Takaisin Ajatusvarikolle
HAASTE - CHALLENGE

DINOGLYFIT - DINOGLYPHS - Esihistorialliset eläimet historian lehdillä
 

HANNU JUUSOLA

Kaikkien Alojen Erityisasiantuntija

Hannu Juusola on nero.  No question about it. Kyllä erityisasiantuntija Juusola tietää, miten Lähi-idän kriisi ratkaistaan. Kyllä dosentti tietää, mitä terrori on. Expert Opinion osaa kertoa, mitä kaikkea pahaa juutalaiset ovat tehneet. Tulee tosi turvallinen ja lohduttunut olo, kun Juusola lempeällä asiantuntijan äänellään neuvoo uutistoimittajia kuin pieniä lapsia siitä, miten esimerkiksi Hamas pitäisi päästää vapaaksi neuvottelupöytiin ja rajoiltaan. Terrorismi on nimittäin olosuhteiden vika. Nämä lentokonekaapparit ja junapommittajat tosin olivat miljonäärien poikia ja yläluokan lapsia länsimaista, mutta kyllä heillä varmasti oli ankea lapsuus. Hamas on demokraattisesti valittu edustaja palestiinalaisille. Mitä siitä, että he ensi töikseen ampuivat kilpailevan puolueen Fatahin nokkamiehet Gazan kaistaleelta? Ne olivat demokraattisia luoteja. Ihan niin kuin Jasser-setäkin valittiin demokraattisilla vaaleilla, hänen hallittua kolmisenkymmentä vuotta ja likvidoitua kaikki vastustajansa. Kun ensimmäiset vaalit viimein järjestettiin, Fatahin Jasser Arafat oli vain yksi ehdokas muiden joukossa.

Nämä muut olivat yksi vanha mummo.

 

Todistettavasti Fatah alias PLO alias PA (Palestinian Authority) hukkasi 300 miljoonaa euroa EU-tukea ilman kuitteja toisen intifadan alussa. EU:n kehitysavusta PA:lle on mennyt systemaattisesti yli 10%, vaikka vuonna 1997 kävi ilmi yli 300 miljoonan dollarin katoaminen kirjapidossa. PA:n tultua valtaan elintaso kääntyi laskuun huolimatta huikeasta länsimaisesta valuuttainfuusiosta. EU ei lopettanut rahallista tukeansa tästä huolimatta. Eikä tämä tarina ole palturia. Kuka vielä ihmettelee, miksi Fatahista oli mennyt maku?

 

Gazan konfliktin uutisoinnissa on suljettu silmät järjestelmälliseltä vihankiihotukselta, jonka Hamas suuntaa erityisesti lapsille. Suomella on tässä erityisvastuu, koska bilateraalisella sopimuksella olemme rahoittaneet koulukirjoja, joissa koko Israel on poistettu kartalta. EU:n ulkoasioista vastaava komissaari Chris Patten sysäsi vastuun oppikirjoista todellakin pelkästään Suomen omalle sopimukselle ja arabiankielisen tarkistuksen puutteelle. Esimerkiksi egyptiläinen uskonoppinut Safwat Higazi esiintyi 31.12.2008 Hamasin Al-Aqsa TV-kanavalla. Otteita julistuksesta:

"Tapetuksi tuleminen ei ole mitään uutta meille. Me haluamme ja toivomme sitä, se on marttyyriutta. Se on Allahin suoma voitto meille. Se on paratiisi, joka aukeaa marttyyrin ensimmäisestä veripisarasta... Te valmistatte tietä sodalle, josta profeetta Muhammed ennusti: "Tuomiopäivä ei tule ennen kuin muslimit taistelevat juutalaisia vastaan. Juutalaiset piiloutuvat kivien ja puiden taakse, mutta kivet ja puut sanovat: 'Oi muslimi, Allahin palvelija, takanani on juutalainen, tule ja tapa hänet.' Te valmistatte maaperää tälle, te valmistatte maaperää kalifaatin paluulle... Me sanomme heille: Me emme ole samanarvoisia teidän kanssanne. Meidän rakkaamme menevät paratiisiin, kun teidän kuolleenne menevät helvetin tuleen...Me sanomme teille: lähettäkää nuo apinoiden ja sikojen jälkeläiset helvetin tuleen Kassam-rakettien siivillä... Jihad on meidän tiemme, jihad Allahin takia, sen kaikissa muodoissa. Se on meidän strateginen valintamme, eikä rauha." (Middle East Media Research Institute MEMRI, Documentation Project 2176, 6.1.2009; www.memritv.org).

 

On syytä muistaa, että Hamas kiihottaa provokaatioihin myös Eurooppaa vastaan, minkä Remes tahtoo meiltä kuulijoilta pimittää unohtaessaan MEMRIn käännössivut ja peistatessaan Hamasin siistittyjen englanninkielisten lehdistötiedoteiden materiaalia. Hamasin kansanedustaja ja uskonoppinut Yunis Al-Astal julisti Al-Aqsa TV-kanavalla 11.4.2008: "Hyvin pian, jos Allah suo, Rooma valloitetaan juuri kuten Konstantinopoli aikoinaan, kuten profeetta Muhammed ennusti. Tänään Rooma on katolisten pääkaupunki – tai ristiretkeläisten pääkaupunki, joka on on julistanut vihamielisyyttään islamia kohtaan ja on istuttanut sikojen ja apinoiden veljet Palestiinaan estämään islamin uudelleen heräämistä. Tämä heidän pääkaupunkinsa tulee olemaan islamilaisen valloituksen etuvartioasema, josta se tulee leviämään koko Eurooppaan ja sitten kääntymään Amerikkoihin ja myös Itä-Eurooppaan."

 

TV:ssämme on käynnissä Israelin-vastainen mediasota. Jo PLO:n artikloissa uhrattiin palestiinalaiset "etujoukkorooliin" - provosoimaan laajemmat rintamat juutalaisia vastaan: http://www.helsinki.fi/~pjojala/PLO_peruskirja.html YK:n ihmisoikeuskomission tuomioista 26% sylkee Israelia, islamistisia valtioita ei prosenttikaan. Silmätikkua pitäessään YK kaivaa maata tärkeän tehtävänsä alta. Äänekäs enemmistö ei ole antanut juutalaisten olla rauhassa koskaan: Kiellot maanomistukseen, feodaalilaitokseen ja kiltalaitokseen liittyen, diaspora, ristiretket, roviotuomiot mustasta surmasta, inkvisitiot, pogromit, holokausti, lasten huostaanotot, hiusten repimiset, tullit, vaatemääräykset, ammattirajoitukset, vuokran ja veron kanto, pilkkarahat, juutalaismerkit, nimien vaihdot jne. Mediasodassa on se katkera puoli, että se heittää meidät kaikki rintamalle - ja juuri tässä kohden YLE:n arvo olisi faktatiedon jakaminen kaiken propagandan keskellä. Olen kuvannut Euroopan juutalaisvainojen jatkumoa esseessä: http://www.helsinki.fi/~pjojala/Nollaveri.html

 

Minusta Israelin-vastaisessa "vastarintaliike Hamas" -otsikoinnissa ja uutisoinnissa on unohdettu näinä talouskriisin aikoina, mikä ekonominen kerrannaisvaikutus tuolla summittaisella raketti- ja kranaattitulituksella on tasapainottomien islamistifanaatikkojen saadessa yhä pidemmän kantaman ohjuksia. Vuodenvaihteessa on parjattu USA:n "kehitysapua" Israelille, mutta itse asiassa Israelin ei anneta estää aivovientiä Yhdysvaltoihin, vaan sitä käytetään hyväksi kuin USA:n laboratoriona.

 

Ennen 2. intifadaa USA:n teknologiapörssi Nasdaqissa oli peräti 200 israelilaisyhtiötä (enemmän kuin koko Euroopasta yhteensä) ja nykyäänkin luku on liki 100. Dollarit ovat vihreitä, koska jenkit repivät ne puusta raakoina, sanotaan. Israelin ei ole annettu skaalata ainoankaan oman yhtiönsä tuotantoa miljarditasolle, vaan ne viedään pois enemmänkin autotallivaiheessa. Amerikka pitää Israelia kuin innovaatiolaboratorionaan tai 51. osavaltionaan. Käsittämättömät 25% israelilaisista tutkijoista on muuttanut Yhdysvaltoihin - eikä luvussa ole edes mukana kaksoiskansalaisuuden saaneita tutkijoita. Seuraavaksi suurimmat Amerikan-osuudet ovat Kanadan 12,2%, Alankomaiden 4,3% ja Italian 4,2%.

 

Tekes ja Sitra voisivat ottaa oppia Israelin rahoituspolitiikasta aloittaville firmoille: Tukirahat ohjataan pääasiassa siten, että 2-10 vuoteen yrityksen ei tarvitse maksaa veroja. Tämä estää bluffauksen tutkimussuunnitelmilla ja tekaistuilla patenttihakemuksilla, pakottaen ottamaan huomioon markkinoiden kysynnän. Ilman kassavirtaa suoraa valtionapua ei tule kuin bisnesenkeleiltä. Voisi jopa väittää, että Israel vetää tänään riskipääomia (VC, Venture Capital) miltei yhtä paljon kuin koko Eurooppa. Uutena ilmiönä ylikansalliset yhtiöt kuten Intel Centricon-suorittimensa kanssa on siirtänyt tuotantoansa halpamaiden sijaan Israeliin, jossa 25% väestöstä on suorittanut akateemisen loppututkinnon. Kun Intel siirsi prosessorituotantoansa Kiinan sijasta Israeliin, tarjottiin sille 10% veroaste.

 

Israelin viennistä yli puolet on Hi Tech –tuotteita, OECD-maiden keskiarvon ollessa 25%. Vaikka maataloustuotteiden vienti onkin säilynyt 30 vuotta samansuuruisena, on sen suhteellinen osuus laskenut 70%:sta 3%:iin. Israelin 3000 yrityksestä peräti 80% on alle 10 vuoden ikäinen start up -firmaa, joissa epäonnistumisprosentti on ennätyksellisen alhainen eli 50%. Biolääketieteessä 3. kliiniseen faasiin tai lääkkeeksi on päässyt 400 lääkeaihiota. Israelissa tutkimuksen rahoitus väestöä kohden on korkein – ja insinööreiden ja tieteilijöiden tiheys neliömetriä kohden suurin koko maailmassa.

 

Mitä summittainen rakettitulitus ja uusi, raskaampi ohjusarsenaali Hamasin käsissä Iranin varjossa tarkoittaa tällaiselle yhteiskunnalle? Moni toimittaja välittää hysteriaa, että Israel ajaa arabit alueeltaan. Jos tämä on totta, niin miksi arabimaiden juutalaisväestö on viime vuosikymmenten aikana nitistetty Marokosta Indonesiaan, mutta Israelin arabiväestö kasvaa? Kuka YLE:n kuuntelijoista tietää, että vielä 30-luvulla joka neljäs vastaantulija Bagdadin kadulla oli juutalainen? Israelin ulkopuolella asuneilla Lähi-idän juutalaisilla (mizrahim) on vuosituhantinen tai puolivuosituhantinen (sefardim) historia, kuten olen listannut esseessä:
http://www.helsinki.fi/~pjojala/juutalaisasutus.htm

 

Itse asiassa Israelin hallinnon alaisuudessa arabiväestö on kymmenkertaistunut 57 vuodessa, mikä on lähellä maailmanennätystä koko maailmassa kyseisenä ajankohtana. Minne on unohtunut juutalaisten vuosituhantinen kulttuurin käymisaine muslimimaissa Palestiinassa ja sen lähialueilla? Sefardijuutalaisten historia ulottui Espanjan-karkotukseen (samaan päivään kun Kolumbus nosti ankkurinsa vuonna 1492). Mizrahijuutalaisten historia alueella ulottui 2500 vuoden taakse. Menneisyys opettaisi, että nämä sillanrakentajat välittivät meille kulttuuria arabialaisista numeroista shakkipeliin Euroopan pimeinä vuosisatoina.

Toista intifadaa kutsutaan Israelissa sarkastisesti "Oslon sodaksi". Israel on joutunut tuhoamaan itse rakentamaansa infrastruktuuria Oslon rauhansopimuksessa kiellettyjä aseita jahdatessaan. Israelin hallinnon aikana (1967-1993) Länsirannalle ja Gazan alueelle perustettiin katuja, teitä, viemäröinti, sähkö- ja vesihuolto, kouluja, terveydenhuolto ja sosiaalihuolto. Ideaalina pidettiin, että arabit ovat saaneet samasta työstä samaa palkkaa kuin juutalaiset ja samat sosiaaliset edut. Koulujen määrä kasvoi yli 30%. Kouluja käymättömien naisten määrä laski 67 %:sta 32 %:iin - mikä on yksi kipupisteistä naisten alistamista ja moniavioisuutta ajavalle Hamasille.

Arabiväestölle terveyspalvelut ovat olleet ilmaisia, vain lääkkeistä on täytynyt maksaa osa. Palestiinalaisilla ei perustettu yliopistoja Britannian (1920-1947) ja Jordanian (1948-1967) hallintokausilla. The Association of Arab Universitiesin mukaan (http://www.aaru.edu.jo/) Israelin hallintokaudella Länsirannalle ja Gazaan ilmestyi 6 yliopistoa, toki pääasiassa arabien omin voimin. Jerusalemissa on ilmestynyt 1969 lähtien riippumaton arabiankielinen sanomalehti, jota ei ole koskaan sensuroitu.

Palestiinalaisten elinikä kohosi 48:sta 72 vuoteen 1967-95. Kuolleisuusnopeus laski yli kaksi kolmasosaa 1970-90 välillä ja Israelin lääketieteelliset ohjelmat laskivat lapsikuolleisuuden arvosta 60 per 1000 vuonna 1968 arvoon 15 per 1000 vuonna 2000 (Irakissa luku oli 64, Egyptissä 40, Jordaniassa 23, Syyriassa 22). Vuosina 1967-1988 perus- ja toisen asteen koulujen määrä kasvoi 35%. Vuosina 1970-1986 kouluja käymättömien naisten määrä laski 67 %:sta 32 %:iin. Länsirannalla ja Gazassa 1968-91 BKT per asukas kohosi 165 dollarista 1715 dollariin (vertaa Turkin 1630$, Tunisian 1440$, Jordanian 1050$, Syyrian 800$, Egyptin 600$ ja Jemenin 400$).

 

On kuvaavaa, että v. 1973 hyökkäyksessä Israeliin palestiinalaisilla oli Länsirannalla niin paljon Jordaniaa ja Syyria korkeampi elintaso, etteivät he osallistuneet taisteluihin lainkaan Jordanian radion kehotuksista huolimatta. Päinvastoin he luovuttivat verta ja auttoivat kibbutseilla juutalaisten miesten torjuessa hyökkäystä. Tämän Israel-ystävällisen perinteen PLO ja sittemmin Hamas on tehokkaasti tukahduttanyt, teloittamalla sen näkyvimmät edustajat "Israelin kätyreinä" ja aikaansaamalla terrorin ilmapiirin ensiksi omiensa keskuuteen.

 

Pauli Ojala
Helsinki

http://www.helsinki.fi/~pjojala/Hannu-Reime.html

Ai niin. Se vielä unohtui mainitsematta TV-uutisissakin että Kaikki uskonnot ovat samanlaisia.

Ei ole perimmäistä eroa missään. Samaa jumalaahan ne palvelevat kaikki uskovaiset. Ainoa perkele on se, joka väittää olevansa ainoa tie, totuus ja elämä.

 Ihan niin kuin kaikki firmatkin ovat yhtä luotettavia, onhan ne kaikki pörssissä. Sanoi ahvena korpilammen näkökulmasta tammipakkasissa.

Uskontoja voi pitää samanlaisina vain se, joka ei välitä tutustua rivin riviä siihen mitä niiden pyhät kirjat sanovat.

Jos jossakin ylipäänsä ihmisaivojen aaltopituuksilla voi havaita eroja, niin sitten uskonnoista.

 

 

Mikko Vähäkankaan kirja-arvio - Israelin historia a'la Hannu Juusola

Hannu Juusola: Israelin historia. Gaudeamus, Helsinki 2005
                        280 tekstisivua + henkilöluettelo, sanasto ja kronologiataulukko

Israelista ja Lähi-idästä on kirjoitettu myös suomen kielellä aika paljon. Mutta Helsingin yliopiston lehtorin Hannu Juusolan Israelin historia on ensimmäinen kattava, yliopistotasoinen yleisesitys.
Alkusanoissaan Juusola linjaa työtään näin: ”Olen myös pyrkinyt unohtamaan aiheeseen usein liittyvät voimakkaat poliittiset ja uskonnolliset intohimot ja kirjoitan Israelista aivan kuin mistä tahansa valtiosta.” Yliopistomiehelle tällainen lähtökohta näyttää mielekkäältä. Katsotaan lähemmin kuinka hän projektissaan onnistuu. Korostan, että omat havaintoni ovat täysin omiani enkä ole keskustellut asiasta kenenkään ns. asiantuntijan kanssa.
Käyn läpi joitakin Israelin valtion ratkaisuaikoja, joista päättelen työn luonnetta.

1. Mandaattiaika

Teoksen yleisluontoisuus paljastuu mm. kappaleessa ”Sionistisen liikkeen toiminta ja Balfour-julistus”. Aihe juostaan läpi kahdella sivulla, vaikka se Israelin valtion synnyn kannalta oli ratkaiseva. Juutalaiskodin maantieteellisen sijainnin pohdinta olisi kaivannut paitsi Iso-Britannian sisäpolitiikan selvitystä myös maailmanpolitiikan asetelmien tarkastelua sodan loppuvaiheessa. Kun kyseisestä dokumentista on erilaisia käsityksiä, olisi ollut tarpeellista, mainita, mitkä syyt johtivat lordi Balfourin lähettämään kirjeen lordi Rotshildille. Samalla kirjoittaja olisi voinut ampua alas ne käsitykset, jotka hänen mielestään eivät ole perusteltavissa.

Ensimmäisen siirtolaisaallon myötä muuttui juutalaisten asenne Pyhään maahan. Kun aikaisemmin oli tultu kuolemaan Palestiinaan, sionistit halusivat elää ja kuolla Pyhällä maalla. Maanomistuksen keskittyminen efendeille, antoi juutalaisille mahdollisuuden ostaa yhteisöilleen maata runsaasti. Juusola kyllä mainitsee, että paikalliset asukkaat viljelivät maata Juudean ja Samarian ylänköalueilla, mutta ei suoranaisesti kerro, että ostettu maa sijaitsi alankoseuduilla malarian vaivaamilla soilla. Näin ollen viljeltyä maata sikäläiset arabit eivät menettäneet. Efendit saivat keskeytymättömät tulonsa vuokraviljelijöiltä, mikä turvasi maanomistajien asumisen kaupungeissa. Juutalaisten kyvystä viljellä kyseisiä peltoja ei ollut mitään todisteita, siksi oli täysin riskitöntä myydä malariasoita kokemattomille eurooppalaisille. Winston Churchillin kuuluisa lausahdus: ”Kukaan ei ole koskaan ostanut niin kalliilla niin huonoa maata kuin juutalaiset”, pitää täysin paikkansa. Sellaista maata ei osannut kukaan tarjota edes kaupaksi, vielä vähemmän sitä ostaa. Epäonnistuminen kaatui juutalaisten niskoille eikä poislähteminen ollut harvinaista. Mandaattiajan lopussa juutalaisten hallussa oli vasta 10 % maasta. Se ei vielä kokonaistilannetta muuttanut.

Kysymys arabityövoiman käytöstä ensimmäisen ja toisen alijan aikana on erittäin keskeinen tulevien konfliktien ymmärtämisessä. Juusola korostaa, että juutalaiset halusivat eristäytyä oman työvoimansa varaan ja ennalta ehkäistä väestöryhmien välisiä yhteenottoja. Mutta se ei kovin hyvin onnistunut, koska ammattitaitoisen työvoiman kysyntä oli suuri: Juutalaisten oli pakko palkata arabeja. Lähtökohta on mielestäni hieman mutkikkaampi. Hän olisi voinut kertoa, että arabiyhteisöt ottivat mielihyvin juutalaiset vastaan 1900-luvun alussa, mutta olettivat, että tulijat sulautuvat paikalliskyliin ja niiden kulttuuriin tuomatta mitään ominaispiirteitä. Sionismin luonnetta he eivät ymmärtäneet ollenkaan. Vuosisatainen dhimmi-perinne oli lähtenyt ”vääräuskoisten” alistamisesta, mikä ei lainkaan soveltunut pogromeista kärsineille juutalaisille. Juutalaiset taas ajattelivat elää vihdoinkin omaa elämäänsä rauhallisessa vuorovaikutuksessa arabikylien kanssa.

Se kirjeenvaihto, joka käytiin Pariisin rauhanneuvottelujen aikana Felix Frankfurterin ja emiiri Feisalin välillä, olisi ollut referoimisen arvoinen. Siinä näkyy selvästi, että molempien kansallisuuksien lukeneisto ymmärsi yhteistyön merkityksen ja juutalaisten mahdollisimman suuren muuttoliikkeen Palestiinan alueelle tuoman hyödyn. Jo syntyneiden ristiriitojen ajateltiin olevan tilapäisiä ja koulutuksella voitettavissa, mitä korosti myös King Crane -komission suositukset elokuulta 1919. Mutta tavalliset arki-ihmiset eivät ole niin helposti ohjattavissa kuin johtajat kuvittelevat, varsinkaan kun arabien maatalouskylissä elämä oli ”kyläpäällikkö”-vetoista. He tunnetusti olivat vanhoillisia ja arkoja omasta vallastaan. Demokratia oli heille kauhistus kuten nykyäänkin.

Luvussa ”Sionismin suhde arabeihin ja konfliktin synty” Juusola kertoo juutalaisten ylemmyydentunteisesta asennoitumisesta. Hänen mielestään juutalaiset kokivat olevansa kuin englantilaiset Intiassa ”valkoisen miehen taakan” kanssa. Juutalaiset tunsivat olevansa eurooppalaisen sivistyksen parhaimmistoa, joka oli tullut ”tyhjään” maahan. Tunnetun sanonnan mukaan ”kansaton maa maattomalle kansalle” kielsi Juusolan mukaan tosiasian, että arabeja asui kaikkialla Palestiinassa. Juutalaiset kohtelivat arabeja yksilöinä, kun heitä olisi pitänyt käsitellä arabiyhteisöjen jäseninä. Kieltämättä heimo- ja klaaniajattelu oli Euroopan juutalaisille vierasta, sillä he olivat ainakin 500 vuoden ajan asuneet kansallisvaltioissa eikä heillä ollut edellytyksiä suhtautua arabeihin suku- ja kyläsidonnaisesti. Mutta yhtä totta on, ettei Palestiinassa ollut ennen nuorturkkilaista vallankumousta (1908) havaittavissa kansallista heräämistä tai järjestäytymistä. Juutalaiset eivät nähneet mitään valtiomuodostelmaa, joten he päättelivät, ettei Palestiinassa ollut mitään varsinaista kansaa. Kun Euroopassa eräs valtion ulkonainen tuntomerkki oli oma kansalliskieli, sellaista ei Palestiinasta löytynyt.

Sionismia Juusola pitää itsekeskeisenä. ”Sionismille oli ja on ollut olennaista juutalaisten pelastaminen”, kiteyttää kirjoittaja. Hän myöntää, että Euroopassa vallassa olleet vainot kärjistivät sionistien asenteita, mutta vaikea on allekirjoittaa hänen tulkintaansa siitä, että juutalaiset olisivat pitäneet arabeja lähtökohtaisesti pakanoina, jotka halusivat tuhota juutalaiset. Kyllä tällainen ajattelu syntyi vähitellen juutalaisten kokemuksesta.

Eräänlaisesta apartheid-politiikasta voidaan puhua, kun Iso-Britannia irrotti Transjordanian mandaattialueesta ja loi käytännössä Palestiinan arabivaltion. Juutalaisilta nimittäin oli tästä lähtien pääsy kielletty Jordan-joen itäpuolelle. Tällainen puhtaasti kansallisuuteen ja uskontoon perustuva ratkaisu ei ollut enää maailmansotien välisenä aikana muodissa. On kohtuullista ymmärtää, että juutalaiset olettivat lopun Palestiinasta kuuluvan sitten heille. Miksi tulevan juutalaisvaltion pitäisi olla monikansallinen, kun sellainen ei ollut Transjordaniakaan? Juusola pitää kuitenkin selvänä, että arabit vaativat väestösuhteessa olevaa edustusta Palestiinan yhteishallinnossa ja kun eivät briteiltä sitä saaneet, jättäytyivät kokonaan pois. Arabeille on tyypillistä ’kaikki tai ei mitään’ -politiikka, mutta sitä Juusola ei paheksu.

Kertoessaan juutalaisyhteisön sisäisestä järjestäytymisestä heti vuoden 1920 aikana Juusola tulee ilmaisseeksi erään Israelin valtion syntykehitykseen liittyvän piirteen. Arabit eivät tunteneet tarvetta organisoida omaa yhteisöään, koska he pitivät selvänä, että mandaattikauden päätyttyä heille ”periytyisi” itsenäinen valtio, koska he olivat nyt enemmistönä. Samanlaista huolettomuutta arabit osoittivat YK:n äänestäessä jakosuunnitelmasta 1947. Seuraukset olivat kummassakin tapauksessa negatiiviset ja reaktiot – mellakointia. Mandaattiaikana britit pestasivat arabeja huomattavasti enemmän hallintovirkoihin kuin juutalaisia. Kyse ei ollut vain väestömäärään suhteutetusta kiintiöstä, vaan juutalaisten sitä kysyessä vastattiin, että teillä on niin hyvin järjestäytynyt yhteisö, ettette te tarvitse valtion virkoja. Toisin sanoen joka yrittää enemmän, sitä rangaistaan.

Hyvä havainto Juusolalta on se, että rajaamalla mandaattialue vain Jordan-joen länsipuoliselle alueelle, palestiinalaisten kansallistunto voimistui. He tulivat mandaattihallinnon alaisiksi täysivaltaisiksi jäseniksi juutalaisten kanssa, mutta juutalaisiin verrattuna heillä oli itäraja auki sukuloimisen ja muun kanssakäymisen osalta. Tässä yhteydessä voi tähdentää sitä, että mandaattialueen raja vuoti kuin seula länteen päin. Lisää väkeä lappoi töihin brittityönantajien palkkalistoille, vaikka virallisesti mandaatti-isännät kielsivätkin tällaisen ilmiön. On siis tekopyhää puhua vain juutalaisten maahanmuutosta ja sen itsekkäistä motiiveista hankkia siirtolaisuudella Palestiinan väestön enemmistöasema. Todellisuudessa britit yrittivät estää juutalaisten tulon maahan, mutta suosivat arabien levittäytymisen kaikkialta arabimaailmasta Palestiinaan. He eivät siis halunneet väestösuhteisiin muutosta.
Vuoden 1929 kapinaan johtavista syistä Juusola mainitsee juutalaisten alati lisääntyvän väestömäärän, joka uhkasi arabien enemmistöasemaa. Hän kertoo Jerusalemin muftin nousseen sionismin vastaisen rintaman johtoon, mutta selittää kuin muiden suulla, että ”Amin al-Husainia on syytetty fanaatikoksi, jonka ehdottomuus, natsisympatiat ja henkilökohtainen vallanhalu estivät kompromissin löytymisen”. Kaikki tämä on dokumentein todistettu. Nihkeä toteamus taitaa kuvastaa Juusolan vastahakoisuutta myöntää, että vuoden 1929 mellakat olivat yksin arabien masinoimia. Rehellisyyden nimissä olisi pitänyt kertoa yllä mainitun hengenmiehen järjestäneen jo 1920–21 aikana kymmenien maahanmuuttajien tappamisen.

Vuoden 1929 mellakointi oli Palestiinan kahden eri väestönosan välisessä kilpailutilanteessa käänteentekevä. Silloin nimittäin Hagana aloitti ensi kertaa maanlaajuisen puolustusverkoston suunnittelun siirtokuntien turvaksi.
Britit määräsivät välillä al-Husseinin maanpakoon, mutta sallivat hänen palata takaisin ja nousta muftin asemaan.

Vuosien 1936–39 kapinoinnin syyt on hyvin selitetty, mutta Juusola ”unohtaa”, ettei arabien viha kohdistunut vain juutalaisten maahanmuuttoon, vaan he – jälleen muftin yllytyksestä – hyökkäsivät rauhallisten kansalaisten kimppuun. Golda Meir mainitsee, että ”yksistään vuonna 1936 he tuhosivat satoja tuhansia puita, joita juutalaiset olivat rakkaudella, huolella ja toivolla istuttaneet, suistivat tieltä lukuisia junia ja busseja, polttivat satoja viljelmiä, ja mikä hirveintä, noin kahdessa tuhannessa aseellisessa hyökkäyksessä kahdeksankymmentä juutalaista sai surmansa (ja paljon useampi haavoittui vakavasti).”

Brittiviranomaiset eivät tehneet aluksi juuri mitään kapinan kukistamiseksi, mutta kun väkivallanteot kohdistuivat myös britteihin, mandaatti-isännät alkoivat ottaa alueen uudelleen haltuunsa. Peelin komission ehdotus Palestiinan jakamiseksi (1937) kerrotaan pääpiirteissään, mutta sitä Juusola ei sano, että Lontoossa yritettiin ratkaista kahden valtion ongelmaa, koska ei myöskään Englannin hallitus hyväksynyt Palestiinan jakoa. Ainoa taho, joka olisi myöntynyt Peelin komission suosituksiin, olivat juutalaiset. David Ben-Gurion piti vähäistäkin aluetta parempana kuin ei mitään. Toukokuun 17. päivän julistus 1939 (Valkoinen paperi) tulee ymmärrettävämmäksi Lontoon tapaamisen epäonnistuttua. Brittihallitushan oli ilmoittanut, tekevänsä yksipuolisen päätöksen Palestiinan kohtalosta, ellei Lontoossa synny yhteisymmärrystä mandaattialueen tulevaisuudesta. Se päätös oli sitten Valkoinen paperi. Viiden seuraavan vuoden aikana juutalaisia ei saa tulla enempää kuin 75 000 Palestiinaan, ilman palestiinalaisten suostumusta. Golda Meir toteaa, että käytännössä tämä julistus, johon sisältyi myös maanmyynnin rajoitus juutalaisille, merkitsi mandaatin päättymistä, vaikka muodollisesti sitä jatkui vuoteen 1948 asti.

2. Itsenäistyminen

Juusola ei käsittele ollenkaan DP (displaced persons = keskitysleireiltä pelastuneiden sijoittamista uudelleen) -kiistaa, mikä oli Palestiinan jaon kannalta välttämätöntä. Samoin olemattomaksi jää ulkoministeri Ernest Bevinin osuus tapahtumien kulussa. Heikosti on kuvattu myös jakosuunnitelman synty (UNSCOP, YK:n Palestiinan erityiskomissio 1947) ja äänestyspäätös YK:ssa. Jokseenkin toteennäyttämätön on Juusolan oletus juutalaisten tavoitteesta liittää jakosuunnitelman ulkopuolella olevia alueita Israeliin. Kun YK oli suunnitellut valtioiden rajat, ei siitä ilman muuta seuraa, että Israel koki tilaisuutensa tulleen laajentaa aluettaan sodalla. Ainahan oli myös riski hävitä sota. Totta toki oli, että palestiinalaisten ja arabimaiden hylkäävä kanta aukaisi reitin isommille urille. Mutta avainkysymys on, kuka aloitti sodan. Juusola kertoo kyllä Golda Meirin vierailusta Abdullahin luona ennen Israelin itsenäisyysjulistusta, mutta turha on kuvitella, että hashemiittihallitsijalla olisi ollut omaa liikkumavaraa. Arabiliitto velvoitti kaikkia jäsenmaitaan hyökkäämään heti kun mandaattiaika päättyisi. Puhe arabimaiden haluttomuudesta sotia ei pidä yhtä tosiasioiden kanssa. Yksittäiset sotilaskomentajat kuten sir John Bagot Glubb varoittivat aloittamasta sotaa, koska sitä oli huonosti valmisteltu. Mutta arabiliitossa sotaan lähteminen sai jopa euforisia piirteitä.

Kuuluisasta Deir Jassinin tapahtumasta annetaan väärää tietoa. Hagana ei missään vaiheessa tiennyt Irgunin ja Lehin joukkojen hyökkäyksestä kyseiseen arabikylään. Juusola mukaan Hagana antoi suojatulta hyökkäykselle. Kuultuaan verilöylystä Hagana meni kylään ja pidätti syylliset, uhkasi jopa teloittaa johtajat, ellei sen määräyksiin alistuta. Tosiasia on myös, että kylän ohi kulkevaa liikennettä oli häiritty ammunnalla ennen hyökkäystä. Olivatko tekijät kyläläisiä, sitä ei tiedetä. Joka tapauksessa kumpikaan osapuoli ei ole hyväksynyt kyseistä joukkomurhaa.

Jerusalemin asema oli sellainen, että kun arabit olivat katkaisseet kaikki pääreitit sinne, juutalaisten täytyi turvata kaupungin uudella puolella asuvien 100 000 ihmisen elinolot. Ei siinä ollut kyse pelkästään Jerusalemin valtaamisesta, asia oli humanitaarinen. Sitä paitsi vanhankaupungin juutalaiskorttelin asukkaat olivat ikivanhan uskonnollisen yhteisön jäseniä, joista yhdelläkään arabilla ei ollut pahaa sanottavaa. On sietämätöntä väittää, että juutalaisten motiivit Jerusalemin osalta olisivat olleet pelkästään valloitushaluisia. Päinvastoin he odottivat turhaan, että kristillinen länsi olisi puuttunut Jerusalemin tuhoamiseen ja ihmisten näännyttämiseen nälkään, mutta apua ei kuulunut mistään.

Jos Jerusalemin kohtaloon tai käytyyn sotaan haetaan syyllisiä, ne löytyvät brittien joukosta. Abdullah oli hankkinut Lontoon hyväksynnän Länsirannan haltuunotolle ja Jerusalemin hallinta yksinkertaisesti olisi vahvistanut Abdullahin asemaa niin omassa maassa kuin arabiliitonkin sisällä. Britit olivat keväällä 1948 aivan varmoja Israelin häviämisestä, jos sota alkaa. Juusola ei tunnu uskovan, että koko jishuv (juutalaisyhteisö) olisi tuhottu, jos arabien voimat siihen olisivat riittäneet. Israelin pyyhkiminen maailmankartalta on kuitenkin ikiaikainen ja häviämätön islamin totuus. Larry Collins-Domenique Lapierren: O Jerusalem! -kirja on vakuuttava todiste siitä.
Palestiinan alueen prosenttiluvut heittävät iloisesti häränpyllyä, kun Juusola toistaa sitä arabien markkinoimaa tietoa, että Israel sai Palestiinasta valtaosan: ”Suurimmasta osasta entistä mandaattialuetta tuli Israelin valtio, kun taas nykyinen Jordanjoen länsiranta liitettiin pian osaksi Jordaniaa.” On tietenkin matemaattisesti oikein laskea prosenttit annetusta lähtösuureesta, mutta erimielisyys alkaakin siitä, mistä luvusta pitäisi prosentit ottaa. Minusta mandaattialue oli se, minkä San Remon konferenssi antoi Iso-Britannialle vuonna 1920. Britit lahjoittivat Abdullahille Transjordanian, joka muodosti tästä kokonaisuudesta suurimman osan. Näin laskettuna Israelin osuus on 23 % ja Transjordanian 77 %.

Aseista puhuttaessa arabit olivat hankkineet varusteita ennen asevientisaarron syntymistä. Britit suorastaan jakelivat ”torrakoitaan” ja järeämpääkin kalustoaan ennen lähtöään. On ironista havaita, että Neuvostoliitto salli Tšekkoslovakian myydä aseita Israelille sodan alkuvaiheessa. Kyse oli taktisesta vedosta varmistaa, ettei Iso-Britannia palaa enää Lähi-itään. Tilanne oli kaatua juutalaisten tappioksi, kun ilma-asettakaan ei ensin ollut. Mutta ei hätää! Toisen maailmansodan melskeistä oli jäänyt niin runsaasti “vähänkäytettyjä” tappovälineitä, että niitä sai puoli-ilmaiseksi pitkin Eurooppaa. Himoittujen aseitten joukossa juutalaisilla oli jopa kolme Suomi-konepistoolia.

Sodan päätyttyä tietenkin syntyi pakolaisongelma. On kuitenkin naiivia vain todeta, että arabipakolaiset ”odottivat, että (he) voisivat palata takaisin koteihinsa rauhan tultua samalla tavoin kuin vuosien 1936–1939 arabikapinan jälkeen”. Eihän mandaatti-Palestiinaa enää ollut!

Ikuisuuskysymys on, karkottivatko Haganan miehet paikkakunnalle tullessaan asukkaat vai pakenivatko he omasta aloitteestaan. Selvää kantaa Juusolalla ei ole muuhun kuin siihen, että arabijohtajat eivät aktiivisesti edistäneet pakoa ja halusivat jopa estää väestön siirtymisen pois asuinsijoiltaan. Puolestani ymmärrän kyllä, että juutalaiset sopivasti puhumalla saivat arabit jättämään talonsa (siitä on myös todisteita). Mahdollisuus tähän avautui siitä, että arabijohtajat lähtivät itse lipettiin ensimmäisinä eikä ”seuraa johtajaa” -mentaliteetin omaavia kukaan pystynyt hillitsemään psykoosilta. Se tiedetään varmasti, että juutalaisilla oli tästä lähtien kestämättömät olosuhteet kaikissa arabimaissa. Siirtolaistulvan Israeliin eivät aiheuttaneet sionistijohtajien seireenilaulut vaan muslimipäättäjät. Mihin muualle vainotut juutalaiset olisivat menneet kuin Israeliin?

Itsenäistymissodan seurauksena alkoivat palestiinalaississien hyökkäilyt Egyptistä Israeliin ja myöhemmin kaikkialta naapurimaista. Siinä ei näytä Juusolan mukaan olevan mitään kummallista. Muualla maailmassa kyllä vaaditaan, että valtio pitää huolen rajoistaan. Jos loukkaamisia jatkuvasti tapahtuu, se on sodanjulistuksen paikka. Jokin vastuu arabimailla olisi pitänyt olla, koska yllyttivät palestiinalaisia sotaankin. Pakolaiset sijoitettiin pakolaisleireille, jotta näiltä ei menisi into päästä ”ikimuistoisille” perintömailleen. Todisteena on se, että vain Jordania suostui antamaan pakolaisille kansalaisuuden. Juusola tuntuu vikovan sitä, että Israel ei antanut kuuden päivän sodan jälkeen Itä-Jerusalemin arabeille kansalaisoikeuksia. Onkohan hän nyt ihan tasapuolinen?

Rauhanneuvotteluista Juusola toteaa, että ”yhä useampi arabimaa oli valmis rauhaan ja vähintäänkin Israelin jonkinasteiseen tunnustamiseen” (s. 79). Mitä tuo tarkoittaa? Kansainvälisessä oikeudessa tunnetaan toisen valtion tunnustaminen suvereeniseksi eli riippumattomaksi ja täysivaltaiseksi toimijaksi poliittisilla areenoilla. Egypti olisi Juusolan mukaan halunnut osan Negeviä, mutta Israel ei sitä hyväksynyt. Se, että Israel piti kiinni YK:n jakosuunnitelmasta, ei voinut olla mikään yllätys. Egypti ei ollut Palestiinan riidan varsinainen osapuolikaan kuten Jordania oli. Jordanian halu saada Länsiranta liitettyä itseensä oli yhtä tuomittava kuin Juusolan moittima juutalaisten ehto, että sodan lopputulos pitää ottaa huomioon rauhansopimusta laadittaessa. Voidaan jopa sanoa niinkin, että joka leikkiin ryhtyy, se saa leikin kestää eli voittaja sanelee rauhan luonteen.

Eräs tämän kirjan konna on David Ben-Gurion. Juusola syyttää häntä rauhanneuvottelujen torpedoimisesta Syyrian kanssa 1949. Voihan olla, että hänen taipumattomuutensa Gennesaretin järven vesivarojen jakamisessa oli lyhytnäköistä. Toisaalta voidaan epäillä, miten hyvin yhteistyö olisi käytännössä toiminut. Peelin komissio (1937) ehdotti Palestiinan jakosuunnitelmassaan, että Gennesaretin järvi jätettäisiin brittien valvontaan, vaikka muu mandaattialue jaettaisiinkin arabeille ja juutalaisille. Kun neuvottelut sitten katkesivat, eversti Zaim kukistettiin kolmen viikon kuluttua. Väkisinkin tulee kysyneeksi, olisiko hänen neuvottelemansa sopimus kestänyt Syyrian yleistä mielipidettä. Sovittelupolitiikka kostautui ennen pitkää kaikkien arabijohtajien kohdalla (Abdullah, Sadat, ym.).

3. Sodasta sotaan

Suezin kriisin kohdalla Juusolalla on identiteettiongelmia kuka kulloinkin on tarinan konna. Toisinaan se on kestokonna David Ben-Gurion, toisinaan Moshe Dayan. Välillä ”Leijonan poika” on melkoinen pehmoilijakin, mutta silmäpuolikenraali on aina konna. Johdonmukaisesti Juusola pitää Moshe Sharettia maltillisena, kun taas rautarouva Goldie on melko taipumaton.

Israel on tehnyt virhelaskelmia ulkopolitiikkansa saralla ja Suezin kriisi on niistä ehkä selkein. Mutta jälleen edustan Juusolaan nähden vivahteikkaampaa kantaa. Kaikella toiminnallaan Israelilla oli pitkä koettelemus erilaisia ärsykkeitä, jotka laukaisivat epäviisaita aktiviteetteja. Juusolan yksipuolisiin faktanäkemyksiin ei mahdu sellainen psykologinen tosiasia, että jokaiselta löytyy ”oljenkorsi, joka katkaisee kamelin selän”.

Suezin kriisin jälkimainingeissa syntyi 1960-luvun alussa Fatah ja PLO. Juusolan tulkinta, että ne nousivat palestiinalaisten turhautumisesta arabimaiden kykyyn ja haluun ratkaista heidän kohtalonsa, on oikea. Sissejä oli käytetty arabivaltioiden ulkopolitiikan välineinä, mutta ei haluttu ratkaista heidän kohtaloaan. Mutta ei pitäisi olla ihmettelemistä siinä, että Israel iski takaisin niihin alueisiin, joista hyökkäyksiä oli tullut.

Kuuden päivän sota kuvataan Nasserin yritykseksi vahvistaa asemiaan arabimaailmassa. Tälläkin kertaa huhut synnyttivät hysterian eikä poliitikoilla ollut kykyä jarruttaa tapahtumia. Juusolan mukaan, Nasser uhmasi Israelia ja kansainvälisiä rauhanturvajoukkojakin luottaen että suurvallat lopulta estäisivät todellisen sodan. En usko tällaiseen tulkintaan. Selvästi Nasser lähti Israelin polvilleen pakottamisesta ja sanelurauhasta. Tulos vain oli surkea. Tiraninsalmen sulkeminen oli hyvin tahallinen teko, josta Juusola itsekin mainitsee, että Israel oli asettanut rauhan rikkoutumisen yhdeksi uhaksi sen, että Tiraninsalmeen kosketaan.

Kirja etenee samaa kaavaa noudattaen. Israel on vallanhaluinen ja taipumaton. Arabimaat maltillisia ja tavoittelevat vain Israelin rauhaanpakottamista. Niinpä jom kippur -sodan taustaa kuvatessaan Juusola korostaa, että Suezin kanavan itärannalle tuli mennä ottamaan vain muutama senttimetri ja näin painostaa sotahullu Israel ihanaan rauhantilaan.

4. Palestiinalaisongelma nykyaikana

Ensimmäisen intifadan kohdalla Juusola painottaa, että kansannousu oli ensimmäinen voimainkoetus, jossa vastakkain olivat riidan varsinaiset osapuolet historiallisen Palestiinan sisällä ilman minkään arabimaan armeijan osallistumista siihen. Hyvin sanottu, jos tavoitteena on häivyttää pois se piirre, että PLO ei ole koskaan toiminut ilman lukuisten arabimaiden voimakasta taloudellista ja aseellista tukea. Sillä ei ole paljonkaan merkitystä, ovatko naapurivaltiot pidättäneet joukkonsa omien rajojen sisällä vai ei. Persianlahden sodan aikana palestiinalaiset liputtivat avoimesti Saddam Husseinin puolesta. Ohjuksia lenteli Israelin asutuskeskuksiin, mutta eihän niillä Juusolan mukaan ollut mitään osumatarkkuutta eikä niissä kuollut kuin muutama yksilö. Samaa litaniaa hän suoltaa vielä toisen intifadan kohdalla. Juusola selittelee, miksi Arafat aloitti jälleen kansannousun vuonna 2000. Hänellä oli halu vain parannella asemiaan neuvotteluissa Barakin kanssa. ”Arafatin voimakas tuki levottomuuksille ei siis tarkoittanut neuvottelujen lopullista hylkäämistä, vaan tarkoituksena oli ainoastaan olennaisesti parantaa palestiinalaisten asemaa tulevissa neuvotteluissa”, julistaa Juusola (s.254). Mielestäni tuollainen apologia menee yli hilseen. Lukemattomat henkilöt, jotka ovat olleet Arafatin kanssa samoissa neuvotteluissa, ovat todenneet, ettei puheenjohtaja Arafat ole pyrkinyt tosissaan ratkaisuun, vaan pitänyt vain prosessia yllä kuin juoksumatolla uurastava kuntoilija. Taaksepäin katsoessamme löydämme jopa Oslo-prosessin jäljiltä sellaisia todisteita kuin Johannesburgin puhe vuodelta 1994, tunnelin avaamisen yhteydessä järjestetty mellakointi, Har Homan rakentamisen boikotointi (alullepanija oli juutalainen maanomistaja eikä suinkaan ”köyhät” arabit), Temppelivuoren hävityksen muistopäivän mellakointi keväällä 2000 ja itse Al-Aqsa -intifadan maanlaajuinen tappamisen masinointi. Aina hän valitti, että yksittäiset terroristit tuhosivat hänen historiallisen kutsumuksensa rauhaan.

5. Johtopäätökset

Yllä olevista esimerkeistä näkyy, että en voi jakaa Hannu Juusolan näkemystä Israelin historian käänteistä. Esitys on selkeää, mutta heikkoutena on väistämätön yksipuolisuus. Miten jonkin valtion menneisyyttä voi kuvata kajoamatta lähes mitenkään pelin toisten osapuolien tekemisiin? Varsinkin kirjan lopussa Arafatin osuus kerrotaan katkelmallisesti, eipä juuri arvostellen, mutta Israelin virheet korostetusti esille nostaen. Israelin hallinnon myönteistä vaikutusta ei tuoda juuri ollenkaan esiin kuten Länsirannan arabien elintason ja sivistyksen nousu Israelin alaisuudessa. Israelin arabien olot ovat sellaiset, etteivät varsinkaan naiset haluaisi mistään hinnasta lähteä palestiinalaishallinnon suojiin. Israelissa heillä on äänioikeus, oikeus yhteen avioliittoon, tytöiltä estetty lapsiavioliitot ja seksuaalinen silvonta ja painostus (sukulaismiesten tekemät raiskaukset), järjestetty ilmainen koulutus, terveydenhoito, saavat nauttia omasta lehdistä ja radio- sekä televisiolähetyksistä.

Kirjan puutteena näen myös varsin niukan kuvauksen YK-toiminnasta, jota Arafat on käyttänyt taitavasti Israelia vastaan. Päätöslauselmien tulkinta on Juusolalla aina sellainen, että jokainen arabimyönteinen versio on ”oikea”. Pakolaisongelmassa YK:n osuus ei tule esille eikä se suunnaton rahamäärä, joka vuosikymmenten kuluessa on upotettu hökkelikylien ylläpitoon.

Mitään todellista punaista lankaa ei teoksesta löydy eikä synteesiä tarjota. Kun Hannu Juusola ei halua ottaa käsittelyyn uskonnollista aspektia, hän ei myöskään tajua juutalaisten – eikä arabienkaan – kouristuksenomaista tarrautumista Jerusalemiin. Kaikkein vähiten hän on halunnut paneutua ’juutalaiseen sieluun’. Tarkoitan sillä mm. hänen näkemystään, että Israelin valtiolla ei ole perustuslakia johtuen siitä etteivät poliittiset puolueet päässeet siitä yhteisymmärrykseen. Johtopäätös on mielestäni väärä. Se, ettei Israelilla ole länsimaisessa mielessä perustuslakia johtuu ainakin uskonnollisten puolueiden osalta siitä, että mooseksenuskoisina he pitävät perustuslakinaan tooraa ja ”valtionpäämiehenään” Jahvea, koska vain Israel on Herran kansa. Toisena kipukohtana saattaa olla kansalaisuuskysymys. Onko Israel juutalaisvaltio, jossa täydet oikeudet annetaan vain juutalaisille vai saavatko kaikki halukkaat saman kohtelun.

Islaminuskoisten luonnetta Juusola ei myöskään ymmärrä. Lähtökohtaisesti islam pitää kiinni kaikista niistä alueista, jotka se joskus on onnistunut valtaamaan. Näin koko Lähi-itä, Balkan ja Pyreneitten niemimaa kuuluu heille. Neuvoteltavaa ei ole eikä periksi anneta koskaan. Toiseksi Koraani velvoittaa muslimeja vastustamaan kaikissa tilanteissa juutalaisia ja tähän kuvioon sopii hyvin Israelin valtion tuhoaminen. Kansainvälistä diplomatiaa ei noudateta, jos se on islamia vahingoittavaa. Perusfaktat siis puuttuvat teoksesta täysin.

Hyviä puolia on Israelin yhteiskunnan selvittäminen, puolueolot ja sosiaalinen rakenne sekä äärioikeiston kuvaus. Samalla olisi kannattanut korostaa, että Israel todella pitää ääri-ilmiöt kurissa toisin kuin naapurinsa.
Lähdeluettelo on todella valikoivaa kuten otsikossa tunnustetaan. Juusola on ilman epäilyksiä englanninkielen vankkumaton ihailija. Silti väitän, että eräillä muillakin kielillä olisi varmasti löytynyt arvokasta luettavaa: italia, ranska, venäjä, heprea, arabia. Sitä paitsi engelskallakin voidaan ilmaista hölynpölyä (nonsense). Suomalaisista kirjoittajista kaipasin erikoisesti Max Jakobsonin runsasta tuotantoa, samoin Keijo Korhosen teoksia Mitalin toinen puoli sekä Haavoitettu jättiläinen. Sotien kohdalla Juusola olisi saanut tarvitsemaansa asiantuntijatekstiä Pasi Kesselin väitöskirjasta In Pursuit of Mobility. Suosittelen kaikille Israelin historiasta aidosti kiinnostuneille luettavaksi myös Eero Hirvosen Taisteleva Israel – ystävyys koetuksella. Siinä esitetyt faktat ovat ainakin tarkastelun kestäviä. Ihmettelin kovasti, että tekijä on kelpuuttanut Hannu Reimen ja Pasi Päivisen kirjat (olen lukenut molemmat). Vain Eero Kuparisen antisemitismin historia puolustaa paikkaansa (vaikka en päässyt selville, miten hän on sitä hyödyntänyt). Englanninkielisistä jäin kaipaamaan Joan Petersin mainiota kirjaa From Time Immemorial.

Olen ruotinut Hannu Juusolan kirjaa näin laajalti, koska arvelen että se tulee olemaan pitkään auktoriteetin asemassa ja siksi luo etenkin opiskelijapolville Israelin historiasta stereotyyppisen kuvan, jota on myöhemmin vaikea muuttaa.

Tervakoskella 22.12.2005

Mikko Vähäkangas

  Juttuja  Israel-jutut  Israel-linkit

 

Drawings from the Finnish Nature and Culture

Maalauksia Suomen luonnosta ja kulttuurista

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

http://www.kp-art.fi/default.htm

Pelasta elämä - lahjoita verta!

http://www.haaste.fi/

http://www.veripalvelu.fi/

Safe a Life - Donate Blood!