Takaisin Ajatusvarikolle - Back to the Thought Deposit
HAASTE - CHALLENGE
Dinoglyyfit
- Dinoglyfs - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa - Prehistoric Creatures Documented by the Ancient Man

KANAVA-LEHTI

Skännätty Kanava-lehdestä 7/2001

Marku Jokisipilä

Länsivallat ja juutalaisten tuho
 

Yksi toisen maailmansodan historian väitellyimmista kysymyksista on se, milloin ja kuinka paljon
länsiliittoutuneet tiesivät Saksan suunnitelmista ja toimista Euroopan juutalaisten tuhoamiseksi. Hiljattain
tutkimuksen käyttöön vapautetut amerikkalaisasiakirjat ravistelevat vakiintunutta käsitystä, jonka mukaan
Lontoossa ja Washingtonissa alettiin vasta vuodenvaiheesta 1942-43 alkaen vähitellen tajuta mitä
Saksassa tapahtui. Miksi länsi ei ryhtynyt minkäänlaisiin toimiin edes varoittaakseen juutalaisia
näitä odottavasta kohtalosta?
 

Niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin säilytetään valtavaa määrää salaiseksi julistettuja
Hitlerin Saksaa koskevia asiakirjoja. Britanniassa arkistot ovat pysyneet lähes kokonaan suljettuina
aina tähän päivään asti, mutta Yhdysvalloissa tätä yhteensä useiden satojen tuhansien sivujen laajuista
aineistokokonaisuutta on viime vuosina alettu asteittain vapauttaa tutkimuksen käyttöön. Vuonna 1996 joukko
amerikkalaistutkijoita sai tiedonvapautta koskevaan lakiin vetoamalla ensimmäistä kertaa osan näistä
Yhdysvaltain kansallisarkiston asiakirjoista käytettäväkseen.

Toden teolla prosessi vauhdittui 1998, kun annettiin erityinen asetus natsien sotarikoksia koskevien
asiakirjojen avaamisesta. Presidentti Bill Clinton nimitti tätä deklassifioimistyötä varten useiden eri alojen
edustajista koostuvan työryhmän (Interagency Working Group eli IWG), joka on kasvavalla vauhdilla poistanut
asiakirjojen kayttörajoituksia. Näistä asiakirjoista erityisesti keskustiedustelupalvelu CIA:n ja strategisen
palvelun viraston OSS:n edeltäjaän COI:n (Coordinator of Information) asiakirjat ovat tuoneet lisävalaistusta
siihen, mitä lännessa tiedettiin juutalaisten joukkomurhasta.

Kun Saksan idänhyökkays kesäkuussa 1941 alkoi, seurasi taistelujoukkojen jäljessa neljä turvallisuuspoliisin Einsatzgruppe-iskuryhmää, kolme Waffen-SS:n prikaatia, 23 poliisipataljoonaa ja muutamia muita erikoisosastoja,
jotka olivat saaneet tehtäväkseen etnisten puhdistusten toimeenpanon. Niiden paikan päällä
1941-43 suorittamien teloitusten kokonaisuhrimäärä nousi lopulta lähes puoleentoista miljoonaan. Ylitettyään
Saksan rajan nämä osastot kuuluivat "korkeampien SS- ja poliisijohtajien" (Höherer SS- und Polizeiführern)
käskyvaltaan, jotka raportoivat toimistaan SS:n valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerille ja järjestyspoliisin
(Ordnungspolizei) johtaja Kurt Daluegelle Berliiniin.

American Universityn historian professori Richard Breitman oli yksi niistä, jotka kesänä 1996 pääsivät
Yhdysvaltain kansallisarkistossa (National Archives) tutustumaan natsi-Saksaa käsitteleviin salaisiin asiakirjoihin.
Hän löysi niiden joukosta kopiot lähes kahdesta tuhannesta Saksan järjestyspoliisin ja SS-johdon vuosina
1941-42 lähettämästä radioviestistä,jotka brittien tiedustelupalvelu oli kaapannut, avannut ja luovuttanut
amerikkalaisille.

Tähän aineistoon nojautuen Breitman julkaisi kaksi vuotta myöhemmin tutkimuksen Official Secrets -
What the Nazis Planned, What the British and Americans Knew, jossa hän osoitti lännen saaneen holokaustista
huomattavasti yksityiskohtaisempaa ja aiempaa tietoa kuin siihen saakka oli luultu. Kaapatuista radioviesteistä kävi ilmi niin operaatio Barbarossan ensimmäisten kuukausien aikana itärintamalla toimeenpantujen etnisten puhdistusten laajuus kuin keskitysleirien olemassaolokin.

Viestien avaaminen oli tulosta brittien huippusalaisesta, Ultraksi nimetystä salakoodien murtamisoperaatiosta,
joka sittemmin tuli osoittautumaan hyvin merkitykselliseksi jopa sodan kokonaislopputuloksen kannalta.
Sen avulla britit saivat haltuunsa paljon muutakin saksalaisinformaatiota: sotilaallisia tietoja,
ulkoministeriön sähkeita sekä talouteen ja sosiaalisiin kysymyksiin liittyviä viestejä. Siepatut viestit avattiin
lähellä Lontoota radiotiedustelun päämajassa Bletchley Parkissa, josta ne jaettiin eteenpäin muille
tiedusteluosastoille sekä poliittiselle ja sotilaalliselle johdolle. Pääministeri Winston Churchill sai kaapatuista viesteistä
häntä varten erikseen räätälöidyn yhteenvedon.
 

BRITIT TAJUSIVAT, MITÄ OLI TULOSSA

Brittien tiedustelu oli oppinut avaamaan järjestyspoliisin radioviestejä jo syyskuussa 1939 Puolan sotaretken
aikana, sillä niissä käytettiin ensimmäisen maailmansodan aikaisia manuaalisia salakoodausmenetelmiä. Jo
tuolloin saatiin tietoa saksalaisten toimeenpanemista laajoista puolalaisten ja juutalaisten sivii1ien surmaamisista.
Kesällä 1941 britit havaitsivat, etta nämä murhaoperaatiot jatkuivat itärintaman vallatuilla alueilla entistä laajempina.

Esimerkiksi 18. heinäkuuta 1941 kaapattiin itärintaman keskiosan poliisijohtajan Erich von dem BachZelewskin
viesti, jonka mukaan Slonimin kylän puhdistusoperaatiossa "oli ammuttu 1 153 juutalaista rosvoa". Elokuun 4. päivänä kaapattu sanoma puolestaan kertoi, että "3.8.41 iltaan mennessä SS:n ratsuväkiprikaati on likvidoinut 3 274 partisaania ja juutalaista
bolshevikkia". Neljä päivää myöhemmin britit kuulivat Bach-Zelewskin ylpeänä toteavan teloitusten määrän
"minun toimivalta-alueellani ylittävän 30 000". Poliisijohtaja Friedrich Jeckelnin viesti elokuun 27. päivältä
1941 puolestaan kertoi, että Kamenez-podolskin kaupungin suuroperaatiossa oli tapettu 4 200 juutalaista.

Vielä suuremmasta määrästa surmia vastuussa olleiden Einsatzgruppenien radioviestejä britit eivät saaneet
avattua, sillä niissä käytettiin koneellista Enigma-salakoodausta. Saksalaisten saatua syyskuussa vihiä viestiensä paljastumisesta antoi järjestyspoliisin johtaja Daluege määräyksen, että radion sijaan salaisista valtioasioista (Geheime Reichssachen), joihin etniset puhdistuksetkin kuuluivat, tuli raportoida käyttäen aina erikoiskuriiria. Uhrien määrä oli kuitenkin jo yksin avaituista poliisiviesteista laskettuna ainakin 50 000. Koska kyseessä oli vain kolmen kuukauden mittainen ajanjakso ja läheskään kaikkia viestejä ei saatu avatuksi, ei juutalaisten tuhoamisen valtavasta laajuudesta ja systemaattisuudesta voinut jäädä epäilyksiä.

Vaikka operaatio Barbarossan alkukuukausien juutalaisuhrit edustivat murhenäytelmän lopulliseen kokoon
verrattuna vain murto-osaa, osasivat britit vetää oikeat johtopäätökset siitä, mitä oli odotettavissa. Britannian
posti- ja lennätinsensuuriviraston juutalaisten tilannetta käsittelevässä katsauksessa tammikuulta 1942 todetaankin, että saksalaiset "selvästi harjoittavat tuhoamispolitiikkaa juutalaisia vastaan". Katsauksessa kuvataan joitakin poliisijohtaja Jeckelnin komentamien osastojen tekemiä joukkomurhia sekä annetaan täsmälliset ja täysin paikkansapitävät tiedot uhrien määrästä. Lopuksi siteerataan virallista saksalaisasiakirjaa, jossa todetaan, että "ainoa Puolaan jäävä juutalainen asia ovat
hautausmaat". Britannian viranomaisilla ei siis vaikuttanut olevan minkäänlaisia illuusioita Euroopan juutalaisia odottavasta kohtalosta.

Britit eivät kuitenkaan katsoneet voivansa tehdä asialle mitään. Tiedustelupalvelun osasto MI-6:n sisäinen ohje syyskuun 12. päivältä jopa totesi: "Sen tosiasian, että poliisi tappaa kaikki käsiinsä saamat juutalaiset, pitäisi nyt olla riittävän hyvin tiedossa. Siksi ehdotetaan, ettei näistö teurastuksista enää raportoitaisi pääministerille, ellei sitä erikseen pyydetä". Britit saivat jo tässä
vaiheessa käsiinsä myös raportteja Dachausta, Buchenwaldista, Auschwitzista ja muutamasta muusta keskitysleiristä,joissa vertailtiin nälkään ja tauteihin kuolleiden määriä hirtettyihin ja ammuttuihin. Näiden pohjalta ei kuitenkaan vielä osattu epäillä saksalaisten kaavailevan koko Euroopan juutalaisväestön surmaamista tuhoamisleirien kaasukammioissa.
 

PALJASTAVA CHILELÄISRAPORTTI

Tämän vuoden heinäkuussa Yhdysvaltain kansallisarkistossa pidettiin lehdistötilaisuus, jossa tuotiin julkisuuteen hyvin mielenkiintoinen dokumentti vuotta aikaisemmin vapautettujen OSS:n ja COI:n 400 000 asiakirjan joukosta. Kyseessä oli sodan aikana konsulina Prahassa toimineen chileläisdiplomaatin marraskuussa 1941 ulkoministeriölleen lähettämä raportti,jossa yksi-
selitteisesti puhuttiin natsien suunnitelmista tuhota juutalaiset. Myös tämä asiakirja oli tullut Yhdysvaltoihin brittitiedustelulta, joka oli jotenkin onnistunut pääsemään käsiksi Chilen Euroopasta lähtevään diplomaattipostiin. Arkistosta asiakirjan löysi puolestaan
Richard Breitman, joka mainitun teoksensa jälkeen on toiminut IWG:n historiantutkimusosaston johtajana.

Suurin Osa ulkomaisista diplomaateista oli jättänyt Prahan siinä vaiheessa, kun se Saksan miehityksen seurauksena oli lakannut olemasta pääkaupunki. Saksan pyynnösta Chilenkin Prahan-konsulaatti ehdittiin jo 1940 sulkea, mutta vajaata vuotta myöhemmin konsuli Gonzalo Montt Rivas palasi postilleen. Uudelleen avaamisen mahdollistivat Chilen ja Saksan ystävälliset suhteet. Montt oli 48-vuotias ansioitunut karriääridiplomaatti,joka oli aiemmin palvellut Boliviassa, Brasiliassa, Paraguayssa, Uruguayssa, Britanniassa ja Yhdysval1oissa. Sijoituspaikkansa ja 1aajojen yhteyksiensä ansiosta hän sai natsiSaksan aikeista ja toimista miehitetyillä alueilla sellaista tietoa,joihin diplomaateilla yleensä ei ollut mitään pääsyä.

Monttin suhtautuminen Kolmanteen valtakuntaan oli jostain sympaattisen ymmärtämisen ja ihailun välimaastosta, ja varsinkin antisemitistisissä painotuksissaan hän tuli hyvin lähelle natseja. Raportissaan syksyltä 1941 hän kertoi ymmärtävänsä hyvin saksalaisten juutalaisiin kohdistamat erilaiset pakkotoimenpiteet. Hänen tulkintansa mukaan sodan olivat käynnistäneet
Britannian, Yhdysvaltojen ja Venäjän juutalaiset tuhotakseen ensin Saksan ja sitten kristillisen maailman, lopullisena tavoitteenaan maailmanherruus. Montt myös suositteli hallitukselleen Euroopasta tulevien juutalaispakolaisten käännyttämistä takaisin. Hänen mukaansa "kastettukin" juutalainen pysyi juutalaisena: "kastevesi voi puhdistaa perisynnistä, mutta ei vuosisatojen mittaan ghetoissa ympäri maailmaa kertyneestä liasta".

Marraskuun 24. päivänä 1941 lähettämässään raportissa Montt pohdiskeli Saksan juutalaispolitiikkaa Böömin ja Määrin protektoraatissa yleisella tasolla. Raportin ydinkohta ansaitsee tulla siteeratuksi kokonaisuudessaan:

"Juutalaisongelmaa ratkaistaan parhaillaan osittain Protektoraatissa, sillä on päätetty hävittää perin pohjin kaikki juutalaiset ja lähettää osa Puolaan ja loput Terezinin kaupunkiin, samalla kun etsitään kaukaisempaa paikkaa. Saksan voitto tulee jättämään Euroopan vapaaksi juutalaisista. Ne, jotka pääsevat hengissä pakoon tätä koettelemusta, tullaan varmasti karkottamaan Siperiaan, missä heillä ei ole paljonkaan mahdollisuuksia finanssikykyjensä käyttöön. Samassa suhteessa kun Yhdysvallat lisäähyökkäyksiään Saksaa kohtaan, Saksa tulee kiihdyttämään juutalaisten tuhoamista, sillä se syyttää kansainvälistä juutalaisuutta kaikista maailman vitsauksista."
 

LÄNSI El RYHTYNYT TOIMIIN

Montt siis ei pitänyt natsien puheita tyhjänä retoriikkana, vaan tajusi koko Euroopan juutalaisten olevan hengenvaarassa. Viittaus Terezinin (Theresienstadt) kaupunkiin tsekinjuutalaisten tilapäisena kokoamispaikkana puolestaan osoittaa hänen olleen tietoinen niistä suunnitelmista, joista Saksan turvallisuuspalvelun RSHA:n (Reichssicherheitshauptamt) korkeat virkamiehet olivat Himmlerin oikean käden Reinhard Heydrichin johdolla Prahassa ensimmäisen kerran 10.lokakuuta keskustelleet. Miten Montt saattoi olla näin hyvin perillä asioista? Poliittisten mielipiteidensä takia hän kyllä seurusteli natsien kanssa sujuvasti, mutta
tämä yksin ei vielä riitä selittämään huippusalaisten suunnitelmien päätymistä hänen tietoonsa.

Selvitellessään asiaa Breitman sai RSHA:n ulkomaantiedustelun johtaja Walter Schellenbergiä koskevan FBI:n henkilömapin, jonka sisältämät kuulustelupöytäkirjat vuodelta 1945 toivat valaistusta myös Monttin tapaukseen. Schellenberg oli kertonut
virastonsa palkkalistoilla olleen sodan aikana useita etelä-amerikkalaisia diplomaatteja, ja mainitsi erikseen chileläisdiplomaatin nimeltä "Monte" maksettuna yhteistyäkumppanina. Ketään "Montea" ei kuitenkaan työskennellyt Chilen ulkomaanedustuksessa,joten ainoaksi vaihtoehdoksi kää, että Schellenberg tarkoitti Monttia.
 

Britannian hallituksen reaktioista Monttin raporttiin on mahdotonta sanoa mitään, koska siepattu raportti ja siihen liittyvät asiakiijat ovat Public Record Officessa yhä salaisia. Sitä lännessa ei luonnollisestikaan voitu tietää, että Montt oman hallituksensa lisäksi toimi myös saksalaisten lukuun ja näin tiesi natsien suunnitelmista paljon enemmän kuin ulkomaiset diplomaatit yleensä. Kuitenkin yhdessä natsien juutalaissurmista ensin Puolassa ja sitten itärintamalla saatujen tietojen kanssa sen on täytynyt vahvistaa johtopäätösta siitä, että natsi-Saksa oli suorittamassa kansanmurhaa.

COI:n salaisen tiedusteluosaston johtaja David Bruce sai briteilta kopion Monttin raportista maaliskuussa 1942. Hän toimitti kopion siitä ainakin COI:n johtajan hallinnolliselle avustajal1e William Kimbelille. Tämän reaktioista tai siitä, näkikö COI:n johtaja, amerikkalaistiedustelun luoja ja myöhempi OSS:n legendaarinen johtaja William J. 'Wild Bill" Donovan raportin, ei
ole tietoa.

Presidentti Franklin D. Rooseveltin hallinnon huomattavin juutalainen, valtiovarainministeri Henry Morgenthau Jr.,olisi saattanut reagoida nopeasti ja voimakkaasti tietoihin natsien toimista juutalaisia vastaan, mutta hän ei raporttia saanut. Vaikka Bruce oli toimittanut Morgenthaulle useita Monttin lähettiimil Böömin ja Määrin taloudellisia oloja käsitteleviä raportteja, tämän merkittävimmän hän hautasi pöytälaatikkoonsa. Niinpä raportti ei synnyttänyt Lontoossa tai Washingtonissa minkäänlaista toimintaa Euroopan juutalaisväestön varoittamiseksi, sen pelastamisesta puhumattakaan.
 

TÄRKEINTÄ OLI VOITTO

Miten on mahdollista, etteivät länsiliittoutuneet ryhtyneet toimiin pelastaakseen edes osan Euroopan juutalaisista, vaikka he tiesivät kaiken tämän? Miten on selitettävissä se, että Auschwitzin keskitysleirin olemassaolon ja sijainnin tunteneet liittoutuneet kylla pommittivat teollisuuslaitoksia leirin lähellä, mutta eivät sinne johtavaa rautatietä tai sen kaasukammioita? Miksi juutalaisten kohtalosta ei lännessa syntynyt edes mainittavampaa julkista keskustelua? Näihin kysymyksiin esitetyt vastaukset ovat aina riippuneet paljolti siitä, onko länsihallitusten katsottu todella tienneen, mitä Saksan miehittämässä Euroopassa ja itärintamalla tapahtui.Viimeistään lännen omien tiedusteluelinten arkistoista viime vuosina löytynyt uusi todistusaineisto tuhoaa uskottavuuden väitteeltä, jonka mukaan Lontoon ja Washingtonin toimettomuus johtui tietämättömyydestä.

Myöhemmin Yhdysva1loissa ja Britanniassa on mielellään korostettu juutalaisten pelastamisen olleen niille tärkeä tavoite toisessa maailmansodassa. Uudet asiakirjalöydöt kuitenkin todistavat, ettei länsiliittoutuneiden taistelu ollut motiiveiltaan sen jaompaa kuin sotaakäyvien valtioiden yleensäkään. Myös Lontoossa ja Washingtonissa sotilaalliset ja poliittiset perustelut jyräsivät alleen moraaliset ja humanitaariset periaatteet. Juutalaisten vuoksi ei haluttu ryhtyä mihinkään sotilaallisiin erikoistoimenpiteisiin, koska sen pelättiin vaarantavan sodan kokonaistavoitteet,ja koska ei uskottu britti- ja amerikkalaissotilaiden haluun taistella ja kuolla juutalaisten puolesta.

Maailman johtaviin antisemitismin ja sotarikosten asiantuntijoihin kuuluvan professori Konrad Kwietin mukaan se, ettei juutalaisten kohtalosta lännessä julkisesti keskusteltu, oli sodan alusta saakka noudatetun tietoisen politiikan tulosta. Niin liittoutuneiden poliittinen ja sotilaallinen johto kuin yleinen mielipidekin olivat yksimielisiä siitä, että juutalaisten tuho oli vain
hyväksyttävä. Tämä ajatusmalli mahdollisti sen, että Euroopan juutalaiset voitiin murhata hiljaisuuden vallitessa.

Sekä Foreign Officesta että State Departmentista löytyi paljon niitä, jotka uskoivat, että yrityksiä puuttua vieraiden maiden juutalaisiin kohdistuvaan väkivaltaan pidettäisiin kotona turhana voimavarojen tuhlaamisena ja omien intressien laiminlyömisenä. Juutalaisvastaisuus ei ollut sodan aikana vieras ilmiö lännessäkään. Lisäksi erityisesti britit pelkäsivät näkyvän tuen juutalaisille vaarantavan arabimaailman tuen ja sitä kautta maan aseman Lähi-Idässä.

Länsivallat eivät katsoneet voivansa ehdottaa Saksallle edes asiaa koskevia neuvotteluja. Mikäli ne olisivat ilmaisseet valmiutensa ottaa juutalaisia vastaan, olisivat natsit voineet pyrkiä aiheuttamaan kaaoksen laskemalla irti todellisen pakolaistulvan,jolloin länsi olisi täyttynyt ei-toivotuista turvapaikanhakijoista. Pakolaispolitiikka oli ol1ut tiukkaa jo 1930-1uvulla, ja sodan syttyminen oli tarjonnut hyvän syyn rajojen lähes täydel1iseen sulkemiseen. Omankin väestön huoltamisessa oli sotaoloissa tarpeeksi.
 

EPÄUSKOA, VAIKENEMISTA JA
VAKOILUKUVIOITA

Epäilemättä osasyynä länsivaltojen toimettomuuteen oli myös juutalaisten kansanmurhan käsittämättömyys ja ainutlaatuisuus, mikä sai epäilemään sitä koskevien viestien todenperäisyyttä. Monet ajattelivat, että puolalaiset ja juutalaiset halusivat vain "hoputtaa" länsivaltoja taistelussa natsi-Saksaa vastaan ja rinnastivat kertomukset kaasukammioista ensimmäisen maailmanso-
dan ympärysvaltojen propagandaan saksalaisten julmuuksista.

Esimerkiksi kun Washingtoniin tuli elokuussa 1942 viesti natsismia vastustaneelta saksalaiselta teollisuusmies Eduard Schultelta,jossa kerrottiin suunnitelmista murhata jopa 4 miljoonaa juutalaista myrkkykaasulla, ei sitä otettu vakavasti. Koko sodan ajan niin Lontoosta kuin Washingtonistakin löytyi runsaasti niitä, jotka automaattisesti pistivät tiedot Euroopassa tapahtuvista julmuuksista sotapropagandalle ominaisen liioittelun ja vihollisen mustamaalaamisen tiliin.

Britit eivät ha1unneet tehdä mitään, mikä olisi paljastanut heidän osaavan murtaa saksalaisten salakoodit. Kyky lukea vihollisen viestejä tämän siitä tietämättä oli sodankäynnissa valtava etu, jota ei haluttu vaarantaa mistään hinnasta. Juutalaisten kohtalo, vaikka hirveä ja epäinhimillinenkin, kalpeni merkityksessään sodan voittamisen rinnalla. Brittitiedustelun kaappaamia saksalaispoliisin radioviestejä ei luovutettu käytettaväksi Nürnbergin oikeudenkäynnissä eikä missään muussakaan sodanjälkeisessä sotarikosoikeudenkäynnissä, vaikka niistä olisi ollut syyttäjille huomattavaa apua niin joukkomurhien
rekonstruoimisessa, niihin osallistuneiden yksikköjen ja yksittäisten henkilöjen tunnistamisessa kuin mahdollisten todistajien hankinnassakin.

Kwiet on nimittänyt tätä ilmiötä "liittoutuneiden pitkitetyn vaikenemisen laiksi" ja arvellut sen syyksi kylmän sodan. Länsi halusi salata radiotiedustelunsa menestyksellisyyden, koska se tarjosi muuttuneessa maailmassa taistelussa Neuvostoliittoa vastaan samanlaisen valttikortin kuin aikanaan taistelussa natsi-Saksan kanssa. Tiedusteluyliotteen säilyttäminen ajoi lännen
tavoitteissa kansanmurhaan syyllistyneiden oikeuden eteen saamisen ohi.

Nyt kayttöön vapautettujen asiakirjojen joukossa on muitakin, jotka osoittavat lännen olleen valmis tekemään kompromisseja juutalaisten kansanmurhaan osallistuneiden tilil1e saattamisen kustannuksella, mikäli siitä vain oli hyötyä kylmän sodan vakoilukilpajuoksussa. Tämän vuoden huhtikuussa tuotiin CIA:n arkistoista julkisuuteen 20 erityistä henkilömappia, jotka pitivät sisällään tietoja natsi-Saksan virka- ja sotakoneiston eri portaissa työskennelleiden henkilöjen vaiheista sodan jälkeen. Keskustiedustelupalvelu oli kieltänyt näiden henkilötiedostojen,joita yhteensä on useita satoja, olemassaolon aina vuoteen 1998 saakka, jolloin kongressi hyväksyi lain natsien sotarikoksia koskevien asiakirjojen paljastamisesta.

Henkilömapit paljastivat, että Yhdysvaltain tiedusteluelimet olivat sodan jälkeen käyttäneet monia sotarikoksiin syyllistyneitä natseja kommunistisen blokin vastaisessa vakoilussa ja jopa auttaneet näitä pakenemaan Euroopasta. Näiden joukossa oli muun muassa "Lyonin teurastaja" Klaus Barbie, jolla oli tunnollaan neljän tuhannen ranskalaisen juutalaisen ja vastarintataistelijan henki. Ranskan valtio onnistui saamaan hänet oikeuden eteen vasta 1983.
 

OLISIKO TUHO VOITU VÄLTTÄÄ?

Nyt julkisuuteen tulleet asiakirjat muuttavat vallitsevaa historiallista kuvaa olennaisesti. Ne osoittavat, että länsival1at jo hyvin aikaisessa vaiheessa sekä tiesivät juutalaisten kansanmurhasta että, vastentahtoisesti mutta kuitenkin, hyväksyivat sen, koska katsoivat asiaan puuttumisen olevan ristiriidassa sodankäyntinsä kokonaistavoitteiden kanssa. Asiakirjojen salaisina pitämiselle näin pitkään puolestaan on vaikea keksiä mitään muuta syytä kuin halu peitellä ja kaunistella sodanaikaisten vallanpitäjien vaikenemisen, empimisen ja viivyttelyn motiiveja.

0lisivatko länsi1iittoutuneet pystyneet saamiaan tietoja hyväksi käyttäen estämään holokaustin? Näin pitkälle meneviä johtopäätoksia ei Breitmankaan ole tehnyt. Hänen mukaansa Hitler, Himmler ja muut natsiSaksan karkimiehet olivat murhanhimoisessa juutalaisvihassaan niin horjumattomia, ettei ulkopuolinen maailma o1isi saanut heitä lopettamaan. Mikäli länsi olisi julkistanut natsien suunnitelmat, olisi se kuitenkin voinut huomattavasti pienentää uhrien lopullista määrää.
Ennen kaikkea näin olisi annettu Euroopan juutalaisille hälytys heitä odottavasta kohtalosta. Vain harvat heistä
nimittäin osasivat pelätä pahinta vielä keskitysleirille jouduttuaankaan, sillä SS ja järjestyspoliisi pyrkivät järjestelmällisesti salaamaan kokoamisten ja väestonsiirtojen lopullisen tarkoituksen.

Kansanmurhasuunnitelmien julkistaminen olisi varmasti saanut useammat juutalaiset ryhtymään vastarintaan, piiloutumaan tai pakenemaan maasta, jolloin natsien murhakoneiston olisi ollut paljon vaikeampaa suorittaa työnsä tehokkaasti. Saksan liittolaisista ja satelliiteista, joille saksalaiset kirkkain silmin perustelivat massiivisia väestonsiirtoja uude1leenasuttamisilla ja
työvoiman tarpeella idässä, suunnitelmien julkitulo olisi varmasti tehnyt vähemman halukkaita omien juutalaistensa luovuttamiseen. Puolueettomat maat olisivat voineet ottaa runsaammin juutalaispakolaisia vastaan, sen sijaan että käännyttivät nämä pois. Saksan rajojen sisäpuolella tieto olisi saanut useammmat tavalliset saksalaiset auttamaan juutalaisia piiloutumaan ja pakenemaan.

IWG:n jäsen, entinen kongressiedustaja Elisabeth Halzmann sanoi Monttin raportin julkistamistilaisuudessa: "Seuraava kysymys kuuluu, miksi hallituksemme puhumattakaan Ison-Britannian hallituksesta -ei tehnyt mitään. On kestämätonta ajatella, että suunnitelmiin juutalaisväestön 'perin pohjin hävittämisestä' suhtauduttiin sellaisella välinpitiimättömyydellä."

Länsivaltojen vaikenemisen syyt ja niiden suhtautuminen Endlösungiin yleensäkin kaipaavat vielä lisää tutkimusta, sillä monet aihetta koskevista asiakirjoista ovat erityisesti Britanniassa yhä salaisia. Tähän mennessä julkistetut dokumentit ovat joka tapauksessa heittäneet Lontoon ja Washingtonin sota-ajan toiminnan ylle varjon, joka ei ole helposti selitettävissa "pois". Uusien
tietojen historiallista merkitystä ja mahdollista opetusta pohdiskeltaessa on helppoa yhtyä Breitmanin pessimistiseen ja synkkään arvioon: "Hallituksilla ja niiden puolustajilla vaikuttaa aina olevan tärkeämpiä tavoitteita kuin nopea toiminta kansanmurhia ja niiden suorittajia vastaan. Tämä saattaa olla yksi syy siihen, että jotkut ihmiset yhä uskovat voivansa selviytyä rankaisematta poliittisista joukkomurhista."

Kirjoittaja on Suomen ja Saksan suhteista jatkosodassa väitöskirjaa valmisteleva Turun yliopiston poliittisen historian tutkija.
 
 
 
 

http://www.kp-art.fi/taustaa/index.html

 

Pelasta elämä - lahjoita verta!

http://www.haaste.fi/

http://www.veripalvelu.fi/

Safe a Life - Donate Blood!