Takaisin Ajatusvarikolle
-
Back to the Thought Deposit
Dinoglyyfit
-
Dinoglyphs
Kadonnut Maailma osa I
Lost World - Antediluvian continent
VAPAA RADIKAALI (Helix ry)
Paleontologian näkökulmasta voisi väittää, ettei kelpoisin tarkoittanut ainakaan
suurikokoisinta. Fossiilit ovat yleensä muodostuneet kovista kudoksista, kuten
kivettyneistä luista tai nilviäisten kuorista, eivätkä nämä jäänteet anna
paljon tietoa esimerkiksi suoliston toiminnasta. Varmuudella fossiilit kertovat
kuitenkin yksilöiden koon ja tämän perusteella monisoluiset eliöt ovat aikain
saatossa usein surkastuneet.
Vahvat sortuu elontiellä
Kadonneen Maailman rekonstruoinnissa fossiililöydöt ovat kuin askelkiviä spekulaatioiden virrassa. Mitä todella tiedämme menneestä? Sapelihammastiikereitä, nautiloidisia mustekaloja, jättiläisnisäkkäitä ja jättiläisliskoja, mastodontteja, yli 5 metriä pitkiä panssarisammakoita, jättiläismajavia tai nelimetrisiä merikilpikonnia emme enää näe. Miltä tuntuisi kohdata yli 5-metrinen karhu tai virtahevon kokoinen sika silmästä silmään?
Monet niistä fossiiliaineiston eläinlajeista jotka elävät edelleen, ovat nykyisiä heimolaisiaan huomattavasti suurempia. Näitä ovat esimerkiksi saksanhirvi, villasarvikuono, alkuhärkä, alppikauris, leijona, susi ja hyeena. Jättiläispeuran korkeus maasta sarvien kärkiin saattoi olla jopa yli kolme metriä ja 50 kiloa painavien sarvien pituus neljä metriä. Luolakarhu painoi helposti tonnin, kun suurin nykynalle (kodiakinkarhu) painaa vain max. 751 kiloa. Mammutti kasvoi jopa kolmanneksen Afrikannorsua suuremmaksi, yli neljä ja puoli metriä korkeaksi ja sen hampaalla saattoi olla pituutta saman verran. Kalliomäyrät kasvavat nykyään 60-senttisiksi ja viisikiloisiksi - ennen pienen hevosen tai tapiirin kokoisiksi.
Norsun on helppo olla voittaja, kun sarjassa on vain yksi osanottaja, mutta ennen mm. sarvikuono saattoi olla 11 metriä pitkä ja lähes neljä metriä korkea. Muiden mantereiden pussieläimet olivat keskimäärin nykyisiä Australian lajeja suurempia. Suurimman tunnetun lentävän linnun (Argentarius) siipienväli oli 7.5 metriä ja sen on täytynyt painaa 80-120 kiloa. (Silti suurimman nykylinnun, albatrossikoiraan, luut painavat vain 120-160 grammaa. Lintujen on tarkoitus olla kevyitä samasta syystä, miksi monet kevytmetalliseokset on keksitty alunperin lentokoneteollisuuden tarpeisiin.) Madagaskarin norsulintu taas ei päässyt lentoon, koska oli 3 metriä korkea ja painoi yli 450 kiloa. Yhtä korkeaksi kasvoi myös Moa ja entinen strutsi. Amerikoissa eli seitsenmetrinen laiskiainen, jonka selän luuharjaa Etelä-Amerikan intiaaneilla oli tapana käyttää kattona tai hauta-arkkunaan, sekä kolmimetrisiä vyötiäistyyppejä. Käsittääkseni ainakin kahdeksan G-proteiinin kautta toimivaa ihmisen 7-TMS-perheen reseptoria on viritetty adrenaliinille. Jospa kulttuuri ei käynytkään tyhjäkäyntiä nälän, vaan metsämiesten adrenaliiniriippuvuuden vuoksi?
Koska kelloja pitää varmuuden vuoksi joskus rukata, niin maaperän radioaktiiviset iänmääritysmenetelmätkin tarvitsivat joskus kalibrointia. Tämä on ollut tapana tehdä vain tiettynä kapeana ajanjaksona eläneiden ns. johtofossiilien avulla. Kuuluisin johtofossiili lienee pieni trilobiitti – joskaan sekään ollut kovin pieni, koska kasvoi vanhoina hyvinä aikoina kuin ilmatyynyalukseksi kahden metrin pituudellaan.
Liitukautta voisi elokuvaa mukaellen otsikoida When we were kings. Suurista eläimistä tulee ensimmäisenä mieleen tietenkin dinosaurukset, eli Dinot. Juuri näiden eliöiden kohdalla asia on kuitenkin monimutkaisempi. Kaikki tietävät, että suurimmat dinot olivat 30 metriä pitkiä ja 30 metriä korkeita ja että suurimpiin niiden jättämiin jalanjälkiin mahtuu sata litraa vettä ja että ne ovat melkein yhtä kovia kuin katuhait tai prätkähiiret. Yllättävää sen sijaan on se, että monet dinot olivat kooltaan kanan luokkaa. Nykyisten matelijoiden raajat käyvät kehosta ulospäin, kun sekä liskon- että linnunlantioisilla dinoilla raajat olivat kehon alla.
Paleontologit keskustelevat siitä, olivatko dinosaurukset itse asiassa tasalämpöisiä ja hyvinkin nopealiikkeisiä. Vaihtolämpöisen eläimen luun kollageeni-proteiinien kuidut kasvavat hitaasti ja muodostavat säännöllisiä kasvurenkaita ja vähemmän kanavia. Fossiileissa kuidut tai niiden muotit saattavat elektronimikroskopoinnissa sijaita epäsäännöllisesti, mikä viittaisi suureen kasvunopeuteen ja lämminverisyyteen. Joitakin tasalämpöisyyteen viittaavia havaintoja on saatu myös happen tms. Isotooppimäärityksistä.
Tasalämpöisyys olisi käytännössä tarkoittanut, että hirmuliskot viihtyivät ruokapöydässä. Esimerkiksi tasalämpöisen leijonan on syötävä kymmenisen kertaa enemmän kuin vastaavan kokoisen, mutta vaihtolämpöisen krokotiilin. Uuden tietämyksen valossa ainakaan lihansyöjä- (tai raadonsyöjä) -dinosauruksina tunnetut liskot eivät vastaa niistä perinteisesti vallinnutta käsitystä hitaista ja kömpelösti liikkuneista eläimistä. Vaikka dinot teknisesti olivatkin matelijoita, muistuttivat ne aineenvaihduntansa puolesta sittenkin lähinnä lintuja tai nisäkkäitä. Tähän viittaisi tietyt rintakehän sisäelinten fossiilit, joissa sydän ja keuhkot ovat pakattuina yhteen osaan ja muut elimet erilleen. Tällainen jako on tyypillinen pallean avulla hengittäville eläimille ja juuri se mahdollistaa tehokkaat fyysiset suoritukset suuren keuhkotilavuuden avulla. Joku on verrannut Tyrannosaurus Rexin kaltaisia dinosauruksia turboahdettuun matelijaan, joka on ollut nopea kuin krokotiili ja kestävä kuin naarasleijona.
Tasa- eli sisälämpöiset eläimet säätelevät lämpötilaansa sisäisesti, mutta vaihto- eli ulkolämpöisetkin säätelevät lämpöään - siirtymällä lämpimämpään paikkaan. Vaihtolämpöiset eläimet kasvavat hitaasti mutta varmasti. Matelijat voivat kasvaa läpi aikuisuuden kuolemaan saakka. Koska Kadonnut Maailma näyttää olleen rehevä kasvillisuudeltaan, on se varmaankin ollut myös lämmin. Vaikka kahden tonnin Stegasauruksen aivot eivät olisikaan olleetkaan aina appelsiinia suuremmat, aurinkoon sekin lienee osannut siirtyä. Mikäli dinot taas loppujen lopuksi kuitenkin olivat kaikesta huolimatta vaihtolämpöisiä, kuuluu ensimmäinen kysymys suurikokoisimpien kohdalla: entäpä jos ne olivatkin ainoastaan käsittämättömän vanhoja?
Simulaation ja tietyllä tapaa kuluneiden luiden perusteella on esitetty laskelma suurista kasvinsyöjäliskoista. Niiden häntä olisi saattanut olla juuri niin pitkä, että sitä ruoskan tavoin läväyttämällä rikottaisiin hännän päässä äänivalli. Suurin mysteeri on dinojen ulkomuoto. Entäpä jos dinot olivatkin kirkkaan värisiä ja selkeän suomukuvioisia? Koska 98-vuotiaan Carl Barksin ihailijalle Repe Sorsa on kauhistus, niin ankkaliskoihin kuuluvan Hadrosauruksen monirivistöisessä suussa saattoi olla jopa 2000 hammasta. Ankkaliskojen kiinnostavin piirre on vasaranmuotoisen pään sisältämät monimutkaiset ontelot. Niiden arvellaan olleen eräänlaiset dinourut, jotka olisivat tuottaneet voimakkaita resonoivia äänikertoja. Voisiko biokemistin, immunologin ja vaikkapa pommittajakuoriastutkijan kollaboraationa suoda ajatuksen sille, että kyseessä olisivatkin olleet tulukset?
Joitakin dinojen ominaisuuksia on vaikea selittää ilman ympäristön ekologisia muutoksia. Veren pumppaaminen viisikerroksisen talon korkeudella heiluvan Ultrasauruksen (kuvassa) aivoihin tuntuu imaginaarifunktiolta. Viiden ja puolen metrin korkuiseksi kasvavan kirahvin sydän painaa 10 kiloa ja veren pumppaaminen päähän on vaivalloista. (Kirahvilla on nisäkkäänä vain 7 kaulanikamaa ja ilmeisesti ainoana eläinlajina myös kaulan valtimoissa läpät, jotka estävät veren takaisin valumisen.) Brachiosauruksen tai Diplodocuksen verenpaineen on arvioitu olleen 360-720 elohopeamillimetriä. Vertailun vuoksi voi sanoa, että kirahvin verenpaine on 240 ja 280 ja reippaan ulkoilmaihmisen 120 ja 140 välillä. Paleontologit ovat esittäneet pitkäkaulaisten dinojen suhteen ongelman selitykseksi elinympäristöksi vettä sekä hypoteesin suonistosta, jossa sydämiä olisi sarjassa. (Korkea verenpaine viittaisi myös osaltaan tasalämpöisyyteen.) - Entäpä jos ennen ei vallinnutkaan suurempi veren-, vaan ilmanpaine?
Lentoliskojen nahkainen siipienväli oli parhaimmillaan jopa 17,5 metriä. Nykyisessä ilmanpaineessa suurimmat lentoliskot eivät pääsisi töppöjaloillaan lentoon. (Lentoliskojen sukuun lasketaan kuuluneeksi noin 85 lajia, joista pienimmät olivat silti vain varpusen kokoisia.) Jopa joutsenten ja täyssukeltaja-vesilintujen lentoonlähtö on äärirajoillaan. Albatrossin 3,5 metrinen siipienväli on nykyisessä ilmanpaineessa likipitäen maksimi. Jospa lentoliskot saattoivat lentää eteenpäin raskasrakenteisten mehiläisten tavoin sekä ylös- että alaspäin suuntautuvalla siipiensä iskulla, huuliharpunsoittoa tai kissan kehräystä muistuttaen? Vakavammin otettavatkin tutkijat olettavat, että suurten lentoliskojen täytyi lentäessään tasapainoilla pyöräilijän tapaan pyrstön puuttumisen vuoksi. Itse "vanha sulkakin" (Archaeopteryx) olisi saattanut elää joko liito-, tai aktiivisena lentäjänä tiheässä ilmakehässä puuttuvasta rintalastan harjastaan huolimatta.
- Ja varsieväkala peruuttaa taas.
Korjailtu Helsingin yliopiston biotieteiden opiskelijoiden ainejärjestö
Helix ry:n julkaiseman Vapaa Radikaalin numerosta 1/99.
Esitetyt mielipiteet eivät
sellaisenaan edusta Helixin virallista kantaa.
Pauli.Ojala@gmail.com
www.kp-art.fi/
Pelasta elämä - lahjoita verta!
Safe a Life - Donate Blood!