeus ei mahdollisesti olekaan vakio ja saattaa rapistua asymptoottisesti arvoon 300 000 km/s.

Mutta  "gravitonia" ei ole vielä löydettykään. Se on liian nopea. Ajan lyhyt hysteria.

ûMÿMû

If Gravitation would stop to exist NOW! When would it be seen in a remote star?

 Straight via tangentia.

Light years are not a measure of time or history, but of distance.

 Even the speed of light may not be constant, after all, and may decay asymptotically to 300 000 km/s.

In contrast to the Photon, the "Graviton" has not been even found yet. It is so fast. The short hystery of time.