Takaisin Ajatusvarikolle - Back to the Thought Deposit
HAASTE - CHALLENGE
Dinoglyyfit
- Dinoglyfs - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa - Prehistoric Creatures Documented by the Ancient Man

ERNST HAECKEL

MAAILMANARVOTUKSIA (1912)

Weltraetsel (1899)

The Riddle of the Universe

Scanned text, skandeerattu teksti, skännätty teksti

www.kp-art.fi/pl/kortit.html

Alleviivaukset lisätty (Scan. Huom.)

Esipuhe ensimmäiseen painokseen:

Tässä julkaistut tutkielmat monistisen filosofian (maailman yhtenäisyyttä opettavan viisaustieteellisen järjestelmän) alalta ovat aiotut kaikkien luokkien, ajatteleville, rehellisesti totuutta etsiville valistuneille jäsenille. 19:nnen vuosisadan, jonka lopussa me nyt elämme, tärkeimpiin tunnusmerkkeihin kuuluu mitä laajimmissa piireissä ilmenevä, yhä kasvava pyrkimys päästä totuuden tietämiseen. Sitä selittävät toiselta puolen todellisen luonnontuntemuksen tavaton edistyminen tänä ihmiskunnan historian merkillisimpänä jaksona, toiselta puolen se julkinen ristiriita, mihin tämä luonnontuntemus on joutunut "ilmestysuskon" oppineen perimätiedon kanssa, ja vihdoin vastaava, yhä laajemmalle leviävä ja voimistuva järjen tarve päästä ymmärtämään lukemattomat vastakeksityt tosiasiat' ja selvästi tajuamaan niiden syyt.

Tätä meidän "luonnontieteitten vuosisatanamme" tapahtunutta kokemusperäisen tiedon valtavaa edistystä ei ensinkään vastaa samallainen sen tieteisopillisen ymmärtämyksen selkeneminen eikä vastaava edistys sen, kaikkien yksityisten ilmiöitten syyperäistä yhteyttä selittävän korkeamman tiedon alalla, jota yhdellä sanalla nimitämme filosofiaksi. Pikemmin näemme me, että tuo ajatuksellisia käsitteitä selvittelevä ja suurimmaksi osaksi y1i1uonnollisen maailman asioita käsittelevä tiede, jota meidän yliopistoissamme jo vuosisatoja on opetettu

"filosofiana", ei ensinkään pyrikään itseensä sulattamaan noita vastavo.itettuja kokemusperäisen tieteen aarteita. Ja yhtäläisesti valittaen täytyy meidän toiselta puolen myöntää, että useimmat niin sanotun "eksaktisen (täsmällisen tarkkoja menettelytapoja noudattavan) luonnontieteen" edustajat tyytyvät oman ahtaamman tutkimusalansa piiriin kuuluvien havaintojen ja kokeiden erikoisharrastamiseen ja pitävät tarpeettomana havaittujen ilmiöiden yleisen syy-yhteisyyden syvempää ymmärtämistä, s. o. juuri filosofiaa! Samalla kun nämä puhtaalle kokemukselle perustavat tieteilijät "eivät näe metsää puiden vuoksi", tyytyvät nuo yliluonnollisten asiain tutkijat pelkkään metsän käsitteeseen, näkemättä puita. Käsitettä "luonnonfilosofia" (luonnon olemusta tutkiva viisaustiede), jossa aivan luonnonmukaisesti yhtyisivät nuo molemmat totuudenetsinnän tiet, kokemusperäinen ja miettivä tutkimustapa, kieltäytyvät molempien suuntien laajat piirit kammoten hyväksymästä. 

Tämä luonnoton ja turmiollinen luonnontieteen ja filosofian vastakkaisuus, kokemuksen ja ajattelun tulosten vastakkaisuus, tunnetaan kieltämättä laajoissa sivistyneissä piireissä yhä elävämmin ja tllskallisemmin. Sitä todistaa jo yhä kasvava tavattoman kansantajuisen "luonnonfilosofisen", viime puolen vuosisadan aikana syntyneen kirjallisuuden laajuus. Sitä todistaa myöskin se ilahuttava tosiasia, että tuosta havaintojatekevän luonnontieteilijän ja ajattelevan filosofin välisestä molemminpuolisesta vastenmielisyydestä huolimatta, sittenkin monet kummankin leirin etevät tiedemiehet liittyvät liittoon keskenään ja yhdessä pyrkivät noiden tutkimuksen korkeimpain tehtäväin ratkaisuun, joita lyhyesti yhdellä sanalla nimitämme maailmanarvotuksiksi".

5

Luonnollisestikaan ei voi väittää, että ne tutkimukset "maailmanarvotuksien " suhteen, jotka tässä teoksessa esitän, täydelleen ratkaisisivat ne; pikemmin on niiden tarkotuksena vain arvostellen valaista niitä laajemmille piireille ja koettaa vastata kysymykseen, miten lähelle niiden ratkaisua nykyään olemme päässeet. Minkä totuudentietämisen asteen olemme todella saavuttaneet 19:nnen vuosisadan lopulla? Ja mitä edistysaskeleita tätä tavattoman kaukaista päämäärää kohti olemme sen kuluessa todella astuneet? 

Vastaus, jonka tässä näihin suuriin klsymyksiin annan, voi luonnollisestikin olla vain omakohtainen ja vain osittain oikea; sillä tunnen todellista luontoa ja voin järjelläni arvostella sen tosioloista olemusta vain rajotetussa määrässä, samoinkuin kaikki muutkin ihmiset. Ainoa, mitä vaadin tunnustettavaksi, ja mitä kiivaimmatkaan vastustajani eivät voi kieltää, on se, että monistinen filosofiani alusta loppuun asti on rehellistä, s. o. sen vakaumuksen täydillinen ilmaus, minkä olen saavuttanut vuosikausia innokkaasti tutkimalla luontoa ja herkeämättä ajattelemalla sen ilmiöiden todellista perustetta. Tätä luonnonfilosofista ajattelutyötä on nyt kestänyt yli puolen vuosisataa, ja saanen nyt 66:nnella ikävuodellani, otaksua, että se inhimillisessä mielessä puhuen on kypsä; olen myöskin aivan varma siitä, että tämä tiedon puun "kypsä hedelmä" ei enään sinä lyhyenä aikana, minkä vielä saanen elää, tule sanottavasti täydentymään eikä missään suhteessa periaatteellisesti muuttumaan. I

Kaikki oleelliset ja ratkaisevat monistisen ja kehitysopillisen filosofiani ajatukset olen jo 33 vuotta sitten esittänyt teoksessani Generelle Morphologie der Orga-

nismen"("Elimistöjen yleinen muoto-oppi"). Se oli kuitenkin laaja ja vaikeatajuisesti kirjotettu teos, joka on saanut vain sangen vähän lukijoita. Siinä teoksessa ensi kertaa yritettiin sovelluttaa vastaperustettu kehitysoppi elimellisen muoto-opin koko alalle. Tehdäkseni tunnetuksi ainakin osan uusista siihen sisältyvistä ajatuksista ja herättääkseni samalla entistä laajemmissa piireissä mielenkiintoa vuosisatamme suurimpiin tietämisen edistysaskeleisiin, julkaisin kaksi vuotta myöhemmin (1868) teokseni "Natürliche Schöpfungsgeschichte" ("Luonnollinen luomishistoria"). Kun tämä helppotajuisemmin kirjotettu teos suurista puutteistaan huolimatta on levinnyt yhdeksänä suurena painoksena ja käännetty kahdelletoista eri kielelle, on se melkoisesti levittänyt monistista maailmankatsomusta. Sama pitänee paikkansa myöskin vähemmän luettuun "Antropogeniaan" ("Ihmisensyntyoppiin") nähden, jossa minä (v. 1874) yritin suorittaa niin vaikeaa tehtävää kuin on ihmisen kehityshistorian tärkeimpien tosiseikkojen tunnetuiksi ja ymmärretyiksi tekeminen yhä laajemmissa piireissä; tämän teoksen neljäs uudistettu painos ilmestyi v. 1891. Eräitä merkityksellisiä ja erittäin arvokkaita edistysaskeleita, joita viime vuosina on tehty tällä antropologian, s. o. ihmistä ja ihmissukua tutkivan tieteen, tärkeimmällä alalla, olen valaissut esitelmässä,: jonka pidin"Nykyisistä tiedoistamme ihmisen alkuperään nähden" v. 1898 neljännessä kansainvälisessa eläintieteilijäin kokouksessa Cambridgessa (seitsemäs painos tätä sittemmin kirjasena julaistua esitelmää ilmestyi v. 1899). Useampia yksityisiä nykyaikaisen, luonnonfilosofiamme kysymyksiä, jotka ovat erikoisen mielenkiintoisia, olen käsitellyt teoksessani "Gesammelte 

7

populäre Vorträge aus dem Gebiete der Entwickelungslehre" ("Kansantajuisia esitelmiä kehitysopin alalta"), joka ilmestyi v. 1878. Vihdoin olen koonnut yleisimmät monistisen filosofiani perusajatukset ja mielipiteeni sen suhteista vallitseviin uskonoppeihin lyhyessä muodossa yhteen "luonnontutkijan uskontunnustukseksi" nimittämääni teokseen "Der Monismus als Rand zwischen Religion und Wissenschaft" ("Monismi uskonnon ja tieteen yhdyssiteenä"), joka ilmestyi 1892 (kahdeksas painos 1899).

Esillä olevassa "Maailmanarvotuksia" koskevassa teoksessani esitän, perustelen ja täydennän edelleen niitä mielipiteitä, joita edellämainitsemissani teoksissa olen edustanut jo ihmis-iän. Tarkotuksenani on tällä teoksella päättää monistisen maailmankatsomuksen alaa koskevat tutkimukseni.

Vanha, monia vuosia harkittu ajatus kokonaisen "Monistisen filosofian järjestelmän" rakentamisesta kehitysopin pohjalle ei enään tule toteutumaan. Voimani eivät enään riitä siihen työhön. Myöskin olen kokonaan yhdeksännentoista vuosisadan lapsi ja tahdon sen loppuessa vetää loppuviivan elämäntyöni alle. (Lupauksia, lupauksia. Jatkoa seurasi mm. Elämänihmeet-teoksessa parin vuoden päästä.)

Se tavaton laajuus, jonka inhimillinen tietämys edistyneen työnjaon vuoksi on meidän vuosisadallamme saavuttanut, tekee jo nykyään mahdottomaksi yhtä perusteellisesti hallita kaikkia sen aloja ja yhtenäisesti esittää sen sisäistä kaikinpuolista yhteyttä. ' Ei etevinkään nero, joka yhtenäisesti hallitsisi kaikkia tieteen aloja ja joka täydelleen osaisi taiteellisessa muodossa yhtenäisesti esittää asian, voisi kohtalaisen kokoisen teoksen puitteissa antaa yleistä kuvaa maailmankokonaisuudesta. Minun itseni tehtävänä, jonka tiedot eri aloilta ovat 

sangen epätasaiset ja osittaiset, voi olla vain sellaisen maailmankuvan yleisen suunnitelman esittäminen ja sen osien kauttaaltaisen yhtenäisyyden todistaminen. Tämä maailmanarvotuksia käsittelevä teos onkin sen vuoksi luonteeltaan vain "luonnoskirja", johon yhdeksi kokonaisuudeksi on liitettyarvoltaan sangen erilaisia tutkielmia. Kun ne osittain on kiriotettu jo aikaisempina vuosina, osittain taas vasta viime aikoina, on asiain käsittely, ikävä kyllä, usein epätasaista; myöskään ei ole vältetty puhumasta samasta asiasta useampaan kertaan; pyydän suomaan sellaiset seikat anteeksi.

Samalla kun täten otan jäähyväiset lukijoiltani, lausun sen toivomuksen, että rehellisellä ja omantunnonmukaisella työllä -huolimatta siinä olleista minulle kylläkin tunnetuista puutteellisuuksista -hiukkasen olen edistänyt" maailmanarvotusten " ratkaisua, ja että maailmankatsomusten taistelussa olen monelle rehelliselle ja puhtaaseen järjentietoon pyrkivälle lukijalle osottanut tien, joka lujan vakaumukseni mukaan yksin johtaa totuuteen, kokemusperäisen luonnontutkimuksen ja siihen perustuvan monistisen filosofian tien. 

Jenassa, 2 p:nä huhtikuuta 1899. 

Ernst Haeckel.

Suomentajan alkulause. 

Prof. Ernst Haeckelin maailmankuulu, sadoissatuhansissa kappaleissa eri kielillä levinnyt teos, joka nyt ilmestyy suomenkielisessä asussa, esittää nykyaikaiselle luonnontutkimukselle perustuvan n. s. monistisen, s. o. kaiken olevaisen yhtenäisyydelle rakentuvan maailman- 

käsityksen. Tekijän katsantokanta kaipaa kyllä, muusta puhumatta, erittäin historiankäsitykseensä nähden oikaisukseen ja täydennyksekseen Darwinin rinnalle toisena viime vuosisadan merkkimiehenä asetettavan Karl Marxin esittämän materialistisen historiankäsityksen saavutukset. Kun kuitenkin toiselta puolen myöskin sosialidemokratisen yhtenäisen kokonaismaailmankatsomuksen saavuttamiseksi on välttämätöntä tutustua luonnontieteitten suuremmoisiin tuloksiin ja selittävässä yksinkertaisuudessaan valtaviin johtopäätöksiin, on näyttänyt suomalaiselle työväestölle voivan olla hyötyä niitä esittävän teoksen saattamisesta suomenkielelle, jolla minkäänlaista laajempaa ennakkoluuloista vapaata sitä tarkottavaa kokonaisesitystä ei vielä ole ilmestynyt. Kun Ernst Haeckelin teos "Maailmanarvotukset" puutteistaan huolimatta epäilemättä on parhaita ja puoleensavetävimpiä alallaan, on allekirjottanut ryhtynyt sen kääntämiseen, toivoen että teos osaltaan auttaa juurruttamaan mielistä perinnäisiä sekä sosialidemokratian että yleensä kehityksen edistystä ehkäiseviä katsantokantoja ja on samalla avuksi rakentaessa niitten tilalle uutta nykyaikaista maailmankatsomusta.

Teoksen suomentamisessa on kääntäjää kohdannut mitä suurimmat vaikeudet, teos kun liikkuu varsin moninaisilla erikoistieteiden aloilla ja tekijä tavallista paljon suuremmassa määrässä käyttää vierasperäisiä oppisanoja esityksessään. Nämä oppisanat on suomennoksessa, mikäli täsmällisyyttä haittaamatta suinkin on voinut tapahtua, korvattu suomalaisilla vastineilla. Missä vierasperäisiä sanoja ei ole voitu välttää, on, ainakin niiden tavallisessa lauseyhteydessä ensi kertaa esiintyessä, mutta tarpeen tullen muulloinkin, tekstiin 

10 

liitetty lyhyt selittävä viittaus vähemmän tavallisten suomalaiseen merkitykseen. Muuten on vierasperäisten sanojen ymmärtämiseen nähden viitattava vieraitten sanojen selityksiä sisältäviin luetteloihin, jollainen on m. m. v:n 1912 "Työväen Kalenterissa". 

Suomentaja.

11

I.

Ihmistieteellinen osa.



13 

Ensimäinen luku.

Mitä maajlmanarvotuksilla ymmärretään.

Yhdeksännentoista vuosisadan yleinen sivistyskuva. Maailmankatsomusten taistelu. Monismi ja dualismi.

Yhdeksännentoista vuosisadan loppuessa tarjoutuu ajattelevan katsojan nähtäväksi mitä kummallisin näytelmä. Kaikki sivistyneet ovat yksimielisiä siitä, että tämä suuremmoinen vuosisata monessa suhteessa on tavattomasti voittanut kaikki edellisensä ja ratkaissut tehtäviä, jotka sen alkaessa näyltivät mahdottomilta ratkaista. Luonnontuntemuksessa tehdyt hämmästyttävät teoreettiset (tieteisopilliset) edistysaskeleet ja niiden hedelmällinen käytännöllinen sovelluttaminen tekniikan (tekotapojen), teollisuuden, liikenteen y. m. aloilla ovat antaneet nykyaikaiselle sivistyselämällemme aivan uuden leiman. Sitävastoin ei meillä henkisen elämän eikä yhteiskunnallisten suhteiden tärkeillä aloilla ole edellisiin vuosisatoihin nähden osotettavana minkäänlaisia edistysaskeleita tai ovat ne aivan vähäpätöisiä, jopa noissa suhteissa, ikävä kyllä, monessa kohdin ilmenee arveluttavaa taantumustakin. Tästä ilmeisestä ristiriitaisuudesta johtuu, paitsi epämiellyttävää sisäisen rikkinäisyyden ja valheellisuuden tunnetta, myöskin raskaitten 

14 

selkkausten vaara valtiollisella ja yhteiskunnallisella alalla. Senvuoksi on jokaisen rehellisen ja ihmisrakkauden elähyttämän tutkijan ei vain kiistämätön oikeus, vaan jopa pyhä velvollisuus tehdä voitavansa tuon ristiriidan poistamiseksi ja siitä johtuvien vaarojen välttämiseksi. Mutta tämä voi vakaumuksemme mukaan tapahtua vain rohkeasti pyrkimällä totuuden tietämiseen ja saavuttamalla selvän lujalla perustalla olevan, luonnonmukaisen maailmankatsomuksen

Luonnontuntemuksen edistykset. Jos johdamme mieleemme luonnontuntemuksen epätäydellisen tilan 19:nnen vuosisadan alussa ja vertaamme sitä sen loistavaan asemaan vuosisadan lopulla, niin täytyy edistyksen jokaisesta asiantuntijasta näyttää hämmästyttäväitä. Jokainen erikoinen luonnontieteen haara voi kerskata tänä vuosisatana saavuttaneensa mitä laajakantoisirnpia voittoja. Sekä pienimpien oleitten maailman mikroskooppisessa (suurennuskoneellisessa) tuntemisessa että suurimpien taivaankappalten kaukoputken avulla tapahtuvassa tutkimuksessa olemme saavuttaneet verrattoman arvokkaita tietoja, joita ei vuosisata sitte vielä voitu ajatella mahdollisiksi. Parannetut tutkimustavat ovat yksisoluisten eliöitten kunnassa avanneet silmiemme eteen tavattoman muotorikkaan "näkymättömän maailman ja opettaneet meidät tuntemaan pienen pienen solun siksi yhteiseksi "alkeis-elimistöksi ", jonka yhteiskunnalliset soluliitot, kudokset, muodostavat kaikkien monisoluisten kasvien ja eläinten samoinkuin ihmisenkin ruumiin. Nämä elävien olioitten rakennetta koskevat tiedot ovat mitä laajakantoisimpia; niitä täydentää sikiöopin esittämä todistus, että jokainen korkeampi monisoluinen elimistö kehittyy yhdestä ainoasta yksin- 

15 

kertaisesta solusta, "hedelmöitetystä munasolusta". Merkityksellinen, sanotulle tiedolle perustuva soluteoria vasta on saattanut meidät todellisesti ymmärtämään salaperäiset elämänilmiöt, joiden selittämiseksi ennen otaksuttiin, että on olemassa yliluonnollinen "elämänvoima " tai "kuolematon sielu". Mainitulle tiedolle rakentuva solupatologia (solutautioppi) myöskin vasta on lääkärille todella selvittänyt tautien varsinaisen ole- muksen. 

Mutta yhtä mahtavia ovat 19:nnellä vuosisadalla epäelimellisen luonnon piirissä tehdyt keksinnöt. Fysiikka (luonnonoppi) on alansa kaikkiin osiin nähden hämmästyttävästi edistynyt; ja tärkeämpää on se, että se on todistanut, että luonnonvoimat kaikkialla maailmankokonaisuudessa ovat samat. Lämpöilmiön koneellisesti selittävä mekaaninen lämpöteoria on osottanut, miten kiinteässä yhdyssuhteessa luonnonvoimat ovat toisiinsa ja miten toinen määrätyissä olosuhteissa voi suoraan muuttua toiseksi, liikevoima lämmöksi, lämpö sähköksi, sähkö liikevoimaksi J. n. e. Spektraalianalyysi, kirjoerittely, on meille opettanut, että samoista aineista, joista meidän maanpallomme ja sen elävät asukkaat ovat kokoonpannut, ovat kokoonpantuja myöskin muut kiertotähdet, aurinko ja kaukaisimmatkin kiintotähdet. Tähtifysiikka, tähtien luonnonoppi, on mitä suuremmoisimmin laajentanut meidän maailmankatsomustamme, kun se on meille osottanut, että äärettömässä maailmanavaruudessa on miljoonia kierteleviä taivaankappaleita, suurempia kuin meidän maanpallomme, ja samoin kuin tämäkin alituisesti muuttumassa, eläen ainaisessa "syntymisen ja häviämisen" vaihtelussa. Aineitten kokoomusta tutkiva kemia on 

16 

tutustuttanut meidät lukuisiin uusiin, ennen tuntemattomiin aineisiin, jotka kaikki ovat kokoonpannut muutamista (noin kahdeksastakymmenestä) alkuaineista, joita ei enään ole voitu eritellä yksinkertaisempiin aineisiin. Se on osottanut, että yksi näistä alkuaineista, hiili, on se ihmeellinen aine, joka muodostaa äärettömän moninaiset elimelliset aineyhdistykset ja siten on "elämän kemiallisena perustana". Kaikkia fysiikan ja kemian yksityisiä edistysaskeleita valtavampi tieteisopilliseen merkitykseensä nähden on kuitenkin sen valtavan lain tuntemus, joka kokoo kaikki yhteiseen polttopisteeseen, substanssilain, maailman perusaineksen lain, tuntemus. Samalla kun tämä "maailmantieteellinen peruslaki" osottaa voiman ja aineen pysyväisyyden, tarmon ja ainemäärän yleisen muuttumattomuuden, on siitä samalla tullut varma johtotähti, joka opastaa monistisen filosofiamme maailmanarvotusten valtavasta sokkelorakennuksesta niiden ratkaisuun.

Kun tehtävämme on oleva esittää seuraavissa luvuissa yleinen katsaus luonnontuntemuksemme nykyiseen tilaan ja siinä vuosisadallamme tapahtuneisiin edistysaskeleisiin, emme tässä tahdo käydä pitemmälle yksityisten alojen tarkasteluun. Vain yhdestä tärkeimmästä edistysaskeleesta tahdomme tässä vielä erikoisesti huomauttaa, edistysaskeleesta joka on täysin substanssilain veroinen ja täydentää sitä, kehitysopin todistamisesta. Tosin olivat erinäiset ajattelevat tutkijat jo vuosituhansia puhuneet oleitten "kehityksestä"; mutta se, että tämä käsite on vallitsemassa koko maailmankaikkeudessa ja että maailma itse ei ole mitään muuta kuin ikuisesti kestävää "substanssin (perusaineksensa) kehitystä", tämä valtava ajatus on vasta 19:nnen vuosisadan lapsi. Vasta 

17 

tämän vuosisadan jälkipuoliskolla tuli tämä ajatus täysin selväksi ja yleisesti käytäntöön. Kuolematon ansio tämän korkeimman filosofisen ajatuksen kokemusperäisestä perustelusta ja yleisesti hyväksytyksi saattamisesta on suuren englantilaisen luonnontutkijan Charles Darwinin; hän laski v. 1859 lujan perustan polveutumisopille, jonka nerokas ranskalainen luonnonfilosofi Jean Lamarck oli pääpiirteissään esittänyt jo v. 1809 ja jonka perusajatuksen suurin saksalainen runoilijamme ja ajattelijamme, Wolfgang Goethe, jo v. 1790 oli profeetallisesti käsittänyt. Samalla saimme myöskin avaimen "kaikkien kysymysten kysymyksen", "ihmisen asemaa luonnossa " ja hänen luonnollista syntymistään koskevan suuren maailmanarvotuksen, ratkaisuun. Kun me nykyään kykenemme selvästi tietämään kehityslain olevan vallitsemassa koko luonnossa ja käyttämään sitä yhdessä substanssilain kanssa yhtenäisesti selittääksemme kaikki luonnonilmiöt, niin on meidän siitä ensisijassa kiittäminen noita kolmea nerokasta, laajanäköistä luonnonfilosofia, jotka ovat kolmena ensi suuruusluokan tähtenä yhdeksännentoista vuosisadan kaikkien muitten suurten miesten joukossa. 

Näitä meidän teoreettisen (tieteisopillisen) luonnontuntemuksemme hämmästyttäviä edistysaskeleita vastaa niiden moninainen käytännöllinen sovelluttaminen kaikille inhimillisen sivistyselämän aloille. Kun nyt elämme "liikenteen kaudella", kun kansainvälinen kauppa ja matkustaminen ovat saavuttaneet ennen aavistamattoman merkityksen, kun sähkölennättimen ja puhelimen avulla olemme voittaneet paikan ja ajan rajat, niin on meidän siitä ensi sijassa kiittäminen teknillisen fysiikan edistysaskeleita, varsinkin höyryvoiman ja sähkön käyt- 

18 

tämisen alalla. Kun me valokuvauksen kautta pakotamme auringonvalon silmänräpäyksessä luomaan meille minkä tahansa esineen luonnontarkan kuvan, kun maan- viljelyksen ja eri ammattien aloilla olemme saavuttaneet hämmästyttäviä käytännöllisiä edistyksiä, kun lääketieteen alalla kloroformia ja morfiumia, mädätystä ehkäiseviä aineita ja seerumeja käyttäen olemme tavattomasti lieventäneet ihmiskunnan kärsimyksiä, niin on meidän siitä kiittäminen sovellettua kemiaa. Näiden ja muiden tekniikan keksintöjen kautta olemme suuressa määrin vieneet voiton kaikista edellisistä vuosisadoista. 

Yhteiskunnallisissa laitoksissa tapahtunut edistys. Siten saamme oikeutettua ylpeyttä tuntien luoda katsauksen 19:nnellä vuosisadalIa luonnontuntemuksessa ja sen käytännöllisessä sovelluttamisessa tapahtu- neeseen valtavaan edistykseen. Ikävä kyllä, saamme nähtäväksemme aivan toisen ja sangen vähän ilahduttavan kuvan, kun käymme tarkastamaan muita, yhtä tärkeitä nykyaikaisen sivistyselämän aloja. Suruksemme täytyy meidän yhtyä allekirjottamaan Alfred Wallacen lause: "Verrattuna saavuttamaamme hämmästyttävään edistykseen fysiikallisten tieteiden ja niiden käytännöllisen sovelluttamisen alalla, ovat meidän hallintomme, hallinnollisen oikeudenkäyttömille ja kansalliskasvatuksemme järjestelmä ja meidän koko yhteiskunnallinen ja siveellinen järjestelmämme jääneet raakalaisuuden tilaan." Tullaksemme vakuutetuiksi näiden raskaiden syytösten totuudesta, tarvitsee meidän vain heittää ennakkoluuloton silmäys julkiseen elämäämme tai katsoa siihen peiliin, jota sanomalehdistömme yleisen mielipiteen äänenkannattajana joka päivä pitää silmiemme edessä. 

19 

Oikeudenkäyttömme. Alkakaamme katsauksemme oikeudenkäytöstä, "valtakuntien perustasta". Kukaan ei voi väittää, että sen nykyinen tila olisi sopusoinnussa meillä ihmisestä ja maailmasta olevan pitkälle edistyneen tiedon kanssa. Ei kulu viikkoakaan ilman että saamme lukea oikeuden tuomioista, jotka eivätä tyydytä tervettä ihmisjärkeä; monet meidän korkeampien ja alempien tuomioistuintemme päätöksistä tuntuvat kerrassaan käsittämättömiltä. Jätämme tässä vallan huomioonottamatta sen, että monissa nykyaikaisissa valtioissa -huolimatta paperilla olevista perustuslaeista -vielä tosiasiallisesti vallitsee rajaton yksinvaltius ja että monet "oikeuden miehet" eivät tuomitse rehellistä vakaumustaan noudattaen, vaan "määräävän paikan, korkeampien toivomusten" mukaisesti. Otaksumme päinvastoin, että enimmät tuomarit tuomitsevat parhaan omantuntonsa mukaisesti ja vain inhimillisesti erehtyvät. Sitten selittänee useimmat erehdykset puuttuva alkusivistys ja vanhentunut lainsäädäntö. Tosin on monella taholla se käsitys yleinen, että juuri lainoppineet ovat korkeimmin sivistyneitä; juuri heille annetaan etusija mitä erilaisimpia virkoja täytettäessä. Mutta tämä kovin ylistetty "lainopillinen sivistys" on suurimmaksi osaksi puhtaasti muodollista laatua, ei todellista. Inhimillistä elimistöä ja sen tärkeintä toimintaa, sielua, oppivat lainoppineemme vain pintapuolisesti tuntemaan ; sitä todistavat esim. ne ihmeelliset mielipiteet "tahdonvapaudesta", "vastuunalaisuudesta" y. m., joita joka päivä kohtaamme. Useimpien lainopin ylioppilaiden mieleenkään ei juolahda välittää ihmistieteestä, sielutieteestä eikä kehitysopista, jotka ovat ensimäiset edellytykset ihmisolemuksen oikealle arvostelemiselle. Tosin 

20 

ei sellaiseen jää "aikaakaan" ; tämä tarvitaan, ikävä kyllä, liiankin usein oluen ja viinin perinpohjaseen tutkimiseen sekä" jalostavan " miekkailun harjottamiseen ; mutta kalliin ylioppilasajan jäännös tarvitaan sitte oppiakseen ne sadat lakikirjojen pykälät, joiden tunteminen tekee lainoppineet kykeneviksi kaikkiin mahdollisiin nykyisessä sivistysvaltiossa oleviin asemiin.

Valtiojärjestyksemme. Valtioelämän surkeata alaa kosketamme tässä vain aivan ohimennen. Nykyaikaisen valtioelämän surettavat olothan ovat yleisesti tunnettuja ja kukin saa niistä joka päivä kokemusta. Sen puutteellisuudet saavat suureksi osaksi selityksensä siitä, että useimmat valtion virkamiehet ovat juuri lainoppineita, miehiä joilla on korkea muodollinen sivistys, mutta jotka eivät omaa sellaista perinpohjaista ihmisluonnon tuntemusta, jonka voi saavuttaa vain tutustumalla vertailevaan antropologiaan, ihmistieteeseen, ja sielutieteeseen. "Yhteiskunnan ruumiin rakennetta ja elämää", s. o. valtion "rakennetta ja elämää", opimme vain silloin oikein ymmärtämään, kun meillä on luonnontieteellistä tietoa niiden henkilöiden "rakenteesta ja elämästä ", joista valtio on kokoonpantu, ja niiden solujen "rakenteesta ja elämästä", joista nuo henkilöt ovat kokoonpantuja. Jos meidän "johtavilla " valtiomiehillämme ja kansanedustajillamme olisi nämä arvaamattoman tärkeät biologiset (eläinten ja kasvien elämää koskevat) ja antropologiset esitiedot, niin olisi mahdotonta että joka päivä sanomalehdistä saisi lukea noista hirvittävän lukuisista yhteiskuntatieteellisistä erehdyksistä ja valtiollisesta kannunvalamisesta, jotka niin perin vähän ilahuttavalla tavalla lyövät leimansa eduskuntaselostuksiin ja myöskin moniin hallituksen toimenpitei- 

21 

siin. Eninten valitettava on se seikka, että nykyinen sivistysvaltio heittäytyy sivistysvihollisen kirkon syliin, ja että puolueitten ahdasjärkinen itsekkyys, lyhytnäköisten puoluejohtajain sokeus tukee pappisvaltaa. Sen kautta syntyy niin surullisia kuvia kuin ne mitä 19:nnen vuosisadan lopulla saamme Saksan valtiopäivistä: Saksan sivistyneen kansan kohtalot paavimielisen keskustan käsissä, roomalaisen paavinvallan johtovallan alaisina, joka on sen pahin ja vaarallisin vihollinen. Oikeuden ja järjen sijasta on vallassa taikausko ja tyhmyys. Valtiojärjestyksemme voi vain silloill tulla paremmaksi, jos se vapautuu kirkon kahleista ja jos se yleisen luonnontieteellisen sivistyksen kautta kohottaa kansalaisten maailman- ja ihmistuntemuksen korkeammalle asteelle. Yksinvaltako vai tasavalta, ylimysvaltainenko vai tasavaltainen hallitusmuoto, ne ovat toisarvoisia kysymyksiä tuon suuren pääkysymyksen rinnalla: Tuleeko nykyaikaisen sivistysvaltion olla hengellinen vaiko maallinen ? Johdetaanko sitä jumalaisvaltaisesti, järjettömien uskonkappaleiden ja pappisvaltaisen mielivallan mukaan, vaiko lakivaltaisesti, järjellisten lakien ja kunsalaislakien mukaan?

Meidän koulumme. Yhtävähän kuin oikeudenkäyttömme ja valtiojärjestyksemme, yhtä vähän vastaa myöskään meidän nuorisokasvatuksemme ensinkään niitä vaatimuksia, joita 19:nnen vuosisadan tieteellinen edistys asettaa nykyaikaiseen sivistykseen nähden. Luonnontiede, joka on ehtinyt niin paljon pitemmälle kaikkia muita tieteitä ja joka, oikein asiaa katsoen, myöskin on sisällyttänyt itseensä kaikki niinsanotut hengentieteet, saa meidän kouluissamme yhä vielä olla tuhkimon nurkassa, useista opettajistamme näyttää 

22 

vielä pääasialta tuo kuollut oppineisuus, joka on perintöä keskiajan luostarikouluilta; etualalla on kieliopillinen urheilu ja aikaavievä klassillisten hielten (kreikan- ja latinankielen) sekä ulkonaisen kansojenhistorian "perinpohjainen tuntemus". Siveysoppi, tärkein käytännöllisen filosofian esine, lyödään laimin ja sen sijaan asetetaan oppiaineeksi kirkollinen tunnustus. Usko on käyvä tiedon edellä; ei tuo tieteellinen usko, joka johtaa meidät monistiseen (maailman yhtenäiseksi käsittävään) uskontoon, vaan tuo järjetön taikausko, joka on vääristellyn kristinuskon perustana. Samalla kun nykyaikaisen kosmologian ja antropologian, nykyaikaisen biologian ja kehitysopin suuremmoiset tietosaavutukset eivät tule korkeammissa kouluissamme ollenkaan tai tulevat vain aivan riittämättömässä määrässä käytäntöön, ahdetaan muisti täyteen lukemattomia kieliopillisia ja historiallisia tosiasioita, joista ei ole hyötyä hengenkehitykselle eikä käytännölliselle elämälle. Myöskin yliopistojen vanhentuneet laitokset ja tiedekuntasuhteet, vastaavat luonnollisen maailmankatsomuksen nykyaikaista kehitysastetta yhtä vähän kuin oppi- ja alemmissa kouluissa annettava opetus. 

Meidän kirkkomme. Jyrkimmässä ristiriidassa nykyaikaisen sivistyksen ja sen perustan, pitkällekehittyneen luonnontuntemuksen kanssa on kieltämättä kirkko! Emme tahdo tässä ollenkaan puhua paavimielisestä katolilaisuudesta, emmekä oikeaoppisesta evankelisesta suunnasta, joka mitä törkeimpään taikauskoisuuteen ja tietämättömyyteen nähden todellisuudessa ei ensinkään ole tuon paavimielisen katolilaisuuden jälessä. Päinvastoin tutustumme sellaisen vapaamielisen protestantisen papin saarnaan, jolla on hyvä keskimääräinen

23

sivistys ja joka uskon ohella antaa järjellekin sijansa. Silloin kuujemme mainion siveysopetuksen ohella, joka on täysin sopusoinnussa (19:nnessä luvussa esitettävän) monistisen siveysoppimme kanssa, mielikuvia jumalan ja maailman olemuksesta, ihmisestä ja elämästä, jotka ovat vallan vastakkaisia kaikille luonnontutkimuksen kautta saamillemme tiedoille. Ei ole ihme, että teknikot ja kemistit, lääkärit ja fijosofit, jotka ovat perinpohjin tarkanneet ja harkinneet luonnon olemusta, eivät ollenkaan hajua kuunnella sellaisia saarnoja. Jumaluusoppineiltamme ja kielimiehiltämme, samoinkuin valtiomiehiltämille ja lainoppineiltamme, puuttuu juuri tuota välttämätöntä luonnontuntemusta, jolle monistinen kehitysoppimme perustuu. 

Järjen ja uskonkappaleiden ristlrilta. Näiden ikävien vastakkaisuuksien vuoksi syntyy nykyaikaisessa sivistyselämässämme vaikeita ristiriitoja, joiden vaarallisuus kehottamalla kehottaa pyrkimään niiden poistamiseen. Nykyaikainen sivistyksemme vaatii hyvää osaansa kaikilla julkisen ja yksityisen elämän aloilla; se toivoo näkevänsä ihmiskunnan kohotettuna järjen avulla tuolle tietämisen korkeammalle asteelle ja samalla saatettuna tuolle paremmalle onnen tielle, joista meidän on kiittäminen korkealle kehittynyttä luonnontiedettämme. Sitä vastaan ponnistelevat kaikin voimin ne vaikutusvaltaiset piirit, jotka tahtovat pysyttää meidän hengenkehityksemme keskiajan vanhenneitten käsityskantojen tasalla; he ovat yhä edelleen perinnäisten uskonopinkappaiten lumoissa ja vaativat, että järki taipuisi tämän "korkeamman ilmestyksen" alaiseksi. Siten on laita laajoissa jumaluusopin ja kielitieteen, yhteiskuntatieteen ja lainopin piireissä, Tämä takapajulla oleminen ei varmaan-

24 

kaan suurimmaksi osaksi riipu omanvoitonpyyteisestä pyrkimyksestä, vaan osittain todellisten tosiasiain tuntemattomuudesta, osittain perinnäisestä mukavasta tottumuksesta. Järjen ja tieteen vaarallisin vihollinen ei ole häijyys, vaan tietämättömyys ja ehkä vielä enemmän hitaus. Näitä molempia mahteja vastaan taistelevat itse jumalatkin vielä sittenkin turhaan, kun edellinen jo on onnellisesti voitettu. 

Kaiken inhimillisentäminen. Mahtavana tukena tuolle takapajuiselle maailmankatsomukselle on antropismi eli kaiken inhimillisentäminen. Tällä käsitteellä ymmärrän minä tuota mahtavaa ja laajalle levinnyttä erheellisten kuvitelmien joukkoa, joka asettaa inhimillisen elimistön vastakohdaksi koko muulle luonnolle, käsittää hänet elimellisen luomakunnan ennakolta ajatelluksi päämääräksi ja muusta luomakunnasta erillään olevaksi jumalankaltaiseksi olennoksi. Kun tarkemmin käyarvostelemaan tätä vaikutusvaltaisten kuvitelmien joukkoa, huomaa, että siihen oikeastaan sisältyy kolme erilaista dogmia, uskonlausetta, joita tässä nimitämme ihmiskeskisyyttä, ihmismuotoisuutta ja ihmisjumaloimista koskeviksi erehdyksiksi. I. Ihmiskeskisyyttä opettava dogmi (uskonlause) perustuu sille kuvitelmalle, että ihminen muka on kaiken maapallolla olevan elämän -tai laajemmassa mielessä koko maailman - ennakolta-ajateltu keskus ja päämäärä. Kun tämä harhausko on inhimilliselle itserakkaudelle mitä mieluisin ja kun se on mitä likeisimmässä yhteydessä mooseslaisen, kristillisen ja muhamedilaisen uskonnon luomistarujen ja dogmien kanssa, on se vielä nykyäänkin vallalla suurimmassa osassa sivistynyttä maailmaa. -- II. !hmisenkaltaisuutta opettava dogmi liittyy samoin 

25 

noiden kolmen mainitun ja useiden muiden uskontojen luomistaruihin. Se vertaa jumalan toimittamaa maailman luomista ja hallitsemista nerokkaan teknikon tekojuomiin ja viisaan hallitsijan hallitsijatoimeen. "Herra jumala" maailman luojana, ylläpitäjänä ja hallitsijana kuvitellaan silloin ajatuksiinsa ja toimintaansa nähden kerrassaan jhmisen kaltaiseksi. "Jumala loi ihmiset kuvansa kaltaisiksi." Vanhempi, lapsellinen jumalaistarusto selittää jumalillaan olevan ihmisen muodon, lihaa ja verta. Vähemmän materialistisia (aineellisia) ovat uudemman mystillisen (salaoppeja harrastavan) teosofian kuvitelmat, joka kunnioittaa persoonallista jumalaa "näkymättömänä" olentona, mutta kumminkin samalla antaa hänen ajatella, puhua ja toimia ihmisen tapaan. -III. Ihmisjumaloimista terottava dogmi johtuu itsestään tästä inhimillisen ja jumalallisen sieluntoiminnan vertailusta; se johtaa ihmisen jumalalliseen kunnioittamiseen, "antropistiseen suuruudenhulluuteen". Siitä taas johtuu kallisarvoiseksi katsottu" usko sielun persoonalliseen kuolemattomuuteen" sekä dualistinen (kaksinaisuutta terottava) dogmi ihmisen kaksoisluonnosta, dogmi jonka mukaan ihmisen "kuolematon sielu" vain ajottain asuu kuolevaisessa ruumiissa. Näistä kolmesta antropistisesta dogmista, moninaisesti muodosteltuina ja erilaisten uskontojen vaihteleviin uskonmuotoihin soveltuneina, tuli mitä vaarallisimpien erehdysten lähde. Antropistinen maailmankatsomus, joka siitä johtui, on sovittamattomasti vastakkainen meidän monistiselle luonnontuntemuksellemme; sen kumoaa jo luonnontuntemuksen kosmologinen (maailmantieteellinen) näkökanta.

26 

Maailmantieteellinen näkökanta. Näiden kolmen antropistisen dogmin, samoin kuin monien muiden dualistisen filosofian ja oikeaoppisen uskonnon katsomusten paikkansapitämättömyys käy selväksi, heti kun arvostellen tarkastamme niitä monismimme maailmantieteelliseltä näkökannalta. Ymmärrämme sillä tuota maailmankaikkeuden laajaa katselua, jonka meille tekee mahdoIliseksi monistisen luonnontuntemuksemme korkein katsantokanta. Silloin tulemme vakuutetuiksi seuraavien tärkeiden maailmantieteellisten oppilauselmien totuudesta: 

1. Maailmankaikkeus (universumi eli kosmos) on iankaikkinen, ääretön ja rajaton. 2. Maailmarikaikkeuden substanssi (perusaines) molempine ominaisuuksineen, jotka ovat aine ja tarmo, täyttää äärettömän avaruuden ja on ikuisessa liikkeessä. 3. Tämä liike tapahtuu äärettömän ajan kuluessa yhtenäisenä kehityksenä, jonka kestäessä jaksottain vaihtelevat syntyminen ja häviäminen, kehitys ja surkastuminen. 4. Lukemattomat taivaankappaleet, jotka ovat hajallaan koko avaruuden täyttävässä eetteriaineessa, ovat kaikki substanssilain (maailman perusaineksen lain) alaisia. 5. Meidän aurinkomme on yksi näistä lukemattomista vähitellen häviämään tuomituista taivaankappaleista, ja meidän maanpallomme on yksi niistä lukuisista samoin häviämään tulevista kiertotähdistä, jotka kiertävät aurinkoa. 6. Meidän maamme on läpikäynyt pitkän jäähtymiskehityksen, ennenkun sen pinnalle voi syntyä juoksevaa vettä ja samalla ensimäinen elimellisen elämän ehto. 7. Senjälkeen seurannut elämänsynnyn kehitys, vitkaisa lukemattomien elimellisten muotojen kehittyminen ja muodostuminen, on vaatinut aikaa useita mil- 

27 

joonia vuosia (paljon enemmän kuin sata miljoonaa vuotta!). 8. Niistä erilaisista eläinsuvuista, jotka elämänsynnyn kehityskulun myöhemmällä ajalla kehittyivät maamme pinnalle, on luurankoisten eläinten suku kehityksen kilpailussa myöhempinä aikoina melkoisesti voittanut kaikki muut. 9. Luurankoisten eläinten tärkeimpänä haarana on vasta myöhään (sillä maailmankehityksen asteella, jota nimitämme triaskaudeksi*) sammakkoeläimistä kehittynyt imettäväisten luokka. 10. Tämän luokan täydellisin ja korkeimmalle kehittynyt haara on kädellisten lahko, joka vasta tertiäärikauden alussa on vähittäisten muutosten kautta kehittynyt alemmista istukkaeläimistä. 11. Kädellisten haaran nuorin ja täydellisin oksa on ihminen, joka vasta myöhemmällä tertiäärikaudella kehittyi eräästä ihmisenmuotoisten apinain ryhmästä. 12. Siten on niin sanottu "maailmanhistoria" mitättömän lyhyt ajanjakso verrattuna pitkään elimellisen maailman historiaan, samoin kuin tämä vuorostaan on vain pieni osanen meidän aurinkokuntainme historiaa; ja samoin kuin meidän maa-äitimme on katoavainen auringonhiukkanen äärettömässä maailmanavaruudessa, niin on vuorostaan 

*) Maailmankenityksessä erotetaan useita aikakausia, joista jokainen "todennäköisesti on kestänyt miljoonia vuosia" Luetellen vanhimmista nykyaikaan asti, ovat nämä maailmankehityksen aikakaudet seuraavat: I. arkeinen aika, jonka myöhempää osaa on sanottu kambriumiksi ; II. paleozooinen aika, jonka alajaksoja, taas vanhimmasta nuorimpaan luetellen, ovat siluurikausi, devonikausi. kivihiilikausi ja perminen kausi; III. mesozooinen aika, jonka alajaksoja ovat triaskausi, jurakausi ja liitukausi; IV. kenozooinen aika eli tertiääriaika, jonka alajaksoja ovat eoseeni, oligoseeni, mioseeni ja plioseeni; V. kvartiääriaika, jonka alajaksoja ovat diluuvinen kausi ja alluuvinen kausi eli nykyaika. -Suom. muist.

28 

ihmisyksilö katoavaisen elimellisen luonnon ohimenevä ilmiö. 

Ei mikään näytä minusta olevan paremmin omiaan kuin tämä suuremmoinen maailmantieteellinen näkökanta, antamaan jo ennakolta meille oikean mittapuun ja laajan katsantokannan, jolla meidän on oltava käydessämme maailmanarvotuksia ratkaisemaan. Sillä sen kautta käy selväksi "ihmisen määräävä asema luonnossa", ja kumoutuu myöskin antropistinen suuruudenhulluus, tuo katsantokanta, jolta ihminen asettaa itsensä äärettömän maailmankaikkeuden rinnalle ja kerskailee itseänsä tärkeimmäksi maailmankaikkeuden osaksi. Tämä turhamaisen ihmisen rajaton pöyhkeily on johtanut hänet siihen harhakuvitelmaan, että hän on "Jumalan kuva", vaatimaan itselleen "iankaikkista elämää" ja kuvittelemaan, että hänellä on rajaton" tahdon vapaus II. Kaligulan naurettava keisarihulluus on tämän ihmisen ylpeän itsejumaloimisen erkoinen muoto. Vasta kun jätämme tämän perusteettoman suuruudenhulluuden ja asetumme luonnonmukaiselle maailmantieteelliselle näkökannalle, voimme saavuttaa "maailmanarvotusten" ratkaisun. 

Maailmanarvotusten lukumäärä. Kehittymätöntä sivistysihmistä, samoinkuin raakalaistilassa olevaa luonnonihmistä, ympäröi joka askeleella lukematon joukko maailmanarvotuksia. Kuta pitemmälle sivistys edistyy ja tiede kehittyy, sitä pienemmäksi tulee niiden lukumäärä. Monistinen filosofia tunnustaa lopulla vain yhden ainoan kaikkikäsittävän maailmanarvotuksen olevaksi, "substanssikysymyksen", kysymyksen maailman perusaineksen olemuksesta. Kuuluisassa puheessaan, jonka hän piti Berlinin Tiedeakatemian Leibniz-istunnossa v. 1880, erottaa Emil Du Bois-Reymond, "seitse- 

29 

män maailmanarvotusta"; hän esittää ne seuraavassa järjestyksessä: I. aineen ja voiman olemus, II. liikunnon alkuperä, III. elämän synty, IV. (näennäisesti tarkotuksellinen) luonnon tarkotuksenmukainen järjestys, V. yksinkertaisen aistimuksen ja tietoisuuden syntyminen, VI. järjellinen ajattelu ja sen kanssa läheises;ä yhteydessä olevan kielen synty, VII. tahdonvapauden kysymys. Näistä seitsemästä maailmanarvotuksesta selittää Berlinin Akatemian puhuja kolme aivan kaiken kokemuksen ulkopuolella oleviksi ja mahdottomiksi ratkaista (ensimäisen, toisen ja viidennen) ; kolmea muuta pitää hän kyllä vaikeina; mutta mahdollisina ratkaista (kolmatta, neljättä ja kuudetta); seitsemänteen ja viimeiseen "maailmanarvotukseen" nähden, joka on käytännöllisesti tärkein, nimittäin tahdonvapauskysymykseen nähden, ei hän voi ratkaista kantaansa.

Minun käsitykseni mukaan ratkaisee nuo kolme "kaiken kokemuksen ulkopuolella " olevaa arvotusta (I, II, V) :meidän käsityksemme substanssista (12:s luku); kolme muuta, nuo vaikeat, mutta ratkaistaviksi mahdolliset kysymykset, (III, IV, VI) on lopullisesti ratkaissut nykyaikainen kehitysoppi, seitsemäs ja viimeinen maailmanarvotus, tahdonvapaus, ei ole ollenkaan arvostelevan tieteellisen selittämisen esineeksi kelpaava, koska se puhtaana dogmina (uskonlauseena) riippuu pelkästä hairauksesta eikä sitä todellisuudessa ensinkään ole olemassa.

Maailmanarvotusten ratkaisu. Maailmanarvotusten ratkaisemisen keinot ja menettelytavat ovat samat kuin puhtaasti tieteellisen tutkimuksen yleensä: kokemus ja johtopäätöstenteko. Tieteellistä kokemusta hankimme itsellemme havaintojen ja kokeilujen kautta, jolloin 

30 

ensi sijassa toimessa ovat aistimemme, toisessa sijassa suurten aivojen kuoren "sisäinen aistinkeskus". Ensimainittujen mikroskooppisina (paljain silmin näkymättöminä) alkeiseliminä ovat aistinsolut, viimemainittujen alkeiseliminä hermosolmusolut. Ne kokemukset, joita me näiden hengenelämämme kalleimpien elinten kautta ulkomaailmasta saamme, muuttuvat sitte aivojen muissa osissa mielikuviksi ja nämä taasen liittyvät yhtymien kautta johtopäätöksiksi. Näiden johtopäätösten muodostuminen tapahtuu kahta eri tietä, jotka minun vakaumukseni mukaan ovat yhtä arvokkaita ja välttämättömiä: induktsionin ja deduktsionin tietä, edellisen kautta johdutaan erikoistapauksista yleiseen sääntöön, deduktsionin kautta taas vedetään yleisestä säännöstä johtopäätöksiä erikoisseikkoihin nähden. Muut monimutkaiset aivotoiminnan muodot, yhtenäisten johtopäätössarjojen muodostuminen, abstraktsioni (käsitteitten muodostuminen), tietävän ymmärryksen täydentyminen täyteläisiä muotoja luovan mielikuvituksen kautta, vihdoin tietoisuus, ajattelu ja oleitten olemusta harkitseva mietiskely, ovat yhtäläisesti suurten aivojen kuoren hermosolujen toimintaa kuin edellämainitut yksinkertaisemmatkin sieluntoiminnat. Kaikkia yhdessä sanomme yhteisellä nimellä järjeksi.

Järki, mieli ja ilmestysusko. Vain järjen avulla voimme todella oppia tietämään mitä luonto on ja ratkaista maailmanarvotukset. Kumminkin on järki vasta edistyvän sivistyksen ja hengenelämän kautta, tieteen kehityksen kautta, saavuttanut suuren arvonsa. Sivistymätön ihminen ja raakalainen luonnonihminen ovat yhtä vähän (tai yhtä paljon) "järkeviä " kuin lähisukuiset imettäväiset (apinat, koirat, elefantit y. m.). Nyt 

31 

on vielä nykyäänkin laajalle levinnyt se mielipide, että paitsi järkeä on vielä kaksi muutakin (jopa tärkeämpääkin) tietämyksen tietä: mieli ja yliluonnollinen ilmestys. Mielellä ei ole totuuden tietämiseen nähden mitään tekemistä. Se, mitä me nimitämme "mieleksi", "sydämeksi" j. n. e., on monimutkaisemmaksi kehittynyttä aivojen toimintaa, jossa vaikuttamassa ovat hyvänmielen ja pahanmielen tunteet, mieltymyksen ja vastenmielisyyden mielteet, haluamisen ja kammoamisen pyrkimykset. Samassa voivat myötävaikuttamassa olla mitä moninaisimmat muut elimistön toiminnat, aistien ja lihasten, vatsan ja sukupuolielimien y. m. tarpeet. Totuuden tuntemista eivät nämä mielentilat ja mielenliikutukset edistä vähimmälläkään tavalla; päinvastoin ne usein häiritsevät siihen yksin kykenevää järkeä. "Mielen" aivotoiminta ei vielä ole ratkaissut ainoatakaan " maailmanarvotusta" eikä edes vähimmälläkään tavalla tuollaista ratkaisua edistänyt. Sama pitää paikkansa myöskin niin sanottuun "ilmestykseen" ja sen kautta muka saa vutettuihin "uskontotuuksiin" nähden; ne perustuvat kaikki tietoiseen tai tiedottomaan erehdykseen (vert. 16 luku).

Filosofia ja luonnontiede. Ilahduttavimpana edistysaskeleena maailmanarvotusten ratkaisua kohti on meidän tervehdittävä sitä, että myöhempinä aikoina molemmat ainoat siihen johtavat tiet, kokemus ja ajattelu yhä enemmän on tunnustettu yhtä oikeutetuiksi ja toisiaan täydentäviksi tutkimusmenettelyiksi. Filosofit, viisaustieteilijät, ovat vähitellen oppineet ymmärtämään, että pelkkä mietiskely ei riitä todellisen tiedon saavuttamiseen. Ja toiselta puolen ovat luonnontutkijat tulleet siihen vakaumukseen, että pelkkä kokemus ei riitä 

32 

tosioloisen maailmankatsomuksen muodostamiseen. Nuo kaksi suurta tietämääntulemisen tietä, aistiperäinen kokemus ja järkiperäinen ajattelu, ovat kaksi erilaista aivojentoiminnan muotoa; edellistä välittävät aistinelimet ja aivoissa olevat aistinkeskukset, viimeksimainittua niiden välillä olevat ajattelukeskukset, suuret "suurtenaivojen yhdyskeskukset" (Vert. 7 ja 10 luku). Vasta molempien yhtyneen toiminnan kautta syntyy todellista tietämistä. Kumminkin on vielä nykyäänkin filosofeja, jotka tahtovat maailmankuvansa rakentaa vain omista mietelmistään, ja jotka halveksuvat kokemuksellista luonnontuntemusta jo sen vuoksi, että he eivät tunne todellista maailmaa. Toiselta puolen väittävät nykyäänkin vielä monet luonnontutkijat, että tieteen ainoana tehtävänä on " tosiasiallinen tieto, yksityisten luonnonilmiöitten ulkokohtainen tutkiminen". "Filosofien aika" on muka jo ohi, ja heidän tilalleen on tullut luonnontiede (Virchow 1893). Tämä kokemustiedon yksipuolinen arvostaminen on yhtä vaarallinen erehdys kuin vastakkainen, mietiskelyn liiallinen arvostaminen. Molemmat tietämääntulemisen tiet ovat yhtä välttämättömät. Nykyaikaisen luonnontutkimuksen suurimmat riemuvoitot, soluoppi ja lämpöteoria, kehitysoppi j,a sub.stanssilaki, ovat filosofisen työn tuloksia, mutta eivät puhtaan mietiskelyn vaan sen edellä käyneen, mitä laajimman ja perusteellisimman kokemuksen tuloksia.

Dualismi ja monismi. Kaikki filosofian suunnat voi luonnontieteen nykyiseltä kannalta katsoen jakaa kahteen vastakkaiseen sarjaan, toisella puolen dualistinen eli kahtanaisuut ta opettava, toisella puolen monistinen eli yhtenäinen maailmankatsomus. Dualismi (sanan laajimmassa merkityksessä!) jakaa maailmankaikkeuden

33 

kahteen aivan erilaiseen substanssiin (perusainekseen) aineelliseen maailmaan ja aineettomaan jumalaan, joka on aineellisen maailman rinnalla sen luojana, ylläpitäjänä ja hallitsijana. Monismi (myöskin sanan laajimmassa merkityksessä !) sitävastoin selittää maailmankaikkeudessa olevaksi vain yhden ainoan: substanssin (perusaineksen), joka on samalla "jumala ja luonto"; ruumis ja henki (eli aine ja tarmo) ovat senmukaan erottamattomasti yhdistettyjä. Maailman ulkopuoiella oleva dualismin "persoonallinen" jumala johtaa teismiin, jumala-uskoon, maailmaan sisältyvä monismin jumala sensijaan panteismiin, kaikkijumalaisuuteen. 

Materialismi ja spiritualismi. Sangen usein sekotetaan vielä nykyäänkin monismin ja materialismin käsitteet ja samoin teoreettisen ja käytännöllisen materialismin oleellisesti toisistaan eroavat suunnat. Kun nämä ja niiden kaltaiset käsitesekaannukset aiheuttavat monia erehdyksiä, tahdomme kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi tässä lyhyesti huomauttaa vielä seuraavaa: I. Meidän puhdas monismimme ei ole samaa kuin se materialismi, joka kieltää hengen ja hajottaa maailman kuolleitten atomien (pieninten ainehiukkasten) joukoksi, eikä myöskään samaa kuin teoreettinen spiritualismi (jota hiljattain on ruvettu nimittämään energetiikaksi), joka kieltää aineen ja selittää että maailma on vain avaruuteen järjestynyt joukko pelkkiä tuntemuksia ja mielteitä (eli tarmoja eli aineettomia luonnonvoimia). II. Päinvastoin olemme, samoin kuin Goethe, lujasti vakuutettuja siitä, että "ainetta ei koskaan ole olemassa ilman henkeä, eikä henkeä koskaan ilman ainetta, ja että toinen ei voi vaikuttaa, ellei toistakin ole olemassa". Pidämme kiinni Spinozan monistisesta käsityksestä: 

34 

aine, äärettömän laajalti kaikkialla olevana substanssina, ja henki (eli tarmo), tuntevana ja ajattelevana substanssina, ovat yhdessä molemmat kaikki käsittävän jumalallisen maailmanolennon, maailmankaikkeuden substanssin (perusaineksen) attribuutit eli perusominaisuudet. (Vert. 12 luku). 

35

Toinen luku.

Ihmisen ruumiinrakenne.

Monistisia tutkielmia ihmisen anatomian ja vertailevan anatomian alalta. Ihmisen ja imettäväisten eläinten samallaisuus ruumiinrakenteensa sekä kokonaisuuteen että erikoisseikkoihin nähden.

Kaikkien biologisten tutkimusten, s. o. kaikkien elimistöjen muodostumista ja elintoimintaa koskevien tutkimusten, on ensinnä kiinnitettävä huomionsa näkyvään ruumiiseen, jossa huomaamme ruumiin laadun mukaisia muoto-opillisia ja fysiologisia, elontoiminnallisia; ilmiöitä. Tämä periaate pitää paikkansa niin ihmiseen kuin kaikkiin muihinkin elollisiin luonnonesineisiin nähden. Silloin ei tutkimus saa tyytyä pelkkään ulkonaisen muodon tarkastamiseen, vaan sen on tunkeuduttava sisäosiin ja tutkittava miten ruumis on pantu kokoon suuremmista ja pienemmistä osista. Tiede, jonka tehtävänä on toimittaa tämä ruumiillrakenteen perustava tutkimus, on anatomia, oppi elollisten olioitten ruumiinrakenteesta.

Ihmisen anatomia. Ensimäisenä kehottamassa oppimaan tuntemaan ihmisen ruumiinrakennetta oli luonnollisesti lääkintäoppi. Kun tätä vanhimpien sivistyskansojen keskuudessa harjottivat tavallisesti papit, 

36 

saamme otaksua, että näillä silloisen sivistyksen korkeimmilla edustajilla jo toisella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua ja jo aikaisemminkin oli jonkunverran anatomisia, ruumiinrakennetta koskevia, tietoja. Mutta tarkempia kokemuksia, joita oli saatu leikkelemällä hajalle nisäkkäitä ja sitte siirtämällä kokemukset ihmistä koskeviksi, huomaamme vasta kreikkalaisilla, joista Hippokratesta kauan pidettiin etevimpänä auktoriteettina tällä alalla. Hänen jälkeensä eli vanhalla ajalla enään vain yksi huomattava anatomi, ruumiinrakenteentutkija, lääkäri Klaudius Galenus. Kaikki nämä vanhemmat anatomit eivät suurimmaksi osaksi saavuttaneet tietojaan tutkimalla ihmisruumista itseään -mikä siihen aikaan vielä oli ankarasti kielletty! -, vaan tutkimalla ihmismuotoisinten nisäkkäiden, erittäinkin apinain, ruumiinrakennetta; he olivat kaikki siis oikeastaan "vertailevia anatomeja".

Kristinuskon voitolle pääseminen ja siihen liittyvä mystillisen maailmankatsomuksen leviäminen, valmisti anatomian, samoin kuin muidenkin luonnontieteiden rappiolle joutumista. Vallankin Rooman paavit pyrkivät pitämään ihmiskuntaa tietämättömyyden ja sokean taikauskon vallassa; he, oikein kyllä, olivat sitä mieltä, että inhimillisen elimistön tunteminen on vaarallinen keino valistamaan ihmisen todellisen olemuksen tuntemiseen. Kokonaista kolmetoista vuosisataa olivat Galenuksen kirjotukset melkein ainoana lähteenä ihmisruumiin tuntemiseen nähden, samoin kuin Aristoteleen kirjotukset koko luonnonoppiin nähden. Vasta kun ajanlaskumme kuudennellatoista vuosisadalla uskonpuhdistus mursi paavin henkisen maailmanherruuden ja Kopernikuksen uusi maailmanjärjestelmä hävitti paavilaisuuteen lähei-

37 

sesti liittyvän geosentrisen maailmanjärjestelmän, jonka mukaan maa muka oli kaiken maailman keskus, alkoi myöskin uusi kukoistusjakso ihmisruumiin tuntemiseen nähden. Suuret anatomit Vesalius, Eustachius ja Fallopius edistivät omilla perinpohjaisilla tutkimuksillaan meidän ruumiinrakenteemme tarkkaa tuntemusta niin suuressa määrin, että heidän lukuisille seuraajilleen jäi ihmisruumiin pääpiirteiseen tuntemiseen nähden pääasiallisesti enään vain erikoisseikkoja tutkittaviksi. Yhtä rohkea kuin nerokas Andreas Vesalius kävi uraa avaten kaikkien edellä; hän sai jo 28:nnella ikävuodellaan valmiiksi suuren, yhtenäisesti kokoonpannun latinan- kielisen teoksensa "De humani corporis fabrica" (ilm. 1543) ja antoi koko ihmisanatomialle uuden, itsenäisen suunnan ja varman perustan.

Vertaileva anatomia. Niistä ansioista, joita 19:s vuosisata on itselleen hankkinut ihmisruumiin tuntemiseen nähden, on ennen kaikkea mainittava kahden uuden, erittäin tärkeän tutkimussuunnan, "vertailevan anatomian" ja "kudos-opin" eli "mikroskooppisen anatomian", kehittäminen. Edellinen oli tosin jo alusta alkaen ollut läheisesti liittyneenä ihmisen anatomian tutkimisen; sillä se korvasi ihmisen anatomian niin kauan kun ihmisen kuolleen ruumiin leikkelemistä pidet-tiin kuolemalla rankaistavana rikoksena -ja niin oli asianlaita jopa vielä 15:nnellä vuosisadalla! Mutta kolmen seuraavan vuosisadan lukuisat anatomit rajoittuivat suurimmaksi osaksi tarkkaan tutkimaan ihmisen elimistöä. Se korkealle kehittynyt tiede, jota nykyään nimitämme vertailevaksi anatomiaksi, sai alkunsa vasta vuonna 1803, kun suuri ranskalainen eläintieteilijä George Cuvier julkaisi perustavan ranskankielisen teok-

38

sensa "Luennoita vertailevan anatomian alalta" ja siinä ensi kertaa koetti määritellä varmoja lakeja ihmisen ja eläinten ruumiinrakenteeseen nähden. Sensijaan että hänen edeltäjänsä -niiden mukana myöskin Goethe v. 1790 - pääasiallisesti olivat perinpohjin vertailleet vain ihmisen luustoa muiden nisäkkäiden luustoon, ulotti Cuvier vertailunsa eläinten koko elimistöön; hän erotti eläimissä neljä suurta, toisistaan riippumatonta perusmuotoa eli tyyppiä: luurankoiset, niveleläimet, nilviäiset ja sädekkäiset. "Kaikkien kysymysten kysymykseen" nähden oli tämä edistys sikäli mullistava, että senkautta selvästi lausuttiin, että ihminen on luurankoisten perusmuotoa -sekä että hän ruumiinrakenteeltaan perinjuurin eroo kaikista muista perusmuodoista. Kumminkin oli jo teräväkatseinen Linne ensimäisessä teoksessaan "Systema naturae" ("Luonnon järjestelmä"), joka ilmestyi v. 1735, lopullisesti asettanut ihmisen nisäkkäiden luokkaan; jopa yhdisti hän "kädellisten" lahkoon puoliapinain, apinain ja ihmisten ryhmät. Mutta tältä rohkealta ryhmitykseltä puuttui vielä se syvempi vertailevan anatomian kautta saatu kokemusperäinen perustelu, jonka vasta Cuvier suoritti. Edelleen kehittivät tuota perustelua 19:nnen vuosisadan suuret vertailevat anatomit Friedrich Meckel, Johannes Müller, Richard Owen, Thomas Huxley ja Karl Gegenbaur. Tämä viimemainittu, sovelluttaessaan teoksessaan "Vertailevan anatomian perusteet" (1870) ensi kertaa Darwinin äsken perustamaa polveutumisoppia tähän uuteen tieteeseen, kohotti sen ensi sijalle biologisten tieteiden joukossa. Hänen v. 1898 ilmestynyt teoksensa "Luurankoisten vertaileva anatomia" laski horjumattoman perustan, jolta kaikkiin seikkoihin nähden voi sel- 

39

västi todistaa vakaumuksemme, että ihminen luonnoltaan on luurankoisten pääjaksoon kuuluva.

Kudosoppi (histologia) ja soluoppi (cytologia). Aivan toiseen suuntaan kuin vertaileva anatomia kehittyi 19:nen vuosisadall kuluessa mikroskooppinen anatomia, s. o. mikroskoopin avulla tapahtuva elävien olentojen rakenteen tutkiminen. Jo mainitun vuosisadan alussa (1802) yritti ranskalainen lääkäri Bichat mikroskoopin (voimakkaan suurennuskoneen) avulla eritellä ihmisruumiin elimiä hienompiin eri osiinsa ja saada selville niiden eri kudosten keskenäiset suhteet. Mutta tämä ensimäinen koe ei johtanut pitkälle, kun sen tekijä ei tuntenut lukuisien eri kudosten yhteistä perusosasia. Tämän keksi vasta v. 1838 kasveihin nähden Matthias Schleiden ja heti senjälkeen myöskin eläimiin nähd Theodor Schwann. Nämä tutkijat osottivat, että kaikkien elollisten olioitten kudosten perusosasena on solu. Albert Kölliker ja Rudolf Virchow rakensivat sitte 19:nnen vuosisadan kuudennella vuosikymmenellä Soluteorian ja sille perustuvan kudosopin mitä tulee ihmisesen terveeseen ja sairaaseen elimistöön; he todistivat että myöskin ihmisessä, kuten kaikissa muissakin eläimissä, kaikki ruumiin kudokset on pantu kokoon samanlaisista paljainsilmin näkymättömistä perusosasista, yksinkertaisista soluista, ja että nämä "alkeiselimistöt" ovat ne todelliset itsetoimintaiset kansalaiset, jotka, miljoonittain yhtyneinä, muodostavat meidän ruumiimme "soluvaltion". Kaikki nämä solut syntyvät monasti uudistuvan jakautumisen kautta yhdestä ainoasta yksin kertaisesta solusta, "kantasolusta" eli" hedelmöitetystä munasolusta". Kudosten yleinen rakenne ja kokoonpano on ihmisellä sama kuin muillakin luurankoisilla. 

40

Näiden joukossa ovat nisäkkäät, nuorin ja kehittynein luokka, eräisiin erikoisiin, myöhemmin hankittuihin omituisuuksiin nähden, laadultaan muista eroavaisia. Siten on esim. karvojen, ihorauhasten, maitorauhasten, verisolujen mikroskooppinen rakenne nisäkkäillä aivan erikoinen ja erilainen kuin muilla luurankoisilla ihminen on myöskin kaikkiin näihin hienoimpiin kudosopillisiin seikkoihin nähden todellinen nisäkäs

Ihmisen luurankoislaatu. Meidän koko ruumiin rakenteemme osottaa sekä suurempiin että pienempiin erikoisseikkoihin nähden luurankoisten erikoisen perusmuodon tunnusmerkit. Tämän korkeimmalle kehittyneen eläinkunnan pääryhmän oppi luonnolliseen yhtenäisyyteensä nähden vasta v. 1801 tuntemaan suuri luonnontutkija Lamarck; hän yhdisti tähän käsitteeseen Linnen neljä korkeinta eläinluokkaa, nimittäin nisäkkäät, linnut, sammakkoeläimet ja kalat. Molemmat alemmat luokat, hyönteiset ja madot, asetti hän näiden rinnalle "luurangottomien" ryhmäksi. Cuvier todistuksillaan vahvisti (1812) luurankoisten perusmuodon yhtenäisyyden ja perusteli sen tarkemmin vertailevan ana- tomiansa kautta. Itse asiassa ovat kaikki luurankoiset, kaloista aina ihmiseen asti, kaikkiin oleellisiin päätunnusmerkkeihinsä nähden samallaisia; niillä on kaikilla luja sisäinen luuranko, rusto- ja luurakenne, ja tämän muodostaa kaikilla luurankoisilla selkäranka ja pääkoppa; viimeksimainitun monimutkainen rakenne on kyllä eri luurankoisilla sangen erilainen, mutta yleensä voi kaikki sen muodot katsoa johtuneiksi samasta kantamuodosta. Edelleen on kaikilla luurankoisilla tämän keskusluuston selkäpuolella "sieluelin", keskushermosto, jonka muodostavat selkäydin ja aivot. Myöskin näihin 

41

tärkeisiin aivoihin nähden pitää paikkansa sama mikä sitä suojaavaan luukuoreen, pääkoppaan, nähden; eri luurankoisilla on sen laatu ja suuruus mitä moninaisin; mutta kaiken kaikkiaan on sen ominainen kokoonpano kailulla sama.

Saman ilmiön huomaamme myöskin, kun vertaamme ruumiimme muita elimiä muitten luurankoisten elimiin: kaikkialla pysyy periytymisen vuoksi elimien alkuperäinen suunnitelma ja keskinäinen sijotus samana, vaikka eri osien suuruudessa ja kehityksessä onkip huomattavissa mitä moninaisinta erilaisuutta, riippuen sangen erilaisiin elinehtoihin tapahtuneesta: mukautumisesta. Siten näemme, että veri virtaa kaikilla luurankoisilla kahdessa pääputkessa, joista toinen (päävaltimo) kulkee suolen yläpuolella, toinen (päälaskimo) sen alapuolella, ja että viimeksimainitun laajentumisen kautta eräälle aivan määrätylle kohdalle syntyy sydän; tämä "vatsapuolinen sydän" on kaikille luurankoisille yhtä luonteenomainen kuin päinvastoin "selkäpuolinen sydän" on niveleläimille ja nilviäisille. Yhtä ominaista kaikille luurankoisille on se, että suoliputki aikaisin jakautuu hengitykseen käytettäväksi päänsuoleksi (eli "kidussuoleksi") ja ruuansulatusta toimittavaksi ruumiinsuoleksi, jonka yhteydessä on maksa ja jota senvuoksi myöskin sanotaan "maksansuoleksi"; edelleen lihasjärjestelmän jakautuminen eri jäseniksi, erikoisten virtsa- ja sukupuolielinten muodostuminen j. n. e. Kaikissa näissä ruumiinrakennetta koskevissa suhteissa on ihminen todellinen luurankoinen.

Ihmisen nelijalkaislaatu. Nelijalkaisten nimen oli jo Aristoteles antanut kaikille niille korkeammille, verellisille eläimille, joilla oli kaksi paria jalkoja. Myö- 

42 

hemmin tätä käsitettä laajennettiin, kun Cuvier oli osottanut, että myöskin "kaksijalkaiset" linnut ja ihmiset oikeastaan ovat nelijalkaisia eläimiä; hän todisti, että neljän jalan sisäinen luusto kaikilla maallaelävillä luurankoisilla, sammakkoeläimistä aina ihmiseen asti, alkuaan oli samalla tavalla kokoonpantu määrätystä jäsenluvusta. Myöskin ihmisen "käsissä", yölepakon ja linnun "siivissä" on sama perikuvallinen luurakennus kuin juoksevien, varsinaisesti nelijalka.isten eläinten "etujaloissa". 

Tämä kaikkien nelijalkaisten neljässä raajassa havaittava monimutkaisen luurakenteen anatominen yhtenäisyys on sangen tärkeä. Tullakseen siitä todella vakuutetuksi, tarvitsee vain tarkkaavaisesti verrata salamanterin tai sammakon luurankoa apinan tai ihmisen luurankoon. Silloin näkee heti, että edessä hartiat ja takana lantiot on pantu kokoon samoista pääosista kuin muillakin" nelijalkaisilla ". Kaikkialla näemme, että varsinaisen jalan ensimäisessä jäsenessä on vain yksi ainoa vahva putkiluu (edessä olkavarsi, takana reisiluu); sitävastoin on toista jäsentä alkuaan aina tukemassa kaksi luuta (edessä kyynärluu ja värttinäluu, takana sääriluu ja poheluu). Jos sitte edelleen vertaamme varsinaisen jalan tarkempaa rakennetta, niin hämmästyttää meitä huomio, että lukuisat sen muodostavat pienet luut samoin ovat kaikilla puheenaolevilla eläimillä samallaisesti järjestyneet ja erottuneet; eturaajoissa vastaavat toisiaan kaikissa nelijalkaisten luokissa seuraavat kolme etujalan (tai "käden") luuryhmää: I. ranne, II. välikämmen ja III. viisi sormea; samoin takaraajoissa seuraavat kolme takajalan luu;. ryhmää: I.. nilkka, II. jalkapöytä ja III. viisi varvasta. 

43 

Sangen vaikea tehtävä oli saada selville mikä yhteinen kantamuoto oli kaikilla näillä lukuisilla pienillä luilla, jotka eri erikoistapauksissa olivat muodostuneet ja muuntuneet mitä moninaisimmanlaatuisiksi, osittain sulautuneet yhteen tai kadonneet, ja kaikkiin eri lajeihin nähden todeta eri osien samanarvoisuus. Tämän tärkeän tehtävän ratkaisi täydellisesti vasta Karl Gegenbaur. Hän osotti v. 1864 ilmestyneessä teoksessaan "Untersuchungen zur vergleichenden Anatomie der Wirbeltiere" (" Tutkimuksia luurankoisten vertailevan anatomian alalta "), miten tämä maallaelävien nelijalkaisten. luonteenomainen" viisivarpainen jalkamuoto" alkuaan (vasta kivihiilikaudella) oli syntynyt vanhempien, vedessäelävien kalojen monisäteisestä "evästä" (rintaevästä tai vatsaevästä). Samalla tavoin selitti hän v. 1812 ilmes- tyneessä teoksessaan" Untersuchungen tiber das Kopfskelet der Wirbeltiere" ("Luurankoisten pääluuston tutkimuksia") nelijalkaisten pääkopan syntyneeksi kalojen vanhemmasta pääkopan muodosta.

Erittäin huomattavaa on vielä se, että alkuperäinen, vasta kivihiilikauden vanhoilla sammakkoeläimillä syntynyt varpaiden viisilukuisuus on aina nykyaikaan asti tarkan perinnöllisyyden seurauksena säilynyt vielii ihmisellä. Luonnollisesti on senmukaisesti myöskin noiden kahden jalkaparin nivelien ja jänteiden, lihasten ja hermojen perikuvallinen muoto pääasiassa pysynyt samana kuin muillakin "nelijalkaisilla "; myöskin näihin tärkeisiin seikkoihin nähden on ihminen todellinen nelijalkainen.

Ihmisen nisäkäslaatu. Nisäkkäät ovat luurankoisten nuorin ja korkeimmalle kehittynyt luokka. Niiden synty on kyllä samoinkuin lintujen ja matelijoitten joh- 

44 

dettava vanhemmasta sammakkoeläinten luokasta; mutta ne eroavat kaikista näistä muista nelijalkaisista lukuisiin sangen huomattaviin ruumiinrakennetta koskeviin tunnusmerkkeihin nähden. Ulkonaisesti on ennenkaikkea huomattava ihon karvapeite, sekä kahdenlaisten ihorauhasten, hikirauhasten ja talirauhasten, olemassaolo. Vatsapuolisella iholla tapahtuneen näitten rauhasten paikallisen muuttumisen kautta syntyivät ne elimet, jotka ovat tälle luokalle erikoisesti luonteenomaisia ja joista luokka on saanut nimensäkin, nisät. Tämän tärkeän poikastenhoidon välineen muodostavat maitorauhaset ja (vatsapuolisen ihon poimusta muodostuneet) nisäpussit; niiden edelleenkehittymisen kautta syntyivät nännit, joista nuori nisäkäs imee emonsa maitoa. Sisäisessä ruumiinrakenteessa on erikoisesti huomattava täydellinen pallea, lihaksinen väliseinämä, joka kaikilla nisäkkäillä kokonaan erottaa rintaontelon vatsaontelosta. Millään muilla luurankoisilla eivät nämä ontelot ole erillään. Lukuisia merkillepantavia muodostuksia on myöskin nisäkkäiden pääkopassa, sellainen on varsinkin leukojen rakenne (yläleuka, alaleuka ja kuuloluut). Mutta myöskin nisäkkäiden aivoissa, haistinelimissä, sydämessä, munuaisissa ja muissa ruumiinosissa on erikoisia omituisuuksia sekä niiden suurempiin että pienempiin osiin nähden; nämä seikat kaikki yhdessä viittaavat epäämättömästi siihen, että nisäkkäät jo aikaisin ovat eronneet vanhemmista matelijain ja sammakkoeläinten kantaryhmistä, mikä on tapahtunut viimeistään triaskaudella. Näissä kaikissa tärkeissä suhteissa on ihminen todellinen nisäkäs.

Ihmisen istukkaeläinlaatu. Ne monet eläinlahkot, joita nykyaikainen eläintieteellinen järjestelmä erottaa

45 

nisäkkäiden luokassa, on jo vuodesta 1816 alkaen järjestetty kolmeksi luonnolliseksi ryhmäksi, joille annetaan alaluokan ryhmäarvo; nämä ryhmät ovat: I. nokkaeläimet, II. pussieläimet ja III. istukkaeläimet. Nämä kolme alaluokkaa eroavat ruumiinrakenteensa ja kehityksensä tärkeissä kohdissa toisistaan, mutta ne vastaavat myöskin nisäkkäiden luokan kolmea eri historiallista kehitysastetta, kuten myöhemmin tulemme näkemään. Vanhinta ryhmää, triaskauden nokkaeläimiä, ovat jurakaudella seuranneet pussieläimet, ja vasta näiden jälkeen liitukaudella istukkaeläimet. Tähän nuorimpaan alaluokkaan kuuluu myöskin ihminen; sillä hänen elimistössään ovat havaittavina kaikki ne erikoisuudet, joiden kautta kaikki istukkaeläimet eroavat pussieläimistä ja niitä vielä vanhemmista nokkaeläimistä. Ensi sijassa kuuluu näihin erikoisuuksiin se omituinen elin, josta istukkaeläinten ryhmä on saanut nimensä, istukka. Siitä saa nuori, vielä emon ruumiissa oleva nisäkässikiö pitkähkön aikaa ravintonsa; sen muodostaa veririkas nukka, jota on sikiön sikiökalvon pinnassa ja joka tunkeutuu emon kohdun limakalvon vastaaviin pikku kuoppasiin; molempien muodostumien välinen hieno iho käy sitte niin ohueksi, että emon veressä olevat ravitsevat aineet välittömästi voivat kulkea sen läpi sikiön vereen. Tämän mainion, vasta myöhään syntyneen ravitsemistavan kautta käy mahdolliseksi sikiön pitempiaikainen pysyminen ja edelleenkehittyminen suojaavassa kohdussa; sellaista mahdollisuutta ei vielä ole noilla molemmilla vanhemmilla nisäkkäiden alaluokilla, pussieläimillä ja nokkaeläimillä. Mutta myöskin muiden ruumiinrakenteellisten tunnusmerkkien, vallankin aivojen korkeamman kehityksen ja p1inkkaluiden 

46 

puuttumisen kautta, kohoavat istukkaeläimet viimeksi mainittuja eläimiä korkeammalle. Kaikissa näissä tärkeissä suhteissa on ihminen todellinen istukkaeläin.

Ihmisen kädellislaatu. Istukkaeläinten muotorikas alaluokka jaetaan moniin eri eläinlahkoihin. Niiden tärkeimpinä nykymaailmanaikuisina edustajina mainitsemme tässä vain jyrsijät, kavioeläimet, petoeläimet ja kädelliset. Kädellisiin (Primates) kuuluvat puoliapinain, varsinaisten apinain ja ihmisten eläinlahkot. Kaikki näihin kolmeen lahkoon kuuluvat eläimet ovat useihin tärkeisiin ominaisuuksiin nähden samallaisia ja eroavat senkautta muista istukkaeläinten lahkoista. Erikoisena niiden tunnusmerkkinä on pitkät jalat, jotka alkuaan ovat mukautuneet puissa kiiveten vietettävän elintavan tarpeisiin. Kädet ja jalat ovat viisivarpaisia ja pitkät sormet erikoisesti omiaan puidenoksiin tarttumiseen ja niistä kiinnipitämiseen; niissä on joko muutamissa tai kaikissa samantapaiset kynnet kuin ihmisenkin sormissa. Hampaisto on täydellinen, ja on siinä kaikkia neljää lajia hampaita (etuhampaita, kulmahampaat, väliham- paita ja poskihampaita). Myöskin tärkeiden kallon ja aivojen rakenteen erikoisuuksien kautta eroavat kädelliset muista istukallisista, ja sitä huomattavammin, jota korkeammalle kehittyneitä ne ovat, jota myöhemmin maailmanhistoriassa ne ovat esiintyneet. Kaikkiin näihin tärkeisiin ruumiinrakenteellisiin seikkoihin nähden on meidän ihmisten elimistö samallainen kuin muiden kädellisten: ihminen on todellinen kädellinen.

Ihmisen apinalaatu. Ennakkoluuloton eri kädellisten ruumiinrakenteen perinpohjainen vertaaminen saattaa erottamaan tässä korkeimmalle kehittyneessä nisäkäsryhmässä aluksi kaksi lahkoa: puoliapinat ja api-

47

nat. Edelliset ovat joka suhteessa alempi ja vanhempi, jälkimäiset korkeampi ja nuorempi lahko. Puoliapinain kohtu on vielä kaksiosainen tai kaksinurkkainen, kuten kaikkien muiden nisäkkäiden; apinoilla sitävastoin ovat oikea ja vasen sikiöslloja täydellisesti sulaneet yhteen; ne muodostavat päärynänmuotoisen kohdun, jollainen, apinoita lukuunottamatta, on vain ihmisellä. Samoin kuin ihmisellä, erottaa apinoillakin pääkallossa luin en seinämä silmäkuopat täydelleen ohimokuopista; puoliapinoilla ei tämä seinämä ole vielä ollenkaan tai on se vain epätäydellisesti kehittynyt. Vihdoin ovat puoliapinoilla suuret aivot vielä sileät tai vain vähän uurteiset ja suhteellisesti pienet; apinain aivot ovat paljon suuremmat, ja varsinkin harmaa aivojen kuorikerros, korkeamman sieluntoiminnan elin, on paljon paremmin kehittynyt; sen pinnalla ovat nuo ominaiset mutkat ja uurteet sitä enemmän kehittyneitä, kuta lähempänä ihmistä olevasta eläimestä on kysymys. Näissä ja muissa tärkeissä suhteissa, varsinkin naaman ja käsien muotoon nähden, huomaa ihmisessä kaikki varsinaisten apinain ruumiinrakenteelliset tunnusmerkit.

Ihmisen vanhanmaailmanapinalaatu. Muotorikkaan apinain lahkon jakoi jo 1812 luonnontutkija Geoffroy kahteen luonnolliseen alalahkoon, jotka vielä nykyään yleisesti hyväksytään systemaattisessa (järjestelmää laativassa) eläintieteessä: uudenmaailmanapinoihin ja vanhanmaailmanapinoihin; edellisiä on yksinomaan läntisellä, jälkimäisiä itäisellä pallonpuoliskolla. Ameriikkalaisia uudenmaailmanapinoita sanotaan "leveänenäisiksi"; koska niiden nenä on leveä, sieramet suunnatut ulospäin ja niiden väliseinämä leveä. Sitä vastoin ovat vanhanmaailmanapinat kaikki "kapea- 

48 

nenäisiä"; niiden sieramet ovat, samoin kuin ihmiselläkin, suunnattit alaspäin, koska niiden väliseinämä on kapea. Molempia ryhmiä erottaa toisistaan edelleen se, että uudenmaailmanapinoilla rumpukalvo korvassa on ruumiin pinnalla, vanhanmaailmanapinoilla sensijaan syvemmällä kallioluun sisässä; viimeksimainituille on kehittynyt pitkä ja ahdas luinen korvakäytävä, kun tämä sensijaan uudenmaailmanapinoilla vielä on lyhyt ja avara tai puuttuu kokonaan. Vihdoin on molempien ryhmien tärkeänä ja perinpohjaisena eroavaisuutena se, että kaikilla vanhanmaailmanapinoilla on samallainen hampaistorakenne kuin ihmiselläkin, nimittäin 20 maitohammasta ja 32 pysyväistä hammasta (kussakin leukapielessä 2 etuhammasta, 1 kulmahammas, 2 välihammasta ja 3 poskihammasta). Uudenmaailmanapinoilla sitävastoin on kussakin leukapielessä yhtä välihammasta enemmän, siis kaikkiaan 36 hammasta. Kun nämä molempien apinaryhmien ruumiinrakenteelliset eroavaisuudet ovat aivan yleisenä ja kauttaaltaisena ilmiönä, ja sen kanssa sopusoinnussa on kummankin apinaryhmän maantieteellinen leviäminen vain omalle pallonpuoliskolleen, osottautuu perustelluksi niiden jyrkkä järjestelmällinen toisistaan erottaminen; edelleen on noiden seikkojen kanssa yhteydessä se sukukehitystä koskeva johtopäätös, että molemmat ala-lahkot ovat kovin pitkiä aikoja kehittyneet erillään toisistaan, toinen läntisellä, toinen itäisellä pallonpuoliskolla. Se on meidän sukumme sukuhistorian kannalta erittäin tärkeä seikka; sillä ihmisessä on kaikki varsinaisten vanhanmaailmanapinain tunnusmerkit; ihminen on kehittynyt vanhassa maailmassa tämän alalahkon vanhemmista, sittemmin sukupuuttoon kuolleista apinoista.

49 

Ihmisenmuotoisten apinain ryhmä. Vanhanmaailmanapinain lukuisat muodot, joita vielä nykyään elää Aasiassa ja Afrikassa, on jo kauan jaettu kahteen luonnolliseen ryhmään: hännällisiin koiranmaotoisiin apinoihin ja hännättömiin ihmisenmuotoisiin apinoihin. Viimeksimainitut ovat ihmistä paljon lähempänä kuin edelliset, ei vain hännättömyytensä ja ruumiinsa (varsinkin pään) yleiseen muotoon, vaan myöskin erikoisiin tunnusmerkkeihin nähden, jotka itsessään ovat vähäpätöisiä, mutta pysyväisyyteensä nähden tärkeitä. Ristiluu on ihmisenmuotoisilla apinoilla, samoin kuin ihmiselläkin, kokoonpantu viidestä yhteensulautuneesta nikamasta, koiranmuotoisilla apinoilla sitävastoin vain kolmesta (joskus neljästä) ristinikamasta. Koiranmuotoisten apinain hampaistossa ovat välihampaat pitempiä kuin niiden leveys, ihmisenmuotoisten apinain hampaistossa lyhempiä kuin niiden leveys; ensimäisessä poskihampaassa on edellisillä neljä, jälkimäisillä sitävastoin viisi ryhmyä. Edelleen on alaleuassa kummallakin puolella ihmisenmuotoisilla apinoilla, samoin kuin ihmiselläkin, ulommainen etuhammas leveämpi kuin sisempi, koiranmuotoisilla apinoilla päinvastoin kapeampi. Vihdoin on erikoinen merkitys sillä tärkeällä tosiasialla, että ihmisenmuotoisilla apinoilla ja ihmisellä on yhteistä myöskin levynmuotoisen istukan, decidua reflexan (kiinnittyneen munasolun ympäri kasvavan kohdun seulakalvon osa) ja sikiövesirakon erikoinen yksityiskohtaisempi rakenne (vert. 4 luku). Muuten käy jo pintapuolisestakin nykyään vielä elävien ihmisenmuotoisten apinain ruumiinmuodon vertailusta selville, että tämän ryhmän sekä aasialaiset (orangi ja gibbon) että afrikalaiset (gorilla ja simpanssi) edustajat ovat koko 

50 

ruumiinrakenteeseensa nähden lähempänä ihmistä kuin koiranmuotoiset apinat. Näistä viimeksimainituista ovat vallankin paviaanit ja marakatit sangen alhaisella kehitysasteella. Näiden viimeksimainittujen ja toiselta puolen korkeimmalle kehittyneiden ihmisenmuotoisten apinain välinen ruumiinrakenteellinen eroavaisuus on joka suhtessa suurempi kuin ihmisenmuotoisten apinain j ihmisen välinen eroavaisuus. 

Vertaileva anatomia (ruumitnrakenneoppi) osottaa siis ennakkoluulottomalle ja arvostelevalle tutkijalle sen, merkityksellisen tosiasian, että ihmisen ja ihmisenmuotoisten apinain ruumiinrakenne ei vain ole mitä suurimmassa määrässä samankaltainen, vaan että se kaikissa oleellisissa suhteissa on aivan sama. Samat 200 luuta, samassa järjestyksessä ja samallaisesti kokoonpantuina, muodostavat sisäisen luustome; samat 300 lihasta saavat aikaan meidän liikkeemme; samat karvat peittävät meidän ihomme; samoista sielusolujen ryhmistä on kokoonpantu meidän aivojemme taidokas ihmerakenne; sama nelilokeroinen sydän on verenkiertomme keskuspumppulaitoksena; samoista 32 hampaasta on samassa järjestyksessä kokoonpantu meidän hampaistomme; samat sylkirauhaset, maksa- ja suoli- rauhaset välittävät meidän ruuansulatustamme; samat lisääntymiselimet tekevät mahdolliseksi sukumme säilymisen. 

Kumminkin havaitsemme tarkemmin vertaillessamme eräitä eroavaisuuksia useimpien elinten suuruuteen ja muotoon nähden ihmisen ja ihmisapinain välillä, mutta samoja tai samallaisia eroavaisuuksia havaitsemme myöskin huolellisesti vertaillessamme toisiinsa korkeampia ja alempia ihmisrotuja, jopa täsmällisen tarkkaan 

51 

vertaillessamme toisiinsa oman rotumme eri yksilöjä. Emme tapaa kahta henkilöä, joilla nenä, korvat, silmät y. m. olisivat aivan samallaisia. Tarvitsee vain jossakin suurenpuoleisessa seurassa tarkkaavaisesti vertailla lukuisilla henkilöillä näitä ihmiskasvojen eri osia, tullakseen vakuutetuksi niiden erikoisen muodostumisen hämmästyttävästä moninaisuudesta. Useinhan ovat, kuten tunnettua, jopa sisaruksetkin ruumiinmuodoltaan niin erilaisia, että tuskin näyttää uskottavalta, että he polveutuvat samoista vanhemmista. Mutta nämä yksilölliset eroavaisuudet eivät vähennä sen seikan merkitystä, että ihminen ja ihmisenmuotoiset apinat ruumiinrakenteeltaan ovat perustavasti samallaisia; sillä nuo yksilölliset eroavaisuudet riippuvat vain eri osien kasvussa ilmenevistä pienistä erilaisuuksista. 

52 

Kolmas luku

Ihmisen elämä.

Monistisia tutkimuksia ihmisen elontoimintaopin ja vertailevan elontoimintaopin alalta. Ihmisen ja nisäkkäiden kaiken elontoiminnan samallaisuus.

Meidän tietomme ihmisen elämästä on vasta 19:nnellä vuosisadalla kohonnut itsenäisen, todellisen tieteen arvoon. Tämä "elontoimintaoppi", fysiologia, on tosin jo aikaisin osottautunut menestyksellisen lääkäritoiminnan hyödylliseksi, jopa välttämättömäksikin edellytykseksi, ollen läheisessä yhteydessä anatomian, ruumiinrakenneopin, kanssa. Mutta elontoimintaoppia voitiin perinpohjaisesti tutkia vasta paljon myöhemmin ja hitaammin kuin ruumiinrakenneoppia, koska siinä oli paljon suurempja vaikeuksia voitettavina. 

Elämän käsite, kuoleman käsitteen vastakohtana, on luonnollisesti jo sangen aikaisin ollut ajattelemisen esineenä. Elävässä ihmisessä havaittiin Joukko omituisia muutoksia, etenkin liikkeitä, joita ei huomattu "kuolleissa" luonnonesineissä: itsenäistä paikanmuutosta, sydämensykkimistä, hengitystä, puhetta j. n. e. Mutta sellaisten "elimellisten liikkeiden " erottaminen samankaltaisista epäelimellisissä luonnonesineissä havaittavista 

53 

muutoksista ei ollut helppoa, jopa johti tutkimus siinä usein erehdyksiinkin; juoksevassa vedessä, leimuelevassa liekissä, tuulen tuulahduksessa, kallion syöksyssä huomaa ihminen aivan samankaltaisia muutoksia, ja oli sangen luonnollista, että lapsellinen luonnonihminen kuvitteli näissä "kuolleissakin " kappaleissa olevaksi itsenäisen elämän. Vaikuttavinaolevista syistä voitiin jälkimäisissä tapauksissa päästä yhtä vähän selville kuin edellisissäkään.

Ihmisen elontoimintaoppi. Vanhimmat tieteelliset tutkimukset ihmisen elontoiminnan olemuksesta (samoin kuin ihmisen ruumiinrakenteesta) huomaamme kreikkalaisten, kuudennella ta viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua eläneiden luonnonfilosofien ja lääkärien toimittamiksi. Runsain kokoelma tätä alaa koskevia silloin tunnettuja tosiasioita on Aristoteleen luonnonhistoriassa. 

Kunnia tunnettujen tietojen ensimäisestä yhtenäisestä esittämisestä ja ensimäisestä elontoimintaopin järjestelmän laatimis-yrityksestä on annettava suurelle kreikkalaiselle lääkärille Galenukselle, jonka myöskin olemme oppineet tuntemaan vanhan ajan ensimäiseksi suureksi ruumiinrakenneopin tuntijaksi. Tutkiessaan ihmisruumiin elimiä asetti hän aina vastattavakseen myöskin kysymyksen, mikä on niiden elontoiminta, ja hakiessaan vastausta tällekin kysymykselle menetteli hän vertaillen ja tutki ennenkaikkea eninten ihmisellkaltajsia eläimiä, apinoita. Kokemukset, joita hän niitä tutkiessaan saavutti, sovellutti hän suoraan ihmiseen. Hän tunsi myöskin jo elontoimintaa koskevan kokeen suuren arvon: elävältä leikellessään apinoita, koiria ja sikoja, toimitti hän monia mieltäkiinnittäviä kokeita Viime

54 

aikoina ovat, paitsi tietämättömiä ja ahdasjärkisiä ihmisiä, myöskin monet valistusviholliset jumaluusoppineet ja liiottelevat tunneihmiset monasti mitä ankarimmin asettuneet vastustamaan vivisektsionia, tutkimustarkotuksissa tapah tuvaa eläimien eläväitään leikkelemistä; tämä menettelytapa kuuluu kumminkin elämäntutkimuksen välttämättömiin tutkimustapoihin ja sen kautta olemme saaneet arvaamattoman tärkeitä tietoja mitä merkityksellisimmissä kysymyksissä.

Samoinkuin ihmisen ruumiinrakenneoppiin nähden, niin oli Galenuksen järjestelmä myöskin ihmisen elontoimintaoppiin nähden kokonaista kolmetoista vuosisataa kestäneen pitkän ajanjakson kuluessa sitte kaiken tiedon horjuttamattomana lähteenä. Kristinuskon sivistysvihollinen vaikutus asetti myöskin tällä, samoinkuin kaikilla muillakin aloilla, luonnontuntemukselle voittamattomia esteitä. Kolmannesta aina kuudenteentoista vuosisataan ei esiintynyt ainoatakaan tutkijaa, joka olisi uskaltanut itsenäisesti taas tutkia ihmisen elontoiminnoita ja päässyt tutkimuksessa Galenuksen järjestelmää pitemmälle. Vasta 16:nnella vuosisadalla tekivät arvossapidetyt lääkärit ja ihmisruumiinrakenteen tutkijat useampia vaatimattomia siihen suuntaan käyneitä yrityksiä. Mutta vasta vuonna 1628 julkaisi englantilainen lääkäri Harvey suuren, verenkiertokulkua koskevan keksintönsä ja todisti, että sydän on pumppulaitos, joka lihastensa säännöllisen, tajuttoman kokoonpuristumisen kautta lakkaamatta pitää veren liikkeellä valtimojen ja laskimojen toistensa kanssa yhteydessä olevissa suonistoissa. Yhtä tärkeitä olivat ne tutkimukset, joita Harvey toimitti eläinten suvunjatkamisen suhteen, ja joiden tuloksena 

55 

hän esitti kuuluisan lauseen: "Kaikki elollinen kehittyy munasta". 

Se mahtava herätys, jonka Harvey oli antanut elontoimintaa koskevien havaintojen ja kokeiden teolle, johti 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla moniin suuriin keksinnöihin. Nämä kokosi oppinut Albrecht Haller 18:nnen vuosisadan keskivaiheilla ensi kertaa yhteen järjestelmään; suuressa latinankielisessä teoksessaan "Elementa physiologiae" ("Elontoimintaopin alkeet") laski hän perustuksen tämän tieteen itsenäisyydelle, eikä vain mitä tulee sen suhteeseen käytännölliseen lääketieteeseen; otaksuessaan että hermotoiminnan syynä on erikoinen "aistimisvoima eli tuntoisuus" ja lihasliikkeiden syynä samoin erikoinen "ärtyväisyys", antoi hän mahtavaa tukea sille erheelliselle opille, että olisi olemassa jokin ominaisenlaatuinen "elämänvoima".

Elämänvoima. Yli täyden vuosisadan, 18:nnen vuosisadan keskivaiheilta 19:nnen vuosisadan keskivaiheille, oli lääketieteen, ja erikoisesti fysiologian, elontoimintaopin, alalla se vanha katsantokanta yleisenä, että tosin osa elämänilmiöistä oli selitettävissä fysikaalisiksi ja kemiaIlisiksi tapahtumiksi, mutta että osan niistä sai aikaan erikoinen, niistä riippumaton elämänvoima (vis vitalis). Niin erilaisia kuin olivatkin mielipiteet tämän elämänvoiman olemuksesta ja varsinlön sen suhteesta "sieluun", niin olivat kuitenkin kaikki yhtä mieltä siitä, että elämänvoima oli riippumaton tavallisen "aineen" fysikaalis-kemiallisista laeista ja oleellisesti erilainen kuin ne; itsenäisenä, epäelimellisestä luonnosta puuttuvana "alkuvoimana" se muka vain käytti niitä palvelukseensa. Ei yksin sieluntoiminta itse, hermojen tuntoisuus ja lihasten ärtyväisyys, 

56 

vaan myöskin aistintoiminnan, suvunjatkamisen ja kehittymisen tapahtumat näyttivät yleensä niin ihmeellisiltä ja syihinsä nähden niin arvotuksellisilta, että turtui mahdottomalta selittää niidenkin pohjaltaan olevan vain yksinkertaisia fysikaalisia ja kemiallisia luonnontapahtumia.

Elämän koneenomaisuus. Jo 17:nnen vuosisadan ensi puoliskolla oli kuuluisa filosofi Descartes, nojautuen verenkiertoa koskevaan Harveyn keksintöön, lausunut sen ajatuksen, että ihmisen samoin kuin eläinten, ruumis on monimutkainen kone, ja että sen liikkeet tapahtuvat samojen koneenomaisten lakien mukaan kuin tekotaidollisten, ihmisen määrättyjä tarkotuksiansa varten rakentamien koneidenkin liikkeet. Kuitenkin otaksui Descartes, että ihmisellä, mutta yksin hänellä, on täysin itsenäisesti toimiva aineeton sielu, ja selitti jopa sen omakohtaisen tuntemuksen, ajattelun, ainoaksi maailmassa, josta meillä on välittömästi aivan varma tieto ("Cogito, ergo sum!", "Ajattelen, siis olen olemassa!"). Mutta tämä dualismi (oppi kahtalaisesta maailman alkuperusteesta) ei estänyt häntä erikoisseikkoihin nähden monipuolisesti edistämästä koneenomaisten elontoimintain tuntemusta. Hänen saavutuksiinsa liittyen todisti Borelli (1660), että eläinruumiin liikkeet riippuvat puhtaasti fysikaalisista laeista, ja samaan aikaan koetti Sylvius selittää ruuansulatuksen ja hengityksen tapahtumia puhtaasti kemiallisiksi. Mutta nämä järkeen perustuvat elämänilmiöiden luonnonmukaisen, koneenomaisen selittämisen alkeet eivät voineet päästä yleisesti käytäntöön eivätkä saavuttaa hyväksymistä; ja 18:nnen vuosisadan kuluessa ne joutuivat sitä enemmän unohduksiin, kuta enemmän erikoista elämänvoi- 

57 

maa terottava oppi kehittyi. Elämänvoimaopin lopullista kumoamista ja palaamista elämänilmiöiden puhtaasti koneenomaisen selittämisen kannalle valmisti vasta se, että vertaileva elontoimintaoppi 19:nnen vuosisadan neljännellä vuosikymmenellä hedelmällisten tulostensa kautta saavutti hyväksymisen.

Vertaileva elontoimintaoppi. Kuten ihmisen ruumiinrakennetta koskevia tietojamme, niin ei myöskään ihmisen elontoimintaa koskevia tietoja alkuaan suurimmaksi osaksi saavutettu suorastaan havaitsemalla inhimillistä elimistöä itseään, vaan tutkimalla lähisukuisimpia korkeampia luurankoisia, ennen kaikkea nisäkkäitä. Mutta varsinainen "vertaileva elontoimintaoppi", joka yhtenäisesti käsittää koko elämänilmiöiden alan alimmista eläimistä aina ihmiseen asti, oli vasta 19:nnen vuosisadan saavutus; sen suuri luoja oli berliiniläinen Johannes Müller (1801-1858). Alkuaan lähtien ihmisen ruumiinrakenteen ja elontoiminnan tutkimisesta, veti se pian vertailunsa piiriin kaikki korkeampi en ja alempien eläinten pääryhmät. Kun se samalla vertasi sukupuuttoon kuolleiden eläimien muodostusta nykyään eläviin, ihmisen tervettä elimistöä sairaaseen, kun se tosi-filosofisesti pyrki käsittämään kaikki elimellisen elämän ilmiöt yhdeksi kokonaisuudeksi, kohosi se biologisessa (eläinten ja kasvien elämää koskevassa) tiedossa siihen asti saavuttamattoman korkealle.

Kuitenkin oli Müller alkuaan, kuten kaikki sen ajan elontoimintaopin tuntijat, elämänvoimaopin kannattaja. Mutta hän antoi tälle opille uuden muodon ja muutti sen vähitellen sen periaatteelliseksi vastakohdaksi. Sillä Müller pyrki elontoimintaopin kaikilla aloilla selittämään elämänilmiöt koneenomaisiksi; hänen uudelta kannalta

58 

käsittämänsä elämänvoima ei ole muun luonnon fysikaalisten ja kemiallisten lakien yläpuolella, vaan kiinteästi niihin yhtynyt; se ei lopulta ole yhtään mitään muuta kuin "elämä" itse, s. o. kaikkien niiden liikuntailmiöiden summa, jotka havaitsemme elävässä elimistössä. Hän pyrki selittämään elämänilmiöitä koneenomaisesti kaikilla elontoiminnan aloilla, aistin- ja sielun- elämässä samoin kuin lihasten toiminnassa, verenkierron, hengityksen ja ruuansulatuksen kulussa samoin kuin suvunjatkamisen ja kehityksen ilmiöissä. Suurimmat edistykset saavutti Müller tällä alalla senkautta, että hän kaikessa lähti alempien eläimien yksinkertaisimmista ilmiöistä ja sitte askel askeleelta seurasi niiden vähitellen tapahtuvaa kehitystä korkeampiin eläimiin, ainapa korkeimpaan, ihmiseen, asti. Tässä osottautui oikeaksi hänen arvostelevaa vertailua noudattava menettelytapansa njin elon'toimintaopin kuin ruumiinrakenneopinkin alalla.

Soluelontoimintaoppi. Niistä lukuisista Johannes Müllerin oppilaista, jotka osittain jo hänen eläessään, osittain hänen kuolemansa jälkeen valtavasti edistivät biologian (eläinten ja kasvien elämää koskevan tieteen) eri haarojen tuntemusta, oli onnellisimpia Theodor Schwann. Kun v. 1838 nerokas jenalainen kasvitieteilijä Schleiden oli oppinut tuntemaan solun yhteiseksi kasvien alkeiselimistöksi ja todistanut, että kasviruumiin kaikki eri kudokset on kokoonpantu soluista, älysi Johannes Müller heti tämän merkityksellisen keksinnön tavattoman kantavuuden; jopa hän koetti todistaa, että eläinruumiin eri kudokset ovat kokoonpantuja samalla tavoin soluista, ja saattoi sitten oppilaansa Schwannin ulottamaan tällaisen todistuksen kaikkiqa eläimellisiä kudok- 

59 

sia koskevaksi. Tämän vaikean tehtävän suoritti Schwann onnellisesti teoksessaan "Mikroskopische Untersuchungen tiber die Obereinstimmung in der Struktur und dem Wachstum der Tiere und Pflanzen" ("Eläinten ja kasvien rakenteen ja kasvamisen yhtäläisyyttä koskevia mikroskooppisia tutkimuksia"), joka ilmestyi v. 1839. Siten oli laskettu perusta soluteorialle, jonka merkitys sekä elontoimintaopille että ruumiinrakenneopille sittemmin on vuosi vuodelta lisääntynyt ja joka on yhä yleisemmin osottautunut oikeaksi. Sitä seikkaa, että kaikkien elimistöjen elontoiminta täytyy käsittää perustuvaksi sen kudososasien, mikroskooppisten solujen, elontoimintaan, esittivät erittäinkin kaksi Johannes Müllerin muuta oppilasta, terävä-älyinen wieniläinen ruumiinrakenneopintutkija Ernst Brücke ja kuuluisa würzburgilainen kudosopintutkija Albert Kölliker. Edellinen nimitti soluja aivan oikein "alkeiselimistöiksi" ja osotti, että ne sekä ihmisen että kaikkien muiden eläimien ruumiissa ovat itsenäisesti toimivia elämän alkutekijöitä. Kölliker saavutti erikoisia ansioita ei vain koko kudosopin kehittäjänä, vaati myöskin todistamalla, että eläinten yksilökehityksen alkuna oleva muna ja siitä syntyvät "vakoutumispalloset" ovat yksinkertaisia soluja.

Mutta niin yleisesti kuin tunnustettiinkin soluteorian suuri merkitys kaikkiin eläinten ja kasvien elämän tutkimusta koskeviin tehtäviin nähden, niin on kuitenkin sille perustuva soluelontoimintaoppi kehittynyt itsenäiseksi tieteenhaaraksi vasta aivan viime aikoina. Tällä alalla on erittäinkin Max Verworn hankkinut itselleen kaksinkertaisen ansion. Vuonna 1889 ilmestyneessä teoksessaan "Psychofysiologische Protisten-Studien" ("Sielutieteellis-elontoimintaopillisia alkeiselimistötutki-

60 

muksia") on hän nerokkaiden, kokeisiin perustuvien tutkimusten nojalla todistanut, että yksisoluisten alkeiselimistöjen tarkka tutkiminen osottaa täysin oikeaksi minun (v. 1866) esittämäni "solusieluteorian", ja että "alkeiselimistöjen ryhmässä havaittavat sielulliset ilmiöt ovat siltana, joka yhdistää epäelimellisen luonnon kemialliset tapahtumat korkeimpien eläimien sieluelämän kanssa samanlaatuisten ilmiöiden sarjaksi". Näitä mielipiteitään on Verworn edelleen kehittänyt ja nykyaikaisella kehitysopilla tukenut teoksessaan "Allgemeine Physiologie" ("Yleinen elontoimintaoppi"). Tämä mainio teos palaa taas ensi kertaa takaisin Johannes Müllerin laajakantoiselle näkökannalle, asettuen vastustamaan noiden nykyaikaisten elontoimintaopintutkiiain yksipuolisia ja rajotettuja menettelytapoja, jotka uskovat voivansa selittää elämänilmiöiden olemuksen yksinomaan fysikaalisten ja kemiallisten kokeiden avulla. Verworn osotti, että vain noudattamalla Müllerin vertailevaa menettelytapaa ja syventymällä tutkimaan solun elontoimintaa voidaan saavuttaa korkeampi katsantokanta, jolla voimme yhtenäisesti nähdä yli koko elämänilmiöiden ihmeellisen alan; vain sitä tietä tulemme vakuutetuiksi siitä, että myöskin kaikki ihmisen elämäntoiminnat noudattavat samoja fysiikan ja kemian lakeja kuin kaikkien muidenkin eläinten elämäntoiminnat.

Solutautioppi. Soluopin perustava merkitys kaikkiin biologian (eläinten ja kasvien elämää koskevan tutkimuksen) aloihin nähden osottautui 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla oikeaksi ei vain koko eliöitten muoto-opin ja elontoimintaopin suuremmoisissa edistysaskeleissa, vaan myöskin erittäin sen biologisen (eläinten ja kasvien elämää koskevan) tieteen täydellisessä 

61 

todistuksessa, jolla suhteittensa kautta käytännölliseen lääketieteeseen aina on ollut mitä suurin merkitys, patologian eli tautiopin uudistuksessa. Useat vanhemmat lääkärit olivat jo tulleet siihen varmaan vakaumukseen, että ihmisen samoinkuin kaikkien muittenkin eliöitten taudit ovat luonnonilmiöitä ja että niitä siis muiden elämäntoimintojen tavoin voidaan tutkia vain luonnontieteellisesti. Myöskin olivat muutamat lääketieteelliset koulukunnat jo 17:nnellä vuosisadalla yrittäneet selittää taudit johtuviksi määrätyistä fysikaalisista tai kemiallisista muutoksista. Mutta luonnontieteiden silloinen kehittymätön tila oli estämässä näiden oikeutettujen pyrkimysten pysyväistä menestystä. Siten hyväksyttiin aina 19:nnen vuosisadan keskivaiheille melkein yleisesti monet vanhat teoriat, jotka pyrkivät selittämään tautien olemusta yliluonnollisten ja salaoppisten syiden nojalla.

Vasta näihin aikoihin oli Rudolf Virchow, myöskin yksi Johannes Müllerin oppilaista, saanut mieleensä onnellisen ajatuksen soveltaa terveen elimistön soluoppia myöskin sairaaseen elimistöön; hän etsi sairaiden solujen ja niistä kokoonpantujen kudosten pienistä muutoksista niiden suurempien muutosten todellista syytä, jotka määrättyinä tauteina uhkaavat elävää elimistöä vaaralla ja kuolemalla. Seitsenvuotisen opettajatoimensa aikana Würzburgissa (1849-1856) suoritti Virchow tämän suuren tehtävän niin loistavasti, että hänen solutautioppinsa sitte kerrassaan ohjasi koko tautiopin ja sille perustuvan käytännöllisen lääketieteen uusille, mitä hedelmällisimmille urille. Meidän tehtävämme kannalta on tämä lääketieteen uudistus sen vuoksi niin merki- tyksellinen, että se johtaa meidät monistiseen (kaiken 

62 

olevaisen yhtenäisyyttä edellyttävään), puhtaasti tieteelliseen tauti-ilmiön käsittämiseen. Myöskin sairas ihminen, samoin kuin tervekin, on niiden samojen "ikuisten kovien lakien" alainen kuin koko muukin elimellinen maailma.

Nisäkkäiden elontoiminta. Kaikkien niiden lukuisain eläinluokkien joukossa, jotka nykyinen eläintiede eläinkunnassa erottaa, ovat nisäkkäät ei vain muodollisessa, vaan myöskin elontoiminnallisessa suhteessa aivan erikoisessa asemassa. Kun nyt ihminenkin koko ruumiinrakenteeseensa nähden kuuluu nisäkkäiden luokkaan, niin täytyy hänen elontoimintansakin laadun olla samanlainen kuin muidenkin nisäkkäiden. Verenkierto ja hengitys tapahtuvat ihmisellä tarkalleen samojen lakien mukaan ja samassa erikoisessa muodossa, jossa ne tapahtuvat kaikilla muillakin nisäkkäillä; nuo toiminnat määrää niiden sydämen ja niiden keuhkojen erityinen yksityiskohtaisempi rakenne. Vain nisäkkäillä johtaa vasen päävaltimon, aortan, haara kaiken valtimoveren vasemmasta sydänkammiosta ruumiiseen, sensijaan että linnuilla tämän työn suorittaa oikea ja matelijoilla molemmat aortanhaarat. Nisäkkäiden veri eroaa kaikkien muiden luurankoisten verestä senkautta, että sen punaisista verisoluista on tumaksi nimitetty erikoinen keskusosanen kadonnut. Vain tässä eläinluokassa saa hengityksen etupäässä aikaan pallea, koska se vain nisäkkäillä muodostaa täydellisen väliseinämän rintaontelon ja vatsaontelon välille. Mutta aivan erikoisen tärkeätä tälle korkeimmalle kehittyneelle eläinluokalle on maidon muodostuminen nisissä ja se erikoinen poikastenhoidon tapa, jonka tekee välttämättömäksi poikasten ruokkiminen maidolla. Kun imettä- 

63 

mistoiminta mitä syvällisimmin vaikuttaa kaikkeen muuhun elontoimintaan, kun nisäkkäiden äidinrakkaus on saanut alkunsa tästä poikastenhoidon hellästä muodosta, muistuttaa eläinluokan nimi hyvällä syyllä meille sen suurta merkitystä. Miljoonissa kuvissa, joita suureksi osaksi ovat valmistaneet ensi luokan taiteilijat, ihanoidaan "neitsyt Maariaa Kristuslapsineen" äidinrakkauden puhtaimpana ja ylevimpänä perikuvana, tuon vaiston, jonka äärimäisenä muotona on apinaäidin liioteltu hellyys poikasiaan kohtaan. 

Apinain elontoiminta. Kun kaikista nisäkkäistii apinat koko ruumiinrakenteeseensa nähden ovat ihmistä lähinnä, on jo ennakolta odotettavissa, että sama pitää paikkansa myöskin heidän elontoimintaansa nähden; ja niin tosiaan onkin. Jokainen tietää, miten suuressa määrin apinain elintavat, liikkeet, aistintoiminnat, sieluelämä, poikastenhoito lähenevät ihmisen vastaavaa toimintaa. Mutta tieteellinen elontoimintaoppi osottaa että sama merkityksellinen yhtäläisyys on olemassa myöskin muihin vähemmän tunnettuihin ilmiöihin, varsinkin sydämentoimintaan, rauhaseritykseen ja sukupuolielämään nähden. Viimeksimainitussa suhteessa on erittäin merkillepantavaa, että monien apinalajien sukupuolikypsillä naarailla on säännöllisesti uudistuva verenvuoto kohdusta, mikä vastaa inhimillisen naisen "kuukautisia". Myöskin maidonerittyminen rintarauhasista ja imettäminen tapahtuvat naarasapinoilla aivan samoin kuin ihmisnaisilla. 

Erittäin mieltäkiinnittävä on vihdoin se tosiasia, että apinain äännepuhe, elontoimintaopin kannalta katsoen, ilmeisesti on inhimillisen puheäänellisen puheen esiaste. Nykyään vielä elävissä ihmisenmuotoisissa api- 

64 

noissa on muuan intialainen laji, joka on musikaalinen: Sumatralla elävä Hylobates syndactylus, siomangi, laulaa täysin puhtaita ja soinnukkaita puolia ääniä kokonaisen oktaavin. Ennakkoluuloton kielentutkija ei voi nykyään enään ensinkään epäillä, ettei meidän korkeallekehittynyt käsitteellinen kielemme ole vähitellen ja asteetain kehittynyt apinaesi-isiemme epätäydellisestä äännepuheesta. 

65

Neljäs luku

Ihmisen sikiökehitys. 

Monistisia tutkimuksia ihmisen ja vertailevan sikiöhistorian alalta. Ihmisen ja luurankoisten sikiömuodostumisen ja kehityksen yhtäläisyys.



Vielä suuremmassa määrässä kuin vertaileva ruumiinrakenneoppi ja elontoimintaoppi, on vertaileva ontogenia, yksityisen eläimen tai yksilön kehityshistoria, yhdeksännentoista vuosisadan lapsi. Miten syntyy ihminen äidinruumiissa? Miten syntyvät eläimet munista ? Miten syntyy kasvi siemenestä? Näiden tärkeiden kysymysten ratkaisussa onkin ajatteleva ihmishenki askarrellut jo vuosituhansia; mutta vasta sangen myöhään, v. 1828, osotti sikiöopin tutkija Baer oikeat keinot ja tiet, päästäksemme syvemmälti tutustumaan sikiökehityksen salaperäisiin tosiasioihin; ja vasta v. 1859 antoi Darwin suorittamallaan polveutumisopin uudistuksella meille avaimen, jonka avulla voimme tulla tuntemaan sen syyt. Kun minä olen kirjottamassani ihmisen sikiöhistoriassa ("Ihmisensyntyoppini" ensimäisessä osassa) laajalti kansantajuistieteellisesti esittänyt näitä mitä suurimmassa määrin mieltäkiinnittäviä mutta vaikeasti ymmärrettäviä suhteita, rajotun tässä vain lyhyesti esittämään tärkeimmät ilmiöt. Luomme silloin 

66 

ensin historiallisen silmäyksen vanhempiin sikiökehitystä koskeviin mielipiteisiin.

Ennaltamuodostumisoppi. Vanhempi sikiöhistoria. Kuten vertailevaan ruumiinrakenneoppiin, niin ovat myöskin kehityshistoriaan nähden Aristoteleen, tuon monipuolisen "luonnonhistorian isän", klassilliset teokset vanhimpana meille tunnettuna lähteenä (4:nneltä vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua). Paitsi isossa eläinhistoriassaan, kertoo tuo suuri filosofi myöskin erikoisessa pienemmässä teoksessaan "Viisi kirjaa eläinten sikiämisestä ja kehityksestä, meille joukon mieltäkiinnittäviä tosiasioita ja esittää ajatuksia niiden merkityksestä; monet noista ajatuksista ovat vasta meidän aikanamme taas tulleet hyväksytyiksi tai tulleet oikeastaan vasta uudestaan keksityiksikin. Luonnollisesti on teoksessa niiden ohella monia juttuja ja erehdyksiä, eikä salatusta ihmissikiön syntymisestä vielä tunnettu mitään tarkempaa. Myöskään seuraavana pitkänä kahden vuosituhannen aikana ei uinuva tiede edistynyt sen pitemmälle. Vasta 17:nnen vuosisadan alussa alettiin sitä taasen harrastaa; italialainen ruumiinrakenneopintutkija Fabricius ab Aquapendente julkaisi v. 1600 vanhimmat ihmisen ja muutamien korkeimpien eläimien sikiöitten kuvat ja kuvaukset ja kuuluisa bolögnalainen Marcello Malpighi, joka oli yhtä uraa-uurtava tutkija eläintieteen kuin kasvitieteenkin alalla, julkaisi v. 1687 ensimäisen yhtenäisen esityksen siitä, miten kananpoikanen kehittyy haudotussa munassa.

Kaikilla näillä vanhemmilla havainnontekijöillä oli se käsitys, että eläinten munassa, samoin kuin korkeampien kasvien siemenessä, on koko ruumis kaikkine osineen jo valmiina olemassa, mutta vaan muka niin pie- 

67 

nessä ja niin läpinäkyvässä muodossa että niitä ei voi havaita; koko kehitys ei siten olisi mitään muuta kuin munaan sisältyvien osien kasvamista eli kehkeytymistä (evolutsionia). Tätä väärää oppia, joka yleisesti hyväksyttiin aina 19:nnen vuosisadan alulle asti, nimitämme parhaiten ennaltamuodostumisopiksi eli preformatsioni-teoriaksi.

Edellisiin sisältymis-oppi. Ennalta muodostumis-opin likeisessä yhteydessä syntyi 17:nnellä vuosisadalla uusi teoria, joka kovin askarrutti biologien (eläinten ja kasvien elämää tutkivain tiedemiesten) ajatuksia: merkillinen "edellisiinsäsisältymis-oppi". Kun otaksuttiin, kuten olemme nähneet, että jo munassa oli olemassa koko elimistön kaikkien osien aiheet, täytyi siinä ennalta-muodostuneena olla myöskin nuoren sikiön munasarja ja siinä seuraavan sukupolven munat ja niissä taasen seuraavan sukupolven aiheena olevat munat, j. n. e. aina äärettömiin asti! Tuollaisen ajatuksen nojalla laski kuuluisa fysiologi (elontoimintaopintutkija) Haller, että hyvä jumala 6,000 vuotta takaperin -luomisen kuu- dentena päivänä -oli yht'aikaa luonut 200,000 miljoonan ihmisen sikiöt ja sisällyttänyt ne taidokkaasti arvoisan kantaäitimme Eevan munasarjaan. Vallanpa sellainenkin mies kuin suuressa arvossa pidetty filosofi Leibniz omaksui tämän mielipiteen ja käytti sitä hyväkseen monadiopissaan; ja kun sen mukaan sielu ja ruumis ovat ikuisesti erottamattomasti yhdistettyjä, omaksui hän saman mielipiteen koskemaan myöskin sielua; - "ihmisten sielut ovat olleet heidän esivanhemmissaan aina Aatamista alkaen, siis oleitten alusta alkaen (!), niiden samoin aina olleissa ruumiissa".

68 

Uutismuodostus-oppi. Marraskuussa v. 1759 puolusti Hallessa tohtorinväitöskirjaansa, jolla oli nimenä "Syntymisen oppi", nuori, 26-vuotias lääketieteenharjottaja Kaspar Friedrich Wolff. Nojautuen sarjaan mitä vaivalloisimpia ja huolellisimpia havaintoja, hän todisti, että koko vallitseva ennaltamuodostumisoppi oli väärä. Haudottavassa kananmunasssa ei alussa ole vielä jälkeäkään myöhemmästä linnunruumiista ja sen osista; sitävastoin on sen asemasta, tunnetun keltaisen ruskuaisen yläpuolella, pieni, pyöreä, valkea levy. Tämä ohut "sikiölevy" käyensin pitkänpyöreäksi ja jakautuu sitte neljäksi päällekkäiseksi kerrokseksi, neljän tärkeimmän elinjärjestelmän aiheiksi: ylimmästä syntyy hermosto, sen alla olevasta lihasjärjestelmä, sen alla olevasta verisuonisto ynnä sydän ja alimmasta suolikanava. Siten siis, sanoo Wolff aivan oikein, ei sikiökehitys ole ennaltamuodostuneiden elimien kehkeytymistä joistakin pikku alkeista, vaan sarja uusien muotojen kehittymistä, todellista "uutismuodostumista"; osa syn tyy toisen perästä, ja kaikki ilmenevät alussa yksinkertaisessa muodossa, joka on vallan erilainen kuin siitä myöhemmin kehittynyt ruumiin osa; kukin ruumiin osa syntyy mitä merkillisinten muutosten kautta. Vaikka tämä suuri keksintö olisi heti voitu todistaa paikkansa pitäväksi uudestaan tutkimalla jo havaittuja tosiasioita, ja vaikka tuolle keksinnölle perustuva "syntyoppi", ei varsinaisesti ollutkaan mikään teoria, tieteisoppi, vaan pelkkä yksinkertainen tosiasia, ei se kuitenkaan saanut puoleen vuosisataan vähintäkään kannatusta. Varsin suurena esteenä sille oli Hallerin mahtava auktoriteetti, joka itsepintaisesti vastusti sitä vetoamalla dogmiin: "Ei ole mitään syntyä! Mikään eläinruumiin osa ei ole muo- 

70 

dostunut toisesta, vaan kaikki ovat yht'aikaa luodut." Wolff, jonka täytyi muuttaa Pietariin, oli jo kauan ollut kuollunna, kun jenalainen Lorenz Oken (1806) uudestaan keksi ja oikealla tavalla selitti hänen havaitsemansa, mutta sittemmin unohdetut tosiasiat. 

Sikiölehtioppi. Sitte kun Oken oli osottanut oikeaksi Wolffin uutismuodostusopin, ryhtyivät useat nuoret saksalaiset luonnontutkijat innokkaasti tarkemmin tutkimaan sikiökehitystä. Huomattavin näistä tutkijoista oli Karl Ernst Baer, hänen kuuluisa pääteoksensa "Eläinten kehityshistoria, havaintoja ja mietelmiä " ilmestyi v. 1828. Paitsi sitä että siinä on selvästi ja täydellisesti kuvattu sikiökehityksen kulku, on siinä tähän kuvaukseen sitäpaitsi liitetty runsaasti nerokkaita mietteitä. Ne kaksi lehtimäistä tai kalvomaista kerrosta, jotka ensiksi havaitaan syntyneinä korkeampien luurankoisten pyöreässä sikiölevyssä, jakautuvat Baerin havaintojen mukaan aluksi kumpikin kahdeksi lehdeksi, ja nämä neljä sikiölehteä muuttuvat sitte neljäksi putkeksi. Sangen monimutkaisten uutismuodostustapahtumain kautta syntyvät niistä sitten elimet, ja syntyvät ne ihmisellä ja kaikilla luurankoisilla pääasiassa samalla tavalla. Monista Baerin yksityisistä keksinnöistä oli tärkeimpiä ihmisen muna eli munasolu. Siihen asti oli ihmisen, samoinkuin kaikkien muittenkin nisäkkäiden munina pidetty pieniä rakkuloita, joita on runsaasti munasarjassa. Vasta Baer osotti (1827), että varsinaiset munat ovat näissä n.s. Graafin rakkuloissa, ja että ne ovat paljon pienempiä, läpimitaltaam vain 0,2 mm. olevia pallosia, jotka suotuisissa olosuhteissa juuri paljain silmin erottaa pieninä pisteinä. Myöskin havaitsi hän ensimäisenä, että tällaisesta imettäväisen pienestä munasolusta ensin kehit-

 70

tyy luonteenomainen sikiön rakkula-aste (blastula), ontto rakkula, jonka sisus on täynnä nestemäistä ainetta, ja jonka seinämän muodostaa ohut kalvomainen solukerros.

Munasolu ja siemensolu. Kymmenen vuotta sen jälkeen kun Baer sikiölehtiteoriansa kautta oli laskenut lujan perustan sikiöopilIe, tuli sille uusi tärkeä tehtävä kun esitettiin soluteoria (1838). Missä suhteessa ovat eläinten muna ja siitä syntyvät sikiölehdet kudoksiin ja soluihin, joista täysin kehittyneen eläimen ruumis on pantu kokoon? Tämän tärkeämerkityksellisen kysymyksen oikea selvittäminen onnistui 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla kahdelle Johannes Müllerin oppilaalle, Robert Remakille ja Albert Köllikerille. He todistivat, että muna ei alkuaan ole muuta kuin yksinkertainen solu, ja että myöskin ne lukuisat sikiöosaset eli "vakoutumispalloset" jotka yhä uudistuneiden jakautumisten kautta siitä syntyvät, ovat yksinkertaisia soluja. Näistä "vakoutumissoluista" rakentuvat ensin sikiölehdet, ja sitte näissä tapahtuvan työnjaon ja erilaistumisen kautta eri elimet. Kölliker suureksi ansiokseen todisti, että myöskin urospuolisten eläinten limamainen siemenneste on kokoonpanoltaan paljain silmin näkymättömiä pieniä soluja. Liikkuvaiset nuppineulanmuotoiset siemeneliöt (siemensolut) eivät ole muuta kuin omituisia "siimasoluja", kuten minä (1866) ensimäisenä olen todistanut sienieläinten siittiöihin nähden. Siten oli molempiin eläinten tärkeisiin siitosaineisiin, nimittäin urospuoliseen siemeneen ja naaraspuoliseen munaan nähden todistettu, että soluoppi pitää paikkansa niihinkin nähden.

Gastrea-oppi. Kaikki vanhemmat sikiökehitystutkimukset koskivat ihmistä ja korkeampia luurankoisia, ennenkaikkea linnunsikiötä, sillä kananmuna on suurin 

71 

ja mukavin esine sellaisissa tutkimuksissa käytettäväksi ja sitä on aina tarpeellisessa määrässä saatavissa; hautomakoneessa voi sangen mukavasti hautoa munan ja silloin hetki hetkeltä havaita kaikki siinä tapahtuvat muutokset munan kehittyessä kolmen viikon kuluessa yksinkertaisesta munasolusta valmiiksi linnunruumiiksi. Baer oli voinut todistaa vain luurankoisten eri luokkiin nähden että niillä sikiölehtien luonteenomainen muodostuminen ja eri elimien synty on samallainen. Sitävastoin näytti luurangottomien lukuisissa luokissa - siis eläinten suuren enemmistön keskuudessa -sikiömuodostuminen tapahtuvan oleellisesti erilaisella tavalla, ja useimmilta noista luurangottomista näyttävät todelliset sikiölehdet kokonaan puuttuvan. Vasta 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla osotettiin, että sellaiset on havaittavina myöskin eri luurangottomien sikiökehityksessä; siten osotti tämän Kölliker (1844) pääjalkaisiin nähden ja Huxley (1849) meduusoihin nähden. Erittäin tärkeäksi tuli sitte Kowalevskin (v. 1866 tekemä) keksintö, että alhaisin luurankoinen, suikulainen eli Amphioxus, kehittyy aivan samalla, jopa sangen alkuperäisellä tavalla kuin muuan luurangoton, näennäisesti sukulaisuudessa siitä varsin kaukainen vaippaeläin, merituppi eli Ascidia. Myöskin erilaisiin matoihin, piikkinahkaisiin ja nivel-eläimiin nähden todisti Kowalevski, että niilläkin on havaittavissa samallainen sikiölehtien kehitys. Minä itse tutkin siihen aikaan (vuoden 1866 jälkeen) sieni-eläinten, korallien, meduusain ja uimapolyyppien kehityshistoriaa, ja kun minä myöskin näissä monisoluisten eläimien alimmissa luokissa kaikkialla havaitsin vallitsemassa samallaisen kahdell alkeissikiölehden kehittymisen, tulin siihen vakaumukseen, että tämä merki- 

72 

tyksellinen sikiökehitystapahtuma koko eläinkunnassa, on sama. 

Erittäin tärkeältä näytti minusta siinä suhteessa se seikka, että sienieläimillä ja alemmilla polttiaiseläimillä (polyypeillä, meduusoilla), pitkän ajan tai jopa koko elinajankin kuluessa, ruumiin muodostaa vain kaksi yksinkertaista solukerrosta. Jo Huxley oli meduusoilla niitä verrannut luurankoisten molempiin alkeissikiölehtiin. Nojautuen näihin havainnoihin ja vertailuihin, esitin sitte 1872 teoksessani "Kalkkisienien biologia" n. s. gastreaopin, jonka tärkeimmät oppilauselmat ovat seuraavat: I. Koko eläinkunta jakautuu kahteen oleellisesti erilaiseen ryhmään: yksisoluisiin alkueläimiin (Protozoa) ja monisoluisiin kudoseläimiin (Metazoa); alkueläinten elimistönä on koko elinajan yksinkertainen solu (harvemmin löyhä soluyhteys, jossa ei vielä voi puhua kudosmuodostuksesta). II. Sitävastoin on kudoseläinten elimistö vain ensimäisessä alussaan yksisoluinen, mutta myöhemmin kokoonpantu monista soluista, I jotka muodostavat kudoksia. III. Vain kudoseläimillä kehittyy todellisia sikiölehtiä, ja näistä kudoksia, joita ei alkueläimillä vielä ole ensinkään. IV. Kaikilla kudoseläimillä syntyy aluksi vain kaksi alkeissikiölehteä, joilla kaikkialla on sama oleellinen merkitys: ulommaisesta, iholehdestä, kehittyy ulommainen ihonpeite ja hermosto, sisemmästä, suolilehdestä, sitävastoin suolikanava ja kaikki muut elimet. V. Sinä sikiömuotona, joka kaikkialla aluksi alkaa kehittyä hedelmäitetystä munasta ja joka on kokoonpantu noista molemmista alkeissikiälehdistä, on suolitoukka eli maljakkosikiä (gastrula); sen maljakkomainen, kaksikerroksellinen ruumis muodostaa alkuaan keskustaansa yksinkertaisen ruokaasulattavan 

73 

ontelon, alkusuolen, jonka yksinkertaisena aukkona on alkusuu. Nämä ovat monisoluisen eläinruumiin vanhimman kehitysasteen elimet, ja sen seinämän molemmat solukerrokset ovat sen vanhimmat kudokset; kaikki muut elimet ja kudokset ovat vasta myöhemmin näistä kehittyneet. VI. Tästä kaikkien kudoseläinten heimojen ja luokkien gastrulan, maljakkosikiön, samallaisuudesta eli sisäisestä vastaavaisuudesta vedin minä biogeneettisen (elämänsynnyn) peruslain mukaisesti sen johtopäätöksen, että kaikki kudoseläimet alkuaan polveutuvat yhteisestä kantamuodosta, gastreasta, ja että tällä ikivanhalla, kauan sitte sukupuuttoon kuolleella kantamuodolla oleellisesti on ollut nykyaikaisen, periytymisen kautta säilyneen gastrulan ruumiinmuoto ja kokoonpano. VII. Tämän, sikiökehityksen tosiasioita vertailemalla tehdyn, sukukehitystä koskevan johtopäätöksen osottaa oikeaksi myöskin se, että vielä nykyäänkin on olemassa eräitä gastreadeja, samoinkuin muidenkin eläinsukujen vanhimpia muotoja, ja että noiden gastreadien elimistö vain sangen vähän kohoaa näiden viimeksimainittujen yläpuolelle. VIII. Kun tarkataan eri kudoseläinten kehittymistä gastrulasta edelleen, on erotettava kaksi eri pääryhmää: vanhemmilla on telovatsallisilla (Coelenteria) ei vielä ole ruumiinonteloa eikä verta eikä peräaukkoa; siten on laita gastreadien, sienieri, polttiaiseläimien ja laakamatojen. Nuoremmilla vatsaontelollisilla (Coelomaria) sitävastoin on varsinainen ruumiinontelo ja yleensä myöskin verta ja peräaukko; niihin kuuluvat madot (Vermalia) ja korkeammat eri eläinryhmät, jotka ovat niistä kehittyneet, piikkinahkaiset, nilviäiset, niveleläimet, vaippaeläimet ja luurankoiset. 

74 

Ihmisen munasolu ja siemensolu. Ihmisen muna on, kuten kaikkien muidenkin kudoseläinten muna, yksinkertainen solu, ja tällä pienellä pallomaisella munasolulla (joka on läpimitaten vain 0,2 mm.) on sama ominainen luonne kuin kaikkien muidenkin, eläviä poikasia synnyttävien imettäväisten munasolulla. Sama pitää paikkansa miehen siitossoluihin eli siittiöihin, pienen pieniin, nauhamaisiin siimasoluihin, nähden, joita on miljoonittain jokaisessa miehen siemenen pisarassa; niitä pidettiin ennen eloisan liikkeensä vuoksi erikoisina "siemeneläväisinä". Myöskin näiden molempien tärkeiden sukupuolisolujen syntyminen sukupuolirauhasissa on samallaista ihmisellä kuin muillakin nisäkkäillä; sekä munat naisen munasarjassa että siittiöt miehen kiveksissä eli siemensarjassa syntyvät kaikilla luurankoisilla samalla tavalla, siitä solukerroksesta, joka sisäpuolelta peittää ruumiinontelon.

Hedelmöittyminen. Tärkein hetki jokaisen ihmisen, samoin kuin jokaisen muunkin kudoseläimen elämässä on se hetki, jolloin hänen yksilöllinen olemassaolonsa alkaa; se hetki on se, jolloin molempien vanhempien sukupuolisolut kohtaavat toisensa ja sulautuvat yhteen muodostaakseen yhden ainoan yksinkertaisen solun. Tämä uusi solu, "hedelmöitetty munasolu", on se yksilöllinen kantasolu, josta yhä uudestaan tapahtuvan solunjakautumisen kautta syntyvät sikiölehtien solut ja gastrula, sikiön maljakkomainen aste. Vasta tämän kantasolun muodostumisella, siis itse hedelmoittymistapahtumalla, alkaa henkilön, itsenäisen olennon, olemassaolo. Tämä sikiökehitystä koskeva tosiasia on erittäin tärkeä, sillä jo yksin siitä voi tehdä mitä laajakantoisirnpia johtopäätöksiä. Ensinnäkin seuraa siitä 

75 

se kiistämätön asia, että ihminen, samoin kuin kaikki muut kudoseläimet, on periytymisen kautta saanut kaikki henkilölliset ominaisuutensa, ruumiilliset ja henkiset, molemmilta vanhemmiltaan; ja edelleen johtuu siitä se merkitykseltään tärkeä vakaumus, että uusi, tuolla tavoin syntynyt yksilö ei mitenkään voi vaatia olevansa "kuolematon".

Hedelmöittymisen ja sukupuolisen siitoksen yksityiskohtaisemmat tapahtumat yleensä ovat senvuoksi merkitykseltään mitä tärkeimpiä; yksityiskohdissaan tunnemme ne vasta vuodesta 1875 alkaen. Ainoa oleellinen tapahtuma hedelmöittymisessä on molempien sukupuolisolujen ja niiden keskusosasien yhtyminen. Miljoonista miehen siittiösoluista, joita parveilee naisen munasolun ympärillä, tunkeutuu vain yksi ainoa sen soluaineeseen. Molempien solujen solutumat, siementuma ja munatuma, sulavat yhteen. Siten syntyy uusi solu, jossa ovat yhtyneinä molempien vanhempien perinnölliset ominaisuudet; siementuma siirtää isän, munasolun tuma äidin luonteenominaisuudet kantasolalle, josta sitte lapsi kehittyy; siten on asianlaita niin ruumiillisiin kuin henkisiinkin ominaisuuksiin nähden. 

Ihmisen sikiöaiheet. Sikiölehtien muodostuminen kantasolun perättäisten jakautumisten kautta, gastrulan ja edelleen siitä kehittyvien sikiömuotojen syntyminen tapahtuu ihmisellä aivan samalla tavoin kuin muillakin korkeammilla nisäkkäillä, ja ovat siinä havaittavissa samat erikoispiirteet, jotka erottavat tämän ryhmän sitä aiemmista luurankoisista. Merkityksellinen kordulaksi eli "selkäjännetoukaksi" nimitetty sikiömuoto, joka aluksi syntyy gastrulasta, on kaikilla luurankoisilla kaikkeen oleelliseen nähden samalla tavalla muodostu- 

76 

nut: yksinkertainen suora selkäjänne, korda, kulkee toukalla pitkän, pyöreän, kilpimäisen ruumiin pituussuuntaan läpi koko ruumiin; selkäjänteen yläpuolelle kehittyy ulommaisesta sikiölehdestä selkäydin, alapuolelle suoliputki. Sitte vasta ilmaantuvat selkäjänteen kummallekin puolelle, oikealle ja vasemmalle, "alkunikamain" sariat sekä lihaslevyjen aiheet, joiden kehittymisellä alkaa luurankoisruumiin jakautuminen eri jäseniin. Suolen etupäässä ovat molemmin puolin kidusraot, nielusta johtavat aukot, joiden kautta kalaesi-isillämme suuhun otettu hengitysvesi alkuaan tuli ulos pään sivuilta. Sitkeästi periytyen on nämä kidusraot, joilla oli merkitystä vain kalankaltaisille vedessä eläville esi-isille, - nykyään aluksi vielä ihmiselläkin samoin kuin kaikilla muillakin luurankoisilla; myöhemmin ne häviävät. Vieläpä senkin jälkeen kun päässä jo on alkanut näkyä viisi aivorakkoa, sivuilla silmien ja korvien aiheet, kun* kalankaltaisen ihmissikiön ruumiissa jo ovat tulleet esiin molempien raajaparien aiheet pyöreähköjen litteiden silmukoiden muotoisina, on ihmissikiö muodoltaan niin muiden luurankoisten sikiön kaltainen, että sitä ei voi niistä erottaa.

Luurankoisten sikiöitten samallaisuus. Se ulkonaisen ruumiinmuodon ja sisäisen rakenteen oleellinen samanlaisuus, mikä on havaittavissa ihmisen ja muitten luurankoisten sikiöissä tällä aikaisella kehitysasteella, on ensiarvoinen sikiökehityksellinen tosiasia; siitä voi biogeneettisen (elämänsyntyä koskevan) peruslain nojalla vetää mitä tärkeimpiä johtopäätöksiä. Sillä tuota tosiasiaa ei voi selittää muuten kuin otaksumalla että on kysymyksessä polveutuminen yhteisestä kantamuodosta. Kun näemme, että määrätyllä kehitysasteella ihmisen

77 

ja apinan, koiran ja kaniinin, sian ja lampaan sikiöt kyllä voi tuntea korkeampien luurankoisten sikiöiksi, mutta että niitä muuten ei voi erottaa toisistaan, niin voi tämän tosiasian selittää vain yhteisen polveutumisen nojalla. Tämä selitys näyttää sitä varmemmalta; kun seuraamme myöhemmin tapahtuvaa noiden sikiömuotojen erilaistumista. Kuta lähempänä toisiaan kaksi eläinmuotoa ovat koko ruumiinmuodostukseensa nähden, sitä kauemman pysyvät myöskin niiden sikiöt kehityksessään samanlaisina, ja sitä kauemman pysyvät ne myöskin ryhmänsä sukupuussa yhdessä, sitä läheisemmin ovat ne toisilleen "sukua". Senvuoksi ovat ihmisen ja ihmisenmuotoisten apinain sikiöt myöhemminkin vielä mitä suurimmassa määrässä toistensa kaltaisia, ovat sitä vielä korkeallakin kehitysasteella, jolloin ne heti voi erottaa muitten nisäkkäiden sikiöistä. 

Ihmisen sikiökalvot. Juuri puheena olleen samallaisuuden suuri merkitys käy ilmi, paitsi luurankoisten sikiöitä sellaisinaan verratessa, myöskin kun verrataan niiden sikiökalvoja. Kaikki kolmen korkeamman luokan, matelijoitten, lintujen ja nisäkkäiden, luurankoiset eroavat nimittäin alempien luokkien luurankoisista senkautta että niille muodostuu ominaisia sikiökaIvoja, amnion (sikiövesirakko) ja serolemma (herakalvo). Näihin nesteellä täytettyihin rakkoihin on sikiö suljettuna ja on senkautta suojassa painolta ja sysäyksiltä. Tämä tarkotuksenmukainen suojalaitos on todennäköisesti kehittynyt vasta sitte, kun vanhimmat matelijat (alkumatelijat), kaikkien sikiövesirakkoeläinten yhteiset kantamuodot, olivat täydellisesti mukautuneet maaelämään. Niiden suoranaisilta esi-isiltä, sammakkoeläimiItä, puuttuu tämä sikiökalvomuodostuminen vielä, samoin kuin 

78 

kaloilta; se ei ollut näillä vedessäelävillä eläimillä tarpeellinen. Näiden suojakalvojen kehittymisen kanssa likeisessä yhteydessä tapahtuu kaikilla sikiövesirakko-eläimillä kaksi muutakin muutosta, ensinnäkin katoavat kokonaan kidukset (samalla kun kiduskaaret ja niiden väliset raot yhä edelleen periytyvät "surkastuneina eliminä") ja toiseksi muodostuu näille eläimille n. s. allantois. Tämä rakkomainen, vedellä täytetty pussi kasvaa kaikkien sikiövesirakkoeläinten sikiöillä sikiön vatsaontelosta esiin eikä ole mitään muuta kuin suurentunut sammakkoeläinesi-isien virtsarakko. Sen sisimmästä ja alimmasta osasta muodostuu myöhemmin sikiövesirakkoeläinten pysyväinen virtsarakko, samalla kun suurempi, sikiön ruumiin ulkopuolella oleva osa surkastuu. Tavallisesti on tällä muodostumalla kauan tärkeä merkitys sikiön hengityselimenä, kun sen seinämälle leviää mahtavia verisuonia. Sekä sikiökalvojen että myöskin allantoisin syntyminen tapahtuu ihmisellä aivan samoin kuin kaikilla muillakin sikiövesirakkoeläimillä, ja on siinä suhteessa ihmisellä havaittavana aivan sama kasvamisen monimutkaisempi kehityskulku; ihminen on todellinen sikiövesirakkoeläin.

Ihmisen istukka. Ihmisen sikiön ravitseminen äidinruumiissa tapahtuu omituisen, mitä runsasverisimmän elimen, niin sanotun plasentan eli istukan välityksellä. Tapahtuneen lapsensyntymisen jälkeen irtautuu se ja tulee ulos niin sanottujen "jälkeisten " nimellisenä. Istukan muodostaa kaksi oleellisesti erilaista osaa, lapsen istukka-osa ja äidin istukkaosa. Viimeksimainitussa on runsaasti sokkeloita, joihin verta tulee kohdun verisuonien kautta. Lapsen istukka-osan sitävastoin muodostaa runsas haarainen nukka, jota kasvaa lapsella

79 

allantoisin ulkopinnassa ja johon veri tulee lapsen napasuonista. Lapsen istukkaosan ontot verellätäytetyt istukkahaarat kasvavat äidin istukkaosan verisokkeloihin, ja molempien väliset ohuet seinämät ohenevat niin paljon, että niiden lävitse voi tapahtua ravitsevan verinesteen välitön aineenvaihto. 

Istukkaeläinten eri ryhmissä on äidin istukkaosan kehittyminen oleellisesti erilainen. Erittäin tärkeä on Emil Selenkon vasta v. 1890 havaitsema tosiasia, että juuri ihmisenmuotoisilla apinoilla, varsinkin orangilla, siinä suhteessa on ihmisen kanssa yhteisiä eräät erikoisuudet, joita ei ole havaittavina millään muilla eläimillä. Tässäkin siis taasen toteutuu Huxleyn n. s. pithekometraväite: "Ihmisen ja ihmismuotoisten apinain välinen eroavaisuus on pienempi kuin viimeksimainittujen ja alempien apinain välinen eroavaisuus", Luulotellut "todistukset ihmisen ja apinain verenheimolaisuutta vastaan" osottautuvat tosioloisia seikkoja lähemmin tutkittaessa tässäkin taas päinvastoin mitä tärkeimmiksi perusteiksi sen puolesta.

Jokainen luonnontutkija, joka avoimin silmin tunkeutuu näihin hämäriin, mutta mitä suurimmassa määrin mieltäkiinnittäviin meidän sikiökehityksemme sokkelokäytäviin, ja joka kykenee arvostellen vertaamaan niitä muissa nisäkkäissä havaittaviin vastaaviin tosiseikkoihin, on havaitseva niiden mitä suurimmassa määrin valaisevan ihmisen sukukehitystä. Sillä sikiökehityksen eri asteet luovat periytymisilmiöinä kirkasta valoa meidän esi-isäsarjamme vastaaviin asteisiin, kuten biogeneettinen (elämänsynnyn) peruslaki opettaa (kts. 5 luku). Mutta myöskin mukautumisilmiöt, häviäväisten sikiö- 

80 

elimien – luonteenomaisten sikiökalvojen ja ennen kaikkea istukan – kehittyminen antaa meille aivan varmaa tietoa meidän ja kädellisten läheisestä sukulaisuudesta.

81

Viides luku.

Ihmisen sukuhistoria. 

Monistisia tutkimuksia ihmisen alkuperästä ja hänen polveutumisestaan luurankoisista ja lähinnä kädellisistä.

Nuorin biologian (eläinten ja kasvien elämää koskevan tieteen) elävän puun suurista haaroista on se luonnontiede, jota nimitämme sukuhistoriaksi eli fylogeniaksi. Se on kehittynyt viejä paljon myöhemmin ja paljon suurempien vaikeuksien alaisena kuin sen luonnollinen sisar, sikiöhistoria eli ontogenia. Tällä oli tehtävänä saada selville ne salaperäiset tapahtumat, joiden kautta elimelliset yksilöt, eri kasvi- ja eläinoliot, kehittyvät munasta. Sukuhistorian sitä vastoin on vastattava tuohon pajjon hämärämpään ja vaikeampaan kysymykseen: "Miten ovat elimelliset lajit, eri kasvi- ja eläinlajit,- syntyneet?"

Sikiöhistoria voi ryhtyä ratkaisemaan tehtäväänsä välittömästi havainnon kokemuksellista tietä; sen tarvitsi vain päivästä toiseen ja hetkestä toiseen seurata niitä näkyväisiä muutoksia, joita elimellisten eliöitten sikiössä tapahtuu sinä lyhyenä aikana, jonka kuluessa se kehittyy munasta. Paljon vaikeampi oli jo ennakolta nähden sukuhistorian tehtävä; sillä ne vitkaisat 

82 

vähitellentapahtuvan muuttumisen ilmiöt, jotka saavat aikaan kasvi- ja eläinsukujen syntymisen, tapahtuvat huomaamatta vuosituhansien ja vuosimiljoonain kuluessa; niiden välitön havaitseminen on mahdollista vain sangen ahtaissa rajoissa, ja verrattomasti useimmista näistä historiallisista tapahtumista voi päätelmiä tehdä vain epäsuoraan: toisiinsa vertaillen käyttämällä niitä kokemusperäisiä tiedonlähteitä, jotka kuuluvat sangen eriaisille aloille, palentologian (muinaiseliötutkimuksen), ontogenian (sikiöhistorian l. yksilökehityksen) ja morfologian (muoto-opin) aloille. Lisäksi tuli vielä se valtava este, jonka oli luonnolliselle sukuhistorialle valmistanut "luomishistorian" läheinen yhteys yliluonnollisten tarujen ja uskonnollisten dogmien kanssa; on senvuoksi käsitettävää, että tieteellisen todellisen sukuhistorian tuntemiseen voitiin päästä vasta monien vaivojen ja vaikeiden taistelujen kautta.

Tarunomainen luomishistoria. Kaikki vakavat yritykset, joita 19:nnen vuosisadan alkuun mennen tehtiin saadakseen vastauksen elimistöjen syntyä koskevaan kysymykseen, tapahtuivat yliluonnollisten luomistarujen tarunomaisessa sokkelorakennuksessa pysyen. Etevien ajattelijain muutamat yksinäiset pyrkimykset vapautua siitä ja päästä luonnolliseen käsitykseen asiasta jäivät tuloksettomiksi. Mitä moninaisimpia luomistaruja on kaikilla vanhemmilla sivistyskansoilla kehittynyt uskonnon yhteydessä, ja keskiajalla luonnollisesti vaati silloin valtaan päässyt kristinusko itselleen yksinoikeutta saada vastata luomiskysymykseen. Kun Raamattua pidettiin kristillisen uskonnonrakennuksen horjumattomana perustana, otettiin koko luomishistoria ensimäisestä Mooseksen kirjasta. Tähän nojautui myöskin vielä suuri ruotsa- 

83 

lainen luonnontutkija Karl Linne, kun hän v. 1735 perustavassa teoksessaan "Systema Naturae" ("Luonnon järjestelmä ") ensi kerran yritti järjestää, nimittää ja luokitella lukemattomat eri luonnonesineet. Parhaimpana, käytännöllisimpänä keinona aikeensa toteuttamiseksi otti hän käytäntöön tunnetun kaksoisnimisen eri luonnonesineiden nimittämisen; jokaiselle eri eläin- ja kasvilajille antoi hän erikoisen lajinimen ja asetti tämän edelle yleisen sukunimityksen. Erikoiseksi suvuksi (genus) liitettiin aina läheissukuiset lajit (species)

Mitä haitallisimmaksi tuli tieteelle teoreettinen dogmi, jonka jo Linne itse yhdisti käytännölliseen lajikäsitteeseensä. Ensimäinen kysymys, minkä täytyi esiintyä ajattelevalle kasvi- ja eläinjärjestelmien laatijalle, oli luonnollisesti kysymys lajikäsitteen varsinaisesta olemuksesta, sen sisällöstä ja laajuudesta. Ja juuri tähän peruskysymykseen vastasi laji-käsitteen luoja mitä lapsellisimmall.a tavalla, nojautuen yleisesti oikeanapidettyyn Mooseksen luomistaruun: " On niin monta eri lajia, kuin ääretön olento alussa loi eri muotoja." Tämä dogmi teki mahdottomaksi kaiken luonnollisen selityksen lajiensynnylle. Linne tunsi vain nykyisin olevaisen eläin- ja kasvimaailman; hällellä ei ollut aavistustakaan niistä paljon lukuisemmista sukupuuttoon kuolleista lajeista, jotka maapallon historian aikaisempina kausina vaihtelevin muodostuksin olivat kansoittaneet maapallomme.

Vasta 19:nnen vuosisadan alussa opittiin Cuvierin tutkimusten kautta kivettyneitä eläimiä lähemmin tuntemaan. Kuuluisassa nelijalkaisten luurankoisten kivettyneitä luita koskevassa (v. 1812 ilmestyneessä) teoksessaan hän ensi kertaa tarkkaan kuvasi ja oikein selitti 

84 

lukuisia kivettymiä. Samalla hän todisti, että maapallon historian eri kausina on seurannut aivan eri eläinten sarja toistaan. Kun nyt Cuvier itsepintaisesti piti kiinni Linnen opista, että lajit ovat ehdottomasti pysyväisiä, luuli hän voivansa selittää niiden synnyn vain otaksumalla, että maapallon historiassa muka on seurannut suurten mullistusten ja uudistuneiden uudestaanluomisten sarja toistaan; hänen ajatuksensa mukaan kunkin suuren mullistuksen alussa tuhoutuivat kaikki elävät olennot ja sen lopulla luotiin uusi elävien olioitten joukko. Vaikka tämä Cuvierin luonnonmullistusoppi vei mitä järjettömimpiin johtopäätöksiin ja johti sulaan ihmeuskoon, tuli se kuitenkin pian yleisesti hyväksytyksi ja jäi vallitsemaan aina siksi kunnes Darwin (1859) sen kumosi. 

Muodonmuuntelu-oppi.Goethe. On helposti ymmärrettävää, että vallalla olevat opit elimellisten lajien ehdottomasta muuttumattomuudesta ja yliluonnollisesta luomisesta eivät voineet tyydyttää syvemmin ajattelevia tutkijoita. Senvuoksi näemme jo kahdeksannentoista vuosisadan toisella puoliskolla yksinäisiä eteviä miehiä yrittelemässä päästä suuren "luomiskysymyksen" luonnonmukaiseen ratkaisuun. Ennen kaikkea oli suuren runoilijamme ja ajattelijamme Wolfgang Goethe monivuotisten ja innokkaiden muoto-opillisten tutkimustensa kautta jo 18:nnen vuosisadan lopulla tullut selvästi käsittämään kaikkien elimellisten muotojen sisäisen yhtenäisyyden ja varmasti vakuutetuksi niiden yhteisestä luonnollisesta alkuperästä. Kuuluisassa teoksessaan "Kasvien muodonvaihdos" (1790) johti hän kaikki kasvien eri muodot yhdestä alkukasvista, ja kaikki kasvien eri elimet yhdestä alkuelimestä, lehdestä. Pääkallon muodos- 

85 

tumiseen nähden esittämässään nikamateoriassa kqetti hän osottaa, että kaikkien eri luurankoisten -myöskin ihmisen! -kallot ovat samallaisesti kokoonpannut määrätyllä tavalla järjestyneistä luuryhmistä, ja että nämä viimeksimainitut eivät ole mitään muuta kuin muodoltaan muuntuneita selkänikamia. Juuri Goethen syvälliset tutkimukset vertailevan luuopin alalla olivat johtaneet hänet varmaan vakaumukseen elimistöjen yhtenäisyydestä; hän oli oppinut tuntemaan, että ihmisen luusto on pantu kokoon aivan saman perusmuodon mukaisesti kuin kaikkien muidenkin luurankoisten muodostunut saman perikuvan mukaisesti, jonka osat kyllä itsessään ovat pysyväisiä mutta vaihtelevat muodoltaan ja joka yhä vieläkin muuntelee ja muodostuu suvunjatkamisen kautta". -Tämän muuttumisen eli muodonmuuntelun selittää Goethe otaksumalla että on olemassa kahden muodostelevan voiman alituinen vuorovaikutus, joista toinen on sisäinen elimistön keskihakuisvoima, "lajinmuodostusvietti", ja toinen elimistön ulkopuolinen keskipakoisvoima, muunteluvietti eli "muodonvaihdoksen aate"; edellinen vastaa sitä, mitä me nykyisin nimitämme periytymiseksi, jälkimäinen sitä, mitä me nimitämme mukautumiseksi. Miten pitkälle Goethe näiden luonnonfilosofisten tutkimustensa kautta oli päässyt tuntemaan "elimellisten luontojen muodostuksen" olemusta, ja missä määrin häntä siten voidaan pitää Darwinin ja Lamarckin huomattavimpana edeltäjänä, käy selville hänen teostensa mielenkiintoisista kohdista, joita olen koonnut "Luonnollisen luomishistoriani" neljänteen esitelmään. "Darwinin, Goethen ja Lamarckin luonnonkatsomuksesta" (Eisenachissa v. 1882) pitämässäni esitelmässä olen lähemmin perustellut mielipidet- 

86 

täni tässä asiassa. Kuitenkaan eivät nämä Goethen luonnonmukaiset kehitysajatukset, yhtävähän kuin Kantin, Okenin, Treviranuksen ja muitten 19:nnen vuosisadan alussa eläneiden luonnonfilosofien samallaiset ajatukset, pääse eräitä yleisiä vakaumuksen kohtia pitemmälle. Näiltä ajattelijoilta puuttui vielä se suuri vipu, jota "luonnollinen luomishistoria" tarvitsi tullakseen lajidogmin arvostelun tietä perustelluksi, josta työstä on meidän kiittäminen vasta Lamarckia.

Polveutumisoppi.Lamarck (1809). Muodonmuutosoppia yritti ensi kerran perinpohjaisen tieteellisesti perustella 19:nnen vuosisadan alussa elänyt suuri ranskalainen luonnonfilosofi Jean Lamarck, merkittävin pariisilaisen virkaveljensä Cuvierin vastustaja. Jo v. 1802 oli hän teoksessaan "Elävien luonnonesineiden tutkimuksia" lausunut julki uraauurtavan ajatuksen lajien muuntelevaisuudesta ja muuttumisesta, jota ajatusta hän sitte v. 1809 syvämielisen teoksensa "Eläintieteen filosofian" kahdessa nidoksessa yksityiskohtaisesti perusteli. Tässä teoksessa esitti Lamarck ensi kerran tuota vallitsevaa lajien muuttumattomuusdogmia vastaan sen oikean ajatuksen, että elimellinen "laji" on teennäinen ajatusyleistelmä, vain suhteellisen arvon omaava käsite-muodoste, samoin kuin laajempia ryhmiä tarkottavat käsitemuodosteet suku, heimo, lahko ja luokka. Hän väitti edelleen, että kaikki lajit ovat muuttuvaisia ja sangen pitkien ajanjaksojen kuluessa muuntumisen kautta syntyneet vanhemmista lajeista. Yhteiset kantamuodot, joista ne polveutuvat, olivat alkuaan aivan yksinkertaisia alempia elimistöjä: ensimäiset ja vanhjmmat muodostuivat alkusynnyn kautta elimettömästä luonnosta. Samalla kun perusmuoto periytymisen vaikutuksesta pysyy, muut- 

87 

tuvat toiselta puolen lajit mukautumisen, elimien tottumisen ja harjaantumisen, vaikutuksesta vähitellen. Myöskin meidän inhimillinen elimistömme on samalla luonnollisella tavalla muuntumisen kautta syntynyt eräistä apinankaltaisista nisäkkäistä. Kaikissa näissä tapahtumissa, kuten yleensä kaikissa 1uonnon ja hengenelämän ilmiöissä, otaksuu Lamarck todellisina, aikaansaavina syinä vaikuttamassa olevan yksinomaan mekaanisia (koneellisia), fysikaalisia (luonnonopillisia) ja kemiallisia (aineopillisia) tapahtumia. Hänen teokseensa sisältyvät puhtaasti monistisen (yhtenäisen), kehitysopille perustuvan luonnonjärjestelmän alkeet. Olisi pitänyt voida odottaa, että tämä suuremmoinen yritys polveutumisopin tieteelliseksi perustelemiseksi heti olisi järkyttänyt vallitsevan tarun lajien luomisesta ja murtanut tien luonnolliselle kehitysopille. Kuitenkin saattoi Lamarck suuren vastustajansa Cuvierin vanhoillisen auktoriteetin rinnalla saavuttaa yhtä vähän jalansijaa, kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänen virkaveljensä ja aatetoverinsa Geoffroy St. Hilaire. Ne kuuluisat taistelut, jotka tämä luonnonfilosofi v. 1830 Pariisin Akatemiassa suoritti Cuvieriä vastaan, -päättyivät tämän täydellisellä voitolla. Se mahtava kehitys, jonka alaisena biologian (eläinten ja kasvien elämää koskevan tieteen) kokemusperäinen tutkimus tuohon aikaan oli, vertailevan ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin alalla tehdyt runsaat mielenkiintoiset keksinnöt, soluopin synty ja sikiökehityksen edistykset antoivat eläintieteilijöille ja kasvitieteilijöille niin runsaasti kiitollista tutkimusaihetta, että sen ohella aivan unohdettiin lajien synnyn vaikea ja hämärä kysymys. Tyydyttiin rauhassa perinpäiseen luomisdogmiin. Vieläpä 

88 

senkin jälkeen kun suuri englantilainen luonnontutkija Charles Lyell 1830 geologian (maanmuodostumaopin) perusteita koskevassa teoksessaan oli osottanut vääräksi Cuvierin eriskummaisen luonnonmullistusopin ja todistanut, että maapallomme epäelimelliseen luontoonsa niihden oli syntynyt luonnollisen ja yhtäjaksoisen kehityksen kautta, ei hänen yksinkertaista yhtäjaksoisuusoppiaan ensinkään sovellettu elimelliseen luontoon. Ne luonnollisen sukuhistorian alkeet, jotka olivat salattuina Lamarckin teoksessa, unohdettiin aivan samoin kuin oli unohdettu ne luonnollisen sikiöhistorian alkeet, jotka Kaspar Friedrich Wolff 50 vuotta aikaisemmin oli esittänyt. Kummassikin tapauksessa kului täysi puoli vuosisataa, ennenkuin merkitsevimmät luonnollisen kehityksen aatteet saivat asianmukaisen tunnustuksen. Vasta senjälkeen kun Darwin 1859 aivan toiselta puolelta oli käynyt käsiksi luomiskysymykseen ja onnellisesti siinä suhteessa käyttänyt hyväkseen runsaat, sillävälin kootut kokemusperäisen tiedon aarteet, alettiin taas muistaa Lamarckia, hänen huomattavinta edeltäjäänsä. 

Valintaoppi. Darwin (1859). Charles Darwinin ennenkuullimaton menestys on kaikille tunnettu. Kukaan muu meidän aikamme lukuisista suurista henkisen työn sankareista ei ole yhdellä ainoalla klassillisella teoksella saavuttgnut niin valtavaa, niin syvällistä ja niin laajakantoista menestystä kuin Darwin v. 1859 kuuluisalla pääteoksellaan: "Eläin- ja kasvikunnan lajien synty luonnollisen valinnan eli täydellisinten rotujen säilymisen kautta elämisen taistelussa". Tosin on Johannes Müllerin aikaansaama vertailevan ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin uudistus avannut koko biologialle uuden, hedelmällisen kauden, tosin olivat Schleidenin ja 

89 

Schwannin toimittama soluopin perustelu, Baerin aikaansaama sikiöhistorian uudistus, Robert Mayerin ja Helmholtzin perusteleman substanssilain (maailman perusaineen lain) esittäminen ensi-arvoisia tieteellisiä suurtöitä; mutta millään niistä ei ole ollut syvyyteen ja laajuuteen nähden niin valtavaa, koko meidän inhimillisen tietomme mullistavaa vaikutusta, kuin Darwinin opilla lajien luonnollisesta syntymisestä. Sillä sillähän oli ratkaistu tuo hämärä "luomiskysymys", ja samalla suurisisältöinen "kysymysten kysymys", kysymys ihmisen itsensä todellisesta olemuksesta ja synnystä.

Jos vertaamme toisiinsa molempia muodonmuunteluopin suuria perustajia, niin huomaamme Lamarckilla vallitsevana taipumuksen deduktsioniin, s. o. yksityiskohtaisten seikkojen päättämiseen yleisestä säännöstä ja täydellisen luonnonkuvan luomiseen, Darwinilla sitä-vastoin huomaamme vallitsevana induktsionin, s. o. yksityisistä tapauksista yleisen säännön päättävän tutkimusmenettelyn käyttämisen ja varovaisen pyrkimyksen perustella polveutumisopin eri osat mahdollisimman tarkkaan havainnoilla ja kokeilla. Samalla kun ranskalainen luonnonfilosofi laajassa määrässä kävi yli kokemusperäisen tiedon silloisten rajojen ja oikeastaan esitti tulevaisen tutkimuksen ohjelman, oli englantilaisella kokeidentekijällä sitävastoin se suuri etu osanaan, että voi perustellen esittää siihen asti käsittämättömänä kokoontuneen kokemusperäisen tiedon joukkoa yhdistävän selitysperiaatteen. Se selittää miksi Darwinin menestys oli yhtä valtava kuin Lamarckin oli ollut mitätön. Mutta Darwinilla ei ollut suuri ansio yksin siinä, että hän kokosi kasvien ja eläinten elämää koskevien eri tutkimusalojen yleiset tulokset polveutumis 

90 

opin yhteiseen polttopisteeseen ja sen kautta selitti ne yhtenäisesti, vaan hän keksi myöskin valinnanajatuksessaan tuon tärkeän muutoksia aikaansaavan tekijän, jota Lamarck vielä ei ollut tuntenut. Käytännöllisenä eläintenkasvattajana soveltaen keinotekoisen valinnan kokemukset vapaassa luonnontilassa oleviin elimistöihin ja keksimällä että "olemisen taistelu" on sinä tekijänä joka luonnollisessa valinnassa vaikuttaa valikoimisen, loi Darwin suurimerkityksellisen valintaoppinsa, varsinaisen darwinismin.

Sukuhistoria (1866). Niistä lukuisista ja tärkeistä tehtävistä, jotka Darwin asetti nykyaikaiselle biologialle, oli lähimpiä eläintieteen ja kasvitieteen järjestelmän uudistus. Kun olemassaolevia lukemattomia eläin- ja kasvilajeja ei oltu "luotu" yliluonnollisen ihmeen tietä, vaan ne olivat "kehittyneet" luonnollisen muuttumisen kautta, niin ilmeni, että niiden "luonnollinen järjestelmä samalla myöskin oli niiden sukupuu, niin että niiden suurempi tai pienempi läheisyys niiden luonnollisten tunnusmerkkiensä mukaan muodostamassa järjestelmässä samalla osotti myöskin niiden suurempaa tai pienempää sukulaisuutta sukuhistorian kannalta. Ensimäisen yrityksen järjestelmän muuttamiseksi tätä ajatusta vastaavaksi tein minä itse (1866) teoksessani "Generelle Morphologie der Organismen" ("Elimistöjen yleinen muoto-oppi"). Siihen asti oli "kehityshistorialla" sekä eläintieteen että kasvitieteen piirissä tarkotettu elimellisten yksilöjen kehityshistoriaa. Minä sitävastoin perustellen esitin mielipiteen, että tämän sikiöhistorian (ontogenian) rinnalla toisena, yhtäoikeutettuna ja siihen läheisesti liittyvänä haarana oli sukuhistoria (fylogenia). Molemmat kehityshistorian ovat ovat minun käsitykseni 

91 

mukaan mitä läheisimmässä syyperäisessä yhdyssuhteessa toistensa kanssa; tämä yhdyssuhde riippuu periytymis- ja mukautumislakien keskenäisestä vuorovaikutuksesta; sen ilmaisee tarkkaan ja laajasisältäisesti minun esittämäni "biogeneettinen peruslaki", "eltimtinsynnyn peruslaki".

Luonnollinen luomishistoria (1868). Kun uudet, "Yleisessä muoto-opissa " esitetyt mielipiteet, huolimatta ankaran tieteellisestä esitystavasta, saavuttivat asiantuntevain ammattitoverien piirissä sangen vähän huomiota ja vielä vähemmän hyväksymistä, koetin minä pienemmässä, kansantaiuisemmin kiriotetussa teoksessa esittää niiden tärkeimmän osan suuremmalle, sivistyneelle lukijapiirille. Tämä tapahtui v. 1868 ilmestyneessä teoksessani "Natürliche Schäpfungsgeschichte". ("Luonnollinen luomishistoria"), joka sisältää kansantajuisia tieteellisiä esitelmiä kehitysopista yleensä ja Darwinin, Goethen ja Lamarckin kehitysopista erittäin. Jos "Yleiselle muoto-opille" toivomani menestys oli ollut paljon pienempi kuin kohtuudenmukaisesti sopi odottaa, niin oli päinvastoin "Luonnollisen luomishistorian" menestys sitä paljon suurempi. Huolimatta monista puutteistaan on tämä kirja suuresti edistänyt meidän nykyaikaisen kehitysoppimme perusajatusten leviämistä laajempiin piireihin. Kuitenkin voin minä siinä vain yleisin piirtein esittää pääasian eläin- ja kasvilajien luonnollisen järjestelmän uudistamisen sukuhistorian kannalta. Mutta sittemmin olen laajasti esittänyt tuossa aikaisemmassa teoksessani esittämättä jääneen sukukehityksellisen järjestelmän perustelun myöhemmässä suuremmassa teoksessa "Systematische Phylogenie" ("Järjestelmällinen polveutumishistoria"), jossa

92 

esitin elimistöjen luonnollisen järjestelmän suunnitelman niiden sukuhistorian perustalla. Sen ensimmäinen nidos (ilmestynyt v. 1894) käsittelee alkeiselimistöjä ja kasveja, toinen (1896) luurangottomia eläimiä, kolmas (1895) luurankoisia eläimiä. Pienempien ja suurempien ryhmien sukupuut on siinä esitetty niin yksityiskohdittain, kuin minun tietoni noiden kolmen suuren "sukuasiakirjan", muinaiseliötutkimuksen, sikiöhistorian ja muoto-opin, alalla vaan sallivat. 

Elämänsynnyn peruslaki. Jo teoksessani "Elimistöjen yleinen muoto-oppi" olin yhdeksi muodonmuunteluopin tärkeimmistä käsitteistä esittänyt sen likeisen syyperäisen yhdyssuhteen, mikä minun vakaumukseni mukaan on elimellisen kehityshistorian molempien haarojen välillä, ja tarkassa muodossa ilmaissut tämän käsityksen esittämissäni useammissa "väitteissä sikiöhistoriallisen ja sukuhistoriallisen kehityksen syyperäisestä yhdyssuhteesta". Esittämäni väitteen muoto oli seuraava: "Sikiökehitys on lyhyt ja nopea sukukehityksen toistuminen". Jo Darwin oli (1859) terottanut teoriansa suurta merkitystä sikiökehityksen selvittämiselle, ja Fritz Müller oli valaissut (1864) samaa seikkaa esimerkkinään yksi ainoa eläin luokka, äyriäiset, nerokkaassa teoksessaan "Für Darwin" ("Darwinin puolesta"). Minä itse olen sitte yrittänyt todistaa tuon elämänsynnyn peruslain yleistä paikkansapitäväisyyttä ja perustavaa merkitystä useissa teoksissani, vallankin teoksessani " Biologie der Kalkschwämme" ("Kalkkisienien biologia"), joka ilmestyi v. 1872, ja "Studien zur Gasträatheorie" ("Gastrea-opillisia tutkimuksia"), joka ilmestyi vv. 1873-1884. Niissä esitetyn opin sikiölehtien samansyntyisyydestä eri eläimillä sekä palingenian (sikiösynnyn) ja kenogenian

93

(sukusynnyn) suhteista ovat useat muiden eläintieteilijäin teokset sittemmin todistaneet oikeaksi; sen kautta on käynyt mahdolliseksi todistaa monimuotoisessa eläinten sikiökehityksessä vallitsevien luonnollisten lakien yhtenäisyys, niiden sukuhistoriaan nähden tulee siitä tulokseksi yhteinen polveutuminen yhdestä mitä yksinkertaisimmasta kantamuodosta.

Ihmisen kehitys (1874). Polveutumisopin laajanäköinen perustaja Lamarck oli jo 1809 oikein ymmärtänyt, että tuo oppi oli pätevyydeltään yleinen, ja että siis myöskin ihminen, korkeimmallekehittyneenä nisäkkäänä oli johdettava kehittyneeksi samasta rungosta kuin kaikki muutkin nisäkkäät, ja nämä taas edelleen samasta sukupuun vanhemmasta haarasta kuin kaikki muutkin luurankoiset, Hän oli myöskin jo viitannut niihin seikkoihin, joiden kautta voitaisiin tieteellisesti selittää ihmisen polveutuminen apinasta, lähisukuisimmasta nisäkkäästä. Darwin, joka luonnollisesti oli tullut samaan vakaumukseen, sivuutti pääteoksessaan (1859) tahallaan tämän hänen oppinsa vastenmielisimmän johtopäätöksen ja on vasta myöhemmin (1871) ilmestyneessä teoksessaan "Ihmisen polveutuminen ja sukupuolinen valinta" nerokkaasti sen esittänyt. Sillävälin oli jo hänen ystävänsä Huxley (1863) sangen terävästi lausunut tämän polveutumisopin tärkeimmän johtopäätöksen kuuluisassa pienessä teoksessaan "Todistuksia ihmisen asemasta luonnossa ". Vertailevan ruumiinrakenneopin ja sikiöhistorian avulla ja nojautuen muinaiseliötutkimuksen tosiasioihin osotti Huxley, että "ihmisen polveutuminen apinasta" oli välttämätön darwinismin johtopäätös, ja että muuta tieteellistä selitystä ihmissuvun synnystä ei yleensä voida antaa. 

94 

Lisäseurauksena tästä tärkeästä tiedosta oli vaikea tehtävä tutkia, mitkä olivat tertiääriajalla (kts. muist. siv. 27) eläneet ihmisen läheissukuisimmat nisäkäs-esi-isät, sekä lisäksi saada selville vanhempien eläimellisten esi-isien pitkä sarja, esi-isien, jotka olivat eläneet maanpallon kehityksen aikaisemmilla kausilla ja kehittyneet lukemattomien vuosimiljoonien kestäessä. Tämän suuren historiallisen tehtävän ratkaisua eri otaksumien nojalla olin minä yrittänyt jo 1866 "Yleisessä muoto-opissani"; edelleen olen tuota ratkaisua kehittänyt v.1874 teoksessani "Anthropogenia" ("Ihmisen kehitys"), jonka ensimäisessä osassa käsittelin ihmisen sikiöhistoriaa, toisessa hänen sukuhistoriaansa. Tämän teoksen viidennessä uudistetussa painoksessa (1903) on se selvitys ihmisen kehityshistoriasta, mikä meidän tietojemme nykyisellä kannalla minun vakaumukseni mukaan eninten lähenee totuuden kaukaista päämäärää; teosta kirjottaessani pyrin aina mahdollisimman yhtäläisesti ja yhtenäisesti käyttämään kaikkia kolmea kokemusperäisen tiedon lähdettä, muinaiseliötutkimusta, sikiöhistoriaa ja muoto-oppia (eli vertailevaa ruumiinrakenneoppia). Varmaa on, että myöhemmät sukuhistorialliset tutkimukset tulevat monissa kohdin yksityisseikkoihin nähden täydentämään ja oikaisemaan siinä esitettyjä polveutumista koskevia otaksumia; mutta yhtä varmasti olen vakuutettu siitä, että siinä esitetty ihmisen sukuhistoria suurissa piirteissään vastaa totuutta. Sillä luurankoiskivettymäin historiallinen sarja vastaa täydelleen sitä muoto-opillista kehityssarjaa, jonka meille esittää vertaileva ruumiinrakenneoppi ja sikiökehitys: siluuri- kauden (kts. tähän ja seuraaviin nähden muist. siv. 27) kalojen jälkeen tulevat devonikauden keuhkokalat, kivi-

95 

hiilikauden sammakkoeläimet, permisen kauden matelijat ja mesozooisen ajan nisäkkäät; näistä taas ilmaantuvat ensiksi triaskaudella alimmat muodot, nokkaeläimet, sitte jurakaudella pussieläimet ja niiden jälkeen liitukaudella vanhimmat istukkaeläimet. Näistä viimeksimainituista taas esiintyvät ensiksi vanhirnmalla tertiääriajalla kädellisten alhaisimmat esi-isät, puoliapinat, sitten varsinaiset apinat, ja niiden joukossa kapeanenäisistä ensiksi koiranmuotoiset apinat, myöhemmin ihmisenmuotoiset apinat; eräästä näiden viimeksimainittujen haararyhmästä on plioseeniaialla kehittynyt mykkä apina-ihminen (latinalaiselta nimeltään Pithecanthropus alalus), ja tästä vihdoin puhuva ihminen.

Paljon vaikeampi ja epävarmempi kuin tämä meidän luurankois-esi-isiemme sarja, on selville saada sen edellisten luurangottomien esi-isiemme sarja; sillä niiden pehmeistä luurangottomista ruumiista ei ole jäänyt nähtäväksemme minkäänlaisia kivettyneitä jäännöksiä; muinaiseliötutkimus ei voi tässä antaa meille minkäänlaisia todistuksia. Sitä tärkeämmiksi tulevat tässä vertailevan ruumiinrakenneopin ja sikiöhistorian tietolähteet. Kun ihmisen sikiö käy kehityksessään läpi saman kordula-asteen (selkäjännetoukka-asteen) kuin kaikkien muidenkin luurankoisten sikiö, kun se yhtäläisesti kehittyy gastrulatoukan (maljakkosikiön) kahdesta sikiölehdestä, teemme me elämänsynnyn peruslain mukaisesti sen johtopäätöksen; että ihmisellä ennen on ollut vastaavia esi-isämuotoja (madot ja gastreadit). Mutta kaikkein tärkein on se merkitykseltään perustava tosiasia, että myöskin ihmisen sikiö, samoin kuin kaikkien muidenkin eläinten sikiö, alkuaan kehittyy yksinkertaisesta solusta; sillä tämä kantasolu - "hedelmöitetty 

96 

kehityssarja yksityiskohdissaan voidaan vielä nykyistä varmemmin saada selville. Sille jää varmana historiallisena tosiasiana olemaan se tärkeämerkityksellinen tieto, että ihminen polveutuu lähinnä apinasta ja edelleen pitkästä sarjasta alempia luurankoisia. Tämän väitteen loogillista perustelua olen korostanut jo v. 1866 " Yleisen muoto-oppini" seitsemännessä osassa (siv. 427): " Väite, että ihminen on kehittynyt alemmista luurankoisista, ja lähinnä varsinaisista apinoista, on erikoisjohtopäätös, joka ehdottoman välttämättömästi seuraa laajojen havaintojen oikeaksi osottamasta polveutumisopin yleisestä laista".

Tämän, merkitykseltään perustavan väitteen täydelleen todistamiseksi ja tunnustetuksi saattamiseksi ovat merkitykseltään mitä tärkeimmiksi tulleet viime vuosikymmenien muinaiseliötutkimukselliset löydöt, varsinkin lukuisat tertiääriajan sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden suhteen tehdyt hämmästyttävät löydöt ovat tehneet meille mahdolliseksi esittää tämän tärkeimmän eläinluokan polveutumishistorian peruspiirteissään aina alimmista, munivista nokkaeläimistä ihmiseen asti. Istukkaeläinten neljä pääluokkaa, petoeläinten, jyrsijäin, kavieoläinten ja kädellisten muotorikkat joukot, näyttävät syvien kuilujen toisistaan erottamilta, kun niiden edustajina pidämme silmällä vain niiden nykyään vielä eläviä jälkeläisiä. Mutta nuo kuilut täyttyvät kokonaan ja noiden neljän ryhmän väliset jyrkät eroavaisuudet häviävät tykkänään, kun vertaamme toisiinsa niiden tertiääriajalla eläneitä, nyt sukupuuttoonkuolleita esi-isiä, ja kun tutkimuksissamme laskeudumme aina vanhimman tertiääriajan eogeenisiin historian hämäryyksiin. Silloin näemme istukkaeläinten suurta alaluokkaa edustamassa, 

97 

vät tykkänään, kun vertaamme toisiinsa niiden tertiääriajalla eläneitä, nyt sukupuuttoonkuolleita esi-isiä, ja kun tutkimuksissamme laskeudumme aina vanhimman tertiääriajan eogeenisiin historian hämäryyksiin. Silloin näemme istukkaeläinten suurta alaluokkaa edustamassa, johon nyt kuuluu enemmän kuin 2,500 lajia, vain pienen määrän pieniä ja merkityksettömiä "alkuistukka-eläimiä"; ja näissä alkuistukkaeläimissä näemme noiden neljän erilaisen istukkaeläinryhmän tunnusmerkit niin hämärinä ja toisiinsa sekaantuneina, että järjenmukaisesti päättäen voimme nuo entisajan eläimet selittää vain nykyaikaisten yhteisiksi kantamuodoiksi. Niillä kaikilla on oleellisesti samalla tavoin muodostunut luusto ja sama vanhimmille istukkaeläimille ominainen hampaisto, jossa on 44 hammasta; kaikkien niiden tunnusmerkkinä on pieni koko ja aivojen epätäydellinen kehitys; niillä kaikilla on lyhyet, viisivarpaiset jalat ja tasainen jalkapohja. Moniin näihin eoseeniajan vanhimpiin istukkaeläimiin nähden oli aluksi epätietoista, oliko ne luettava petoeläimiin vaiko jyrsijöihin, kavioeläimiin vaiko kädellisiin; niin kovin ovat näillä alhaisilla kehitysasteilla toistensa kaltaisia nämä neljä suurta, myöhemmin niin kovin erilaista istukkäeläinten ryhmää. Epäämättömästi on siitä vedettävä se johtopäätös, että ne kaikki polveutuvat yhdestä ainoasta kantaryhmästä. Nämä alku-istukkaeläimet elivät jo puheenaolevan aikakauden edellä käyneellä liitukaudella ja ovat ne todennäköisesti kehittyneet eräästä hyönteisellä eläneiden pussieläinten ryhmästä. 

Tärkeimmät kaikista myöhemmistä muinaismaailman eliöitä koskevista löydöistä, jotka ovat valaisseet istukka-eläinten polveutumishistoriaa, koskevat meidän omaa 

98 

sukuamme, kädellisiä. Ennen olivat niiden kivettyneet jäännökset mitä harvinaisimpia. Vielä Cuvier, tuo suuri muinaiseliötutkimuksen perustaja, väitti aina kuolemaansa (1832) saakka, että ei ole olemassa mitään kädellisten kivettymiä; tosin oli hän itse jo kuvannut erään eoseenikaudella eläneen puoliapinan (Adapis) pääkallon, mutta oli erehtynyt pitämään sitä jonkin kavioeläimen pääkallona. Mutta viime vuosikymmeninä on löydetty hyvin säilyneitä puoliapinain ja apinain kivettyneitä luurankoja jotenkin lukuisasti; niiden joukossa ovat kaikki ne tärkeät välimuodot, jotka muodostavat yhtäjaksoisen esi-isäsarjan vanhimmista puoliapinoista aina ihmiseen asti. 

Kuuluisin ja mielenkiintoisin näistä kivettymälöydöistä on jaavalainen kivettynyt apinaihminen, jonka hollantilainen sotilaslääkäri Eugen Dubois löysi v. 1891, tuo paljonpuhuttu Pithecanthropus erectus, "pystyssäkäyvä apinaihminen". Se on itse asiassa tuo paljon etsitty kädellissarjan "puuttuva nikama", kädellissarjan, joka sen kautta yhtäjaksoisesti nousee alimmista apinoista aina korkeimmalle kehittyneeseen ihmiseen. Minä olen esittänyt sen suuren merkityksen, mikä tällä merkillisellä löydöllä on, laajalti esitelmässäni "Nykyisistä tiedoistamme ihmisen alkuperään nähden", jonka pidin 26 p:nä elokuuta 1898 neljännessä kansainvälisessä eläintieteilijäin kokouksessa Cambridgessä. Muinaiseliötutkija, joka tuntee kivettyneiden muodostumisen ja säilymisen edellytykset, pitää tätä apinaihmisen löytöä erittäin onnellisena sattumana. Sillä puissa-eläjinä tulevat apinat kuoltuaan (elleivät sattumalta putoa veteen) vain harvoin sellaisiin olosuhteisiin, joissa niiden luusto voi säilyä ja kivettyä. Tämän jaavalaisen kivettyneen 

99 

apinaihmisen löydöllä on siis myöskin muinaiseliötutkimuksen puolelta todistettu "ihmisen kehittyminen apinasta" yhtä selvästi ja varmasti kuin jo ennen oli tapahtunut vertailevan ruumiinrakenneopin ja sikiöhistorian puolelta; meillä on nyt itse asiassa kaikki oleelliset polveutumishistoriamme tiedonlähteet hallussamme.


II.

Sielutieteellinen Osa.



103

Kuudes luku.

Sielun olemus.

Monistisia sielukäsitteen tutkimuksia. Tieteellisen sielutieteen tehtävät ja menettelytavat. Sielullisia muodonvaihdoksia.

Elontoiminnat, jotka yleensä yhdistetään sielunelämän eli sielullisen toiminnan käsitteeseen, ovat kaikista meidän tuntemistamme ilmiöistä toiselta puolen tärkeimmät ja mielenkiintoisimmat, toiselta puolen monimutkaisimmat ja arvotuksellisimmat. Kun luonnontuntemus itse on osa sielunelämää, ja kun samalla myöskin antropologian (ihmistieteen), samoinkuin kosmologian (maailmantieteen), edellytyksenä on oikea "sielun" tunteminen, niin voi sielutiedettä, todella tieteellistä sieluntutkimusta, myöskin pitää kaikkien muiden tieteiden perustana ja edellytyksenä; toiselta puolen nähden on se taasen filosofian, tai elontoimintaopin, tai ihmistieteen osa. 

Mutta sielutieteen luonnonmukaiselle tutkimiselle tuottaa suuren vaikeuden se, että sielutiede taasen edellyttää inhimillisen elimistön ja ennenkaikkea aivojen, sielunelämän tärkeimmän elimen, tarkkaa tuntemusta. Useimmilla niinsanotuista "sielutieteilijöistä" on näistä sielun ruumiinrakenneopillisista perusteista vain sangen 

104 

puutteellinen käsitys tai ei sellaistakaan, ja siitä saa selityksensä se ikävä tosiasia, että minkään muun tieteen alalla ei ole niin ristiriitaisia ja paikkansapitämättömiä mielipiteitä sen omasta olemuksesta ja oleellisesta tehtävästä vallitsemassa, kuin on sielutieteen alalla. Tämä sekavuus on viime vuosikymmeninä ilmennyt sitä tuntuvampana, kuta enemmän ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin suuremmoinen edistys on laajentanut tietoamme tärkeimmän sielunelimen rakenteesta ja toiminnasta.

Sieluntutkimuksen menettelytavat. Minun vakaumukseni mukaan on se, mitä nimitetään "sieluksi", todellisuudessa luonnonilmiö; katson senvuoksi, että sielutiede on luonnontieteen -ja tarkemmin sanoen elontoimintaopin, fysiologian, haara. Senvuoksi täytyy minun jo ennakolta terottaa, että emme voi hyväksyä sielutieteeseen nähden mitään muita menettelytapoja kuin ne, mitä muittenkin luonnontieteitten alalla käytetään; sellaisia ovat ensi sijassa havainnonteko ja kokeilu, toisessa sijassa kehityshistoria ja kolmannessa sijassa tieteisopillinen mietiskely, joka induktiivisia (yksityisistä tapauksista yleiseen sääntöön päättäviä) ja deduktiivisia (yleisestä totuudesta yksityiskohtaisia seikkoja päättäviä) johtopäätelmiä tekemällä koettaa päästä mahdollisimman tarkkaan tuntemaan ilmiön tuntematonta "olemusta". Sen periaatteelliseen arvostelemiseen nähden tulee meidän kuitenkin aluksi juuri tässä tarkkaan havaita dualistisen (kahtanaisuutta opettavan) ja monistisen (yhtenäisyyttä opettavan) mielipiteen vastakkaisuus. 

Kahtanaisuutta opettava sielutiede. Yleisesti vallalla oleva sielunelämän käsitys, jota me vastustamme, pitää sielua ja ruumista kahtena eri "olentona". Mo- 

105 

lemmat olennot voivat muka olla olemassa riippumattomina toisistaan eivätkä ole välttämättömästi olevat toinen toisensa yhteydessä. Elimellinen ruumis on kuolevainen, aineellinen olento, kemiallisesti kokoonpantu elävästä alkulimasta ja sen synnyttämistä yhdistyksistä. Sielu sitävastoin on kuolematon, aineeton olento, henkinen vaikuttava voima, jonka arvotuksellinen toiminta muka on meille täysin käsittämätöntä. Tämä tavallinen käsitys on sellaisenaan puhtaasti spiritualistinen, henkioppinen, s. o. se opettaa että kaikki pohjaltaan on henkeä ja riippuu hengestä; sen periaatteellinen vastakohta on eräässä mielessä materialistinen, aineoppinen, s. o. se opettaa että kaikki pohjaltaan on ainetta ja riippuu aineesta. Tuo käsitys on samalla transcendenttinen, ylimaailmainen, ja supranaturalistinen, yliluontoisopillinen; sillä se väittää että on olemassa voimia, jotka ovat olemassa ja toimivat ilman aineellista pohjaa; se perustuu otaksumalle, että luonnon ulkopuolella ja yläpuolella vielä on "henkinen maailma", aineettomuuden maailma, josta me kokemuksen tietä emme tiedä mitään, emmekä luontoomme nähden voikaan tietää.

Tämä otaksuttu "hengenmaailma", joka muka on aivan riippumaton aineellisesta esinemaailmasta, ja jonka olemassa-olon otaksumiselle perustuu dualistisen (kahtanaisuutta opettavan) maailmankäsityksen koko taidokas rakennus, on kokonaan haaveilevan mielikuvituksen tuotetta; ja sama pitää paikkansa salaperäisyyksiä uskovaan, sen kiinteässä yhteydessä olevaan luuloon että on "kuolematon sielu", minkä luulon tieteellinen paikkansapitämättömyys meidän myöhemmin on erikoisesti osotettava (XI:nnessä luvussa). Jos tässä satupiirissä 

106 

vallitsevat uskonkuvitelmat todella pitäisivät paikkansa, niin eivät niiden piiriin kuuluvat ilmiöt olisi ensinkään perusaineenlain alaisia; mutta tämän ainoan, korkeimmasta maailmantieteellisestä peruslaista olevan poikkeuksen olisi pitänyt ilmetä vasta myöhään elimellisen elämän historian varrella, koska se koskee vain ihmisen ja korkeimpien eläinten "sielua". Myöskin "vapaan tahdon" dogmi, toinen dualistisen sielutieteen oleellinen osa, on kokonaan ristiriidassa perusaineenlain kanssa.

Monistinen sielutiede. Sen luonnollisen käsityksen perusteella sitävastoin, mikä meillä on sielunelämästä, on "sielu" eräiden elämänilmiöiden kokonaissumma, ilmiöiden, jotka, samoinkuin kaikki muutkin ilmiöt, riippuvat määrätystä aineellisesta perustasta. Nimitämme tätä kaiken sielullisen toiminnan aineellista perustaa, jota ilman se ei ole ajateltavissa, toistaiseksi psykoplasmaksi (sieluplasmaksi), ja tarkemmin sanoen senvuoksi että kemiallinen tutkimus on osottanut että tuo sielu-elämän perustana oleva aine kaikkialla on ainetta, joka on luettava plasma-aineiden ryhmään, s. o. niiden munanvalkuaisaineen tapaisten hiiliyhdistysten ryhmään, jotka ovat perustana kaikille elämänilmiöille. Korkeimmilla eläimillä, joilla on hermosto ja aistimia, on sieluplasmasta erilaistumisen kautta syntynyt neuroplasma, hermoaine. Meidän katsomuksemme on tässä mielessä materialistinen, aineoppinen. Mutta se on samalla kokemusperäinen ja luontoperäinen; sillä meidän tieteellinen kokemuksemme ei ole vielä opettanut meitä tuntemaan mitään voimia, joilla ei ole aineellista perustaa, eikä mitään "hengenmaailmaa", joka olisi luonnon ulkopuolella ja luonnon yläpuolella.

Samoin kuin kaikki muutkin luonnonilmiöt, ovat

107 

sielunelämänkin ilmiöt kaikkea vallitsevan perusaineenlain alaisia; tälläkään alalla ei ole mitään poikkeuksia tästä korkeimmasta maailmantieteellisestä peruslaista. Yksinkertaisen sielunelämän ilmiöt, joita on havaittavissa yksisoluisilla alkeiselimistöillä (protisteilla) ja kasveilla -ja myöskin alhaisilla eläimillä-, niiden ärtyväisyys, niiden heijastusliikkeet, niiden tunto ja niiden itsensäsäilytyspyrkimys riippuvat niiden solujen plasmassa tapahtuvista elontoiminnallisista ilmiöistä, fysiikallisista ja kemiallisista muutoksista, jotka johtuvat osaksi periytymisestä, osaksi mukautumisesta. Mutta aivan samaa on meidän väitettävä myöskin korkeampien elinten ja ihmisen korkeampaan sieluntoimintaan nähden, mielteiden ja käsitteiden muodostumiseen sekä järjen ja tietoisuuden ihmeellisiin ilmiöihin nähden; sillä nämä ovat eläinten sukukehityksen varrella kehittyneet noista edellämainituista, ja vain keskittymisen korkeampi aste, mikä syntyy eri toimintojen läheisen ja moninaisen yhdistymisen kautta, kohottaa ne näin hämmästyttävän korkealle.

Sielutieteen käsitteitä. Tämän tieteen ensimäisenä tehtävänä on sen esineen käsitteen tarkka määrittely jota sen on tutkittava. Mutta missään tieteessä ei tämän ensimäisen tehtävän ratkaisu ole niin vaikea kuin sielutieteessä, ja tämä tosiasia on sitä merkittävämpi, kun logiikka, oppi käsitteiden muodostumisesta, itse on vain yksi sielutieteen osa. Jos vertaamme kaikkea, mitä eri aikojen arvossapidetyimmät luonnontutkijat ja filosofit ovat lausuneet sielutieteen peruskäsityksistä, niin olemme vaarassa tukehtua mitä ristiriitaisimpien mielipiteiden sekasortoon. Mitä on sitte oikeastaan "sielu"? Missä suhteessa se on "henkeen" ? Mikä merkitys oikeastaan 

108 

on "tajunnalla"? Missä eroavat toisistaan "aistimus" ja "tunto"? Mitä on "vaisto"? Miten on "vapaan tahdon" laita? Mitä on "mielle"? Mikä ero on "ymmärryksen" ja "järjen" välillä? Ja mitä on oikeastaan "mieli"? Missä suhteessa ovat toisiinsa kaikki nämä sielunelämän ilmiöt ja ruumis? Näihin ja moniin muihin niihin liittyviin kysymyksiin on annettu mahdollisimman moninaisia vastauksia; ja paitsi sitä että arvossapidetyimpien auktoriteettien mielipiteet asiassa kovasti eroavat toisistaan, niin myöskin sama tieteellinen auktoriteetti on usein oman sielullisen kehityksensä varrella täydellisesti muuttanut mielipiteitään. Varmaa on, että tämä monien ajattelijain "sielullinen muodonvaihdos" (jota tarkemmin valaisemme tämän 6:nnen luvun lopuIla), on melkoisesti edistänyt sitä tavatonta käsitteiden sekaannusta, mikä vallitsee sielutieteen alalla enemmän kuin millään muulla tietämisen alalla.

Ulkokohtainen ja omakohtainen sielutiede. Monien sielunelämänilmiöiden, ja vallankin tajunnan, aivan ominainen luonne, vaatii meitä jonkun verran muuttamaan ja muodostamaan luonnontieteellisiä tutkimustapojamme niitä sielutieteen alalle soveltaessamme. Erikoisen tärkeä on tässä se seikka, että tavallisten, ulkokohtaisten havaintojen lisäksi tässä täytyy tulla käytäntöön omakohtaisen, sisäisen havainnon, joka edellyttää meidän "minämme" sisäistä heijastelua tajunnassa. Tästä "minuuden välittömästä varmuudesta" ovat useimmat sielutieteilijät lähteneet: "Cogito, ergo sum!" "Ajattelen, siis olen olemassa". Tarkastamme senvuoksi ensiksi tarkemmin tätä tietämiseentulemisen tietä ja sitte vasta muita, sitä täydentäviä menettelytapoja.

109 

Sielun itsehavainto. Verrattomasti suurin osa kaikista niistä tiedoista, joita vuosituhansien kuluessa lukemattomissa kirjotuksissa on esitetty ihmisen sielunelämästä, on saavutettu sielun itsehavainnon tietä ja johtopäätöksien kautta, joita on tehty yhdistelemällä ja vertaamalla näitä omakohtaisia "sisäisiä kokemuksia". Tärkeisiin sielutieteen osiin, ennenkaikkea tajunnan tutkimiseen nähden, on tämä itsehavainnon tie yleensä ainoa mahdollinen; tätä tarkottavalla aivotoiminnalla on sen- vuoksi aivan erikoinen asema ja on se, enemmän kuin mikään muu, johtanut lukemattomiin filosofisiin erehdyksiin (vertaa 10:ttä lukua). Ei siis ensinkään riitä, jopa johtaa aivan epätäydellisiin ja vääriin johtopäätöksiin se, että pitäisi tätä meidän henkemme itsehavaintoa meidän tietämisemme tärkeimpänä tai yleensä ainoana lähteenä, kuten monet ja arvossapidetyt filosofit ovat tehneet. Sillä monia sielunelämän tärkeimpiä ilmiöitä, ennen kaikkea aistintoiminnoita (näkemistä, kuulemista, haistamista j. n. e.), edelleen kieltä, voi tutkia vain samaa menettelyä noudattaen kuin kaikkea muutakin elimistön elontoimintaa, nimittäin ensinnäkin perinpohjin ruumiinrakenteellisesti tutkimalla sen elimiä, ja toiseksi tarkkaan elontoimintaopillisesti tutkimalla niistä riippuvat toiminnat. Mutta toimittaakseen tätä sieluntoiminnan "ulkokohtaista havaitsemista" ja senkautta täydentääkseen "sisäisen havainnon" tuloksia, tarvitaan perinpohjaisia tietoja ihmisen ruumiinrakenneopin ja kudosopin, sikiökehityksen ja sukuhistorian aloilta. Näistä ihmistieteen välttämättömistä perusteista ei nyt enimmillä niin kutsutuista "sielutieteilijöistä" ole minkäänlaista tietoa, tai on heillä niistä mitä suurimmassa määrin puutteellinen tieto; he eivät senvuoksi 

110 

kykene saamaan riittävää käsitystä edes omasta sielustaan. Lisäksi tulee vielä se paha seikka, että tämän sielutieteilijän oma sielu on tavallisesti yksipuoliseksi kehittynyt (joskin mietiskelyurheilunsa alalla sangen korkealle kehittynyt!) korkeimmanrotuisen sivistysihmisen sielu, siis pitkän sukuhistoriallisen kehityssarjan, viimeinen pääteosa, jonka oikeaksi ymmärtämiseksi tulee ehdottomasti tuntea sen monet vanhemmat ja alemmat edeltäjät. Siinä selitys, miksi suurin osa valtavan laajaa sielutieteellistä kirjallisuutta nykyään on arvotonta hylkypaperia. ltsehavainnollinen tutkimustapa on kyllä mitä arvokkain Ja vallan välttämätöntä sieluntutkimukselle, mutta se tarvitsee ehdottomasti avukseen ja täydennyksekseen muIta tutkimustapoja.

Täsmällinen sielutiede. Kuta runsaammin 19:nnen vuosisadan kuluessa inhimillisen tiedonpuun eri haarat ovat kehittyneet, kuta enemmän eri tieteiden erilaiset tutkimustavat ovat täydellisentyneet, sitä voimakkaammaksi on tullut pyrkimys, muodostaa ne eksaktisiksi, täsmällisiksi, s. o. tutkia niiden piiriin kuuluvat ilmiöt kokemusperäisesti mahdollisimman tarkkaan ja ilmaista tutkimuksista johtuvat lait mahdollisimman täsmällisesti, mikäli se käy päinsä, matemaattisesti, s. o. suuretieteellisten lauselmien muodossa. Viimeksi mainittu on kuitenkin mahdollista vain pieneen inhimillisen tiedon osaan, etupäässä niihin tieteisiin nähden, joiden alalla pääasiallisesti on kysymys mitattavista suureista: ensi sijassa matematiikkaan (suuretieteeseen), sitte tähtitieteeseen, mekaniikkaan (liikeoppiin), yleensä fysiikan ja kemian suureen osaan nähden. Näitä tieteitä nimitetäänkin senvuoksi eksaktisiksi, täsmällisiksi tieteiksi sanan ahtaammassa merkityksessä. Sitävastoin ei ole

111

oikein, jopa johtaa vain harhaankin, kun usein nimitetään kaikkia luonnontieteitä "täsmällisiksi" tieteiksi ja asetetaan ne muiden, etupäässä historiallisten ja "hengentieteiden" vastakohdaksi. Sillä yhtä vähän kuin näiden viimeksimainittujen, voidaan myöskään luonnontieteen suurimman osan alalla noudattaa todella täsmällistä tutkimustapaa; aivan erikoisesti on näin laita biologian (eläinten ja kasvien elämää tutkivan tieteen) ja sen alalla taasen sielutieteen. Kun tämä viimeksimainittu on vain osa fysiologiaa (elontoimintaoppia), täytyy sillä yleensä olla samat perustavat tietämääntulemisen tiet kuin tälläkin. Sen täytyy mahdollisimman tarkkaan kokemusperäisesti tutkia sielunelämän tosiasialliset ilmiöt, käyttämällä siinä tarkotuksessa havainnontekoa ja kokeilua; ja sen täytyy sitte päättää sielun noudattamat lait noiden havaintojen ja kokeiden avulla saamistaan kokemuksista, tekemällä induktiivisia (yksityisistä tapauksista yleiseen sääntöön johtavia) ja deduktiivisia (yleisestä säännöstä yksityiseen tapaukseen johtavia) päätelmiä ja ilmaisemalla ne mahdollisimman tarkassa muodossa. Mutta niiden ilmaiseminen matemaattisessa (suuretieteellisessä) muodossa on helposti- ymmärrettävistä syistä mahdollinen vain sangen harvoin; matemaattisessa muodossa on sielunelämän lakeja suurella menestyksenä käytetty vain eräillä aistinfysiologian aloilla; enimmillä aivofysiologian aloilla se sitä vastoin ei käy päinsä.

Sielufysiikka.Muuatta pientä sielutieteen osaa, jona "täsmällinen" tutkimus näyttää mahdolliselta, on jo vuosikausia sangen huolellisesti tutkittu ja on se kohotettu erikoiseksi tieteenhaaraksi sielufysiikan nimellisenä. Sen perustajat, elontoimintaopintutkijat Theodor 

112 

Fechner ja Ernst Heinrich Weber, tutkivat aluksi tarkkaan aistimuksien riippuvaisuutta ulkonaisista, aistimiin vaikuttavista ärsytyksistä ja varsinkin ärsytyksen ja aistimusvoimakkuuden määrällistä suhdetta. He havaitsivat, että aistimuksen synnyttämiseksi on tarpeen määrätty vähin ärsytysvoimakkuus ("ärsytyskynnys"), ja että määrätynsuuruisen ärsytyksen tarvitsee muuttua aina määrätyn määrän ("eroavaisuuskynnys"), ennenkun aistimus huomattavasti muuttuu. Tärkeimpiin aistimuksiin (näköön, kuuloon, painamisentuntoon) nähden pitää paikkansa sääntö, että niiden voimakkuuden muutos on suhteellinen ärsytysvoiman voimakkuuden muutokseen. Tästä kokemusperäisestä "Weberin laista" johti Fechner "sielufysiikan peruslakinsa", jonka mukaan aistimusvoimakkuuden lisääntymistä aritmeettisessa sarjassa (s. o. aina yhtä suurella erällä) vastaa ärsytysvoimakkuuden kasvaminen geometrisessa sarjassa (s. o. aina määrättyä kertaa suuremmaksi). Kumminkin ovat myöhemmät tutkijat osottaneet, että tämä Fechnerin laki pitää paikkansa vain keskisuuruisiin aistimusvoimakkuuksiin nähden, ja että sillä siis ei ole sitä yleistä merkitystä, mikä sille aikaisemmin annettiin. 

Vertaileva sielutiede. Huomattava samallaisuus, mikä on olemassa ihmisen ja korkeampien eläimien -varsinkin lähisukuisten nisäkkäiden -sielunelämän välillä, on kauan sitte tunnettu tosiasia. Useimmat luonnonkansat eivät vielä nykyäänkään tee mitään oleellista eroa näiden molempien sielullisten ilmiösarjojen välillä, kuten jo yleisesti levinneet eläinsadut, vanhat sadut ja sielunvaelluksen kuvitelmat osottavat. Myös- kin useimmat klassillisen muinaisuuden filosofit olivat vakuutettuja tuosta samallaisuudesta, eivätkä havainneet 

113 

ihmisen ja eläimen sielun välillä mitään oleellista eroavaisuutta. Yksinpä Platokin, joka ensimäisenä esitti väitteen ruumiin ja sielun perusteellisesta eroavaisuudesta, pani sielunvaellusopissaan saman sielun kulkemaan perättäin eri eläin- ja ihmisruumiissa. Vasta kristinusko, joka liitti kuolemattomuususkon mitä läheisimmin uskontoon, saattoi yleisesti hyväksytyksi kuolemattoman ihmissielun ja kuolevaisen eläinsielun välisen periaatteellisen eroavaisuuden. Dualistisen (maailmassa vallitsevaa kahtanaisuutta opettavan) filosofian alalla pääsi tämä käsitys vallitsevaksi ennenkaikkea Descartes'in (1643) vaikutuksesta; hän väitti, että vain ihmisellä on todellinen "sielu" ja senkautta tunto ja vapaa tahto, että eläimet sitävastoin ovat automaatteja (itsetoimivia koneita), joilla ei ole tahtoa eikä tuntoa. Sittemmin ovat useimmat sielutieteentutkijat -niinpä myöskin Kant -kokonaan laiminlyöneet eläinten sielunelämän tutkimisen ja rajottuneet tutkimaan vain ihmissielua; ihmissielua koskevasta, usein puhtaasti sielun itsehavaintoon perustuvasta sielutieteestä puuttui vertailu, ja se jäi senvuoksi samalle aIemmalle kannalle kuin ihmistä koskeva muoto-oppi oli ollut, ennenkun Cuvier, perustamalla vertailevan anatomian, kohotti sen filosofiseksi luonnontieteeksi. 

Eläinsielutiede.Tieteellinen mielenkiinto eläinten sielunelämään heräsi uudestaan vasta 18:nnen vuosisadan toisella puoliskolla, järjestelmäopillisen eläintieteen ja elontoimintaopin edistyessä. Erikoisen elähyttävästi vaikutti Reimaruksen teos "Yleisiä, eläinten viettejä koskevia tutkimuksia", mikä ilmestyi Hamburgissa 1760. Syvällisempi tieteellinen tutkimus kävi mahdolliseksi vasta sen jälkeen kun Johannes Müller oli uudis- 

114 

tanut elontoimintaopin. Tämä nerokas tutkija, yhtäläisesti halliten koko elimellisen luonnontutkimuksen, muoto-opin ja elontoimintaopin, alaa, alkoi ensimäisenä käyttää havainnonteon ja kokeilun täsmällistä tutkimusmenettelyä elontoimintaopin koko alalla ja yhdisti sen nerokkaasti vertailevaan tutkimusmenettelyyn; hän käytti niitä tutkiessaan sekä sielunelämää sanan laajimmassa merkityksessä (kieltä, aistimuksia, aivojentoimintaa) että kaikkia muita elämänilmiöitä. Teoksensa "Ihmisen elontoimintaopin käsikirja" (1840) 6:nnessa osassa käsittelee hän erikoisesti sielunelämää ja esittää siinä 80 sivulla runsaan määrän mitä tärkeimpiä sielunelämää koskevia havaintoja. 

Kansansielutiede.Vertailevan sielu tieteen hedelmälliseksi kehittämiseksi on mitä tärkeintä, että arvostelevaa vertailua ei rajoteta koskemaan yleensä ihmistä ja eläintä, vaan että myöskin vertaillaan toisiinsa eri eläin- ja ihmisyksilöjen sielunelämän moninaisia vivahduksia. Vasta senkautta tulemme selvästi tuntemaan sielullisen kehityksen pitkän asteikon, kehityksen, joka keskeytymättömästi johtaa alimmista, yksisoluisista elämänmuodoista aina nisäkkäisiin ja, niiden huipulla, ihmiseen. Myöskin ihmissuvun omassa piirissä ovat nuo vivahdukset varsin melkoisia ja "sielunsukupuun" haarautumat mitä moninaisimpia. Kehityksen alimmalla asteella olevan raaimman luonnonihmisen ja sen korkeimmalla asteella olevan täydellisimmän sivistysihmisen sielullinen ero on tavaton, paljon suurempi kuin yleensä otaksutaan. Tällä tiedon alalla on varsinkin 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla "luonnonkansojen ihmistiede" suuresti edistynyt ja vertaileva kansantiede saavuttanut suuren merkityksen sielutieteen 

115 

tutkimukselle. Ikävä vaan että tämän tieteen suuremmoisesti kertynyttä raaka-aineistoa ei vielä ole riittävästi arvostellen muokattu. 

Yksilöhistoriallinen sielutiede. Kaikkein laiminlyödyimpänä ja vähinten käytettynä kaikista sielutieteen tutkimustavoista on aina viime aikoihin asti ollut sielun kehityshistoria; ja kuitenkin juuri tämä harvoin kulettu tie johtaa meidät pikaisimmin ja varmimmin sielutiedettä koskevien ennakkoluulojen, dogmien ja erehdysten pimeän aarniometsän läpi selvään ymmärtä- miseen useissa kaikkein tärkeimmissä sielunelämän kysymyksissä. Kuten kaikilla muillakin elimellisen kehityshistorian aloilla, asetan tässäkin aluksi vastakkain ne molemmat sen päähaarat, jotka ensiksi erotin v. 1866: sikiöeli yksilöhistorian (ontogenian) ja sukuhistorian (fylogenian). Sielun yksilöhistoria tutkii sielun vähitellen tapahtuvaa ja asteettaista kehitystä määrätyssä yksityisessä henkilössä ja pyrkii oppimaan tuntemaan niitä lakeja, jotka ovat tämän kehityksen syynä. Erääseen tärkeään inhimillisen sielunelämän puoleen nähden on tässä suhteessa jo vuosituhansien varrella sangen paljon tehty; sillä järkiperäisen kasvatusopin täytyi jo aikaisin asettaa tehtäväkseen oppia tieto-opillisesti tuntemaan lapsen sielun asteettainen kehitys ja sen kehitysmahdollisuudet, koska se muuten ei voinut suorittaa tehtäväänsä, lapsen sielun sopusointuista kehittämistä ja ohjaamista. Mutta enimmät kasvatusoppineet ovat olleet idealistisia (hengen kaiken olemukseksi ja perustaksi käsittäviä) ja dualistisia (kahtanaisuutta opettavia) filosofeja ja ovat senvuoksi ryhtyneet tehtäväänsä jo ennakolta omaksuneina perinnäiset spiritualistisen (henkioppisen) sielutieteen ennakkoluulot. Vasta 

116 

muutamia vuosikymmeniä sitte ovat tämän dogmaattisen suunnan rinnalla saavuttaneet suurempaa vaikutusta luonnontieteelliset katsantokannat ja tutkimusmenettelyt; nyt pyritään entistä enemmän myöskin lapsen sielunelämää tutkittaessa käyttämään apuna kehitysopin periaatteita. Lapsen sielun yksilöllinen raaka-ainehan on jo ennakolta määrätty vanhemmilta ja esivanhemmilta tapahtuvan periytymisen kautta; kasvatuksen kauniina tehtävänä on kehittää se runsaaseen kukoistukseen älyllisen opetuksen ja siveellisen kasvatuksen, siis mukauttamisen, kautta. Perustan meidän aikaisemman sielullisen kehityksemme tuntemiselle on laskenut vasta Wilhelm Preyer (1882) mieltäkiinnittävässä saksankielisessä teoksessaan "Lapsen sielu, havaintoja ihmisen henkisestä kehityksestä ensimäisinä ikävuosina." Ihmisyksilön sielun myöhempien kehitysvaiheiden tuntemiseen nähden on vielä sangen paljon tehtävänä; kokemus alkaa tässäkin osottaa elämänsynnyn peruslain oikean ja arvostelevan käyttämisen tieteellisen tutkimuksen selväksi opastajaksi. 

Sukuhistoriallinen sielutiede. Uusi, hedelmällinen korkeamman kehityksen jakso alkoi sielutieteelle, samoin kuin kaikille muillekin biologisille tieteille, kun Charles Darwin alkoi siihen sovelluttaa kehitysopin periaatteita. Hänen käänteentekevän teoksensa "Lajien synnyn" (1859) seitsemäs luku käsittelee vaistoa; siinä esitetään arvokas todistus, että eläinten vaistot, samoin kuin niiden kaikki muukin elontoiminta, on historiallisen kehityksen yleisten lakien alainen. Eri eläinlajien erikoiset vaistot kehittyvät mukautumisen kautta, ja nämä "saavutetut muutokset" siirtyvät periytymisen kautta jälkeläisille; niiden säilymiseen ja syntymiseen nähden on 

117 

"olemisentaistelun" kautta tapahtuvalla luonnollisella valinnalla sama kehittävä merkitys kuin kaikkiin muihinkin elontoiminnan muutoksiin nähden. Myöhemmin on Darwin useissa teoksissa kehittänyt tätä perustavaa mielipidettä edelleen ja osottanut, että samat "henkisen kehityksen" lait vallitsevat koko elimellisessä maailmassa, ihmisessä samoin kuin eläimissä ja näissä samoin kuin kasveissa. Elimellisen maailman yhteys, minkä selittää sen yhteinen alkuperä, on siis olemassa myöskin sielunelämän koko alaan nähden, yksinkertaisimmasta, yksisoluisesta elimistöstä aina ihmiseen asti. 

Darwinin sielutieteen edelleen kehittämisestä ja sen erikoisesta käyttämisestä sielunelämän kaikille eri aloille on meidän kiittäminen mainiota englantilaista luonnontutkijaa George Romanesta. Ikävä kyllä esti hänen liian aikainen kuolemansa hänet täyttämästä suurta työtään, jonka tarkotuksena oli esittää kaikki vertailevan sielutieteen osat yhtenäisesti monistisen kehitysopin hengessä. Ne kaksi tämän teoksen osaa, jotka ovat ilmestyneet, ovat arvokkaimpia sielutieteellisen kirjallisuuden tuotteita. Sillä uskollisesti noudattaen meidän nykyaikaisen inonistisen luonnontutkimuksemme periaatteita on siinä ensinnäkin järjestettyinä esitetty tärkeimmät tosiasiat, mitkä vuosituhansien kuluessa havaintojen ja kokeiden kautta on kokemusperäisesti todettu vertailevan sielutieteen alalla; toiseksi on ne objektiivisesti arvostellen tarkastettu ja tarkotuksenmukaisesti ryhmitetty; ja kolmanneksi johdetaan niistä ne sielutieteen tärkeimpiä yleisiä kysymyksiä koskevat järjenmukaiset johtopäätökset; mitkä yksin ovat sopusoinnussa meidän nykyaikaisen monistisen maailmankatsomuksemme periaatteiden kanssa. Romaneksen teoksen ensi-

118 

mäisellä nidoksella (ilmestynyt Leipzigissä 1885) on nimenä "Eläinkunnassa havaittava henkinen kehitys", ja esitetään siinä koko pitkä eläinkunnassa tapahtuneen sielullisen kehityksen sarja alimpien eläimien yksinkertaisimmista tuntemuksista ja vaistoista aina korkeimmalle kehittyneiden eläinten tietoisuuden ja järjen täydellisimpiin ilmiöihin asti luonnollisessa yhdyssuhteisuudessaan. Siinä on esitetty myöskin monia otteita vaistoa koskevista Darwinin jälkeensä jättämistä teoksista, ja samalla on julaistu "täydellinen luettelo kaikesta, mitä Darwin on kirjottanut sielutieteen alalta". 

Romaneksen teoksen toinen osa käsittelee "ihmisen henkistä kehitystä ja inhimillisten kykyjen alkuperää" ja on se ilmestynyt Leipzigissä 1893. Terävä sielutieteilijä esittää siinä vakuuttavan todistuksen "että eläimen jaihmisen välinen sielunelämällinen raja on poistettu";ihmisen käsitteellinen ajattelu ja käsitemuodostuskyky on vähitellen kehittynyt 1äheissukuisten nisäkkäiden käsitteettömästä ajattelusta ja mielle-elämästä. Ihmisen hengentoiminnan korkeimmat muodot, järki, kieli ja tietoisuus, ovat kehittyneet niiden vastaavista alemmista kädellis-esivanhemmilla (apinoilla ja puoliapinoilla) havaittavina olevista asteista. Ihmisessä ei ilmene yhtään ainoata "hengentoiminnan" muotoa, mikä olisi yksinomaan hänelle ominaista; hänen koko sielunelämänsä eroo läheissukuisten nisäkkäiden sielunelämästä vain kehittyneisyytensä määrään, ei laatuunsa nähden.

Sielullisia muodonvaihdoksia. Mainitsematta ei saa jäädä muuan merkillinen ilmiö, minkä olemme olleet tilaisuudessa havaitsemaan monessa huomattavassa luonnontutkijassa ja filosofissa. Tarkotamme merkillistä filosofisten periaatteiden vaihtumista, alku- 

119 

peräisen monistisen (kaiken olevaisen yhtenäisyydelle rakentavan) kannan vaihtumista myöhempään dualistiseen (maailmassa muka vallitsevaa kahtanaisuutta opettavaan) kantaan. Mieltäkiinnittävimpänä esimerkkinä sellaisesta muuttumisesta on filosofi Immanuel Kant. Arvostelevana filosofina oli hän tullut siihen vakaumukseen, että mystisismin (salaoppisuuden) kolme suurmahtia' "jumala", "tahdonvapaus" ja sielun "kuolemattomuus" -"puhtaan järjen" dogmeina -eivät olleet paikkansapitäviä. Dogmiuskoinen Kant sitävastoin myöhemmin havaitsi, että nämä kolme pääkummitusta muka ovat "käytännöllisen järjen vaatielmia" ja sellaisina välttämättömiä. Kuta enemmän nykyään uus-kantilaisten arvossapidetty koulukunta on saarnannut "palaamista Kantiin" ainoana pelastuskeinona nykyaikaisen metafysiikan (yliluonnollisia asioita selittelevän opin) kauheasta sekasorrosta, sitä selvemmäksi käy niiden molempien peruskäsitysten kieltämätön ja onneton ristiriita, joiden välillä Kant häilyi.

Saksassa pidetään nykyään yhtenä huomattavimmista sielutieteilijöistä leipzigiläistä Wilhelm Wundtia; hänellä on useimpien muiden filosofien rinnalla se korvaamaton etu, että hänellä on perusteellinen eläintieteellinen, ruumiinrakenneopillinen ja elontoimintaopillinen sivistys. Oltuaan aikaisemmin Helmholtzin oppilaana ja apulaisena, oli Wundt jo aikaisin tottunut sovelluttamaan fysiikan ja kemian peruslakeja elontoimintaopin koko alalle, siis myöskin sielutieteeseen, yhteen elontoimintaopin erikoisalaan. Tämän katsantokannan johtamana julkaisi Wundt v. 1863 arvokkaan teoksen "Luennoita ihmis- ja eläinsielun tutkimuksen alalta". Hän siinä, kuten hän itse esipuheessa sanoo, 

120 

todistaa, että tärkeimmät sielunelämän ilmiöt ovat havaittavissa tajuttomassa sielussa, ja päästää meidät luomaan "katsauksen siihen koneistoon, mikä tajutonta elämää elävällä sielun takalistolla muokkaa ne herätteet, jotka johtuvat ulkonaisista vaikutteista ". Mutta erikoisen tärkeältä ja arvokkaalta on minusta Wundti teoksessa näyttänyt se, että hän "tässä ensi kerra ulottaa voiman säilymisen lain koskemaan myöski sielullisia ilmiöitä ja todisteeksi esittää sarjan sähköfysiologisia tosiasioita", kuten hän lausuu teoksensa esipuheessa (siv. VIII). Kolmeakymmentä vuotta myöhemmin (1892) julkaisi, Wundt toisen, melkoisesti lyhennetyn ja kokonaan uudistetun painoksen teostaan "Luennoita ihmis- ja eläin- sielun tutkimuksen alalta ". Ensimäisen painoksen tärkeimmät periaatteet on tässä toisessa kokonaan hylätty, edellisen painoksen monistinen kanta on muuttunut puhtaasti dualistiseksi. Wundt itse sanoo toisen painoksen esipuheessa, että hän vähitellen on vapautunut ensimäisen painoksen suurista erehdyksistä, ja että hän "tuota teosta on jo vuosikausia osannut pitää nuoruudensyntinään"; sen johdosta "tunsi hän itseään painavan jonkinlaisen syyllisyyden tunnon, josta hän tahtoi päästä vapaaksi niin hyvin kuin se vaan kävisi laatuun". Itseasiassa ovat molempiin noihin Wundtin laajalle levinneiden "Luennoiden" painoksiin sisältyvät tärkeimmät sielutieteelliset peruskäsitykset täydelleen vastakkaisia toisilleen; ensimäisessä painoksessa puhtaasti monistisia ja materialistisia (aineoppisia), toisessa painoksessa puhtaasti dualistisia ja spiritualistisia (henkioppisia). Edellisessä käsitellään sielutiedettä luonnontieteenä, samojen periaatteiqen mukaisesti kuin koko elon-

121 

toimintaoppia, josta se on vain osa; kolmeakymmentä vuotta myöhemmin on sielutiede hänestä nähden tullut puhtaaksi hengentieteeksi, jonka periaatteet ja tutkimusesineet ovat kokonaan toiset kuin luonnontieteen. Jyrkimmin ilmenee tämä kääntymys hänen sielufyysillistä parallellismiä (sielullisen ja ruumiillisen toiminnan rinnakkaisuutta) terottavassa periaatteessaan, jonka mukaan kyllä "jokaista sielullista tapahtumaa vastaa jokin ruumiillinen tapahtumus", mutta että molemmat ovat täysin riippumattomia toisistaari, eivätkä ole luonnollisessa syysuhteessa toisiinsa. Tämä oppi ruumiin ja sielun, luonnon ja hengen kahtalaisuudesta on luonnollisesti saanut vilkkaan hyväksymisen osakseen vallitsevan koulufilosofian puolelta, joka ylistää sitä tärkeäksi edistysaskeleeksi, sitä enemmän, kun tuota oppia tunnustaa arvossapidetty luonnontutkija, jolla ennen oli meidän nykyaikaisen monismimme mukainen, vastakkainen katsantokanta. Kun minä itse kauemman kuin viisikymmentä vuotta olen ollut tällä viimeksimainitulla, "ahtaalla" katsantokannalla, enkä huolimatta kaikista hyväntahtoisimmistakaan ponnistuksista ole voinut siitä vapautua, täytyy minun luonnollisesti pitää nuoren elontoimintaopintutkijan Wundtin "nuoruudensyntiä" oikeana luonnonkäsityksenä ja tarmokkaasti puolustaa sitä vanhan filosofi Wundtin vastakkaisia käsityksiä vastaan.

Mieltäkiinnittävänä esimerkkinä samallaisesta syvällisestä muutoksesta on meillä kaksi kuuluisaa luonnontutkijaa, R. Virchow ja E. Du Bois-Reymond, heidän sielutieteellisten peruskäsitystensä muuttumista saa sitä vähemmän jättää huomaamatta, kun nämä molemmat berliiniläiset biologit (eläinten ja kasvien elämän tutki-

122 

jat) enemmän kuin 40 vuotta olivat Saksan suurimmassa yliopistossa mitä huomattavimmalla paikalla ja ovat sekä suoraan että epäsuoraan mitä syvällisimmin vaikuttaneet nykyaikaiseen henkiseen elämään, Rudolf Virchow, solutautiopin ansiokas perustaja, oli tieteellisen toimintansa parhaana aikana, 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla (ja varsinkin Würzburgissa olonsa aikana, vuosina 1849-1856), puhdas monisti, häntä pidettiin silloin yhtenä uudestaan heräävän "materialismin" etevimmistä edustajista, tuon "materialismin", jota vuonna 1855 varsinkin opetti kaksi kuuluisaa, melkein samaan aikaan ilmestynyttä kirjaa: Ludwig Büchnerin "Woima ja aine" ja Karl Vogtin " Umpi-usko ja tiede". Yleiset biologiset katsomuksensa ihmisessä havaittavista elämänilmiöistä - kaikki käsitettyinä konemaisiksi luonnonilmiöiksi - esitti Virchow silloin sarjassa mainioita artikkeleja julkaisemansa aikakauslehden ("Archiv mr pathologische Anatomie") ensimäisissä nidoksissa. Epäilemättä huomattavin näistä tutkielmista ja se, missä hän selvimmin esittää silloisen monistisen maailmankatsomuksensa, on "Tieteellisen lääkintäopin yhtenäisyyspyrkimyksiä" koskeva puhe (1849), Tarkotuksellisesti ja vakuutettuna sen filosofisesta arvosta varmaan Virchow v, 1856 asetti tämän "lääketieteellisen uskontunnustuksen" teoksensa "Kootut tieteellistä lääkintäoppia koskevat tutkimukset" alkuun. Hän esittää siinä yhtä selvästi kuin varmasti meidän nykyisen monismimme perusajatukset, sellaisina kuin minä ne tässä "maailmanarvotusten" ratkaisua silmälläpitäen esitän; hän puolustaa sitä käsitystä, että ainoata oikeutettua on kokemusperäinen tiede, jonka ainoita luotettavia lähteitä ovat aistintoiminta ja aivotoiminta; hän vas- 

123 

tustaa yhtä ehdottomasti käsitystä ihmisen olemuksen kahtanaisuudesta, kaikkea uskoa niinsanottuun ilmestykseen ja yliluonnolliseen. Ennen kaikkea terottaa hän ihmisen yhtenäisyyttä, hengen ja ruumiin, voiman ja aineen erottamatonta yhteyttä; esipuheensa lopulla (siv. 4) lausuu hän: "Olen vakuutettu siitä, että en milloinkaan tule kieltämään väitettä ihmisen olemuksen yhteydestä ja sen väitteen johtopäätöksiä". Ikävä kyllä oli tämä "vakaumus" paha erehdys; sillä 28 vuotta myöhemmin esitti Virchow aivan vastakkaisia periaatteellisia käsityksiä; niin tapahtui tuossa paljonpuhutussa puheessa "Tieteen vapaudesta nykyaikaisessa valtiossa" , jonka hän v. 1877 piti Münchenissä luonnontutkijainkokouksessa, ja jonka hyökkäykset olen osottanut vääriksi v. 1878 ilmestyneessä kirjasessani " Vapaa tiede ja vapaa oppi".

Samallaisia ristiriitaisuuksia tärkeimpiin filosofisiin periaatteisiin nähden, kuin Virchowissa, on ilmennyt myöskin Emil Du Bois-Reymondissa ja on hän senkautta saavuttanut dualististen koulukuntien ja ennen kaikkea "taistelevan kirkon" äänekkään hyväksymisen. Kuta enemmän tämä Berlinin akatemian oppinut yleensä oli esittänyt meidän monismimme periaatteita, kuta enemmän hän itse oli vaikuttanut vitalismin (elämänvoimaopin) ja ylimaailllallisia asioita opettavan elämänkäsityksen vastustalliseksi, sitä äänekkäämpi oli vastustajien riemunhuuto, kun hän v. 1872 vaikuttavassa "ignorabimus"-puheessaan (ignorabimus = emme tule koskaan tietämään) selitti, että "tajunta" on ratkaisematon maailmanarvotus ja yliluonnollisena ilmiönä toista kuin kaikki muu aivotoiminta. 

Täydellinen filosofisten periaatteiden vaihdos, jonka 

124 

tapaamme näiden ja muiden kuuluisain ajattelijain "sielullisessa muodonvaihdoksessa", on sangen merkillinen ilmiö. Nuoruudessaan hallitsevat nämä rohkeat ja nerokkaat luonnontutkijat katseellaan koko biologisen tutkimuksensa alan ja pyrkivät innokkaasti saavuttamaan yhtenäisen, luonnollisen tietämisperustan; vanhuudessaan ovat he muka tulleet ymmärtämään, että tämä ei ole täysin saavutettavissa, ja senvuoksi hylkäävät he tuon perustan mieluummin kokonaan. Näiden sielullisten muodonvaihdosten puolustamiseksi voivat he luonnollisesti väittää, että heiltä nuoruudessa on jäänyt huomaamatta suuren tehtävän vaikeudet ja että he ovat erehtyneet todellisista päämääristä; vasta kypsyneemmällä iällä ja koottuaan paljon kokemusta ovat he muka tulleet vakuutetuiksi erehdyksistään ja löytäneet todellisen tien totuuden lähteelle. Mutta voi myöskin vastakkaisesti väittää, että nämä tieteen suurmiehet nuorem- pana ryhtyivät suoremmin ja rohkeammin tehtäväänsä, että heidän, katseensa silloin oli selvempi ja heidän arvostelukykynsä parempi; myöhempien vuosien kokemukset eivät aina johda tietämisen rikastumiseen, vaan myöskin sen hämäröitymiseen, ja vanhuuden tullessa saa yleinen taantuminen vallan sekä aivoissa että muissa elimissä. Joka tapauksessa on tämä muodonvaihdos itsessään opettavainen sielullinen tosiasia; sillä se monien muiden "mielenmuutoksen" muotojen ohella todistaa, että korkeimmissa sieluntoiminnan muodoissa tapahtuu elämän varrella yhtä oleellisia yksilökohtaisia muutoksia kuin kaikissa muissakin elontoiminnan muodoissa. 

125 

Seitsemäs luku.

Erilaisia sielunelämän asteita. Monistisia tutkimuksia vertailevan sielutieteen alalta.

Erilaisia sielunelämän asteita. Vaisto ja järki.

Sen suuremmoisen edistyksen huippuna, minkä sielutiede kehitysopin avulla on saavuttanut 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla, on tieto että elimellinen maailma on sielullisesti yhtenäinen. Vertaileva sielutiede, yhdessä sielun sikiöhistorian ja sukuhistorian kanssa, ovat johtaneet meidät siihen vakaumukseen, että elimellinen elämä kaikilla asteiliaan, yksinkertaisimmasta, yksisoluisesta alkeiselimistöstä aina ihmiseen asti, on kehittynyt sainoista alkeellisista luonnonvoimista, aistimuksen ja liikkeen toiminnoista. Tieteellisen sieluntutkimuksen päätehtävänä ei senvuoksi vastaisuudessa tule olemaan, kuten tähän asti on ollut, yksinomaisesti omakohtainen ja sielun itsehavaintoon perustuva korkeimmalle kehittyneet filosofisielun tutkiva eritteleminen, vaan sen pitkän asteikon ulkokohtainen ja vertaileva tutkiminen, fonka läpikäyden ihmishenki vähitellen on kehittynyt alempien eläimellisten asteiden pitkästä sarjasta. Vasta 19:nnen vuosisadan viimeisillä vuosikymmenillä on vakavasti ryhdytty erittelemään tämän 

126 

sielullisen sarjan eri asteet ja todistamaan sen keskeymätön sukukehityksellinen yhtäjaksoisuus.

Sielun aineellinen perusta. Kaikki sielunelämän ilmiöt poikkeuksetta liittyvät ruumiin elävässä perusaineessa, plasmassa eli protoplasmassa (alkulimassa), tapahtuviin aineellisiin tapahtumuksiin. Olemme nimittäneet viimeksimainitusta sen osan, mikä näyttää olevan sielunelämän perustana, psykoplasmaksi, sieluplasmaksi; emme pidä sielua minään erikoisena "olentona", vaan sanomme sieluksi plasman kaikkien sielullisten toimintain yhteissummaa kokonaiskäsitteenä. "Sielu" on tässä merkityksessä yhtäläisesti elontoimintaopillinen yleistetty käsite kuin "aineenvaihdon" tai "sikiämisen" käsitteet ovat. Ihmisellä ja korkeammilla eläimillä on psykoplasma, elimien ja kudosten pitkälle kehittyneen työnjaon vuoksi, erilaistuneena hermoston osana, hermosolujen ja niiden muualle ruumiiseen johtavien haarojen, hermosäikeiden, neuroplasmana, hermoplasmana. Sitävastoin alemmilla eläimillä, joilla ei vielä ole mitään eri hermoja ja aistimia, ei psykoplasma vielä ole kehittynyt itsenäiseksi erilaistuneena toimimaan, yhtä vähän kuin niin on laita kasveillakaan. Yksisoluisilla alkeiselimistöillä on psykoplasma samaa kuin niiden koko elävä protoplasma. Kaikissa tapauksissa, niin tällä sielullisen kehityssarjan alimmalla kuin noilla sen korkeimmillakin asteilla, on välttämätöntä, että psykoplasma on määrätyllä tavalla kemiallisesti kokoonpantua ja fysiikalliselta laadulta määrätynlaatuista, jos mieli "sielun" toimia. Niin on laita sekä alkueläinten plasmallisten aistimusten ja liikkeiden alkeellisen sieluntoiminnan että korkeampien eläinten ja ihmisen aistimien ja aivojen monimutkaisempien toimintamuotojen. Psykoplasman työsken- 

127 

telyyn, jota nimitämme "sieluksi", liittyy aina aineenvaihdos.

Tuntemusten erilaiset asteet. Kaikki elolliset luonnonesineet poikkeuksetta ovat tunnokkaita; ne erottavat niitä ympäröivän ulkomaailman oloja, ja nämä olot ja niiden muutokset saavat elollisissa luonnonesineissä aikaan eräitä muutoksia. Valo ja lämpö, painovoima ja sähkö, ympäristössä tapahtuvat fysiikalliset ja kemialliset muutokset vaikuttavat "kiihottavasti" tunnokkaaseen psykoplasmaan ja saavat sen hiukkeellisessa kokoonpanossa aikaan muutoksia. Sen tunnokkaisuudessa erotamme seuraavat viisi astetta: I. Elimistöjen kehityksen alimmilla asteilla on koko psykoplasma sellaisenaan tunnokas, ja siihen vaikuttava kiihotus saa siinä aikaan muutoksia; siten alemmilla alkeiselimistöillä, monilla kasveilla ja eräillä kaikkein epätäydellisimmillä eläimillä. II. Toisella asteella alkaa ruumiin pintaan kehittyä mahdollisimman yksinkertaisia aistinvälineitä; ollen muodoltaan plasmakarvoja ja pigmenttiainepilkkuja, ovat ne kosketuselinten ja silmien edeltäjiä; sellaisia on eräillä korkeammilla alkeiselimistöillä, mutta myöskin monilla alemmilla eläimillä ja kasveilla. III. Kolmannella asteella on näistä yksinkertaisista aluista erilaistumisen kautta kehittynyt erikoisia aistimia ominaisine tehtävineen: hajun ja maun kemialliset välineet, kosketuksentunnon ja lämmöntunnon, kuulon ja näön fysiikalliset elimet. Näiden korkeampien aistimien erikoistoiminta ei ole mikään eliöiden alkuperäinen ominaisuus, vaan on se saavutettu toiminnallisen mukautumisen ja jaksollisen periytymisen tietä. IV Neljännellä asteella tapahtuu hermoston keskittyminen ja samalla tunnon keskittyminen; aikaisempien eristettyjen 

128 

ja paikallisten tuntemusten yhtymisen kautta syntyy mielteitä, jotka aluksi ovat tajuttomia; siten monilla alemmilla ja korkeammilla eläimillä. V. Viidennellä asteella muodostuu hermoston keskustaan erikoinen kohta, johon saadut vaikutteet ja niistä kokoonpannut kokemukset kokoontuvat. Sen toiminnan tunnemme itsessämme tajullisena aistimuksena; samallaiset elimet on kaikilla korkeammilla luurankoisilla ja luurankoisista on sellaisia varsinkin niveleläimillä. 

Liikunnan erilaiset asteet. Kaikki elolliset luonnonesineet poikkeuksetta ovat omaehtoisesti liikkuvaisia, päinvastoin kuin jäykät ja liikkumattomat elottoman luonnon esineet (kristallit), s. o. elollisessa psykoplasmassa tapahtuu sisäisistä syistä osasien asemanmuutoksia, joilla on syynsä psykoplasman kemiallisessa kokoonpanossa. Nämä omaehtoiset elolliset liikkeet ovat osaksi suorastaan tarkkaamalla havaittavissa, mutta osaksi voi niiden tapahtumisen päättää vain epäsuorasti niiden vaikutusten nojalla. Erotamme näitä liikkeitä viisi eri astetta: I. Elimellisen elämän alimmalla asteella voimme havaita vain sellaisia kasvamis-liikkeitä, joita on havaittavina kaikissa elimistöissä. Ne tapahtuvat tavallisesti niin vitkaisasti, että niitä ei voi välittömästi havaita, vaan voi niiden tapahtumisen vain epäsuoraan päättää niiden havaittavissa olevasta tuloksesta, kasvavan esineen suuruuden ja muodon muuttumisesta. II. Monet alkeiselimistöt, vallankin ruskolevien ja vihreittenlevien ryhmiin kuuluvat yksisoluiset levät, liikkuvat erittämisen avulla, s. o. siten että yhdeltä puolelta ruumistaan erittävät limaista ainetta. III. Toiset, vedessä leijailevat elimistöt, esim. monet sädejalkaiset, uimapolyypit y. m., liikkuvat vedessä ylös ja alas, muutta- 

129 

malla ominaispainoaan, milloin ruumiinsa pinnan kautta 1isäämällä tai vähentämällä nestepitoisuuttaan, milloin erittämällä tai purkamalla itsestään ilmaa. IV. Monet kasvit, varsinkin tunnokkaat minoosat (tuntokasvit) ja eräät muut hernekasvienryhmään kuuluvat kasvit, liikuttavat lehtiään tai muita osiaan siten että muuttavat protoplasmansa jännitysvoimaa ja samalla myöskin sen painetta ympäröivää kimmoista solunseinämää vastaan. V. Tärkeimmät kaikista elimellisistä liikkeistä ovat kutistumis-ilmiöt, s. o. ruumiin pintaosien muodonmuutokset, jotka riippuvat sen osasien keskenäisistä asemanvaihdoksista; niissä on aina havaittavina kaksi liikkeen eri tilaa eli vaihetta; kokoonvetäytymisvaihe ja laajenemisvaihe. Kutistumisilmiöitä on erotettava neljä eri muotoa:V a: amebamaiset liikkeet (juurijalkaisilla, verisoluilla, pigmenttisoluilla y. m.); V b: samallaiset umpinaisten solujen sisässä tapahtuvat plasmavirtaukset; V c: väryskarvojen avulla tapahtuva liike likoeläimillä, siemensoluilla, väryskarvaisilla pintasoIukon soluilla, ja vihdoin V d: lihasliike (useimmilla eläimillä). 

Heijastus. Alkeellista sieluntoimintaa, joka syntyy tuntemuksen ja liikkeen liittymisestä toisiinsa, nimitämme heijastukseksi. Liike -olipa se sitte mitä laatua tahansa -ilmenee tässä sen kiihotuksen välittömänä seurauksena, joka "oli saanut aikaan tuntemuksen; sellaista liikettä on senvuoksi myöskin yksinkertaisimmassa tapauksessa (alkeiselimistöillä) lyhyesti nimitetty "kiiho- tusliikkeeksi". Kaikki elävä plasma on kiihottuvaista, ärtyväistä. Jokainen eliötä ympäröivässä ulkomaailmassa tapahtuva fysiikallinen tai kemiallinen muutos voi sopivissa olosuhteissa vaikuttaa psykoplasmaan kiihottavasti ja saada aikaan eli "vapauttaa" liikkeen. 

130 

Tulemme myöhemmin näkemään, miten tämä tärkeä fysiikallinen vapauttamisen käsite välittömästi liittää yksinkertaisimmat elimelliset heijastusliikkeet epäelimellisen luonnon samallaisiin koneenomaisiin liikuntatapahtumiin (esim. ruudin räjähtliessä kipinän vaikutuksesta, dynamiitin räjähtäessä sysäyksestä).

Yksinkertaisia ja yhdistettyjä heijastusliikkeitä. Tärkeä erotus, minkä muoto-opillisessa ja elontoiminta-opillisessa suhteessa teemme yksisoluisten elimistöjen (protistien, alkeiselimistöjen) ja monisoluisten elimistöjen välillä, on olemassa myöskin niiden alkeelliseen sieluntoimintaan, heijastusliikkeisiin, nähden. Yksisoluisilla protisteilla tapahtuu koko heijastusliike yhden ainoan solun protoplasman piirissä; niiden "solusielu" ilmenee vielä psykoplasman yhtenäisenä toimintana, jonka eri vaiheet alkavat eritä toisistaan vasta kun varsinaiset elimet alkavat erilaistua eläimessä. Jo solu- yhdistyksillä alkaa sieluntoiminnan toinen aste, yhdistetty heijastusliike. Lukuisat yhteiskunnittain elävät solut, jotka muodostavat nämä soluyhdistykset, ovat aina jonkinlaisessa yhteydessä keskenään, useinpa suoranaisesti säijemäisten plasmasiltojen välityksellä. Kiihotus, joka sattuu yhteen tai useampaan tämän yhtymän soluista, vaikuttaa yhdyssiltojen välityksellä muihinkin ja voi saattaa kaikki yhteisesti kutistumaan kokoon. Tällainen yhdyssuhde on olemassa myöskin monisoluisten kasvien ja eläinten kudosten solujen välillä. Sensijaan että aikaisemmin erheellisesti otaksuttiin, että kasvien kudosten solut ovat aivan eristettyinä vieretysten, on nyt todistettu että kasvien kudoksissa kaikkialla on hienoja plasmasäikeitä, jotka kulkevat paksujen solukettojen läpi ja pitävät niiden elävät plasmajoukot 

131 

aineellisessa ja sielullisessa yhdyssuhteessa keskenään. Se selittää miksi mimoosan tunnokkaaseen juureen sattunut kiihotus, minkä synnyttää sen lähettyvillä kulkevan henkilön tai eläimen t. m. s. aikaansaama maan täriseminen heti leviää kasvirungon kaikkiin soluihin ja saa aikaan sen että kasvin hennot lehdykät heti painuvat kokoon pitkin lehtiruotia ja lehtiruodit painuvat alas.

Heljastusliikkeet ja tajunta. Kysymykseen, missä määrin elimistö tietoisesti tajuaa ulkomaailman kiihotusten elimistössä aikaansaamat vastavaikutukset, ei voida antaa yleistä vastausta. Tajunnasta tiedämme mitään oikeastaan vaan sikäli, kuin se on meidän itsemme välittömästi koettavissa. Mutta heijastusliikkeiden itsensä ja erittäin myöskin niiden ruumiinrakenteellisten perusteiden vertaileva tutkimus oikeuttaa meidät otaksumaan, että ne eläimet, joilla heijastusliikkeiden alaisissa elimissään on samallainen yhdistämiskoneisto kuin meilläkin, myöskin kokevat nämä liikkeet samanlaisesti, että ne siis meidän tapaamme tajuavat ruumiillisen toimintansa. Sellaisina eläiminä on meidän otettava huomioon meille sukuhistoriallisesti läheiset luurankoiset ja luurangottomista ehkä yhteiskunnissa elävät niveleläimet ja pääjalkaiset.

Mielteiden eri asteita. Selvän tajunnan näyttämönä ovat ihmisellä ennen kaikkea mielteet, mielikuvat. Kuitenkaan ei tajunta ole mikään mielteiden oleellinen tunnusmerkki; päinvastoin- havaitsemme mielteitä kaikissa elimistöissä, ilman että katsomme niillä olevan mitään meidän elämämme kaltaista selvästi tajuista elämää. Yleensä ilmenee mielle jonkin ulkoisen esineen sisäisenä kuvana, toka on syntynyt aistimusten välityksellä.

132

I. Soluissa ilmenevät mielteet. Alimmilla asteilla havaitsemme mielteiden muodostamisen yleisenä elontoiminnallisena psykoplasman toimintana; jo yksinkertaisimmilla yksisoluisilla alkeiselimistöillä voivat aistimukset jättää psykoplasmaan pysyviä jälkiä, ja muisti voi ne tuottaa uudelleen havaittaviin. Enemmän kuin neljäntuhannen sädejalkaisten lajin joukossa, jotka minä olen kuvannut, on joka ainoalla lajilla erikoinen perinnöllinen rankomuotonsa. Tämän erikoisenlaatuisen, usein mitä monimutkaisimmin rakennetun rangon muodostumisen aina yhä samallaiseksi tuossa mahdollisimman yksinkertaisessa (enimmäkseen pallomaisessa) solussa voi selittää vain, jos otaksumme että solussa olevalla plasmalla on mielteenmuodostamisen kyky, ja erikoisesti kyky palauttaa uudestaan mieleen sellainen ruumiinmuotoa käsittävä etäisyyssuhteidentunto, josta olen puhunut sädejalkaisten sielunelämää käsittelevässä v. 1887 ilmestyneessä teoksessani (siv. 121), minkä tunnon avulla eläin sitte kykenee muodostamaan tuon rakenteeltaan monimutkaisen rankonsa.

11. Kadoksissa ilmenevtit mielteet. Jo yhdyskunnissa elävien alkeiselimistöjen soluyhdistyksissä, mutta vielä enemmän kasvien sekä alempien, hermottomien; eläinten (sienieläinten, polyyppien) kudoksissa on havaittavissa mielteiden toinen aste, jolla mielteet riippuvat monien, kiinteässä yhteydessä toistensa kanssa olevien solujen yhteisestä sielunelämästä. Kun yksikertainen kiihotus ei vain saa aikaan jonkin elimen (esim. kasvinlehden, polyypinlonkeron) yhtä ohimenevää liikettä, vaan jättää jälkeensä pysyväisen vaikutuksen, niin että se elimessä myöhemmin voi uusiutua, niin täytyy meidän tätä ilmiötä selittääksemme otaksua olevan ole- 

133 

massa kudoksissa ilmenevää mieltämistä, liittyneenä yhdistettyjen kudossolujen psykoplasmaan. 

III. Hermosolujen tajuttomat mietteet. Mielteiden kolmas, korkeampi aste on eläinkunnassa ilmenevän sieluntoiminnan tavallisin muoto; se ilmenee mielteiden keskittymisenä määrättyihill "sielusoluihin" tai hermosoluryhmiin. Samalla kun eläinkunnassa keskushermosto kehittyy yhä korkeammalle, ja sen täydellisentyminen ja sen eri osien kehittyminen erilaisiin tehtäviin yhä edistyvät, kohoaa myöskin näiden mielteiden muodostuminen yhä korkeammille asteille.

IV. Aivosolujen tajullinen mieltäminen. Vasta eläimellisen elimistön korkeimmilla kehitysasteilla kehittyy tajunta erikoiseksi hermoston määrätyn keskuselimen toiminnaksi. Sen kautta että mielteet tulevat tajullisiksi ja kehittyy runsaasti erikoisia aivojen osia tajullisten mielteiden yhdistymistä välittämään, tulee elimistö kykeneväksi niihin korkeimpiin sielullisiin toiminnoihin, joita nimitämme ajattetemiseksi ja harkinnaksi, ymmärrykseksi ja järjeksi. Vaikka sukukehityksellisen rajan vetäminen vanhempien, tajuttomien ja nuorempien, tajullisten mielteiden välille on mitä vaikeinta, näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että jälkimäiset ovat syntyneet edellisistä monia sukukehityksen haaroja myöten. Sillä tajullista ja järkevää ajattelua näyttää olevan havaittavissa, paitsi luurankoisten korkeimmilla muodoilla (ihmisellä, nisäkkäillä ja eräillä alemmilla luurankoisilla), myöskin muiden eläinryhmien kehittyneimmillä edustajilla (muurahaisilla ja eräillä muilla hyönteisillä, hämähäkeillä ja korkeammilla äyriäiseläimillä niveleläinten joukossa, pääjalkaisilla nilviäisten joukossa).

134 

Muistin eri asteita. Likeisessä yhteydessä mieltedenkehityksen eri asteiden kanssa ovat muistinkehityksen eri asteet; muisti, tämä mitä tärkein psykoplasman tehtävähän -se kun on kaiken sielunkehityksen edistymisen ehto -on olemukseltaan mielteiden toistamista. Plasman saamat vaikutteet, jotka kiihotusaistimuksena oli saanut aikaan, ja jotka pysyvästi olivat tulleet mielteiksi, elpyvät mielessä uudestaan; ne muuttuvat kykytilassa olevista (potentsiaalisista) toimintatilassa oleviksi {aktuaalisiksi). Vastaten mielteiden neljää eri astetta, voimme myöskin muistiin nähden erottaa edistyvän kehityksen neljä pääastetta.

I. Soluissa ilmenevä muisti. Syystä kyllä sanoi elontoimintaopintutkija Ewald Hering muutamassa ajatusrikkaassa tutkimuksessaan muistia "elimellisen aineen yleiseksi toiminnaksi" ja huomautti erikoisesti tämän sieluntoiminnan suurta merkitystä, "meidän kun on sitä kiittäminen melkein kaikesta, mitä me olemme ja mitä meillä on" (1870). Olen myöhemmin (1876) edelleenkehittänyt tätä ajatusta ja koettanut perustella sitä sen hedelmälliseen sovelluttamiseen nähden kehitysopin alalle; tämän olen tehnyt saksankielisessä teoksessani "Plastidulien perigeneesi eli eliöhiukkeiden aaltosynty; koe alkeellisten kehitystapahtumien koneenomaiseksi selittämiseksi". Olen siinä pyrkinyt todistamaan että "tajuton muisti" on kaikkien plastidulien eli eliöhiukkeiden yleinen, mitä tärkein toiminnan haara, eliöhiukkeiden, s. o. noiden otaksuttujen hiukkeiden tai hiukeryhmien, joita Naegeli on nimittänyt miselleiksi, eräät muut bioplasteiksi, ja joista kaikki eliöt ovat kokoonpantuja. Vain elävät eliöhiukkaset, elontoiminnallisen plasman yksilölliset hiukkeet, ovat toistamiskykyisiä ja 

135 

siis muistillisia; siinä on elimellisen luonnon ja elimettämän luonnon pääeroavaisuus. Voi sanoa: "Perinnöllisyys on eliöhiukkeen muistia, sitä vastoin muuntelevaisuus on eliähiukkeen ymmärrystä". Yksisoluisten alkeiselimistöjen alkeellisen muistin muodostavat niiden eliähiukkeiden hiukkeelliset muistit yhdessä, joista alkeiselimistöjen elävä soluruumis on kokoonpantu. Näiden yksisoluisten alkeiselimistöjen tajuttoman muistin hämmästyttävään toimintaan nähden ei mikään tosiasia liene opettavampi mainita kuin niiden suojalaitteiden, kuorien ja rankojen, tavattoman moninainen ja säännöllinen muodostuminen; varsinkin alkeiskasveihin kuuluvista ruskolevistä ja alkueläimiin kuuluvista sädejalkaisista saa siinä suhteessa runsaasti mieltäkiinnittäviä esimerkkejä. Monilla tuhansilla näiden alkeiselimistöjen lajeilla periytyyominainen rankomuoto jotenkin samallaisena sukupolvesta toiseen. (Vert. v. 1904 ilmestyneeseen Richard Semonin teokseen "Die Mneme als erhaltendes Prinzip im Wechsel des organischen Geschehens"). 

II. Kudoksissa ilmenevä muisti. Yhtä mieltäkiinnittäviä todistuksia muistin toiseen asteeseen, kudosten tajuttomaan muistiin, nähden saadaan eri elimien ja kudosten laadun perinnöllisyydestä kasvien ja alempien, hermottomien eläinten (sienieläinten y. m.) ruumiissa. Tämä toinen aste ilmenee kudosmielteiden toistumisena, tuona solumielteiden yhdistymisenä, mikä alkaa jo yhteiskunnissa elävien alkeiselimistäjen muodostuImisella. III. Samalla tavoin on kolmatta astetta, niiden eläimien "tajutonta muistia", joilla jo on hermosto, pidettävä vastaavien, eräissä hermosoluissa säilyneiden "tajut- 

136 

tomien mielteiden" uudistumisena. Useimmilla alemmilla eläimillä lienee kaikki muisti tajutonta. Mutta myöskin ihmisellä ja korkeammilla eläimillä, joilla meidän täytyy otaksua olevan tajuntaa, ovat jokapäiväisen tajuttoman muistin toiminnat verrattomasti tavallisempi ja moninaisempia kuin tajullisen muistin toiminnat; siitä saattaa meidät helposti vakuutetuiksi ennakkoluuloton niiden tuhansien tajuttomien toimien tarkastaminen, joita me joka päivä teemme tottumuksesta, niitä ajattelematta, kävellessämme, puhuessamme, kirjottaessamme, syödessämme y. m. s. toiminnassamme.

IV. Tajullista muistia, jonka eliminä ihmisellä ja korkeammilla eläimillä ovat määrätyt aivosolut, on senvuoksi pidettävä vain myöhään syntyneenä "sisäisenä heijasteluna" samojen sielullisten mielleuudistelujen korkeimpana kehitysasteena, mitkä meidän alemmilla eläimellisillä esi-isillämme ilmenivät hermosolujen tajuttomina tapahtumina. 

Mielteiden yhdistyminen. Mielteiden yhdistyminen toisiinsa on myöskin vähitellen kehittynyt alimmilta asteiltaan korkeimmille. Tämän mielleyhtymän tulokset ovat mitä moninaisimpia; mutta siitä huolimatta johtaa sangen pitkä, keskeytymätön vähittäisen kehityksen asteikko alimpien alkeiselimistöjen yksinkertaisimmista mielleyhtymistä aina sivistysihmisen täydellisimpiin aateyhtymiin. Kaikki korkeampi sielunelämä käy sitä täydellisemmäksi, kuta enemmän säännöllinen äärettömän monien mielteiden yhtyminen laajenee, ja kuta luonnollisemmin arvosteleva järki ne järjestää. Unessa, missä tämä arvostelu ei toimi, tapahtuu uudistuvien mielteiden yhtyminen usein mitä sekavimmissa muodoissa. Mutta myöskin mielikuvituksen luomuksissa,

137 

mielikuvituksen tuottaessa (olemassaolevia mielteitä moninaisesti yhdistelemällä) aivan uusia mielleryhmiä, samoin kuin aistinhairahduksissa y. m., järjestyvät mielteet usein aivan luonnonvastaisesti ja näyttää tulos senvuoksi järkevästi katsottuna järjettömältä. Aivan erikoisesti pitää tämä paikkansa yliluonnollisiin "uskon esineisiin", spiritismin ja salaoppien henkiaaveisiin nähden. Mutta juuri näitä "uskon" ja luulotellun "ilmestyksen" luonnottomia mielleyhtymiä pidetään monasti ihmisen arvokkaimpina "henkisinä hyvinä".

Vaistot. Vanhentunut keski-ajan sielutiede, jolla kumminkin vielä nykyäänkin on monia kannattajia, piti ihmisen ja eläinten sielunelämää aivan erilaisina ilmiöinä; se johti edellisen "järjestä", jälkimäisen "vaistosta". Perinnäistä luomiskertomusta vastaavasti otaksuttiin, että jokainen eläinlaji luomisessa oli luojalta saanut määrätyn, tajuttoman sielunlaadun, ja että tämä jokaisen eliiInlajin "luonnonvietti" muka oli yhtä muuttumaton kuin sen ruumiillisenkin elimistön uskottiin olevan. Sitten kun jo Lamarck (1809) esittäessään polveutumisoppiaan oli osottanut tämän erehdyksen paikkansapitämättömäksi, kumosi sen Darwin (1859) täydelleen; hän todisti valintaoppinsa avulla oikeiksi seuraavat tärkeät väitteet: I. Eri eläinlajien vaistot ovat eri yksilöillä erilaisia ja yhtäläisesti mukautumisen aiheuttaman muuttumisen alaisia kuin ruumiinkin muodolliset tunnusmerkit. II. Nämä (enimmäkseen muuttuneiden tottumusten kautta syntyneet) muutokset siirtyvät periytymisen kautta osittain jälkeläisille ja tulevat sukupolvi sukupolvelta runsaammiksi ja vakaantuvat. III. Näiden periytyvien sieluntoiminnan muunnosten kesken tapahtuu valintaa (sekä keinotekoista että luonnollista), jonka 

138 

kautta tarkotuksenmukaisimmat muunnokset säilyvät, mutta vähemmän sopivat häviävät. IV. Siten aiheutunut sielullisen laadun eriläistuminen johtaa sitte sukupolvien varrella yhtäläisesti uusien vaistojen syntymiseen, kuin ruumiin muodollisen laadun erilaistuminen johtaa uusien ulkonaisesti erilaisten lajien syntymiseen.

Tämä pitää paikkansa kaikkiin alkeiselimistöihin ja kasveihin samoin kuin kaikkiin eläimiin ja ihmisiin nähden. Mutta vaistot joutuvat viimeksimainituilla sitä enemmän taka-alalle, kuta enemmän järki niiden kustannuksella kehittyy. 

Järjen erilaisia asteita. Sellaisten pintapuolisten, eläinten sielunelämää tuntemattomien sielutieteellisten katsantokantojen mukaan, jotka tunnustavat vain ihmisellä olevan "todellisen sielun", on myöskin vain hänellä korkeimpana hyvänä "järki" ja tajunta. Myöskin tämän harhauskon on viime vuosikymmenien vertaileva sielutiede perinpohjin kumonnut. Korkeammilla luurankoisilla on yhtä hyvin järki kuin ihmisellä itselläkin, ja eläinkunnan piirissä on yhtäläisesti havaittavissa pitkä järjen vähittäisen kehityksen jakso kuin ihmiskunnankin piirissä. Ero, joka on olemassa jonkun Goethen, Kantin, Lamarckin, Darwinin järjen ja alimmalla kehitysasteella olevan luonnonihmisen, jonkun veddalaisen, akka-kansaan kuuluvan, austraalialaisneekerin tai patagonialaisen, järjen välillä, on paljon suurempi kuin tuollaisen alimmalla kehitysasteella olevan luonnonihmisen järjen ja järkevän nisäkkään, ihmisenmuotoisen apinan, koiran, elefantin t. m. s., järjen välillä oleva ero on.

Kieli. Se käsitteidenkehityksen, ymmärryksen ja järjen korkeampi aste, joka kohottaa ihmisen niin pajon eläinten yläpuolelle, on läheisesti riippuvainen hä-

139 

nen puhekielensä kehityksestä. Mutta kielen samoin kuin järjenkin kehityksessä on havaittavissa pitkä sarja eri asteita, jotka yhtäjaksoisesti johtavat alimmilta kehitysasteilta korkeimmille. Kieli on yhtä vähän kuin järki ihmisen yksinomaista omaisuutta. Päinvastoin on kieli sanan laajemmassa merkityksessä yhteisenä korkeamman kehityksen tunnusmerkkinä kaikilla korkeammilla yhteiskunnittain elävillä eläimillä, ainakin kaikilla niveleläimillä ja luurankoisilla, jotka elävät yhteiskunniksi ja laumoiksi yhtyneinä; se on niille välttämätön keskinäiseksi ymmärtämiseksi, ajatustensa ilmaisemiseksi toisilleen. Tämä tarkotus voidaan sitte saavuttaa joko koskettelemalla toisiaan tai antamalla merkkejä toisilleen tai käyttämällä ääniä, jotka merkitsevät määrättyjä käsitteitä. Myöskin laululintujen ja laulavien ihmisenmuotoisten apinain (Hylobates) laulu on äännepuhetta, samoin kuin koirien haukkuminen ja hevosten hirnuminen; edelleen sirkkojen kirskutus ja kaskaitten "laulu". Mutta vain ihmisellä on kehittynyt tuo selvä-äänteinen käsitekieli, mikä tekee ihmisen järjelle mahdolliseksi niin paljon korkeamman toiminnan. Vertaileva kielentutkimus on opettanut, miten lukuisat korkeallekehittyneet eri kansojen kielet ovat hitaasti ja vähitellen kehittyneet muuutamista yksinkertaisista alkukielistä. Romanes on (1893) vakuuttavasti osottanut, että ihmisen käyttämä kieli eroaa vain kehityksensä asteeseen, mutta ei olemukseensa eikä laatuunsa nähden korkeampien eläimien kielestä.

Mielenliikutuksen kehitysasteet. Sillä sieluntoimintain ryhmällä, jota yhteisellä nimellä nimitämme "mieleksi", on tärkeä merkitys sekä tieteisopillisessa että käytännöllisessä järjen tutkimuksessa. Meidän kat- 

140

santokannallemme ovat mielenliikutuksen ilmiöt senvuoksi erittäin tärkeitä, että niissä välittömästi on nähtävissä aivotoiminnan ja muiden elontoiminnan muotojen (sydämentykytyksen, aistintoiminnan, lihasliikkeiden) suoranainen keskinäinen yhteys; senkautta käy tässä selväksi erittäin tuon filosofian luonnottomuus ja paikkansapitämättömyys, joka tahtoo sielutieteen periaatteellisesti erottaa elontoimintaopista. Kaikki ne lukuisat mielenelämän ilmaukset, joita me havaitsemme ihmisessä, esiintyvät myöskin korkeammilla eläimillä (varsinkin ihmisenmuotoisilla apinoilla ja koirilla); niin erilaisesti kuin ne ovatkin kehittyneet, niin ovat ne kuitenkin taasen kaikki johdettavissa sielun toiminnan molemmista alkeismuodoista, tuntemuksesta ja liikkeestä, ja niiden yhtymisestä heijastusliikkeissä ja mielteissä. Tuntemuksiin sanan laajemmassa merkityksessä kuuluu mielihyvän ja mielipahan tunne, mikä määrää mielen, ja samoin kuuluu toiselta puolen liikkeiden alaan sen sanan laajemmassa merkityksessä vastaava mieltymys ja vastenmielisyys ("rakkaus" ja "viha"), mielihyvän saamisen ja mielipahan välttämisen pyrkimys. Mieltymys ja vastenmielisyys osottautuvat tässä samalla tahdon alkulähteiksi. Intohimot, joilla on niin suuri merkitys ihmisen korkeammassa sielunelämässä, ovat vain pitkälle kehittynyttä "mielenliikutusta". Sen seikan, että mielenliikutuksenkin ilmiöt ovat yhteisiä ihmisille ja eläimille, on Romanes valaisevasti osottanut. Jo elimellisen elämän alimmalla asteella tapaamme kaikilla alkeiselimistöillä noita alkeellisia mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteita, jotka ilmenevät niiden niin sanottuna tropismina, se on pyrkimyksenä valoa tai pimeätä, lämmintä tai kylmää kohti, niiden erilaisena 

142

eninten on kiinnittänyt ajattelevan ihmisen mieltä, ja on tähän syynä ollut se, että tässä, paitsi kysymyksen suurta filosofista mielenkiintoisuutta, samalla on kysymys käytännöllisen filosofian, siveysopin, kasvatuksen, oikeudenkäytön y. m. kannalta mitä tärkeimmistä johtopäätöksistä. E. Du Bois-Reymond, joka on tätä kysymystä käsitellyt viimeisenä "seitsemästä maailmanarvotuksestansa", sanoo senvuoksi täydellä syyllä tahdonvapauden kysymyksestä: "Jokaista koskevana, näennäisesti ollen jokaisen ratkaistavissa, läheisesti kietoutuneena inhimillisen yhteiskunnan perusedellytyksiin, mitä syvällisimmin koskien uskonnollisiin vakaumuksiin, on tällä kysymyksellä ollut tavaton merkitys henkisen elämän ja sivistyksen historiassa, ja sen käsittelyssä kuvastavat, selvästi ihmishengen eri kehitysasteet. -Ei ehkä ole mitään inhimillisen ajattelun esinettä, jota koskien kirjastojen tomussa homehtuu pitempiä sarjoja koskaan enään avaamattomia suurnidoksia". -Kysymyksen tärkeys ilmenee selvästi myöskin siinä, että Kant asetti kysymyksen "tahdonvapaudesta" välittömästi "sielun kuolemattomuutta" ja "uskoa jumalaan" koskevan kysymyksen vertaiseksi merkityksessä. Hän sanoi näitä kolmea suurta kysymystä kolmeksi välttämättömäksi "käytännöllisen järjen laatielmaksi", sitä ennen "Puhtaan järjen arvostelussa" selvästi osotettuaan, että nuo otaksumat ovat täysin perusteettomia.

Merkillisintä tuossa suuremmoisessa ja mitä sotkuisimmassa tahdonvapautta koskevassa taistelussa on ehkä se tosiasia, että tahdonvapauden ovat tieteisopin kannalta kieltäneet, eivät vain mitä arvostelevimmat filosoofit, vaan myöskin aivan äärimmäisen vastakkaisilla kannoilla olevat, mutta että siitä huolimatta enimmät 

143

ihmiset vielä nykyään pitävät tahdonvapautta itsestään selvänä tosiasiana. Etevät kristillisen kirkon opettajat, kuten kirkkoisä Augustinus ja uskonpuhdistaja Kalvin, kieltävät tahdonvapauden aivan yhtä ehdottomasti kuin puhtaan materialismin tunnetuimmat kannattajat, Holbach l8:nnella ja Büchner 19:nnellä vuosisadalla. Kristilliset jumaluusoppineet kieltävät sen, koska se on ristiriidassa heidän vakaan uskonsa kanssa jumalan kaikkivaltiuteen ja ennaltamääräykseen, predestinatsioniin; jumala, kaikkivaltias ja kaikkitietävä, on ijankaikkisuudesta asti ennalta nähnyt ja tahtonut kaiken juuri sellaiseksi kuin kaikki on ja tapahtuu; hän on ennalta määrännyt siis myöskin ihmisen toiminnan. Jos ihminen vapaan tahtonsa mukaisesti toimisi, toimisi toisin kuin jumala on ennalta määrännyt, niin ei jumala olisi ollut kaikkivoipa eikä kaikkitietävä. Samassa mielessä oli myöskin Leibniz ehdoton tahdonvapauden kieltäjä. l8:nnen vuosisadan monistiset luonnontutkijat, ennen kaikkea Laplace, kielsivät tahdonvapauden taas yhtenäisen koneenomaisen maailmankatsomuksensa kannalta. 

Tahdonvapauden vastustajain (deterministien) ja sen puolustajain (indeterministien) välinen taistelu on nykyään, enemmän kuin kaksi vuosituhatta kestäneiden kiistojen jälkeen, lopullisesti ratkaistu tahdonvapauden vastustajain eduksi. Ihmisen tahto on aivan yhtävähän vapaa kuin korkeampien eläinten tahto, josta ihmisen tahto eroo vain kehityksensä asteeseen, mutta ei laatuunsa nähden. Sensijaan että vielä l8:nnella vuosisadalla vanhaa tahdonvapauden oppia vastustettiin pääasiassa yleisillä, filosofisilla ja maailmantieteellisillä syillä, 

on meille sitävastoin 19:s vuosisata antanut aivan toisia aseita tuon opin lopulliseksi kumoamiseksi, suurem- 

144

moisia aseita, joista meidän on kiittäminen vertailevan elontoimintaopin ja kehityshistorian asevarastoa, Me tiedämme nyt, että tahtovan yksilön laatu ja ympäröivän ulkomaailman kunkinaikaiset olosuhteet määräävät kaiken tahdontoiminnan yhtä ehdottomasti kuin kaiken muunkin sieluntoiminnan, pyrkimyksen luonteen määrää ennalta vanhemmilta ja esivanhemmilta tapahtuva periytyminen, kutakin toimintaa tarkottavan päätöksen taasen määrää mukautuminen hetkellisiin olosuhteisiin, jolloin aina voimakkain vaikutin on määräävänä niiden lakien mukaisesti, jotka määrittelevät mielenliikutukset, Sikiökehityksen tutkimus opettaa meidät ymmärtämään yksilöllistä tahdon kehitystä lapsessa, sukuhistoria taas tahdon historiallista kehitystä luurankoisesivanhemme sarjassa.


145

Kahdeksas luku.

Sielun yksilökehitys.

Monistisia tutkimuksia yksilökehityksen sielutieteen alalta. Henkilön yksilöllisen elämän kuluessa tapahtuva sielunelämän kehitys.



Ihmisen sielu -käsitimmepä sen olemuksen sitte millaiseksi hyvänsä -on ihmisen yksilönisen elämän kuluessa alinomaisen kehityksen alaisena. Tällä yksilökehityksellisellä tosiasialla on perustava merkitys meidän monistisene sielutieteenemme, vaikka useimmat "ammattisielutieteilijät" ottavat sen huomioon vain vähäisessä määrässä tai eivät ensinkään. Samoin kuin yksilön kehityshistoria on mainiona oppaana kaikissa ruumiin elimistöä koskevissa tutkimuksissa, niin valaisee vasta se meine myöskin sielunelämän tärkeimmät salaisuudet. 

Vaikka nyt tämä "ihmissielun yksilöhistoria" on mitä tärkein ja mielenkiintoisin, on siihen tähän asti kuitenkin vain sangen rajotetussa määrässä kiinnitetty huomiota. Tähän asti ovat melkein yksinomaan kasvatustieteilijät kiinnittäneet huomiota eräisiin sen osiin; kun heidän käytännöllinen toimensa on pakottanut heitä johtamaan ja valvomaan lapsen sieluntoiminnan kehitystä, on heissä pakostakin herännyt myöskin tieteis- 

146 

opillista mielenkiintoa siinä havaitsemiinsa sielukehityksellisiin tosiasioihin. Uudenajan, samoin kuin vanhan ajan, kasvatusoppineet ovat kuitenkin suurimmaks osaksi olleet vallitsevan dualistisen (kahtanaisuutta opettavan) sielutieteen lumoissa; sitävastoin he enimmäkseen eivät ole tunteneet vertailevan sielutieteen tärkeimpiä tosiasioita eivätkä aivojen rakennetta ja toimintaa. Sitäpaitsi koskivat heidän havaintonsa suurimmaksi osaksi vasta jo kouluijässä tai aivan sen edellisillä ikävuosilla olevia lapsia. Ne huomiota-ansaitsevat ilmiöt, joita lapsen yksilöllisessä sielunkehityksessä on havaittavissa juuri ensi ikävuosina, ja joita kaikki ajattelevat vanhemmat iloiten ihmettelevät, eivät juuri koskaan joutuneet perinpohjaisen tieteellisesti tutkittaviksi. Tässä suhteessa on vasta Wilhelm Preyer (1881) murtanut uran teoksellaan "Lapsen sielu; tutkimuksia ihmisen henkisesti kehityksestä hänen ensimäisinä ikävuosinaan". Saavuttaaksemme täyden selvyyden, on meidän kuitenkil tutkimuksissa käytävä vielä kauemmaksi taaksepäin tutkimaan sielun syntymistä hedelmöitetyssä muna solussa.

Yksilöllisen sielun syntyminen. Inhimillisen yksilön alkuperää ja ensimäistä syntyä pidettiin vielä 19:nnen vuosisadan alussa täydellisenä salaisuutena. Kuitenkin oli jo Kaspar Friedrich Wolff v. 1759 teoksessaan "Syntymisen teoria" selittänyt sikiökehityksen todellisen laadun ja arvosteleviin havainnoihin nojautuen osottanut, että sikiön kehittyessä yksinkertaisesta munasolusta tapahtuu todellinen epigenesis, s. o. sarja mitä merkillisimpiä uutismuodostuksia. Mutta silloinen sielutiede muitta mutkitta selitti pätemättömiksi nämä kokemusperäiset, välittömästi mikroskoopin avulla havaitta-

147 

vissa olevat tiedot ja piti kiinni perinnäisestä sikiökehityksellisen ennaltamuodostumisen opista. Sen mukaisesti otaksuttiin, että jo munasolussa elimistö oli ennaltamuodostuneena kaikkine osineen; sikiön "kehitys" oli senmukaan varsinaisesti vain jonkinaista koollekääriytyneiden osien "kehkeytymistä" (evolutsiota). Välttämättömänä tämän erehdyksen seurauksena johtui siitä edelleen yllä (siv. 67) mainittu edellisiinsäsisältymisoppi. Tätä "ovulistien" koulun oppia vastassa oli toinen, yhtä väärä mielipide, n. s. "animalkulistien" mielipide; nämä uskoivat, että sikiön varsinaisena alkuna; ei ole äidin naaraspuolinen munasolu, vaan isän urospuolin en siemensolu, ja että näissä siemensoluissa sukusarjat olivat edellisiinsä sisältyvinä.

Leibniz sovellutti tätä edellisiinsäsisältymisoppia aIvan johdonmukaisesti ihmisen sielun kehitykseen; hän väilli, ettei sielun kehityksessä tapahdu mitään uutismuodostusta niinkuin sitä ei hänen mielestään tapahdu ruumiinkaan kehityksessä. "Theodicee"-teoksessaan hän sanoi: "Niin olen minä sitä mieltä, että sielut, jotka kerran tulevat olemaan ihmissieluja, ovat olleet olemassa siemenessä samoin kuin kaikkien muidenkin lajien sielut; että ne aina ovat olleet esivanhemmissa aina Aatamista alkaen, siis maailman alusta alkaen, elimellisten ruumiiden muodossa." Samallaisia kuvitelmia oli sekä biologian että filosofian piirissä havaittavissa aina 19:nnen vuosisadan kolmannelle vuosikymmenelle, jolloin Baerin aikaansaama sikiöhistorian uudistus antoi niille surmaniskun.

Tarunomaisia oppeja sielun synnystä. Tarkemmat tiedot, joita me vertailevan kansantieteen kautta viime aikoina olemme saaneet sekä vanhempien sivis- 

148 

tyskansojen että nykyisten luonnonkansojen moninaisista tarumuodostumista, ovat myöskin sielunsyntyopin kannalta perin mieltäkiinnittäviä. Tieteelliseen tai runolliseen sisältöönsä nähden voi sielunsyntyä koskevat tarunomaiset opit jakaa seuraavalla tavalla viiteen eri ryhmään: I. Sielunvaelluksen oppi: sielu on aikaisemmin elänyt jonkin muun eläimen ruumiissa ja on vasta siitä siirtynyt ihmisruumiiseen; egyptiläiset papit esim. väittävät, että ihmisen sielu ruumiin kuoleman jälkeen vaeltaa kaikkien eläinlajien kautta, mutta sitte 3,000 vuoden kuluttua taasen palaa ihmisruumiiseen. II. Sielunistätusoppi: sielu on ennakolta ollut itsenäisesti olemassa jossakin toisessa paikassa, jonkillaisessa sieluvarastohuoneessa (eläen jonkillaista sikiöuni-elämää); sieltä jokin lintu (joskus ajateltu kotkaksi, usein "haikaraksi") tuo sen ja asettaa ihmisruumiiseen. III. Sielunluomisen oppijumalallinen luoja, ajateltuna henkilölliseksi "jumal-isäksi" luo sielut, pitää niitä varastossa -milloin jossakin sielulammikossa, milloin jossakin puussa; luoja ottaa ne sieltä ja asettaa ne (siitoshetkellä) ihmissikiöön. IV. Sielujen edellisiinsäsisältymisen oppi (Leipnizin kannattama, edellä mainittu). V. Sielunjakautumisen oppi (Rudolf Wagnerin esittämä v. 1855); sen mukaan siitoshetkellä jakautuu osa kummastakin niistä (aineettomasta) sielusta, jotka asuvat kummankin parittelevan vanhemman ruumiissa; äidinpuolinen sielunsikiö elää munasolussa, isänpuolinen liikkuvassa siemensolussa; kun nämä molemmat sikiösolut sulautuvat yhteen, kasvavat myöskin molemmat niitä seuraavat sielut yhdeksi aineettomaksi sieluksi.

Sielunsyntyelontoimintaopin valossa. Vaikka edellisessä mainituilla tarunomaisilla käsityksillä yksityi- 

149 

sen ihmissielun synnystä vielä nykyään on laaja kannatus, on kuitenkin selvästi todistettu tuollaisten käsitysten puhtaasti tarunomainen laatu. Ihailtavat tutkimukset, joita viimeisten vuosikymmenien kuluessa on toimitettu munan hedelmöitymisessä ja sikiöksikehittymisessä ilmenevistä tapahtumuksista, ovat osottaneet, että kaikki nämä salaperäiset ilmiöt kuuluvat soluelontoimintaopin alaan. Sekä naispuolinen sikiöaihe, muna, että miespuolinen hedelmöittäjä, siemensolu eli siittiö, ovat yksinkertaisia soluja. Näillä elävillä soluilla on eräitä elontoiminnallisia ominaisuuksia, joita me yhteisellä nimellä sanomme solusieluksi, samoinkuin koko ikänsä yksisoluisina elävillä alkeiselimistöillä. Kummankinlaatuisilla sukupuolisoluilla on liikkumisen ja tuntemisen kyky. Nuori munasolu eli "alkumuna" liikkuu vaihdoseläimen (ameeban) tapaan; kovin pienikokoiset siemensolut, joita on miljoonia jokaisen limamaisen, miehisen siemenen pisarassa, ovat siimasoluja ja liikkuvat nopeasti heiluttamansa siimakarvan avulla yhtä vilkkaasti uiden siemennesteessä sinne tänne kuin tavalliset siimalikoeläimet (flagellatit). 

Kun nyt molemmanlaatuiset solut parittelussa yhtyvät, tai kun ne keinotekoisen siitoksen (esim. kun on kysymys kaloista) kautta tulevat kosketuksiin keskenään, vetävät ne toisiaan puoleensa ja asettuvat kiinteästi rinnakkain. Tämän solujen keskenäisen vetovoiman syynä on kemiallinen, hajun- tai maunsukuinen plasman aistintoiminta, jota nimitämme "eroottiseksi kemotropismiksi" (lemmenelämälliseksi kemiallisen ärsytyksen aikaansaamaksi hakuisuus-ilmiöksi). Sitä voi myöskin suorastaan (sekä kemiallisessa että romaanirakkauden mielessä) nimittää "soluheimolaisuustunnoksi" tai "suku-

150 

puoliseksi "solurakkaudeksi". Lukuisat siemennesteen siimasolut uivat vilkkaasti paikallaan olevan munasolun luo ja koettavat tunkeutua siihen. Mutta tavallisesti onnistuu vain yhden ainoan onnellisen kosijan todella saavuttaa ikävöity päämäärä. Heti kun tämä muita edullisempaan asemaan päässyt siittiö "päineen" (s. o. solutumineen) on tunkeutunut munasoluun, erittyy munasolusta ohut limakerros, joka estää muut siemensolut tunkeutumasta munasoluun. Vain siinä tapauksessa että alhaista lämpömäärää käyttäen saattaa munasolun kylmänkankeaksi tai huumaa sen jollakin huumausaineella (kloroformilla, morfiinilla, nikotiinilla), ei tällaista suojapeitettä kehity; silloin tapahtuu "ylihedelmöittyminen", ja lukuisia siemensoluja tunkeutuu tajuttomaan munasoluun. Tämä merkillinen tosiasia osottaa yhtäläisesti, että kummankinlaatuisissa sukupuolisoluissa on jokin, joskin alhainen määrä erikoista, aistillista, eloisaa tuntoa, kuin ne tärkeät tapahtumat, joita sitte heti tapahtuu noissa soluissa. Molemmat solutumat, naisellinen munatuma ja miehinen siementuma, vetävät toisiaan puoleensa, lähestyvät toisiaan ja sillautuvat koskettaessaan täydellisesti toisiinsa. Siten on sitte hedelmöitetystä munasolusta syntynyt tuo tärkeä uusi solu, jota nimitämme kantasoluksi, ja jonka yhä tois- tuvan jakautumisen kautta sitte syntyy koko monisoluinen elimistö. 

Sielunelämää valaiseva tieto, jonka saamme näistä merkillisistä hedelmöittymisen tosiasioista, on kerrassaan tärkeätä, mutta tähän asti on yarsin vähässä määrässä osattu ymmärtää sen yleistä merkitystä. Tärkeimmät johtopäätökset, mitkä tämän tiedon nojalla voi tehdä, ovat seuraavat; I. Jokainen ihmis-yksilö on, 

151 

kuten jokainen muukin korkeampi eläin, olemassaolonsa alussa yksinkertainen solu. II. Tämä kantasolu syntyy aina samalla tavalla, siten että kaksi alkuperältään erilaista eri solua, naispuolinen munasolu ja miehinen siitossolu, sulautuvat yhteen. III. Kummallakin sukupuolisoiulla on eri "solusielunsa", s. o. molemmat ovat tuntemukseensa ja liikuntaansa nähden erilaiset. IV. Hedelmöittymisen eli sikiämisen hetkellä sulautuvat yhteen, paitsi molempien sukupuolisolujen plasmaa ja tumaa, myöskin niiden "sielut"; s. o. niihin sisältyvät sielulliset aiheet (eli "jännitysvoimat") sulautuvat yhteen vastamuodostuneen kantasolun "sielunsikiöksi". V. Senvuoksi on kullakin henkilöllä molempien vanhempiensa ruumiillisia ja henkisiä ominaisuuksia; munasolun tuman kautta siirtyy sikiölie osa äidin ominaisuuksia, siitos-solun tuman kautta osa isän ominaisuuksia. 

Näiden kokemusperäisesti tunnettujen "sikiämisen" ilmiöiden kautta tulemme edelleen tuntemaan sen mitä tärkeimmän tosiasian, että jokaisella ihmisellä, samoin kuin jokaisella eläimellä, on määrätty yksilöllisen olemassaolonsa alkuketki; kummankin sukupuolisolutuman täydellinen yhtyminen merkitsee tarkan tarkkaan sitä hetkeä, jolloin syntyy, paitsi uuden kantasolun ruumis, myöskin sen "sielu". Jo tämä tosiasia yksin kumoo sielun kuolemattomuutta väittävän vanhan tarun, josta myöhemmin tulemme laajemmin puhumaan. Edelleen osottaa tuo tosiasia vääräksi sen sangen laajalle levinneen taikauskon, että ihmisen on yksilöllisestä olemassaolostaan kiittäminen "rakastavan jumalan armoa". Ihmisen yksilöllisen olemassaolon syynä on päinvastoin yksinomaan hänen molempien vanhempiensa "lempi", mahtava, kaikille monisoluisille eläimille ja kasveille

152 

yhteinen sukupuolivietti, joka johtaa niiden paritteluun. Parittelemisen elontoiminnallisen tapahtuman oleellisimpana osana ei kumminkaan ole, kuten aikaisemmin otaksuttiin, "syleily" tai sen yhteydessä oleva lemmenleikki, vaan yksinomaan urospuolisen siemenen saattaminen naaraan sukupuolitiehyeisiin. Vain senkautta käy maallaelävillä eläimillä mahdolliseksi hedelmöittävän siemen en joutuminen irrottuneen munasolun yhteyteen (mikä yhtyminen ihmisellätavallisesti tapahtuu kohdussa). Alemmilla, vedessäelävillä eläimillä (esim. kaloilla, näkinkengillä, meduusoilla) tyhjentää eläin molemmanlaatuiset kypsät sukupuolituotteet ruumiistaan, yksinkertaisesti veteen, ja tässä jää niiden yhteensattuminen kokonaan sattuman varaan; myöskään ei ole mitään varsinaista parittelua, eikä samalla myöskään noita monimutkaisia "rakkauselämän" sielullisia ilmiöitä, joilla korkeampien eläimien elämässä on niin suuri merkitys. Senvuoksi myöskin puuttuu kaikilta alemmilta, parittelemattomilta eläimiitä nuo mieltäkiinnittävät elimet, joita Darwin nimitti "toisarvoisiksi sukupuoli- tunnusmerkeiksi", sukupuolisen valinnan tuloksina kehittyneet tuotteet sellaiset kuin miehen parta, hirvieläinten sarvet, paratiisilintujen ja monien kanalintujen komea höyhenpuku, sekä monet muut urospuolisten eläinten tunnusmerkit. (Vert. Wilh. Bölsche, "Liebesleben der Natur", 3 osaa, 1901).

Sielun periytyminen. Ylläesitetyistä hedelmöittymisen elontoimintaa koskevista johtopäätöksistä on sielutieteelle aivan erikoisen tärkeä molempien vanhempien sielullisten ominaisuuksien periytyminen, Yleisesti tunnettua on se, että jokainen lapsi on perinyt molemmilta vanhemmiltaan erikoisia luonteen, mielenlaadun, 

153 

neron, aistinterävyyden, tahdontarmon ominaisuuksia. Yhtä tunnettu on se tosiasia, että periytymisen kautta myöskin sielullisia ominaisuuksia siirtyy kummankinpuolisilta isovanhemmilta; niin, onpa usein erikoisissa suhteissa ihminen enemmän isovanhempiensa kuin vanhempiensa kaltainen. Kaikki merkilliset periytymisen lait pitävät siis yleisesti paikkansa erikoisiin sieluntoiminnan ilmiöihin nähden samoin kuin ne pitävät paikkansa ruumiinkehitykseenkin nähden; jopa ne monasti ilmenevät edellisiin nähden vielä paljon huomattavammin ja selvemmin kuin viimeksimainittuun nähden.

Tosin on periytymisen monissa kysymyksissä, periytymisen, jonka tavattoman merkityksen vasta Darwin on saattanut meidät tieteellisesti ymmärtämään, runsaasti hämäriä arvotuksia ja elontoimintaopillisia pulmia selvitettävänä; emme voi väittää, että meille periytymisen lakien kaikki puolet jo olisivat selvillä. Mutta niin paljon olemme me kuitenkin jo varmasti saavuttaneet, ettii pidämme periytymistä elimistön elontoiminnallisena suorituksena, joka välittömästi liittyy suvunjatkamisen toimintaan; ja kuten kaikkien muidenkin elontoiminnan ilmausten, täytyy meidän katsoa tämänkin lopullisesti johtuvan fysiikallisista ja kemiallisista plasman tapahtumuksista. Mutta nyt tunnemme jo itse hedelmöittymistapahtuman kulun tarkkaan; tiedämme että siinä samoin siementuma siirtää isänpuoliset kuin munatuma äidinpuoliset ominaisuudet vastamuodostuneelle kantasolulle. Kummankin solutuman yhteensulautuminen on varsinainen periytymisen päätapahtuma; se määrää vastamuodostuneen yksilön sekä ruumiilliset että sielulliset ominaisuudet. Kun on kysymys näiden sikiökehityksen tosiasiain selittämisestä, on nykyisin vielä vallitsevien 

154 

koulukuntien dualistinen (ruumiin ja sielun kahtalaisuutta opettava) ja mystillinen (salaperäisoppinen) sielutiede neuvottomana, kun sensijaan meidän monistinen (kaiken olevaisen yhtenäisyydelle rakentava) sielutieteemme selittää ne mahdollisimman yksinkertaisella tavalla.

Sielullinen sekottuminen. Se elontoiminnallinen tosiasia, josta ennen kaikkea riippuu yksilön sielunsynnyn oikea arvosteleminen, on sukusarjassa ilmenevä sielun jatkeellisuus. Joskin sikiämisen hetkellä tosiasiallisesti syntyy uusi yksilö, niin ei tämä yksilö kuitenkaan henkiseltä eikä ruumiilliselta laadultaan ole riippumaton uutismuodostuma, vaan kokonaan molempien vanhemmilta peräisin olevien tekijäin sulautumisen tuote. Molempien sukupuolisolujen solusielut sulautuvat hedelmöittymishetkellä yhtä täydellisesti uudeksi solusielumuodostumaksi, kuin molemmat solutumat, jotka ovat näiden sielullisten jännitysvoimien aineellisina kannattajina, yhtyvät uudeksi solutumaksi. Kun nyt näemme, että saman lajin eri yksilöissä aina on eräitä, joskin pieniä, eroavaisuuksia, niin täytyy meidän otaksua, että sellaisia on myöskin jo itse yhtyvien siemensolujen kemiallisessa laadussa.

Sielullista atavismia. Joskin hedelmöittymisen hetkellä tapahtuvassa sielullisessa sekottumisessa lähinnä vain molempien vanhempien sielujen erikoiset ominaisuudet molempien sukupuolisolutumien yhtymisen kautta siirtyvät jälkeläiselle, niin voi samalla kumminkin myöskin siirtyä jälkeläiselle vanhempien, usein kaukaisten sukupolvien sielullisia ominaisuuksia. Sillä myöskin salaisen periytymisen eli atavismin lait pitävät paikkansa yhtä hyvin siellä kuin ruumiilliseen rakentee-

155 

seenkiin nähden. Juuri sielunelämän hienompiin piirteisiin määrättyjen taiteellisten taipumusten omaamiseen, luonteen tarmokkuuteen, mielenlaadun intohimoisuuteen nähden ovat etevät ihmiset usein enemmän isovanhempiensa kuin vanhempiensa kaltaisia; usein esiintyy myöskin jokin huomattava luonteenpiirre, jota ei ole ollut isovanhemmilla eikä vanhemmilla, mutta joka on ilmennyt pitkän aikaa sitten jollakin vielä vanhemmalla esi-isäsarjan jäsenellä. Myöskin näissä merkillisissä atavismin tapauksissa pitävät sieluun nähden paikkansa samat perinnöllisyyslait kuin kasvonpiirteisiin nähden, aistimien henkilökohtaiseen laatuun nähden samoin kuin lihasten, luuston ja muiden ruumiinosien laatuun nähden. Silmiinpistävimpinä voimme tällaisia ilmiöitä seurata hallitsijasuvuissa ja vanhoissa aatelissuvuissa, joiden huomattava valtiollinen toiminta on aiheuttanut tavallista tarkemmin historiallisesti esittämään sukusarjan yksilöitä, siten esim. Hohenzollerien, Hohenstaufien, Oranialaisten ja Bourbonein y. m. hallitsijasuvuissa, ja ainakin yhtä ilmeisesti myöskin Rooman keisareissa.

Elämänsynnyn peruslain merkitys sielutieteen alalla. Biontisen (yksilöllisen) ja fyleettisen (sukuhistoriallisen) kehityksen syyperäinen yhdyssuhde, jonka minä jo "Elimistöjen yleisessä muoto-opissa " (1866) esitin tärkeimpänä lakina kaikkien elämänsyntyä koskevien tutkimusten tulosten merkittävimmäksi saavutukseksi, pitää yhtä yleisesti paikkansa sielutieteen kuin muoto-opinkin alalla. Kuten kaikilla muillakin eläimillä, on myöskin ihmisellä "sikiöhistoria sukuhistorian pää- piirteistä toistumista". Tämä suppea ja lyhyt toistuminen on sitä täydellisempi, kuta enemmän alituituinen

156 

periytyminen on säilyttänyt alkuperäisen sikiökehityksen piirteet; sitävastoin on se sitä epiitäydellisempi, kuta enemmän myöhempi häiriökehitys l. sukukehitys vaihtelevan mukautumisen kautta on päässyt vaikuttamaan. (Antropogenie, 1:nen esitelmä). 

Käyttäessämme tätä peruslakia sielun kehityshistoriaan nähden, tulee meidän aivan erikoisesti tarkata sitä, että aina pidetään arvostellen silmällä asian molempia puolia, Sillä ihmisellä samoinkuin kaikilla korkeammilla eläimillä ja kasveilla on vuosimiljoonia kestäneen sukukehityksen varrella päässyt vaikuttamaan niin paljon melkoisia häiriöitä, että niiden kautta yksilö- eli sikiökehityksen alkuperäinen selvä kuva näyttää suuresti hämärtyneen ja muuttuneen. Samalla kun sikiökehitys samanaikaisen ja samanpaikkaisen periytymisen lakien vaikutuksesta pyrkii toistumaan sellaisenaan, pyrkivät sitä toiselta puolen oleellisesti sukukehityksen kannalta muuttamaan vaikuttamassa olevat lyhentyneen ja yksinkertaistuneen periytymisen lait. Tämä on selvästi havaittavissa sielunelinten, hermoston, lihaksien ja aistimien, sikiökehityksessä, mutta aivan samalla tavalla pitää se paikkansa myöskin sieluntoimintaan nähden, joka välittömästi riippuu näiden elimien säännöllisestä kehityksestä. Yksilökehitys on tässä suhteessa ihmisellä, kuten kaikilla muillakin eläviä sikiöitä synnyttävillä eläimillä, jo sen vuoksi voimakkaasti sukukehityksen varrella muuttunut, että sikiön täysi kehittyminen tässä tapahtuu kauemman aikaa äidin ruumiissa. Meidän on senvuoksi erotettava kaksi yksilöllisen sielunkehityksen pääjaksoa: I. sielun varsinainen sikiökehitys ja II. myöhempi sielun kehitys. 

157

Sielun sikiökehitys. Ihmisen sikiö eli embryo kehittyy tavallisissa oloissa äidinruumiissa yhdeksän kuukauden ajan. Tämän ajan on se kokonaan sulettuna ulkomaailmasta, ja sitä suojaamassa on, paitsi äidin kohdun paksua lihasseinämää, myöskin erikoiset sikiökalvot (sikiövesirakko ja herakalvo), jotka ovat yhteisiä kaikille kolmelle korkeammalle luurankoisluokalle, matelijoille, linnuille ja nisäkkäille. Ne ovat suojalaitteita, jotka kehittyivät vanhimmille matelijoille, kaikkien sikiövesirakkoeläinten yhteisille kantamuodoille vasta permisellä kaudella (paleozooisen ajan loppupuolella), kun nämä korkeammat luurankoiset tottuivat vakinaisesti elämään maalla ja hellgittämään ilmaa. Niiden edelliset esi-isät, kivihiilikauden sammakko-eläimet, elivät ja hengittivät vielä vedessä, kuten niiden aikaisemmat esivanhemmat, kalat.

Näillä vanhemmilla ja alemmilla vedessäelävillä luurankoisilla oli sikiökehityksen luonne vielä paljon suuremmassa määrässä sukukehitystä jäljittelevä, kuten on laita myöskin enimmillä vielä nykyään elävillä kaloilla ja sammakkoeläimillä. Tunnetuilla "nuijapäillä", salamanterin ja sammakon poikasilla, on vielä nykyäänkin vapaan vedessäelämisensä ensi aikana kalaesivanhempiensa ruumiinrakenne; ne ovat niiden kaltaisia myöskin elämäntapaansa, kiduksilla tapahtuvaan hengittämiseensä, aistimiensa ja muiden sieluntoiminnan elilniensä toimintaan nähden. Vasta kun mieltäkiinnittävä uivien nuijapäiden muodonvaihdos tapahtuu, ja kun ne mukautuvat maalla elämään, muuttuu niiden kalanmuotoinen ruumis nelijalkaisen sammakkoeläimen ruumiiksi; vedessätapahtuvan kiduksillahengittämisen sijaan tulee yksinomaisesti keuhkoilla tapahtuva ilmanhengittäminen, 

158 

ja elämäntavan muuttuessa saavuttaa myöskin sielu-koneisto, hermosto ja aistimet, korkeamman kehitys-asteen. Oiva nuijapää on, paitsi ruumiinrakenteeltaan, myöskin elämäntavaltaan ja sieluntoiminnaltaan kala ja tulee niissäkin suhteissa vasta muodonvaihdoksessa sammakkoeläimeksi.

Ihmisellä ei asianlaita ole sellainen, yhtä vähän kuin muillakaan sikiövesirakkoeläimillä; niiden sikiön suojaavat jo sitä verhoavat sikiökalvot kokonaan ulkomaailman suoranaiselta vaikutukselta ja estävät sen olemasta missään vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Mutta sitä paitsi on sikiövesirakkoeläinten: sikiöllä niiden erikoisen poikastenhoidon vuoksi paljon suotuisammat elämänedellytykset, mikä vaikuttaa sen, että niiden sikiökehityksessä usein enään vain varsin pääpiirteellisesti kuvastuvat sukukehityksen vaiheet.

Ennenkaikkea vaikuttaa siihen suuntaan se, että vanhemmat ravitsevat mainiosti poikaset; se tapahtuu matelijoilla, linnuilla ja nokkaeläimillä (munivilla,nisäkkäillä) 1 munaansisältyvän suuren keltaisen ravintoruskuaisen ; kautta, muilla nisäkkäillä (eläviä poikasia synnyttävillä pussieläimillä ja istukkaeläimillä) sitävastoin äidin veren välityksellä, mikä erikoisten sikiösuojan elimien kautta joutuu sikiötä ravitsemaan. Korkeimmalle kehittyneillä istukkaeläimillä on tämä tarkotuksenmukainen ravitsemismuoto istukan kehittymisen kautta saavuttanut täydellisyyden korkeimman asteen; senvuoksi on istukkaeläinten sikiö jo ennen syntymistään täydellisesti kehittynyt. Mutta sen sielu on koko tämän ajan sikiöunen tilassa, lepotilassa, jota Preyer syystä kyllä on verrannut eläinten talviuneen. Samallaisessa kauan kestävässä unitilassa ovat myöskin ne hyönteiset kotelovaiheessaan, 

159 

joiden muodonvaihdos on täydellinen (perhoset, mehiläiset, kärpäset, kovakuoriaiset y. m.). Ja niiden kotelo-uni, jonka aikana tapahtuu mitä tärkeintä elimien ja kudosten kehitystä, on sitä mielenkiintoisempi, kun näillä eläimillä sen edellisessä, vapaanaelävän toukan tilassaan sielunelämä on sangen kehittynyttä, ja kun tuo tila on melkoisesti sen asteen alapuolella, mikä myöhemmin (kotelounen jälkeen) on havaittavana täysinkehittyneessä, siivellisessä ja sukupuolikypsässä hyönteisessä.

Myöhempi sielun kehitys. Ihmisen sieluntoiminnassa on hänen yksilöllisen elämänsä kuluessa, samoin kuin useimmilla korkeimmilla eläimillä, havaittavissa sarja erilaisia kehitysasteita; tärkeimpinä niistä voinemme erottaa seuraavat viisi pääastetta: 1. vastasyntyneen lapsen sielu itsetajunnan heräämiseen ja kielen oppimiseen asti; 2. pojan ja tytön sielu sukupuolikypsyyden alkamiseen asti; 3. nuorukaisen ja neitosen sielu sukupuolisen yhdynnän aikaan asti ("ihanteitten" aika); 4. täysikasvuisen miehen ja naisen sielu (täyden kypsyyden ja perheenperustamisen aika); 5. vanhuksen sielu (taantumuksen aika). Ihmisen sielun kehityksessä on siis samat nousevan kehityksen, täyden kypsyyden ja laskevan taantumisen kehitysasteet kuin kaikessa muussakin elimistöjen elon toiminnassa 

160

Yhdeksäs luku

Sielun sukuhistoria.


Monistisia tutkimuksia sukukehityksen sielutieteen alalta. Sielunelämän kehitys ihmisen eläimel- listen esivanhempien sarjassa.

Polveutumisoppi yhdessä ihmistieteen (antropologian) kanssa on vakuuttanut meidät siitä, että inhimillinen elimistö on vähitellen tapahtuneen kehittymisen kautta vuosimiljoonien kuluessa vitkalleen ja asteettain kehittynyt pitkästä eläimellisten esivanhempien sarjasta. Kun nyt emme voi erottaa ihmisen sielunelämää hänen muusta elontoiminnastaan, vaan päinvastoin olemme tulleet siihen vakaumukseen että koko meidän ruumiimme ja henkemme ovat yhtenäisesti kehittyneet, niin johtuu siitä myöskin meidän monistiselle sielutieteellemme tehtäväksi seurata asteettain ihmissielun historiallista kehitystä eläinsielusta ylöspäin. Tämän tehtävän ratkaisuun pyrkii meidän "sielun sukuhistoriamme", Vaikka tätä uutta tiedettä vielä tuskin on ryhdytty vakavasti tutkimaan, vaikka enimmät ammattisielutieteilijät kieltävät jopa sen olemisenoikeutuksenkin, täytyy sen siitä huolimatta mitä tärkeimpänä tieteenä mitä suurimmassa määrässä kiinnittää meidän mieltämme. Sillä lujan vakaumuksemme mukaan voi ennen kaikkea tämä 

161 

sielun sukukehitystutkimus ratkaista meidän sielumme olemusta ja syntyä koskevan suuren maailmanarvotuksen. 

Sielun sukukehitystutkimuksen tutkimustavat. Tutkimustavat ja tiet, joiden on määrä johtaa sielun sukukehitystutkimuksen kaukaisiin, tulevaisuuden sumuista monille vielä tuskin näkyviin päämääriin, ovat laadultaan samallaisia kuin muunkin sukuhistoriallisen tutkimuksen tutkimustavat ja tiet. Ennen kaikkea ovat tässäkin vertaileva ruumiinrakenneoppi, elontoiminta-oppi ja sikiöhistoria arvoltaan mitä tärkeimmät. Mutta myöskin kivettymäoppi (paleontologia) tarjoo meille eräitä varmoja tukikohtia; sillä se järjestys, missä luurankoiseläinluokkien kivettyneet jätteet perättäin esiintyvät elimellisen maailmanhistorian eri kausilla, ilmaisee meille osittain, ottaen huomioon niiden sukuhistorialliset suhteet, myöskin niiden sieluntoiminnan asteettaisen kehittymisen. Tosin on meidän pakko tässä, kuten kaikissa sukukehitystä koskevissa tutkimuksissa, muodostaa lukuisia otaksumia, täyttääksemme kokemuksellisten sukukehitystä koskevien tietojen aukot; mutta sittenkin valaisevat sukuhistorialliset tietomme niin selvästi historiallisen kehityksen tärkeimmät asteet, että voimme päästä tyydyttävästi selville sen yleisestä kulusta.

Sielun sukukehityksen pääasteet. Ihmisen ja korkeampien eläimien vertaileva sielutiede osottaa meille aluksi nisäkkäiden korkeimmissa ryhmissä, kädellisissä, tärkeimmät edistysasteet, joiden kautta ihmissielu on kehittynyt ihmisenmuotoisten apinain sielusta. Nisäkkäiden ja edelleen alempien luurankoisten sukukehitys osottaa meille pitkän sarjan kädellisten vanhempia esi-isiä, jotka ovat vähitellen kehittyneet siluurikaudenaikai- 

162 

sista muodoista alkaen. Kaikki nämä luurankoiset ovat toistensa kaltaisia luonteenomaisen sielunelimensä, selkäytimen, rakenteeseen ja kehitykseen nähden. Matojen vertaileva anatomia näyttää opettavan, että tämä selkäydin on kehittynyt luurangottomien esivanhempien selkäpuolisesta aivosolmustosta. Edelleen tutkien huomaamme vertailevan sikiöhistorian avulla, että tämä yksinkertainen sielunelin on kehittynyt ulkopuolisen sikiölehden solukerroksesta, n. s. platodarioiden ulko-itukalvosta; näillä vanhimmilla laakamadoilla, joilla ei vielä ollut erikoista hermostoa, on ihon ulkopinta yleisenä aistin- ja sielun-elimenä. Vertailevan sikiöhistorian tutkiminen vakuuttaa meidät vihdoin siitä, että nämä yksinkertaisimmat monisoluiset eläimet ovat maljakko-muodostumisen kautta syntyneet blasteadeista, ontelo-palloista, joiden seinämän muodosti yksinkertainen solukerros, blastodermi, alkiolehti. Samalla opimme senkautta elämänsynnyn peruslain avulla ymmärtämään, miten nämä yksinkertaisimmanlaatuiset monisoluiset muodostumat alkuaan ovat kehittyneet yksisoluisista alkueläimistä. 

I.Solusielu; sielun sukukehityksen ensimäinen pääaste. Ihmisen, samoin kuin kaikkien muiden eläinten vanhimpia esivanhempia olivat yksisoluiset alkeis-elimistöt. Tämä sukukehityksen pääotaksuma johtuu elämänsynnyn peruslain mukaan siitä sikiöopillisesta tosiasiasta, että jokainen ihminen, samoin kuin jokainen muukin eläin, on yksilöllisen olemassaolonsa alussa yksinkertainen solu, "kantasolu". Kuten tämä jo alusta on "sielullinen", niin oli sitä myöskin tuo vastaava yksisoluinen kantamuoto, joita ihmisen vanhimpien esi-isien sarjassa edusti jakso erilaisia alkeiselimistöjä.


163 

Näiden yksisoluisten elimistöjen sieluntoiminnasta antaa meille opetusta vielä nykyään elavien alkeiselimistöjen vertaileva elontoimintaoppi; sekä tarkka havainnonteko että nerokas kokeilu ovat meidät tässä tutustuttaneet uuteen alaan, joka on aivan täynnä mitä inielenkiintoisimpia ilmiöitä. Parhaiten on ne esittänyt Max Verworn v. 1889 ajatusrikkaassa, omiin omaperäisiin kokeisiin nojautuvassa teoksessaan "Sielunelämän elontoimintaa koskevia alkeiselimistötutkimuksia". Myöskin vähät vanhemmat havainnot "alkeiselimistöjen sielunelämästä" on siinä koottuina esitetty. Verworn tuli tutkimuksissaan siihen varmaan vakaumukseen, että kaikilla alkeiselimistöillä tuntemuksen ja liikkeen tajuttomat tapahtumukset vielä ovat itse plasman ainehiukkeellista elqntoimintaa, ja että niiden pohjimmaiset syyt ovat plasman ainehiukkeiden ominaisuuksissa. "Alkeis-elimistöjen sielulliset elonilmaukset ovat senvuoksi siltana, joka yhdistää epäelimellisessä luonnossa ilmenevät kemialliset tapahtumukset korkeimpien eläinten sielun-elämän ilmiöihin; ne ovat monisoluisissa eläimissä ja ihmisessä havaittavien korkeimpien sielullisten ilmiöiden ituna."

Verwornin, ja hänen ohellaan Wilhelm Engelmannin, Wilhelm Preyerin, Richard Hertwigin ja muiden nuorempien alkeiselimistöjentutkijain huolelliset havainnot ja lukuisat kokeet antavat runsaasti todistuksia minun monistisen "solusieluteoriani" (1866) paikkansapitäväisyydestä. Nojautuen omiin monivuotisiin eri alkeiselimistöjä, varsinkin juurijalkaisia ja likoeläimiä koskeviin tutkimuksiini, olin minä esittänyt väitteen, että jokaisella elävällä soiulla on sielullisia ominaisuuksia, ja että siten monisoluisten eläinten ja kasvien sielun- 

164 

elämä ei myöskään ole mitään muuta kuin niiden ruumiin solujen sielullisten elonilmausten yhteistulos. Alemmissa ryhmissä (esim. levillä ja sienieläimillä) ovat siinä osallisina kaikki ruumiin solut yhtäläisesti (tai vain pienin eroavaisuuksin); korkeammilla ryhmillä sitävastoin, työnjaon lakien mukaisesti, vain määrättyosa niistä, "sielusolut". Tämän "solusielutieteen" tärkeät johtopäätökset olin minä selittänyt osittain v. 1876 julkaisemassani teoksessa "Eliöhiukkeiden aaltosynnystä", osittain Miinchenissä 1877 pitämässäni puheessa "nykyisen kehitysopin suhteesta muitten tieteiden kokonaisuuteen" ja "solusieluista ja sielusoluista".

Yksinkertaisessa solusielussa on muuten jo alkeiselimistöjen kunnassa havaittavana pitkä sarja kehitys-asteita, aivan yksinkertaisista ja kehittymättömistä alkaen aina varsin täydellisiin ja korkeisiin kehitysasteisiin asti. Vanhimmilla ja yksinkertaisimmilla alkeiselimistöillä on tuntemisen ja liikkumisen kyky samallaisesti jakautunut kauttaaltaan samallaisen pikkuruumiin koko plasmaan; korkeaminilla muodoilla sitävastoin erilaistuu ruumiin erilaisiksi elimiksi erikoisia "solunelimiä" eli organelleja. Sellaisia, liikuntaa palvelevia solunosia ovat juurijalkaisten valejalat, likoeläinten väryskarvat ja siimaset. Sielunelämän sisäisenä keskuselimenä pidetään solutumaa, jota vanhimmilla ja alhaisimmilla alkeiselimistöillä vielä ei ole. Elontoimintaopillis-kemiallisessa suhteessa on erikoisesti huomattava, että alkuperäisimmät ja vanhimmat alkeiselimistöt olivat aineenvaihtoansa nähden kasvien kaltaisia, siis alkeiskasveja (protofyyttejä); niistä kehittyi sittemmin metasitismin kautta aineenvaihtoonsa nähden eläinten kaltaisia alkueläimiä (protozoa). Tämä metasitismi, "aineenvaihdon muuttuminen", oli tärkeä 

165 

elontoiminnallinen edistysaskel; sillä siitä alkoi niiden luonteenomaisten eläinsielun etuisuuksien kehitys, joita kasvisielulla vielä ei ole. 

II. Soluyhdistyssielu; sielun sukukehityksen toinen pääaste. Yksilöllinen kehitys alkaa ihmisellä samoin kuin kaikilla muilla monisoluisilla eläimillä yksinkertaisen solun yhä uudestaan toistuvalla jakautumisella. Kantasolusta syntyy silloin silkkiäispuunmarjan näköinen solujoukkio, "silkkiäispuunmarjasikiö" (morula). Senkautta että tämän kiinteän muodostuman sisukseen kokoontuu nestettä, muuttuu se pallomaiseksi rakoksi; kaikki solut joutuvat sen pintaan ja järjestyvät siinä yksinkertaiseksi solukerrokseksi, sikiökalvoksi (plastodermiksi). Siten syntynyttä tärkeämerkityksellistä ontelopallo-astetta sanotaan sikiörakkula- (blastula- ) asteeksi. Liikuntoja, jotka huomaamme heti sikiön kehityttyä tälle sikiörakkula-asteelle, ei voi ajatella, ellei samalla otaksu olevan olemassa vastaavia tuntemisen muotoja. Nuo liikkeet voi jakaa kahteen ryhmään: 1. sisäiset liikkeet, jotka aina toistuvat oleellisesti samallaisina tavallisessa ( epäsuorassa) solunjakautumisessa havaittavina, soluaineessa tapahtuvina liikuntoina; 2. ulkonaiset liikkeet, jotka ilmenevät elimistön solujen säännöllisinä paikanvaihdoksina ja niiden ryhmittymisinä alkiolehden muodostuessa. Nämä liikkeet ovat mielestämme perinnöllisiä, koska ne kaikilla näillä eläimillä siirtyvät sukupolvesta toiseen pääasiassa samallaisina. Tuntemisen ilmaukset voi samalla tavalla jakaa kahteen ryhmään: 1. eri solujen tuntemisen ilmaukset, jotka ovat havaittavissa niiden yksilöllisen olemassaolonsa säilyttämispyrkimyksenä ja niiden suhtautumisessa naapurisoluihin, joiden kanssa ne ovat kosketuksissa ja osittain plasma- 

166 

rihmasien välityksellä suoranaisessa yhteydessäkin; 2. sikiörakkulan yksilöllisessä muodossa ilmenevän koko soluyhdistyksen yhtenäisenä tuntemisena.

Sikiörakkulamuodostuman syysuhteiseen ymmärtämiseen johtaa meidät elämänsynnyn peruslaki, siten että se periytymisen kautta selittää sikiörakkulassa välittömästi havaittavat ilmiöt ja osottaa miten ne johtuvat vastaavista historiallisista tapahtumuksista, jotka alkuaan ovat tapahtuneet vanhinten alkeiselimistösoluyhdistysten syntyessä. Mutta näitä vanhimmissa soluyhdistyksissä havaittavia tärkeitä tapahtumuksia opimme elontoiminta- opillisesti ja sielutieteellisesti ymmärtämään havaitsemalla nykyään vielä eläviä soluyhdistyksiä ja kokeilemalla niiden suhteen. Sellaisia nykyaikaisia kiinteitä soluyhdistyksiä ovat esim. tunnetut "palloeliöt" (Volvocina). Niiden liikkuminen tapahtuu nopeaan heiluvien väryskarvojen avulla, joita on eliön pinnalla olevissa soluissa. Kaikissa näissä soluyhdistyksissä voimme jo vierekkäin havaita kaksi erilaista sielullisen toiminnan astetta: I. eri soluyksilöiden solusielut ja II. koko soluyhdistyksen soluyhdistyssielun.

  1. Kudossielu; sielun sukukehityksen kolmas pää-aste. Kaikilla monisoluisilla ja kudoksellisilla kasveilla ja samoin alimmilla, hermottomilla monisoluisten eläinten ryhmillä on erotettava lähinnä kaksi erilaista sieluntoiminnan muotoa, nimittäin A. kudokset muodostavien eri solujen sielut ja B. solujen muodostaman kudoksen eli "soluvaltion" sielu. Tämän kudossielun muodostaa näillä kaikilla eliöillä se korkeampi sielullinen toiminta, joka saattaa monisoluisen elimistön kokonaisuudessaan osottautumaan yhtenäiseksi eläväksi olennoksi eli elontoiminnalliseksi yksilöksi", todelliseksi


167 

"soluvaltioksi". Se vallitsee kaikkia tässä yhteiskunnassa elävien solujen eri "solusieluja ", jotka ovat riippuvaisessa asemassa olevia yhtenäisen soluvaltion " kansalaisia ". 

III.A. Kasvisieluksi sanomme kudoksellisten, monisoluisten kasvien sielullisen toiminnan kokonaisuutta; sitä on aina näihin asti arvosteltu mitä erilaisimmilla tavoilla. Ennen katsottiin tavallisesti kasvien ja eläinten pääeroavaisuudeksi se, että jälkimäisillä yleensä katsottiin olevan "sielun", edellisillä sitävastoin ei. Mutta ennakkoluuloton korkeampien kasvien ja alempien eläinten ärtyväisyyden ja liikkeiden vertailu johti jo 19:nnen vuosisadan alussa eräät tutkijat siihen vakaumukseen, että molemmat eliöryhmät ovat yhtäläisesti sielullisia. Myöhemmin ovat vallankin Fechner, Leitgeb y. m., viime aikoina varsinkin France innokkaasti asettuneet puolustamaan sitä katsantokantaa että kasveilla on kasvisielu". Syvempää asian ymmärtämystä saavutettiin vasta sitte, kun soluopin (1838) avulla oli todistettu, että kasvit ja eläimet alkeisrakentee1taan ovat samallaisia, ja varsinkin senjälkeen kun Max Schultzen plasmateorian (1859) avulla oli päästy selville siitä, että toimiva, elävä a1kulima (protoplasma) kummassakin vaikuttaa samallaisena. Uusiaikainen vertaileva elontoimintaoppi osotti sitte, että monien kasvien ja eläinten "tunnokkaiden" ruumiinosien elontoiminnallinen suhtautuminen erilaisiin ärsytyksiin (va1oon, sähköön, lämpöön, painoon, hankaukseen, kemiallisiin vaikutuksiin y. m.) on molemmissa aivan samallaista, ja että myöskin noiden ärsytysten aikaansaamat heijastusliikkeet molemmissa tapahtuvat aivan samalla tavalla. Kun siis oltiin sitä mieltä, että nämä elontoiminnan-


168 

ilmaukset alemmilla, hermottomilla monisoluisilla eläimillä (sienieläimillä ja polyypeillä) riippuvat erikoisesta "sielusta", niin oltiin oikeutettuja otaksumaan, että tällainen sielu on myöskin monisoluisilla kasveilla, varsinkin noilla perin "tunnokkailla" tuntokasveilla (Mimosa), kärpäsloukuilla (Dionaea), kihokeilla (Drosera) ja lukuisilla köynnäskasveilla. 

III. B. Hermottomien monisoluisten eläinten sielu. Erikoisen mieltäkiinnittävä vertailevan elontoimintaopin kannalta yleensä ja eläinten sukuhistorian kannalta erittäin on niiden alempien monisoluisten eläimien sieluntoiminta, joilla kyllä on kudoksia ja usein jo erilaistuneita elimiäkin, mutta ei hermoja eikä erikoisia aistimia. Sellaisiin eläimiin kuuluu neljä vanhimpien ontelovatsallisten eri ryhmää, nimittäin: 1. gastreadit. 2. alkeislaakamadot, 3. sienieläimet ja 4. hydropolyypit, polttiaiseläinten alhaisimmat muodot.

Oastreadit eli alkusuolieläimet muodostavat alimpien ontelovatsallisten eläinten joukossa pikku ryhmän, joka kaikkien kudoseläinten yhteisenä kantaryhmänä on mitä tärkein. Näiden pienien uivien pikkueläinten ruumis on muodoltaan pieni (useimmiten munanmuotoinen) rakkula, jossa on yksinkertainen ontelo ja siitä ulos johtava aukko (alkusuoli ja alkusuu). Ruokaa sulattavan ontelon seinämän muodostaa kaksi yksinkertaista solukerrosta, joista sisäpuolinen (suotilehti) suorittaa ravitsemistoiminnan, ulkopuolinen (iholehti) liikunnon ja tunnon toiminnat. Tämän iholehden toisiinsa nähden samallaisissa tunnokkaissa soluissa on hienoja pitkiä väryskarvoja, joiden väräjäminen saa aikaan tahdostariippuvan uimaliikunnon. ( Nämä harvat nykyään vielä elävät gastreadit ovat senvuoksi niin mielenkiin- 

169 

toisia, että ne ovat koko elinikänsä samalla kehitysasteella, jolla kaikkien muiden kudoseläinten (sienieläimistä aina ihmiseen asti) sikiöt ovat sikiökehityksensä alussa. Kuten minä gastreateoriatani esittäessäni (1872) olen osottanut, syntyy kaikilla kudoseläimillä edellä lähemmin selitetystä sikiörakkulasta (blastulasta) mitä kuvaavin sikiömuoto, nimittäin tuo edellä myöskin jo mainittu maljakkosikiö (gastrula). Kehitys käy seuraavalla tavalla. Sikiörakkulan alkiolehti (blastodermi), joka on rakkulan seinämänä, muodostaa yhdellä puolellaan kuoppamaisen syvennyksen pintaansa, ja tästä tulee pian niin syvä, että sikiörakon sisäontelo kokonaan katoaa, niinkuin ilmaa läpäisevän kumipallon sisäontelo katoaa, jos painaa pallon pinnan joltakin kohdalta kuopalle sisäänpäin. Sikiörakkulan pinnan sisäänpainunut puolisko joutuu ulkopuolelle jäävän sisäänpainumattoman puoliskon sisäpuolelle; tämä viimeksimainittu jää täten muodostuneen sikiömuodon iholehdeksi eli ulkopinnaksi, sisäänpainunut pinnanosa sensijaan muodostaa suolilehden eli sikiön sisäpinnan. Nyt muodostunut maljakkomaisen ruumiin ontelo toimii ruokaasulattavana vatsaontelona, alkusuolena, sen aukko muodostaa alkusuun. Iholehti eli ulkopinta on kaikilla kudoseläimillä alkuperäisenä "sielunelimenä". sillä siitä kehittyy kaikilla hermollisilla eläimillä sekä ruumiin ihopeite ja aistimet että myöskin hermosto. Gastreadeilla, joilla hermostoa vielä ei ole, ovat kaikki solut, joista ulkopinnan yksinkertainen solukerros on muodostunut, samallaisesti tunnon ja liikkeen eliminä; kudossielu ilmenee siinä yksinkertaisimmassa muodossaan.

Sienieläimet muodostavat itsenäisen eläinkunnan luokan, joka eroo kaikista muista kudoseläimistä omi- 

170 

luisen ruumiinrakenteensa kautta; niiden lukuisat lajit elävät enimmäkseen merenpohjaan kiinnittyneinä. Yksinkertaisimman muotoinen sienieläin, nimeltään Olynthus, ei oikeastaan ole muuta kuin gastrea, jonka ruumiinseinämässä on seulamaisesti hienoja huokosia, joista ravitseva vesivirta voi tunkeutua ruumiiseen. Enimmillä sienieläimillä (myöskin tunnetuimmalla niistä, pesusienellä) muodostaa ruumis laajan matalahkon rungon, joka on kokoonpantu tuhansista tai miljoonista sellaisista gastreadeista, alkusuolieläimistä, ja jonka läpi käy ravitsevaa nestettä sisältävä putkisto. Tunto ja liikuntakyky ovat sienieläimillä vain perin vähäisessä määrässä kehittyneitä; hermoja, aistimia ja lihaksia niillä ei ole. Oli senvuoksi sangen luonnollista, että näitä merenpohjassa kiinniolevia, muodottomia ja tunnottomia eläimiä aluksi yleisesti pidettiin kasvienkaltaisina kasvannaisina. Niiden sielunelämä (jota varten ei mitään erikoisia elimiä ole erilaistuneina) on paljon kehittymättömämpää kuin mimoosain ja muiden tuntokyvyllisten kasvien.

Polttiaiseläimien sielu on vertailevan sielutieteen ja sielun sukukehitystutkimuksen kannalta tärkeä. Sillä tässä monimuotoisessa ontelovatsallisten eläinten ryhmässä tapahtuu hermosielun kehittyminen kudossielustä siten että selvästi voimme sitä seurata. Tähän eläinryhmään kuuluvat kiintonaisten polyyppien ja korallien, uivien meduusojen ja uimapolyyppien monimuotoiset luokat. Kaikkien polttiaiseläinten yhteiseksi kantamuodoksi voi täysin varmasti otaksua rakenteeltaan mahdollisimman yksinkertaisen polyypin, joka oleellisesti oli samallainen kuin nykyään vielä elävä lampipolyyppi. Mutta nyt ei näillä lampipolyypeillä eikä niiden läheis- 

171 

sukuisilla hydropolyypeillä ole vielä erikoisia hermoja eikä korkeampia aistimia, vaikka ne ovat hyvin tunnokkaita. Sitävastoin vapaasti liikkuvilla meduusoilla, jotka kehittyvät viimeksimainitusta (ja vielä nykyään sukupolvenvuorottelun kautta liittyvät niihin), on jo itsenäinen hermosto ja erikoiset aistimet. Me voimme siis tässä välittömästi sikiökehityksessä havaita hermosielun kehittymisen kudossielusta ja oppia sukukehityksellisesti sen ymmärtämään. Perin mielenkiintoinen sielutieteen kannalta on myöskin uimapolyyppien luokka. Näissä komeissa, vapaasti vedessä liikkuvissa eläinryhmäkkeissä, jotka polveutuvat eräistä lampipolyyppien läheissukuisista hydropolyypeistä, voimme havaita kaksoissielu-muodon: niiden lukuisten yksilöjen yksilösielut, joista polyyppi on kokoonpantu, ja koko eläinryhmäkkeen yhteisen, yhtenäisesti toimivan ryhmäsielun.

IV. Hermosielu; sielun sukukehityksen neljäs pää-aste. Kaikkien korkeampien eläimien, samoinkuin ihmisen, sielunelämää välittää enemmän tai vähemmän monimutkainen "sielukoneisto", ja siinä on aina kolme pääosaa: aistimet saavat aikaan erilaiset tuntemukset, lihakset sensijaan liikkeet; hermot ovat yhdistämässä sekä aistimia että lihaksia erikoiseen keskuselimeen, aivoihin tai hermosolmuun. Tämän sielukoneiston kokoonpanoa ja toimintaa verrataan tavallisesti sähkölennätinlaitokseen; hermot ovat johtolankoja, aivot ovat keskusasemana, lihakset ja aistimet paikallisina ala-asemina. Liikuntahermojen säikeet johtavat tahdon käskyt tai vaikuttimet keskipakoisesti tästä hermokeskuksesta lihaksiin ja saavat niiden kokoonvetäytymisen kautta aikaan liikkeen; tuntohermot sitävastoin johtavat erilaiset tuntemukset keskihakuisesti ruumiinpinnalla 

172 

olevista aistimista aivoihin ja tuovat tiedon ulkomaailmasta saaduista vaikutteista. Hermosolmusolut eli "sielusolut", joista hermoinen keskuselin on pantu kokoon, ovat täydellisimpiä kaikista elimellisistä alkeisosasista; sillä ne, sen lisäksi että ne välittävät liikettä lihasten ja aistimien välillä, myöskin toimivat eläinsielun kaikkein korkeimmassa tehtävässä, muodostavat mielteitä ja ajatuksia, ja ovat, tärkeimpänä kaikesta, tajunnan eliminä.

Ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin, kudosopin ja sikiöhistorian suuret edistysaskeleet ovat viime aikoina rikastuttaneet meidän syvällisempää tietoamme sielukoneistosta runsailla mitä mielenkiintoisimmilla keksinnöillä. Jos mietiskelyyn perustuva filosofia olisi omaksunut edes tärkeimmät näistä kokemusperäisen biologian tärkeistä saavutuksista, täytyisi sen nykyään näyttää jo aivan toiselta kuin se valitettavasti nyt näyttää.

Jokaisella korkeammalla eläinryhmällä on oma ominaisenlaatuinen sielunelimensä; kullakin niistä on keskushermosto erikoiseen muotoonsa, asemaansa ja kokoonpanoonsa nähden erilainen kuin muilla. Ruumiinrakenteeltaan säteettäisistä polttiaiseläimistä on meduusoilla kellonreunassa hermorengas, jossa enimmäkseen on neljä tai kahdeksan hermosolmua. Viisisäteisillä piikkinahkaisilla ympäröi suuta hermorengas, josta säteettäisesti lähtee viisi hermohaaraa. Kaksipuolisesti vastasuhtaisilla laakamadoilla ja madoilla on aivosolmusto, jossa on kaksi selkäpuolista, nielun yläpuolella olevaa hermosolmua; näistä lähtee kaksi sivuhermohaaraa ihoon ja lihaksiin. Eräillä madoilla ja nilviäisillä on niiden lisäksi aivosolmustossa vielä pari vatsapuolista nielun 

173 

alapuolella olevaa hermosolmua, jotka nielun ympäri käyvä hermorengas yhdistää selkäpuolisiin hermosolmuihin. Tällainen "nielurengas" on myöskin niveleläimillä, mutta jatkuu niillä pitkähkön ruumiin vatsapuolella "vatsaytimenä", köysitikkaidenmuotoisena kaksoisjänteenä, joka jokaisessa ruumiin nivelessä paisuu kaksoishermosolmuksi. Aivan vastakkainen sielunelimenmuodostus on luurankoisilla; niille yleensä on sisäisesti nivelisen ruumiin selkäpuolelle kehittynyt selkäydin. Sen etumaisen osan paisumisen kautta syntyy myöhemmin luonteenomaiset rakonmuotoiset aivot.

Vaikka nyt siten korkeampien eläinryhmien sielunelimissä asemaan, muotoon ja kokoonpanoon nähden on sangen luonteenomaisia eroavaisuuksia, niin on vertaileva ruumiinrakenneoppi kuitenkin kyennyt useimpiin niihin nähden osottamaan yhteisen alkuperän, osottamalla että ne ovat kehittyneet laakamatojen ja matojen aivosolmustosta, ja kaikki yhteisesti ovat kehittyneet sikiön ulkopuolisesta solukerroksesta, "ihoaistinlehdesä". Samoin havaitsemme että kaikilla hermoston keskuselinten muodoilla on pääasiassa samallainen rakenne, että ne ovat kokoonpantuja hermosolmusoluista eli "sielusoluista" (varsinaisista toimivista sielun alkeiselimistä) ja hermosäikeistä, jotka toimivat yhdistäjinä ja vaikutteiden johtajina.

Luurankoisten sielunelin. Ensimäinen tosiasia, minkä luurankoisten vertailevan sielutieteen tutkimuksessa havaitsemme, ja minkä pitäisi olla kokemusperäisenä lähtökohtana kaikelle ihmisen sielunelämän tieteelliselle tutkimukselle, on niiden keskushermoston luonteenomainen rakenne. Samoin kuin tämä keskeinen sielunelin kaikilla korkeammilla eläinryhmillä on ase- 

174 

maltaan, muodoltaan ja kokoonpanoltaan erikoinen, kullekin niille ominaisella tavalla rakentunut, niin on siten laita myöskin muilla luurankoisilla. Kaikilla niillä on selkäydin, vahva lieriömäinen hermojänne, joka kulkee pitkin selän keskusviivaa, selkärangan (tai sitä vastaavan selkäjänteen) yläpuolella. Kaikilla niillä lähtee tästä selkäytimestä lukuisia hermohaaroja, säännöllisten välimatkojen päässä, pari aina kunkin selkänikaman kohdalta. Kaikilla niillä syntyy tämä selkäydin sikiössä samalla tavalla: sikiön selkäpuolisen ihon keskustaan muodostuu pieni vako tai uoma; tämän ydinvaon molemmat yhdensuuntaiset reunat kohoavat, käyristyvät vastakkain ja kasvavat keskusviivaa pitkin umpinaiseksi putkeksi.

Pitkä selkäpuolinen, siten syntynyt, lieriömäinen selkäydin on kerrassaan luonteenomainen luurankoisille, aikaisemmalla sikiöasteella kaikilla samallainen, ja kaikkien erilaisten, siitä myöhemmin kehittyyien sielunelinten yhteinen perusta. Vain yhdellä ainoalla luurangottomien eläinten ryhmällä on samallainen muodostus, nimittäin harvinaisilla meresgäelävillä vaippaeläimillä (Tunicata). Ne ovat luurankoisten kaltaisia siinä, että niillä on muitakin luurankoisille luonteenomaisia elimiä (selkäjänne I. pyrstöjänne, kidussuoli y. m.). Otaksumme senvuoksi, että nivelettömät vaippaeläimet ja sisäisesti niveliset luurankoiset ovat kehittyneet yhteisestä vanhemmasta matoeläinten kantaryhmästä (esiselkäjänteisistä).

Selkäytimen sukuhistorialliset kehitysasteet. Meidän "luurankoissielumme" pitkä sukukehitys alkaa vanhimmilla pääkallottomilla tapahtuvalla yksinkertaisimman selkäytimen muodostumisella; se johtaa meidät sitte 

175 

monia miljoonia vuosia kestäneen aikakauden läpi vitkaan ja vähitellen tuohon inhimillisten aivojen monimutkaiseen ihmerakenteeseen, mikä näyttää oikeuttavan tämän korkeimmalle kehittyneen kädellisten eläinten muodon erikoiseen poikkeusasemaan luonnon piirissä. Kun selvä käsitys tästä vitkaisasta ja vähitellen tapahtuneesta meidän sielumme sukukehityksestä on ensimäisenä todellisesti luonnonmukaisen sielutieteen edellytyksenä, näyttää tarkotuksenmukaiselta jakaa siihen kulunut valtava ajanjakso muutamiin ala-asteisiin; kullakin niillä on hermokeskustan rakenteen rinnalla myöskin sen toiminta, "sielu ", yhä täydellisentynyt. Erotan selkäytimen sukukehityksessä ja selkäytimen etumaisen osan, aivojen, asteettaisessa täydellisentymisessä kahdeksan sellaista ala-astetta; niille luonteenomaisia ovat seuraavat luurankoisien kahdeksan eri pääryhmää: I. pääkallottomat (Acrania), II. ympyräsuiset (Cyclostoma), III. kalat (Pisces), IV. sammakkoeläimet (Amphibia), V. istukattomat nisäkkäät (Monotrema ja Marsupialia), VI. vanhemmat istukalliset nisäkkäät, erittäin puoliapinat (Prosimiae), VII. nuoremmat kädelliset, varsinaiset apinat (Simiae), VIII. ihmisenmuotoiset apinat ja ihminen (Anthropomorpha).

Nisäkkäiden sielunkehitys. Tärkein johtopäätös, mikä johtuu nisäkkäiden yksikantaisesta alkuperästä, on se, että ihmissielu ehdottomasti on kehittynyt pitkästä sarjasta muita nisäkässieluja. Valtava ruumiinrakenteellinen ja elontoiminnallinen juopa erottaa korkeimpien ja alimpien eläinten aivorakenteen ja siitä riippuvan sielunelämän toisistaan, ja sittenkin täyttää tämän juovan täydelleen pitkä sarja toisistaan vain 

176 

hiukan eroavia väliasteita. Yleiset tärkeiden, hiljattain tässä suhteessa pitkälle edistyneiden tutkimusten tulokset ovat seuraavat: 

I. Nisäkkäiden aivot kehittyvät kyllä, samalla tavalla kuin muidenkin luurankoisten, kolmesta peräkkäinolevasta rakosta, jotka syntyvät siten että alkuaan yksinkertainen aivorakko kuristuu kahdesta kohden kokoon; ne eroavat kuitenkin muiden luurankoisten aivoista eräiden ominaisuuksien kautta, jotka ovat yhteisiä kaikille luokan jäsenille; sellaisia ominaisuuksia on ennen kaikkea ensimäisen ja kolmannen rakon, isojen aivojen ja pienten aivojen, valtava kehittyminen, samalla kun toinen rakko, keskiaivot, kokonaan taantuu. II. Siitä huolimatta liittyy alimpien ja vanhinten nisäkkäiden aivojen kehitys vielä läheisesti niiden paleozooisten esi-isien, kivihiilikauden sammakkoeläinten, aivojen kehitykseen. III. Vasta tertiääriajalla tapahtuu tuo isojen aivojen ominainen täysi kehitys, joka niin huomattavasti erottaa nuoremmat nisäkkäät vanhemmista. IV. Se erikoinen (sekä kokoon että laatuun nähden tapahtunut) isojen aivojen kehitys, joka kohottaa ihmisen niin korkealle, ja joka tekee mahdolliseksi hänen etevän sielullisen toimintansa, tapahtuu, paitsi ihmisellä, vain eräillä nuoremman tertiääriajan korkeimmalle kehittyneillä nisäkkäillä, ennen kaikkea ihmisenmuotoisilla apinoilla. V. Eroavaisuudet, joita on ihmisen ja ihmismuotoisten apinain aivojenrakenteessa ja sielunelämässä ovat pienempiä kuin vastaavat eroavaisuudet ihmismuotoisten apinain ja alempien kädellisten (vanhimpien apinain ja puoliapinain) välillä. VI. Senvuoksi on ihmissielun historiallista asteettaista kehittymistä

177 

määrättyjen nisäkässielujen pitkästä sarjasta pidettävä merkitykseltään perustavana, vertailevan ruumiinrakenneopin ja sikiöhistorian tieteellisesti todistamana tosiasiana.

178 

Kymmenes luku

Sielun tajunta.

Monistisia tutkimuksia tajullisen ja tajuttoman sielunelämän alalta: Tajunnan kehityshistoria ja olemus.

Sielunelämän kaikista ilmauksista ei mikään näytä niin ihmeelliseltä kuin tajunta eli tietoisuus, eikä mi-tään arvostella niin eri tavoin. Ei vain tämän sieluntoiminnan varsinaisesta olemuksesta ja sen suhteesta ruumiiseen, vaan myöskin sen yleisyydestä elimellisen maailman piirissä, sen synnystä ja kehittymisestä on vielä nykyisin, kuten on vuosituhansia ollut, mitä vastakkaisimpia mielipiteitä keskenään taistelemassa. Enemmän kuin mikään muu sielullinen toiminta, on tajunnan ilmiö antanut aihetta erheelliseen mielikuvitteluun, että on "aineeton sielu", ja siihen liittyvään harhauskoon, että on olemassa "henkilöllistä kuolemattomuutta"; monet mitä surkeimmat erehdykset, jotka vielä nykyäänkin vallitsevat meidän nykyaikaista sivistyselämäämme, johtuvat siitä. Olen jo senvuoksi aikaisemmin nimittänyt tajuntaa "sielunelämälliseksi keskussalaisuudeksi" ; se muodostaa kaikkien salaoppisten ja dualististen erehdysten lujan linnotuksen, jonka mahtavat muurit uhkaa-vat tehdä tyhjäksi parhaitenkin varustetun järjen kaikki 

179 

hyökkäykset. Jo tämä seikka yksin oikeuttaa meidät tässä monistiselta kannaltamme arvostellen laajemmalti tarkastamaan taiunnan laatua. Me tulemme näkemään, että tajunta on aivan yhtäläisesti kuin kaikki muutkin sieluntoiminnan muodot luonnonilmiö, ja että se kaikkien muiden luonnonilmiöiden tapaan on perusaineenlain alainen.

Tajunnan käsite. Jo tämän sieluntoiminnan alkeellista käsitettä, sen sisällystä ja piiriä koskevat arvossapidetyimpien filosofien ja luonnontutkijain mielipiteet ovat suuresti toisistaan eroavaisia. Parhaiten ehkä on tajuamisen sisällystä sanottava sisläiseksi näkemykseksi ja verrattava sitä heijastumiseen. Sen kahdeksi pää-alaksi erotetaan usein ulkokohtainen ja omakohtainen tajunta, maailmantajunta ja itsetajunta. Verrattomasti suurin kaiken tajullisen sieluntoiminnan osa koskee, kuten jo Schopenhauer terotti, ulkomaailman, "muitten oleitten " tajuamista; tämä maailmantajunta käsittää kaikki mahdolliset ulkomaailman ilmiöt, mitkä yleensä voivat kuulua tietämisemme piiriin. Paljon rajotetumpi on meidän itsetajuntamme, meidän kaiken sieluntoimintamme, kaikkien mielteiden, tuntemuksien ja pyrkimysten eli tahdontoiminnan, sisäinen heijastuminen.

Tajunta ja sielunelämä. Monet arvossapidetyt ajattelijat, varsinkin elontoimintaopintutkijat (esim. Wundt ja Ziehen), katsovat että taiunnan käsite ja sielullisen toiminnan käsite ovat samat: "kaikki sieluntoiminta on tajullista"; sielutieteen ala ulottuu vain niin laajalle kuin taiunnan ala. Meidän mielestämme laaientaa tämä määritelmä tajunnan merkitystä kohtuuttomastija antaa aihetta lukuisiin erehdyksiin ja väärinkäsityksiin. Me olemme päinvastoin samaa mieltä kuin toiset filosofit 

180 

(esim. Romanes ja Eritz Schultze), sitä mieltä nimittäin, että myöskin tajuttomat mielteet, tuntemukset ja pyrkimykset kuuluvat sielunelämän piiriin; onpa itse asiassa tämä tajuttomien sielullisten toimintain (heijastustoiminnan j. n. e.) piiri paljon laajempi kuin tajullisen toiminnan piiri. Molemmat piirit ovat muuten mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään eikä niitä erottamassa ole selvää rajaa; milloin tahansa voi meissä äkkiä jokin tajuton mielle tulla tajulliseksi; jos sille jokin muu kiinnittää huomiomme puoleensa, niin voi tuo edellinen mielle yht'äkkiä taasen täysin kadota tajunnastamme. 

Ihmisen tajunta. Ainoa lähde, josta saamme tietoa tajunnastamme, on tämä tajunta itse, ja tässä on ensi sijassa syy siihen, että on niin tavattoman vaikea tieteellisesti tutkia ja selittää tajuntaa. Subjekti ja objekti (alus ja kohde, toimiva itse ja toiminnan kohde) ovat tässä yksi ja sama; tietävä subjekti kuvastuu tässä omassa sisäisessä olemuksessaan, minkä pitäisi olla tietämisen esineenä, kohteena. Muiden olentojen tajunnan seikkojen suhteen emme siis koskaan voi päättää aivan ulkokohtaisen varmasti, vaan voimme siinä suhteessa päätelmiä tehdä vain siten, että vertailemme tuon "toisen olennon tajunnan ilmauksia oman tajuntamme iImauksiin. Sikäli kumminkin kuin on kysymys vain sielunelämältään säännöllisten ihmisten tajunnan ilmiöiden vertailemisesta, voimme heidän tajuntansa suhteen tehdä eräitä johtopäätöksiä, joiden oikeutta ei kukaan epäile. Mutta jo epätavallisiin henkilöihin (nerokkaisiin ja omituisiin, tylsämielisiin ja henkisesti sairaisiin ihmisiin) nähden eivät nämä samanmukaisuuden nojalla tehdyt johtopäätökset ehdottomasti, eivätpä aina ollen- 

181 

kaan, pidä paikkaansa. Vielä suuremmassa määrässä on näin asianlaita, kun vertaamme ihmisen tajuntaa eläinten tajuntaan. Silloin ilmenee heti niin suuria tosiasiallisia vaikeuksia, että mitä etevinten elontoimintaopin tutkijain ja filosofien mielipiteet eroavat mitä suurimmassa määrin toisistaan. Esitämme tässä vain tärkeimmät asiata koskevat mielipiteet lyhyesti rinnakkain. 

I. Ihmispohjainen tajunnan teoria: tajunta ihmiselle ominaista. Laajallelevinnyt käsitys, että taiunta ja ajattelu ovat ihmisen yksinomaista omaisuutta, ja että myöskin vain hänellä on "kuolematon sielu ", on saanut alkunsa Descartes'ta (1643). Tämä nerokas ranskalainen filosofi ja suuretieteilijä erotti täydellisesti toisistaan ihmisen ja eläinten sieluntoiminnan. Ihmisen sielu, ajattelevana, aineettomana oliona, on hänen mielestään täysin erillään ruumiista, ulottuvaisesta, aineellisesta oliosta. Siitä huolimatta on sielu yhdessä aivojen kohdassa (käpyrauhasessa!) yhteydessä ruumiin kanssa, ottaakseen siinä vastaan ulkomaailman vaikutteita ja omasta puolestaan vaikuttaakseen ruumiiseen. Eläimillä sitävastoin, ajatuskykyä vailla olevina olioina, ei hänen mielestään ole sielua, vaan ovat ne täydelleen automaatteja, itseliikkujia, taitavasti rakennettuja koneita, joiden tuntemukset, mielteet ja tahtominen syntyvät aivan koneellisesti ja tapahtuvat fysiikallisia lakeja noudattaen. Ihmisen sielunelämään nähden oli Descartes siis dualismin (kahtanaisuuden) kannalla, eläimien sielunelämään nähden monismin (yhtenäisyyden) kannalla. Tämä ilmeinen risiriita niin selvän ja terävän ajattelijan aiatusjärjestelmässä näyttää päkostakin mitä merkillisimmältä; sen selittämiseksi saanee syystä kyllä otaksua, että hän ei esittänyt todellista vakaumustaan, vaan 

182 

jätti sen ymmärtämisen itsenäisten ajattelijain asiaksi. Jesuiittain oppilaana oli Descartes jo aikaisin kasvatettu kieltämään totuuden vasten parempaa tietoaan; mahdollisesti hän myöskin pelkäsi kirkon mahtia ja sen polttorovioita. Ilmankin oli hänen epäileväisyyttä terottava väitteensä, että kaikki puhdas tietämäänpyrkiminen alkaa perinnäisten uskonopinkappalten epäilemisellä, synnyttänyt häntä vastaan kiihkoisia syytteitä epäileväisyysharrastuksista ja jumalankieltämyksestä. Mahtava vaikutus, mikä Descartes'lla oli seuraaviin filosofeihin, oli sangen merkillinen ja vastasi täysin hänen "kaksinkertaista kirjanpitoaan". 17:nnen ja 18:nnen vuosisadan materialistit vetosivat monistisen sielutieteensä tueksi Descartes'n esittämään, eläinsielua ja sen koneenomaista toimintaa koskevaan oppiin. Spiritualistit (henkiopin kannattajat) sensijaan väittivät, että Descartes'n esittämä ihmissielun teoria vastaansanomattomasti osotti oikeaksi heidän väitteensä sielun kuolemattomuudesta ja siitä että sielu on riippumaton ruumiista. Tämä mielipide on vielä nykyäänkin vallitsevana jumaluusoppineiden ja dualististen yliluonnollisiin asioihin uskovien filosofien piirissä. 19:nnen vuosisadan luonnontieteellinen maailmankatsomus on elontoimintaopillisen, tautiopillisen ja vertailevan sielutieteen alalla saavutettujen kokemusperäisten edistysaskelten avulla osottanut sen kokonaan vääräksi.

II. Hermopohjalsen tajunnan teoria: tajuntaa on vain ihmisellä ja niillä korkeammilla eläimillä, joilla on keskushermosto ja aistimia. Vakaumus, että suurella osalla eläimiä -ainakin korkeammilla nisäkkäillä -on, yhtäläisesti kuin ihmiselläkin, ajatteleva sielu ja siis myöskin taiunta, on vallalla nykyaikaisen 

183 

eläintieteen, elontoimintaopin ja monistisen sielutieteen piireissä. Se suuri edistys, mikä viime aikoina on tapahtunut useammilla biologian (elämäopin) aloilla, on johdonmukaisesti saattanut meidät omaksumaan tämän tärkeän tiedon. Rajotumme siitä puhuessamme aluksi korkeampiin luurankoisiin ja ennen kaikkea nisäkkäisiin. Vuosituhansia on ollut tunnettuna ja ihmeteltynä seikkana se, että näiden korkeimmalle kehittyneiden luurankoisten älykkäimpien edustajain -ennen kaikkea apinain ja koirien -koko sieluntoiminta on mitä suurimmassa määrässä ihmisen sieluntoiminnan kaltaista. Niiden mielle- ja aistintoiminta, niiden tunteminen ja haluaminen on niin ihmisen vastaavain sieluntoimintain kaltaista, että meidän ei tarvitse siinä suhteessa esittää mitään todistuksia. Mutta myöskin niiden aivojen korkeampi mielleyhdistelytoiminta, arvostelujen muodostaminen ja niiden yhdistäminen johtopäätöksiksi, ajatteleminen ja tajunta ahtaammassa mielessä, ovat niillä yhtäläisesti kehittyneet kuin ihmisellä; vain kehityksensä asteeseen nähden eroavat ne toisistaan, mutta eivät laatuunsa nähden. Sitäpaitsi opettaa vertaileva ruumiinrakenneoppi ja kudosoppi meille, että näiden korkeampien nisäkkäiden aivojen rakenne kauttaaltaan on oleellisesti sama kuin ihmiselläkin. Samaa osottaa meille vertaileva sikiöhistoria näiden sielunelinten kehitykseen nähden. Vertaileva elontoimintaoppi opettaa, että tajunnan eri olotilat näillä korkeimmalle kehittyneillä istukkaeläimillä ovat ilmauksissaan aivan samallaisia kuin ihmiselläkin, ja kokeet todistavat, että ne myöskin ulkonaisiin vaikutteisiin suhtautuvat samalla tavalla. Korkeampia eläimiä voi alkoholin, kloroformin, eetterin y. m. s. avulla huumata, sopivalla menettelyllä 

184 

hypnotisoida j. n. e. samoin kuin ihmisenkin. Sitä vastoin on mahdotonta tarkkaan määrätä rajaa, missä eläinelämän alemmilla asteilla tajunta ensiksi on sellaisenaan tunnettavissa. Toiset eläintieteilijät asettava tämän rajan sangen korkealle ylös, toiset sangen matalalle alas. Darwin, joka on sangen tarkkaan erottanut ja lisääntyvän kehityksen nojalla selittänyt korkeampien eläinten tajunnan, älyn ja mielen eri asteet, viittaa samalla siihen, miten vaikeata tai oikeastaan mite mahdotonta on alemmilla eläimillä määrätä näiden korkeinten sieluntoimintain ensimäisiä alkuja. Todennäköisin on se otaksuma, että niillä eläimillä on meidä omamme tapainen tajullinen sielunelämä, joilla on likipitäen yhtä hienorakenteellinen, kudoksellisesti erilaistunut ja keskittynyt hermosto kuin meilläkin.

  1. Eläinpohjalnen tajunnan teoria: tajantaa on kaikilla eläimillä ja vain niillä. Tämänmukaisesti pitäisi olla jyrkkä ero eläinten ja kasvien sielunelämän välillä; sellaisen otaksuivat jo monet vanhan-ajan tutkijat olevan olemassa, ja Linne asetti sen jyrkästi, v. 1735 ilmestyneessä perustavassa teoksessaan "Systema naturae" ("Luonnon järjestelmä"); molemmat elimellisen luonnon suuret kunnat eroavat hänen mielestään toisistaan siinä, että eläimillä on tunto ja tajunta, kasveilla ei. Myöhemmin on varsinkin Schopenhauer jyrkästi terottanut tätä eroa: "Tajunnan tunnemme suorastaan vain eläimien ominaisuutena. Myöskin senjälkeen kuin tajunta kehityksessään on noussut läpi koko eläinkunnan aina ihmisen ja hänen järkensä asteelle, pysyy kasvien tajuttomuus, josta se kehityksessään lähti, kuitenkin aina perustana. Alimmissa eläimissä on vain tajunnan hämärrystä." Tämän mielipiteen paikkansapitämättömyys kävi


185 

selväksi jo 19:nnen vuosisadan puolivälin paikkeilla, kun opittiin lähemmin tuntemaan alempien eläimien, varsinkin sienieläinten ja polttiaiseläinten sielunelämää: niiden havaittiin olevan varsinaisia eläimiä, joissa on yhtä vähän jälkiä selvästä tajunnasta kuin enimmillä kasveilla. Vielä enemmän hämääntyi molempien kuntien viilinen eroavaisuus, kun tarkemmin tutkittiin niitten kummankin yksisoluisia eliömuotoja. Alkueläimet ja alkeiskasvit eivät missään suhteessa eroa sielullisesti toisistaan, eivät edes mitä tulee niiden kyseenalaiseen tajuntaan.

IV. Elämäpohjainen tajunnan teoria: tajunta on yhteistä kaikille elimistöille, sitä on kaikissa kasveissa ja eläimissä, sensijaan että se puuttuu elimettömiltä luonnonesineiltä (kiteiltä y. m.). Tähän otaksumaan liittyy tavallisesti se mielipide, että kaikki elimistät ovat sielullisia, sensijaan että elimettömillä luonnonesineillä ei ole sielua; nuo kolme käsitettä: elämä, sielu ja tajunta sulautuvat silloin tavallisesti yhteen. Toinen tämän mielipiteen muunnos on se, että nämä elimellisen elämän perusilmiöt kyllä ovat erottamattomasti yhtyneinä, mutta että tajunta on vain sielullisen toiminnan osa, kuten sielullinen toiminta itse on elontoiminnan osa. Varsinkin Fechner on pyrkinyt osottamaan, että kasveilla on "sielu" samassa merkityksessä kuin eläimilläkin, ja monet tutkijat väittävät, että kasvisielu on samanlaatuisesti tajullinen kuin eläinsielukin. Itse asiassa ovatkin noilla sangen tunnokkailla "tuntokasveilla" (mimoosoilla, kihokeilla, kärpäsloukuilla) merkilliset, ärsytyksen johdosta syntyvät lehtien liikkeet, monilla muilla (apilalla ja käenkaalilla, mutta varsinkin desmodiumilla, eräällä itä-intialaisella hernekasveihin kuuluvalla ruoho- 

186 

varvulla) itsenäiset liikkeet, "nukkuvilla kasveilla" (myöskin pääasiassa hernekasveihin kuuluvia) nukkumaliikkeet j. n. e. hämmästyttävästi samallaisia kuin monien alempien eläimien; se, joka selittää, että näillä viimeksimainituilla on tajuntaa, ei aivan varmaan voi kieltää, ettei sitä ole myöskin näillä tässä mainitsemillamme kasveilla.

V. Solupohjainen tajunnan teoria: tajunta on kaikkien solujen elollinen ominaisuus. Soluopin käyttäminen kaikilla biologian aloilla vaatii myöskin soluterian sovelluttamista sielutieteen alalle. Samalla syyllä kuin ruumiinrakenneopissa ja elontoimintaopissa selitetään elävä solu "alkeiselimistöksi", ja soluopin nojalla kokonaan selitetään korkeampien monisoluisten kasvien ja eläinten ruumiinrakenne ja ruumiintoiminta, samalla syyllä voi myöskin pitää "solusielua" sielullisena alkeisosana ja korkeampien elimistöjen yhdistettyä sieluntoimintaa niiden solujen yhtyneen sieluntoiminnan tuloksena, jotka elimistön muodostavat. Olen esittänyt tämän solusielutieteen pääajatukset jo v. 1866 teoksessani " Yleinen muoto-oppi" ja myöhemmin niitä edelleen kehittänyt kirjasessa "Solusieluja ja sielusoluja ". Syvällisempään tämän "alkeissielutieteen" tutkimukseen johti minut monivuotinen työskentelyni yksisoluisten eliömuotojen tutkimisessa. Monissa näissä pienissä (useimmiten vain mikroskoopilla näkyvissä) alkeiselimistöissä havaitsee samallaisia tunnon ja tahdon ilmauksia, samallaisia vaistoja ja liikkeitä kuin korkeammissa eläimissä; vallankin on täten laita sangen tunnokkaiden ja eloisasti liikkuvain likoeläimien. Sekä näiden ärtyväisten pikkueliöiden suhtautumisessa ulkomaailmaan että mo-nissa muissa niiden elonilmauksissa, esim. juurijalkaisten ja sädejalkaisten ihmeellisessä kuorirakenteessa 

187 

voisi uskoa näkevänsä selviä tajullisen sieluntoiminnan jälkiä. Jos hyväksyy elämäpohjaisen tajunnan teorian (IV) ja jos on sitä mieltä että kaikkeen sielulliseen toimintaan liittyy tajuntaa, silloin täytyy myöskin otaksua, että jokainen itsenäinen alkeiselimistösolu on tajullinen. Tajunnan aineellisena perustana olisi siten joko solun koko plasma, tai sen tuma, tai jokin sen osa. Ehdottomasti kumota ei tätä otaksumaa, jota minä ennen olen puolustanut, voi. Mutta minun täytyy nyt olla samaa mieltä kuin Max Verworn, joka yllä mainitussa teoksessaan "Sielutieteellis-elontoimintaopillisia alkeiselimistötutkimuksia" otaksuu, että kaikilta alkeiselimistöiltä puuttuu kehittynyt "minätajunta", ja että niiden tuntemukset ja liikkeet kauttaaltaan ovat luonteeltaan tajuttomia.

  1. Atomipohjainen tajunnan teoria: tajunta on kaikkien atomien (alkuainehiukkeiden) alkeisominaisuus. Kaikista tajunnan leviämistä koskevista eri mielipiteistä menee tämä atomipohjainen otaksuma pisimmälle. Atomipohjainen tajunnan teoria lienee pääasiassa johtunut niistä vaikeuksista, joita monet filosofit ja biologit tunsivat harkitessaan tajunnan ensimäisen synnyn kysymystä. Tämä ilmiöhän on niin erikoinen laadultaan, että sen johtaminen muista sielullisen toiminnan muodoista näyttää perin arveluttavalta; uskottiin senvuoksi tämän esteen olevan helpoimmin voitettavissa siten, että otaksuttiin tajunta kaiken aineen alkuperäiseksi ominaisuudeksi, samoin kuin sen alkuperäisiä ominaisuuksia ovat kemiallinen sukulaisuus ja painovoima. Senmukaisesti olisi yhtä monta alkeistajunnan lajia kuin on kemiallisia alkuaineita; kullakin vety-

188 

atomilla olisi oma vedynomainen tajuntansa, kullakin hiili-atomilla oma hiilenomainen tajuntansa j. n. e.

Pidän tätä otaksumaa perusteettomana ja pysyn siinä vakaumuksessa, että tajunta riippuu sellaisesta korkeasta hermoston erilaistumisen ja keskittymisen asteesta, minkä ihmisen ja eräiden korkeammalle kehittyneiden luurankoisten hermosto on saavuttanut.

Monistinen ja dualistinen tajunnan teoria. Niin kovin erilleen kuin tajunnan luontoa ja syntyä koskevat mielipiteet käyvätkin, voi ne kuitenkin kaikki lopulta - niitä selvän ja johdonmukaisen loogillisesti tarkastaessaan -johtaa kahdesta vastakkaisesta peruskatsomuksesta, tajunnan yliluonnollista alkuperää väittävästä (dualistisesta) ja sen elontoiminnallista alkuperää väittävästä (monistisesta) katsomuksesta. Minä itse olen aina, ja lähtien kehitysopin kannalta, puolustanut viimeksimainittua katsantokantaa, jolla nykyään on suuri joukko eteviä luonnontutkijoita.

Tajunnan yliluonnollisuus. Kuuluisassa esitelmässä "luonnontuntemuksen rajoista", minkä E. Du Bois-Reymond piti 14 p:nä elokuuta 1872 luonnontutkijain kokouksessa Leipzigissä, selitti hän meidän luonnontuntemuksellamme olevan kaksi "ehdotonta rajaa", joiden yli ihmishenki luonnontuntemuksen edistyneimmälläkään asteella ei koskaan voisi käydä, -ei koskaan, kuten esitelmäll usein toistettu loppusana voimakkaasti terottaa: "Ignorabimus!" ("Emme tule koskaan tuntemaan!"). Toinen noista ehdottomasti ratkaisemattomista "maailmanarvotuksista" on "aineen ja voiman yhdyssuhde" ja näiden merkitykseltään perustavien luonnonilmiöiden varsinainen olemus; tulemme käsittelemään tätä "perusaineenkysymystä" perinpohjin 

189 

tämän teoksen kahdennessatoista luvussa. Toiseksi filosofian ylipääsemättömäksi rajaksi väitti luennoitsija tajunnan kysymystä, kysymystä, miten voidaan meidän hengentoimintamme selittää aineellisten edellytysten nojalla, miten (aineen ja voiman perustana oleva) "perusaine (substanssi) määrätyissä olosuhteissa tuntee, haluaa ja ajattelee".

Kun ennakkoluulottomasti tarkastaa tätä paljonpuhuttua "ignorabimuspuhetta" sen ydinkohtaan nähden, niin löytää siitä ehdottomasti yliluonnollisuutta terottavan dualismin varman ohjelman; maailma on "kaksinkertaisesti käsittämätön": ensin aineellinen maailma, jossa "aine ja voima" ovat vaikuttamassa, ja sen rinnalla, siitä aivan erillään, "hengen" aineeton maailma, jossa "ajattelua ja tajuntaa ei voi selittää aineellisista edellytyksistä" , kuten aineellisen maailman ilmiöt voi selittää. Oli aivan luonnollista, että vallitsemassa oleva dualismi ja mystisismi halukkaasti ottivat käyttääkseen tämän tunnustuksen, että on kaksi erilaista maailmaa, sen avulla todistaakseen ihmisen kaksoisluonnon ja sielun kuolemattomuuden. Henkioppeja kannattavien riemu esitelmän johdosta oli sitä suurempi ja oikeutetumpi, kun E. Du Bois-Reymondia siihen asti oli pidetty etevänä tieteellisen materialismin periaatteellisena kannattajana; sitä hän olikin ja siksi hän jäikin (huolimatta "kauneista puheistaan"!), kuten kaikki muutkin nykyajan asiantuntevat, selvä-älyiset ja johdonmukaisesti ajattelevat luonnontutkijat. Kuitenkin on ignorabimus-puheen pitäjä sen lopulla lyhyesti viitannut kysymykseen, eivätkö nuo molemmat rinnakkaiset "maailmanarvotukset", yleinen perusaineenkysymys ja erikoinen tajunnankysymys itse asiassa muodosta vain 

190 

yhden kysymyksen. Hän sanoo: "Tosin on tämäkäsitys yksinkertaisempi ja etusijalle asetettava, minkä mukaan maailma näyttää kaksinkertaisesti käsittämättömältä. Mutta oleitten luonnosta riippuu, että tässäkään kohdin emme pääse selvyyteen, ja kaikki enempi puhuminen siitä jää hyödyttömäksi." -Tätä viimeksimainittua mielipidettä olen minä alusta alkaen ehdottomasti vastustanut ja olen pyrkinyt osottamaan, että nuo kaksi suurta kysymystä eivät ole kaksi eri maailmanarvotusta. "Hermo-opillinen tajunnan kysymys on vain erikoinen kaikkikäsittävän maailmantieteellisen kysymyksen, perusaineenkysymyksen, erikoiskohta." (Monismi, 1892, siv. 23).

Tajunnan elontoimintaoppi. Tajunnan erikoinen luonnonilmiö ei ole, kuten Du Bois-Reymond ja hänen kanssaan dualistinen filosofia väittävät, mikään kokonaan ja "kerrassaan yliluonnollinen kysymys"; vaan se on, kuten minä jo vuodesta 1866 alkaen olen väittänyt, elontoimintaopillinen kysymys, ja sellaisena selitettävä fysiikan ja kemian alaan kuuluvien ilmiöiden nojalla. Myöhemmin olen vielä määrätymmin selittänyt sen hermo-opilliseksi kysymykseksi, nojautuen siihen otaksumaan, että ihmisen tajuntaan verrattavaa tajuntaa on vain korkeammilla eläimillä, joilla on voimakkaasti keskittynyt hermosto. Varmasti voi sitä väittää korkeampiin luurankoisiin nähden, ja ennenkaikkea istukallisiin nisäkkäisiin nähden, joista itse ihmissuku on kehittynyt. Korkeimmallekehittyneiden apinain, koirien, elefanttien y. m. tajunta eroo ihmisen tajunnasta vain kehityksensä asteeseen, mutta ei laatuunsa nähden; näiden "järjellisten" istukkaeläinten ja alimpien ihmisrotujen (veddalaisten, austraalialaisneekerien y. m.) tajun- 

191 

nan asteelliset eroavaisuudet ovat pienempiä kuin näiden viimeksimainittujen ja korkeimmalle kehittyneiden järki-ihmisten (Spinozan, Goethen, Lamarckin, Darwinin j. n. e.) tajunnan asteelliset eroavaisuudet. Tajunta on niinmuodoin vain korkeamman sieluntoiminnan osa, ja sellaisena riippuvainen kysymykseentulevan sielun-elimen, aivojen, säännöllisestä rakenteesta.

Elontoimintaopilliset havainnot ja kokeet ovat jo pari vuosikymmentä sitte varmasti todistaneet, että se imettäväis-aivojen rajotettu osa, jota pidetään tajunnan elimenä, on isojen aivojen osa, nimittäin tuo kehityksen varrella myöhään syntynyt "harmaa vaippa" eli "isojen aivojen kuorikerros". Mutta mikroskooppisen aivorakenneopin on ihmeteltävillä saavutuksillaan, joista meidän on kiittäminen uusimman ajan täydellisennettyjä tutkimustapoja, onnistunut osottaa tälle elontoiminta-opilliselle tiedolle myöskin muoto-opitliset perusteet.

Tärkein näistä saavutuksista lienee ajatuselimien keksiminen, mikä onnistui leipzigiläiselle Paul Flechsigille; hän todisti v. 1894, että aivovaipan harmaassa kuorikerroksessa on keskusaistimien neljä aluetta eli neljä "sisäistä aistimussarkaa", ruumiillisen tunnon sarka päälaenliuskassa, hajusarka otsaliuskassa, näkösarka takaraivoliuskassa, kuulosarka ohimoliuskassa. Näiden neljän aistinkeskuksen välissä on neljä suurta ajatuskeskusta eli mielleyhtymäkeskusta, todelliset hengenelämän elimet; ne ovat nuo sieluntoiminnan korkeimmat työnvälineet, joiden kautta ajattelu ja tajuaminen tapahtuvat: edessä otsa-aivot, takana ylhäällä päälaenaivot, takana alhaalla pääaivot (tärkeimmät kaikista!) ja vihdoin syvällä alhaalla, sisälle kätkeytyneenä, saariaivot eli "Reilin saari". Nämä neljä ajattelukeskus-

192 

taa, jotka erottaa niiden välillä olevista aistinkeskustoista niiden ominaisen, kovin monimutkallisen hermorakenteen kautta, ovat todelliset "ajatteluelimet", meidän tajuntamme ainoat elimet. Muutama aika sitten on Flechsig todistanut, että ihmisessä eräällä niiden osalla on vielä aivan erikoisen monimutkallinen rakenne, millaista ei ole muilla nisäkkäillä ja mikä selittää ihmisen tajunnan etevämmyyden. 

Tajunnan tautioppi. Nykyaikaisen elontoimintaopin merkityksellisen tiedon, että isot aivot ihmisellä ja korkeammilla nisäkkäillä ovat hengenelämän ja tajunnan elimenä, vahvistaa valaisevasti tautioppi, selittämällä aivojen sairauksia. Jos tauti hävittää isojen aivojen kysymykseentulevat osat, sammuu niiden toiminta, voipa tässä todistaa aivojentoiminnan paikallisuuden oikeinpa yksityiskohtaisesti; kun jokin määrättyaivojen yllämainittujen alueiden kohta sairastuu, häviää myöskin se ajattelun ja tajunnan osa, joka liittyi tuohon aivojen kohtaan. Sama tulos on tautiopillisesta kokeesta; määrätyn kohdan (esim. puhekeskuksen) hävittäminen, tuhoaa myöskin sen toiminnan (puheen). Ja muutenhan riittää viittaaminen tunnetuimpiin jokapäiväisiin tajunnan alaa koskeviin ilmiöihin todistamaan tajunnan täydellisen riippuvaisuuden aivoaineen kemiallisista muutoksista. Monet nautintoaineet (kahvi, tee) virkistävät ajattelukykyämme; toiset (viini, olut) saattavat mielemme iloisemmaksi; myski ja kamfertti elähyttävät sammuvaa tajuntaa; eetteri ja kloroformi hämärtävät tajunnan j. n. e. Miten olisi tämä kaikki mahdollista, jos tajunta olisi aineeton olio, riippumaton noista ruumiinrakennetta tutkittaessa osotetuista elimistä? Ja mitä

193 

on "kuolemattoman sielun" tajunta, kun sielulla ei enään ole noita elimiä? 

Kaikki nämä ja muut tunnetut tosiasiat todistavat, että ihmisen tajunta (aivan samoin kuin läheissukuisten nisäkkäidenkin tajunta) on muuttuvainen, ja että sen toimintaa milloin tahansa voivat muuttaa sisäiset syyt (aineenvaihto, verenkiertokulku) ja ulkoiset syyt (aivojen loukkautuminen, ärsytys j. n. e.) Sangen opettavaisia ovat myöskin vuorottelevan eli kaksoistajunnan ilmiöt; samassa ihmisessä ilmenee eri päivinä, muuttuneissa olosuhteissa, aivan erilainen tajunta; hän ei tiedä enään tänään, mitä eilen teki; eilen voi hän sanoa: Minä olen minä; -tänään täytyy hänen sanoa: Minä olen toinen. Sellaiset tajunnan vuorottelut voivat kestää päiviä, jopa kuukausia ja vuosiakin; voipa tuollainen vaihtunut tajunta jäädä pysyväiseksikin.

Tajunnan yksilöhistoria. Kuten jokainen tietää, on vastasyntynyt lapsi vielä aivan vailla tajuntaa, ja kuten Preyer on osottanut, kehittyy taiunta vasta myöhään, sitte kun pikku lapsi on alkanut puhua; lapsi puhuu kauan itsestään kuin jostakin kolmannesta henkilöstä. Vasta sinä merkittävänä hetkenä, jolloin se ensi kerran sanoo "minä", jolloin "minäntunto" tulee selväksi, alkaa itsetajunta kehittyä ja samalla käydä yhä selvemmäksi "minän" ja ulkomaailman vastakohtaisuus. Se tietoisuuden nopea ja syvällekäypä edistyminen, minkä lapsessa saa aikaan vanhempien ja koulun opetus ensimäisinä kymmenenä ikävuotena ja myöhemmin vitkallisemmin iän toisella vuosikymmenellä aina täyden henkisen kypsyyden saavuttamiseen asti, liittyy läheisesti tajunnan ja sen elimen, aivojen, kasvamisessa ja kehityksessä tapahtuvaan moninaiseen edistymiseen.

194 

Mutta vielä silloinkaan, kun oppilas jo on saavuttanut "kypsyytensä todistuksen", ei todellisuudessa hänen tajuntansa vielä pitkään aikaan ole kypsä, ja vasta nyt alkaa oikein, henkilön ollessa monipuolisessa vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa, kehittyä hänen maailmantajuntansa. Nyt vasta kypsyy, iän kolmannella vuosikymmenellä, täydelleen järkevä ajattelu ja samalla tajunta, jotka sitte, henkilön ollessa säännöllisesti kehittynyt, seuraavina kolmena vuosikymmenenä kantavat kypsän hedelmän. Tavallisesti seitsemännen vuosikymmenen alkaessa (milloin aikaisemmin, milloin myöhemmin) alkaa sitte se vitkallinen ja vähittäinen korkeamman henkisen toiminnan taantuminen, joka on luonteenomaista vanhuudelle. Muisti, vastaanottamiskyky ja erikoisseikkoihin kohdistuva mielenkiinto vähenevät vähitellen; sitävastoin säilyvät tuotantokyky, kypsynyt tajunta ja filosofinen yleisiin suhteisiin kohdistuva mielenkiinto vielä kauan. Aikaisemmassa nuoruudessa tapahtuva tajunnan yksilöllinen kehitys todistaa elämän-synnyn peruslain yleisesti päteväksi; mutta vielä myöhempinäkin vuosina huomaa tämän monissa kohdin. Joka tapauksessa vakuuttaa tajunnan yksilökehitys meidät mitä selvimmin siitä tosiasiasta, että tajunta ei ole mikään "aineeton olento", vaan että se on aivojen elontoiminnallista toimintaa, ja että sekään ei ole siis minään poikkeuksena maailman perusaineen laista.

Tajunnan sukukehitys. Siitä tosiasiasta, että tajunta, kuten kaikki muukin sieluntoiminta, riippuu määrättyjen elimien säännöllisestä kehittymisestä, ja että se kehittyy lapsella vähitellen näiden aivoelimien kehittyessä, voi jo suorastaan tehdä sen johtopäätöksen, että tajunta myöskin eläinkunnan piirissä on asteettain historialli-

195 

sesti kehittynyt. Mutta niin varmoina kuin voimmekin periaatteellisesti väittää, että sellainen luonnollinen tajunnan sukukehitys on tapahtunut, niin vähän voimme kuitenkin ikävä kyllä päästä selville sen kulusta ja esittää siitä erikoisseikkaisia otaksumia. Kuitenkin osottaa muinaiseliötutkimus meille eräitä mielenkiintoisia tukikohtia, mitkä eivät ole merkityksettömiä. Huomiotaherättävä on esimerkiksi tertiääriajalla tapahtunut istukallisten nisäkkäiden melkoinen, määrällinen ja laadullinen aivojen kehitys. Monista niiden kivettyneinä löydetyistä kalloista on saatu tarkkaan selville sisäisen kallo-ontelon muoto ja sen nojalla voitu varmasti päättää siinä olleiden aivojen koko ja osittain myöskin niiden rakenne. Silloin näemme sitte, että määrätyn eläinryhmän (esim. kavioeläinten, petoeläinten, kädellisten) piirissä on tapahtunut valtava edistyminen, jos vertaa toisiinsa aikaisemmilla eoseeni- ja oligoseeni-kausilla (kts. siv. 27 muist.) ja toiselta puolen myöhäisemmillä mioseeni- ja plioseenikausilla eläneitä, saman eläinryhmän edustajia; viimeksimainituilla ovat aivot (ruumiinkokoon verrattuina) 6-8 kertaa niin suuret kuin ensiksimainituilla.

Myöskin se korkein tajunnan kehitysaste, minkä vain sivistysihminen saavuttaa, on vähitellen ja asteettain -rinnan itse sivistyksen kehityksen kanssa -kehittynyt alemmista asteista, jollaisia vielä nykyäänkin tapaamme alkuperäisillä luonnonkansoilla. Sitä osottaa meille jo noiden kansojen kielten vertaileminen, kielenkehitys kun likeisesti liittyy käsitteiden kehitykseen. Kuta korkeammalle ajattelevalla sivistysihmisellä käsitemuodostus kehittyy, kuta paremmin hän kykenee käsit-

196 

tämään lukuisien erilaisten yksityisseikkojen yhteiset tunnusmerkit ja niiden nojalla muodostamaan yleisiä käsitteitä, sitä selvemmäksi ja syvällisemmäksi tulee samalla hänen tajuntansa.

197

Yhdestoista luku

Sielun kuolemattomuus.


Monistisia tutkimuksia kuolevaisuus-uskon ja kuolemattomuus-uskon aloilta. Maailmankaikkeudellinen ja henkilökohtainen kuolemattomuus. Sieluaines.

Kun käännymme sielunsynnyn tarkastelusta ja käymme tutkimaan sielun "kuolemattomuuden" suurta kysymystä, siirrymme tuolle taikauskon korkeimmalle alalle, joka tavallaan muodostaa kaikkien mystillisten (sala-oppisten) ja dualististen (kaiken olevaisen kahtanaisuutta opettavien) miellepiirien hävittämättömän linnoituksen. Sillä tämän peruskysymyksen alalla liittyy puhtaasti filosofisiin mielteisiin enemmän kuin minkään muun kysymyksen alalla ihmisen itsekäs mielenkiinto, ihmisen, joka mistä hinnasta tahansa tahtoo saada itselleen taatuksi kuoleman yli ulottuvan yksilöllisen edelleenelämisen. Tämä "korkeampi mielen tarve" on niin mahtava, että se kumoo kaikki arvostelevan järjen loogilliset johtopäätökset. Tajullisesti tai tajuttomasti vaikuttaa useimmilla ihmisillä kaikkiin muihin yleisiin mielipiteisiin, siis myöskin koko maailmankatsomukseen, henkilökohtaisen kuolemattomuuden uskonkappale, ja tähän teoreettiseen erehdykseen liittyy vaikutukseltaan

198 

laajakantoisia käytännöllisiä seurauksia. Meidän tehtävänämme on senvuoksi arvostellen tutkia tätä tärkeätä uskonkappaletta joka puolelta ja osoittaa, että se nykyaikaisen biologian (eläinten ja kasvien elämää tutkivan tieteen) valossa ei pidä paikkaansa.

Kuolemattomuus-usko ja kuolevaisuus-usko. Jotta meillä olisi lyhyt ja mukava sanontatapa molemmille vastakkaisille kuolemattomuuskysymystä koskeville peruskäsityksille, sanomme uskoa "ihmisen henkilökohtaiseen kuolemattomuuteen" kuolemattomuus-uskoksi. Sitävastoin nimitämme kuolevaisuus-uskoksi sitä vakaumusta, että ihmisen kuollessa, paitsi sitä että kaikki elontoiminta sammuu, myöskin katoo "sielu", s. o. tuo aivotoimintain summa, jota sieluopillinen dualismi pitää erikoisena, elävän ruumiin muista elonilmauksista riippumattomana "olentona".

Kun tässä kosketamme elontoimintaopillista kuoleman kysymystä, terotamme vieläkin. tämän elimellisen luonnonilmiön yksilöllistä luonnetta. Ymmärrämme kuolemalla yksinomaan sitä, että elimellisen yksilön elontoiminta lopullisesti lakkaa, olipa tämä yksityisolio sitte yksilöllisyytensä laatuun tai kehitysasteeseen nähden millainen tahansa. Ihminen on kuollut, kun hänen henkilönsä kuolee, riippumatta siitä, jättikö hän jälkeensä jälkeläisiä, tai oliko hän siittänyt lapsia, joiden jälkeläiset kautta monien sukupolvien hedelmällisesti jatkavat sukuaan. Sanotaanhan eräässä mielessä, että suurmiesten "henki" elää edelleen (esim. etevien hallitsijain suvussa. nerokkaiden taiteilijain perheessä) kautta sukupolvien; ja samoin sanotaan, että etevien naisten "sielu" usein elää lapsissa ja lastenlapsissa. Mutta näissä tapauksissa on aina kysymys monimutkaisista periyty-


199

misen tapahtumuksista, joissa irtautunut mikroskooppisen pieni solu (isän siemensolu, äidin munasolu) siirtää eräitä vanhempien substanssin ominaisuuksia perillisille. Yksityiset henkilöt, joissa noita sukupuolisoluja tuhansittain valmistuu, jäävät siitä huolimatta kuolevaisiksi, ja heidän kuollessaan sammuu heidän yksilöllinen sieluntoimintansa samallaisesti kuin kaikki muukin elontoiminta.

Maailmankaikkeudellinen ja henkilökohtainen kuolemattomuus. Kun annetaan kuolemattomuuden käsitteelle aivan yleinen merkitys ja laajennetaan se koko tunnettavissa olevaa luontoa koskevaksi, niin saa se tieteellistä merkitystä; se on silloin monistisen filosofian kannalta ei vain hyväksyttävä, vaan aivan luonnollinen. Sillä väite, että kaikki olevainen on häviämätöntä ja ikuisesti kestävää, on silloin samaa kuin meidän korkein luonnonlakimme, substanssilaki (maailman perusaineksen laki), josta tarkemmin puhumme seuraavassa luvussa. Käsittelemme siellä laajemmin tätä maailmankaikkeudellista kuolemattomuutta, perustellessamme voiman ja aineen häviämättömyyttä koskevaa oppia; nyt käännymme heti arvostelemaan sitä "kuolemattomuususkoa", jota tällä käsitteellä tavallisesti ymmärretään, yksilöllisen sielun kuolemattomuutta. Tutkimme aluksi tämän mystillisen ja dualistisen käsityksen leviämistä ja syntyä ja huomautamme silloin erikoisesti sen vastakohdan, monistisen, kokemuksellisesti perustellun kuolevaisuus-uskon, laajaa leviämistä. Erotan tässä kahtena sen oleellisesti erilaisena ilmenemismuotona alkuperäisen ja myöhemmin saavutetun kuolevaisuus-uskon; edellisessä on kuolemattomuus-ajatuksen puuttuminen alkuperäistä (alkeellisilla luonnon-

200 

kansoilla); myöhemmin saavutettu kuolevaisuus-usko sitävastoin on korkealle kehittyneillä sivistyskansoilla havaittavissa oleva järjellisen luonnontuntemuksen myöhäinen tuote.

Alkuperäinen kuolevaisuus-usko. Monissa filosofisissa ja varsinkin jumaluusopillisissa teoksissa tapaamme vielä nykyään väitteen että usko ihmissielun henkilökohtaiseen kuolemattomuuteen muka on kaikille ihmisille alkuperäisesti yhteistä. Tuollainen väite on väärä. Sielun kuolemattomuutta terottava dogmi ei ilmaise ihmisjärjen alkuperäistä käsitystä eikä se myöskään koskaan ole ollut yleisemmin levinneenä. Tässä suhteessa on ennen kaikkea tärkeä se varma, vertailevan kansatieteen vasta hiljattain selvittämä tosiasia, että monilla vanhimman ja alkeellisimman kehitysasteen luonnonkansoilla on yhtä vähän minkäänlaista ajatusta kuolemattomuudesta kuin jumalastakaan. Näin on laita erittäinkin Ceylonilla asuvan weddakansan, tuon alkeellisella kehitysasteella olevan kääpiökansan, jota me herrojen Sarasinien mainioiden tutkimusten nojalla pidämme vanhimpien intialaisten "alkuihmisten" jäännöksinä; edelleen on siten laita monien vanhimpien läheissukuisen dravidakansan heimojen, intialaisten seelongien ja eräiden austraalialaisneekereihin kuuluvien heimojen. Yhtä vähän tuntevat monet ameriikkalaiseen rotuun kuuluvat, alkeellisella kehitysasteella olevat alkukansat, joita elää sisä-Brasiliassa, Amazon-virran yläjuoksun varrella y. m., jumalia tai sielun kuolemattomuutta.

Myöhemmin saavutettu kuolevaisuus-usko. Päinvastoin kuin alkuperäinen kuolevaisuus-usko, joka vanhimmilla alkuihmisillä varmaan alkuaan oli ja vielä nykyäänkin on, on myöhemmin saavutettu kuolevaisuus-

201 

usko vasta myöhään syntynyt; se on "elämän ja kuoleman" kysymyksen syvällisen ajattelemisen kypsä hedelmä, siis oikean ja riippumattoman filosofisen mietiskelyn tulos. Sellaisena tapaamme sen jo kuudennella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua eräillä joonilaisilla luonnonfilosofeilla, myöhemmin vanhan materialistisen filosofian perustajilla, Demokritoksella ja Empedokleksella, mutta myöskin Simonideksella ja Epikurolla, Senekalla ja Pliniuksella, johdonmukaisimmin kehitettynä Lukretius Karuksella. Kun sitten, klassillisen muinaisuuden jouduttua häviöön, kristinusko levisi, saavutti kristinuskon ohella kuolemattomuus-usko, yhtenä sen tärkeimpänä uskonkappaleena, mitä suurimman merkityksen.

Kristillisen keski-ajan pitkänä henkisen elämän yönä uskalsi hyvin ymmärrettävistä syistä vain harvoin joku rohkea vapaa-ajattelija ilmaista yleisestä katsantokannasta poikkeavan vakaumuksensa; Galilein, Giordano Brunon ja muiden riippumattomien filosofien esimerkki, noiden miesten, jotka "Kristuksen seuraajain" toimesta joutuivat kidutettaviksi tai polttoroviolle, riitti pelottamaan kaiken vapaan tunnustuksen ilmenemästä. Tämä vapaa tunnustus kävi taas mahdolliseksi vasta sitte, kun uskonpuhdistus ja renesanssi (keski-ajan lopulla Italiassa syntynyt virtaus, joka pyrki uudestaanelvyttämään muinaisroomalaista ja -kreikkalaista sivistystä) olivat murtaneet paaviuden kaikkivallan. Uudemman filosofian historia tutustuttaa meidät niihin moninaisiin teihin, joita myöten kypsyyteensä kehittynyt inhimillinen järki koetti päästä kuolemattomuustaikauskoa pakoon. Kuitenkin antoi kuolemattomuus-uskon kiinteä yhteys kristillisen uskonkäsityksen kanssa sille vapaam-

202 

missa protestanttisissakin piireissä sellaisen voiman, että jopa enimmät vakaumuksensa oikeudesta varmat vapaa-ajattelijatkin pidättyivät julkisesti esittämästä mielipidettään. Vain harvoin ilmestyi joitakin eteviä miehiä, jotka uskalsivat vapaasti tunnustaa vakaumuksensa olevan sen, että sielun edelleeneläminen kuoleman jälkeen on mahdotonta. Erittäinkin tapahtui näin kahdeksannentoista vuosisadan toisella puoliskolla Ranskassa, kun esiintyivät Voltaire, Danton, Mirabeau y. m., edeneen silloisen materialismin pääedustajat, Hoibach, Lametrie y. m. Saman vakaumuksen miehiä oli myöskin viimeksimainittujen nerokas ystävä, Hohenzolleri-ruhtinaista suurin, "Sanssoucin filosofi". Mitä sanoisikaan Fredrik Suuri, tämä kruunattu sielun kuolemattomuuden ja jumalan kieltäjä, jos hän nykyään voisi verrata omaa monistista vakaumustaan seuraajainsa keskiaikaisdualistisiin mielipiteisiin! 

Ajattelevien Iääkärien keskuudessa lienee se vakaumus, että ihmisen kuollessa myöskin hänen sielunsa lakkaa olemasta, jo vuosituhansia ollut sangen yleinen; mutta myöskin he varovat enimmäkseen visusti ilmaisemasta tätä vakaumustaan. Myöskin oli yhä vielä 18:nnellakin vuosisadalla kokemusperäinen aivojen tunteminen niin epätäydellistä, että "sielu" yhä voi vapaasti elää niiden arvotuksellisena asukkaana. Täysi valo asiaan tuli vasta biologian edistymisen kautta 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla. Polveutumisopin ja soluteorian perustaminen, sikiöhistorian ja kokeellisen elontoimintaopin hämmästyttävät keksinnöt, mutta ennen kaikkea mikroskooppisen aivojenrakenneopin ihailtavat edistykset riistivät kuolemattomuususkolta vähitellen kaiken pohjan, niin että nykyään vain harvoin joku asiantunteva

203 

ja rehellinen biologiantutkija enään käy puolustamaan sielun kuolemattomuutta. 19:nnen vuosisadan monistiset filosofit (Strauss, Feuerbach, Büchner, Rau, Spencer j. n. e.) ovat kaikki kuolemattomuus-uskon vastustajia. 

Kuolemattomuus-usko ja uskonto. Mitä laajimmalle on yksilöllistä kuolemattomuutta väittävä dogmi levinnyt ja mitä suurimman merkityksen saavuttanut vasta läheisesti liittyneenä kristinuskon uskonoppeihin; tämä seikka on myöskin johtanut siihen erheelliseen, vielä nykyäänkin sangen laajallelevinneeseen mielipiteeseen, että puheenaoleva uskonkappale yleensä on jokaisen kehittyneen uskonnon oleellinen perusosa. Niin ei ole ensinkään asian laita! Usko sielun kuolemattomuuteen puuttuu kokonaan enimmistä korkeammalle kehittyneistä itämaisista uskonnoista; sitä ei ole buddhalaisuudessa, joka vielä nykyään vallitsee yli 30 prosenttia maanpallon kaikesta inhimillisestä väestöstä; sitä on yhtä vähän kiinalaisten vanhassa kansanuskonnossa kuin uudistetussa, sen tilalle myöhemmin tulleessa Konfusiuksen uskonnossa; eikä, mikä on tärkeintä, sitä ole tavattavana myöskään vanhemmassa ja puhtaammassa juutalaisessa uskonnossa; ei viidessä Mooseksen kirjassa eikä niissä myöhemmissä Vanhan Testamentin kirjoissa, jotka on kirjotettu ennen Babylonian vankeutta, ole löydettävissä oppia kuolemanjälkeisestä yksilöllisestä olemassaolosta.

Kuolemattomuus-uskon synty. Hämäräperäistä mielikuvaa, että ihmisen sielu hänen kuolemansa jälkeen muka olisi edelleen olemassa ja eläisi kuolemattomana, ei varmaan olIut vanhimmilla, jo puhekielellisillä alkuihmisillti, yhtä vähän kuin sitä oli hänen esi-isilläänkään ja hänen nykyaikaisilla, kehittymättömillä

204 

jälkeläisillään, Ceylonin weddalaisilla, Intian seelongeilla Ja muilla alkuperäisillä luonnonkansoilla. Vasta järjen lisääntyessä, ihmisen ruvettua syvällisemmin ajattelemaan elämän ja kuoleman, unen ja uniennäön kysymyksiä, kehittyi vanhemmilla eri ihmisroduilla -toisistaan riippumattomasti -mystillisiä mielikuvia meidän elimistömme dualistisesta kokoonpanosta. Sangen erilaiset syyt lienevät olleet myötävaiikuttamassa tässä kehitystapahtumassa: vainajainpalvelus, sukulaisrakkaus, elämänhalu ja kauemman elämisen halu, tulevaisessa elämässä muka vallitsevien parempien elämänsuhteiden toivo, hyvien tekojen palkitsemisen ja huonojen rankaisemisen toivo y. m. Vertaileva sielutiede on hiljattain opettanut meidät tuntemaan suuren joukon mitä erilaisimpia sellaisia uskonkuvitelmia; enimmäkseen riippuvat ne läheisesti vanhimmista jumala-uskon ja yleensä uskonnon muodoista. Useimmissa nykyisissä uskonnoissa liittyy kuolemattomuus-usko läheisesti teismiin, jumal-uskoon. Mielikuva, mikä useimmilla uskovaisilla on "sielunsa yksilöllisestä kuolemattomuudesta", on yhtä materialistinen (aineellinen) kuin heidän "persoonallisen rakkaan jumalansa" kuva.

Kristillinen kuolemattomuus-usko. Kuten yleensä on tunnettua, on sielun kuolemattomuutta koskeva dogmi kristinuskossa jo kauan sitte saanut sen varman muodon, mikä uskontunnustuksessa lausutaan sanoilla: "Minä uskon ruumiin ylösnousemiseen ja ijankaikkiseen elämään". Miten Kristus itse pääsiäisenä on noussut ylös kuolleista ja hänen nyt ajatellaan iankaikkisuudessa elävän "jumalan poikana, istuvan jumalan oikealla kädellä", sitä osottavat meille aistimilla havaittavassa muodossa lukemattomat kuvat ja tarut. Samalla tavoin

205 

on myöskin ihminen "viimeisenä päivänä nouseva ylös" ja saava palkkansa entisen maallisen elämänsä teoista. Koko tämä kristinuskon käsitys on kerrassaan materialistinen ja ihmisen kannalta asioita katsova; se ei kohoa paljon korkeammalle monien alempien luonnonkansojen vastaavia raakoja kuvitelmia. Jokainen, jolla on vähänkään tietoja ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin aloilta, tietää oikeastaan, että "ruumiin ylösnouseminen" on mahdotonta. Kristuksen ruumiillinen ylösnouseminen, jota miljoonat uskovaiset kristityt joka pääsiäinen juhlivat, on yhtäläisesti puhdasta tarua kuin "kuolleista herättäminen", jota hänen väitetään toimittaneen montakin kertaa. Puhtaan järjen kannalta ovat nämä mystilliset uskonkappaleet yhtä mahdottomia hyväksyä kuin niihin liittyvä "iankaikkista elämää" väittävä otaksuma.

Metafyysillinen kuolemattomuus-usko. Sellaista materialistista kuolemattomuus-uskoa vastaan, joka on vallitsevana kristillisessä ja muhammedilaisessa kirkossa, esiintyy näennäisesti sellainen puhtaampi ja korkeampi metafyysillinen (otaksuttuun yliluonnolliseen maailmaan perustuva) kuolemattomuus-usko, jota opettavat useimmat dualistiset ja spiritualistiset (henkioppiset) filosofit. Sen huomattavimpana perustajana on pidettävä Platoa; hän opetti jo neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua tuota ruumiin ja sielun välistä täydellistä dualismia, josta sitte tuli kristillisen uskonopin tieteisopillisesti tärkein ja käytännöllisesti vaikuttavin opinkappale. Ruumis on kuolevainen, aineellinen (fyysillinen); sielu on kuolematon, aineeton (metafyysillinen). Ne ovat vain yksilöllisen elämän ajan väliaikaisesti yhtyneinä. Kun Plato otaksui itsenäisen sielun elävän iankaikkista elämää sekä ennen tätä väliaikaista yhteyttä että sen

206 

jälkeen, on hän myöskin "sielunvaelluksen" kannattaja; sielut ovat sellaisinaan, "ikuisina aatteina", olleet olemassa jo ennenkun ne tulivat ihmisruumiiseen. Sitten kun ne sen taas jättävät, hakevat ne asuinsijakseen toisen ruumiin, joka eninten on niiden laadun mukainen; julmien hirmuhallitsiiain sielut hiipivät susien ja korppikotkien ruumiisiin, siveiden työläisten sielut mehiläisten ja muurahaisten ruumiisiin j. n. e. Tämän platolaisen sieluopin katsantokantojen lapsellisuus on ilmeinen; lähemmin tutkiessa huomaa niiden olevan kerrassaan ristiriidassa meidän varmojen, elontoimintaa koskevien tietojemme kanssa. Mainitsemme ne tässä vain senvuoksi että niillä iärjettömyydestään huolimatta on ollut mitä suurin sivistyshistoriallinen vaikutus. Sillä toiselta puolen liittyi Platon sieluoppiin uusplatonilainen mystiikka (salaoppisuus), joka sitte taas vuorostaan sai jalansijan kristinuskossa; toiselta puolen tuli siitä myöhemmin spiritualistisen (henkioppisen) ja idealistisen (hengen kaiken olemukseksi ja perustaksi käsittävän) filosofian pääasiallisin tuki. Platonilainen "aate" muuttui myöhemmin sielu-aineksen käsitteeksi, sieluaineksen , joka kyllä on yhtäläisesti aistimilla käsittämätön ja yliluonnolliseen maailmaan kuuluva, mutta kuitenkin usein ilmenee fysiikallisessa muodossa.

Sielu-aines. Sielun käsittäminen "substanssiksi" ("ainekseksi") ilmenee monilla sielutieteilijöillä kovin epäselvänä; milloin katsotaan sielu ajatuksellisessa ja aatteellisessa mielessä aivan erikoisenlaatuiseksi "aineettomaksi olennoksi", milloin ajatellaan sielua aistimilla havaittavassa ja tosioloisessa muodossa olevaksi, milloin epäselväksi, molempien näiden välillä olevaksi välimuodoksi. Jos pysymme monistisen substanssikäsitteemme kan-

207 

nalla, sellaisena kuin sen (12:nnessa luvussa) kehitämme koko maailmankatsomuksemme yksinkertaisimmaksi perustaksi, niin käsitämme substanssissa olevan erottamattomasti yhdistyneinä tarmon ja aineen. Silloin täytyy meidän "sielusubstanssissa ", "sieluaineksessa" erottaa varsinainen, yksin meille tunnettu sielullinen tarmo (nimittäin tunto, mieltäminen ja tahto yhdessä) sekä sielullinen aine, jonka kautta se voi pystä vaikuttamaan, siis elollinen plasma. Korkeammilla eläimillä on "sielu-aines" hermoston osana, alemmilla hermottomilla eläimillä ja kasveilla niiden monisoluisen plasmaruumiin osana, yksisoluisilla alkeiseliöillä niiden plasmallisen soluruumiin osana. Siten johdumme taas sielunelimiin ja tulemme luonnonmukaisesti ymmärtämään, että nämä aineelliset elimet ovat sieluntoiminnalle välttämättömiä; mutta sielu itse ilmenee toimintana, se on yksilön sielullisen elontoiminnan kokonaismäärä.

Toisenlaiseksi muodostuu erikoisen sieluaineksen käsite monilla dualistisilla filosofeilla ja jumaluusoppineilla. Kuolematon "sielu" heidän mukaansa tosin kyllä on aineellinen, mutta kuitenkin näkymätön ja laadultaan kokonaan erilainen kuin näkyväinen ruumis, jossa se asuu. Sielun näkymättömyyttä pidetään tällöin sangen oleellisena sen ominaisuutena. Muutamat vertaavat sielua tällöin eetteriin ja pitävät sitä samoin kuin eetteriäkin mahdollisimman hienona ja kevyenä, mahdollisimman herkästi liikkuvaisena aineena tai painottomana vaikuttavana voimana, jota on kaikkialla elävän eliön painollisten osasten välissä. Toiset sitävastoin vertaavat sielua tuulahtelevaan tuuleen ja arvelevat sen siis olevan kaasumaisessa olotilassa; ja tämähän käsitys myöskin aluksi luonnonkansoilla johti tuohon myöhem- 

208 

min niin yleiseksi tulleeseen dualistiseen käsitykseen. Kun ihminen kuoli, jäi kuollut ruumis jälelle; mutta kuolematon sielu "lähti ruumiista viimeisen hengähdyksen mukana".

Eetterisielu.Ihmissielun vertaaminen fysiikalliseen eetteriin laadullisesti samallaisena muodostuksena on myöhemmin saavuttanut tajuttavamman muodon valo-opin ja sähköopin suuremmoisten edistysaskelten kautta (vallankin viime vuosikymmeninä). Nämä ovat saattaneet meidät tuntemaan eetterin tarmon ja samalla tehneet mahdolliseksi tehdä eräitä johtopäätöksiä tämän avaruuttatäyttävän oleen aineellisesta laadusta. Kun minä myöhemmin (12:nnessa luvussa) tulen puhumaan näistä tärkeistä suhteista, tahdon tässä vain lyhyesti viitata siihen, että sen kautta on käynyt täysin paikkansapitämättömäksi sielun eetterilaatuisuuden otaksuma. On aivan mahdotonta että sellainen "eetterisielu", s. o. sieluaines mikä olisi fysiikallisen eetterin kaltaista ja sen tapaisesti häilyisi elävän plasman tai aivohiukkeiden painollisten osasten välillä, voisi saada aikaan yksilöllisen sielunelämän. Nykyään ei enään ole tarpeen kumota siitä asiasta vuosisatamme keskivaiheilla vilkkaiden keskustelujen alaisina olleita mielipiteitä eikä niitä nykyaikaisen uusvitalismin (uuden elämänvoima-oppeja kannattavan suunnan) pyrkimyksiä, joiden tarkotuksena on asettaa mystillinen "elämänvoima" jonkinlaiseen yhdyssuhteeseen fysiikallisen eetterin kanssa.

Ilmasielu. Paljon laajemmalle levinnyt ja vielä nykyäänkin suuressa arvossa pidetty on se mielipide, minkä mukaan sieluaines laadultaan on kaasumaista. Ikivanhoista ajoista asti on ihmisen hengähdystä verrattu tuulenhengähdykseen; molempia pidettiin alkuaan

209 

oleellisesti Samallaisina ja niille annettiin sama nimi.

Kreikankielen sanoja anemos ja psyche, latinankielen anima ja spiritus käytettiin alkuaan merkitsemään tuulen hengähdystä; siitä siirrettiin ne merkitsemään ihmisen hengityksessä tapahtuvaa hengähdystä. Myöhemmin käsitettiin sitte tämä "elävä henki" samaksi kuin "elämänvoima", ja lopuksi sitä pidettiin itsenä sielun olemuksena tai ahtaammassa mielessä sen korkeimpana ilmauksena, "henkenä". Siitä johti sitten edelleen taas mielikuvitus tuon mystillisen mielteen, että on olemassa henkiä, "aaveita"; nehän myöskin kuvitetlaan nykyään vielä useimmiten "ilmaviksi olennoiksi" -joissa kumminkin ilmenee elimistöjen elontoiminnallista toimintaa! - monissa kuuluisissa spiritistipiireissä niitä kaikesta huolimatta valokuvataan!

Nestemäiseksi tai kiinteässä olomuodossa olevaksi ajateltu sielu. Kokeellisen fysiikan on onnistunut 19:nnen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä saattaa kaikki kaasumaiset aineet nestemäiseen -ja enimmät myöskin kiinteään -olomuotoon. Siihen tarvitaan vain sopivia konelaitteita, jotka kovaa painetta ja kovin alhaista lämpömäärää käyttäen puristavat kaasun kokoon. Ilmamaisten alkuaineiden, hapen, vedyn, typen, ohella on siten myöskin yhdistettyjä kaasuja (hiilihappo) ja kaasusekotuksia (ilmakehän ilma) saatettu kaasumaisesta olotilasta nestemäiseen. Mutta senkautta ovat nuo näkymättömät kappaleet käyneet mahdolliseksi jokaisen nähdä ja eräässä mielessä "käsin koeteltaviksi". Tämän muutoksen kautta on hävinnyt se salaperäinen hämärii, mikä aikaisemmin yleisessä käsityksessä peitti kaasujen olemusta, kun noiden näkymättömien aineiden nähtiin näkymättömyydestään huo-

210 

limatta kuitenkin saavan aikaan näkyväisiä tuloksia. Jos nyt sieluaines todella, kuten monet "sivistyneet" vielä nykyäänkin uskovat, todella olisi kaasumaista, niin täytyisi tuo aine, korkeata painetta ja sangen alhaista lämpömäärää käyttäen voida muuttaa nestemäiseen olomuotoon. Silloin voitaisi sielu, joka kuoleman hetkellä viimeisessä hengähdyksessä hengähdetään ruumiista, ottaa talteen ja korkeata painetta sekä alhaista lämpömäärää käyttäen tiivistää, minkä jälkeen se voitasi säilyttää lasipullossa "kuolemattomana nesteenä" (Fluidum animae immortale). Edelleen tuota ainetta jäähdyttäen ja tiivistäen täytyisi myöskin sitte onnistua saattamaan nestemäisessä olotilassa oleva sielu kiinteään olotilaan, kuten vedestä tuolla tavoin syntyy jäätä ja lunta (siten saataisi jonkinlaista "sielulunta"). Tähän asti ei koe vielä ole onnistunut. 

Eläinsielun kuolemattomuus. Jos kuolemattomuus-usko todella pitäisi paikkansa, jos ihmisen "sielu" todella eläisi edelleen kaiken iankaikkisuuden, niin täytyisi aivan samaa väittää myöskin korkeampien eläinten sielusta, ainakin ihmistä lähinnä olevien nisäkkäiden (apinoiden, koirien y. m.) sielusta. Sillä ihminen ei ole, näitä viimeksimainittuja etevämpi sielunsa erikoiseen: laatuun eikä ominaiseen, vain hänessä havaittavaan sielun toimintaan nähden, vaan eroaa hän niistä vain sielullisen toimintansa korkeampaan kehitysasteeseen nähden. Varsinkin on monilla ihmisillä tajunta korkeammalle kehittynyt kuin enimmillä eläimillä, mielleyhtymäin muodostamisen, ajattelun ja järjen kyky. Kumminkaan ei tämä ero läheskään ole niin suuri kuin yleensä otaksutaan; ja on se joka suhteessa paljon pienempi kuin korkeampien ja alempien eläinsielujen väli-

211 

nen eroavaisuus, jopa paljon pienempi kuin korkeimmalla ja alimmalla asteella olevien ihmissielujen välinen eroavaisuus. Jos siis otaksutaan että alimmalla kehitysasteella olevilla ihmisillä on "kuolematon sielu", niin täytyy otaksua että sellainen on myöskin korkeammilla eläimillä. Tämä vakaumus, että eläimet ovat yksilöllisesti kuolemattomia, onkin sitte myöskin aivan luonnonmukaisesti havaittavana monilla vanhan ja uudenajan kansoilla.

Kuolemattomuusopin puolesta esitettyjä todistuksia. Perusteet, joita parin vuosituhannen ajan on esitetty sielun kuolemattomuuden todistamiseksi ja joita vielä nykyäänkin samassa tarkotuksessa esitetään, eivät pääasiassa johdu totuuden tuntemiseen pyrkimisestä, vaan päinvastoin niin sanotusta "mielen tarpeesta", s. o. mielikuvituselämästä ja runollisista mielen tarpeista. Kantin sanoilla sanoaksemme, sielun kuolemattomuus on puhtaan järjen kannalta katsoen perustelematon uskonopinkappale, pelkkä "käytännöllisen järjen vaatielma". Tuo "käytännöllinen järki" ja sen yhteydessä olevat "mielen, siveellisen kasvatuksen y. m. tarpeet" täytyy meidän kumminkin kokonaan jättää huomioon ottamatta, jos rehellisesti ja ennakkoluulottomasti tahdomme saavuttaa totuuden puhtaan tietämisen; sillä siihen voivat johtaa vain ja yksinomaan puhtaan järjen tekemät, kokemukseen perustuvat ja johdonmukaisen selvät johtopäätelmät. Tässä suhteessa pitää siis kuolemattomuus-uskoon nähden paikkansa sama, mikä pitää paikkansa myöskin teismiin, jumal-uskoon nähden; molemmat ovat vain mystillisen runoilun, ylimaailmallisia tavottelevan "uskon", mutta eivät järjenmukaisesti päättelevän tieteen tuotetta.

212 

Jos kävisimme yksityiskohtaisesti tutkimaan kaikkia niitä eri perusteita, mitkä on esitetty kuolemattomuus-uskoa tukemaan, niin havaitsisimme, että ainoakaan niistä ei ole todella tieteellinen; ainoakaan niistä ei pidä paikkaansa niiden selvien tietojen valossa, jotka me viime vuosikymmeninä elontoimintaopillisen sielu-tieteen ja kehitysopin kautta olemme saavuttaneet. Jumaluusopillinen todistus, että persoonallinen luoja on ihmiseen puhaltanut kuolemattoman sielun, on puhdasta tarua. Maailmantieteellinen todistus, että muka "siveellinen maailmanjärjestys" vaatii ihmissielun ikuista elämistä, on perustelematon uskonopinkappale. Tarkotusperäisyysopillinen todistus, että ihmisen "korkeampi tarkotus" muka vaatii että hänen puuttuvainen maallisen elämän aikuinen sielunsa tulevassa elämässä pääsee täydelleen kehittymään, perustuu väärään kaiken katselemiseen ihmisen kannalta. Siveysopillinen todistus, että maallisen elämän puutteiden ja tyydyttämättömien toivomusten tulee saada tyydytyksensä kuolemantakaisen elämän "tasottavan oikeudellisuuden" kautta, on pelkkä hurskas toive, muuta ei mitään. Kansatieteellinen todistus, että muka usko sielun kuolemattomuuteen samoin kuin jumalaankin on synnynnäisesti kaikille ihmisille yhteinen totuus, on tosiasiallisesti erehdys. Olo-opillinen todistus, että sielu "yksinkertaisena, aineettomana ja jakamattomana oleena" mitenkään ei voi kuolemassa kadota, riippuu aivan väärästä sielullisten ilmiöiden käsityksestä; se on henkioppinen erehdys. Kaikki nämä ja muut samallaiset "todistukset sielun kuolemattomuudesta" ovat osottautuneet pätemättömiksi; tieteellinen arvostelu on ne nyt lopullisesti kumonnut.

213

Kuolemattomuus-oppia vastaan esitettyjä todistuksia. Yllämainittuja, sielun kuolemattomuuden puolesta esitettyjä, kauttaaltaan paikkansapitämättömiä perusteluja vastaan lienee tämän kysymyksen suureen tärkeyteen nähden tarkotuksenmukaista esittää tässä lyhyesti tuota oppia vastaan puhuvat, hyvinperustellut, tieteelliset todistllkset. Elontoimintaopillinen todistus opettaa meille, että ihmisen sielu, yhtä vähän kuin korkeampien eläintenkään sielu, ei ole itsenäinen, aineeton olento, vaan käsite, jota käytetään merkitsemään erilaisten aivotoimintain yhteismäärää; näiden aivotoimintain, samoin kuin kaikkien muidenkin elontoimintain laadun määräävät fysiikalliset ja kemialliset tapahtumukset ja ovat ne siis substanssilain (maailman perusaineksen lain) alaisia. Kudosopillinen todistus perustuu aivojen mitä mutkallisimpaan mikroskooppiseen rakenteeseen ja opettaa se meille, että aivojen hermosolmu-solut ovat todellisina "sielun alkeiseliminä". Kokeellinen todistus saattaa meidät vakuutetuiksi siitä, että eri sieluntoiminnat riippuvat aivojen eri osista ja että ne ovat mahdottomia, ellei näiden aivo-osien laatu ole säännöllinen; jos nämä aivo-osat hävitetään, sammuu samalla myöskin niiden toiminta; erikoisesti pitää tämä paikkansa "ajatuselimiin", "hengenelämän" ainoisiin keskusvälineisiin, nähden. Tautiopillinen todistus täydentää elontoimintaopillista; jos tauti hävittää määrätyt aivo-osat (puhekeskuksen, näkösaran, kuulosaran), niin häviää myöskin sen toiminta (puhe, näkeminen, kuuleminen); luonto itse toimittaa tässä ratkaisevan elontoimintaopillisen kokeen. Yksilökehityksellinen todistus johtaa meidät välittömästi tarkastamaan yksilön kehityksen tosiasioita näemme silloin, miten lapsen sielu

214 

vähitellen kehittää eri kykynsä; nuorukainen kehittyy täyteen kukoistukseen; mies täyteen kypsyyteen; vanhuudessa sielu vähitellen taantuu, vastaten aivojen vanhetessa tapahtuvaa rappeutumista. Sukukehityksellinen todistus nojautuu paleontologiaan (muinaiseliötutkimukseen), aivojen vertailevaan rakenne- ja elontoiminta-oppiin; molemminpuolisesti toisiaan täydentäen saattavat nämä tieteet tutkijan siihen vakaumukseen, että ihmisen aivot (ja siis myöskin niiden toiminta, s. o. sielu) ovat asteettain ja vähitellen kehittyneet nisäkkäiden ja sitä ennen alempien luurankoisten aivoista.

Kuolemattomuus-uskoisia harhakuvitelmia. Edelläesitetyt tutkimukset, joita voisi täydentää mainitsemalla monia muita nykyaikaisen tieteen saavutuksia, ovat osottaneet tuon vanhan, "sielun kuolemattomuutta" väittävän uskonopinkappaleen kokonaan paikkansapitämättömäksi; se ei voi 20:nnella vuosisadalla enään olla vakavan tieteellisen tutkimuksen, vaan enään vain yliluonnollisia otaksuvan uskon esineenä. Mutta "puhtaan järjen arvostelu" todistaa, että tämä suuressa arvossa pidetty usko, päivänvalossa tarkastettuna, on puhdasta taikauskoa, samoin kuin siihen usein liittyvä usko "persoonalliseen jumalaan". Mutta nyt pitävät vielä nykyäänkin miljoonat "uskovaiset" -eivätkä vain alempiin, sivistymättömiin kansanjoukkoihin, vaan korkeampiin ja korkeimpiin sivistyneisiin piireihin kuuluvat -tätä taikauskoa suuriarvoisimpana hyviinään, "kalleimpana aarteenaan". Lienee senvuoksi tarpeellista vielä jonkun verran syvällisemmin käydä tarkastamaan tuon uskon yhteydessä olevia miellepiirejä ja ryhtyä arvostellen tutkimaan sen todellista arvoa. Silloin tulee puolueeton arvostelija siihen käsitykseen, että tuo

215 

arvo riippuu suurimmaksi osaksi mielikuvittelusta, selvän arvostelun ja johdonmukaisen ajattelun puutteesta. Lopullinen luopuminen näistä "kuolemattomuususkoisista mielikuvitteluista" ei minun lujan ja rehellisen vakaumukseni mukaan tulisi merkitsemään ihmiskunnalle mitään tuskaisaa tappiota, vaan arvaamatonta suoranaista voittoa.

I. Inhimillinen "mielen tarve" pyrkii säilyttämään kuolemattomuususkon varsinkin kahdesta syystä, ensinnäkin toivoen parempaa tulevaistakuolemanjälkeistä aikaa, ja toiseksi toivoen rakkaitten omaisten ja ystävien jälleennäkemistä, jotka kuolema on täällä meiltä riistänyt. Edellinen toive johtuu luonnollisesta tulevaisessa elämässä saatavan palkkion tai rangaistuksen tunteesta, joka kyllä tosin on yksilökohtaisesti oikeutettu, mutta itse asiassa kokonaan kaikkea tukea vailla. Me vaadimme korvausta lukemattomista tämän maallisen elämän puutteista ja surkejsta kokemuksista, ilman että meillä korvauksen saamisesta on mitään todenperäistä toivetta tai takuuta. Vaadimme että olisi rajattomasti kestävä iankaikkinen elämä, jossa saisimme osaksemme vain nautintoja ja iloa, mutta emme ensinkään ikävyyttä tai tuskaa. Tätä "kuolemantakaista autuasta elämää" koskevat useimpain ihmisten kuvitelmat ovat mitä merkillisimpiä ja sitä kummallisempia, kun niiden mukaan "kuolematon sielu" tulevaisessa elämässä iloitsee mitä aineellisimmista nautinnoista. Kunkin uskovaisen henkilön mielikuvitus muodostaa tuon jatkuvan ihanuuden omien henkilökohtaisten toiveidensa mukaiseksi. Ameriikkalainen intiaani, jonka kuolemattomuus-uskoa Schiller eräässä runossaan on niin havainnollisesti kuvannut, toivoo paratiisistaan löytävänsä ihania

216 

metsästysmaita, joilla on määrättömän paljon puhveleja ja karhuja; eskimo toivoo siellä olevan aurinkoisia jääkenttiä, joilla on loppumattomat määrät jääkarhuja, hylkeitä ja muita napaseudun eläimiä; lempeämielinen singhalesilainen muodostaa kuolemanjälkeisen paratiisinsa Ceylonin ihmeellisen saariparatiisin mukaiseksi ihanine puistoineen ja metsineen; hän vaan edellyttää, että aina on valmiina rajattomat määrät riisiä ja makeata curryjauhoa, kokospähkinöitä ja muita hedelmiä; muhammedilainen arabialainen on vakuutettu siitä, että hänen paratiisissaan on kukkasia ja varjoisia puistoja, niissä pulppuilemassa viileitä lähteitä ja asukkaina kauniita tyttöjä; katolilainen Sisilian kalastaja odottaa sielIä saavansa yltäkyllin maukkaita kaloja ja hienointa makaronia ja iankaikkisen päästön kaikista synneistään, joita hän toivoo myöskin vielä iankaikkisessa elämässä voivansa joka päivä tehdä; evankelinen pohjoiseurooppalainen toivoo mittaamatonta goottilaistyylistä kirkkoa, jossa kaikuvat "ikuiset ylistyslaulut sotajoukkojen herralle". Lyhyesti sanoen, kukin uskovainen odottaa iankaikkisen elämänsä tosiasiassa olevan suoranaista oman, täällä eletyn elämänsä jatkoa, vain melkoisesti "lisättynä ja parannettuna painoksena". 

Erikoisesti täytyy tässä vielä huomauttaa siitä kerrassaan materialistisesta katsantokannasta, mikä sisältyy kristilliseen kuolemattomuususkoon ja mikä on läheisessä yhteydessä "ruumiin ylösnousemisen" järjettömän dogmin kanssa. Kuten tuhannet kuuluisien maalarien taulut esittävät aistimiemme havaittavaksi, käyvät "ylösnousseet ruumiit" "ylösnousseine sieluineen" ylhäällä taivaassa aivan samoin kävelylIä, kuin täällä murheenlaaksosa maan päällä; he näkevät jumalan

217 

silmillään, kuulevat hänen äänensä korvillaan, laulavat äänijänteillään lauluja hänen kunniakseen j. n. e. Lyhyesti sanoen, kristillisen paratiisin nykyaikaiset asujamet ovat yhtäläisesti ruumiin ja sielun muodostamia kaksoisolioita, joilla yhtäläisesti on kaikki maallisen ruumiin elimet, kuin germaanien esi-isät Odinin luona Valhallan saleissa, kuin "kuolemattomat" turkkilaiset ja arabia-laiset Muhammedin suloisissa paratiisipuutarhoissa, kuin vanhojen kreikkalaisten puolijumalat ja sankarit Zeyn pöydässä Olympossa, nektaaria ja ambroosiaa nauttien.

Mutta kuvailtakoonpa tämä "iankaikkinen elämä" paratiisissa mitenkä ihanaksi tahansa, niin täytyy sen ajanpitkään käydä tavattoman ikävystyttäväksi. Ja sitten jopa: "Iankaikkisesti!" Keskeyttämättä, edelleen kehittymättä elää tätä iankaikkista yksilöllisen olemassaolon elämää! "Ikuista juutalaista" koskevan syvämielisen tarun, kertomuksen onnettomasta, rauhaa turhaan etsivästä Ahasveruksesta, pitäisi valaista meille, millainen arvo on tuollaisella "iankaikkisella elämällä!" Parasta, mitä me voimme toivoa itsellemme uuraan, parhaan omantuntomme mukaan hyvin vietetyn elämän jälkeen, on. haudan ikuinen rauha: "Herra, lahjota heille ikuinen rauha!"

Jokaisen järkevän sivistyneen henkilön, joka tuntee geologisen ajanlaskun, ja joka on ajatellut maanpallolla vallitsevan elimellisen elämän vuosimiljoonia pitkää sarjaa, täytyy ennakkoluulottomasti asiaa arvosteltuaan myöntää, että tuo arkipäiväinen "iankaikkisen elämän" ajatus ei parhaimmallekaan ihmiselle ole suloista lohdutusta, vaan pelottava uhkaus. Vain selvän arvostelun ja johdonmukaisen ajattelun puutteessa voi muuta väittää

218 

Parhaimman ja oikeutetuimman perusteen kuolemattomuususkolle antaa toive päästä "iankaikkisessa elämässä" taas näkemään rakkaita omaisia ja ystäviä, joista meidät täällä maan päällä julma kohtalo on erottanut. Mutta tämäkin luuloteltu onni osottautuu lähemmin tarkastellessa harhakuvitteluksi; ja joka tapauksessa on sitä omiaan melkoisesti samentamaan mahdollisuus, että siellä tapaamme myöskin kaikki ne vähemmän mieluisat tuttavat, ehkäpä myös vastenmieliset viholliset, jotka täällä maan päällä ovat synkistyttäneet elämäämme.

Voittamattomana vaikeutena on hartaalle kuolemattomuuteen uskojallekin kysymys, millä yksilöllisen kehityksensä asteella kuolleen sielu tulee jatkamaan "iankaikkista elämäänsä"? Kehittyykö vastasyntyneiden sielu vasta taivaassa, kestäen kovaa "olemisen taistelua", joka ihmisen täällä maanpäällä kasvattaa? Onko nerokas nuorukainen, joka on joutunut sodan joukkomurhan uhriksi, vasta Valhallassa kehittävä runsaat käyttämättömät hengenlahjansa? Onko vanhuudenheikko, lapselliseksi käynyt ukko, joka miehuudeniässään täytti maailman tekojensa maineella, iankaikkisesti elävä kyvyistään taantuneena? Tai onko hän taasen kehittyvä aikaisemmalle kukoistusasteelleen? Mutta jos kuolemattomien sielujen pitäisi Olympossa elää nuorentuneina täydellisinä olentoina, silloin ei siellä enään ole mitään persoonallisuuden tarjoamaa mielenkiintoisuutta.

Yhtä paikkansapitämättömäksi osottautuu meille nykyään puhtaan järjen valossa "viimeisen tuomion" taru, jonka mukaan kaikki ihmissielut erotetaan kahteen suureen joukkoon, joista toinen on määrätty para-

219 

tiisin ikuisiin iloihin, toinen helvetin ikuisiin tuskiin, ja tuo kaikki ajateltuna "rakkauden isäksi" väitetyn persoonallisen jumalan järjestämäksi! Onhan tämä rakastava isä itse "luonut" ne perinnöllisyyden ja mukautumisen lait, joiden vallitessa toiselta puolen eräät suositut onnelliset ehdottomasti kehittyvät rangaistuksettomiksi autuaiksi, toiselta puolen onnettomat köyhät ja kurjat yhtä ehdottomasti rangaistuksen-ansainneiksi kadotetuiksi

Niiden lukemattomien kirjavien mielikuvien arvosteleva vertaileminen, jotka eri kansojen ja uskontojen kuolemattomuususko vuosituhansien varrella on synnyttänyt, tarjoo mitä merkillisimmän kuvan; mitä mielenkiintoisimman, laajoille lähdetutkimuksille perustuvan esityksen niistä on antanut Adalbert Svoboda mainioissa teoksissaan "Seelenwahn" (1886) ja "Gestalten des Glaubens" (1897). Niin järjettömiltä kuin meistä näyttänevätkin enimmät noista taruista, niin soveltumattomia kuin ne kaikki ovatkin nykyajan edistyneeseen luonnontuntemukseen, niin on niillä kuitenkin vielä nykyäänkin mitä tärkein osa elämässä ja on niillä siitä huolimatta "käytännöllisen järjen vaatielmina" mitä suurin vaikutus yksilöitten maailmankatsomuksiin ja kansojen kohtaloihin.

Nykyaikainen idealistinen ja spiritualistinen filosofia tosin kylrä myöntää, että nämä vallitsevat materialistiset kuolemattomuususkon muodot ovat paikkansapitämättömiä, ja se on väittävä, että niiden tilalle on astuva valistunut kuolemattoman sieluolennon, platonisen aatteen tai ylimaailmaisen sielusubstanssin ajatus. Mutta näistä uusista käsittämättömistä kuvitelmista ei nykyajan tosioloisen luonnonkatsomuksen kannalta ole mihin-

220 

kään; ne eivät tyydytä meidän järkemme syysuhteisuus-tarvetta eivätkä meidän mielemme toiveita. Jos tahdomme muutamalla sanalla sanoa, mihin tulokseen nykyajan edistynyt ihmistiede, sielutiede ja mailmantiede ovattulleet kuolemattomuususkoon nähden, niin tulemme ehdottomasti seuraavaan aivan määrättyyn lopputulokseen: "Usko ihmissielun kuolemattomuuteen on dogmi, joka on kokonaan ristiriidassa nykyaikaisen luonnontieteen varmimpien kokemustietojen kanssa."

221

III.

Maailmantieteellinen osa.

223

Kahdestoista luku 

Maailman perusaineksen laki.



Monistisia tutkimuksia maailmantieteellisen peruslain suhteen. 

Aineen ja tarmon säilyminen. Maailman perusaineksen yhtenäisyys ja kolminaisuus.

Korkeimpana ja kaikkikäsittävänä luonnonlakina pidän minä substanssilakia, maailman perusaineksen lakia, todellista ja ainoata maailmantieteellistä peruslakia; sen keksiminen ja määrääminen on 19:nnen vuosisadan suurin henkinen teko, sikäli että kaikki muut tunnetut luonnonlait ovat tuosta laista riippuvia. "Substanssilain" käsitteeseen yhdistän minä kaksi korkeinta, yleistä, alkuperältään ja iältään erilaista lakia, vanhemman kemiallisen lain "aineen säilymisestä" ja nuoremman fysiikallisen lain "voiman säilymisestä". Useista lukijoista näyttänee itsestään selvältä, että nämä molemmat täsmällisen luonnontieteen peruslait ovat olemukseltaan erottamattomat, ja sen tunnustavat useimmat nykyajan luonnontutkijatkin. Toiselta puolen kieltävät kuitenkin tämän perusseikkaisen vakaumuksen ja oikeutuksen vielä nykyäänkin monet, ja on tämä sen oikeus joka tapauksessa ensin todistettava. Meidän on

224 

senvuoksi ensin luotava lyhyt silmäys kumpaankin noihin yllämainittuun lakiin erikseen.

Aineen säilymisen laki (eli "aineen samanmääräisyyden" laki, Lavoisier, 1789). Maailmanavaruutta täyttävän aineen määrä on muuttumaton. Jos jokin kappale näyttää katoavan, se itse asiassa muuttaa vain muotoaan; kun hiili palaa, muuttuu se, yhtymällä ilmassa olevaan happeen, kaasumaiseksi hiilihapoksi; kun sokuripala liukenee veteen, muuttuu sen kiinteä olomuoto nestemäiseksi. Samoin muuttaa aine vain muotoaan, kun jokin uusi luonnonesine näyttää syntyvän; kun sataa, joutuu ilmassa oleva vesihöyry sellaiseen tilaan, että se pisaroina putoo alas; kun rauta ruostuu, yhdistyy metallin pintakerros ilmassa olevaan veteen ja happeen ja muodostaa siten "ruostetta". Missään kohdin luonnossa emme näe varsinaista uutta ainetta muodostuvan tai tulevan "luoduksi"; missään emme huomaa, että olemassaolevaa ainetta katoo tai häviää olemattomiin. Tämä kokemusperäinen laki on nykyään kemian ensimäisenä ja horjumattomana peruslakina, ja sen paikkansapitäväisyys voidaan milloin tahansa todistaa vaa'an avulla. Suuren ranskalaisen kemiantutkijan Lavoisierin kuolemattomana ansiona on tämän todistuksen ensikertainen esittäminen. Nykyään ovat kaikki luonnontutkijat, jotka vuosikausia ovat ajatellen tutkineet luonnonilmiöitä, niin lujasti vakuutettuja aineen ehdottomasta samanmääräisyydestä, että he eivät ensinkään voi kuvitella muuta mahdolliseksi.

Voiman säilymisen laki (eli "tarmon samanmääräisyyden" laki, Robert Mayer, 1842). Maailmanavaruuden kaikki ilmiöt aikaansaavan voiman eli tarmon määrä on muuttumaton. Kun veturi kuljettaa junaa,

225

muuttuu kuumennetun vesihöyryn jännitysvoima koneliikkeen eläväksi voimaksi; kun kuulemme veturin vihellyksen, johtuvat liikkumaan pannun ilman ääniaallot rumpukalvomme ja kuuloluiden sarjan kautta sisäkorvan korvasoppiloon ja sieltä kuulohermoa pitkin ääntätajuaviin hermosolmusoluihin, jotka muodostavat suurten aivojemme kuoren ohimoliuskassa olevan kuulosaran. Koko se ihmeellinen muotojen paljous, joka elää maanpallollamme, on viime kädessä muuttunutta auringonvaloa. Yleisesti tunnettua on, miten ihailtavat tekniikan edistykset nykyään ovat tehneet mahdolliseksi muuttaa eri luonnonvoimat toisikseen: lämpö muutetaan liikevoimaksi, tämä taas va1oksi tai ääneksi, nämä taas sähköksi tai päinvastoin. Sen voimamäärän tarkka mittaaminen, mikä näiden muutosten tapahtuessa on vaikuttamassa, on osottanut, että tuo voimamäärä pysyy muuttumattomana. Tämän perusseikkaisen tosiasian suurta keksintöä oli jo v. 1837 friedrich Mohr Bonniessa, päässyt sangen lähelle; keksinnön suoritti v. 1842 nerokas shwabilainen lääkäri Robert Mayer Heilbronnissa; riippumatta hänestä pääsi Hermann Helmholtz saman tosiseikan perille; hän todisti viittä vuotta myöhemmin, että laki pitää paikkansa ja tuottaa tutkimuksessa hedelmällisiä tuloksia kaikilla fysiikan aloilla. Meidän pitäisi nykyään sanoa, että se pitää paikkansa myöskin fysiologian, elontoimintaopin -s. o. "elimellisen fysiikan", -koko alalla, elleivät sitä vastaan ehdottomasti väittäisi elämänvoimaoppeja kannattavat elontoimintaopintutkijat sekä dualistisen ja spiritualistisen (henkioppisen) suunnan filosofit. Nämä vastaväittäjät ovat sitä mieltä, että ihmisen ominaiset "hengenvoimat" muodostavat erikoisen "vapaitten", yleisen voimalain

226 

alaisuuteen kuulumattomien voimailmiöiden ryhmän; erikoisesti tuetaan tätä dualistista (kahtanaisuuden) käsitystä tahdonvapauden dogmilla. Me olemme jo siitä puhuessamme nähneet, että tahdonvapauden otaksuminen ei pidä paikkaansa. Viime aikoina on fysiikassa erotettu "voiman" ja "tarmon" käsitteet; meidän tässä esitetyille yleisille tutkimuksillemme ei tällä erolla ole merkitystä.

Substanssilain yhtenäisyys. Mitä tärkein merkitys meidän monistiselle maailmankatsomuksellemme on sillä lujalla vakaumuksella, että molemmat suuret maailmantieteelliset peruslait, kemiallinen aineen pysyväisyyden peruslaki ja fysiikallinen voiman pysyväisyyden laki, kuuluvat erottamattomasti yhteen; molemmat teoriat ovat yhtä läheisessä yhteydessä keskenään kuin niiden molempien esineetkin, aine ja voima. Monesta monistisesta luonnontutkijasta ja filosofista näyttää tämä molempien lakien perustava yhtenäisyys epäilemättä itsestään selvältä, koska molemmat lait koskevat saman oleen, "substanssin", maailman perusaineksen, kahta eri puolta; kuitenkaan ei tätä luonnollista vakaumusta läheskään yleisesti tunnusteta oikeaksi. Sitä päinvastoin tarmokkaasti vastustaa koko dualistinen filosofia, elämänvoimaoppeja kannattava elontoimintaoppi, parallellistinen (perustavasti erilaisiksi katsomansa sielun ja ruumiin toiminnan rinnakkaisuutta opettava) sielutiede; niin, jopa monet (epäjohdonmukaiset!) monistitkin, jotka luulevat löytävänsä tuota yhtenäisyyttä vastaan puhuvia todisteita ihmisen "tajunnan" tai korkeamman hengenelämän ilmiöistä tai sitte muista "vapaan hengenelämän" ilmiöistä. Minä huomautan senvuoksi aivan erikoisesti siitä

227 

perustavasta merkityksestä, mikä yhtenäisellä perusaineksen lailla, substanssilailla, on noiden molempien edellämainittujen käsitteellisesti toisistaan erillään olevien lakien erottamattoman yhteyden ilmaisuna. Se seikka, että niitä jo alkuaan ei ole liitetty yhteen ja tässä yhteydessä tultu tuntemaan, on seurauksena jo siitä, että nuo lait tosiasiallisesti havaittiin aivan eri aikoina. Näiden peruslakien yhtenäisyyden, jota nykyään vielä monet vastustavat, ilmaisevat monet sen oikeudesta vakuutetut luonnontutkijat nimittämällä niitä yhdessä "voiman ja aineen pysyväisyyden laiksi". Saadakseni mukavamman ilmaisumuodon tälle merkitykseltään perustavalle, viisisanaiselle käsitteelle, olen minä jo kauan sitte ehdottanut, että tuota lakia nimitettäisiin "substanssilaiksi," maailman perusaineksen laiksi", tai "maailmantieteelliseksi peruslaiksi" (Monismi, 1892, siv. 14, 39). 

Substanssinkäsite.Ensimäinen ajattelija, joka tieteessä esitti puhtaasti monistisen "substanssikäsitteen", maailman perusaineksen käsitteen, ja tajusi sen perustavan merkityksen, oli suuri filosofi Baruch Spinoza; hänen pääteoksensa ilmestyi vähän jälkeen hänen aikaisen kuolemansa, v. 1677. Hänen suuremmoisessa panteistisessa (kaikkijumalaisessa) maailmankatsomuksessaan on maailman käsite sama kuin kaikki käsittävä jumalan käsite; hänen maailmankatsomuksensa on samalla puhtainta ja järkevintä monismia ja kirkastuneinta ja yleistetyintä yksijumalaisuutta. Tässä Spinozan otaksumassa yleissubstanssissa eli jumalallisessa maailmanoleessa ilmenee kaksi eri puolta, kaksi perusominaisuutta: aine (äärettömän laajalle levinnyt substanssiaines) ja henki (kaikenkäsittävä, ajatteleva sub-

228 

stanssitarmo). Kaikki muunnokset, mitä subsfanssikäsitteestä myöhemmin on ilmennyt, voi johdonmukaisesti eritellen tutkiessaan johtaa tästä Spinozan korkeimmasta peruskäsitteestä, jota minä Goethen tavoin pidän yhtenä kaikkien aikojen ylevimmistä ja tosimmista ajatuksista. Kaikki maailman eri oleet, jotka meidän tietomme pystyy käsittämään, kaikki olemisen yksilölliset muodot, ovat vain tuon substanssin erikoisia katoavaisia muotoja, aksidensseja (satunnaisia ominaisuuksia) eli moodeja (satunnaisia olomuotoja). Nämä moodit ilmenevät aineellisina esineinä, jos tarkastamme niitä laajuuden ("tilan-ottavaisuuden") ominaisuuden kannalta, sitävastoin voimina, aatteina, jos tarkastamme niitä ajattelemisen ("tarmon") ominaisuuden kannalta. Tälle Spinozan perusajatuksen kannalle asettuu nyt myöskin meidän monismimme; meidänkin mielestämme ovat aine (tilaa-täyttävänä) ja tarmo liikkeellepanevana voimana) vain kaksi yhtenäisen maailmanoleen, yhden substanssin, erottamaton ta perusominaisuutta.

Liikunnolle perustava substanssikäsite. (Värähtelyn eli heilahtelun periaate). Niistä eri muodoista, joissa substanssin perustava käsite nykyajan fysiikassa, ynnä vallallaolevassa atomiopissa, ilmenee, on tähän asti ollut yleisimpänä se käsitys, että kaikkien ilmiöiden perustana on pieninten ainehiukkeiden heilahteleva liike, atomien värähtely. Atomit itse ovat tavallisen "liikunnolle perustavan substanssikäsitteen" mukaan kuolleita erillisiä aineosasia, jotka värähtelevät tyhjässä avaruudessa ja vaikuttavat omaamillaan voimilla ulkopuolelle itseään. Tämän liikunnolle perustavan substanssiteorian varsinainen perustaja ja arvossapidetyin edustaja on ollut suuri matematiikko Newton, vetovoima-

229

lain I. painolain kuuluisa keksijä. Latinankielisessä pääteoksessaan "Matemaattisen luonnonfilosofian perusteet" (1687) todisti hän, että koko maailmankaikkeudessa vallitsee sama vetovoiman peruslaki, kaikkialla suhteellisesti yhtä voimakkaana; kaksi ainemäärää vetää aina toisiaan puoleensa voimalla, joka on suoraan suhteellinen niiden ainemääriin ja kääntäen suhteellinen niiden välisen etäisyyden neliöön. Tämä yleinen "painovoima" saa aikaan niin hyvin putoavan omenan liikkeen maanpalloa kohti ja meren vuoksi, ja luodeaallon, kuin kiertotähtien kiertämisen auringon ympäri ja kaikkien muitten taivaankappalten liikkeet avaruudessa. Newtonin kuolematon ansio on se, että hän lopullisesti määräsi tämän vetovoimalain ja keksi pätevän suuretieteellisen kaavan sitä ilmaisemaan. Mutta tämä kuollut matemaattinen kaava, mille enimmät luonnontutkijat tässä, kuten monissa muissakin tapauksissa, panevat suurimman painon, ilmaisee vain ne määrälliset suhteet, mistä ilmiössä on kysymys; se ei anna meille vähintäkään tietoa ilmiön laadullisesta olemuksesta. Se välitön kaukovaikutus, minkä Newton painolakinsa nojalla päätti olevaksi ja mistä tuli yksi myöhemmän fysiikan tärkeimpiä ja vaarallisimpia dogmeja, ei vähimmässäkään määrässä auta meitä päättämään, mikä on tämän vetovoiman varsinaisena syynä; pikemmin on se esteenä sen tuntemiseen.

Ko1minainen substanssikäsite. Ainejoukkojen välisen vetovoiman syvemmät syyt selviävät, ja samalla osottautuvat mitättömiksi monet meidän monistista substanssiteoriaamme vastaan tehdyistä vastaväitteistä, jos noiden Spinozan molempien aineen perustamisominaisuuksien lisäksi otaksumme aineelle vielä kolmannen

230 

niistä erottamattoman perusominaisuuden, tajuttoman, tunnon. Koneellisten liikkeiden todelliset "sisäiset syyt", jotka dualistinen metafyysiikka aineettomina voimina, hengenvoimina eli sielullisina tarmon muotoina asettaa aineellisten tarmon muotojen vastakohdiksi, ovat, samoin kuin nämä aineellisetkin tarmon muodot, erottamattomasti yhtyneinä tilaatäyttävään aineeseen. Tavallisesti kyllä uudempi monistinen filosofia käsittää tunnon itsensä yhdeksi tarmon muodoksi; siten tekee sekä sen materialistinen suunta (Büchnerin teos "Aine ja voima") että spiritualistinen, sille vastakkainen suunta (Ostwaldin esittämä "energetiikka", "tarmo-oppi", "materialismin voittajana"). Molempien näiden suuntien yksipuolisuus vältetään, ja samalla tehdään mahdottomiksi monta erehdyttävää väärinkäsitystä, jos tähänasti vallinnut "tarmon" käsite jaetaan kahteen samanarvoisen perusominaisuuden, "toimivan tarmon" ("tahdon") ja "vaikuttamattoman tarmon" ("tajuttoman tarmon") käsitteeseen. Olen lähemmin selittänyt tätä "substanssin kolmiyhteyden" teoriaa teokseni "Lebenswunder" ("Elämänihmeet") 19:nnessä luvussa (Volksausgabe 1906, siv. 184-188). Siellä olen erikoisesti viitannut monien etevimpien uudenaikaisten luonnonfilosofiemme, kuten Karl Naegelin (1877), Albrecht Raun (1896) ja Ernst Machin (1901), samansuuntaisiin mielipiteisiin. Substanssin kolme perusominaisuutta: A. tilanottavaisuus, aine (= mateeria), B. liike, voima (= tarmo) ja C. tunto, henki (= sieluaines) ovat siten kaikkien oleitten aivan yleisiä perusominaisuuksia. 

Tunnon säilymisen laki. Jos tämä substanssin "kolminaisuusteoria " 0n oikea; silloin täytyy myöskin suuren samanmääräisyyslain, häviämättömän substans-

231 

sin lain, pitää paikkansa yhtä hyvin tuntoon, kuin "aineeseen ja voimaan" nähden. Alimmat ja yksinkertaisimmat tunnon muodot (fysiikan tutkima, vetovoima ja kemian tutkima aineiden yhdistymispyrkimys) eroavat silloin vain asteelleen elimellisen sielunelämän aiemmista ja korkeammista muodoista, alempien eliöiden aistintoiminnasta, ihmisen hengentoiminnasta ("ajattelusta"). Jokainen näistä tunnon muodoista voi muuttua toisiksi tunnon muodoiksi. Äärettömässä maailmankaikkeudessa olevan tunnon määrä on muuttumaton.

Kahtanainen substanssinkäsite. Molemmat substanssinkäsitteet, jotka edellä olemme esittäneet vastakkain, ovat periaatteeltaan monistisia,molemmat pitävät "ainetta ja voimaa" erottamattomina, koko maailmaa substanssiltaan yhtenäisenä. Aivan toisin on laita dualististen substanssiteoriain, jotka vielä nykyään ovat vallitsevina idealistisessa ja spiritualistisessa filosofiassa; niitä tukee myöskin vaikutusvaltainen jumaluusoppi, sikäli kuin se ollenkaan antautuu senlaatuisiin metafyysisiin mietiskelyihin. Niiden mukaan on substanssissa, maailman perusaineksessa, erotettava kaksi aivan eri perusosaa, aineellinen ja aineeton. Aineellinen substanssi muodostaa "esinemaailman", jonka tutkiminen on fysiikan ja kemian asiana; sen piirissä yksin pitää paikkansa aineen ja tarmon pysyväisyyden laki (ellei yleensä usko "tyhjästä luomiseen" ja muihin ihmeisiin!), Aineeton substanssi sitävastoin muodostaa "hengenmaailman", missä tuo laki ei pidä paikkaansa; siellä fysiikan ja kemian lait joko eivät ensinkään ole vaikuttamassa, tai ovat ne "elämänvoiman" tai "vapaan tahdon" tai "jumalallisen kaikkivallan" tai muiden sellaisten kummitusten vaikutusten

 232 

alaisia, joita arvosteleva tiede ei tunne. Oikeastaan nuo peruserehdykset eivät nykyään enään kaipaa kumoamista; sillä kokemus ei ole vielä tähän päivään mennen opettanut meitä tuntemaan ainoatakaan aineettoman substanssin muotoa, ei ainoatakaan voimaa, mikä ei liittyisi aineeseen.

Massa eli oleita muodostava aine (Painollinen aine). Tämän aineen painollisen osan tutkiminen on ensi sijassa kemian asiana. kaikki tuntevat sen hämmästyttävän tieteisopillisen edistyksen, mikä tämän tieteen alalla on tapahtunut 19:nnen vuosisadan kuluessa, ja sen tavattoman vaikutuksen, minkä se on saavuttanut kaikilla käytännöllisen sivistyselämän aloilla. Tyydymme tässä siis tekemään vain muutamia painollisen aineen olemuksen tärkeimpiä peruskysymyksiä selvitteleviä huomautuksia. Erittelevää tutkimusta harjottavan (analyyttisen) kemian on, kuten tunnettua, onnistunut todistaa että kaikki lukemattomat eri luonnonesineet ovat kokoonpantuja muutamista n. s. alkuaineista, s. o. yksinkertaisista aineista, joita ei enään voi jakaa sen yksinkertaisempiin aineosiin. Näitä alkuaineita on lukumäärältään noin kahdeksankymmentä. Vain pieni osa niistä (oikeastaan vain neljätoista) on yleisiä ja tärkeitä; enimmät noista alkuaineista ovat harvinaisia ja vähemmän tärkeitä (enimmäkseen harvinaisia metalleja). Näiden alkuaineiden ryhmittäinen sukulaisuus ja ne merkilliset niiden atomipainojen suhteet, jotka Lothar Meyer ja Mendelejeff "alkuaineiden jaksollisessa järjestelmässään" ovat osottaneet oleviksi, osottavat sangen todennäköiseksi sen käsityksen, että alkuaineet eivät ole mitään aineen ehdottomia erikoislajeja, mitään ainaiseksi muuttumattomia suureita. Tuon järjestelmän

233 

mukaisesti on nuo 80 alkuainetta jaettu kahdeksaan pääryhmään ja aineet sitte kussakin ryhmässä järjestetty atomipainojensa suuruuden mukaiseen järjestykseen, niin että kemiallisesti samankaltaiset alkuaineet muodostavat sukulaisryhmiä. Alkuaineiden luonnollisessa järjestelmässä ilmenevät ryhmittäiset suhteet muistuttavat toiselta puolen moninaisten hiiliyhdistysten samallaisia suhteita, toiselta puolen rinnakkaisten ryhmien suhteita, sellaisina kuin ne ilmenevät eläin- ja kasvilajien luonnollisessa järjestelmässä. Samoinkuin nyt eläin- ja kasvilajeilla samankaltaisten muotojen "sukulaisuus" riippuu yhteisistä yksinkertaisista kantamuodoista tapahtuneesta polveutumisesta, niin on sangen todennäköistä, että sama pitää paikkansa myöskin alkuaineiden eri ryhmiin nähden. Saamme senvuoksi otaksua, että nykyisin tunnetut "kokemusperäiset alkuaineet" eivät ole mitään yksinkertaisia ja muuttumattomia "aineen lajeja" , vaan alkuaan kokoonpantu ja samallaisista yksinkertaisista "alkuatomeista", joita eri alkuaineissa on eri määrässä ja erilailla järjestyneinä. Hiljattain on tosiaankin onnistunut muuttaa toinen alkuaine toiseksi, siten esim. radiumi heliumiksi. Vanha alkemistien unelma näyttää siten osittain olevan toteutumassa. 

Atomit ja alkuaineet. Nykyaikainen atomioppi, sellaisena kuin se nykyään on kemian välttämättömänä apuna, on tarkkaan erotettava vanhasta filosofisesta atomismista, sellaisena kuin sitä jo enemmän kuin kaksituhatta vuotta takaperin opettivat etevät vanhanajan monistiset filosofit, Leukippos, Demokritos ja Lukretius; myöhemmin kehittivät sitä edelleen Descartes, Hobbes, Leibniz ja muut etevät filosofit, monessa

234 

suhteessa sitä muodostellen. Mutta määrätyn hyväksyttävän muodon antoi nykyaikaiselle atomismille ja sen kokemusperäisesti perusteli vasta v. 1808 englantilainen kemiantutkija Dalton, joka esitti kemiallisten, yhdistysten muodostumisessa vaikuttavan "yksinkertaisten ja kerrannaisten painosuhteiden lain". Hän määräsi ensin eri alkuaineiden atomipainot ja loi siten sen horjumattoman täsmällisen perustan, jolle uudemmat kemialliset teoriat perustuvat; ne kaikki ovat atomistisia, sikäli että ne otaksuvat kunkin alkuaineen "olevan kokoonpantua samankaltaisista, tavattoman pienistä, erillisistä osasista, joita ei enään voi sen pienemmiksi jakaa. Kuitenkin on nykyaikaisen fysiikan (varsinkin sähköopin) valtava edistys johtanut siihen, että otaksutaan atomienkin vuorostaan olevan kokoonpantuja paljon pienemmistä osasista, elektroneista (ioniteoria). Tällöin jää kysymys atomien varsinaisesta olemuksesta niiden muodosta, suuruudesta, elollisuudesta y. m. kokonaan ratkaisematta, sillä nämä ominaisuudet ovat olettamusten varassa; kokemusperäistä sitävastoin on atomien "kemiallinen taipumus", s. o. se määrätty suhde, jossa atomit yhtyvät muiden alkuaineiden atomeihin (Monismi, 1892, siv. 17, 41).

Alkuaineiden taipumus. Eri alkuaineiden erilainen yhtymispyrkimys toisiinsa nähden, jota kemiassa nimitetään "affiniteetiksi" eli kemialliseksi "taipumukseksi", on aineen tärkeimpiä ominaisuuksia; kemialliseen taipumukseen nähden on huomattava ne eri määräsuhteet, joissa alkuaineet yhtyvät toisiinsa, ja se voimakkuus, millä tämä yhtyminen tapahtuu. Kaikki taipumuksen asteet, aina täydellisestä välinpitämättömyydestä tulisimpaan intohimoon, tavataan eri alkuaineiden kemiallisessa

235 

suhtautumisessa toisiinsa aivan samoin kuin niillä on mitä suurin osa ihmisten sielunelämässä ja varsinkin molempien sukupuolien taipumuksessa toisiinsa. Goethe on, kuten tunnettua, klassillisessa romaanissaan "Die Wahlverwandtschaften" asettanut rakastavien parien suhteen samaan sarjaan kemiallisten yhdistysten muodostumisessa havaittavien keskinäisen taipumuksen ilmiöiden kanssa. Vastustamaton intohimo, joka vetää Eduardia miellyttävään Ottiliaan, Parista Helenaan ja voittaa kaikki järjen ja siveyden asettamat esteet, on sama mahtava "tajuton" vetovoima, joka eläin- ja kasvi- lajien hedelmöittyessä saattaa elävän siemensolun tunkeutumaan munasoluun (mutta myöskin omenahappoon!) ; sama mahtava liike, jonka kautta kaksi vetyatomia ja yksi happiatomi yhtyvät muodostaakseen yhden vesimolekylin. Tämän koko luonnossa vallitsevan taipumuksen yhteyden, mikä on havaittavissa yksinkertaisimmasta kemiallisesta tapahtumuksesta aina mutkikkaimpaan rakkausromaaniin asti, tunsi jo kreikkalainen luonnonfilosofi Empedokles viidennellä vuosisada1la ennen ajanlaskumme alkua; hän on esittänyt sen oppinaan "alkuaineiden rakkaudesta ja vihasta". Sen on kokemusperäisesti osottanut oikeaksi solusielutieteen saavuttama mielenkiintoinen edistys, tuon tieteenhaaran, jonka suuren merkityksen me olemme oppineet tuntemaan vasta 19:nnen vuosisadan viimeisellä kolmanneksella. Sille perustuu meidän vakaumuksemme, että myöskin jo atomeissa on yksinkertaista tuntoa ja tahtoa -tai paremmin sanoen: tuntoisuutta ja pyrkimystä"-, siis yleinen mahdollisimman yksinkertainen "sielu ". Sama pitää paikkansa myöskin molekyleihin eli aine- hiukkeisiin nähden, jotka ovat kokoonpantuja yhdestä

236 

tai useammasta atomista. Useampien sellaisten eri molekylien edelleentapahtuvasta yhtymisestä syntyvät sitte yksinkertaiset ja edelleen yhdistetyt kemialliset yhdistykset, joiden suhtautumisessa ilmenee samallainen leikki yhä monimutkaisemmassa muodossa.

Eetteri (Painoton aine). Tämän painottoman aineen tutkiminen on ensi sijassa fysiikan tehtävänä. Jo kauan on otaksuttu olevaksi perin hienoa, painollisen aineen hiukkeiden välissä ja ulkopuolella olevan tilan täyttävää ainetta, ja tämän aineen, "eetterin", olemassaoloa oli käytetty selittääkseen eri ilmiöitä, ennen kaikkea valon ilmiötä. Mutta vasta 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla on päästy lähemmin tuntemaan tätä ihmeellistä ainetta, ja on niin tapahtunut sähköopin alalla tehtyjen hämmästyttävien kokemuksellisten keksintöjen yhteydessä, niiden kautta saavutetun kokemusperäisen tiedon, niiden tieteisopillisen ymmärtämisen ja niiden käytännöllisen soveltamisen kautta. Ennen kaikkea ovat tällä alalla uraa uurtavia olleet bonnilaisen Heinrich Hertzin (1888) kuuluisat tutkimukset; tämän nerokkaan nuoren fysiikantutkijan ennenaikaista kuolemaa, joka katkaisi mitä lupaavimman elämän, ei voi kylliksi valittaa; se kuuluu, samoin kuin Spinozan, Rafaelin, Schubertin ja monen muun nuoren neron kuolema, niihin ihmiskunnanhistorian törkeisiin tosiasioihin, jotka yksin jo perinpohjin kumoavat paikkansapitämättömän tarun "viisaasta kaitselmuksesta" ja "rakkaasta taivaallisesta isästä". 

Eetterin olemassaolo, käsittäen eetterin todelliseksi ", "aineeksi", on vuoden 1888 jälkeen katsottava todistetuksi tosiasiaksi. Siitä huolimatta voi kuitenkin vielä nykyäänkin monasti nähdä kirjallisuudessa selitettävän,

237 

että "eetteri" on vain "pelkkä otaksuma"; tällaista erheellistä väitettä eivät esitä vain tietämättömät filosofit ja kansantajuiset kirjottajat, vaan myöskin jotkut" varovaiset eksaktiset fysiikantutkijat". Mutta yhtä oikeutettua olisi kieltää myöskin painollisen aineen, massan, olemassaolo. Tosin on nykyään vielä metafyysikoita, jotka tämänkin tekevät, ja joiden korkeimpana viisautena on se, että he kieltävät ulkomaailman olemassaolon tai ainakin sitä epäilevät; heidän mukaansa on olemassa oikeastaan vain yksi ainoa todellinen ole, nimittäin heidän oma kallis minänsä, tai oikeastaan vain sen "kuolematon sielu".

Eetterin olemus. Joskin nykyään melkein kaikki fysiikantutkijat pitävät eetterin olemassaoloa todettuna tosiasiana, ja joskin me tarkkaan tunnemme monet tämän ihmeellisen aineen vaikutuksista lukemattomien kokemusten, varsinkin valo-opillisten ja sähkökokeiden kautta, niin ei toistaiseksi kuitenkaan ole onnistuttu saavuttamaan selvyyttä ja varmuutta sen varsinaisesta olemuksesta. Päinvastoin eroavat vielä nykyään etevimpien, sitä erikoisesti tutkineiden tiedemiestenkin mielipiteet varsin suuresti toisistaan; jopa ne ovat, vieläpä tärkeimmissä kohdissaankin, vastakkaisia toisilleen. Jokaisen vapaassa vallassa on sentähden, valiten näiden keskenään ristiriitaisten otaksumien välillä, muodostaa oma mielipiteensä oman asiantuntemuksensa ja arvostelukykynsä mukaisesti (jotka molemmat tietenkin aina ovat epätäydellisiä!). Sen mielipiteen, minkä minä (pelkkänä asianharrastajana tällä alalla!) perinpohjaisen harkinnan kautta olen muodostanut, esitän seuraavana kahdeksana väitteenä:

I Eetteri täyttää yhdenjaksoisena aineena koko

238 

maailmanavaruuden, mikäli sitä ei täytä painollinen aine (kiinteät kappaleet, nesteet ja kaasut); se täyttää myöskin täydellisesti kaikki painollisen aineen atomien välit. II. Eetterillä todennäköisesti ei vielä ole minkäänlaista kemiallista taipumusta eikä se ole kokoonpantu atomeista kuten painoIlinen aine; (jos otaksutaan, että se on kokoonpantua tavattoman pienistä, keskenään samankaltaisista atomeista, esim. keskenään yhtäsuurista jakamattomista pikku eetteripallosista, niin on edelleen otaksuttava, että näiden eetteriatomien välillä vielä on jotakin, joko "tyhjä tila " tai kolmatta, aivan tuntematonta ainetta; kysymyksen ollessa sen olemuksesta syntyisi taasen sama vaikeus kuin eetteriinkin nähden (aina äärettömiin!). III. Kun meidän nykyinen luonnontuntemuksemme tuskin enään sallii otaksuttavan olemassa olevaksi tyhjää tilaa ja tapahtuvaksi välitöntä kaukovaikutusta (eivätkä sellaiset otaksumat ainakaan johtaisi mihinkään selvään käsitykseen), niin otaksun minä eetterillä olevan omituisen rakenteen, joka ei ole atomillinen, kuten painollisen aineen, ja jota toistaiseksi (tarkemmin määrittelemättä) voi sanoa eetterilliseksi tai dynamiseksi ( voimavaikutteiseksi). IV. Eetterin olo-muoto on, tämän olettamuksen mukaisesti, myöskin sille ominainen ja erilainen kuin painollisen aineen olomuodot; eetterin olomuoto ei siis ole kaasumainen, ei nestemäinen eikä kiinteä; parhaan mielikuvan saa siitä vertaamalla sitä mahdollisimman hienoon, kimmoiseen ja kevyeen hyytelöön. V. Eetteri on painotonta ainetta siinä mielessä, että meillä ei ole mitään keinoja, millä me kokeellisesti määräisimme sen painon; jos sillä todella on painoa, millä on sangen todennäköistä, niin on se hyvin pieni ja mahdoton meidän herkimmilläkään

239 

vaaoillamme mitata. VI. Eetterin olomuodon voi todennäköisesti, määrätyillä edellytyksillä, yhä tapahtuvan tiivistämisen kautta muuttaa painollisen aineen kaasumaiseksi ololpuodoksi, samoin kuin sitte tämä taas kylmentämisen kautta muuttuu nestemäiseksi ja edelleen kiinteäksi. VII. Nämä aineen olomuodot järjestyvät siis (mikä monistisen maailmansyntyopin kannalta on sangen tärkeätä) kehitykselliseksi, yhdenjaksoiseksi sarjaksi; me erotamme tässä sarjassa viisi astetta: 1. eetterisen, 2. kaasumaisen, 3. nestemäisen, 4. kiinteisnestemäisen (elävä alkulima) ja 5. kiinteän olomuodon. VIII. Eetteri on yhtä ääretön ja mittaamaton kuin itse tila; se on lakkaamattomassa liikkeessä.

Eetteri ja painollinen aine. "Eetterin olemuksen valtavaan pääkysymykseen", kuten Hertz sitä hyvällä syyllä nimitti, liittyy myöskin kysymys eetterin suhteesta painolliseen aineeseen; sillä nämä aineen molemmat pääosat eivät vain ole kaikkialla mitä läheisimmässä ulkonaisessa kosketuksessa, vaan myöskin ikuisessa voimavaikutteisessa vuorovaikutuksessa toisiinsa. Yleisimmät luonnonilmiöt, jotka fysiikka erottaa luonnonvoimiksi tai "aineen toiminnoiksi", voi jakaa kahteen ryhmään, joista toinen etupäässä (mutta ei yksinomaan) on eetterin toimintaa, toinen samoin painollisen aineen toimilltaa. Valon, säteilevän lämmön, sähkön ja magnetismin ilmiöt ovat pääasiassa painottoman eetterin välityksellä syntyneitä; sitävastoin painon, jatkuvaisuuden, aineenlämmön ja kemiallisen taipumuksen ilmiöt ovat pääasiassa painollisen aineen, massan, välityksellä syntyneitä. Mutta tämä jaotus ei merkitse mitään ehdotonta näiden tarmoilmiöryhmien erottamista; päinvastoin pysyvät molemmat siitä huolimatta keskenäisessä

240 

yhteydessä ja ovat kaikkialla alituisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Kuten tunnettua, liittyvät eetterin valo- ja sähköilmiöt mitä läheisimmin painollisen aineen liiketilassa ja kemiallisessa kokoomuksessa tapahtuviin muutoksiin; eetterin säteilevä lämpö muuttuu suoraan painollisen aineen aineenlämmöksi eli ainehiukkeiden värähtelynä esiintyväksi lämmöksi, painovoima ei voi vaikuttaa, ellei eetteri välitä toisistaan erillään olevien atomien keskenäistä vetovoimaa, koska emme voi otaksua olemassaolevaksi mitään välitöntä kaukovaikutusta. Tarmomuotojen muuttuminen toisiksi, siten kuin voiman katoamattomuuden laki osottaa, todistaa samalla substanssin molempien pääosien eetterin ja painollisen aineen, alituisen keskenäisen vuorovaikutuksen.

Voima ja tarmo. Tuota suurta luonnon peruslakia, minkä me substanssilakina asetamme kaikkien fysiikan tulosten ensimäiseksi, nimittivät alkuaan Robert Mayer, joka sen esitti (1842), ja Helmholtz, joka sitä kehitti (1847), voiman säilymisen laiksi. Jo kymmentä vuotta aikaisemmin oli muuan toinen saksalainen luonnontutkija, bonnilainen Friedrich Mohr, selvästi esittänyt sen oleellisen perusajatuksen (1837). Myöhemmin erotti nykyaikainen fysiikka voiman käsitteen tarmon käsitteestä, mikä alkuaan merkitsi samaa. Sen mukaisesti nimitetään samaa lakia nykyään tavallisesti "tarmon samanmääräisyyden laiksi". Niihin yleisiin tutkielmiin, mihin minun tässä täytyy tyytyä, ja suureen "substanssin säilymisen" periaatteeseen eivät nämä pienet erot vaikuta. Lukija, joka asiasta haluaa lähempää tietoa, saa siitä selvän esityksen esim. englantilaisen fysiikantutkijan Tyndallin "mainioista, "luonnon peruslakia" koskevasta teoksesta (ilmestynyt saksankie-

241 

lisenä v. 1898). Siinä on myöskin perinpohjaisesti valaistu tämän maailmantieteellisen peruslain yleistä merkitystä sekä sen käyttämistä mitä tärkeimpien tehtäväin ratkaisuun varsin erilaisilla aloilla. Me tyydymme tässä kiinnittämään huomiota siihen tärkeään tosiasiaan, että nykyään kaikki pätevät fysiikantutkijat tunnustavat oikeaksi "tarmoperiaatteen" ja siihen liittyvän vakaumuksen kaikkien luonnonvoimien yhteydestä, niiden yhteisestä alkuperästä, ja että tätä tietoa pidetään fysiikan tärkeimpänä tuloksena 19:nnellä vuosisadalla. Me tiedämme nykyään, että lämpö on samallaisesti eräs liikkeen muoto kuin äänikin, sähkö samallaisesti kuin valo, kemiallinen taipumus samallaisesti kuin magnetismi. Sopivien laitteiden avulla voimme muuttaa yhden näistä voimamuodoista toiseksi, ja tulemme tarkkoja mittauksia toimittamalla silloin vakuutetuiksi siitä, että voiman kokonaismäärästä ei milloinkaan pieninkään osanen katoa. 

Jännitysvoima ja liikevoima (kykytilassa ja toimitilassa oleva tarmo). Voiman eli tarmon kokonaismäärä pysyy maailmankaikkeudessa samana, ilmenipä siinä mitä muutoksia tahansa; se on ikuinen ja muuttumaton, samoin kuin aine, mihin se on erottamattomasti yhdistyneenä. Luonnon koko leikki riippuu näennäisen liikkeen ja levon vaihtelusta; mutta lepäävissä kappaleissa on yhtä katoamaton määrä, voimaa kuin liikkeelläkin olevissa. Liikkeessä muuttuu edellisten jännitysvoima jälkimäisten liikevoimaksi. Voiman säilymisen periaate, ottaen huomioon sekä luotatyöntämisen että puoleensavetämisen, väittää, että jännitysvoimien ja liikevoimien (elävien voimien) mekaaninen arvo aineellisessa maailmassa on pysyväinen suuruus. Lyhyesti sanoen,

242

maailmankaikkeuden voimamäärä jakautuu kahteen osaan, jotka määrätyssä arvosuhteessa voivat muuttua toisikseen. Toisen vähenemisestä on seurauksena toisen lisääntyminen; yhteinen kokonaismäärä pysyy kuitenkin muuttumattomana." Jännitysvoima eli kykytilassa oleva tarmo ja liikevoima (elävä voima) eli liiketilassa oleva tarmo muuttuvat aina toisikseen, ilman että äärettömässä maailmankaikkeudessa olevasta äärettömästä voiman kokonaismäärästä milloinkaan vähintäkään häviää.

Luonnonvoimien yhtenäisyys. Senjälkeen kun nykyaikainen fysiikka oli osottanut substanssilain oikeaksi lähinnä epäelimellisten luonnonesineiden yksinkertaisimpiin suhteisiin nähden, todisti elontoimintaoppi, että se yleisesti pitää paikkansa myöskin koko elimellisen luonnon piirissä. Se osotti, että kaikki eliöitten elontoiminta riippuu samallaisesti alituisesta "voimanvaihdoksesta" ja siihen liittyvästä "aineenvaihdoksesta" kuin niin sanotun "elottomankin luonnon" yksinkertaisemmat tapahtumukset. Eivät vain kasvien ja eläinten kasvaminen ja ravinnonottaminen, vaan myöskin niiden tunnon ja liikkeen toiminnat, niiden aistintoiminta ja sielunelämä riippuvat jännitysvoimien muuttumisesta eläväksi voimaksi ja päinvastoin. Tämä korkein laki vallitsee myöskin niitä hermoston täydellisimpiä elonilmauksia, joita korkeammilla eläimillä ja ihmisellä sanotaan "hengenelämäksi". Se pitää siis paikkansa koko sieluntoimintaan nähden. Me tunnemme siten vain yhdenlaatuisia luonnonvoimia vaikuttamassa kaikissa luonnonilmiöissä.

Substanssilain kaikkivaltius. Meidän luja monistinen vakaumuksemme, että maailmantieteellinen perus-

243 

laki yleisesti pitää paikkansa koko luontoon nähden, pyrkii merkitykseltään olemaan mitä suurin. Sillä sen mukaan ei ole vain myönteisesti todistettu maailmankaikkeuden periaatteellinen yhtenäisyys ja kaikkien tuntemiemme luonnonilmiöiden syysuhteinen yhteys, vaan senkautta myöskin kielteisesti pyritään suurimpaan mahdolliseen älyn voittoon, noiden metafysiikan kolmen suuren keskusdogmin, "jumalan, tahdonvapauden ja kuolemattomuuden", lopulliseen kukistumiseen. Senkautta että substanssilaki todistaa kaikkialla ilmiöissä vallitsevan koneenomaiset, luonnosta itsestään riippuvat syyt, liittyy substanssilaki "yleiseen syyperäisyyslakiin".


244

Kolmastoista luku.

Maailman kehityshistoria.


Monistisia tutkimuksia maailmankaikkeuden ikuisen kehityksen alalta. Maailman luominen, alku ja loppu. Entropia.

Kaikista maailmanarvotuksista suurin, merkitykseltään laajin ja ratkaisultaan vaikein on maailman syntyä ja kehitystä koskeva, jota tavallisesti lyhyesti sanotaan "luomiskysymykseksi". Myöskin tämän vaikeimman maailmanarvotuksen ratkaisemiseksi on 19:nnellä vuosisadalla tehtyenemmän kuin kaikilla edellisillä, jopa on sen ratkaiseminen eräissä määrin onnistunutkin. Ainakin olemme me tulleet selvästi tietoisiksi siitä, että kaikki eri luomiskysymykset kuuluvat erottamattomasti yhteen, että ne kaikki muodostavat vain yhden ainoan, kaikkikäsittävän "maailmankokonaisuuden yleiskysymyksen"; ja avaimen tämän "maailmankysymyksen" ratkaisemiseksi antaa meille taikasana "Kehitys!" Ihmisen luomisen, eläinten ja kasvien luomisen, maapallon ja auringon luomisen j. n. e. suuret kysymykset ovat vain osia tuosta yleiskysymyksestä: Miten on koko maailma syntynyt? Onko se yliluonnollisella tavalla "luotu", vai onko se luonnollisella

245 

tavalla "kehittynyt" ? Minkälaisia ovat tämän kehityksen syyt ja vaiheet? Jos meidän onnistuu löytää varma vastaus jokaiseen näihin osa-kysymykseen niin olemme meidän yhtenäisen luonnonkäsityksemme mukaan samalla saaneet kirkasta valaistusta koko maailmankysymyksen ratkaisuun.

Luominen. Vallitsevana mielipiteenä maailman kehitykseen nähden oli aikaisemmilla vuosisadoilla melkein kaikkialla, missä asui ajattelevia ihmisiä, usko maailman luomiseen. Tuhannet mielenkiintoiset, enemmän tai vähemmän tarumaiset kertomukset, maailmansyntyopit ja luomistarut moninaisin tavoin ilmaisevat tätä luomisuskoa. Vapaiksi siitä ovat jääneet vain muutamat suuret filosofit ja vallankin nuo ihailtavat klassillisen vanhan-ajan vapaat ajattelijat, joissa ensiksi syntyi luonnollisen kehityksen ajatus. Päinvastoin kuin tällä luonnollisen kehityksen ajatuksella, oli kaikilla noilla luomistaruilla yliluonnollisen, ihmeellisen tai yli-maailmaisen luonne. Kykenemättömänä tajuamaan maailman olemusta ja selittämään sen syntymistä luonnollisten syiden perusteella täytyi kehittymättömän järjen luonnollisesti turvautua ihmeeseen. Useimmissa luomistaruissa liittyi ihmeuskoon pyrkimys kaiken inhimillisentämiseen (antropismi). Samoin kuin ihminen tekee työnsä määrätyssä tarkotuksessa ja taitavuuttaan käyttäen, samoin muka oli muovaileva "jumala" luonut maailman tarkotuksenmukaisesti; tästä luojasta muodostunut mielikuva oli enimmäkseen aivan ihmistä vastaava. "Kaikkivaltias taivaan ja maan luoja", sellaisena kuin hän ensimäisessä Mooseksenkirjassa ja nykyään vielä käytännössä olevassa katkismuksessamme puuhaa,

246 

on ajateltu aivan yhtä ihmisenkaltaiseksi kuin Agassiz'in ja Reinken esittämä nykyaikainen luoja.

Maailmankaikkeuden ja erikoisoleiden luominen. Syventyessämme tarkemmin tutkimaan luomisen ihmekäsitettä, voimme kahtena oleellisesti eri toimena erottaa maailmankaikkeuden kokonaisluomisen ja erikoisoleiden osittaisluomiset, vastaten Spinozan käsitteitä substanssista (maailmankaikkeudesta) ja aksidensseista (substanssin muuttuvaisista, ilmenemismuodofsta). Tämä jako on periaatteellisesti tärkeä; sillä on ollut useita ja arvossapidettyjä filosofeja (ja sellaisia on vielä nykyäänkin), jotka otaksuvat edellisen tapahtuneeksi, mutta sitävastoin kieltävät viimeksimainitun.

Substanssin luominen. Luomisopin mukaan on "jumala luonut maailman tyhjästä". Kuvitellaan, että "iankaikkinen jumala" (järjellisenä, mutta aineettomana olentona!) itsekseen ilman maailmaa oli iankaikkisista ajoista asti (tyhjässä avaruudessa) olemassa, kunnes hän vihdoin johtui "luomaan maailman." Monet tämän uskon kannattajat rajottavat jumalan luomistoiminnan mahdollisimman vähään, yhteen ainoaan toimenpiteeseen; he otaksuvat, että ulkomaailmainen jumala (jonka muu toiminta jää arvotukselliseksi!) yhdessä kädenkäänteessä loi substanssin, maailman perusaineksen, antoi sille mitä laajimman kehittymisen kyvyn ja jätti sen sitte ainaiseksi oman onnensa nojassa kehittymään. Tätä laajallelevinnyttä mielipidettä on varsinkin englantilaisessa deismissä melkoisesti kehitetty; se lähentelee meidän monistista kehitysoppiamme ja hylkää sen vain yhdessä kohdin, missä jumala johtui luomisajatuksiinsa. Toiset maailmankaikkeuden luomisen kannattajat sitävastoin otaksuvat että "herra jumala", paitsi sitä että

247 

hän kerran loi substanssin, myciskin yhä edelleen toimii "maailman ylläpitäjänä ja hallitsijana." Monet tämän uskon toisinnoista lähentelevät mikä panteismia, mikä teismiä. Kaikki nämä ja niiden kaltaiset luomisuskon muodot ovat ristiriidassa voiman ja aineen pysyväisyyden lain kanssa; tämä laki ei tunne mitään "maailman alkua".

Erikoisoleiden luominen. Tämän yksilöllisen, vieläkin vallitsevan luomisopin mukaan on herra jumala, paitsi sitä että hän ("tyhjästä") loi maailman kokonaisenaan, myöskin luonut kaikki erikoisoleet. Kristillisessä sivistysmaailmassa uskotaan vielä nykyään vanhaan seemiläiseen, ensimäisestä Mooseksenkirjasta saatuun luomistaruun; yksinpä nykyaikaisten luonnontutkijainkin joukossa sillä nykyään vielä siellä täällä on uskovaisia kannattajia. Minä olen lausunut arvostelevan käsitykseni siitä "Luonnollisen luomishistoriani" ensimäisessä luvussa. Mielenkiintoisina tämän luomiskäsityksen muotoina mainittakoon seuraavat teoriat: I. Kahtanainen luominen: jumala on rajottunut kahteen luomistoimenpiteeseen; ensiksi loi hän epäelimellisen maailman, kuolleen substanssin, johon nähden yksin pitää paikkansa tarmon säilymisen laki, joka sokeana ja tarkotuksettomana vaikuttaa taivaankappalten ja vuorimuodostumisen liikkeissä; myöhemmin hankki jumala älyä ja jakoi sitä noille ainetta vallitsemaan määräämilleen voimille, jotka sitte älykkäinä ja päämäärästään tietoisina saavat aikaan elimistöjen kehityksen ja ohjaavat sitä (Reinke). II. Kolminainen luominen: Jumala on luonut maailman kolmessa päätoimituksessa: A. taivaan (s. o. maan ulkopuolella olevan maailman) luomisen; B. (maailman keskuksena olevan maan ja

248 

sillä olevien elimistöjen luominen; C. ihmisen (jumalan kuvan) luominen. Tällä uskonkäsityksellä on vielä laa- jaa k.annatusta kristittyjen jumaluusoppineiden ja muiden "sivistyneiden" piirissä; monissa kouluissa opetetaan sitä totuutena. Ill. Kuusiosainen luominen: Luominen on (Mooseksen mukaan) tapahtunut kuutena päivänä. Vaikka nykyään enään harvat sivistyneet ihmiset todella uskovat tähän Mooseksen taruun, päntätään se kuitenkin jo varhaisessa lapsuudessa meidän lapsiemme päähän raamatunopetuksessa. Monet varsinkin Englannissa tehdyt yritykset saattaa tuo taru sopusointuun nykyaikaisen kehitysopin kanssa, ovat kokonaan epäonnistuneet. Luonnontieteeseen nähden saavutti se senkautta suuren merkityksen, että Linne luonnonjärjestelmäänsä laatiessaan (1735) omaksui sen ja käytti sitä (itsenäisinä pitämiensä) elimellisten lajien käsitettä muodostaessaan: "On niin monta erilaista eläin- ja kasvilajia, kuin ääretön Olento alussa loi erilaisia muotoja".Tämä dogmi säilytti valta-asemansa jotenkin yleisesti aina Darwinin (1859) ajalle asti, vaikka Lamarck jo v. 1809 oli osottanut sen paikkansapitämättömäksi. IV. Jaksottainen luominen: Maanpallon historian kunkin kauden alussa luotiin uudestaan koko eläin- ja kasvikunta, jonka sitte kunkin kauden lopulla yleinen luonnonmullistus kokonaan tuhosi; on tapahtunut yhtä monta yleistä luomistoimitusta, kuin maanpallon historiassa on ollut geologisia kausia (Cuvierin v. 1818 ja Louis Agassizin v. 1858 esittämä luonnonmullistusoppi). Paleontologia, muinaiseliötutkimus, joka kehittymättömänä alussa näytti tukevan tätä oppia elimellisen maailman yhä toistuneista uudestaanluomisista, on myöhemmin osottanut sen kokonaan vääräksi.

249 

V Yksilöllinen luominen: Kukin eri ihminen -samoin kuin jokainen eri eläin ja jokainen kasviyksilö -on luotu jumalan armosta ("joka tuntee kaikki ja on lukenut meidän päämme hiukset"), eivätkä ne ole syntyneet luonnollisen suvunjatkamistoimituksen kautta. Tämän kristillisen luomismielipiteen näkee vielä nykyään usein ilmenevän sanomalehdissä, varsinkin syntymäilmotuksissa ("Eilen lahjotti hyvä jumala meille terveen pojan" j. n. e.) Myöskin meidän lapsiemme yksilölliset lahjat ja etevyys tunnustetaan kiitollisena usein "jumalan erikoiseksi lahjaksi" (perinnöllisiä vikoja sensijaan tavallisesti ei!)

Kehitys. Luomistarujen ja niihin liittyvän ihmeuskon täytyi jo aikaisin tuntua ajattelevasta ihmisestä paikkansapitämättömiltä; näemme senvuoksi että jo kauemman kuin kaksituhatta vuotta on yritetty korvata ne järjellisillä teorioilla ja selittää maailman synty luonnollisten syiden nojalla. Muita etumaisina ovat taasen tässäkin joonialaisen luonnonfilosofian suuret ajattelijat, edelleen Demokritos, Heraklitos, Empedokles, Aristoteles, Lukretius ja eräät muut vanhan-ajan filosofit. Ensimäiset epätäydelliset kokeet, joita he tekivät, hämmästyttävät meitä osaksi niissä ilmenevillä hengen loistavilla valonväläyksillä, jotka ovat ikäänkuin nykyaikaisten aatteiden edeltäjinä. Klassillisella vanhalla-ajalla puuttui luonnonfilosofiselta mietiskelyitä kuitenkin se luja pohja, minkä vasta uudenajan lukemattomat havainnot ja kokeet ovat muodostaneet. Keski-ajalla --ja varsinkin paavinvallan väkivaltaherruuden aikoina -lepäsi tieteellinen tutkimus näillä aloilla kokonaan. Inkvisitsionin kidutukset ja polttoroviot hulehtivat siitä, että ehdotonta uskoa Mooseksen heb-

250 

realaisiin jumalaistaruihin pidettiin lopullisena vastauksena kaikkiin luomiskysymyksiin. Yksinpä nekin ilmiöt, jotka välittömästi kehottivat havaitsemaan kehitystapahtumain tosiasioita, eläinten ja kasvien sikiökehitys, ihmisen sikiökehitys, jäivät huomioonottamatta ja herättivät vain siellä täällä yksinäisten tiedonhaluisten havainnontekijäin mielenkiintoa; mutta heidän keksinnöistään ei oltu tietävinään ja unohdettiin ne. Sitäpaitsi sulki todelliselta luonnollisen kehityksen tuntemiselta jo ennakolta tien vallassaoleva ennaltamuodostumisoppi, tuo dogmi, että jokaisen eläin- ja kasvilajin luonteenomainen muoto ja rakenne olivat jo sikiössä ennaltamuodostuneina (vert. siv. 66). 

Kehitysoppi. Tiede, jota nykyään nimitämme kehitysopiksi (sanan laajimmassa merkityksessä), on sekä kokonaisuudessaan että eri osiinsa nähden 19:nnellä vuosisadan lapsi; se on sen tärkeimpiä ja loistavimpia saavutuksia. Tosiasiallisesti on kehityksen käsite, joka vielä 18:nnella vuosisadalla oli melkein kokonaan tuntematon, nykyään jo tullut meidän koko maailmankatsomuksemme lujaksi kulmakiveksi. Minä olen esittänyt kehitysopin perusteet jo aikaisemmissa teoksissani, laajimmin "Yleisessä muoto-opissa" (1866), sitte kansantajuisemmin "Luonnollisessa luomishistoriassa" (1868, yhdestoista painos 1908) ja erikoisesti ihmistä silmälläpitäen "Ihmisensyntyopissa". (1874, viides painOi 1903). Rajatun tässä senvuoksi antamaan lyhyen yleissilmäyksen tärkeimmästä edistyksestä, mikä 19:nnen vuosisadan kuluessa on kehitysopin alalla tapahtunut. Kehitysoppi jakautuu esineisiinsä nähden neljään pääosaan 1. maailmankokonaisuuden, 2. maanpallon, 3. maan-

251 

pallolla elävien eliöitten ja 4. ihmisen kehitystä selvittäviin osiin.

I.Monistinen maailmansyntyoppi. Ensimäisen "kokeen" koko maailmanrakenteen kokoonpanon ja koneenomaisen synnyn selittämiseksi "Newtonin periaatteiden" mukaisesti -s. o. suuretieteellisten ja fysiikallisten lakien nojalla -mahdollisimman yksinkertaisella tavalla teki Immanuel Kant kuuluisassa nuoruudenteoksessaan "Yleinen taivaan luonnonhistoria ja teoria" (1755). Ikävä kyllä jäi tämä suuremmoinen ja rohkea teos 90:ksi vuodeksi melkein kokonaan tuntemattomaksi; sen veti vasta 1845 Aleksander von Humboldt taasen päivänvaloon "Kosmos"- ("Maailmankaikkeus"-) teoksensa ensi osassa. Mutta sillä välin oli suuri ranskalainen suuretieteilijä Pierre Laplace itsenäisesti johtunut samankaltaiseen teoriaan kuin Kant ja kehitti sitä, samalla suuretieteeellisesti sen perustellen, edelleen ranskankielisessä teoksessaan "Maailmanjärjestelmän esitys" (1796). Hänen pääteoksensa "Taivaan liikeoppi" ilmestyi vuonna 1799. Kantin ja Laplacen maailmansyntyoppien yhteisinä peruspiirteinä on kiertotähtien liikkeiden mekaaninen (koneenomainen) selittäminen ja siitä johtuva otaksuma, että kaikki taivaankappaleet alkuaan ovat tiivistymisen kautta syntyneet akselinsa ympäri pyörivistä usvapalloista. Tätä "usvaotaksumaa" on kyllä myöhemmin monessa suhteessa paranneltu ja täydennetty, mutta sitä pidetään vielä nykyäänkin parhaimpana kokeena maailmanrakenteen synnyn yhtenäiseksi ja koneenomaiseksi selittämiseksi (vert. Wilhelm Bölsche, "Entwickelungsgeschichte der Natur". I nid. 1894). Myöhemmin on sitä merkittävästi täydennetty ja samalla tuettu, otaksumalla että tämä maailmansynnyn kehitystapahtuma ei

252 

vain ole kerran tapahtunut, vaan jaksottain toistunut. Samaan aikaan kuin äärettömän maailmanavaruuden eräissä osissa syntyy pyörivistä usvapalloista uusia taivaankappaleita, jotka sitte käyvät edelleen kehittymään, hajaantuu sensijaan päinvastoin sen toisissa osissa vanhoja, kylmenneitä ja kuolleita taivaankappaleita hajanaisiksi usvajoukoiksi.

Maailman alku ja loppu. Melkein kaikki vanhemmat ja uudemmat maailmansyntyopit, niinpä useimmat niistäkin jotka liittyvät Kantin ja Laplacen käsityskantaan, edellyttävät vallitsevan mielipiteen tapaan, että maailmalla on ollut alkunsa. Siten ajatellaan "usvaotaksuman" laajalle levinneen käsitysmuodon mukaisesti, että "alussa" oli muodostuneena tavaton usvapallo äärettömän ohutta ja kevyttä ainetta, ja että tämä usvapallo määrättynä hetkenä (arvaamattomia aikoja sitten) oli alkanut pyöriä akselinsa ympäri. Kun tämän maailmansyntyisen liikkeen "ensi alku" kerran on olemassa, niin voi sitte tunnettujen liikeopin periaatteiden avulla varmasti sanoa miten sitte edelleen on tapahtunut taivaankappalten muodostuminen, kiertotähtikunnan syntyminen j. n. e. Tuo ensimäinen "liikkeen alku" on toisena Du Bois-Reymondin "maailmanarvoituksista"; hän selittää että se on mahdoton luonnollisiin syihin nojaten ratkaista. Monet muutkaan luonnontutkijat ja filosofit eivät selviä tästä vaikeudesta ja tyytyvät myöntämään, että tässä muka täytyyotaksua olevaksi ensimäinen "yliluonnollinen sysäys", siis "ihme".

Meidän käsityksemme mukaan voi tämän "toisen maailmanarvoituksen" ratkaista, otaksumalla että liike on substanssin yhtä ominainen ja alkuperäinen ominaisuus kuin tilanottavaisuus ja tuntokin (12 luku).

253 

Tähän monistiseen otaksumaan oikeuttaa meidät ensinnäkin substanssilaki ja toiseksi se suuri edistys, mikä 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla on tapahtunut tähtitieteen ja fysiikan alalla. Bunsenin ja Kirchoffin (1860) perustaman kirjoerittely-tutkimustavan avulla olemme päässeet selville sekä siitä, että miljoonat taivaankappaleet, jotka täyttävät äärettömän maailmanavaruuden, ovat kokoonpantuja samasta aineesta kuin aurinko ja maanpallo, että myöskin siitä, että ne yleensä ovat erilaisilla kehityksen asteilla; olemmepa sen avulla saaneet tietoa myöskin kiintotähtien liikkeistä ja etäisyyksistä, joista ei yksin kaukoputken avulla voi päästä selville. Edelleen on itse kaukoputkeakin sangen melkoisesti parannettu, ja on se valokuvauksen avulla tehnyt mahdolliseksi joukon tähtitieteellisiä keksintöjä, joita 19:nnen vuosisadan alussa ei osattu aavistaakaan. Pyrstötähtien ja tähtisumujen tarkempi tunteminen on opettanut meille noiden pienten taivaankappalten suuren merkityksen, joita maailmanavaruudessa on miljaardittain suurempien tähtien välillä.

Me tiedämme nykyään myöskin että miljoonien taivaankappalten radat ovat muuttuvaisia ja osittain epäsäännöllisiä, sensijaan että kiertotähtijärjestelmiä aikaisemmin pidettiin pysyväisinä ja ajateltiin kiertävien taivaankappalten ikuisesti kulkevan ratojaan samallaisesti. Tärkeitä tuloksia on tähtifysiikka saavuttanut myöskin valtavan, muilla fysikan aloilla, ennen kaikkea valo-opin ja sähköopin aloilla sekä niiden kautta kehittyneen eetteriteorian alalla, tapahtuneen edistyksen avulla. Vihdoin osottautuu tässäkin taasen yleinen substanssilaki meidän luonnontuntemuksemme suurimmaksi edistysaskeleeksi. Me tiedämme nykyään, että se vallitsee

254 

kaikkialla kaukaisimmissakin maailmanavaruuksissa yhtä ehdottomasti kuin meidän aurinkokuntamme piirissä, yhtä ehdottomasti meidän maapallomme pienimmissä osasissa kuin ihmisruumiin pienimmässäkin solussa. Mutta me olemme myöskin oikeutettuja ja loogillisesti pakotettuja tekemään sen tärkeän otaksuman, että aine ja tarmo kaikkina aikoina ovat olleet aivan yhtäläisesti häviämättömiä kuin ne nykyään poikkeuksetta ovat. Kaiken iankaikkisuuden on ääretön maailmankaikkeus ollut, on ja tulee olemaan substanssilain alainen. Näistä valtavista tähtitieteen ja fysiikan saavutuksista, jotka kaikki selittävät ja täydentävät toisiaan, seuraa sarja perin tärkeitä, maailmankaikkeuden kokoonpanoa ja kehitystä, substanssin pysyväisyyttä ja uusiin muotoihin muuttumista koskevia johtopäätöksiä. Me esitämme ne keskitettyinä seuraaviin väitteisiin: I. Maailmanavaruus on äärettömän suuri ja rajaton; se ei ole mistään kohdin tyhjä, vaan joka kohdaltaan. täynnä substanssia. II. Maailmanaika on samoin ääretön ja rajaton; sillä ei ole alkua eikä loppua, se on iankaikkisuus. III. Substanssi on kaikkialla ja aina Keskeytymättömän liikkeen ja muuttumisen tilassa; missään ei ole ehdotonta lepoa ja paikallaanpysymistä; mutta samalla pysyyaineen ääretön määrä aina muuttumattomana samoin kuin aina muotoaan muuttelevan tarmonkin määrä. IV. Maailmanavaruudessa kaikkialla tapahtuvan substanssin liike on ikuista kiertokulkua, jossa jaksottain yhä uudestaan toistuvat eri kehitysasteet. V. Kehitysvaiheet johtuvat lämpimyyderi jaksottaisista vaihteluista ja siitä johtuvista tiheyssuhteiden (olomuotojen) muutoksista. VI. Samalla kun eräissä maailmanavaruuden osissa yhä edistyvän tiivistymisen

255 

vaikutuksesta syntyy uusia taivaankappaleita, tapahtuu samalla muissa osissa vastakkaista kehityskulkua, toisiaan vastaan syöksyvien taivaankappalten häviämistä. VII. Ne tavattomat lämpömäärät, jotka maailmanavaruudessa liikkuvien taivaankappalten yhteentörmäyksissä kehittyvät taivaankappalten liiketarmosta, ovat niinä uusina elävinä voimina, jotka saavat aikaan siten muodostuneiden avaruuden usvajoukkojen liikkeen ja akselinsa ympäri pyörivien pallojen uudelleenmuodostumisen: ikuinen leikki alkaa taas uudestaan. Myöskin meidän äiti maamme, joka tuhansia miljoonia vuosia sitten on syntynyt eräästä keskustansa ympäri liikkuvan aurinkokunnan osasesta, on uusien vuosimiljoonien kuluttua kokonaan jähmettyvä ja, ratansa yhä pienennyttyä, syöksyvä aurinkoon. Erikoisen tärkeitä yleisten maailmanavaruuden kehitystapahtumain selvälle ymmärtämiselle ovat nämä nykyaikaiset käsitykset taivaankappalten jaksottain vaihtelevasta häviöstä ja synnystä. Äiti "Maa" häviää silloin arvoltaan mitättömän pieneksi "aurinkopölyhiukkaseksi", jollaisia maailmanavaruudessa on lukemattomia miljoonia. Meidän oma "ihmisolentomme", joka inhimillisentävässä suuruudenhulluudessaan ihantelee itseään "jumalan kuvaksi", vajoo merkitykseltään istukalliseksi nisäkkääksi, jolla ei koko maailmankaikkeuden kannalta enään ole enemmän arvoa kuin muurahaisella tai päiväperhosella, kuin paljainsilmin näkymättömällä likoeläimellä tai turhanpienellä basillilla. Me ihmisetkin olemme vain ikuisen substanssin häviäviä kehitystiloja, aineen ja tarmon satunnaisia ilmiömuotoja, joiden mitättömyyden käsitämme, jos vertaamme niitä äärettömään avaruuteen ja iankaikkiseen aikaan.

256 

Avaruus ja aika. Senjälkeen kun Kant on selittänyt avaruuden eli paikan ja ajan käsitteet pelkiksi "havainnon muodoiksi" -avaruuden oleväksi ulkoisen havainnon muodon, ja ajan olevaksi sisäisen havainnon muodon -on tästä tärkeästä tietämisen kysymyksestä syntynyt kiista, jota jatkuu vielä nykyäänkin. Monissa nykyajan metafyysikoissa on se mielipide vakaantunut, että tälle Kantin "arvostelevalle teolle" uuden "puhtaasti idealistisen tieto-opin" alkuna on annettava mitä suurin merkitys, ja että sen kautta on kumottu terveen ihmisjärjen luonnollinen käsitys paikan ja ajan tosioloisuudesta. Tästä noiden molempien peruskäsitteiden yksipuolisesta käsityksestä on tullut mitä suurimpien erehdysten lähde; tuo käsityskanta jättää huomioonottamatta, että Kant tuolla lauseellaan kosketti vain kysymyksen toista puolta, omakohtaista, mutta samalla tunnusti toisen, ulkokohtaisen, yhtäoikeutetuksi; hän sanoi: "Paikka ja aika ovat kokemuksen kannalta tosioloisia, mutta ulkomaailmaisesti nähden vain ajateltuja". Tämän Kantin lauseen kannalla voi meidän nykyaikainen monismimme selittää olevansa, mutta ei noiden, kysymyksen omakohtaista puolta terottavien yksipuotisten mielipiteiden kannalla; sillä ne johtavat johdonmukaisesti ajatellen tuohon järjenvastaiseen idealismiin, joka huippuuntuu Berkeleyn lauseeseen: "Esineet ovat vain mielteitä, ne ovat olemassa vain meidän havainnossamme." Tämän lauseen tulisi kuulua: "Esineet ovat minun henkilökohtaiselle tajunnalleni vain mielteitä; niiden olemassaolo on yhtä todellinen kuin minun ajatuselimieni, nimittäin noiden isojenaivojen hermosolmusolujen olemassaolo, jotka ottavat vastaan ne vaikutteet, joita esineet tekevät minun aistin-

257 

elimiini, ja näitä vaikutteita yhdistellen mu:odostavat nuo mielteet." Yhtä hyvin kuin epäilen "paikan ja ajan tosioloisuutta", tai jopa kiellänkin sen, voin myöskin kieltää oman tajuntani tosioloisuuden; kuumehoureissa, harhanäyissä, unessa, kaksoistajunnassa pidän tosina mielteitä, jotka eivät ole tosioloisia vaan "kuviteltuja"; voinpa pitää itseänikin toisena (siv. 193); kuuluisa lause: "Ajattelen, siis olen olemassa", ei tässä enään pidä paikkaansa. Sitävastoin on paikan ja ajan tosioloisuuden lopullisesti todistanut substanssilain ja monistisen maailmansyntyopin kautta avartunut maailmankatsomuksemme. Senjälkeen kun olemme onnellisesti päässeet "tyhjän tilan" paikkansapitämättömästä mielteestä, jää meille äärettömäksi "avaruuttatäyttäväksi" oleeksi aine, molemmissa muodoissaan: eetterinä ja painollisena aineena. Ja samalla tavoin pidämme toiselta puolen "aikaatäyttävänä" tapahtumisena ikuista liikettä tai kehitystäluovaa tarmoa, mikä ilmenee substanssin keskeytymättömänä kehityksen.

Ikiliikkuva maailmankaikkeus. Kun jokainen liikkeessä oleva kappale jatkaa liikettään niin kauan kuin ulkonaiset olosuhteet sitä siitä eivät estä, johtui ihminen jo vuosituhansia sitte ajatukseen rakentaa konelaite, joka kerran liikkeelle pantuna liikkuisi aina edelleen samalla tavalla. Silloin jätettiin huomioonottamatta, että jokaiselle liikkeelle on ulkonaisia esteitä, jotka vähitellen lakkauttavat sen, ellei ulkoa tule uutta sysäystä, s. o. ellei lisäksi tule uutta voimaa, joka voittaa nuo esteet. Siten esim. heilahteleva heiluri liikkuisi yhtä nopeasti edestakaisin iankaiken, elleivät ilman vastus ja kiinnekohdassa vaikuttava hankaus vähitellen kuluttaisi sen liikkeen elävää voimaa ja muuttaisi

258 

sitä lämmöksi. Meidän täytyy uudella sysäyksellä (tai, kun on kellosta kysymys, vetämällä kello uudestaan vireeseen) antaa heilurille uutta liikevoimaa. Sen vuoksi on sellaisen koneen rakentaminen, joka ilman ulkopuolelta tullutta apua synnyttäisi voimanlisän, jonka avulla se yhä pysyisi käynnissä, mahdotonta. Kaikkien kokeiden, jotka ovat tarkottaneet sellaisen "ikiliikkujan" rakentamista, on täytynyt epäonnistua; substanssilain keksiminen osotti sitte myöskin tieteisopillisesti, että sellaisen rakentaminen on mahdotonta.

Mutta toisin on asianlaita, jos pidämme silmällä maailmankaikkeutta kokonaisuudessaan, ääretöntä maailmankaikkeutta, joka meidän käsityksemme mukaisesti on ikuisessa liikkeessä. Mutta samalla on sanottu, että koko maailmankaikkeus itse on kaikenkäsittävä ikiliikkuja. Tämä ääretön ja ikuinen "maailmankaikkeuden kone" on alituisessa ja keskeytymättömässä liikkeessä, jolloin toimitilassa ja kykytilassa olevan tarmon äärettömän suuri kokonaismäärä ikuisesti pysyy samana. Meidän käsityksemme mukaan on siis ikiliikkujan käsite koko maailmankaikkeuteen nähden yhtä tosi ja perustava merkitykseltään, kuin se jonkin sen erikoisen osan eristettyyn toimintaan nähden on mahdoton. Tällöin osottautuvat vääriksi myöskin ne johtopäätökset, joita on vedetty entropia-opista.

Maailmankaikkeuden entropia. Koneenomaisen lämpöteorian (1850) nerokas perustaja, Clausius, keskitti tämän merkityksellisen opin tärkeimmän sisällyksen kahteen pääväitteeseen. Toinen pääväite on seuraava: "Maailmankaikkeuden tarmomäärä pysyyaina samana"; se muodostaa meidän substanssilakimme ensi puolen, "tarmoperiaatteen". Toinen pääväite on seu-

259 

raava: "Maailmaltkaikkeuden entropia pyrkii aina suurimpaan mahdolliseen määrään", Clausiuksen käsityksen mukaan on maailmankaikkeuden kokonaistarmomäärässä kaksi osaa, joista toisen (korkeampana lämpimyytenä ilmenevänä lämpönä, liikevoimana, sähkö- ja kemiallisena tarmona j. n. e. olevan) vielä osittain voi muuntaa työksi, toista sitävastoin ei; tämä viimeksimainittu, jo lämmöksi muuttunut ja kylmempiin kappaleisiin kokoontunut tarmo, on ehdottomasti mennyttä enempään työtoimintaan nähden. Tätä ikäänkuin "kulutettua" tarmon osaa, jota ei enään voi muuntaa liikevoimaa kysyväksi työksi, nimittää Clausius entropiaksi (s. o. "sisäänkääntyneeksi" voimaksi); se kasvaa alituisesti tuon edellisen osan kustannuksella. Kun nyt alituisesti yhä enemmän maailmankaikkeuden liikevoimaista tarmoa muuttuu lämmöksi eikä tätä enään aina voi muuttaa liikevoimaiseksi tarmoksi, täytyy työkykyisen tarmon kokonaismäärän yhä enemmän hajaantua ja aleta. Kaikkien lämpimyyserojen pitäisi lopuksi kadota, ja täysin sidotun lämmön sitte olla tasaisesti jakaantuneena liikkumattoman aineen muodostamaan yhteen ainoaan möhkäleeseen; kaikki elimellinen elämä ja kaikki elimellinen liike olisi lakannut, kun tämä entropian suurin mahdollinen määrä olisi saavutettu; todellinen "maailman loppu" olisi tapahtunut, (Vert. Felix Auer- bach, Die Weltherrin und ihr Schatten, 1902.) 

Jos tämä entropiaopin johtopäätös olisi oikea, niin pitäisi otaksuttua "maailman loppua" vastata myöskin sen alkuperäinen "alku", molemmat mielteet ovat meidän monistiselta ja johdonmukaiselta ikuisen maailmankehityksen kulun katsantokannaltamme yhtä paikkansapitämättömiä. On yhtä vähän mitään maailman alkua,

260 

kuin on sen loppuakaan. Kuten maailmankaikkeus on ääretön, niin pysyy se myöskin ikuisesti liikkeessä; lakkaamatta muuttuu toimitilassa oleva tarmo kykytilassa olevaksi ja päinvastoin; ja näiden tarmolajien määrä pysyy aina samana.

Entropiaopin puolustajat ovat oikeassa, niin kauan kuin he pitävät silmällä rajotetussa järjestelmässä tapahtuvia ilmiöitä. Mutta suuressa maailmankaikkeuden kokonaisuudessa, jota emme voi käsittää "rajotetuksi järjestelmäksi" vallitsee joka tapauksessa suhteita, jotka tekevät mahdolliseksi tarmon muuttumistapausten kääntymisen vastakkaisiksi. Siten esim. kahden taivaankappaleen törmätessä tavattoman nopeasti kiitiien yhteen vapautuu tavattomia lämpömääriä, hajautuvien ainemäärien sinkoutuessa hajalleen avaruudessa. Kiertoliikkeisen aineen ikuinen leikki tiivistymisineen ja muine edelleenkehittymisen ilmiöineen alkaa uudestaan.

Herbert Spencer on "Perusperiaatteissaan" vakuuttavasti osottanut, että entropiaopin johtopäätös ei pitäisi paikkaansa rajotettuunkaan maailmankaikkeuteen nähden, sen täytyisi, kerran ollen lepotilassa, iankaiken pysyä lepotilassa. Voisi hänen mielestään sanoa, että nykyinen tila on alkanut edellisen kehitysjakson loppuessa, ja että nykyisen kehitystilan loppumihen samalla on uuden alkuna; sinä hetkenä, jona entropian suurin mahdollinen määrä olisi saavutettu, alkaisi vitkaisa kehitys vastakkaiseen suuntaan, ja niin jatkuisi maailmankaikkeuden elämä lakkaamattomasti. Kuten Poincare (Die moderne Physik. 1908) huomauttaa, on tämä käsityskanta sopusoinnussa monien fysiikantutkijain käsityskannan kanssa, jotka esim. liikunnalle perustavan kaasuteorian mukaisesti otaksuvat, että riittävän kauan

261 

toimitettuaan havaintoja voi nähdä eri tilojen palaavan uudelleen havaittaviin, kun jossakin kaasujoukossa on tapahtunut kokonainen sarja muutoksia. 

II. Monistinen maansyntyoppi. Maan kehityshistoria, johon me nyt vielä luomme pikaisen silmäyksen, muodostaa vain turhanpienen osan maailmankokonaisuuden kehityshistoriasta. Se on kyllä, samoinkuin maailmankehityshistoriakin, jo vuosituhansia ollut filosofisen mietiskelyn ja vielä enemmän tarumuodostelujen esineenä; mutta sen todellista tieteellistä tietämystä on saavutettu vasta paljon myöhemmin, suurimmaksi osaksi vasta 19:nnellä vuosisadalla. Periaatteessa oli maan luonne, auringon ympäri kiertävänä kiertotähtenä, saatu selville jo Kopernikuksen (1543) maailmanjärjestelmän keksinnöllä; Galilei, Kepler ja muut suuret tähtitieteilijät olivat suuretieteellisesti määränneet maan etäisyyden auringosta, sen liikelait j. n. e. Myöskin oli Kantin ja Laplacen maailmansyntyoppi jo viitannut tien, miten maa oli kehittynyt aurinko-äidistä. Mutta meidän kiertotähtemme myöhempi historia, sen pinnan muodostuminen, mantereiden ja merien, vuorien ja erämaiden synty, oli vielä 18:nnen vuosisadan lopulla ja 19:nnen vuosisadan ensimäisillä vuosikymmenillä vain vähässä määrässä ollut vakavan tieteellisen tutkimuksen esineenä; enimmäkseen oli tyydytty verraten epävarmoihin arveluihin tai perinnäisten luomistarujen omaksumiseen; varsinkin perinnäinen usko Mooseksen luomiskertomukseen se taasen tässäkin jo ennakolta sulki itsenäiseltä tutkimukselta tien totuuden todelliseen tuntemiseen.

Vasta vuonna 1822 ilmestyi merkitsevä teos, joka maanpallon historian tieteellisessä tutkimuksessa käytettäväksi esitti menettelytavan, joka pian osottautui verratto- 

262 

masti hedelmällisemmäksi, nimittäin olo-opillisen menettelytavan eli aktualismin periaatteen. Aktualismin periaate on siinä, että me tarkkaan tutkimme nykyajan ilmiöitä ja käytämme niitä, selittääksemme niiden avulla menneisyyden samankaltaisia historiallisia tapahtumuksia, joissa otaksumme vaikuttamassa olleen samanlaiset voimat kuin vielä nykyäänkin maanpäällä vallitsevat. Sitten kun ensin gothalainen Karl Hoff saksankielisessä teoksessaan "Perimätiedon kautta todistettujen maankuoren luonnollisten muutosten historia" (1822) oli perustavasti esittänyt tämän tutkimusperiaatteen, sovellutti sitä pian (1830) suuri englantilainen geologi (maanmuodostuma-opin tutkija) Charles Lyell teoksessaan "Geologian periatteet" menestyksellisesti maanpallon koko historiaan. Äskettäin on Johannes Walther ajatusrikkaassa teoksessaan "Maanpallon ja elämän historia" (1908) valaisevan, kansantajuisesti esittänyt maanpallon historian.

Meidän on erotettava maanpallon historiassa ennen kaikkea kaksi pääosaa: epäelimellinen ja elimellinen maansyntyoppi; viimeksimainittu alkaa elävien olentojen ensimäisestä esiintymisestä maanpallollamme. Maanpallon epäelimellinen historia, vanhempi jakso, on samallainen kuin aurinkokuntamme muidenkin kiertotähtien historian vastaava jakso; kaikki ne irrottuivat akselinsa ympäri pyörivän auringon "päiväntasaajalta "usvarenkaina, jotka vähitellen kokoontuivat ja tiivistyivät itsenäisiksi taivaankappaleiksi auringon ympärille. Kaasumaisesta usvapallosta tuli jäähtymisen kautta ensin hehkuvansulassa tilassa oleva maanpallo; sittemmin syntyi sen pinnalle, yhä edelleen tapahtuneen lämmönhaihtumisen vuoksi, ohut kiinteä kuori, jolla me asumme. Vasta sitte kun lämpimyys maanpallon pinnalla oli las-

263 

kenut tarpeeksi, voi maata ympäröivästä höyrypeitteestä sataa maanpinnalle ensimäiset pisarat nestemäisessä olomuodossa olevaa vettä; senkautta oli ilmaantunut tärkein elimellisen elämän kehittymisen edellytys. Monia miljoonia vuosia on kulunut, sitte kun tämä tärkeä tapahtuma, ensimäisen veden muodostuminen maanpinnalle, tapahtui ja samalla alkoi maailmansynnyn kolmas pääjakso, elämänsynty.

III. Monistinen elämänsyntyoppi. Maailmankehityksen kolmas pääjakso alkaa silloin, kun ensi kerran syntyy elimellistä elämää maanpallollemme, ja kestää sitte keskeytymättä nykyaikaan asti. Suuria maailmanarvotuksia, jotka tähän mielenkiintoiseen maailmanhistorian osaan nähden ilmenevät, pidettiin vielä 19:nnen vuosisadan alussa yleensä mahdottomina ratkaista tai ainakin niin vaikeina, että niiden ratkaisu näytti olevan tavattoman kaukana; saman vuosisadan lopulla voimme oikeutettua ylpeyttä tuntien sanoa, että nykyaikainen elontoimintaoppi ja kehitysoppi ovat periaatteessa nuo arvotukset ratkaisseet. Aluksi totesi (1809) Jean Lamarck, että lukemattomat eläin- ja kasvikunnan muodot ovat vähittäisen muuntumisen kautta kehittyneet yhteisistä yksinkertaisista kantamuodoista, ja että muotojen vähittäin tapahtuva muuttuminen mukautumisen ja sen kanssa vuorovaikutuksessa olevan perinnöllisyyden kautta on aikaansaanut tämän vitkallisen kehityksen. Viittäkymmentä vuotta myöhemmin kehitti Charles Darwin, nojautuen biologian sillävälin saavuttamaan suuremmoiseen edistykseen, edelleen tämän "polveutumisopin" eri osia ja samalla täytti "valintaopillaan" polveutumisopin arveluttavimmat aukot. Hän osoitti, että "olemisentaistelun aiheuttama luonnollinen valinta" on se tajuton

264 

luoja, joka ilman ennakolta-ajateltua tarkotusta ja luomissuunnitelmaa kehittää eliömuotojen tarkotuksenmukaiset elimistöt. Senkautta on Darwinista tullut "elimellisen maailman Kopernikus".

IV. Monistinen Ihmisensyntyoppi. Neljäntenä ja viimeisenä maailmankehityksen pääjaksona voimme me ihmiset pitää sitä nuorinta ajanjaksoa, jonka kuluessa meidän oma sukumme on kehittynyt. Jo lamarck (1809) oli selvästi tajunnut, että tämän kehityksen Ijärjellisesti voi ajatella tapahtuneen vain yhdellä luonnollisella tavalla, "polveutumalla apinasta", läheissukuisimmasta nisäkkäästä. Huxley osotti sitte (1863), kuuluisassa teoksessaan "ihmisen asemasta luonnossa", että mainittu merkityksellinen otaksuma on välttämätön polveutumisopin johtopäätös, ja perusteli väitteensä ruumiinrakenneopillisilla, sikiöhistoriallisilla ja muinaiseliötutkimuksen alalta saamillaan tosiasioilla; hän selitti tämän "kaikkien kysymysten kysymyksen" periaatteessa ratkaistuksi. Darwin käsitteli samaa kysymystä nerokkaasti eri puolilta teoksessaan "ihmisen polveutumisesta ja sukupuolisesta valinnasta" (1871). Minä itse olin jo "Yleisessä muoto-opissani" (1866) omistanut tälle polveutumisopin tärkeimmälle erikoiskysymykselle oman lukunsa. 1874 julkaisin minä "Ihmisensyntyoppini" joka oli ensimäinen koe seurata ihmisen polveutumista kautta koko hänen esi-isäsarjansa aina vanhimmista alkusyntyisistä alkulima-eläinmuodoista alkaen; nojauduin esityksessäni sukuhistorian kolmeen suureen tietolähteeseen, vertailevaan ruumiinrakenneoppiin, sikiöhistoriaan ja muinaiseliötutkimukseen. (Teoksen viides uudistettu painos ilm. v. 1903). Miten pitkälle sittemmin olemme tulleet lukuisten tärkeitten ihmisen kehitystä

265 

koskevien tutkimussaavutusten kautta, olen osottanut siinä esitelmässä, jonka v. 1898 kansainvälisessä eläintieteilijäin kokouksessa Cambridgessä pidin "nykyisistä tiedoistamme ihmisen alkuperään nähden". Laajimmin, ja käyttäen ihmisensyntyopin viimeisiä saavutuksia, olen samaa asiaa käsitellyt viime teoksessani "Esi-isäsarjamme, juhlakirjotus Jenan yliopiston 350-vuotisen riemujuhlan johdosta 30 p:nä heinäkuuta 1908".


266

Neljästoista luku.

Luonnon yhtenäisyys.

Monistisia tutkielmia maailmankaikkeuden aineen ja tarmon yhtenäisyyden alalta. Koneenomaisuusoppi ja elämänvoimaoppi. Päämäärä, tarkotus ja sattuma.



Substanssilain kautta on lähinnä osotettu se tosasia, että jokaisen luonnonvoiman voi välillisesti ja välittömästi muuttaa miksi hyvänsä muuksi. Mekaanisen tarmon, kemiallisen tarmon, äänen ja lämmön, valon ja sähkön voi muuttaa toisikseen, ja osottautuvat ne vain saman alkuvoiman, tarmon, erilaisiksi ilmenemismuodoiksi. Tästä johtuu merkitykseltään tärkeä väite kaikkien luonnonvoimien yhtenäisyydestä eli, kuten myöskin voimme sanoa, "tarmon monismista". Koko fysiikan ja kemian alalla on tämä perusväite nyt yleisesti tunnustettu oikeaksi, mikäli se koskee epäelimellisiä luonnonvoimia.

Toisin on näennäisesti asianlaita elimellisen luonnon piirissä, elämän kirjavalla ja monimuotoisella alalla. Tosin on siihenkin nähden selvää, että elämänilmiöiden suuri osa välittömästi johtuu mekaanisen ja kemiallisen tarmon, sähkön ja valon vaikutuksista. Mutta toiseen 

267 

osaan nähden tämä vielä nykyäänkin kielletään, siten ennen kaikkea sielunelämän, varsinkin tajunnan maailmanarvotukseen nähden. Nykyaikaisen kehitysopin suurena ansiona on sillan rakentaminen näiden molempien, näennäisesti toisistaan erillään olleiden alueiden välille. Olemme nyt tulleet varmasti vakuutetuiksi siitä, että kaikki elimellisenkin elämän ilmiöt ovat yhtäläisesti yleisen substanssilain alaisia kuin äärettömässä maailmankaikkeudessa havaittavat epäelimellisetkin luonnonilmiöt.

Luonnon yhtenäisyyden käsitys, mikä siitä johtuu, entisen dualismin (kahtanaisuusoppien) voittaminen, on varmaan arvokkaimpia nykyaikaisen kehitysoppimme saavutuksia. Tätä "maailmankaikkeuden yhtenäisyyttä" , periaatteellista "elimellisen ja epäelimellisen luonnon yhtenäisyyttä" olen jo v. 1866 yrittänyt perinpohjin perustella, tarkasti arvostellen tutkimalla ja vertaamalla molempien suurten luonnonvaltakuntain samallaisuutta aineeseen, muotoihin ja voimiin nähden ("Yleinen muoto-oppi", 5:s luku). Lyhyt selostus näiden tutkimusten tuloksista on "Luonnollisen luomishistoriani" 15:nnessä esitelmässä. Samalla kun enimmät luonnontutkijat nykyään omaksuvat tässä kehitetyt mielipiteet, on kuitenkin hiljattain monella taholla yritetty vastustaa niitä ja tukea vanhaa käsitystä, että puheenaolevat kaksi suurta luonnonvaltakuntaa ovat kokonaan erilaisia. Pääasiassa on tässäkin taasen kysymys ikivanhasta koneenomaisen ja tarkotusperäisyydellisen maailmankäsityksen vastakkaisuudesta. Ennenkun käymme lähemmin niitä tarkastamaan, tahdomme lyhyesti viitata kahteen muuhun teoriaan, joilla minun vakaumukseni mukaan on tärkeä merkitys näiden suurten kysymysten ratkaisulle, hiiliteoriaan ja alkusyntyoppiin.

268 

Hiiliteoria. Elontoimintaopillinen kemia on viimeisten vuosikymmenien kuluessa lukemattomien kokeiden, kautta todennut seuraavat viisi tosiasiaa: I. Elimellisissä luonnonesineissä ei ole mitään muita alkuaineita kuin on epäelimellisissä. II. Ne alkuaineiden yhdistykset jotka ovat elimistöille ominaisia, ja jotka ovat perustana niiden "elämänilmiöille", ovat yhdistettyjä, munanvalkuaisyhdistysten aineryhmään kuuluvia plasma-aineita. III. Itse elimellinen elämä on kemiallis-fysiikallisten, noiden munanvalkuaisaineiden aineenvaihdosta riippuvain tapahtumain sarja. IV. Sinä alkuaineena, joka yksin kykenee muodostamaan näitä munanvalkuaisaineita yhdessä muiden alkuaineiden (hapen, vedyn, typen, rikin) kanssa, on hiili. V. Nämä plasma-aineiden hiiliyhdistykset eroavat enimmistä muista kemiallisista yhdistyksistä sangen monimutkaisen hiukerakenteensa, herkän muuttuvaisuutensa ja limaskaisen olomuotonsa kautta. Näiden viiden perusseikkaisen tosiasian nojalla esitin minä v. 1866 seuraavan teorian: "Hiilen ominaiset, kemiallis-fysiikalliset ominaisuudet - ja varsinkin noiden mitä monimutkaisimpien, munanvalkuaismaisten hiiliyhdistysten kiinteännestemäinen olomuoto ja herkkä hajaantuvaisuus -ovat noiden omituisten liikuntoilmiöiden koneenomaisina syinä, jotka erottavat eliöt epäelimellisen luonnon esineistä, ja joita sanan ahtaammassa merkityksessä nimitetään elämäksi." Vaikka monet biologit ovat asettuneet ankarasti vastustamaan tätä "hiiliteoriaa", ei kuitenkaan toistaiseksi kukaan ole sen tilalle asettanut parempaa monistista teoriaa. Nykyään, jolloin paljon paremmin ja perusteellisemmin kuin 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla tunnemme soluelämän elontoimintaopillisia seikkoja,

269 

elävän plasman kemiallisia ja fysiikallisia suhteita, voi teoriaamme perustella yksityiskohtaisemmin ja varmemmin kuin sitä ensi kertaa esitettäessä oli mahdollista. 

Alkusynty. Vanhaa alkusynnyn (generatio spontanea eli aequivoca) käsitettä käytetään nykyään vielä sangen erilaisissa merkityksissä; juuri tämän käsitteen suhteen vallitseva epäselvyys ja sen ristiriitainen käyttäminen merkitsemään aivan erilaisia, vanhoja ja uusia olettamuksia on syynä siihen, että alkusynnyn tärkeä kysymys on aina nykyaikaan asti jäänyt yhdeksi koko luonnontieteen kiistellyimmistä ja sekavimmista kysymyksistä. Minä rajotan alkusynnyn käsitteen merkitsemään ensimäistä elävän plasman syntymistä epäelimellisistä hiiliyhdistyksistä ja erotan tässä "elämänsynnyn alussa" kaksi pääjaksoa: I. mahdollisimman yksinkertaisten plasma-ainejoukkojen syntymisen jossakin epäelimellisessä, sen muodostumiselle sopivassa nesteessä, ja II. mahdollisimman alkeellisten elimistöjen yksilöitymisen noista plasmayhdistyksistä, alkulimaeläinten muodossa. Olen käsitellyt näitä tärkeitä, mutta myöskin sangen vaikeita kysymyksiä "Luonnollisen luomishistoriani" 15:nnessä luvussa niin perinpohjaisesti, että voin tässä tyytyä viittaamaan sinne. Sangen laaja ja ankaran tieteellinen esitys niistä on jo 1866 ilmestyneessä "Yleisessä muoto-opissani" (I. nid., siv. 167-190); myöhemmin on Naegeli "Kehitysopin mekaanis-fysiologisessa teoriassaan" (1884) sangen yksityiskohtaisesti käsitellyt alkusynnyn otaksumaa aivan samassa mielessä ja selittänyt että se on luonnollisen kehitysopin kannalta välttämätön otaksuma. Olen täysin samaa mieltä kuin hän lauseessaan: "Alkusynnyn kieltäminen merkitsee ihmeen julistamista tapahtuneeksi". Viime aikoina "alku-

270 

syntyyn" nähden esitettyjen eri otaksuinien arvosteleva esitys on "Elämänihmeitä" koskevan teokseni (Kansanpainos 1906) 15:nnessä luvussa ("Elämän alku ").

Tarkotusperäisyys ja koneenomaisuus. Sekä alkusynnyn otaksumisella että siihen läheisesti liittyvällä hiiliteorialla on mitä suurin merkitys, kun on kysymys ilmiöiden tarkotusperäisyydellisen(dualistisen) ja koneenomaisen (monistisen) selittämisen välisestä vanhasta riidasta. Sen jälkeen kun Darwin kuudettakymmentä vuotta sitten antoi meille eliöitten synnyn monistisen selittämisen avaimen, kykenemme me selittämään- elimellisessä luonnossa havaittavien, tarkotuksenmukaisuutta osottavien ilmiöiden kirjavan moninaisuuden johtuvaksi luonnollisista koneenomaisista syistä, mikä ennen oli ollut mahdollista vain epäelimelliseen luontoon nähden. Yliluonnolliset tarkotuksenmukaisuutta muka synnyttävät syyt, joihin ennen täytyi turvautua luonnossa havaittavan tarkotuksenmukaisuuden selittämiseksi, ovat senkautta käyneet tarpeettomiksi.

Vaikuttavat syyt ja lopulliset syyt. Vaikuttavien syiden ja tarkotuksenmukaisuussyiden (lopullisten syiden) välistä syvää vastakkaisuutta ei luonnonkokonaisuuden selittämiseen nähden kukaan uudenajan filosofi ole esittänyt niin terävästi kuin Immanuel Kant. Kuuluisassa nuoruudenteoksessaan "Yleinen taivaan luonnonhistoria ja teoria" oli hän 1755 tehnyt rohkean yrityksen "selittää koko maailmanrakenteen kokoonpanon ja koneenomaisen synnyn Newtonin periaatteiden nojalla". Hän perusti siinä esityksensä painovoiman aikaansaamiin koneenomaisiin liikeilmiöihin; teoriaa kehitti myöhemmin Laplace edelleen ja perusteli sen suuretieteellisesti. Kun häneltä Napoleon kysyi, mikä

271 

osa hänen järjestelmässään on jumalalla, maailmankaikkeuden luojalla ja ylläpitäjällä, vastasi hän selvästi ja rehellisesti: "Sire, minä en tarvitse tuota otaksumaa ". Tämän kautta oli avoimesti tunnustettu tämän koneenomaisen maailmansyntyopin jumalankielteinen luonne, mikä sille on yhteistä kaikkien epäelimellistä luontoa tutkivain luonnontieteiden kanssa. Tämä on sitä huomattavampaa, kun Kant-Laplacen teoria vielä nykyäänkin melkein yleisesti hyväksytään. Kun jumalankieltämystä vielä nykyään laajoissa piireissä pidetään perin moitittavana, niin koskee moite koko nykyistä luonnontiedettä, sikäli että nykyinen luonnontiede selittää koko epäelimellisen maailman ehdottoman koneenomaisesti.

Koneenomainen selitystapa yksin antaa meille luonnonilmiöiden todellisen selityksen, se kun johtaa ne todellisista vaikuttavista syistä, liikkeistä, joiden laadun määrää luonnonesineiden itsensä aineellinen kokoonpano. Kant itse terottaa, että "ilman tätä luonnon koneenomaisuutta ei voi olla mitään luonnontiedettä", ja että ihmisjärjen oikeus selittää kaikki ilmiöt koneenomaisesti on rajaton. Mutta kun hän myöhemmin tarkoitusperäisyyttä koskevan arvostelukyvyn arvostelussaan puhui elimellisen luonnon monimutkaisten ilmiöiden selittämisestä, väitti hän, että niiden selittämiseksi tuollaiset koneenomaiset syyt eivät riitä; siinä täytyy muka turvautua tarkotuksenmukaisesti vaikuttaviin lopullisiin syihin. Tälläkin alalla hän kyllä tosin myöntää meidän järjellemme oikeuden käsittää ilmiöt riippuviksi koneenomaisista syistä, mutta selittää järkemme kyvyn siinä suhteessa rajotetuksi. Kumminkin myöntää hän järjellä osittain olevan tämän kyvyn, mutta elämänilmiöiden suurimpaan osaan (ja varsinkin ihmisen sieluntoi-

272 

mintaan nähden) piti hän lopullisten (perussyiden) otaksumista välttämättömänä. Arvostelukyvyn arvostelun merkillisellä 79:nnellä $:llä on kuvaavana otsakkeena: "Koneenomaisuuden periaatteen välttämättömästä alistamisesta tarkoitusperäisyysperiaatteen alle selitettäessä oletta luonnontarkotukseksi". Kant piti elimellisten olioitten ruumiinrakenteessa ilmenevää tarkotuksenmukaisuutta niin mahdottomana selittää otaksumatta yliluonnollisia lopullisia syitä (s. o. siis suunnitelmallisesti toimivaa luojavoimaa), että hän sanoi: "On aivan varmaa, että me emme riittävästi edes tunne elimellisiä olioita ja niiden sisäistä mahdollisuutta pelkkien luonnon koneenomaisten perusteiden kannalta, saati sitte voimme noita seikkoja selittää, vieläpä on tämä niin varmaa, että voi arvelematta sanoa: Ihmisen on järjetöntä toivoakaan, että joskus vielä syntyisi joku Newton, joka edes ruohon syntymisen voisi selittää tarkotuksettomasti toimivien luonnonvoimien tulokseksi, vaan täytyy tällainen mahdollisuus ihmiseen nähden kieltää". Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin on tämä mahdoton "elimellisen luonnon Newton" Darwinina todella ilmestynyt ja ratkaissut sen suuren tehtävän, jota Kant piti mahdottomana ratkaista.

Epäelimellisessä luonnossa ilmenevä tarkotuksenmukaisuus. Senjälkeen kun Newton (1682) esitti painovoimanlain, senjälkeen kun Kant (1755) oli esittänyt "Newtonin periaatteiden mukaisesti koko maailmanrakennuksen rakenteen ja koneenomaisen synnyn", senjälkeen kun vihdoin Laplace (1796) oli suuretieteellisesti perustellut tämän maailman koneenomaisuuden peruslain, ovat kaikki epäelimelliset luonnontieteet tulleet puhtaasti koneenomaisiksi ja samalla puhtaasti

273 

jumalankielteisiksi. Tähtitieteessä ja maailmansynty-opissa, geologiassa ja ilmatieteessä, epäelimellisessä fysiikassa ja kemiassa ovat senjälkeen yksinvaitiaina suuretieteellisesti selvitellyt koneenomaisen toiminnan lait. Mutta samalla on myöskin tarkotuksen käsite kokonaan kadonnut tältä kokonaiselta suurelta alalta. Nykyään on monistinen katsantokanta kovien taistelujen jälkeen tullut yleisesti hyväksytyksi, eikä kukaan luonnontutkija enään tosissaan kysy minkään tämän koko äärettömän alan ilmiön "tarkotusta". Vai pitäisikö tosiaan vielä nykyään kenenkään tähtitieteilijän tosissaan kysyä kiertotähtien liikkeen tarkotusta, tai kivennäistieteilijän kysyä joittenkin kidemuotojen tarkotusta? Tai pitäisikö jonkun fysiikantutkijan mietiskellä sähkövoimien tarkotusta tai kemiantutkijan atomipainojen tarkotusta ? Voimme huolettomasti vastata: Ei! Varmaan ei siinä mielessä, että "rakas jumala" tai määrättyyn tarkotukseen pyrkivä luonnonvoima kerran äkkiä olisi määrätyssä tarkotuksessa "tyhjästä" luonut nämä maailmankoneiston peruslait, ja että hän nyt antaisi niiden edelleen vaikuttaa järkevän tahtonsa mukaisesti. Tämä tarkotuksellisesti toimivan maailmanrakentajan ja maailmanvaltiaan inhimillisennetty mielikuva on tällä alalla jo kokonaan mahdoton; sen tilalle on tullut käsitys "ikuisista, kovista, suurista luonnonlaeista".

Elimellisessä luonnossa ilmenevä tarkotuksenmukaisuus. Aivan toinen merkitys kuin epäelimelliseen luontoon nähden on tarkotuksenmukaisuuskäsitteellä vielä nykyään elimelliseen luontoon nähden. Kaikkien eliöitten ruumiinrakenteessa ja elontoiminnassa havaitsemme ehdottomasti tarkotuksenmukaisuutta. Jokainen kasvi ja eläin näyttää olevan eri osistaan kokoon-

274 

pantu aivan yhtäläisesti määrättyä elämäntarkotusta varten kuin tekotaidolliset, ihmisen keksimät ja kokoonpanemat konelaitteet; ja niinkauan kuin niiden elämä kestää, on myöskin eri elimien toiminta yhtäläisesti suunnattu määrättyä tarkotusta toteuttamaan kuin jonkin koneen eri osien työ. Oli senvuoksi aivan luonnollista, että vanhempi lapsellinen luonnonkäsitys otaksui, että elimellisten oleitten syntymän ja elontoiminnan oli aiheuttanut erikoinen luoja, joka "viisaasti ja järkevästi oli kaiken järjestänyt" ja laittanut kunkin eläimen ja kasvin sen erikoisen elämäntarkotuksen mukaiseksi. Tavallisesti ajateltiin tämän "kaikkivaltiaan taivaan ja maan luojan" olevan kerrassaan ihmisen kaltainen; hän oli luonut " kaikki olennot lajinsa jälkeen". Niin kauan kun täten ihminen vielä ajatteli luojaa ihmisen kaltaiseksi, aivoillaan ajattelevaksi, silmillään näkeväksi, käsillään muodostelevaksi, voitiin vielä kuvitella tätä "jumalaista koneseppää" ja hänen taidokasta työtään suuressa luomisen työpajassa kerrassaan ilmi elävänä todellisuutena. Paljon vaikeammaksi tuli asia, kun jumalankäsitys selkeni ja alettiin "näkymätöntä jumalaa" pitää aineettomana elimettömänä luojana. Vielä käsittämättömämmäksi vihdoin tulivat nämä inhimillisentävät mielteet, kun elontoimintaoppi asetti tietoisesti rakentavan jumalan tilalle tajuttomasti luovan "elämänvoiman" -tuntemattoman tarkotuksellisesti toimivan luonnonvoiman, joka oli erilainen kuin tunnetut fysiikalliset ja kemialliset voimat ja käytti niitä palveluksessaan vain ajoittain -eliön eliniän. Tämä elämänvoimaoppi oli vallitsevana vielä 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla; sen osotti tosiasiallisesti vääräksi vasta suuri elontoimintaopin tutkija Johannes Müller.

275 

Tosin oli tämäkin nerokas elontoimintaopin tutkija kasvanut uskossa elämänvoimaan ja piti sitä välttämättömänä "viimeisten elämänsyiden" selittämiseksi, mutta hän todisti samalla klassillisessa, vielä nykyäänkin voittamattomassa elontoimintaopin oppikirjassaan (1833), että sillä ei oikeastaan ole mitään tehtävää. Müller itse osotti pitkällä sarjalla mainioita havaintoja ja nerokkaita kokeita, että enimmät ihmisen samoin kuin muiden eläinten elimistössä havaittavat elontoiminnat tapahtuvat tunnettujen fysiikallisten ja kemiallisten lakien mukaisesti, että monet niistä voi jopa suuretieteellisesti tarkkaan määritellä. Tämä pitää paikkansa niinhyvin lihasten ja hermojen, alempien ja korkeampien aistinelimien toimintaan kuin ravitsemisen ja aineenvaihdon, ruoansulatuksen ja verenkiertokulun tapahtumuksiinkin nähden. Arvotuksellisiksi, ilman elämänvoiman otaksumista mahdottomiksi selittää jäi oikeastaan vain kaksi alaa, korkeamman sieluntoiminnan (hengenelämän) ja suvunjatkamisen (sikiämisen) toiminnat. Mutta myöskin näillä aloilla tehtiin heti Müllerin kuoleman jälkeen niin tärkeitä keksinnöitä, että kammottava "elämänvoiman aave" katosi näistä viimeisistäkin loukoista. Merkillinen ajanlaskullinen sattuma oli että Johannes Müller kuoli samana vuonna, 1858, jona Charles Darwin julkaisi ensimäiset käänteentekevää teoriaansa koskevat tiedot. Darwinin valintaoppi vastasi siihen suureen arvotukseen, jonka edessä Müller oli jäänyt vastausta vaille, kysymykseen, miten puhtaasti koneenomaiset syyt, ilman ennalta asetettua suunnitelmaa, voivat synnyttää tarkotuksenmukaisia kehitystuloksia.

Tarkotuksenmukalsuus ja valintaoppi (Darwin 1859). Darwinin kuolemattomaksi filosofiseksi ansioksi
276 

jää, kuten jo usein olemme terottaneet, kaksi seikkaa: ensinnäkin vanhan, Lamarckin v. 1809 perustaman polveutumisopin uudistaminen, sen perusteleminen valtavalla, tämän puolen vuosisadan kuluessa kokoontuneella tosiasia-aineistolla -ja toiseksi valintaopin esittäminen, tuon opin, joka vasta oikeastaan meille selittää vähitellen tapahtuvan lajienmuodostumisen todelliset syyt. Darwin osotti ensimäisenä, miten katkera "olemisen taistelu"on sinä tiedottomasti vaikuttavana järjestelijänä, joka johtaa perinnöllisyyden ja mukautumisen vuorovaikutusta vähitellen tapahtuvassa lajien muuttumisessa; se on se suuri "kasvattava jumala", joka tarkotuksetta kehittää uusia muotoja "luonnollisen valinnan" kautta, aivan samalla tavoin kuin eläimiä ja kasveja kasvattava ihminen tarkotuksellisesti kehittää uusia muotoja "keinotekoisen valinnan" avulla. Senkautta tuli ratkaistuksi suuri filosofinen arvotus: "Miten voi tarkotuksenmukaisia kehitystuloksia syntyä puhtaasti koneenomaisesti, ilman tarkotusperäisesti vaikuttavia syitä?" Hiljattain on siitä johtuen "tarkotusperäisen koneenomaisuuden" periaate saavuttanut yhä suurempaa kannatusta ja on sitte koneenomaisuuden kannalta selittänyt elimillisen olemuksen hienoimmatkin ja salatuimmat laitokset syntyneiksi "tarkotuksenmukaisen rakenteen toiminnassa ilmenevän itsemuodostumisen" kautta. Mutta samalla on joutunut syrjään meidän tarkotusperäisyysoppisen koulufilosofiamme ylimaailmainen tarkotuksenmukaisuuskäsite, järkevän ja yhtenäisen luonnonkäsityksen suurin este.

Uusvitalismi (uusi elämänvoimaoppeja ajava suunta). Viime aikoina on salaperäisen elämänvoiman vanha aave, joka jo näytti olevan perinpohjin tuhottu,

277 

taas ollut virkoamassa; eräät elontoimintaopintutkijat ovat yrittäneet saattaa sitä uudennimisenä uudelleen valtaan. Johdonmukaisimmin on sen esittänyt kieleläinen kasvitieteentutkija Johannes Reinke kahdessa teoksessaan: "Maailma tekona" (1899) ja "Johdatus teoreettiseen biologiaan" (1901). Hän nimittää niitä "luonnontieteelle perustuvan maailmankatsomuksen piirteiksi"; mutta itse asiassa perustuvat ne kristilliseen kirkkouskoon. Hänen lähtökohtanaan ovat Raamatun ilmestykset, ja Moosesta pitää hän korkeimpana tieteellisenä auktoriteettina; samalla puolustaa hän ihmeuskoa ja teismiä, Mooseksen luomiskertomusta ja lajien muuttumattomuutta; hän nimittää "elämänvoimia", joita hän pitää fysiikan voimien vastakohtina, suuntavoimiksi, ylivoimiksi eli dominanteiksi. Reinke käyttää turhaan kaikki keinot saattaakseen kristillisen kirkon tavalliset uskonlauseet sopusointuun niiden kanssa suoranaisessa ristiriidassa olevien kehitysopin kokemusperäisten oppien kanssa. Tätä ristiriitaa ei ole ratkaiseva uusi n. s. "Keplerliittokaan", jonka hän v. 1908 herätti henkiin v. 1905 perustetun "Monistiliiton" vastustamiseksi ja tuhoamiseksi. Tämän uusvitalismin (joka on saavuttanut paljon vastakaikua spiritistien ja okkultistien, teosofien ja metafyysikoiden salaoppeja harrastavissa piireissä) vastenjärkisyyden ja paikkansapitämättömyyden olen minä yksityiskohtaisesti osottanut "Elämänihmeitteni" 2:sessa ja 3:nnessa luvussa.

Tarkotuksenmukaisuudettomuudenoppi.Tällä nimellä olen minä jo vuonna 1866 perustanut tieteenhaaran, jonka tarkotuksena on sellaisten kerrassaan mielenkiintoisten ja tärkeiden elontoiminnallisteil tosiasiain tutkiminen, jotka kouraantuntuvalla tavalla osot-

278 

tavat suorastaan vääräksi perinnäisen tarkotuksenmukaisuusopillisen käsityksen "elollisten luonnonesineiden tarkotuksenmukaisesta rakenteesta". Tämä tiede, joka tutkii surkastuneita, keskensyntyneitä, viallisia, kasvamishäiriöiden tai taudin kautta t. m. runneltuneita yksilöitä nojautuu määrättömälle joukolle merkillisiä ilmiöitä, jotka tosin aikoja sitten ovat olleet tunnettuja kasvi- ja eläintieteen tutkijoille, mutta jotka vasta Darwin on syyperäisesti selittänyt ja täydelleen ymmärtänyt niiden suuren filosofisen merkityksen. Kaikissa korkeammissa eläimissä ja kasveissa, yleensä kaikissa niissä eliöissä, joiden ruumis ei rakenteeltaan ole aivan yksinkertainen, vaan kokoonpantu useammista, tarkotuksenmukaisesti yhdessä toimivista elimistä, voi tarkkaavasti tutkien havaita joukon hyödyttömiä tai toimettomia, jopa osittain vaarallisia ja vahingollisiakin osia. Enimpien kasvien kukissa on toimivien, suvunjatkamisesta huolehtivien sukupuolilehtien ohella eräitä hyödyttömiä ja merkityksettömiä lehtielimiä (surkastuneita tai "pilallemenneitä" hede-, emi-, terä- ja verholehtiä). Molemmissa suurissa ja muotorikkaissa lentävien eläinten luokissa, linnuissa ja hyönteisissä, on tavallisten, joka päivä siipiään käyttävien lajien ohella lukuisia muotoja, joiden siivet ovat surkastuneet ja jotka eivät voi lentää. Melkein kaikissa korkeampien eläinten luokissa, jotka käyttävät silmiään näköeliminä, on muutamia lajeja, jotka elävät pimeässä eivätkä näe; siitä huolimatta niillä yleensä on silmät; silmät ovat vaan surkastuneita, näkemiseen kelpaamattomia. Omassa ruumiissamme on meillä ihmisillä sellaisia hyödyttömiä surkastumia, kuten korviemme lihakset, silmiemme luomienalainen kalvo, miehen nisät ja maitorauhaset jopa on meidän umpi-

279 

suolemme pelätty matomainen lisäke ei vain hyödytön, vaan vaarallinenkin, ja vuosittain menettää joukko ihmisiä sen tulehtumisen kautta henkensä.

Näiden ja muiden kasvi- ja eläinruumiin rakenteessa havaittavien tarkotuksettomien osien selittämiseen ei ole pystynyt vanha eikä uusi elämänvoimaoppi; sensijaan selittää ne sangen yksinkertaisesti polveutumisoppi. Se osottaa, että nämä elimet ovat surkastuneita, mihin syynä on ollut käyttämättömyys. Samoin kuin lihaksia, hermoja, aistimia voimistaa harjotus ja runsas käyttäminen, samoin johtaa päinvastoin toimettomuus ja vähäjnen käyttö niiden surkastumiseen. Mutta vaikka harjotus ja käyttäminen siten edistää elimien kehittymistä korkeammalle, niin eivät ne kuitenkaan toki heti katoa jäljettömiin käyttämättöminäkään ollessaan; päinvastoin periytymisen voima säilyttää ne vielä kautta monien sukupolvien, ja katoavat ne vasta vähitellen pitkien aikojen kuluessa. Sokea "elimien olemisentaistelu" johtaa samoin niiden historialliseen häviöön, kuin se alkuaan oli syynä niiden syntymiseen ja kehittymiseen. Ulkopuolisella " arkotuksella" ei tällöin ole yleensä mitään osaa. 

Luonnon epätäydellisyys. Samoin kuin ihmiselämä, pysyy myöskin eläin- ja kasvielämä aina ja kaikkialla epätäydellisenä. Tämä tosiasia on yksinkertaisesti seurauksena siitä, että koko luonto on alituisessa kehittymisen, muuttumisen ja muodostumisen tilassa. Tämä kehitys näyttää meistä kaiken kaikkiaan -ainakin mikäli voimme havaita meidän kiertotähdellämme elävän elimellisen luonnon sukukehityksestä -eteenpäin käyvältä muuttumiselta, historialliselta edistymiseltä yksinkertaisesta moninaisempaan, alemmasta korkeam- 

280 

paan, epätäydellisestä täydellisempään. Olen jo "Ylei-sessä muoto-opissani" (1866) todistanut, että tämä historiallinen edistys -tai vähitellen tapahtuva täydellisentyminen -on valinnan välttämätöntä vaikutusta, mutta ei ennakolta ajatellun tarkotuksen seurausta. Se käy selville siitäkin, että mikään elimistö ei ole aivan täydellinen; vaikkapa se jonakin määrättynä hetkenä olisikin täydellisesti mukautunut oleviin olosuhteisiin, ei tämä tila kestäisi kauan; sillä ulkomaailmassa vallitsevat olemisenehdot itse ovat alituisesti muuttumassa ja vaativat siten keskeytymätöntä elimistöjen mukautumista. 

Siveellinen maailmanjärjestys. Historianfilosofiassa, niissä yleisissä esityksissä, joita historiankirjoittajat antavat kansojen kohtaloista ja valtioiden kehityksen kuluneista vaiheista, vallitsee nykyään vielä usko "siveelliseen maailmanjärjestykseen". Historioitsijat etsivät kansojenhistorian kirjavasta kulusta johtavaa tarkotusta, aatteellista suunnittelua, joka on valinnut milloin minkin rodun, milloin minkin valtion erikoisen menestyksen nauttijaksi ja määrännyt sen muiden valtiaaksi. Tämä tarkotusperäisyys- ja kahtanaisuusopeille rakentuva historiankatsomus on joutunut sitä jyrkempään periaatteelliseen ristiriitaan meidän monistisen maailmankatsomuksemme kanssa, kuta varmemmin tämä viimeksimainittu on oso'ttautunut yksin oikeutetuksi epäelimellisen luonnon koko alalla. Koko tähtitieteessä ja geologiassa, fysiikan ja kemian laajalla alalla ei nykyään kukaan enään puhu "siveellisestä maailmanjärjestyksestä", yhtä vähän kuin persoonallisesta jumalasta, jonka "käsi viisaasti ja ymmärtäväisesti on kaikki asiat järjestänyt". Tätä viisasta kättä ei ole havaittana

281 

myöskään elontoimintaopin alalla, ei elimellisen luonnon koko alalla. Darwin valintaopissaan ei vain ole osottanut, miten kasvien ja eläinten elämässä ja rakenteessa havaittavat tarkotuksenmukaisuudet ovat syntyneet koneenomaisella tavalla ilman ennakolta ajateltua päämäärää, vaan hän on myöskin opettanut meidät "olemisen taistelussa" näkemään sen valtavan luonnonvoiman, joka miljoonia vuosia on lakkaamatta vallinnut ja ohjannut elimellisen luonnon koko kehittymistä. Voisi tosin sanoa: "Olemisen taistelu" merkitsee "soveltuvimman elämäänjäämistä" tai "parhaimman voittoa"; mutta niin voi sanoa vain jos pitää voimakkainta aina parhaimpana (siveellisessä merkityksessä!); ja muuten osottaa elimellisen luonnon koko historia meille, että samalla kun kehitys yleensä käy täydellisempää kohti, aina kuitenkin myöskin on havaittavana yksityisiä tapauksia, joissa tapahtuu taantumista alempiin olotiloihin.

Onko nyt asianlaita toinen kansojenhistoriassa, jota ihminen, suuruudenhulluudessaan uskoen olevansa kaiken keskus, mielellään nimittää "maailmanhistoriaksi"? Onko kaikkialla ja aina jokin korkein siveellinen periaate tai viisas maailmanhallitsija havaittavana kansojen kohtaloja ohjaamassa? Tähän kysymykseen voi nykyään, luonnontieteen ja kansojenhistorian ollessa nykyisellä edistyneellä kannallaan, ehdottomana vastauksena olla vain: Ei! Rotuina ja kansakuntina vuosituhansia olemassaolostaan ja kehityksestään taistelleiden ihmiskunnan eri haarojen kohtalot ovat aivan samojen "ikuisten, kovien, suurien lakien" alaisia, kuin maanpalloa vuosimiljoonat kansottaneen koko elimellinen luonnon historia.

282 

Geologit erottavat "elimellisessä maanpallon historiassa", mikäli se kivettymäopin muistomerkkien kautta on meille tunnettua, kolme suurta ajanjaksoa, jotka ovat: paleozooinen aika, mesozooinen aika, kenozooinen aika. Vaikea on laskea, miten kauan nämä ajanjaksot ovat kestäneet, mutta on niiden aika (yhteensä) joka tapauksessa laskettava enemmäksi kuin sadaksi miljoonaksi vuodeksi. Meidän oman sukumme alkuna olleiden luurankoisten historia on tämän pitkän ajanjakson puitteissa selvänä silmiemme edessä; luurankoisten kolme eri kehitysastetta olivat perättäin kehittyneet noina kolmena suurena ajanjaksona; ensimäisellä ajanjaksolla kalat, toisella matelijat, kolmannella nisäkkäät. Näistä kolmesta nisäkkäiden pääryhmästä ovat kalat alimmalla, matelijat keskimäisellä ja nisäkkäät korkeimmalla täydellisyyden asteella. Syventyessämme näiden kolmen eläinluokan historiaan, huomaamme, että myöskin niiden eri lahkot ja heimot noiden kolmen ajanjakson kuluessa ovat edistyvästi kehittyneet yhä täydellisemmiksi. Voiko nyt pitää tätä edistyvän kehityksen kulkua tietoisen, tarkotuksenmukaisen, määrättyyn päämäärään pyrkimisen tai siveellisen maailmanjärjestyksen vaikutuksena? Ei ensinkään! Sillä valintaoppi opettaa meille, että elimellinen edistys, samoin kuin elimistöjen erilaistuminen, ovat olemisen taistelun välttämätön seuraus. Tuhannet ihailtavat eläin- ja kasvikunnan lajit ovat noiden sadan miljoonan vuoden kuluessa hävinneet olemasta, kun niiden oli tekeminen tilaa toisille, voimakkaammille lajeille, eivätkä nämä olemisen taistelussa voittaneet suinkaan aina olleet jaloimpia tai siveellisessä mielessä täydellisimpiä lajeja.

Aivan sama pitää paikkansa kansojenhistoriaan

283 

nähden. Klassillisen muinaisuuden ihailtava sivistys hävisi olemasta, koska kristinusko silloin, rakastavaan jumalaan uskomisen ja paremman tulevaisen elämän toivon kautta, antoi taistelevalle ihmishengelle uutta valtavaa lentoa. Paavilaisuudesta tuli kyllä pian puhtaan kristinuskon häpeämätön irvikuva, ja surkeilematta polki se jalkoihinsa kreikkalaisen filosofian jo saavuttamat tiedon aarteet; mutta se voitti maailmanherruuden nojaamalla sokeauskoisten joukkojen tietämättömyyteen. Vasta renessanssi (1400-luvulla alkanut virtaus, joka pyrki uudestaanelvyttämään vanhanajan sivistystä) mursi tämän henkisen orjuuden kahleet ja auttoi taasen järjen vaatimukset oikeuksiinsa. Mutta myöskin tällä uudella, kuten noilla aikaisemmillakin sivistyshistorian kausilla, kävivät ikuisesti tuon suuren olemisentaistelun laineet ilman mitään siveellistä järjestystä.

Kaitselmus.Yhtä vähän kuin ennakkoluulottomasti ja arvostellen tarkastaessaan kansojenhistorian kulkua siinä voi havaita mitään "siveellistä maailmanjärjestystä" , yhtä vähän voimme havaita "viisasta kaitselmusta" yksityisten ihmisten kohtaloissa. Kummankin määrää rautaisella välttämättömyydellä koneenomainen syyperäisyys, joka johtaa jokaisen ilmiön yhdestä tai useammasta jo ennakolta olemassaolleesta syystä. Jo vanhat kreikkalaiset tunsivat korkeimmaksi maailmanperiaatteeksi sokean kohtalon, joka "jumalia ja ihmisiä vallitsee". Sen sijalle tuli kristinuskossa jumalan tietoinen kaitselmus, jumalan, joka ei ole sokea, vaan näkevä, ja joka vallitsee maailmaa patriarkallisena 

hallitsijana. Tämän mielikuvan ihmisenkaltaisuus on ilmeinen. Usko "rakastavaan isään", joka lakkaamatta ohjaa kiertotähdellämme elävien 1,500 miljoonan, ihmi-

284 

sen kohtaloita ja samalla aina ottaa huomioon niiden miljoonin kerroin ristiin käyvät rukoukset ja "hurskaat toivomukset", on kokonaan paikkansapitämätön; se seikka käy heti selväksi, kun järki, ihmisen asiaa ajatellessa, ottaa "uskon" värilliset silmälasit pois silmiltään.

Liikenteen tavattomasti kehittyessä 19:nnellä vuosisadalla on rikoksien ja onnettomuuksien luku ennen aavistamattomassa määrässä kasvanut; sen näemme joka päivä jo sanomalehdistä. Joka vuosi tuhoutuu tuhansia ihmisiä haaksirikoissa, tuhansia rautatieonnettomuuksissa, tuhansia kaivosonnettomuuksissa j. n. e. Monet tuhannet tappavat joka vuosi toisensa sodissa, ja tätä ihmismurhaa tarkottaviin varusteluihin kuluu korkeimmalle kehittyneiltä, "kristillistä rakkautta" tunnustavilta sivistyskansoilta verrattomasti suurin osa kansallisomaisuutta. Ja noista sadoistatuhansista, jotka joka vuosi joutuvat nykyaikaisen sivistyksen uhreiksi, on suurin osa toimintatarmoisia, työteliäitä kelpo ihmisiä. Puhutaan sitten vielä siveellisestä maailmanjärjestyksestä! Älköön ollenkaan kiellettäkö, että nykyään vielä vallitsevalla ja kouluissa opetetulla uskolla "siveelliseen maailmanjärjestykseen" -samoin kuin uskolla "rakkaudelliseen kaitselmukseen" -on suuri ihanteellinen arvo. Se lohduttaa kärsiviä, tukee heikkoja, nostaa onnettomuuden sattuessa; se tyydyttää meidän epäilevää mieltämme ja siirtää meidät "kuolemanjälkeisen elämän" ihannemaailmaan, jossa ei enään ole tämän "maallisen elämän" puutteita. Niin kauan kun ihminen oli lapsellinen ja kylliksi kokematon, voi hän tyytyä näihin runollisiin kuvitelmiin. Mutta nykyajan kehittynyt sivistyselämä repäisee hänet väkivaltaisesti tuosta kauniista

285 

ihannemaailmastaja asettaa hänen ratkaistavakseen tehtäviä, joiden ratkaisemiseen hänet tekee kykeneväksi vain todellisuuden järkevä tuntemus. Epäilemättä on aikainen soveltuminen tähän tosioloiseen maailmaan, tarkotuksenmukaisesti sovitettuna opetukseen ja nykyaikaisen kehitysopin tukemana, tekevä tulevaisuuden korkeammalle kehittyneen ihmisen ei vain järkevämmäksi ja ennakkoluulottomammaksi, vaan myöskin paremmaksi ja onnellisemmaksi.

Päämäärä, tarkotus ja sattuma. Kun maailmankehityksen ennakkoluuloton tutkimus on meille opettanut, että siinä ei voi havaita määrättyä päämäärää eikä erikoista tarkotusta (inhimillisen järjen käsittämässä merkityksessä !), niin ei näytä olevan muuta keinoa kuin jättää kaikki "sokean sattuman" varaan. Tämä moite on itse asiassa esitetty sekä Lamarckin ja Darwinin muuntuvaisuusoppia että aikaisemmin Kantin ja Laplacen maailmansyntyoppia vastaan; monet dualistiset filosofit panevat juuri tälle seikalle erikoisen merkityksen. Lienee senvuoksi vaivan arvoista luoda tässä vielä pikainen silmäys asiaan.

Toinen filosofien ryhmä väittää tarkotuksenmukaisuusopillisen katsantokantansa mukaisesti: koko maailma muodostaa järjestetyn maailmankaikkeuden, jossa kaikilla ilmiöillä on päämäärä ja tarkotus; ei ole mitään sattumaa! Toinen ryhmä sitävastoin koneenomaisuusopillisen katsantokantansa mukaisesti arvelee: koko maailman kehitys on yhtenäinen koneenomainen tapahtumasarja, jossa missään ei ole havaittavana päämäärää eikä tarkotusta; se, mitä elimellisessä elämässä siksi nimitämme, on erikoinen seuraus elämän olosuhteista; ei taivaankappalten kehityksessä eikä meidän epäeli-

286 

mellisen maankuoremme kehityksessä ole havaittavana johtavaa päämäärää; niissä kaikki on sattuman varassa! Kumpikin ryhmä on oikeassa, riippuen siitä mitä tarkotetaan "sattumalla". Yleinen syyperäisyyden laki, yhdessä substanssilain kanssa, saattaa meidät vakuutetuiksi siitä, että jokaisella ilmiöllä on koneenomaiset syynsä; tässä mielessä ei ole mitään sattumaa. Kuitenkin voimme ja täytyy meidän säilyttää tämä välttämätön "sattuman" käsite, käyttääksemme sitä merkitsemään kahden sellaisen ilmiön yhteensattumista, joilla ei ole syyperäistä yhteyttä, mutta joista tietysti kummallakin on syynsä, riippumatta toisesta. Kuten jokainen tietää, on sattumalla tässä monistisessa merkityksessä mitä suurin osa sekä ihmisen että kaikkien muiden luonnonesineiden elämässä. Mitä tärkeimmät seikat meidän henkilökohtaisten vaiheidemme kirjavassa kulussa ratkaisee usein satunnainen toisten henkilöiden tapaaminen. Mutta se ei estä sitä, että ymmärrämme jokaisessa yksityisessä "sattumassa", samoin kuin maailmankaikkeuden kehityksessä, vallitsemassa olevaksi laajavaikutteisimman luonnonlain, substanssilain.

  287

Viidestoista luku.

Jumala ja maailma. Monistisia teismin ja panteismin tutkielmia.

Välimeren-alueen kolmen suuren maailmanuskonnon inhimillisentävä yksijumalaisuus. Ulkomaailmainen ja sisämaailmainen jumala.

Kaikkien ilmiöiden viimeisenä ja korkeimpana alkusyynä on ihmiskunta vuosituhansia pitänyt vaikuttavaa syytä, jota tarkottamaan on käytetty jumalakäsitettä (deus, theos). Kuten kaikki muut yleiset käsitteet, niin on myöskin tämä korkein peruskäsite järjenkehityksen varrella ollut mitä merkittävimpien ja moninaisirnpien vaihtelujen alaisena. Voipa sanoa, ettei mikään muu käsite ole niin kovin vaihdellut ja muutellut muotoaan; sillä mikään muu ei yhtä suuressa määrässä koske sekä tietämäänpyrkiviin järjen ja järkevän tieteen korkeimpia tehtäviä että samalla myöskin uskovan mielen ja runoilevan mielikuvituksen syvimpiä harrastuksia.

Jumalakäsitteen lukuisten eri päämuotojen vertaileva arvosteleminen on tosin mitä mielenkiintoisinta ja opettavaisinta, mutta johtaisi tässä meidät liian pitkälle; meidän täytyy senvuoksi tyytyä luomaan vain pikainen katsaus jumala-aatteen tärkeimpiin muotoihin ja 

288

niiden suhtautumiseen meidän nykyiseen, puhtaan luonnontuntemuksen määräämään maailmankatsomukseemme. Jos jätämme huomioonottamatta kaikki jumalakäsitteen vähäpätäisemmät vivahdukset ja kirjavat verhot, joihin se eri aikoina on pukeutunut, voimme sopivasti -rajottuen puhumaan vain niiden syvimmästä sisällöstä -järjestää kaikki jumalakäsitettä koskevat mielteet kahteen vastakkaiseen pääryhmään, teistiseen ja panteistiseen ryhmään. Viimeksimainittu liittyy läheisesti monistiseen, järkiperäiseen; edellinen dualistiseen (kahtanaisuutta opettavaan), mystilliseen (salaoppeja harrastavaan) maailmankatsomukseen.

I. Teismi: jumala ja maailma ovat kaksi eri oletta. Jumala on erillään maailmasta sen luojana, ylläpitäjänä ja vallitsijana. Samalla ajatellaan jumala aina enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaiseksi, elimistöksi joka ihmisen tapaisesti (joskin paljon täydellisemmässä muodossa) ajattelee ja toimii. Tämä ihmisen-muotoinen jumala, jollaisen mielikuvan eri luonnonkansat ilmeisesti toisistaan riippumatta usein ovat muodostaneet, ilmenee heidän mielikuvituksessaan jo mitä monimuotoisimpana, fetishismistä (pyhien esineiden palvelemiseen johtavasta uskonnonkäsityksestä) aina nykyajan valistuneimpiin yksijumalaisiin uskonnoihin. Teistisen jumala-käsitemuodostuksen tärkeimpinä alalajeina erotamme monijumalaisuuden, kolmijumalaisuuden, kaksijumalaisuuden ja yksijumalaisuuden.

Monijumalaisuus. Maailmassa asuu monia eri jumalia, jotka enemmän tai vähemmän itsenäisesti ryhtyvät sen menoon. Fetishismi kuvittelee sellaisia alempia jumalia olevan mitä erilaatuisjmmissa elottomissa luon-

289

nonesineissä, kivissä, vedessä, ilmassa, yksinkertaisimmissakin inhimillisen tekotaidon tuotteissa. Demonismi näkee jumalia elävissä elimistöissä, puissa, eläimissä ja ihmisissä. Tällä monijumalaisuudella on jo raakojen luonnonkansojen alimmissa uskontomuodoissa sangen moninaisia muotoja. Korkeimmalle kehittyneenä ilmenee se kreikkalaisessa moni-jumalaisuudessa, noissa vanhoissa ihanissa jumalaistaruissa, jotka vielä nykyään antavat uusaikaiselle taiteelle mitä kauneimpia runouden ja kuvaamataiteen esikuvia. Paljon alemmalla asteella on katolilainen monijumalaisuus, jossa lukuisia ”pyhimyksiä” rukoillaan alempina jumalina ja heitä pyydetään hyväntahtoisesti olemaan välittäjänä suhteessa ylimpään jumalaan tai neitsyt "Maariaan".

Kolmijumalaisuus. »Jumalan kolminaisuuden oppi»; oppi, joka vielä nykyään kristillisten sivistyskansojen uskon tunnustuksessä muodostaa perustavat ”kolme uskonkappaletta", huippuuntuu, kuten tunnettua, siihen mielikuvaan, "että kristinuskon yhdessä jumalassa varsipaisesti todenteolla on kolme eriolemuksellista persoonaa: I. Isäjumala on kaikkivaltias taivaan ja maan luoja II (tämän paikkaansa-pitämättömän jumalaistarun ovat tieteellinen maailmansyntyoppi, tähtitiede ja geologia jo kauan sitte kumonneet). II; Jeeus Kristus on Isän jumalan (ja samalla jumaluuden kolmannen persoonan, 'pyhän hengen'!) ainokainen poika", joka on syntynyt neitsyt Maarian saastuttamattoman hedelmöittymisen kautta. III. pyhä henki, salaperäinen olento, jonka käsittämättömästä suhteesta poikaan II ja isään monet kristityt jumaluusoppineet ovat aivan turhaan riidelleet 1900 vuotta. Evankeliumit, jotka kuitenkin ovat tämän kristillisen kolmijumalaisuuden ainoita puhtaita lähteitä, jättävät meidät aivan tietämättömiksi näiden kolmen persoonan varsinaisista suhteista, eivätkä ne anna niiden arvotuksel-

290

lista yhteyttä koskevaan kysymykseen minkäänlaista tyydyttävää vastausta. Sitävastoin täytyy meidän erikoisesti viitata siihen, minkälaisen sekavuuden tämä epäselvä ja salaperäinen kolllinaisuusoppi ehdottomasti synnyttää meidän lastemme päissä jo erisilläisinä kouluvuosina. Maanantai-aamuna ensilläisellä opetustunnilla (uskontoa) oppivat he: kolme kertaa yksi on yksi! -ja heti sen jäikeen toisella tunnilla (laskentoa): kolme kertaa yksi on kolme! Minä itse muistan vielä sangen hyvin ne arvelut, joita tällä silmiinpistävä vastakkaisuus minussa itsessäni herätti, ensi opetusta saadessani. -Muuten ei kristinuskon kolmiyhteisyys suinkaan ole mitään sille ominaista, vaan on se samoin kuin useimmat muut kristinuskon opit lainattu vanhemmista uskonnoista. Kaldealaisten maagien auringonpalveluksesta kehittyy liun, maailman salaperäisen alkulähteen, kolmiyhteys: sen kolmena ilmestysmuotona olivat Anu, alkuperäinen sekasorron tilassa ollut maailmanaines, Bel, maailman järjestäjä, ja Ao, taivaallinen valo, kaiken valaiseva viisaus. -Brahmani-uskonnoissa muodostavat Trimurtin " jumalayhteyden” samain kolme persoonaa: Brahma (luoja), Wishnu (ylläpitäjä) ja Shiwa (hävittäjä).

Kaksijumalaisuus.Maailmaa hallitsee kaksi eri jumalaa, toinen hyvä ja toinen paha olento, jumala ja perkele. Molemmat maailmanvaltiaat ovat alituisessa taistelussa keskenään, kuten keisari ja vastakeisari, paavi ja vastapaavi. Tämän taistelun tuloksena on: joka hetkellä maailman kunkinaikainen tila. Rakas jumala, hyvänä olentona, on hyviin ja kauniin, mielihyvän ja ilon lähde. Maailma olisi täydellinen, ellei hänen vaikutustaan aina häiritsisi paha olento, perkele, tämä paha

291

saatana on kaiken pahan ja ruman, mielipahan ja tuskan syy.

Tämä kaksijumalaisuus on kaikista erilaista jumalauskon muodoista siinä suhteessa järkevin, että sen teoria paremmin kuin muut sopii yhteen tieteellisen maailmanselityksen kanssa. Me havaitsemme sen senvuoksi jo useampia vuosituhansia ennen Kristusta olleen vanhanajan eri sivistyskansojen uskonnonmuotona. Vanhassa Intiassa taistelee Wishnu (ylläpitäjä) Shiwan (hävittäjän) kanssa. Vanhassa Egyptissä ovat hyvä Osiris ja paha Tyfon vastakkain. Vanhojen persialaisten zenda- uskonnossa, jonka Zoroaster perusti 2000 vuotta ennen Kristuksen syntymää, vallitsee alituinen taistelu Ormudzin, valon hyvän jumalan, ja Ahrimanin, pimeyden pahan jumalan, välillä.

Yhtään sen pienempää osaa ei ole perkeleellä kristinuskon jumalaistarustossa hyvän jumalan vastustajana, kiusaajana, helvetin ruhtinaana ja pimeyden herrana. Persoonallisena saatanana oli se vielä 19:nnen vuosisadan alussa oleellisena osana useimpien kristittyjen uskossa; vasta. vuosisadan keskivaiheilla yhä lisääntyvä valistus sen vähitellen syrjäytti, tai täytyi sen tyytyä siihen osaan, minkä sille Goethe kaikkien näytelmällisten runoteosten suurimmassa, faustissa antoi, Mefistofeteen osaan. Nykyään pidetään sivistyneissä piireissä ”uskoa persoonalliseen perkeleeseen" voitettuna keskiaikaisena taikauskona samalla kun ”uskoa jumalaan” (s. o. persoonalliseen, hyvään ja rakkaaseen jumalaan) yhä edelleeri pidetään uskonnon välttämättömänä osana. ja kuitenkin on edellinen usko aivan yhtä oikeutettua (tai päinvastoin aivan yhtä paikkansapitämätöntä!) kuin jäl-

292

kimäinen joka tapauksessa saa paljoon valitteluun aihetta antava "tämän elämän epätäydellisyys" paljon yksinkertaisemman ja luonnollisemman selityksen otaksumalla vallitsevaksi tämän hyvän ja pahan jumalan välisen taistelun kuin minkään muun jumalauskon muodon kautta.

Yksijumalaisuus.Oppia jumalan ykseydestä voi monessa suhteessa pitää jumalauskon yksinkertaisimpana ja luonnollisimpana muotona. Yleisen käsityksen mukaan on se uskonnon laajimmalle levinneenä perustana ja vallitsee vallankin sivistyskansojen kirkkouskonnoissa. Tosiasiassa ei asianlaita kuitenkaan ole tällainen; sillä lähemmin tarkastaessa huomaa enimmäkseen että tuo yksijumalaisuus onkin jotakin ylläesitetyistä teismin muodoista, koska ylimmän "pääjumalan” rinnalla vielä rukoillaan yhtä tai useampaa alajumalaa. Myöskin ovat useimmat sellaisista uskonnoista, jotka alkuaan olivat puhtaasti monoteistisia, aikojen kuluessa muuttuneet enemmän tai vähemmän monijumalaisiksi. Kuitenkin väittää nykyaikainen tilastotiede, että maanpalloa asuvasta 1,500 miljoonasta ihmisestä suuri enemmistö olisi yksijumalaisia; ilmoituksen mukaan pitäisi niistä noin 600 miljoonaa olla brahma-buddhalaisia, 500 miljoonaa (niinsanottuja!) kristittyjä, 200 miljoonaa pakanoita (mitä erilaatuisimpia). 180 miljoonaa muhammedilaisia ja 10 miljoonaa aivan uskonnottomia. Mutta suurimmalla osalla ilmotetuista yksijumalaisista on aivan epäselvät jumalakäsitykset tai uskovat he yhden pääjumalan ohella vielä useampiin sivujumaliin, jollaisia on: enkelejä, perkeleitä, pahojahenkiä j. n. e. Ne eri muodot, joissa yksijumalaisuus on kehittynyt monijumalaiseen suuntaan, voimme jakaa kahteen pääryhmään

293

luonnonuskoiseen ja inhimillisentävään yksijumalaisuuteen. 

Luonnonuskoluen yksijumalaisuus. Tämä vanha uskonnonmuoto katsoo jumalan käyvän näkyväiseen muotoon eräissä ylevissä, kaikki vallitsevissa luonnon-ilmiöissä. Sellaisena teki ihmisiin jo tuhansia vuosia sitte valtavan vaikutuksen ennenkaikkea aurinko, valaiseva ja lämmittävä jumaluus, jonka vaikutuksesta ilmeisesti koko elimellinen elämä välittömästi riippuu. Auringonpalvelus voi kaiketikin nykyaikaisesta luonnontutkijasta tuntua arvokkaimmalta kaikista teistisistä uskonmuodoista. Sillä meidän nykyaikainen tähtifysiikkamme ja maansyntyoppimme ovat saattaneet meidät vakuutetuiksi siitä, että maa on auringosta irrottunut osanen ja että se on myöhemmin taasen palaavakin sen helmaan. Nykyaikainen elontoimintaoppi opettaa meille, että ensimäisenä elimellisen elämän alkulähteenä maanpinnalla on ollut plasmamuodostuma ja että tätä aineyhdistystä muodostuu yksinkertaisista epäelimellisistä yhdistyksistä, vedestä, hiilihaposta ja ammoniakista, vain auringonvalon vaikutuksesta. Kasvien ensiksi tapahtunutta kehittymistä on sittemmin seurannut eläinten kehittyminen, jotka suoranaisesti tai välilIisesti saavat ravintonsa kasveista; ja itse ihmissuvun kehIttyminen taasen on vain eläinten sukuhistorian myöhäisempiä tapahtumuksia. Myöskin meidän koko ruumiillinen ja henkinen ihmiselämämme on, samoin kuin kaikki muukin elimellinen elämä, viime kädessä säteilevän, valoa ja lämpöä lahiottavan auringon ansiota. Ennakkoluulottomasti ja järkevästi katsoen, osottautuu siis auringonpalvelus luonnonuskoisena yksijumalaisuutena paremmin 

294

perustelluksi kuin kristittyjen ja muiden jumalaa ihmisenkaltaiseksi kuvittelevien sivistyskansojen jumala-usko. Tosiasiallisesti ovatkin jo vuosituhansia sitte auringonpalvelijat kohonneet korkeammalle älyllisen ja siveellisen kehityksen asteelle kuin enimmät muut teistit. Kun minä marraskuussa 1881 olin Bombayssa, tarkastin minä mitä suurimmassa määrässä osaa-ottaen hurskaitten parsien yleviä hartaudenharjotuksia, heidän seisoessaan auringon noustessa ja laskiessa merenrannalla tai ollessa polvillaan matolla, osottaen nousevalle tai mailleenmenevälle päiväntähdelle kunnioitustaan (”Intialaisia matkakirjeitä", IV:s painos, siv. 56).

Inhimlllisentävä yksijumalaisuus. Jumalan inhimillisentämisellä, kuvittelulla että "korkein olento" tuntee, ajattelee ja toimii ihmisen kaltaisesti (joskin ylevämmässä muodossa), on inhimillisentävänä yksijumalaisuutena ollut mitä suurin merkitys sivistyshistoriassa. Ennen kaikkea ovat tässä suhteessa ensi sijassa Välimeren seudun kolme suurta uskontoa, vanhin, mooseslainen, keskimäinen, kristillinen, ja nuorin, muhammedilainen. Nämä kolme saarta Välimeren-seudun uskontoa, kaikki kolme syntyneinä tuon kaikkien merien mielenkiintoisimman siunatulla itärannalla, kaikki kolme samaan tapaan seemiläiseen rotuun kuuluvan runsasmielikuvituksellisen haaveilijan perustamana, eivät vain ulkonaisesti tämän yhteisen alkuperän vuoksi ole yhteydessä keskenään, vaan yhdistää niitä myöskin lukuisat niiden sisäisen uskonnonkäsityksen piirteet. Samoin kuin kristinusko on saanut suurimman osan jumalaistarustoaan suorastaan vanhemmasta juutalaisesta uskonnosta, niin on nuorempi islamilaisuus taasen saanut näistä molemmista vanhemmista uskonnoista perintöä.

295

Kaikki kolme uskoptqa olivat alkuaan puhtaasti yksijumalaisia; kaikki kolme ovat myöh.emmin mitä monimuotoisimmasti kehittyneet, monijumalaiseen suuntaan, kuta laajemmalle ne levisivät, aluksi moninaisten kansojen asumilla Välimeren moniosaisilla rannikoilla ja sitten muihin maanosiin.

Mooseslaisuus.juutalaisten yksijumalaisuutta, sellaisena kuin Mooses (v. 1600 ennen Kr.) sen perusti; pidetään tavallisesti sinä vanhan-ajan uskonnonmuotona, jolla on ollut suurin merkitys ihmiskunnan myöhempään siveelliseen ja uskonnolliseen kehitykseen. Epäilemättä on sille myönnettävä tämäsuuri historiallinen arvo jo senvuoksi, että molemmat toiset maailmanvaltaiset Välimerenseudun uskonnot ovat kehittyneet siitä; Kristus on aivan samoin Mooseksen hartioilla kuin myöhemmin Muhammed moleinpien edellisten hartioilla. Samoin perustuu Uusi Testamentti, joka 1900-vuotisena ajanjaksona on ollut korkeimmalle kehittyneiden sivistyskansojen uskonlähteenä, Vanhaan Testamenttiin. Molemmilla yhdessä on Raamattuna ollut suurempi vaikutus kuin millään muulla kirjalla maailmassa. Mutta jos 

ennakkoluulottomasti tutkimme näitä merkillisiä historian lähteitä, niin esiintyvät monet tärkeät tapahtumat niissä aivan toisenlaatuisina, kuin ne meille on opetettu. Tässäkin on syvemmälle tunkeutuva nykyaikainen arvostelu ja sivistyshistoria vieneet tärkeisiin johtopäätöksiin, jotka perusteita myöten järkyttävät yleisesti hyväksyttyä perimätietoa. 

Yksijumalaisuuden, sellaisena kuin Mooses jehovanpalveluksen muodossa sen oli perustanut ja sellaisena jollaiseksi sen myöhemmin perin menestyksellisesti sitte proofetat kehittivät, oli alkuaan ankarasti ja kauan tais-

296

teltava vallitsevaa vanhempaa monijumalaisuutta vastaan. Alkuaan oli jehovah- eli jahve-ajatus kehittynyt siitä taivaanjumalasta, mikä Molokin ja Baalin nimellä oli ollut kunnioitetuimpia, itämaisista jumalista. Paljon puheen aiheena olleet nykyaikaisten Assyrian-tutkijain "Biblia ja Baabeli”-kysymyksessä toimittamat tutkimukset (Delitzschin y. m.) ovat opettaneet, että yksijumalainen jahve-usko jo kauan ennen Moosesta oli yleinen Babyloniassa. Mutta samalla pidettiin muita jumalia monasti edelleen suuressa arvossa ja juutalaiset kävivät kauan taistelua "epäjumalainpalvelusta” vastaan. Siitä huolimatta oli periaatteessa jehova ainoana jumalana, joka ensimäisessä Mooseksen käskyssä nimenomaan sanoo: "Minä olen herra sinun jumalasi, ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun ohellani”.

Kristinusko.Kristillinen yksijumalaisuus joutui saman kohtalon alaiseksi kuin sen äiti, mooseslaisuus; se oli todellista yksijumalaisuutta enimmäkseen vain teoreettisesti, periaatteellisesti, samalla kun se käytännössä muuttui mitä moninaisimmanmuotoiseksi monijumalaisuudeksi. Varsinaisestihan oli jo itse kolminaisuusopin hyväksymällä, mikä kuitenkin on kristinuskon välttämätön perusta, hylätty yksijumalaisuus. Nuo kolme persoonaa, jotka isänä, poikana ja pyhänä henkenä jumaluudessa erotetaan, ovat ja pysyvät yhtäläisesti kolmena eri yksilönä (vieläpä ihmisenkaltaisten henkilöjen muodossa!) kuin intialaisen trimurtin kolme jumalaa (Brahma, Wishnu ja Shiwa). Lisäksi tulee vielä se seikka, että kristinuskon laajimmin levinneissä muunnosmuodoissa neitsyt Maarialla, Kristuksen saastuttamattomana äitinä, on neljäntenä jumalana suuri inerkitys; laajoissa katolisissa piireissä häntä pidetään jopa paljon tärkeämpänä

297

ja vaikuttavampana kuin taivaallisen hallituksen kolmea miehistä persoonaa. Jumaläidin-palvelus on katolilaisuudessa todella saanut sellaisen merkityksen, että täniän uskontomuodon voi naisellisen yksijumalaisuuden muotona asettaa tavallisen miehisen yksijumaluuden muodon rinnalle. ”Ylevä taivaankuningatar" on tällöin niin etualalla kaikissa mielikuvitelmissa (kuten lukemattomat jumaläidinkuvat ja sadutkin osottavat), että nuo kolme miehistä persoonaa joutuvat sen rinnalla aivan takalistoon.

Mutta nyt on sitäpaitsi uskovaisten kristittyjen mielessä jo aikaisin tähän ylimpäin taivaan hallitsijain joukkoon liittynyt lukuisa joukko kaikenlaatuisia ”pyhimyksiä” ja musikaaliset enkelit pitävät huolta siitä, että ”iankaikkisesta elämästä” ei puutu konserttinautintoja. Rooman paavit -suurimmat silmänkääntäjät, mitä milloinkaan on esiintynyt uskontoa opettamassa! -ovat aina pyrkineet uusilla pyhäksijulistamisilla lisäämään tätä ihmisenkaltaisten pikkujumalien joukkoa. Mutta; runsaimman ja mielenkiintoisimman lisäyksen on tämä harvinainen paratiisiseura saanut 13 p:nä heinäkuuta 1870 senkautta, että Vatikaanin kirkolliskokous silloin julisti paavin Kristuksen maanpäällä olevana sijaisena erehtymättömäksi ja senkautta korotti hänet jumalien vertaiseksi. Jos lisäksi vielä ottaa huomioon katolilaisuuden tunnustaman "persoonallisen perkeleen” ja ”pahat enkelit”, jotka ovat hänen hovikuntanaan, niin tarjoo meille paavilaisuus, tämä nykyaikaisen kristinuskon yhä vielä laajimmin levinnyt muoto, niin kirjavan kuvan mitä runsaimmasta, jumalat ihmisenkaltaisiksi kuvittelevasta monijumalaisuudesta, että sen rinnalla kreikkalainen Olympos on pieni ja mitätön.

298

Islami (eli muhammedilainen yksijumalaisuus) on nuorin yksijumalaisuuden muoto. Kun nuori Muhammed (synt. 570) jo aikaisin oli oppinut halveksimaan arabialaisten heimolaistensa. monijumalaista epäjumalanpalvelusta ja joutunut tuntemaan nestorialaisten kristinuskon; omaksui hän sen perusopit yleensä, mutta hän ei voinut nähdä Kristuksessa muuta kuin profeetan, Mooseksen kaltaisen. Kolminaisuusdogmia piti hän, kuten sitä täytyy pitää jokaisen ennakkoluulottomasti ajattelevan ihmisen, järjenvastaisena uskonkappaleena, jota ei voi hyväksyä meidän järkemme kannalta ja jolla ei ole vähintäkään uskonnollisessa suhteessa mieltäylentävää vaikutusta. Saastuttamattoman neitsyt Maarian rukoilemista "jumalan äitinä” piti hän yhtä ilmeisenä epäjumalanpalveluksena kuin kuvien ja kuvapatsaiden palvelemista. Kuta kauemman hän asiaa mietti ja kuta enemmän hän pyrki puhtaaseen jumalakäsitykseen, sitä vakuutetummaksi tuli hän tärkeimmästä uskonlauselmastansa: "Jumala on yksi ainoa jumala; ei ole muita jumalia hänen ohellaan”.

Kumminkaan ei Muhammedkaan voinut vapautua jumalakäsityksen inhimillisentämisestä. Hänen ainoakin jumalansa oli ihannoitu, kaikkivoipa ihminen, yhtäläisesti kuin Mooseksen ankara, rankaiseva jumala, yhtäläisesti kuin Kristuksen lempeä rakastava jumala. Mutta siitä huolimatta on Muhammedin uskonnolle myönnettävä etusija siinä suhteessa, että se myöskin historiallisen kekityksensä varrella ja välttämättömyyden pakosta muuttuessaan on säilyttänyt alkuperäisen puhtaan laatunsa ankarammin kuin Mooseksen tai Kristuksen uskonnot. Tämän näkee vielä nykyään ulkonaisestikin sekä islamin jumalanpalveluksen rukousmuodoista ja 

299

saarnatavasta että sen kirkkojen rakennustavasta ja koristelusta. Kun minä v. 1873 ensi kerran olin itämailla ja ihailin Kairon ja Smyrnan, Brussan ja Konstantinopolin ihania moskeoita, täyttivät minut todellisella hartaudella temppelin sisäpuolen yksinkertaiset ja maukkaat koristeet, ulkopuolen ylevä ja samalla komea rakennustaiteellinen koristelu. Miten jaloilta ja yleviltä näyttivätkään nämä moskeat verrattuina useimpiin katolisiin kirkkoihin, jotka sisältä ovat täpö täynnä kirjavia kuvia ja kultaista kiiltokoreutta, ja joiden ulkopuolen rumentavat liian paljot ihmisen ja eläinten kuvat! Yhtä kauneilta näyttivät koraaninmukaiset hiljaiset rukoukset ja yksinkertaiset hartaudenharjotukset verrattuina katolilaisten messujen luja-ääniseen sekavaan sanalörpötykseen ja teatterimaisten juhlakulkueiden meluisaan musiikkiin. 

Sekajumalaisuus.Tätä käsitettä on sopiva käyttää merkitsemään kaikkia niitä jumalauskon muotoia, jotka ovat syntyneet erilaisten ja osittain toisilleen vastakkaisten uskonnollisten kuvitelmien sekotuksesta. Teoreettisesti ei tätä laajimmalle levinnyttä uskonnon muotoa toistaiseksi ole missään tunnustettu. Käytännön kannalta on se kuitenkin tärkein ja huomattavin kaikista- sillä verrattomasti suurin osa ihmisistä, joilla yleensä ollenkaan on ollut uskonnollisia mielteitä, on aina ollut ja on yhä vieläkin sekajumalaisia; heidän jumalamielteensä on kirjava sekotus heihin heidän aikaisessa lapsuudessaan päntätyistä heidän oman erikoisen uskontokuntansa uskonkäsityksistä ja useista eri vaikutteista, joita he ovat myöhemmin saaneet, joutuessaan kosketuksiin muunlaisten uskonkäsitysten kanssa, jotka ovat muuntaneet noita aikaisempia käsityksiä. Monilla sivisty-

300

neillä tulee lisäksi vaikuttamaan kypsyneemmän iän filosofiset opiskelut ja ennen kaikkea ennakkoluuloton luonnonilmiöiden tarkkaaminen, joka osottaa teististen uskonkuvitelmien mitättömyyden. Tämä vastakkaisten käsitysten taistelu, joka tunteelliselle mielelle on varsin tuskaista ja usein jää koko iäksi ratkaisematta, osottaa selvästi vanhojen uskonkäsitysten periytymisen tavattoman voiman toiselta puolen ja aikaisin tapahtuvan, erheellisiin oppeihin mukautumisen tavattoman voiman toiselta puolen. Se erikoinen uskontunnustus, jonka vanhemmat aikaisimmassa lapsuudessa ovat lapselle pakottaneet, jää enimmäkseen pääasiassa ratkaisevaksi, ellei myohemmin muiden uskonkäsitysten voimakkaamman vaikutuksen kautta tule muutosta. Mutta myöskin täten siirtyessä toisesta uskonkäsityksestä toiseen, on

usein uusi nimi, samoin kuin vanha hyljätty, vain ulkonainen nimilappu, jonka takana lähemmin tutkittaessa huomaa kirjavan joukon mitä erilaatuisimpia vakaumuksia ja erehdyksiä. Suurin osa niinsanotuista kristityistä ei ole yksijumalaisia (kuten luulevat), vaan kaksijumalaisia, kolmijumalaisia tai monijumalaisia. Mutta samoin on laita myöskin islamin ja mooseslaisuuden ja muiden yksijumalaisten uskontojen tunnustajain. Kaikkialla liittyy alkuperäiseen "yhden jumalan” kuvaan myöhemmin muita alempien jumalien myöhempiä uskonkuvia, enkelien, perkeleiden, pyhimysten ja muiden henkien kuvia, kirjava joukko mitä erilaatuisimpia teistisiä muotoja.

Teismin olemus. Kaikilla tähän asti esitetyillä varsinaisen teismin muodoilla on yhteisenä se käsitys, että jumala on maailman ulkopuolella tai maailman yläpuolella. Aina on jumala itsenäisenä olentona maailman ja luonnon rinnalla, enimmäkseen maailman luo-

301

jana, ylläpitäjänä ja hallitsijana. Enimmissä uskonnoissa tulee lisäksi se käsitys, että jumala on persoonallinen, ja vielä määrätymmin käsitys, että jumala persoonana on ihmisen kaltainen. "Jumalissaan kuvailee ihminen itseään”. Tämä jumalan ajatteleminen olennoksi, joka ajattelee, tuntee ja toimii ihmisen tavoin, on enimpien uskovaisten jumalakäsitykselle määräävänä piirteenä, milloin raaemmassa ja lapsellisemmassa, milloin hienommassa ja aatteellisemmassa muodossa. Tosin,väittää jumalaisuskon kehittynein muoto, että jumala korkeimpana olentona on ehdottomasti täydellinen ja sellaisena olemukseltaan kokonaan erilainen kuin ihminen. Mutta tarkemmin tutkiessa huomaa, että aina sittenkin jumalan ja ihmisen sielun- ja mielentoiminta ajatellaan samallaisiksi.

Jumalan persoonallinen ihmisenkaltaisuus on enimmillä uskovaisilla käynyt niin tutuksi kuvitelmaksi, että heitä ei ensinkään loukkaa, vaikka jumala esitetään kuvissa ja kuvapatsaissa ihmisen muodossa ja vaikka mielikuvitus monella muulla tavoin kuvailee jumalan esiintyvänä ihmisen muodossa. Monissa jumalaistaruissa esiintyy jumalan persoona myöskin muiden nisäkkäiden (apinain, leijonain, härkien y. m.) muodossa, harvemmin lintuna (kotkana, kyyhkysenä, joutsenena y. m.) tai muuna luurankoisena (käärmeenä, krokotiilina, lohikäärmeenä).

Korkeammat ja aatteellisemmat uskontomuodot hylkäävät tämän ajafuksen jumalan ruumiillisesta ilmenemisestä ja kunnioittavat jumalaa vain ruumiittomana »puhtaana henkenä». "Jumala on henki, ja niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla häntä hengessä ja totuudessa." Mutta siitä huolimatta jää tämän puhtaan

302

hengen sieluntoiminta aivan samallaiseksi kuin ihmisenkaltaiseksi ajatellun jumalapersoonan. Itse asiassa ei tätä aineetontakaan henkeä ajatella ruumiittomaksi, vaan näkymättömäksi, kaasumaisessa olomuodossa olevaksi.

II. Panteismi (kaikkijumalaisuus): Jumala ja maailma ovat sama ole. Jumalan käsite on sama kuin luonnon eli substanssin käsite. Tämä kaikkijumalainen maailmankatsomus on periaatteeltaan jyrkkänä vastakohtana kaikille yllä esitetyille ja kaikille muuten mahdollisille teismin muodoille, vaikka usein on pyritty, tekemällä kummankinpuolisia myönnytyksiä, täyttämään niiden välistä syvää juopaa. Aina jää niiden välille se perusseikkainen vastakkaisuus, että teismissä jumala ulkomaailmaisena olentona on luonnon rinnalla luovana ja ylläpitävänä ja vaikuttaa siihen ulkoapäin, kun sensijaan panteismissa jumala sisämaailmaisena olentona joka suhteessa on luonto itse ja toimii ajattelevana substanssina, "voimana” tai "tarmona”. Tämä viimeksi mainittu mielipide yksin voi soveltua substanssilain yhteyteen. Senvuoksi on panteismi välttämättä meidän nykyaikaisen luonnontieteemme maailmankatsomus.

Kun panteismi voi syntyä vasta ajattelevan sivistysihmisen valistuneen luonnonhavainnon pohjalle, on se luonnollisesti paljon nuorempi kuin teismi, jonka raaimmat muodot syntyivät moninaisina jo enemmän kuin kymmenentuhatta vuotta sitten alkuaikaisten luonnonkansojen keskuudessa. Joskin vanhimpien sivistyskansojen (intialaisten ja egyptiläisten, kiinalaisten ja jaapanilaisten) keskuudessa filosofian ensimäisissä alkeissa jo tuhansia vuosia ennen Kristusta siellä täällä ilmeni panteismin alkeita eri muodoissa, niin esiintyy se kuitenkin määrättynä filosofisena järjestelmänä vasta kreikkalaisen

303

luonnonfilosofian hylotsoismissa, 6:nnen vuosisadan alkupuolella ennen Kr. Kaikkia tämän helleniläisen hengen kukoistusajan suuria ajattelijoita etevämpi oli miletolainen Anaksimander, joka syvästi ja selvästi tajusi äärettömän maailmankaikkeuden periaatteellisen yhtenäisyyden. Anaksimander ei vain jo lausunut suurta ajatusta maailmankaikkeuden yhtenäisyydestä, kaikkien ilmiöiden kehittymisestä, kaiken läpitunkevasta alkuaineesta, vaan esitti hän myöskin rohkean käsityksen lukemattomista, jaksollisesti vuorottain syntyvistä ja häviävistä maailman muodostumista. Monet muutkin klassillisen vanhan ajan suuret filosofit, ennen kaikkea Demokritos, Heraklitos ja Empedokles, olivat jo samassa tai samankaltaisessa mielessä syvällisesti tunteneet luonnon ja jumalan, ruumiin ja hengen yhtenäisyyden, jota meidän nykyaikaisen monismimme, substanssilaki mahdollisimman määrätyllä tavalla ilmaisee. Suuri roomalainen runoilija ja luonnonfilosofi Lukretius Karus on ylevän runollisessa muodossa esittänyt tuon käsityksen kuuluisassa opetusrunoelmassaan "De rerum natura". Mutta tämän luonnollisentodellisen panteistisen monismin tunki pian kokonaan syrjään Platon mystillinen dualismi ja varsinkin se mahtava vaikutus, minkä hänen idealistinen filosofiansa saavutti sulautumalla kristillisiin uskonoppeihin. Kun sitten sen mahtavin asianajaja, Rooman paavi, saavutti henkisen maailmanherruuden, tukahutettiin panteismi väkivaltaisesti; Giordano Brunon, sen henkevimmän edustajan, poltti elävältä 17 p:nä helmikuuta 1600 Campofiorin torilla Roomassa "jumalan sijainen maanpäällä".

Vasta 17:nnen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla esitti suuri Baruch Spinoza panteismin järjestelmän sen 

304

puhtaimmassa muodossa; hän muodosti oleitten kokonaisuutta edustamaan puhtaan substanssikäsitteen, jossa "jumala ja maailma" ovat erottamattomasti yhdistettyinä. Meidän on ihaileminen Spinozan monistisen järjestelmän selvyyttä, varmuutta ja johdonmukaisuutta nykyään sitä enemmän, kun tältä valtavalta ajattelijalta 250 vuotta sitten vielä puuttuivat kaikki ne varmat kokemusperäiset perusteet, jotka on saavutettu vasta 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla. Spinozan suhteesta myöhempään 18:nnen vuosisadan materialismiin ja meidän nykyiseen 19:nnen vuosisadan Monismiimme olemme puhuneet jo tämän teoksen ensimäisessä luvussa. Panteismin leviämiseen laajemmalle, varsinkin saksalaisessa hengenelämässä, ovat vaikuttaneet varsinkin meidän suurimman runoilijamme ja ajattelijamme Wolfgang Goethen kuolemattomat teokset. Hänen ihanat runoelmansa "Jumala ja maailma", ”Prometeus", ”Faust" y. m. ilmaisevat panteismin perusajatuksen mitä täydellisimmässä ja kauneimmassa runomuodossa.

Meidän nykyisen monismimme suhteet aikaisempiin filosofisiin järjestelmiin, samoin kuin sen historiallisen, kehityksen tärkeimmät piirteet, on friedrich Uberweg laajasti esittänyt ”filosofian historian pääpiirteissään” (10:s painos ilmestynyt Berlinissä 1906). Mainion selvän yleiskatsauksen asiasta -tavallaan ”maailmanarvotusten ja niiden ratkaisemisen kokeiden ”sukuhistorian” - on Fritz Skhultze (Dresden) esittänyt teoksessaan "Stammbaum der Philosophie” (”filosofian sukupuu"), jonka toinen painos on ilmestynyt v. 1899.

Ateismi (jumalankieltämys; ”jumalaton maailmankatsomus"). Ei ole jumalaa eikä jumalia, mikäli tällä

305

käsitteellä tarkotetaan persoonallisia, luonnon ulkopuolella olevia olentoja. Tämä »jumalaton maailmankatsomus« on oleellisesti samaa kuin meidän nykyaikaisen luonnontieteemme monismi tai panteismi; se vaan ilmaisee asian toisessa muodossa, terottamalla sen kielteistä puolta, ulkomaailmaisen ja yliluonnollisen jumalan olemattomuutta. Tässä mielessä sanoo Schopenhauer aivan oikein: »Panteismi on vain ateismin 'kohteliaampi' muoto. Panteismin totuutena on jumalan ja maailman välisen dualistisen vastakkaisuuden poistaminen, sen tietämyksen julistaminen, että maailma on olemassa omasta voimastaan ja itsestään. Panteismin väite: 'Jumala ja maailma ovat yhtä' on vain kohtelias käänne, antaakseen jäähyväiset. herrajumalalle."

Kautta koko keskiajan, paavilaisen verisen tyranniuden ajan, vainottiin ateismia maailmankatsomuksen kauheimpana muotona tulella ja miekalla. Kun evankeliumin”jumalaton" muitta mutkitta selitettiin samaksi kuin ”paha”, ja kun ”jumalatonta” uhattiin tulevaisessa elämässä iankaikkisella helvetin piinalla, on ymmärrettävää, että jokainen hyvä kristitty tuskaisasti karttoi lievintäkin epäluuloa ateismin suosimisesta. Ikävä kyllä on tämä käsitys vielä nykyäänkin vallalla laajoissa piireissä. Ateistisesta luonnontutkijasta, joka on omistanut voimansa ja elämänsä totuuden tutkimiseen, uskotaan jo ennakolta kaikkea pahaa; teististä kirkonkävijää, joka ajatuksettomasti matkii jumalanpalveluksen tyhjiä menoja, pidetään pelkän sen vuoksi jo hyvänä kansalaisena, vaikkapa hän uskossaan ei ajattelisi mitään ja lisäksi olisi mitä kurjimmalla siveellisellä kannalla. Tämä erehdys on vasta sitte selviävä, kun nykyään vielä vallitse-

306

massa oleva taikausko 20:nnellä vuosisadalla poistuu järjellisen luonnontuntemuksen ja jumalan ja maailman yhtenäisyydestä selvillä olevan monistisen vakaumuken tieltä.

307

IV.

Jumaluusopillinen osa.

309

Kuudestoista luku.

Tieto ja usko. Monistisia totuuden tietämisen tutkielmia. Aistintoiminta ja järjentoiminta.

Usko ja epäusko. Kokemus ja ilmestys.

Kaikki todellisen tieteen työ tarkottaa totuuden tuntemista. Meidän oikea ja arvokas tietomme on tosioloista laadultaan ja sen sisältönä on mielteitä, jotka vastaavat todella olevia oleita ja seikkoja. Olemme kyllä kykenemättömiä saamaan tietoa tämän tosioloisen maailman sisimmästä olemuksesta, siitä mitä "oleet itsessään” (s. o. todellisuudessa) ovat; mutta ennakkoluuloton ja arvosteleva havainto ja vertaileminen saattavat meidät vakuutetuiksi siitä, että, aivojen ja astimien ollessa laadultaan säännöllisiä, ulkomaailman niihin tekemät vaikutukset kaikilla järkevillä ihmisillä ovat samat, ja että, ajatuseliemme toiminnan ollessa säännöllistä, syntyy määrättyjä, kaikkialla samallaisia mielteitä; näitä nimitämme silloin tosiksi ja olemme vakuutettuja siitä, että niiden sisällys vastaa niitä oleitten osia, joista voimme saada tiedon. Me tiedämme, että nämä tosiasiat eivät ole kuviteltuja, vaan todellisia.

Tiedonlähteet. Kaikki totuuden tietäminen riippuu kahdesta erilaisesta mutta läheisessä yhteydessä toinen 

310

toisensa kanssa olevasta ihmisen elontoiminnallisten toimintain ryhmästä; ensinnäkin oleitten tuntemisesta aistinelimien välityksellä, ja toiseksi siten saavutettujen vaikutteiden yhtymisestä ajattelevan minän mieltämisessä. Tuntemisen välineet ovat aistimia; välineet, jotka muodostavat mielteitä ja yhdistävät niitä, ovat ajatuselimiä. Nämä viimeksimainitut ovat hermoston keskellisiä edelliset ovat sen äärellisiä osia, hermoston, tuon korkeimpien eläinten tärkeimmän ja korkeimmalle-kehittyneen elinjärjestelmän, jonka toiminta on sama kuin koko sieluntoiminta.

Aistimet. Ihmisen aistintoiminta, joka on kaiken tietämisen ensimäinen lähtökohta, on vitkalleen ja vähitellen kehittynyt läheissukuisten nisäkkäiden, kädellisten, aistintoiminnasta. Aistintoiminnan elimet ovat tässä korkeimmallekehittyneessä eläinluokassa oleellisesti samallaisia rakenteeltaan, ja ne noudattavat toiminnassaan kaikkialla samoja fysiikallisia ja kemiallisia lakeja: Ne ovat kaikkialla kehittyneet samalla historiallisella tavalla. Kuten kaikilla muillakin eläimillä, niin ovat nisäkkäilläkin kaikki aistimet alkuaan olleet ihon osia, ja marraskeden tuntoiset solut ovat kaikkien niiden eri aistimien esivanhempia, jotka mukautumalla erilaisiin ärrytyksiin (valoon, lämpöön, ääneen, kemialliseen ärsytykseen) ovat kehittyneet omaamaan oman erikoisen tarmomuotonsa. Sekä meidän silmämme verkkokalvon pienet sauvaissolut ja korvamme näkinkierän kuulosolut että myöskin nenämme haistinsolut ja kielemme maistinsolut polveutuvat alkuaan noista marraskeden yksinkertaisista, vaikutuksille välinpitämättömistä soluista, jotka peittävät meidän ruumiimme koko päällispinnan. Tälle merkitykselliselle tosiasialle saa suoranaisen todistuksen välit-

311

tömästi havaitsemalla ihmisen samoin kuin kaikkien muiden eläinten sikiön kehitystä. Mutta tästä sikiökehityksen tosiasiasta seuraa elämänsynnyn peruslain mukaan varmasti se sukukehitystä koskeva johtopäätös, että myöskin meidän esi-isiemme pitkän sukukehityksen varrella korkeammat aistinelimet ominaisine tarmomuotoineen alkuaan kehittyivät alempien eläimien marraskedestä, yksinkertaisesta solukerroksesta, jossa ei vielä ole mitään sellaisia eri aistimia.

Aistimlen ominaistarmo. Mitä suurin merkitys inhimilliselle tietämiselle on sillä tosiasialla, että meidän ruumiimme eri hermot kykenevät säilyttämään erikoisia ulkomaailman vaikutteita ja vain niitä. Silmän näköhermo välittää vain valontuntoa, korvan kuulohermo vain äänentuntoa, nenän hajuhermo vain hajuntuntoa j. n. e. Riippumatta siitä, mikä erikoinen ärrytys kohtaa ja ärsyttää jotakin aistinta, pysyy aistimen vastavaikutus aina laadultaan samana. Tästä aistinhermojen ominaisuudesta, että niillä tällä tavoin on ominais-tarmonsa - -seikan laajakantoisen merkityksen sai ensinnä selville Johannes Müller -on vedetty sangen erehdyttäviä johtopäätöksiä, varsinkin dualistisen ja apriorisen (kaiken tiedon yksistään järjestä ja meidän omasta hengestämme johtuvaksi otuksuvan) tietoteorian tukemiseksi. Väitettiin, että aivot tai sielu havaitsisi vain yhden määrätyn ärrytettyjen hermojen tilan, ja että siitä ei voisi päättää ärrytystä aikaansaavan ulkomaailman olemassaoloa eipä edes laatuakaan. Epäilyksen filosofia veti siitä sen johtopäätöksen, että ulkomaailman olemassaolo oli epäiltävää, eikä äärimmäinen idealismi tyytynyt siihen, että se vain olisi epäillyt ulkomaailman tosioloisuut ta, vaan se jopa yksinkertaisesti kielsi sen; se väitti,

312

että maailma on olemassa vain meidän mielikuvituksessamme.

Näitä erehdyksiä vastaan tulee meidän muistuttaa sitä, että tuo "ominaistarmo" ei alkuaan ole mikään määrättyjen hermojen erikoisominaisuus, vaan on syntynyt mukautumalla niiden marraskeden solujen erikoiseen toimintaan, joihin ne päättyvät. Työnjaon suurten lakien mukaisesti ryhtyivät ihon alkuaan samallaiset eri "aistinsolut” eri tehäviin, siten että yhdet ottivat vastaan valonsäteiden ärrytystä, toiset ääniaaltojen vaikutuksia, kolmas ryhmä haisevien aineiden kemiallisia vaikutuksia j. n. e. Pitkien aikojen kuluessa saivat nämä ulkoatulleet aistinärrytykset vähitellen aikaan muutoksia näiden, marraskeden solujen elontoiminnallisissa ominaisuuksissa ja sittemmin myöskin niiden muodossa, ja samalla muuttuivat myöskin ne tuntohermot, jotka johtivat saatuja vaikutteita aivoihin. Tapahtuva luonnollinen valinta paransi vähitellen niitä niiden erikoisia muotoja, jotka osottautuivat hyödyllisiksi; se loi lopuksi miljoonien vuosien kuluessa nuo ihailtavat koneistot, jotka silmänä ja korvana ovat meidän kalleinta omaisuuttamme. Niiden kokoonpano on niin ihmeellisen tarkotuksenmukainen, että se voisi johtaa meidät erheellisesti otaksumaan että maailmassa todella tapahtuu "ennakolta harkitun suunnitelman mukaista luomista". Mutta jokaisen aistinelimen ja sen erikoisten hermojen erikoiset ominaisuudet ovat vasta tottumuksen ja harjotuksen -s. o. mukautumisen -kautta vähitellen kehittyneet ja ovat sitte periytymisen kautta siirtyneet sukupolvesta toiseen.

Aistinhavainnon rajat. Ihmisen ja muiden luurankoisten aistintoiminnan arvosteleva vertaaminen selvittää meille joukon mitä tärkeimpiä tosiasioita. Aivan erikoi-

313

sesti pitää tämä paikkansa korkeimmallekehittyneisiin, kauneustajuisiin aistimiimme, silmään ja korvaan, nähden. Niillä on luurankoisien ryhmässä toinen ja monimutkaisempi rakenne kuin muissa eläinryhmissä ja kehittyvät ne myöskin niiden sikiössä omalla ominaisella tavallaan. Tämä kaikkien luurankoisten aistimien perikuvallisesti samallainen sikiökehitys ja rakenne saa selityksensä siitä, että se on periytynyt yhteiseltä kantamuodolta. Mutta eri luurankoisilla on näiden elimien muodostumisessa yksityisseikkoihin nähden suurta erilaisuutta, minkä aiheuttaa eri lajien mukautuminen erilaisiin elämäntapoihin, eri osien lisääntynyt tai vähentynyt käyttö.

Ihminen ei aistimiensa kehitykseen nähden suinkaan ole täydellisin eikä korkeimmalle kehittynyt luurankoinen. Lintujen silmä on paljon terävämpi ja erottaa pienet esineet kaukaa paljon tarkemmin kuin ihmisen silmä. Monien nisäkkäiden, varsinkin erämaissa elävien peto-eläinten, kavioeläinten, jyrsijäin y. m., kuulo on paljon tunnokkaampi kuin ihmisen ja erottaa hiljaisen äänen paljon kauempaa; siihen viittaa jo niiden suuri ja sangen liikkuvainen ulkokorva. Laululinnut ilmaisevat musikaalisiin lahjoihinsa nähden olevansa korkeammalla kehitysasteella kuin monet ihmiset. Hajuaisti on useimmilla nisäkkäillä, erittäinkin petoeläimillä ja kavioeläimillä, paljon kehittyneempi kuin ihmisellä; jos koira voisi verrata omaa hienovaistollista nenäänsä ihmisen hajuaistiin, tuntisi se säälivää halveksumista ihmistä kohtaan. Myöskään alempiin aisteihin, makuaistiin, sukupuoliaistiin, tuntoon ja lämpimyysaistiin nähden ei ihminen suinkaan joka suhteessa ole korkeimmalle kehitysasteella.

314

Me itse voimme luonnollisesti arvostella vain niitä aistimuksia, joita meillä itsellämme on. Mutta nyt osottaa monien eläinten ruumiinrakenne niillä olevan muitakin, kuin meidän tunnetut aistimemme. Siten on kaloilla ja muilla alemmilla, vedessä elävillä luurankoisilla ihossaan omituisia aistimia. Kalojen ruumiin sivussa sekä oikealla että vasemmalla puolella on pitkä kanava, joka edessä, päässä, haarautuu useammaksi. Näissä "limakanavissa” on runsashaaraisia hermoja, joiden päissä on omituiset hermonystyrät. Todennäköisesti on tämän laajan "ihoaistin" tehtävänä havaita vedenpaineessa ja veden kemiallisessa laadussa ilmeneviä eroavaisuuksia. Muutamilla ryhmiltä on vielä muita omituisia aistimia, joiden merkitystä emme tunne.

Jo nämä tosiasiat osottavat, että meidän inhimillinen aistintoimintamme on rajotettua ja että se on rajotettua sekä määrällisessä että laadullisessa suhteessa. Siten voimme me siis aistimillamme, ennenkaikkea silmällämme ja kosketusaistillamme, tulla tuntemaan vain osan niistä ominaisuuksista, joita ulkomaailman esineillä on. Mutta tämä osittainenkin havainto on epätäydellistä, sikäli että meidän aistimemme ovat epätäydellisiä ja että tuntohermot tulkkeina ilmaisevat aivoille vain saamiensa vaikutuksen käännöksen.

Mutta tämä meidän aistimiemme epätäydellisyys ei saa estää meitä pitämästä niiden välineitä, ennenkaikkea silmäämme, mitä jaloimpina eliminä; aivojen ajatteluelimien ohella ovat ne arvokkain lahja, minkä luonto on ihmiselle antanut. Täysin totuudenmukaisesti sanoo Albrecht Rau: »Kaikki tiede on viime kädessä aistintietoa; aistien ilmottamia seikkoja ei tieteessä kielletä, vaan selitetään ne. Aistimet ovat meidän ensimäiset

315

ja parhaat ystävämme; paljoa aikaisemmin kuin järki kehittyy, sanovat aistimet ihmiselle, mitä hänen tulee tehdä ja mitä tekemättä jättää. Se, joka kieltää aistillisuuden yleensä, välttääkseen sen vaaroja, menettelee yhtä ajattelemattomasti ja hullusti kuin sellainen, joka repii silmät päästään, koska ne joskus voivat nähdä vahingollisiakin seikkoja; tai sellainen, joka hakkaa kätensä poikki, pelätessään, että se joskus voisi ruveta mielimään vierastakin tavaraa. Täydellä syyllä nimittää Feuerbach senvuoksi kaikkia filosofeja, kaikkia uskontoja, kaikkia laitoksia, jotka periaatteessa vastustavat aistillisuutta ei vain erehdyksen tuotteiksi, vaan suorastaan tuiki turmiollisiksi. Aistimitta ei mitään tietoa! "Mitään ei ole järjessä, mitä aistimet eivät ensin ole havainneet!” (Locke.}

Otaksuma ja usko. Korkeallekehittyneen sivistysihmisen tiedonhalu ei tyydy siihen vajavaisen ulkomaailman tuntemukseen, minkä hän saa epätäydellisten aistimiensa välityksellä. Hän päinvastoin pyrkii muuttamaan saamansa aistivaikutteet tietoarvoiksi; hän muuttaa ne isojenaivojen kuoren aistinkeskuksissa ominaisiksi aistimuksiksi ja yhdistää nämä isojenaivojen ajatuskeskuksissa tapahtuvan yhdistelemisen avulla mielteiksi; edelleen yhdistelemällä mielleryhmiä johtuu hän vihdoin yhtenäiseen tietämiseen. Mutta tämä tieto jää aina aukolliseksi ja epätyydyttäväksi, ellei mielikuvitus tule täydentämään tietävän järjen riittämätöntä yhdistelyvoimaa ja muistikuvia yhdistämällä liitä etäällä toisistaan olevia tietoja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tällöin syntyy uusia yleisiä miellemuodostumia, jotka vasta selittävät havaitut tosiasiat ja "tyydyttävät järjen syy-yhteystarpeen".

316

Mielteitä, jotka täyttävät tiedossa olevat aukot ja, tulevat niiden tilalle, voi sanan laajemmassa merkityksessä nimittää uskoksi, Yllä sanotulla tavalla tapahtuu yhä jokapäiväisessä elämässä. Ellemme tiedä jotakin tosiasiaa varmasti, niin sanomme: Minä uskon sen niin olevan. Tässä merkityksessä olemme me itse tieteenkin alalla pakotettuja turvautumaan uskoon; me uskomme tai otaksumme, että kahden ilmiön välillä on määrätty suhde, vaikka emme sitä varmasti tiedä. Me muodostamme olettamuksen, hypoteesin. Kuitenkin voivat tieteessä olla sallittuja vain sellaiset olemukset, jotka ovat inhimillisen tietämyspiirin rajoissa ja jotka eivät ole ristiriidassa tunnettujen tosiasiain kanssa. Sellaisia olettamuksia ovat esim. fysiikassa oppi eetterin värähtelystä, kemiassa atomien ja niiden yhdistymistaipumuksen otaksumiben, biologiassa oppi elävän plasman hiukerakenteesta j. n. e.

Tieteisoppi ja usko. Suuren, keskenään yhteydessäolevien ilmiöiden muodostaman sarjan selittämistä, otaksumalla niille kaikille yhteisen alkusyyn, nimitämme tieteisopiksi eli teoriaksi. Myöskin teoriassa, samoin kuin olettamuksessa, on usko (sanan tieteellisessä merkitysessä!) välttämätöntä; sillä tässäkin täydentää luova mielikuvitus ne aukot, jotka järki jättää oleitten yhtenäisyyden tuntemiseen. Teoriaa ei senvuoksi voi pitää muuna kuin totuuden lähentelynä; on myönnettävä, että sen myöhemmin voi syrjäyttää toinen, paremmin perusteltu, totuutta lähempänä oleva teoria. Huolimatta täten myönnetystä epävarmuudestaan, on teorian laatiminen kuitenkin kaikelle tositieteelle välttämätöntä; sillä vasta se selittää tosiasiat, esittämällä otaksuman niiden syyhyn nähden. Se joka tahtoo ollenkaan olla

317

hyväksymättä teoriaa ja pyrkii rakentamaan puhdasta tiedettä vain ”varmojen tosiasiain” perustalle (kuten älyltään rajotetut nykyaikaisten niinsanottujen ”täsmällisten luonnontieteiden” harjottajat usein tekevät), hän samalla luopuu tuntemasta syitä yleensä ja tyydyttämästä järkensä syyperäisyystarvetta.

Painovoimateoria tähtitieteessä (Newton), usvateoria maailmansyntyopissa (Kant ja Laplace), tarmo-oppi fysiikassa (Mayer ja Helmholtz), atomioppi kemiassa (Dalton), soluoppi kudosopin alalla (Schleiden ja Schwann), polveutumisoppi biologiassa (Lamarck ja Darwin) ovat valtavia ensimäisen luokan teorioja; ne selittävät kokonaisen maailman suuria luonnonilmiöitä otaksumalla yhden yhteisen perussyyn selittämään kaikki määrätyn alan erikoiset tosiasiat ja todistamalla että kaikki sillä alalla havaittavat ilmiöt riippuvat toisistaan ja että niitä määräämässä on varmat tästä yhdestä alkusyystä johtuvat lait. Mutta tällöin voi tämä alkusyy itse olemukseltaan olla tuntematon. Painovoimateorian ja maailmansyntyopin »painovoimaa«, »tarmoa« jopa sen suhteessa aineeseenkin, kemian »atomia« , soluopin elävää »plasmaa«, polveutumisopin »periytymistä« -näitä ja muita samallaisia muiden suurten teoriain peruskäsitteitä voi epäilyksen filosofia pitää ”pelkkinä otaksumina”, tieteellisen uskon tuotteina, mutta ne ovat sellaisinakin meille välttämättömiä, niin kauan kunnes jokin parempi olettamus korvaa ne.

Usko ja taikausko. Aivan toisellaisia laadultaan kuin nämä tieteellisen uskon muodot, ovat ne mieli. kuvat, joita eri askonnoissa käytetään ilmiöiden selittämiseksi ja joita sanotaan muitta mutkitta »uskoksi« sanan ahtaammassa merkityksessä. Mutta kun nämä

318

molemmat uskonmuodot, tieteen "luonnollinen usko” ja uskonnon ”yliluonnollinen usko”, usein sekotetaan ja syntyy sekavuutta, on paikallaan, jopa välttämätöntäkin, jyrkästi huomauttaa niiden periaatteellisesta vastakkaisuudesta. ”Uskonnollinen” usko on aina ihmeuskoa, ja on se sellaisena aina sovittamattomasti vastakkainen järjen luonnollisen uskon kanssa. Päinvastoin kuin tämä viimeksimainittu, se väittää yliluonnollisia tapahtumuksia, niin että sitä siten voi sanoa ”yliuskoksi” »taikauskoksi». Tämän taikauskon ja ”järjellisen uskon” oleellisena eroavaisuutena on juuri se, että taikausko otaksuu yliluonnollisia voimia ja ilmiöitä, joita tiede ei tunne eikä voi myöntää mahdollisiksi, vaan jotka on synnyttänyt erheellinen havainto ja väärä mielikuvittelu; taikausko on siten ristiriidassa selvästi tunnettujen luonnonlakien kanssa ja on sellaisenaan järjetöntä.

Luonnonkansojen taikausko. Nykyaikainen kansatiede on opettanut meidät tuntemaan hämmästyttävän moninaisia taikauskon muotoja ja tuotteita, joita vielä nykyään tavataan raakojen luonnonkansojen keskuudessa. Jos niitä vertaa toisiinsa ja aikaisempien aikojen vastaaviin jumalaistaruisiin kuvitelmiin, niin havaitsee usein samallaisuutta, usein yhteisen alkuperän ja lopulta kaikille yksinkertaisen alkulähteen. Tällaiseksi havait. semme järjen luonnollisen syyperäisyystarpeen, tuntemattomien ilmiöiden selityksen etsimisen hakemalla niiden alkusyytä. Varsinkin on täten laita sellaisten liikuntoiImiöiden, jotka uhkaavat vaaralla ja synnyttävät pelkoa, kuten salaman ja ukkosen, maanjäristyksen, kuunpimenemisen y. m. Sellaisten luonnonilmiöiden syyperäisen selittämisen tarve on havaittavana jo alim-

319

malla asteella olevilla luonnonkansoilla ja ovat ne saaneet sen perinnöksi. jo kädellis-esiisiltään. Sellaista on useilla muillakin luurankoisilla. Kun koira haukkuu täysikuuta tai soivaa kelloa, jonka kielen se näkee liikkuvan, tai tuulessa liehuvaa lippua, niin se silloin ei ilmaise vain pelkoa, vaan myöskin hämärää halua päästä tajuamaan tämän tuntemattoman ilmiön syyn. Alkeellisten luonnohkansojen raaoilla uskonnonaluilla on osittain juurensa sellaisessa kädellis-esiisäin perinnöllisessä taikauskossa, osittain vainajainpalveluksessa, erilaisissa mielentarpeissa ja perinnäisiksi tulleissa tottumuksissa.

Sivistyskansojen taikausko. Nykyaikaiset sivistys- kansat arvostavat tavallisesti uskonnolliset kuvitelmansa, joita he pitävät mitä arvokkaimpana henkisenä omaisuutenaan, paljon paremmiksi kuin luonnonkansojen "raa'an taikauskon"; ylistetään sitä suurta edistystä, minkä valistava sivistys on saavuttanut syrjäyttämällä viimeksimainitut. Se on suuri erehdys! Ennakkoluuloton arvosteleva tutkimus ja vertailu osottaa, että molemmat eroavat toisistaan vain erikoiseen ”uskon muotoonsa" ja tunnustuksensa ulkokuoreen nähden. Järjen kirkkaassa valossa osottautuu vapaamielisintenkin kirkkouskontojen destilloittu ihmeusko sikäli kuin se on ristiriidassa tunnettujen ja lujien luonnonlakien kanssa aivan yhtä järjettömäksi taikauskoksi, kuin alkuaikainen fetishi-uskonto, jota nuo kirkkouskonnot halveksivat. 

Jos tältä ennakkoluulottomalta katsantokannalta luomme arvostelevan silmäyksen nykyisten sivistyskansojen nykyään vielä vallitseviin uskonkuvitelmiin 

320

niin havaitsemme niissä kauttaaltaan vallitsevana perinnäisen taikauskon. Kristittyjen usko luomiseen, jumalan kolmiyhteyteen, Maarian saastuttamattomaan hedelmöittymiseen, vapahdukseen, Kristuksen ylösnousemiseen ja taivaaseenastumiseen j. n. e. on yhtä puhdasta mielikuvittelua ja ne voi yhtä vähän saattaa sopusointuun järkevän luonnontuntemuksen kanssa, kuin muhamedilaisen ja mooseslaisen, buddhalaisen ja brahmalaisen uskonnon eri dogmit. Jokainen noista uskonnoista on todellisesti ”uskovaiselle" tunnustajalleen epäilemätöntä totuutta, ja jokainen noista uskonnoista pitää kaikkia muita uskontoja kerettiläisyytenä ja turmiollisena erehdyksenä. Kuta enemmän jokin määrätty tunnustus pitää itseään "ainoana autuaaksitekevänä " -«katolisena« -, ja kuta innokkaammin tätä vakaumusta puolustetaan pyhimpänä sydilmenasiana, sitä innokkaammin täytyy sen luonnollisesti vastustaa kaikkia muita uskonnonmuotoja, ja sitä kiihkoisammiksi muodostuvat kamalat uskonsodat, jotka muodostavat sivistyshistorian surullisimmat lehdet. Ja sittenkin saattaa puolueeton «puhtaan järjen arvostelu« meidät vakuutetuiksi siitä, että kaikki nämä erilaiset uskonnon muodot ovat yhtäläisesti erheellisiä ja järjettömiä vapaan mielikuvituksen ja arvostelemattoman perimätiedon tuotteita. Järkevän tieteen on pakko hylätä ne kaikki taikauskon tuloksina. 

Uskokunnat. Määrätön vahinko, jota järjetön taikausko vuosituhansien varrella on saanut aikaan uskovaisen ihmiskunnan keskuudessa, ei missään ilmene huomattavampana kuin lakkaamattomassa ”uskokuntien taistelussa". Kaikista sodista, joita kansat tulin ja miekoin ovat keskenään käyneet, ovat uskonsodat olleet verisimpiä; kaikista epäsovun muodoista, jotka ovat häirinneet perheiden ja yksityisten henkilöiden onnea, 

321

ovat uskonnolliset, uskoneroavaisuuksista johtuneet, vielä nykyäänkin kiukkuisimpia. Ajateltakoon vain niitä miljoonia ihmisiä, jotka ovat saaneet surmansa kristittyjen käännyttämisessä ja -vainoissa, islamin ja uskonpuhdistuksen uskonsodissa, inkvisitsionin hirmujen ja noitavainojen kautta. Tai ajateltakoon niitä vielä lukuisampia onnettomia, jotka uskonnollisten mielipide-eroavaisuuksien vuoksi ovat joutuneet perheriitoihin, menettäneet uskovaisten kansalaistensa kunnioituksen ja toimensa valtion palveluksessa tai joiden on täytynyt niiden vuoksi lähteä kotimaastaan. Turmiollisin vaikutus on yleisellä uskontunnustuksella silloin, kun se on sivistysvaltion valtiollisten tarkotusten yhteydessä ja johtaa siihen, että kouluissa annetaan pakollista "tunnustuksellista uskonnonopetusta". Lasten järki johdetaan senkautta jo aikaisin totuuden tuntemisesta harhaan ja taikauskon teille. Kaikkien ihmisystäväin tulisi senvuoksi koettaa edistää tunnustuksettoman koulun, nykyaikaisen järjenvaltion arvokkaimman laitoksen, aikaansaamista.

Isiemme usko. Se suuri arvo, mikä kaikesta huolimatta vielä nykyäänkin mitä laajimmissa piireissä annetaan tunnustukselliselle uskonnonopetukselle, ei riipu yksin taantumuksellisen sivistysvaltion uskonnonpakosta ja valtion riippuvaisesta suhteesta kirkollisiin mahteihin, vaan myöskin vanhojen perimätietojen ja -tapojen ja erilaisten "mielentarpeiden" painostuksesta. Näistä on erittäin vaikuttava se harras kunnioitus, mikä mitä laajimmissa piireissä annetaan "tunnustukselliselle perimätavalle", isiemme pyhälle uskolle "Tuhansissa kertomuksissa ja runoissa ylistetään pysymistä siinä pyhäksi velvollisuudeksi. Ja kuitenkin riittää 

322

ennakkoluuloton uskon historian tarkastelu vakuuttamaan meidät noiden vaikutusvaltaisten mielikuvien täydellisestä mielettömyydestä. Valistuneen 19:nnen vuosisadan toisen puoliskon vallitseva evankelinen kirkonusko on oleellisesti toista kuin vuosisadan ensi puoliskolla vallinnut, ja tämä taasen erilainen kuin 18:nnen vuosisadan kirkonusko. Viimeksi mainittu eroo suuresti 17:nneilä ja vielä enemmän 16:nnella vuosisadalla vallinneesta "isiemme uskosta". Uskonpuhdistusta, joka vapautti orjuutetun järjen paavilaisuuden tyranniudesta, vainoo paavilaisuus luonnollisesti mitä pahimpana kerettiläisyytenä; mutta myöskin paavilaisuuden itsensä usko oli vuosituhannen kuluessa täydellisesti muuttunut. Ja miten erilainen onkaan kastettujen kristittyjen usko kuin heidän pakanallisten isiensä! Jokainen itsenäisesti ajatteleva ihminen muodostaa itselleen oman, enemmän tai vähemmän "persoonallisen uskonsa", ja aina on tämä erilainen kuin hänen isiensä usko oli; sillä ihminen on riippuvainen aikansa yleisestä sivistystilasta. Kuta kauemmaksi taaksepäin sivistyshistoriassa käymme, sitä enemmän näyttää ylistetty "isiemme usko" meistä pelkältä paikkansapitämättömältä taikauskolta, jonka muodot yhä muuttuvat."

Spiritismi. Taikauskon merkillisimpiä muotoja on muuan, jolla vielä nykyään on suuri merkitys meidän sivistysmaailmassamme, spiritismi ja okkultismi (salaoppisuus), nykyaikainen henkiusko. On yhtä oudoksuttavaa kuin surettavaakin että tämä pimeä taikausko vielä nykyään täydellisesti vallitsee miljoonia sivistyneitä ihmisiä; jopa ovat eräät kuuluisat luonnontutkijatkin takertuneet sen oppeihin. Lukuisat spiritistiset aikakauslehdet levittävät tätä aaveuskoa mitä laajimpiin piireihin, eivätkä meidän

323

"hienoimmatkaan seurapiirimme" häpeä manauttamasta "henkiä", jotka naputtavat, kirjottavat, tuovat "ilmotuksia kuolemantakaisesta elämästä " j. n. e. Spiritistien piirissä viitataan usein siihen; että arvossapidetyt luonnontutkijatkin suosivat tätä taikauskoa. Se ikävä tosiasia, että etevätkin fysiikan ja biologian tutkijat ovat antaneet spiritismin johtaa itseään harhaan, saa selityksensä osaksi heidän liiallisesta mielikuvituksestaan ja arvostelunpuutteestaan, osittain siitä mahtavasta vaikutuksesta mikä ihmiseen on dogmeilla, joita uskonnollisen harhakasvatuksen avulla päntätään aivoihin jo aikaisimmasta lapsuudesta. Muuten on juuri niissä kuuluisissa spiritistisissä esityksissä Leipzigissä, joissa fysiikantutkijat Zöllner, Fechner ja Wilhelm Weber antoivat ovelan silmänkääntäjän Sladen johtaa heidät harhaan, tämän temppuilijan huijaus myöhemmin täydellisesti käynyt selville; hänet paljastettiin tavalliseksi petkuttajaksi ja rangaistiin. Kaikissa muissakin tapauksissa, joissa "spiritismin ihmeitä" on voitu perinpohjin tutkia, on niiden perussyyksi osottautunut karkeampi tai hienompi petos; nuo niinsanotut "meediot" (henkiennäkemysten välittäjät, enimmäkseen naisia) ovat osittain paljastuneet oveliksi petkuttajiksi, osittain osottautuneet tavattoman tunnokkaiksi hermostuneiksi henkilöiksi. Heissä on telepatiaa ("ilman aineellista välitystä tapahtuvaa aja- tusten kaukovaikutusta") yhtä vähän kuin on olemassa "henkien ääniä", "aaveiden huokauksia" y. m. s. Ne eloisat kuvaukset, joita Karl du Prel ja muut spiritistit antavat sellaisista "henki-ilmiöistä", riippuvat vapaan mielikuvituksen toiminnasta ynnä arvostelukyvyn ja elontoiminnallisten tietojen puutteesta.

324

Ilmestys. Useimmilla uskonnoilla on, huolimatta moninaisesta erilaisuudestaan, muuan yhteinen peruspiirre, joka samalla laajoissa piireissä on yhtenä niiden mahtavimmista tukipänkistä; ne väittävät voivansa antaa ratkaisun olemassa-olon arvotukselle, jonka ratkaisu luonnollista tietä järjen avulla heidän mielestään on mahdoton, -yliluonnollista tietä ilmestyksen avulla; samalla johtavat ne ilmestyksestä dogmien eli uskonlauseidensa muka paikkansapitävyyden, väittäen samalla että noiden dogmien on "jumalallisena lakina" oltava siveysopin pohjana ja määrättävä ihmisten elämäntavat. Tuollaiset jumalalliset ilmestykset ovat lukuisten Jumalais- ja pyhimystarujen perustana, joiden inhimillinen alkuperä kuitenkin on ilmeinen. Tosin ei jumala, joka "ilmestyy", useinkaan näy suorastaan inhimillisessä muodossa, vaan ilmestyy hän ukkosessa ja salamassa, myrskyssä ja maanjäristyksessä, palavassa pensaassa tai uhkaavassa pilvessä. Mutta itse ilmestys, jossa hän ilmaantuu uskovalle ihmislapselle, ajatellaan joka tapauksessa inhimillisennettynä, sellaisten mielikuvien tai käskyjen antamisena, jotka tavallisesti on muodostettu juuri siihen muotoon ja lausuttu juuri sellaisina, jollaisiksi ne muodostuvat ihmisen isojenaivojen kuoressa ja ihmisen kurkunpäässä. Intialaisissa ja egyptiläisissa uskonnoissa, kreikkalaisessa ja roomalaisessa jumalaistarustossa, Talmudissa samoin kuin Koraanissa, Vanhassa samoin kuin Uudessa Testamentissa ajattelevat puhuvat ja toimivat jumalat aivan samoin kuin ihmiset. Ilmestykset, joiden kautta nuo jumalat pyrkivät paljastamaan meille olemisen salaisuuksia ja ratkaisemaan hämäriä maailmanarvotuksia, ovat inhimillisen mielikuvituksen tuotteita. Totuus, minkä uskovaiset luulevat 

325

niistä löytävänsä, on ihmiskeksintöä, ja "lapsellinen usko" näihin järjettömiin ilmestyksiin on taikauskoa.

Todellinen ilmestys, s. o. järkevän tietämisen todellinen lähde, on löydettävissä vain luonnosta. Ne totuudentiedon runsaat aarteet, jotka ovat inhimillisen sivistyksen arvokkaimpana osana, ovat kaikki peräisin niistä kokemuksista, jotka tutkiva järki luonnontuntemuksen kautta on saavuttanut, ja niistä johtopäätöksistä, jotka järki sitten on tehnyt, oikein yhdistelemällä keskenään noita kokemuksen kautta muodostuneita mielteitä. Jokainen järkevä ihminen, jolla on terveet aivot ja aistimet, saa, ennakkoluulottomasti luontoa tarkastaessaan, siitä tätä totuudellista ilmestystä ja vapautuu senkautta taikauskosta, jota hän on saanut uskontojen ilmestyksistä.

326

Seitsemästoista luku.

Tiede ja kristinusko. Monistisia tutkielmia tieteellisen

kristillisen ilmestyksen välisen tai Kristinuskon historiallisen muun kautta. Järki ja dogmi

Huomattavimpia 19:nnen vuosisadan luonteenpiirteitä on tieteen ja kristinuskon välisen vastakkaisuuden yhä kasvava jyrkkeneminen. Se on aivan luonnollista ja välttämätöntä; sillä samassa suhteessa, kuin nykyaikaisen luonnontuntemuksen saavutukset ovat voittaneet kaikki edellisten vuosisatojen tieteelliset edistykset, on samalla myöskin käynyt ilmeiseksi kaikkien niiden mystillisten maailmankatsomusten paikkansapitämättömyys, jotka tahtovat alistaa järjen niinsanotun "ilmestyksen” ikeen alaiseksi, ja niihin kuuluu myöskin kristinusko. Kuta varmemmin nykyaikainen tähtitiede, fysiikka ja kemia ovat todistaneet horjumattomain luonnonlakien kaikkivallan maailmankaikkeudessa ja nykyaikainen kasvitiede, eläintiede ja ihmistiede samoin todistaneet noiden lakien paikkansapitäväisyyden elimellisen luonnon koko alaan nähden, sitä ankarammin ponnistelee kristinusko, yhdessä dualistisen metafysiikan kanssa, kieltääkseen näiden luonnonlakien pätevyyden niinsanotun ”hengen-

327

elämän" piirissä, s. o. eräällä aivoelontoiminnan erikois-alalla. 

Tätä nykyaikaisen tieteellisen ja aikansaeläneen kristillisen maailmankatsomuksen välistä ilmeistä ja sovittamatonta vastakkaisuutta ei kukaan ole todistanut selvemmin, rohkeammin ja kumoamattomammin kuin 19:nnen vuosisadan suurin jumaluusoppinut, David Friedrich Strauss. Hänen viimeinen tunnustuksensa, teos "Vanha ja uusi usko" (ilm. 1872, 14:s painos 1900), on kaikkien niiden nykyajan sivistyneiden rehellisen vakaumuksen yleisesti pätevä ilmaus, jotka tajuavat kristinuskon perinnäisten, vallitsevien uskonoppien ja nykyajan luonnontieteen valaisevien, järjellisten tietoilmestysten ehdottoman ristiriidan; kaikkien niiden, joilla on rohkeutta puolustaa järjen oikeutta taikauskon vaatimuksia vastaan, ja jotka tuntevat filosofista tarvetta päästä yhtenäiseen luonnonkäsitykseen. Strauss on rehellisenä ja rohkeana vapaa-ajattelijana selittänyt paljon paremmin, kuin minä osaan "vanhan ja uuden uskon" väliset törkeät ristiriitaisuudet. Molempien vastakohtien täyden sovittamattomuuden, molempien välisen "elämästä ja kuolemasta" käytävän ratkaisutaistelun välttämättömyyden, on filosofiselta kannalta osottanut varsinkin Eduard Hartmann mielenkiintoisessa teoksessaan "kristinuskon itsehajaantumuksesta" (1874).

Niistä lukuisista teoksista, jotka 19:nnen vuosisadan kuluessa ovat edistäneet kristinuskon, sen olemuksen ja oppien tieteellistä arvostelua, on sitäpaitsi mainittava varsinkin seuraavat: David Strauss, Das Leben Jesu (Jesuksen elämä; ilm. 1864, 11:s painos Bonnissa 1890); Ludwig Feuerbach, Das Wesen des Christentums (Kristinuskon olemus; ilm. 1841, 4:s painos 1883); Paul de

328

Regla (P. Desjardin), Jesus von Nazareth, vom wissen;. I schaftlichen, geschichtlichen und gesellschaftlichen Standpunkte dargestellt (Jesus Natsaretilainen, esitettynä tieteelliseltä, historialliselta ja yhteiskunnalliselta kannalta, [ilm. Leipzigissä 1894); S. E. Verus, Vergleichende Obersicht der vier Evangelien (Vertaileva katsaus neljäänevankeliumiin, ilm. Leipzigissä 1897).

Kun on lukenut Straussin ja Feuerbachin teokset sekä John William Draperin teoksen "Oeschichte der Konflikte zwischen Religion und Wissenschaft" ("Uskonnon ja tieteen välisten riitojen historia", ilm. 1875), voisi ehkä näyttää tarpeettomalta omistaa tässä erikoiI1en luku tälle kysymykselle. Siitä huolimatta, on hyödyksi ja tarpeenkin luoda lyhyt historiallinen katsaus tähän suureen taisteluun, ja on näin asianlaita varsinkin sen- vuoksi, että taistelevan kirkon hyökkäykset tiedettä vastaan yleensä ja kehitysoppia vastaan erittäin ovat viime aikoina käyneet varsin ankaroiksi ja uhkaaviksi. Sitäpaitsi ovat, ikävä kyllä, se henkinen velttous, joka viime aikoina on päässyt vallalle, sekä yhä nouseva taantumuksen tulva valtiollisella, yhteiskunnallisella ja kirkollisella alalla olleet kovin omiaan vain suurentamaan noita vaaroja. Jos joku pyrkisi epäilemään asiaa, niin tarvitsee hänen vain lukea kristillisten pappeinkokousten ja Saksan valtiopäivien pöytäkirjoja viime vuosilta. Tällaisen asiainkulun kanssa sopusoinnussa ovat monien maallisten hallitusten pyrkimykset päästä mahdollisimman hyviin väleihin hengellisten vallanpitäjäin, luonnollisten verivihollistensa kanssa, s. o. pyrkimykset alistua niiden ikeen alaisiksi; molempien liittolaisten yhteisen päämääränä on sitte vapaan ajatuksen ja vapaan 

329

tieteellisen tutkimuksen nujertaminen, tarkotuksena tällä tavoin helpoimmin saada käsiinsä rajaton valta. 

Meidän täytyy nimenomaan terottaa, että tässä on kysymys tieteen ja järjen välttämättömäksi käyneestä puolustautumisesta kristillisen kirkon ja sen mahtavien sotajoukkojen ankaroita hyökkäyksiä vastaan, eikä edellisten oikeudettomista hyökkäyksistä jälkimäisiä vastaan. Ensi sijassa täytyy meidän puolustautumisemme tällöin suuntautua paavilaisuutta eli ultramontanismia vastaan; sillä tämä "ainoa autuaaksitekevä" ja "kaikille määrätty" katolinen kirkko ei vain ole paljon suurempi ja mahtavampi kuin muut kristilliset uskontokunnat, vaan sillä on suureksi edukseen suureromoinen keskitetty järjestö ja se on valtiollisesti voittamattoman ovela. Kuulee kuitenkin usein luonnontutkijain ja muiden tiedemiesten lausuvan mielipiteenään, että katolinen taikausko ei ole sen pahempi kuin muutkaan yliluonnollisen uskon muodot, ja että nämä pettävät "uskon muodot" kaikki yhtäläisesti ovat järjen ja tieteen luonnollisia vihollisia. Yleisenä teoreettisena periaatteena on tämä väite oikea, mutta käytännöllisiin seurauksiinsa nähden väärä; sillä päämäärästään tietoiset ja häikäileroättömät katolisen kirkon hyökkäykset tieteen kimppuun, kansanjoukkojen hitauden ja tyhmyyden tukemina, ovat katolisen kirkon mahtavan järjestön vuoksi paljon vaikeammat ja vaarallisemmat kuin minkään muun uskokunnan taholta tehdyt. 

Kristinuskon kehitys. Antaaksemme oikean arvon kristinuskon tavattomalle merkitykselle koko sivistyshistoriaan nähden, mutta varsinkin sen periaatteelliselle vastakkaisuudelle järkeen ja tieteeseen nähden, on meidän luotava pikainen katsaus sen historiallisen kehityksen

330

tärkeimpiin vaiheisiin. Me erotamme siinä neljä pääjaksoa, jotka ovat: I. alkukristillisyys (kolme ensimäistä vuosisataa), II. paavilaisuus (kaksitoista vuosisataa, neljännestä viidenteentoista), III. uskonpuhdistus (kolme vuosisataa, kuudennestatoista kahdeksanteentoista), IV. nykyaikainen tekokristillisyys (yhdeksännellätoista vuosisadalla). 

I.Alkukristillisyyden aika käsittää ensimäiset kolme vuosisataa. Kristus itse, tuo jalo, kokonaan ihmisrakkauden täyttämä profeetta ja haaveilija, oli paljon alempana klassillisen vanhan-ajan sivistyksen tasoa; hän tunsi vain juutalaisen perimätiedon; hän itse ei ole jättänyt kirjotettua riviäkään jälkeensä. Myöskään ei hänellä ollut aavistusta siitä korkeasta maailmantuntemuksen tilasta, minkä kreikkalainen filosofia ja luonnontutkimus olivat saavuttaneet jo puoli vuosituhatta aikaisemmin. Kaikki, mitä me hänestä ja hänen alkuperäisestä opistaan tiedämme, on peräisin Uuden Testamentin pääkirjoista -neljästä evankeliumista ja Paavalin epistoloista. Mitä neljään n. s. kanoniseen evankeliumiin tulee, niin tiedämme me, että ne on valikoitu kokonaisesta joukosta keskenään ristiriitaisia ja väärennettyjä, 2:selta vuosisadalta peräisin olevia käsikirjotuksia. Hyväksytyt evankeliumit (kanoni) näyttävät saavuttaneen tunnustuksen 2:sen vuosisadan lopulla, vaikka epäilyksiä ja mielipiteiden eroavaisuuksia riitti pitkälle aina 4:nteen vuosisataan. Nikean kirkolliskokous v. 325 liittää pyhiin Hieronymuksen kertoman mukaan erään kirjan kanoniin, mikä viittaa siihen että epätietoisuutta vallitsi aina näin pitkälle. Uusimpien tutkimusten mukaan kolme n. s. synoptista evankeliumia (Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumit -jotka tunnustetaan olevan 

331

kirjotettuja näiden miesten mukaan, väittämättäkään niitä heidän kirjottamikseen) vakiintuivat arvoonsa vuosien 65-100 välillä j. Kr. ja Johanneksen evankeliumi vähän ennen vuotta 125. Mutta on otettava huomioon että raamatuntutkijat näistä aikamääristä puhuessaan eivät ajattele evankeliumeja sellaisina kuin ne Raamatussa nykyisin ovat. Ainakin pyhän Justinianuksen aikoihin asti (eikä häntäkään voi esittää Johanneksen todellisen evankeliumin todistajaksi), siis noin 2:sen vuosisadan keskivaiheille asti, tapaamme evankeliumeihin otettuja taruja vain mainittuina (usein varsin hämärästi) siellä täällä senajan kirjallisuudessa. Toisin sanoen, meillä ei ole minkäänlaista oikeaperäistä todistusta minkään evankeliumeihin sisältyvän kertomuksen oikeudesta, ennenkuin toiselta vuosisadalta jälkeen Kristuksen kuoleman. Kukaan, joka tietää miten tarunomaiset kertomukset itämaisessa ilmapiirissä kasvavat, ei voi niin myöhäisiin asiakirjoihin luottaa vähimmässäkään mää- rässä. Vaikkapa vanhin synoptinen evankeliumi olisi kirjotettu v. 70 jälkeen Kristuksen syntymän (meidän tulee muistaa, että niin aikaisin voivat olla kirjotettuja vain eräät vanhimmat meille säilyneet "Jesuksen lauseet"), niin olisi vielä sittenkin niin pitkä kuin neljän vuosikymmenen aika ollut vapaan tarumuodostumisen aikaa. 

Apostoli Paavalin kolmestatoista epistolasta, joista vain neljä voidaan väittää Paavalin kirjottamiksi (kirjeet roomalaisille, korinttilaisille ja galatalaisille), saamme vain sangen vähän lisää tietoja Jesuksen elämän tapahtumista. Siten on meidän tyytyminen sangen niukkoihin ja epävarmoihin tietoihin kristinuskon perustajan vaikutuksesta ja persoonasta. Uskosta syvästi mieliin 

332

juurtuneisiin ja rakkaimpiin kertomuksiin on kokonaar luovuttava. Kristuksen ihmeellisen syntymän kertomus ei pidä paikkaansa; tämän tarun selittävät sekä Saksar että Englannin etevimmät kristilliset oppineet olevar kaikkein myöhäisimpiä ja vähimmin uskottavia "raamatun historioita", toisin sanoen: myöhemmin Raamattuun lisättyarvoton väärennys. Kristuksen ylösnousemisen ja taivaaseenastumisen tarut joutuvat nykyään samallaisen kohtalon alaisiksi. Uusi Testamentti hävitetään, samoin kuin Vanha, ja Jesuksesta muodostettu kaunis kuva silminnähtävästi hajoo pelkäksi usvaksi. Ennakkoluulottomat ja nerokkaat tutkimukset, joita ovat suorittaneet saksalaiset jumaluusoppineet (Strauss, Feuerbach, Baur y. m.), joihin myöhemmin liittyi myöskin englantilaisia, ranskalaisia ja italialaisia filosofeja, olivat jo 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla osottaneet, että "Jesuksen elämä" on suurimmaksi osaksi uskonnollisen mielikuvituksen tuotetta, samoin kuin kertomukset Buddhan elämästä; sen suhteen ei ole tietoa saatavissa mistään luotettavista historiallisista lähteistä. Paljon selvemmin ovat samaa osottaneet vertailevan uskontohistorian hämmästyttävät arvostelevat tutkimukset 20:nnen vuosisadan alussa. Niiden mukaan ei kristinuskon eräistä ihmekertomuksista ja taruista eikä sen koko dogmaattisesta oppirakenteesta enään jää jälelle mitään huomattavampaa kristinuskolle alkuperäistä. Sillä melkein kaikki, mitä evankeliumit siinä suhteessa kertovat, on koottua vanhemmista itämaisista lähteistä ja peräisin babylonialaisista ja assyrialaisista, intialaisista ja kreikkalaisista tarustoista. Etevät tutkijat menevät vielä pitemmälle ja osottavat suuressa määrin todennäköiseksi, että evankeliumien Jesusta yleensä ei

333 

ole koskaan elänyt, vaan että hän on puhdas mielikuvituksen ihannekuva. Vert. mielenkiintoisia teoksia: Kalthoff ja Promus: "Die Entstehung des Christentums" ("Kristinuskon synty", ilm. 1904) ja Karl Vollers: "Die Weltreligionen in ihren geschichtliche Zusammen- hange" (Maailmanuskonnot keskenäisessä historiallisessa yhteydessään", ilm. 1907), edelleen englantilaisen jumaluusoppineen Saladinin (Stewart Rossin) sangen terävä arvostelu: "Jehovahs gesammelte Werke, eine kritische Untersuchung des christlichen Religionsgebäudes auf Grund der Bibelforschung" ("Jehovan kootut teokset, kristinuskon oppirakenteen arvosteleva tutkimus raamatuntutkimuksen perustalla" , ilm. Leipzigissä 1896).

11. Paavilaisuus eli "latinalainen kristinusko". Paavilaisuus eli "roomalais-katolilainen kirkko", jota usein myöskin nimitetään ultramontanismiksi eli pääpaikkansa mukaan vatikanismiksi (vatikaanilaisuudeksi), on suuremmoisimpia ja merkillisimpiä kaikista inhimillisen sivistyshistorian ilmiöistä, ensi luokan "maailmanhistoriallinen suure". Huolimatta kaikista ajan myrskyistä on sillä vielä nykyäänkin mitä mahtavin vaikutus. Niistä 500 miljoonasta kristitystä, jotka nykyään asuvat maanpallolla, tunnustaa suurin osa, nimittäin yli 250 miljoonaa, roomalaiskatolista, vain 75 miljoonaa kreikkalaiskatolista uskoa, ja 120 miljoonaa on protestantteja. 1200 vuoden pituisen ajanjakson, neljänneltä aina kuudennelletoista vuosisadalle, on paavilaisuus melkein täydellisesti vallinnut Euroopan henkistä elämää; sitävastoin on se Aasian ja Afrikan suurilta vanhoilta uskontojärjestelmiltä voittanut vain sangen vähän maaperää. Aasiassa on buddhalaisuudella nykyään vielä noin 503 miljoonaa, brahmalaisuudella 140 miljoonaa,

334

yhä uutta alaa voittavalla islamilla yli 120 miljoonaa kannattajaa. Paavilaisuuden maailmanherruus on ennenkaikkea keskiaikaan lyönyt synkän leimansa; se merkitsee kaiken vapaan hengenelämän kuolemaa, kaiken todellisen tieteen taantumusta, kaiken puhtaan siveyden rappeutumista. Loistavasta kukoistuksesta, mihin inhimillinen hengenelämä oli kohonnut ensimäisellä vuosisadalla ennen Kristusta ja ensimäisellä vuosisadalla sen jälkeen, vaipui se paavilaisuuden vallitessa pian tasolle, jota totuuden tietämiseen nähden voi nimittää vain raakalaisuudeksi. Kerskutaan kyllä keskiaikaan nähden, että muut hengenelämän puolet silloin olivat runsaasti kehittyneet, niin runous ja kuvaamataide, skolastinen oppiheisuus ja kirkkoisien kirjotusten tutkimiselle perustuva filosofia. Mutta tämä sivistysharrastus oli vallitsevan kirkon palveluksessa, eikä sitä käytetty vapaan hengentutkimuksen kehittämiseksi vaan tukahuttamiseksi. Katolilainen papisto teki yksinomaisen valmistumisen tuntematonta "tulevaista iankaikkista elämää" varten, luonnon halveksumisen, kieltäytymisen sitä tutkimasta, mikä on kristinuskon periaatteessa, kunkin pyhäksi velvollisuudeksi. Perinpohjaisen muutoksen parempaan päin sai vasta 16:nnen vuosisadan alussa aikaan uskonpuhdistus.

Sivistyksen taantuminen keskiajalla. Veisi meidät liian pitkälle, jos tässä pyrkisimme kuvaamaan sitä surkeata taantumusta, minkä alaiseksi inhimillinen sivistys joutui paavilaisuuden henkisen herruuden kahdentoista vuosisadan aikana. Parhaiten kuvannee sitä suurimman ja nerokkaimman hohenzolleriruhtinaan yksi ainoa lause; Fredrik Suuri keskitti arvostelunsa lauseeseen, että historian tutkiminen saattaa vakuutetuksi

335

siitä, että koko maailma on Konstantinus Suuren ajalta aina uskonpuhdistuksen aikaan asti ollut hulluna. Tätä "hulluuskautta" on (1887) mainiosti kuvannut L.Büchner kirjasessaan ”Uskonnollisesta ja tieteellisestä maailmankatsomuksesta". Niistä historiallisista tosiasioista, jotka valaisevimmalla tavalla todistavat paavilaisen hengentyranniuden turmiollisuuden, kiinnittää mieltämme ennenkaikkea paavilaisuuden tarmokas ja johdonmukainen tosi tieteen vastustaminen. Tämä kanta oli tosin jo alusta alkaen periaatteellisesti määrättynä kristinuskossa senkautta että se asetti uskon järjen yläpuolelle ja vaati järkeä sokeasti alistumaan uskon alaiseksi; ja yhtäläisesti senkautta että kristinusko piti koko rrlaallista elämää vain kuvitellun "haudantakaisen elämän" valmistelLina ja siten siis kielsi tieteelliseltä tutkimukseltakin kaiken arvon. Mutta suunnitelmallinen ja menestyksellinen tieteen vastustaminen alkoi vasta neljännen vuosisadan alussa, varsinkin surullisenkuuluisan Nikean kirkolliskokouksen (325) jälkeen, jossa puheenjohtajana oli keisari Konstantinus, "suureksi" nimitetty, koska hän korotti kristinuskon valtiouskonnoksi ja perusti Konstantinopolin, - muuten mitätön luonne, kurja teeskentelijä ja monenkertainen murhamies. Miten menestyksellinen paavilaisuus oli taistelussaan kaikkea itsenäistä tieteellistä ajattelemista ja tutkimusta vastaan, osottaa parhaiten luonnontuntemuksen ja sitä koskevan kirjallisuuden surkea tila keskiajalla. Ei vain suurimmaksi osaksi tuhottu tai estetty leviämästä ne runsaat henkiset aarteet, jotka klassilliselta vanhalta-ajalta olivat jääneet perinnöksi, vaan kidutusapurit ja polttoroviot pitivät huolta siitä, että jokainen "kerettiläinen", s. o. jokainen

336

itsenäisesti ajatteleva ihminen, piti järkevät ajatukset omina tietoinaan. Ellei hän niin tehnyt, täytyi hänen olla valmis elävänä käymään polttoroviolle, kuten tapahtui suurelle monistiselle filosofilIe Giordano Brunolle, uskonpuhdistaja Johan Hussille ja useammalle kuin sadalletuhannelle muulle "totuuden todistajalle". Keskiajan tieteiden historia opettaa melkein joka sivullaan, että itsenäinen ajattelu ja kokemusperäinen tieteellinen tutkimus kautta kahdentoista surkean vuosisadan todella täydelleen hautaantuivat mahtavan paavilaisuuden painostuksen alle.

Paavilaisuus ja kristinusko. Kaikki se, mitä me todellisessa kristinuskossa sen perustajan ja hänen jaloimpien seuraajainsa mielessä pidämme suuressa arvossa ja mikä meidän tulee koettaa tämän "maailmanuskonnon" ehdottomasta perikadosta pelastaa meidän uuteen, monistiseen uskontoomme, on kristinuskon siveellisiä ja yhteiskunnallisia totuuksia. Tosi-ihmisyyden, "kultaisen säännön", suvaitsevaisuuden, ihmisrakkauden periaatteita sanan parhaassa ja korkeimmassa merkityksessä, näitä kristinuskon todella hyviä puolia ei kristinusko tosin ensimäisenä ole keksinyt ja esittänyt, mutta se on kuitenkin menestyksellisesti saattanut ne voimaan tuona tärkeänä ajanjaksona, jolloin klassillinen vanha-aika joutui häviöönsä. Mutta paavilaisuus on ymmärtänyt kääntää kaikki nuo hyveet niiden suoranaisiksi vastakohdiksi ja samalla kuitenkin säilyttää vanhan firman nimen nimikelapussa. Kristillisen rakkauden tilalle tuli kiihkoisa viha tois-uskoisia kohtaan; tulella ja miekalla hävitettiin sukupuuttoon ei vain pakanat, vaan myöskin ne kristilliset lahkot, jotka parempaan tietoon päässeinä uskalsivat tehdä vasta.

337

väitteitä ultramontanisen taikauskon pakollisia oppilauseita vastaan. Kaikkialla Europassa kukoistivat kerettiläistuomioistuimet ja vaativat lukemattomia uhreja, joiden kovat tuskat olivat heidän hurskaiden, "kristillisen veljenrakkauden" täyttämien kiduttajainsa erikoisena huvina. Paavilaisuus raivosi voimakkaimmillaan ollessaan vuosisatoja säälimättä kaikkea vastaan, mikä oli sen herruuden tiellä. Julman suurinkvisiittori Torquemadan (1481-1498) aikana poltettiin yksin Espaniassa kahdeksantuhatta kerettiläistä elävänä, yhdeksänkymmentätuhatta rangaistiin omaisuutensa menettämisellä ja raskaalla kirkkokurilla, samalla kuin Alankomaissa Kaarle Viidennen hallitusaikana ainakin viisikymmentätuhatta ihmistä joutui pappien verenhimon uhreiksi. Ja kidutettujen ihmisten tuskanhuutojen täyttäessä ilman, virtasivat Roomaan, jolle koko kristitty maailma oli verovelvo1linen, puolen maailman rikkaudet; ja piehtaroivat jumalan sijaisiksi maanpäällä sanotut ja heidän apurinsa kaikenlaatuisissa himoissa ja paheissa. "Mitä etuja", huudahti rivo ja kuppatautinen paavi Leo X, ”onkaan meille tuottanut tämä taru Jesuksesta Kristuksesta!” Samaan aikaan oli eurooppalainen yhteiskunta, huolimatta kirkonkurista ja jumalanpelosta, mahdollisimman kurjassa tilassa. Läänitysherruus, maaorjuus, jumalan-armoisuus ja munkkikunnat vallitsivat maata, ja köyhät helootit (alhaiso) olivat iloisia, jos he saivat rakentaa kurjat mökkinsä hengellisten ja maallisten sortajainsa ja riistäjäinsä linnojen ja luostarien valtapiiriin. Nykyäänkin vielä saamme kärsiä näiden surkeiden olojen ja aikojen seurauksista, jolloin tieteen ja korkeamman hengenkehityksen harrastamisesta voi puhua vain poikkeustapauksissa ja salassa. "Tietämät-

338 

tömyys, köyhyys ja taikausko yhtyivät yhdennellätoista vuosisadalla määrätyn pappien naimattomuuden epäsiveellisyyttä lisäävien vaikutusten kanssa, tehdäkseen ehdottoman paavinvallan yhä voimakkaammaksi" (Büchner edellämainitussa teoksessaan). On laskettu, että paavinvallan loistokauden kestäessä yli kymmenen miljoonaa ihmistä joutui "kristillisen rakkauden« kiihkoisan uskonvihan uhreiksi; ja kuinka paljon useampaan miljoonaan nousikaan niiden salaisten ihmisuhrien lukumäärä, joita vaativat pappien naimattomuus, salarippi ja omantunnonpakko, paavin yksinvallan vahingollisimmat ja kirotuimmat laitokset! "Uskottomat" filosofit, jotka ovat koonneet todistuksia siitä että jumalaa ei ole, ovat jättäneet huomioonottamatta voimakkaimman todistuksen siinä suhteessa, sen tosiasian, että roomalaiset "Kristuksen sijaiset« kautta kahdentoista vuosisadan rankaisematta saivat tehdä kauheimpia rikoksia ja häpeä- tekoja "jumalan nimessä”

III.Uskonpuhdistus. Kansojenhistoria, jota me mielellämme nimitämme "maailmanhistoriaksi", panee kolmannen jaksonsa, "uudenajan" , alkamaan kristillisen kirkon uskonpuhdistuksella, samoin kuin toisen, keskiajan, kristinuskon perustamisella, ja se on siinä oikeassa: Sillä uskonpuhdistuksesta alkaa kahlehditun järjen uudestisyntyminen, tieteen jälleenherääminen, tieteen, jota kristillisen paavilaisuuden rautainen nyrkki oli väkivaltaisesti tukahuttanut kautta 1200 vuoden. Tosin oli yleisen sivistyksen leviäminen alkanut kirjapainotaidon keksinnön kautta jo 15:nnen vuosisadan keskivaiheilla, ja sen lopulla sattui useampia suuria tapauksia, jotka taiteen uudestaan elpymisen yhteydessä myöskin valmistivat tieteen uudestaanelpymistä; sellaisia oli ennen

339 

kaikkea Amerikan löytö (1492). Myöskin tehtiin kuudennentoista vuosisadan ensi puoliskolla useita mitä tärkeimpiä edistysaskeleita luonnon tuntemisessa, jotka perusteita myöten järkyttivät vallalla olevaa maailmankatsomusta; siten Magellanin toimittama ensimäinen maanympäripurjehdus, mikä kokemusperäisesti todisti maan pallonmuotoisuuden (1522); Kopernikuksen toimittama uuden maailmanjärjestelmän esittäminen (1543). Mutta lokakuun 31 p:vä 1517, jona Martin Luther naulasi 95 väitettään Wittenbergin linnankirkon puiselle ovelle, jää niiden ohella maailmanhistorialliseksi päiväksi; sillä samalla murtui sen vankilan rautainen ovi, jossa paavin yksinvalta 1200 vuotta oli pitänyt tervettä järkeä vangittuna. Suuren reformaattorin, joka Wartburgin linnassa käänsi Raamatun saksankielelle, ansioita on osittain liioteltu, osittain ei niille ole osattu antaa kylliksi arvoa; syystä kyllä on viitattu myöskin siihen, että hän, samoin kuin muutkin uskonuudistajat monessa suhteessa vielä oli mitä syvimmän taikauskon vallassa. Siten ei Luther koko iässään voinut vapautua Raamatun sokeasta kirjainuskosta; hän puolusti innokkaasti ylösnousemisen, perisynnin ja ennaltamääräyksen, uskon kautta autuaaksi tulemisen y. m. oppeja. Kopernikuksen suorittamaa valtavaa työtä piti hän narrimaisuutena, koska Raamatun kertomuksen mukaan "Josua käski auringon seisoa paikallaan taivaalla eikä maan". Aikansa suuria valtiollisia liikkeitä, varsinkaan suurta ja täysin oikeutettua talonpoikaisliikettä, ei hän ensinkään ymmärtänyt. Huonompi vielä oli genfiläinen kiihkoisa uskonpuhdistaja Kalvin, joka v. 1553 poltatti elävänä espanialaisen lääkärin Serveton, kun tämä vastusti järjetöntä kolminaisuusoppia. Yleensä kävivät kiihkoisat

340

reformeeratun kirkon "oikeauskoiset" aivan liian usein paavilaisten verivihollistensa veritahraisia jälkiä, niinkuin tekevät vielä nykyäänkin. Ikävä kyllä seurasi uskon. puhdistusta hirveät hirmutyöt: Bartolomeuksen yö ja hugenottivainot Ranskassa, veriset kerettiläismetsästykset Italiassa, pitkät kansalaissodat Italiassa, kolmikymmen. vuotinen sota Saksassa. Mutta huolimatta kaikesta tästä, jää kuudennentoista ja seitsemännentoista vuosisadan maineeksi kuitenkin se, että ajatteleva ihmishenki silloin taas pääsi vapaille urille ja järki vapautui paavilaisen kirkon tukahuttavasta painostuksesta. Vasta senkautta kävi mahdolliseksi se mahtava arvostelevan filosofian eri suuntien ja luonnontutkimuksen uusien alojen kehittyminen, joka sitte seuraavalle vuosisadalle hankki "valistuksen vuosisadan” kunnianimen.

IV. Yhdeksännentolsta vuosisadan tekokristillisyys. Neljäntenä ja viimeisenä kristinuskon historian pääjaksona asetamme 19:nnen vuosisadan sen edeltäjäin rinnalle. Joskin näiden edellisten kuluessa jo "valistus” kaikkiin suuntiin edisti arvostelevaa filosofiaa ja joskin luonnontieteiden kukoistus antoi sille mahdollisimman voimakkaat kokemusperäiset aseet käteen, niin näyttää meistä kuitenkin meidän 19:nnellä vuosisadallamme kumpaankin suuntaan tapahtunut edistys aivan valtavalta; alkaa taas aivan uusi ihmishengen historian jakso, jolle luonteenomaista on monistisen luonnonfilosofian kehittyminen. Jo sen alussa laskettiin perusta uudelle ihmistieteelle (Cuvierin vertailevan ruumiinrakenneopin kautta) ja uudelle biologialle (Lamarckin "Eläintieteen filosofian" kautta). Pian seurasi näitä molempia suuria ranskalaisia kaksi samanvertaista saksalaista, Baer kehitysopin perustajana (1828) ja Johannes Müller (1834)-

341

vertailevan muoto-opin ja elontoimintaopin perustajana. Muuan viimeksimainitun oppilas, Theodor Schwann, loi v. 1838, yhdessä Matthias Schleidenin kanssa, perustavan soluopin. Jo aikaisemmin oli Lyell (1830) johtanut maan kehityshistorian luonnollisista syistä ja siten todistanut että meidän kiertotähteemme nähden pitää paikkansa koneenomainen maailmansyntyoppi, jonka Kant jo v. 1755 oli rohkeasti esittänyt. Vihdoin esittivät Robert Mayer ja Helmholtz (1842) tarmoperiaatteen, ja samalla oli saatu selville suuren substanssilain toinen, täydentävä puoli; sen toisen puolen, aineen häviämättömyyden lain, oli jo lavoisier v. 1789 keksinyt. Mutta kruunun kaikille näille syville katsauksille luonnon sisäiseen olemukseen asetti sitte v. 1859 Charles Darwin esittämällä uuden kehitysoppinsa, tällä 19:nnen vuosisadan suurimmalla luonnonfilosofisella teolla.

Miten suhtautuu nyt näihin valtaviin luonnontuntemuksen saavutuksiin nykyaikainen kristinusko? Alukst tuli luonnollisesti sen kummankin pääsuunnan, vanhoillisen paavilaisuuden ja edistysmielisen protestantisuuden, välinen juopa yhä suuremmaksi. Paavilaisen papiston ja, yhdessä sen kanssa, oikeaoppisen "Evankelisen allianssin” täytyi luonnollisesti asettua ankarasti vastustamaan noita vapaan hengen mahtavia valtauksia; molemmat nuo "oikeaoppiset" suunnat pysyivät ankarassa kirjainuskossaan ja vaativat, että järjen olisi ehdottomasti alistuttava dogmin alaiseksi. Vapaamielinen protestanttismi sitä vastoin häipyi yhä enemmän eräänlaiseksi monistiseksi kaikkijumalaisuuden opiksi ja pyrki sovittamaan noita molempia vastakkaisia periaatteita; se koetti yhdistää kokemusperäisesti todistettujen luonnonlakien välttämättömäksi havaitsemaansa

342

tunnustamista ja siitä seuraavia filosofisia johtopäätöksiä eräänlaiseksi valistuneeksi uskonnonmuodoksi, jossa varsinaisesta uskonopista tosin enään oli tuskin jälkeäkään. Kummankin äärimmäisyyden välillä esiintyi lukuisia sovitteluyrityksiä; mutta näistä huolimatta levisi yhä laajempiin piireihjn vakaumus, että dogmaattinen kristinusko oli menettänyt yleensä kaiken maaperän altaan, ja että vain sen arvokas siveellinen sisällys voitaisiin pelastaa uuteen, monistiseen 20:nnen vuosisadan uskontoon. Mutta kun vallitsevien kristinuskon suuntien olemassaolleet ulkonaiset muodot yhä edelleen säilyivät olemassa, kun ne huolimatta pitkälle edistyneestä valtiollisesta kehityksestä vieläpä yhä kjinteämmin yhdistettiin valtion käytännöllisiä tarpeita palvelemaan, kehittyi vähitellen tuo laajalle levinnyt sivistyneiden piirien maailmankatsomus, jota emme voi muuksi nimittää kuin tekokristillisyydeksi -mikä pohjaltaan on mitä arveluttavimmanlaatuinen "uskonnollinen valhe". Suuret vaarat, jotka johtuvat tästä nykyaikaisten tekokristittyjen todellisen vakaumuksen ja valheellisen tunnustuksen välisestä syvästä ristiriidasta, on mainiosti kuvannut m. m. Max Nordau mielenkiintoisessa teoksessaan "sivistyneen ihmiskunnan sovinnaiset valheet".

Keskellä tätä vallitsevan tekokristillisyyden ilmeistä valheellisuutta on järkevän luonnontuntemuksen edistymiselle sangen tärkeätä, että sen mahtavin ja ehdottomin vastustaja, paavilaisuus, jo 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla heitti kasvoiltaan vanhan naamarin, jonka avulla se oli uskotellut suosivansa korkeampaa henkistä sivistystä, ja julisti itsenäiselle tieteelle ehdottoman taistelun kuolemasta ja elämästä. Tämä tapahtui kolmessa merkityksellisessä sodanjulistuksessa järkeä vastaan, joi-

343

den selvyydestä ja ehdottomuudesta nykyaikainen tiede ja sivistys voivat olla vain kiitollisia roomalaiselle ”Kristuksen sijaiselle". I. Joulukuussa 1854 julisti paavi Maarian saastuttamattoman hedetmöittymisen dogmin. II. Kymmentä vuotta myöhemmin, joulukuussa 1864, lausui ”Pyhä isä" surkeankuulussa ensyktikassaan (paavillisessa kiertokirjeessään) ehdottoman tuomion koko nykyaikaisesta sivistyksestä ja henkisestä 'kehityksestä'; ensyklikaa seuraavassa syttabuksessa (”selonteossa ") hän luetteli ja kirosi kaikki väitteet ja filosofiset periaatteet, jotka meidän nykyaikainen tieteemme tunnustaa päivänselviksi totuuksiksi. III. Vihdoin kuutta vuotta myöhemmin, heinäkuun 13 p:nä 1870, laski sotaisa Vatikaanin kirkkoruhtinas kruunun mielettömyydelleen, vaatimalla itseään ja kaikkia paavinarvoisia edeltäjiään tunnustettaviksi erehtymättömiksi.

Paavin erehtymättömyys. Yllämainitut kolme paavilaisuuden tärkeintä toimenpidettä 19:nnellä vuosisadalla merkitsivät niin ilmeistä nyrkiniskua järjen kasvoille, että ne alussa herättivät jopa oikeaoppisen katolisen kirkonkin piirissä mitä suurinta arvelua. Kun vatikaanin kirkolliskokouksessa 13 p:nä heinäkuuta 1870 ryhdyttiin äänestämään paavien erehtymättömyyttä koskevasta dogmista, selitti vain kolmeneljännestä kirkkoruhtinaista olevansa sen kannalla, nimittäin 451 kaikkiaan 601:stä äänestäjästä; sitäpaitsi pidättäytyivät lukuisat piispat tuosta vaarallisesta äänestyksestä. Mutta pian osottautui, että viisas ja ihmistä tunteva paavi oli laskenut oikeammin kuin arkailevat maltilliset katolilaiset"; sillä herkkäuskoinen ja sivistymätön joukko uskoi arvelematta sokeasti tämänkin mahdottoman dogmin.

Koko paavilaisuuden historia sellaisena jollaiseksi

344

luotettavat lähteet ja tunnetut historialliset asiakirjat vastaansanomattomasti ovat sen osottaneet, osottautuu ennakkoluulottomalle asiantuntijalle tunnottomaksi valheen ja petoksen kutomukseksi, häikäilemättömäksi ehdottomaan hengelliseen herruuteen ja maalliseen valtaan pyrkimiseksi, arkailemattomaksi kaikkien niiden korkeiden siveellisten käskyjen kieltämiseksi, joita todellinen kristinusko opettaa: ihmisrakkauden ja suvaitsevaisuuden, totuudellisuuden ja siveyden, köyhyyden ja kieltäytymisen käskyjen kieltämiseksi. Jos arvostelee paaveja ja roomalaisia kirkkoruhtinaita, joiden piiristä heidät valittiin, käy selville, että enimmät heistä olivat häpeämättömiä veijareita ja pettureita, monet heistä olivat kehnoja rikoksentekijöitä. Mutta nämä kaikille tunnetut historialliset tosiasiat eivät estä miljoonia "sivistyneitä" uskovaisia katolilaisia vielä nykyäänkin uskomasta tämän "pyhän isän" "erehtymättömyyteen" ja tukemasta hänen valtaansa runsailla "pietarin-penneillä"; ne eivät estä protestanttisia ruhtinaita vielä nykyäänkin matkustamasta Roomaan ja osottamasta "pyhälle isälle" (vaarallisimmalle viholliselleen!) kunnioitustaan.

Ensyklika ja syllabus. Noista mainituista kolmesta väkivaltatoimenpiteestä, joilla nykyaikainen paavilaisuus 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla yritti pelastaa ja lujittaa rajatonta valtaansa, on meille mielenkiintoisin joulukuussa 1864 tapahtunut ensyklikan ja syllabuksen julkaiseminen; sillä näissä merkillisissä asiakirjoissa kielletään järjeltä ja tieteeltä yleensä kaikki itsenäinen toiminta ja vaaditaan niitä ehdottomasti alistumaan "ainoan autuaaksitekevän uskon", s. o. "paavin erehtymättömyyden" julistuksen alaisiksi. Se tavaton kiih-

345

tymys, jota tämä kuulumaton julkeus herätti kaikissa sivistyneissä ja riippumattomasti ajattelevissa piireissä, vastasi ensyklikan julkeata sisällystä; mainiosti on niiden sivistyksellisen ja valtiollisen merkityksen osottanut m. m. Daaper "Uskonnon ja tieteen välisten riitojen historiassa " (1875).

Neitsyt Maarian saastuttamaton hedelmöittyminen. Vähemmän vaikuttavalta ja merkityksettömämmältä kuin ensyklika ja paavin erehtymättömyyden oppi näyttää ehkä Maarian saastuttamattoman hedelmöittymisen oppi. Kuitenkin antavat ei vain katoliset papit, vaan myöskin osa oikeaoppisia protestantteja ( esim. Evankelinen allianssi) mitä suurimman merkityksen tälle dogmille. Niinsanottu ”saastuttamattomuus-vala” s. o. valallinen vakuutus uskosta Maarian saastuttamattomaan hedelmöittymiseen, on vielä nykyäänkin miljoonille kristityille pyhänä velvollisuutena. Monet uskovaiset liittävät siihen kahtalaisen käsitteen; he väittävät, että "pyhä henki" on hedelmöittänyt neitsyt Maarian äidin samalla tavoin kuin tämän itsensäkin. Kuitenkin sanotaan saastuttamattoman hedelmöittymisen dogmin alkuaan merkinneen vain sitä, että Maaria itse oli "pyhän hengen " tytär ja senvuoksi vapaa perisynnistä. Vertaileva ja arvosteleva jumaluustiede on hiljattain osottanut, että tämäkään taru, yhtä vähän kuin useimmat muutkaan kristillisen jumalaistaruston kertomukset, ei suinkaan ole alkuperäinen, vaan lainattu vanhemmista itämaisista uskonnoista, varsinkin buddhalaisuudesta. Samallaiset tarut olivat jo useampia vuosisatoja ennen Kristusta yleisiä Intiassa, Persiassa, Vähässä-Aasiassa ja Kreikassa. Jos kuninkaantyttäret tai muut korkeampiin säätyluokkiin kuuluvat neitoset, olematta laillisesti avio-

346

liitossa, joutuivat tulemaan äideiksi, niin selitettiin aviottoman vesan isäksi tavallisesti "jumala" tai "puoli-jumala", tässä tapauksessa tuo salaperäinen "pyhä henki".

Molempien evankelistain, Matteuksen ja Luukkaan, kertomuksen, että myöskin Maarian olisi hedelmöittänyt pyhä henki ja että tämä arvotuksellinen jumala siten olisi Kristuksen todellinen isä, selittävät nykyään useimmat jumaluusoppineet myöhemmin syntyneeksi taruksi, he väittävät, että juutalainen puuseppä Josef oli Jesuksen todellinen isä. Toiset taas selittävät Kristuksen aviottoman syntymän viittaamalla muutamaan apokryfiseen evankeliumiin, johon myöskin Celsus (178 jälk. Kr.) on vedonnut; tämä evankeliumi väittää seuraavaa: I "Josefus Pandera, erääseen kalabresialaiseen, Judeassa oleskelleeseen legionaan kuuluva roomalainen sotapäällikkö vietteli betlehemiläisen Mirjamin, hebrealaisen tytön, ja tuli Jesuksen isäksi”. Tämä kertomus on saavuttanut hyväksymistä varsinkin niiden jumaluusoppineiden piirissä, jotka ovat kieltäneet Kristuksen yliluonnollisen (pyhän hengen aikaansaaman) sikiämisen, mutta halusivat saada hänen isäkseen tunnustetuksi ei juutalaista (kirvesmies Josefia), vaan kreikkalaisen (sotapäällikkö Panderan eli Pantheraksen). Historiallisia todistuksia, jotka saattaisivat vaatia tieteellistä merkitystä, ei ole voitu esittää kummankaan tarun todistamiseksi.

Mielenkiintoinen on muuten se erilainen käsitys ja arvostelu, joihin Europan neljä suurta kristillistä sivistyskansaa ovat tulleet tähän luuloteltuun Mirjamin rakkausromaaniin nähden. Germaanisten rotujen ankarat siveyskäsitteet pakottavat ilman muuta sen hylkäämään;

347

mieluummin uskoo rehellinen saksalainen ja häveliäs brittiläinen sokeasti tuohon mahdottomaan satuun "pyhän hengen” vaikutuksesta tapahtuneesta sikiämisestä. Kuten tunnettua, ei tämä ankara, huolellisesti näytelty hienompien (varsinkin Englannin!) yhteiskuntaluokkien häveliäisyys ensinkään vastaa sikäläisen ylhäisön sukupuolisiveellisyyden todellista tilaa. Paljastukset, joita siinä suhteessa muutamia vuosia sitte teki esim. "Pall Mall Gazette"-lehti, muistuttivat suuresti kertomuksia muinaisen Babylonian ja keisariajan Rooman oloista.

Romaanisistaroduista, jotka nauravat tuota häveliäisyyttä ja arvostelevat sukupuolisuhteita kevytmielisemmin, tuntuu tuo ”Maarian romaani” varsin puoleensavetävältä, ja se erikoinen palvelus, jota juuri Ranskassa ja Italiassa osotetaan "rakkaalle rouvallemme", liittyy usein merkillisen lapsellisesti tuohon rakkaustaruun. Siten on esim. Paul de Regla (toht. Desjardin), joka (1894) on käsitellyt "Jesus Natsarealaista, esitettynä tieteelliseltä, historialliselta ja yhteiskunnalliselta kannalta", pitänyt juuri Kristuksen aviotonta syntymistä seikkana, joka erikoisesti "oikeuttaa hänet siihen pyhimysloisteeseen, mikä hänen ihanaa muotoaan ympäröi"! 

Tämä näistä kolmesta Kristuksen isää koskevasta tarusta käyty riita, joka vielä 19:nnen vuosisadan lopulla kovin kiihotti jumaluusoppineiden mieliä, on nykyään suuresti menettänyt mielenkiintoisuuttaan. Sillä vertailevan uskonnonhistorian hämmästyttävät saavutukset ovat perin juurin järkyttäneet kristillisen jumalaistaruston koko itämaalaista loistorakennusta. Jesuksen Kristuksen puhdas ihannekuva, jonka yleviä piirteitä uskovaiset ovat koonneet itselleen Uudesta Testamentista ei todel-

348

lisena ihmisenä (tai "jumalihmisenä") ole niin täydellisenä milloinkaan elänyt meidän kiertotähdellämme. Alkuperäisen kristinuskon suuri siveellinen arvo, tämän "rakkauden uskonnon” jalostava vaikutus, on kokonaan riippumaton noista jumalaistaruisista dogmeista. Luulotellut ”ilmestykset” sitävastoin, joille nuo tarut rakentuvat, ovat (- samoin kuin kaikki Vanhan ja Uuden Testamentin ihmekertomukset -) puhtaan mielikuvituksen tuotteita; ne ovat sovittamattomassa ristiriidassa meidän nykyaikaisen luonnontuntemuksemme varmimpien tulosten kanssa.

349

Kahdeksastoista luku.

Monistinen uskontom me. Monistisia tutkielmia järjen uskonnon alalta ja sen

sopusoinnusta tieteen kanssa. Toden, hyvän ja kauniin ihanteet.

Useat ja sangen arvossapidetyt nykyajan luonnontutkijat ja filosofit, jotka vakaumukseltaan meidän tapaamme ovat monisteja, pitävät uskontoa yleensä jo suorittuna asiana. He ovat sitä mieltä, että se selvä tieto maailmankehityksestä, mistä meidän on kiittäminen 19:nnen vuosisadan valtavaa tiedollista edistystä, ei vain täysin tyydytä meidän järkemme syyperäisyystarvetta, vaan myöskin meidän mielemme korkeimmat tunnetarpeet. Tämä mielipide on eräässä mielessä oikea, sikäli että, täydellisen selvästi ja johdonmukaisesti käsittäessämme monismin, tosiasiallisesti molemmat käsitteet, uskonto ja tiede, sulavat yhdeksi. Mutta vain harvat ajattelijat voivat päästä tälle korkeimnialle ja puhtaimmalle, Spinozan ja Goethen käsityksen asteelle; päinvastoin jäävät useimmat meidän aikamme valistuneetkin ihmiset siihen vakaumukseen, että uskonto edustaa itsenäistä, tieteestä riippumatonta meidän hengenelämämme alaa, joka ei ole sen vähemmän arvokas ja välttämätön kuin tuo toinenkaan.

350

Jos asetumme tälle katsantokannalle, voimme löytää noiden molempien suurten, näennäisesti toisistaan erilliiän olevien alojen sovituksen siitä käsityksestä, minkä minä 1892 olen esittänyt Altenburgissa pitämässäni esitelmässä: "Monismi uskonnon ja tieteen yhdyssiteenä" (14:s painos 1908). Tämän "luonnontutkijan uskontunnustukseksi" nimittämäni teoksen esipuheessa olen esittänyt sen kahtalaisen tarkotuksen seuraavin sanoin: "Ensinnäkin tahtoisin sen kautta ilmaista sen järjenmukaisen maailmankatsomuksen, minkä yhtenäisen luonnontuntemuksen saavutukset ja johdonmukainen ajattelu ehdottomasti pakottavat meidät omaksumaan; se on melkein kaikkien ennakkoluulottomain ja ajattelevain luonnontutkijain sisimmässä, vaikkakin vain harvoilla on rohkeutta ja tarvetta sitä julkisesti tunnustaa. Toiseksi tahtoisin senkautta solmia yhdyssiteen uskonnon ja tieteen välille ja siten auttaa sovittamaan sitä vastakkaisuutta, mikä tarpeettomasti on vallitsemassa näiden molempien ihmisen korkeimman hengentoiminnan alojen välillä; meidän mielemme siveelliset tarpeet tyydyttää monismi aivan yhtäläisesti kuin se tyydyttää meidän järkemmekin ajatusjohtoisen syyperäisyystarpeen." 

Voimakas vaikutus, mikä tällä minun altenburgilaisella esitelmälläni oli, todistaa, että tällä monistisella uskontunnustuksellani olin ilmaissut en vain monien luonnontutkijain, vaan myöskin lukuisten muitten eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvain miesten ja naisten uskontunnustuksen. Voin pitää tätä odottamatonta menestystä sitä suurempana, kun titon "uskontunnustuksen" alkuaan muodosti vapaa tilapäispuhe, jonka valmistelematta pidin 9 p:nä lokakuuta 1892 Altenburgissa Itä-

351

maisen luonnontutkijainseuran riemujuhlassa. Luonnollisesti seurasi pian myöskin vastavaikutusta toiselta taholta; kimppuuni hyökkäsivät, paitsi paavilaisuuden käsissä olevaa ultramonttaanilaista sanomalehdistöä, taikauskon vannoutunutta puolustajistoa, myöskin evankelisen kristinuskon "vapaamieliset" soturit, jotka väittivät edustavansa sekä tieteellistä totuutta että myöskin valistunutta uskoa. Mutta sittemmin on nykyaikaisen luonnontieteen ja oikeaoppisen kristinuskon välinen suuri riita muodostunut yhä uhkaavammaksi; se on käynyt edelliselle sitä vaarallisemmaksi, kuta mahtavampaa tukea pimeämielisen kristinuskon puolustajat ovat saaneet kasvavalta henkiseltä ja valtiolliselta taantumukselta. Tämä on monissa maissa edistynyt niin pitkälle, että laillisesti taattu ajattelu ja omantunnonvapaus käytännössä on pahasti vaarassa. Itse asiassa on tuo suuri maailmanhistoriallinen henkinen taistelu, jota John Draper mainiosti kuvaa teoksessaan "Uskonnon ja tieteen välisten riitojen historia", käynyt jyrkemmäksi ja merkityksellisemmäksi kuin mitä se milloinkaan ennen on ollut; sitä nimitetään vuodesta 1872 alkaen siitä syystä täydellä syyllä "sivistystaisteluksi"

Sivistystaistelu. Surkeankuulu ensyklika ynnä syllabus, jotka sotaisa paavi Pius IX oli v. 1864 lähettänyt kaikkeen maailmaan, julistivat pääasiassa koko nykyaikaiselle tieteelle sodan; ne vaativat järkeä sokeasti alistumaan "Kristuksen sijaisen erehtymättömyyden" dogmin alaisuuteen. Tämän raa'an, ihmiskunnan korkeimpia saavutuksia vastaan tähdätyn hyökkäyksen tavattomuus ja häikäilemättömyys ravisti useat hitaat ja välinpitämättömätkin mielet totutusta uskonunestaan. Yhdessä sitä seuranneen, paavin erehtymättömyyttä kos-

352

kevan julistuksen (1870) kanssa synnytti ensyklika laajalti kiihtymystä ja tarmokasta puolustautumaan asettumista, mikä oikeutti mitä valoisimpiin toiveisiin. Uudessa Saksan valtakunnassa, joka vuosien 1866 ja 1871 taisteluilla raskaita uhreja antaen oli saavuttanut kansallisen yhteytensä, tuntuivat nämä paavilaisuuden julkeat hyökkäykset varsin raskaina; sillä toiselta puolen Saksa on uskonpuhdistuksen ja nykyaikaisen henkisen vapautuksen synnyinsija; mutta toiselta puolen on sillä ikävä kyllä 20 miljoonassa katolilaisessaan mahtava armeija sotaisia uskovaisia, armeija, jota ei ylipaimentensa käskyjen sokeassa tottelemisessa voita mikään muu sivistyskansa. Kristus sanoi Pietarille: "Kaitse minun lampaitani!" Pietarin tuolin myöhemmät haltijat ovat kääntäneet ”kaitsemisen" ”keritsemiseksi". Paavilaisuuden pyrkimyksistä johtuvat vaarat havaitsi sama terävä valtiomies, joka on ratkaissut Saksan kansallisrikkinäisyyden "valtiollisen arvotuksen" ja valtiotaidollaan johtanut meidät ikävöittyyn kansallisen yhteyden ja vallan päämäärään. Ruhtinas Bismarck alotti 1872 tuon muistettavan, Vatikaanin pakolliseksi tekemän sivistystaistelun jota mainio sivistysministeri Falk "toukokuunlainsäädännöllään" (1873) edisti yhtä viisaasti kuin tarmokkaastikin. Ikävä kyllä täytyi taistelu jo kuutta vuotta myöhemmin jättää sikseen. Vaikka meidän suurin valtiomiehemme oli mainio ihmistuntija ja viisas todellisuuspolitikoitsija, oli hän kuitenkin arvannut kolmen valtavan esteen voiman liian pieneksi: ensinnäkin paavinistuimen voittamattoman oveluuden ja tunnottoman petollisuuden, toiseksi sivistymättömän katolisen kansan vastaavan ajattelemattomuuden ja herkkäuskoisuuden, joihin paavilaisuus turvautui, ja kolmanneksi hitauden voiman, jäykän 

353

kiinnipitämisen olemassa olevasta järjettömyydestä vain siksi että se on olemassa. Niin täytyi sitte jo v. 1878, sitte kun viisaampi paavi Leo XIII oli astunut paavinistuimelle, toistaa vaikea "Kanossaan-käynti". Uudestaan voimistuneen Vatikaanin valta lisääntyi taas valtavasti, toiselta puolen sen ankeriaisliukkaan jesuiittapolitiikan tunnottomien vehkeilyjen ja kiemurteluiden avulla, toiselta puolen Saksan valtiopäivien väärän kirkollisen politiikan ja Saksan kansan merkillisen valtiollisen kyvyttömyyden vuoksi. Niin täytyi meidän sitte 19:nnen vuosisadan lopulla nähdä sellainen häpeällinen näky,

että katolinen keskusta Saksan valtiopäivillä näytteli määräävää osaa, ja että nöyryytetyn isänmaamme kohtaloja ohjasi paavilainen puolue, joka lukumäärältään ei ole kolmattakaan osaa koko väestöstä.

Kun saksalainen sivistystaistelu v. 1872 alkoi, tervehtivät kaikki vapaasti ajattelevat miehet täydellä syyllä sitä uskonpuhdistuksen valtiollisena uudistumisena, tarmokkaana yrityksenä vapauttaa nykyaikainen sivistys paavilaisuuden henkisen tyrannivallan ikeen alaisuudesta; koko vapaamielinen sanomalehdistö juhli Bismarckia ”valtiollisena Lutherina" I valtavana sankarina, joka olisi johtava ei vain Saksan kansalliseen yhteyteen, vaan myöskin sen henkiseen vapautukseen. Kymmentä vuotta myöhemmin, sitte kun paavilaisuus oli voittanut, väitti sama "vapaamielinen sanomalehdistö" vastakkaista ja selitti sivistystaistelun suureksi virheeksi; ja samaa tekee se vielä nykyäänkin. Tämä tosiasia osottaa vain, miten lyhyt muisti on meidän sanomalehdenkirjottajillamme, miten puutteellisia heidän historialliset tietonsa ja miten epätäydellinen heidän filosofinen sivistyksensä. Niinsanottu "valtion ja kirkon välinen rauhanliitto" on joka

354

tapauksessa vain aselepo, Nykyaikaisen paavilaisuuden uskollisena itsevaltaisille; jo 1600 vuotta noudattamilleen periaatteille täytyy ja se tahtookin pyrkiä pysymään herkkäuskoisten sielujen rajattornana valtiaana, sen täytyy vaatia sivistysvaltion ehdotonta alistumista, sivistysvaltion, joka sellaisenaan esiintyy järjen ja tieteen oikeuksien puolustajana. Todellinen rauha voi palata vasta sitten, kun toinen taistelijoista makaa voitettuna maassa. Joko voittaa "ainoa autuaaksitekevä kirkko" ja silloin lakkaa "vapaa tiede ja vapaa oppi" yleensä; silloin muutetaan meidän yliopistomille paavilaisiksi ylioppilaskodeiksi, oppikoulumme luostarikouluiksi, tai voittaa nykyaikainen järkivaltio, ja silloin ovat 20:nnellä vuosisadalla inhimillinen sivistys, vapaus ja hyvinvointi kehittyvät edelleen vielä paljon suuremmassa määrässä kuin 19:nnellä vuosisadalla on ollut asianlaita. (Vert. tähän seikkaan nähden Eduard Hartmannin teosta "Kristinuskon itsehajaantumus.", ilm, 1874).

Juuri näiden korkeiden päämäärien saavuttamiseksi näyttää mitä tärkeimillältä, että nykyaikainen luonnontiede sekä musertaa taikauskon kuvitelmat ja korjaa pois niiden siivottoman muran, että myöskin rakentaa vapaaksi tulleelle paikalle uuden asuillakelpoisen rakennuksen inhimilliselle mielelle, järjen palatsin, jossa me uuden monistisen maailmankatsoilluksellisille avuin voimme hartaasti kunnioittaa 19:nnen vuosisadan kolmiyhteyttä, toden, hyvän ja kauniin kolmiyhteyttä. Tehdäksemme näiden jumalaisten ihanteiden palveluksen helposti käsitettäväksi, näyttää meistä ennen kaikkea välttämättömältä suorittaa välimme kristinuskon vallitsevain uskontomuotojen kanssa ja tarkastaa muutoksia,

355

mihin on pyrittävä kun nämä kristinuskon muodot vaihdetaan noihin nykyaikaisiin. Sillä kristinuskolla on (alkuperäisessä, puhtaassa muodossaan) kaikista erhetyksistään ja puutteistaan huolimatta niin suuri siveellinen arvo; se on puolentoista vuosituhannen varrella liittynyt niin läheisesti meidän tärkeimpiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin laitoksiimme, että meidän on, uutta monistista uskontoamme perustaessamme, mahdollisimmassa määrin liitettävä uusi jo olemassaoleviin käsityksiin. Emme tahdo mitään uskonnollisen hengenelämän väkinäistä kumousta vaan sen järkevää uudistusta. 

I.Totuuden ihanne. Olemme edellisistä (varsinkin ensimäiseen ja kolmanteen teoksen osaan sisältyneistä) tutkielmista tulleet vakuutetuiksi siitä, että puhdas totuus on löydettävissä vain luonnontuntemuksen temppelistä, ja että ainoina oikeina, siihen todella johtavina teinä ovat arvosteleva "havainto ja mietiskely", kokemuksellinen tosiasiain tutkiminen ja järjellinen niissä vaikuttavien syiden tunteminen. Siten saavutamme puhtaan järjen avulla todellisen tieteen tuntemuksen, sivistyneen ihmiskunnan kalleimman aarteen. Sitävastoin on meidän tärkeistä, 16:nnessa luvussa esittämistämme syistä kiellettävä kaikellaisen niinsanotun "ilmestyksen" mahdollisuus, hylättävä kaikki nuo uskonkuvitelmat, jotka väittävät yliluonnollista tietä tultavan sellaisten totuuksien tuntemiseen, joiden keksimiseen meidän järkemme ei riitä. Kun nyt koko juutalaiskristillisen uskonnon, samoin kuin islamilaisenkin, uskontorakenne perustuu sellaisille luulotelluille ilmestyksille, kun edelleen nämä mystilliset mielikuvituksen tuotteet ovat suoranaisessa ristiriidassa selvän kokemusperäisen luonnontuntemuk-

356

sen kanssa, niin on varmaa, että totuuden voimme löytää vain oikean tieteen järjellisellä tutkimuksella, mutta emme mystillisen uskon mielikuvittelujen tietä.

Totuudenjumalatar asuu luonnon temppelissä, viheriöitsevässä metsässä, sinisellä merellä, lumipeitteisillä vuorenhuipuilla, mutta ei luostarien ummehtuneissa saleissa, paavilaisten ylioppilaskotien ahtaissa vankiloissa eikä pyhänhajuntuoksuisissa kristillisissä kirkoissa. Tiet, joita käyden voimme lähestyä tätä totuuden ja tiedon ihanaa jumalatarta, ovat luonnon ja sen lakien rakkaudellinen tutkimus, äärettömän suuren tähtitaivaan tutkiminen kaukoputken avulla, äärettömän pienen solumaailman tarkasteleminen mikroskoopin avulla; mutta häntä ei saavuteta mielettömillä hartaudenharjotuksilla eikä ajatuksettomilla rukouksilla, ei aneitten ja pietarinpennien uhreilla. Totuuden jumalatar lahjottaa meille kalleina antiminaan tiedon puun ihania hedelmiä ja arvaamattoman kallisarvoisen selvän yhtenäisen maailmankatsomuksen, mutta hän ei anna sellaisia lahjoja kuin usko yliluonnollisiin "ihmeisiin" ja "iankaikkisen elämän" harhakuvat ovat.

I.Hyveen Ihanne. Toisin kuin totuuden ihanteen, on hyveen jumalallisen ihanteen laita. Sensijaan että totuudentuntemiseen nähden kirkon ilmestys on kokonaan arvoton ja neuvoa on kysyttävä vain luonnon tutkimiselta, on sitävastoin hyvän käsite, jota me nimitämme hyveeksi, meidän monistisessa uskonnossamme suurimmaksi osaksi sama kuin kristillinen hyve; luonnollisesti koskee tämä vain alkuperäistä kolmen ensimmäisen vuosisadan puhdasta kristillisyyttä sellaisena kuin sen siveysopit esitetään evankeliumeissa ja Paavalin kirjeissä; -mutta ei koske tuon puhtaan opin

357

paavilaista irvikuvaa, joka kautta kahdentoista vuosisadan vallitsi eurooppalaista sivistystä sen tavattomaksi vahingoksi. Kristillisen siveysopin parhaimpana osana, josta me pidämme kiinni, ovat rakkauden ja suvaitsevaisuuden, säälin ja avun inhimilliset käskyt. Nämä jalot käskyt, jotka on koottu "kristilliseksi siveydeksi" (sanan parhaassa merkityksessä!), kuitenkaan eivät ole mitään uusia kristinuskon keksintöjä, vaan on ne lainattu siihen vanhemmista uskonnon muodoista. Itse asiassa on "kultainen saantö”, joka sisältää nämä käskyt yhtenä lauseena, satoja vuosia vanhempi kuin kristinusko. Mutta käytännöllisessä elämässä ovat jumalankieltäjät ja pakanat huolellisesti noudattaneet tätä luonnollista siveyslakia, kun sensijaan hurskaat, uskovaiset kristityt ovat sen unohtaneet. Myöskin teki kristillinen siveysoppi suuren erehdyksen siinä, että se yksipuolisesti terotti altruismin (lähimäisenrakkauden) käskyä, egoismin (itsekkyyden) käskyn sitävastoin hylkäsi. Meidän monistinen siveysoppimme antaa kummallekin saman arvon ja pitää täydellisenä hyveenä lähimäisenrakkauden ja itsekkyyden oikeata tasapainoa. (Vert. 19:nnen luvun kohtaa "Siveellinen peruslaki").

III.Kauneuden ihanne. Monessa suhteessa joutuu meidän monismimme kristinuskon kanssa ristiriitaan kauneuden alalla. Alkuperäinen, puhdas kristinusko saarnasi maallisen elämän arvottomuutta ja piti sitä pelkkänä valmistuksena iankaikkista "tulevaista elämää” varten. Siitä seuraa välittömästi, että millään sillä, mitä inhimillinen elämä "tässä maailmassa” tarjoo, kaikella taiteessa ja tieteessä, yleisessä ja yksityisessä elämässä ilmenevällä hyvällä, ei ole mitään arvoa. Todellisen kristityn tulee olla niistä välittämättä ja aja-

358

tella vain itsensä valmistamista tulevaiseen elämään. Luonnon halveksiminen, oleminen välittämättä kaikista luonnon tarjoamista loppumattomista haufinnoista, kaikenlaatuisen kaunotaiteen vierominen ovat oikeita kristityn velvollisuuksia; ne tulisivat parhaiten täytettyä, jos ihminen eroisi lähimmäisistään, kurittaisi ruumistansa ia luostareissa ja erakkomajoissa yksinomaan puuhailisi "jumalan palveluksen" harjottamisessa. Nyt opettaa tosin sivistyshistoria, että tällä itsensäkidutuksen kristillisellä siveysopilla, joka on pilkaksi kaikelle luonnolle, luonnollisesti oli aivan vastakkaiset tulokset. Luostareista, siveyden ja kurin tyyssijoista, tuli pian mitä hurjimpien irstailujen pesiä. "Kauniin” palvelus, jota niissä harjotettiin, oli saarnatun "maailmanvieromisen" kanssa mitä räikeimmässä ristiriidassa. Sama koskee sitä ylellisyyttä ja loistoa, millä pian kehittyi korkeamman katolisen papiston siveettömässä yksityiselämässä ja kristillisten kirkkoien ja luostarien taiteellisessa koristelussa.

Kristillinen taide. Tässä väitettänee vastaan, että meidän mielipiteemme kumoo kristillisen taiteen kauneusrunsaus, joka varsinkin keskiajan kukoistusajalla loi niin unohtumattomia teoksia. Komeat goottilaisei tuomiokirkot ja bysanttilaiset basilikot, sadat kauniit kappelit, tuhannet kristillisten pyhien ia marttyyrien marmoripatsaat, miljoonat kauniit pyhienkuvat, syvätunteelliset Kristuksen ja jumal-äidin esitykset -ne todistavat kaikki sellaista kaunotaiteiden kehitystä keskiajalla, että se jää laatuaan ainokaiseksi. Kaikki nämä ihanat kuvaamataiteen, samoinkuin runouden muistomerkit säilyttävät korkean kauneusarvonsa, arvostelimmepa niissä ilmenevää "totuuden ja runoilun" sekotusta miten 

359

tahansa. Mutta mitä tekemistä on sillä kaikella puhtaan kristinopin kanssa tuon kieltäymyksen uskonnon kanssa, joka kehotti luopumaan kaikesta maallisesta loistosta, haikesta aineellisesta kauneudesta ja taiteesta, joka halveksi perhe-elämää ja rakkautta naiseen, joka saarnasi vain huolehtimista "iankaikkisen elämän" katoamattomista hyvyyksistä? "Kristillisen taiteen" käsite sellaisenaan on oikeastaan sisäisesti ristiriitainen. Rikkailla kirkkoruhtinailla, jotka siitä huolehtivat, oli aivan toisia tarkotusperiä, ja he saavuttivatkin ne täydellisesti. Senkautta että he keskiajalla ohjasivat ihmishengen koko harrastuksen ja pyrkimyksen kohdistumaan kristilliseen kirkkoon ja sen ominaiseen taiteeseen, vierottivat he sen luonnosta ja siihen salattujen aarteiden tuntemuksesta, joka olisi johtanut itsenäiseen tieteeseen. Mutta sitäpaitsi muistutti kaikkialle joukottain asetettujen pyhienkuvien ja "pyhien kertomusten" tapauksia esittävien kuvien jokapäiväinen näkeminen uskovaista kristittyä joka hetki siitä runsaasta taru-aarteesta, minkä kirkon mielikuvitus on koonnut; Sen tarut esitettiin tosina kertomuksina, ihmehistoriat todellisina tapauksina, ja uskottiin sellaisiksi. Epäilemättä on kristillisellä taiteella tässä suhteessa ollut tavaton vaikutus yleiseen sivistykseen ja varsinkin uskon vakiinnuttamiseen, vaikutus, joka on havaittavana koko sivistysmaailmassa aina nykypäivään asti. 

Monistinen taide. Mitä jyrkimmästi vastakkainen tälle vallitsevalle kristilliselle taiteelle on se uusi kuvaamataiteen muoto, joka vasta 19:nnellä vuosisadalla kehittyi luonnontieteiden yhteydessä. Maailmantuntemuksemme tavaton laajeneminen, lukemattomien kauniiden elämänmuotojen keksiminen, mistä meidän on sitä kiit-

360

täminen, on meidän aikanamme herättänyt aivan toisen kauneusaistin ja antanut samalla kuvaamataiteelle uuden suunnan. Lukuisat tieteelliset matkat ja suuret tutkimusretket tuntemattomien maiden ja merien tutkimiseksi toivat jo 18:nnella, mutta ovat 19:nnellä vuosisadalla vielä enemmän tuoneet ilmoille aavistamattoman määrän tuntemattomia elimellisiä muotoja. Uusien eläin- ja kasvilajien lukumäärä kasvoi pian äärettömiin, ja niissä (varsinkin aikaisemmin huomaamatta jääneissä alemmissa ryhmissä) oli tuhansia kauniita ja mielenkiintoisia muotoja, aivan uusia aikeita taidemaalareille ja kuvanveistäjille, rakennustaiteelle ja taideteollisuudelle. Uuden maailman tässä suhteessa avasi laajentunut mikroskooppinen tutkimus 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla ja varsinkin tarumaisten syvänmeren-asukkaiden keksiminen, mikä onnistui vasta kuuluisalle Challenger-retkikunnalle (1872-76). Tuhannet sirot sädejalkaiset ja talamoforit, komeat meduusat ja korallit, kummalliset nilviäiset ja ravut tutustuttivat meidät äkkiä aavistamattoman runsaaseen määrään siihen asti salattuja muotoja, joiden erikoinen kauneus ja moninaisuus suuresti voittaa kaikki inhimillisen mielikuvituksen luomat taidetuotteet. Yksin jo Challenger-retkikunnan töitten perusteella julaistuissa viidessäkymmenessä suuressa nidoksessa on 3,000 tauluun kuvattuna joukko sellaisia kauniita muotoja; mutta myöskin monissa muissa suurissa loistoteoksissa, jotka sisältyvät viime vuosikymmenien mahtavasti kasvaneeseen eläintieteelliseen ja kasviopilliseen kirjallisuuteen, on esitettynä miljoonia ihastuttavia muotoja. Olen koettanut, julkaisemalla teokseni "Luonnon taidemuotoja", tehdä laajemmille piireille mahdolliseksi tutustua valikoimaan sellaisia kauniita ja ihastuttavia muotoja.

361

(100 taulua 10:ssä vihossa, ilmestynyt Leipzigissä 1899-1903). Mutta ei tarvitse laajoja matkoja eikä kalleita teoksia, tehdäkseen jokaiselle mahdolliseksi tutustua tämän maailman ihanuuksiin. Päinvastoin tarvitsee sitä varten vain avata silmänsä ja totuttaa aistinsa. Kaikkialla tarjoo ihmistä ympäröivä luonto havaittavaksi ylen runsaan määrän kaikenlaatuisia kauniita ja mielenkiintoisia esineitä. Jokaisessa sammalessa ja ruohikossa, jokaisessa kuoriaisessa ja perhosessa huomaamme tarkemmin tutkiessamme kauneutta, mikä ihmiseltä tavallisesti jää aivan huomaamatta. Jos lisäksi tarkastamme niitä heikosti suurentavalla suurennuslasilla, tai, mikä vielä parempi, jos käytämme hyvän mikroskoopin voimakkaampaa suurennusta, keksimme kaikkialla elimellisessä luonnossa uuden maailman, täynnä loppumattomia ihastuksen aiheita.

Mutta ei vain luonnon pienten ja pieninten tarkasteluun, vaan myöskin suurten ja suurinten tarkasteluun nähden on vasta 19:s vuosisata avannut meidän silmämme. Vielä sen alussa oli se mielipide vallalla, että korkeiden vuoristojen luonto tosin oli suuremmoinen, mutta kammottava, meri tosin mahtava, mutta pelottava. Nyt, sen lopulla, ovat enimmät valistuneet ihmiset - ja varsinkin suurkaupunkien asukkaat -onnellisia, jos he joka vuosi voivat viettää pari viikkoa nauttien Alppien kauneudesta ja jäätiköiden kristallikomeudesta; tai jos voivat iloita sinisen meren majesteetillisuudesta, sen rannikkojen ihastuttavista maisemista. Kaikki nämä jaloimman luonnonnautinnon lähteet ovat kaikessa ihanuudessaan käyneet meille avoimiksi ja ymmärrettäviksi vasta hiljattain, ja hämmästyttävästi kehittynyt liikenteen

362

helppous ja nopeus ovat hankkineet varattomillekin mahdollisuuksia niistä nauttimiseen. Kaikki tämä kauneudelliseen luonnonnautintoon -ja samalla tieteelliseen luonnonymmärtämykseen -nähden tapahtunut edistys merkitsevät yhtä suurta korkeamman hengenkehityksen ja samalla meidän monistisen uskontomme edistystä.

Maisemamaalaus ja kuvateokset. Se vastakohtaisuus, jossa meidän luontoa harrastava vuosisatamme on sen edelliseen, ihmiseen harrastuksensa keskittäneeseen vuosisataan, ilmenee erikoisen selvästi mitä moninaisinten luonnonesineiden kuvien arvostamiseen ja leviämiseen nähden. Nykyään on kehittynyt mitä eloisin harrastus niiden kuvalliseen esittämiseen; edellisille ajoille sellainen oli tuntematonta; kehitystä tässä suhteessa helpottavat tekotapojen ja liikenteen hämmästyttävät edistykset, jotka tekevät mahdolliseksi tuollaisen harrastuksen yleisen leviämisen mitä laajimpiin piireihin. Lukuisat kuvitetut aikakauslehdet levittävät yleisen sivistyksen ohella samalla kykyä ymmärtää luonnon ääretöntä kauneutta kaikilla aloilla. Varsinkin on maisemamaalaus tässä suhteessa saavuttanut ennen aavistamattoman merkityksen. Jo 19:nnen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla oli muuan meidän suurimpia jamonipuoJisimpia luonnontutkij'oitamme, Aleksander von Humboldt, viitannut siihen, että maisemamaaJauksen kehitys ei vain olisi "kehotuskeinona Juonnontutkimiseen" ja maantieteellisenä havaintovälineenä merkitykseltään tärkeä, vaan että sen merkitys jalona sivistysvälineenä olisi muissakin suhteissa arvioitava suureksi. Sittemmin on tuota merkitystä alettu vielä paremmin käsittämään. Jokaisen koulun tehtävänä tulisi olla johtaa lapset jo aikaisin

363

nauttimaan maisemista ja opettaa heille mitä kiitollisin taito piirustamalla ja vesivärlmaalauksella kiinnittämään niiden piirteet mieleensä. 

Nykyaikainen luonnonnautinto. Se ääretön runsaus kaunista ja ylevää, mikä luonnossa on, tarjoo jokaiselle ihmiselle, jolla on avoimet silmät ja kauneusaistia, ehtymättömän rullsaasti mitä ihanimpia antimia. Mutta niin arvokas ja onriellistuttava kuin kunkin sellaisen eri antimen välitön nauttiminen on, niin lisääntyy sen arvo vielä suuresti, kun oppii tuntemaan niiden merkityksen ja niiden suhteen muuhun luontoon. Kun Aleksander von Humboldt (1845) suuremmoisessa "Kosmos"-teoksessaan julkaisi "aineellisen maailman kuvauksen luonnokseni”, kun hänen mallikelpoisessa teoksessaan "Ansichten der Natur" ("Luonnon näköaloja") mitä onnellisimmalla tavalla yhdisti tieteellisen ja kauneudellisen luonnonymmärtämyksen, on hän täydellä syyllä huomauttanut, miten läheisesti jalostunut luonnonnautinto riippuu "maailmanlakien tieteellisestä tuntemisesta" ja miten molemmat yhdessä auttavat ihmisolentoa kohoamaan korkeammalle täydellisentymisen asteelle. Hämmästyvä ihmettely, jota tuntien me tarkastamme tähtitaivasta tai vesipisaran mikroskooppista elämää, kunnioitus, jota tuntien me tutkimme tarmon ihmeellistä vaikutusta liikkeellä olevassa aineessa, hartaus, jota meissä herättää kaikkikäsittävän substanssilain vaikutus luonnossa, kaikki ne ovat meidän mielen-elämämme osia, jotka kuuluvat "luonnollisen uskonnon" käsitteen piiriin.

Tämä elämä ja tulevainen elämä. Ylläviitattu nykyaikana tapahtunut edistys toden tuntemisessa ja kauniin nauttimisessa ovat yhtäläisesti toiselta puolen

364

meidän monistisen uskontom me arvokkaana sisällyksenä, kuin ne toiselta puolen ovat vihamielisen vastakkaisia kristinuskolle. Sillä ihminen elää tämän nykyajan kehityksen vaikutuksen alaisena tunnetussa "tässä elämässä”, mutta kristinuskovaisena hän elää tuntemattomassa "tulevaisessa elämässä”. Monismi opettaa, että me olemme kuolevaisia maan lapsia, jotka yhden tai kaksi, korkeintaan kolme "ihmisikää" saamme "tässä elämässa" nauttia kiertotähtemme ihanuuksia, katsella sen kauneuden ehtymätöntä runsautta ja oppia tuntemaan sen luonnonvoimien ihmeellistä leikkiä. Kristinusko sitävastoin opettaa, että tämä maa on kurja murheenlaakso, jossa meidän tarvitsee vain lyhyen ajan kiduttaa itseämme, sitte "tulevaisessa elämässä" nauttiaksemme iankaikkisen elämän täyttä onnea. Missä tätä "tulevaista elämää" eletään, ja minkälaista tämä iankaikkisen elämän ihanuus oikeastaan on oleva, sitä ei mikään "ilmestys" vielä ole meille ilmottanut. Niin kauan kuin ihminen piti "taivasta" sinisenä telttana, joka oli pingotettu levynmuotoisen maan yli ja jota valaisee muutamien tuhansien tähtien vilkkuileva lampunvalo, voi inhimillinen mieli kuvitella etta taivaansalissa tuon teltan yläpuolella kyllakin Olympon jumalat pitävät kekkereitään ja valhallalaiset pöytäiloaan. Mutta nyt on kaikille näillä jumaluuksille ja heidän pöytävierainaan oleville "kuolemattomille sieluille" tullut ilmeinen asuntopula." Taivaankuva ja maailmankäsitys", sellaisina kuin Troels Lund (suomeksikin ilmestyneessä teoksessaan "Elämänvalaistus") syvällisessä yhteydessään on ne historiallisesti esittänyt, ovat nykyaikaisen maailmantieteen ihailtavien edistysten kautta täydellisesti muuttuneet. Me tiedämme nykyään tähtifysiikan opettamina, että ääretön

365

maailmanavaruus on täynnä eetteriä, ja että miljoonat taivaankappaleet, ikuisten kovien luonnonlakien eteenpäinkiidättäminä, kiertävät siellä hetkeäkään lepäämättä, kaikki ollen ikuisesti vaihtelevan suuren "syntymisen ia häviämisen" vuorottelun alaisina. 

Monistiset kirkot. Hartauspaikkoja, joissa ihminen tyydyttää uskonnollista tarvettaan ia kunnioittaa palveluksensa esineitä, pitää hän pyhinä "kirkkoinaan". Buddhalaisen Aasian pagodien, klassillisen vanhanaian kreikkalaisten temppelien, Palestiinan synagogien, Egyptin moskeoiden, etelä-Euroopan katolisten ja pohjois-Euroopan evankelisten tuomiokirkkojen -kaikkien näiden ”herranhuoneiden" tehtävänä pitäisi olla kohottaa ihmistä yli tosioloisen jokapäiväisen elämän kurjuuden ja ikävyyden; niiden pitäisi siirtää hänet korkeamman ihanteellisen maailman pyhyyteen ia runollisuuteen. Ne täyttävät tätä tarkotusta usein tuhansin eri muodoin, vastaten erilaisia sivistysmuotoja ia olosuhteita. Nykyaikainen ihminen, jolla on "tiedettä ia taidetta" -ja samalla myöskin uskontoa -ei hartautensa herättämiseksi tarvitse mitään erikoista kirkkoa, ei mitään ahdasta, sulettua huonetta. Sillä kaikkialla vapaassa luonnossa, missä hän suuntaa katseensa ääretöntä maailmankaikkeutta tai iotakin sen osaa tarkastamaan, kaikkialla havaitsee hän tosin ankaran "olemisen taistelun", mutta sen ohella myöskin "toden, hyvän ja kauniin" vallitsemassa; hän on "kirkossaan” kaikkialla ihanassa luonnossa itsessään.

366

Yhdeksästoista luku.

Monistinen siveysoppimme. Itsekkyyden ja lähimäisenrakkauden tasapaino.

Niiden yhtäläinen oikeutus. Kristillisen siveyden vikoja. Valtio, koulu ja kirkko.

Käytännöllinen elämä asettaa ihmiselle joukon aivan määrättyjä siveellisiä vaatimuksia, jotka vain silloin voidaan oikein täyttää, kun ne ovat täydessä sopusoinnussa hänen järkevän maai]mankatsomuksensa kanssa. Tämän meidän monistisen filosofiamme periaatteen mukaisesti täytyy koko meidän siveysoppimme olla järkevässä yhdyssuhteessa sen yhtenäisen maailmankatsomuksen kanssa, jonka me edistyneen luonnonlakien tuntemuksemme kautta olemme saavuttaneet. Samoin kuin koko tavaton maailmankaikkeus meidän monismimme valossa on yksi ainoa suuri kokonaisuus, niin muodostaa myöskin ihmisen henkinen ja siyeellinen elämä vain osan tätä "maailmankaikkeutta", ja niin voi sen luonnonmukainen järjestyskin olla vain yhtenäinen. Ei ole kahta erilaista, toisistaan erillään olevaa maailmaa, ruumiillista eli aineellista ja siveellistä eli aineetonta maailmaa.

Aivan päinvastaista mieltä ovat enimmät filosofit ja jumaluusoppineet vielä nykyään; he väittävät Immanuel

367

Kantin tavoin, että siveyden maailma on kokonaan riippumaton aineen maailmasta ja noudattaa aivan erilaisia lakeja; siten olisi myöskin ihmisen siveellinen tajunta, siveellisen elämän perusteena, aivan riippumaton tieteellisestä maailmantuntemuksesta ja päinvastoin rakentuisi uskonnolliselle uskolle. Siveellisen maailman seikkojen tietäminen tapahtuisi senmukaan uskovaisen käytännöllisen järjen välityksellä, luonnon eli aineellisen maailman tietäminen sitävastoin puhtaan eli tieteisopillisen järjen välityksellä. Tämä Kantin filosofian ilmeinen ja tajuliinen dualismi oli sen suurin ja pahin virhe, se on saanut tavattoman paljon sekavuutta aikaan, ja sillä on mahtava vaikutus vielä nykyäänkin. Ensin oli arvosteleva Kant suuremmoisessa ja ihailtavassa "puhtaan järjen arvostelussaan" valaisevasti osottanut, että nuo metafysiikan kolme suurta keskusdogmia, persoonallinen jumala, vapaa tahto ja kuolematon sielu, ovat ja tulevat aina olemaan aivan kaikkea järkeen käypää perustetta vailla. Mutta myöhemmin rakensi dogmaattinen Kant käytännöllisen järjen loistavan aatteellisen ilmalinnan, johon laitettiin kolme mahtavaa kirkonlaivaa noiden kolmen mystillisen jumaluuden asuinsijoiksi. Kun heidät ensin oli pääovesta järjellisen tiedon avulla viety ulos, palasivat ne nyt takaovesta järjenvastaisen uskon avulla taasen takaisin.

Vaikka nyt tuo Kantin kummankin järjen ilmeinen vastakkaisuus, puhtaan ja käytännöllisen järjen periaatteeliinen vastakohtaisuus, tunnettiin ja tuoliainen käsitys osotettiin vääräksi jo 19:nnen vuosisadan alussa, jäi se kuitenkin nykypäiviin asti laajojssa piireissä vallitsevaksi. Uuskantilaisten nykyaikainen koulu saarnaa vielä nykyään "palaamista Kantiin" mitä innokkaimmin

368

juuri tämän mielivaltaisen dualismin vuoksi, ja taisteleva kirkko tukee heitä heidän pyrkimyksissään mitä lämpimimmin, koska sen oma mystillinen usko niin mainiosti sopii noihin käsityksiin. Tuntuvan häviön tuotti niille vasta nykyaikainen luonnontiede 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla; käytännöllisen järjen opin edellytykset osottautuivat silloin kokonaan paikkansapitämättömiksi. Maailmansyntyoppi ja biologia, jotka rakentavat substanssilaille, eivät enää tarvitse "persoonallista jumalaa"; vertaileva ja kehitysopillinen sielutiede osottivat, että "kuolematonta sielua" ei voi olla olemassa, ja elontoimintaoppi todisti, että "vapaan tahdon" otaksuminen perustuu erehdykseen. Kehitysoppi vihdoin osotti, että epäelimellisen maailman ”ikuiset kovat luonnonlait" ovat voimassa myöskin elimistöjen ja siveyden maailmassa.

Mutta meidän nykyaikaisella luonnontuntemuksellamme ei ole vain kielteistä merkitystä käytännölliselle filosofialle ja siveysopille, se ei ole vain musertanut Kantin dualismin, vaan se on vaikuttanut myöntöperäiseenkin suuntaan asettamalla sen tilalle monismin siveyden uuden rakennuksen. Se osottaa, että ihmisen velvollisuudentunto ei riipu mistään ihmiseen istutetusta ”ehdottomasta siveyskäskystä”, vaan perustuu kaikissa yhteiskunnittain elävissä korkeammissa eläimissä tavattavien yhteiskunnallisten vaistojen tosioloiselle pohjalle. Monismi pitää siveyden korkeimpana päämääränä terveen sopusoinnun aikaansaamista itsekkyyden ja lähimmäisenrakkauden välille. Ennen kaikkea on meidän kiittäminen suurta englantilaista filosofia Herbert Spenceriä tämän monistisen siveysopin perustelemisesta.

Itsekkyys ja lähimmäisenrakkaus. Ihminen kuuluu

369

yhteiskunnallisiin eläimiin ja hänellä on senvuoksi, kuten kaikilla yhteiskunnallisilla eläimillä, kahdenlaatuisia erilaisia velvollisuuksia, ensinnäkin velvollisuuksia omaa itseään ja toiseksi velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, johon hän kuuluu. Edelliset ovat itsekkyyden (egoismin), jälkimäiset lähimmäisenrakkauden (altruismin) käskyjä. Molemmanlaatuiset käskyt ovat yhtä oikeutettuja, yhtä luonnollisia ja yhtä välttämättömiä. Jos ihminen tahtoo elää ja menestyä järjestyneessä yhteiskunnassa, niin ei hän saa tavotella vain omaa onneaan, vaan tulee hänen pyrkiä myöskin sen yhteiskunnan onneen, mihin hän kuuluu, ja niiden "lähimäistensä" onneen, jotka tämän yhteiskunnallisen kokonaisuuden muodostavat. Hänen täytyy tietää, että heidän menestymisensä merkitsee hänen menestymistään ja heidän kärsimyksensä hänen kärsimystään. Nämä yhteiskunnalliset peruslait ovat niin yksinkertaisia ja niin luonnollisen välttämättömiä, että on vaikea käsittää, miten niitä teoreettisesti ja käytännöllisesti voidaan vastustaa; ja kuitenkin tapahtuu niin vielä nykyäänkin, kuten on vuosituhansia tapahtunut. 

Itsekkyyden ja lähimäisenrakkauden tasapaino. Näiden molempien luonnonvaistojen yhtäläinen oikeutus, itsekkyyden ja lähimäisenrakkauden samanarvoisuus, on meidän siveyskäsityksemme tärkein perusperiaate. Kaiken järkevän siveysopin korkein päämäärä on siten sangen yksinkertainen, "itsekkyyden ja ltthimttisenrakkauden vttlisen luonnollisen tasapainotilan " aikaansaaminen. Kultainen siveyslaki sanoo: "Se, mitä tahdot ihmisten sinulle tekevän, se tee sinäkin heille". Tästä kristinuskon korkeimmasta käskystä seuraa itsestään, että meillä on yhtä pyhiä velvollisuuksia itseämme koh-

370

taan kuin lähimäisiämmekin kohtaan. Olen esittänyt käsitykseni tästä perusperiaatteesta jo v. 1892 teoksessani "Monismi" ja silloin terottanut varsinkin kolmea tärkeätä seikkaa: I. Molemmat kilpailevat vietit ovat luonnonlakeja, jotka ovat perheen ja yhteiskunnan säilyttämiseksi yhtä tärkeitä ja yhtä välttämättömiä; itsekkyys tekee mahdolliseksi yksilön itsesäilytyksen, lähimäisenrakkaus sen suvun ja lajin säilymisen, joka muodostuu katoavaisten yksilöiden sarjasta. II. Yhteiskunnalliset velvollisuudet, jotka yhteiskuntamuodostuma asettaa yhteiskunnaksi yhtyneille ihmisille, ja joiden kautta yhteiskunta säilyyolemassa, ovat vain niiden vhteiskunnallisten vaistojen korkeampia kehitysmuotoja, joita havaitsemme kaikissa korkeammissa yhteiskunnittain elävissä eläimissä. III. Sivistysihmisellä on kaikki siveysoppi, sekä teoreettinen että käytännöllinen, "ohjetieteenä" riippuvainen maailmankatsomuksesta ja samalla myöskin uskonnosta. 

Siveellinen peruslaki. (Kultainen siveyslaki). Meidän siveellisen perusperiaatteemme tunnustamisesta johtuu suoranaisesti sen korkein laki, tuo siveyskäsky, jota usein on sanottu kultaiseksi siveyslaiksi eli lyhyesti "kultaiseksi säännöksi". Kristus lausui sen tuona usein toistamanaan yksinkertaisena lauseena: "Sinun tulee rakastaa lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!" Tähän tärkeimpään ja korkeimpaan lakiin nähden on meidän monistinen siveysoppimme täydellisesti sopusoinnussa kristillisen kanssa. Meidän on vaan heti lisättävä se historiallinen tosiasia, että tämän korkeimman peruslain esittäminen ei ole Kristuksen ansiota, kuten useimmat jumaluusoppineet väittävät ja heidän arvostelukyvyttömät uskovaisensa ajattelematta otaksuvat. Päinvastoin on

371

tämä kultainen sääntö enemmän kuin viisisataa vuotta vanhempi Kristuksen aikaa, ja ovat monet Kreikan ja Itämaiden viisaat tunnustaneet sen tärkeimmäksi siveyslaiksi. Pittakos, yksi Kreikan seitsemästä viisaasta lausui 620 vuotta ennen Kristusta: "Älä tee lähimäisellesi sellaista, mitä pitäisit pahana hänen tekemänään". Konfutse, suuri kiinalainen filosofi ja uskonnonperustaja (joka kielsi sielun kuolemattomuuden ja persoonallisen jumalan), sanoi 500 vuotta ennen Kr: Tee jokaiselle toiselle, mitä tahtoisit hänen tekevän sinulle; älä tee kenellekään toiselle, mitä et tahtoisi hänen tekevän sinulle. Sinä tarvitset vain tämän käskyn yksinään; se on kaikkien muiden käskyjen perusta." Aristoteles opetti neljännen vuosisadan keskivaiheilla ennen Kr. "Meidän on käyttäydyttävä toisia kohtaan siten, kuin me tahtoisimme heidän menettelevän meitä kohtaan", Samassa mielessä ja osittain samoilla sanoilla lausuvat kultaisen säännön Thales, Isokrates, Aristippus, pytagorealainen Sekstus ja muut klassillisen vanhanajan filosofit -useampia satoja vuosia ennen Kristusta!. Näistä tosiseikoista näkyy, että kultaisen peruslain ovat eri aikoina ja eri paikoissa esittäneet monet filosofit, toisistaan riippumatta. Muuten täytyisi otaksua, että Jesus on lainannut sen toisista itämaisista lähteistä 

(vanhemmista seemiläisistä, intialaisista, kiinalaisista perimäopeista, varsinkin buddhalaisista opeista), kuten useimmat muutkin kristilliset opinkappaleet on todistettu niistä lainatuiksi.

Kristillinen siveysoppi. Kun siveyden perussääntö siten on jo 2500 vuoden ikäinen, ja kun kristinusko nimenomaan esittää sen korkeimmaksi, kaikki muut käsittäväksi, siveysoppinsa ensimäiseksi käskyksi, olisi 

372

siten meidän monistinen siveysoppimme tässä tärkeimmässä kohdassa täydessä sopusoinnussa ei vain noiden vanhempien pakanallisten siveysoppien, vaan myöskin kristillisen kanssa. Mutta ikävä kyllä häiritsee tämän ilahduttavan sopusoinnun heti se seikka, että evankeliumeissa ja Paavalin epistolissa on useita muita siveyskäskyjä, jotka ovat suorastaan ristiriidassa tuon ensimäisen ja ylimmän käskyn kanssa. Meidän on senvuoksi lyhyesti viitattava noihin kristinopin surkeisiin puoliin, jotka eivät sovellu nykyajan parempaan maailmankatsomukseen ja käytännöllisiltä johtopäätöksiltään ovat suorastaan vahingollisia. Niihin kuuluu kristillisen siveysopin osottama oman yksilön, ruumiin, luonnon, sivistyksen, perheen ja naisen halveksuminen.

IKristinuskon opettama itsehalveksuminen. Kristillisen siveysopin pahimpana harhakäsityksenä, joka suorastaan kumoo kultaisen säännön, täytyy meidän pitää lähimäisenrakkauden liian pitkälle menemistä itsekkyyden kustannuksella. Kristinusko periaatteellisesti vastustaa itsekkyyttä, ja kuitenkin on tämä luonnonvietti ihmisen itsensäsäilyttämiseksi aivan välttämätön; voipa sanoa, että myöskin lähimäisenrakkaus, sen näennäinen vastakohta, pohjaltaan on hienostunutta itsekkyyttä. Mitään suurta, mitään ylevää ei milloinkaan ole tapahtunut itsekkyydettä, ei intohimotta, joka tekee meidät kykeneviksi suuriin uhrauksiin. Vain tämän vietin liiallisuus on pahaa. Muuan niitä kristillisiä käskyjä, jota meihin juurrutetaan aikaisimmasta lapsuudesta yhtenä tärkeimmistä, ja jota miljoonissa saarnoissa ylistetään, on lause: "Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoovat

373

ja vahingoittavat". Tämä käsky on käytännön kannalta sangen arveluttava laadultaan. Samoin on laita ohjeen: "Jos joku ottaa sinulta takin, niin anna hänelle viittakin"; s. o. nykyaikaisen elämän kannalta: "Jos tunnoton lurjus petoksella ottaa sinulta toisen puolen omaisuuttasi, niin lahjoita hänelle toinenkin puoli". Monien ihailema nykyaikaisten sivistysvaltioiden maailmanvaltapolitiikka on räikeässä ristiriidassa kristillisen rakkauden kaikkien perusoppien kanssa, joita ne suullaan tunnustavat. Muutenhan on yksityisen ihmisen suositellun aatteellisen, lähimäisen rakkautta terottavan siveyden ja inhimillisten yhteisöjen, ja varsinkin kristillisten sivistysvaltioiden, todellisen, puhtaasti itsekkään siveyden välinen vastakkaisuus yleisesti tunnettu tosiasia. Olisi mielenkiintoista saada suoranaisia numeroja siitä, miten monen ihmisen yhteenliittymässä jo eri henkilöiden lähimäisenrakkaudellinen siveysihanne muuttuu vastakohdakseen, valtioiden ja kansojen puhtaasti itsekkääksi todellisuuspolitiikaksi.

IIIKristinuskon ruumiinhalveksuminen. Kun kristinusko arvostelee ihmisen elimistöä aivan dualismin kannalta ja väittää kuolemattoman sielun vain tilapäisesti oleskelevan kuolevaisessa ruumiissa, on aivan luonnollista, että edelliselle annetaan paljon suurempi arvo kuin jälkimäiselle. Siitä johtuu se ruumiinhoidon, ruumiin kehittämisen ja puhtauden laiminlyöminen, mitkä seikat niin epäedullisesti erottavat kristillisen keskiajan sivistyselämän pakanallisen klassillisen vanhanajan sivistyselämästä. Kristillisessä siveysopissa ei ole noita ankaria jokapäiväisiin peseytymisiin ja huolelliseen ruumiinhoitoon velvottavia käskyjä, joita näemme muhammedilaisessa, intialaisissa ja muissa uskonnoissa

374

ei vain teoreettisesti määrättyinä, vaan myöskin käytännössä toteutettuina. Hurskaan kristityn ihanteena on luostareissa asuva ihminen, joka ei milloinkaan pese eikä vaateta itseään kunnollisesti, joka milloinkaan ei vaihda likaista kaapuaan. ja joka kunnollisen työn asemasta viettää laiskaa elämäänsä ajatuksettomasti rukoillen, mielettömästi paastoten j. n. e. Tämän ruumiinhalveksumisen lisinä muistutettakoon vielä itsensäruoskitsijain ja muiden itsensäkiduttajain vastenmielisiä katumusharjotuksia.

III Kristinuskon luonnonhalveksuminen. Lukemattomien teoreettisten erehdysten ja käytännöllisten virheiden, siedettyjen raakuuksien ja säälittävien kieltäymysten lähteenä on kristinuskon väärä kaiken katseleminen ihmisen kannalta, ihmisen asettuminen "jumalan kuvana" kaikkea muuta luontoa vastaan. Sen kautta se vain ei ole mitä vahingollisimmalla tavalla vierottanut ihmisiä ihanasta "luonto"-äidistä, vaan on myöskin saattanut heidät mitä ikävimmällä tavalla halveksimaan muita eliöitä. Kristinusko ei tunne tuota ylistettävää rakkautta eläimiä kohtaan, tuota sääliä meitä lähinnä, ystävinämme olevia nisäkkäitä (koiria, hevosia, raavaita y. m.) kohtaan, mikä kuuluu monien muiden vanhempien uskontojen, ennen kaikkea laajimmalle levinneen, buddhalaisuuden, siveyskäskyihin. Joka on elänyt kauemman aikaa katolisessa etelä-Euroopassa, on usein joutunut noiden inhottavien eläinkidutusten todistajaksi, jotka meissä eläinystävissä herättävät sekä syvintä sääliä että suurinta suuttumusta; ja kun sitte moittii noita raakoja "kristittyjä " heidän julmuudestaan, saa nauraen annetun vastauksen: "No, eiväthän eläimet toki ole kristittyjä!" Ikävä kyllä tuki tätä käsitystä myöskin

375

Descartes, joka selitti vain ihmisellä, mutta ei eläimillä, olevaksi tuntevan sielun,. Miten paljon ylevämpi onkaan tässä suhteessa meidän monistinen siveysoppimme kuin kristillinen! Darvinismi opettaa meille, että me polveudumme lähinnä kädellisistä ja edelleen sarjasta vanhempia nisäkkäitä, ja että nämä ovat "meidän veljiämme". Elontoimintaoppi todistaa meille, että näillä eläimillä on hermot ja aistimet samoin kuin meillä, että ne tuntevat kipua ja tuskaa samoin kuin mekin. Kukaan säälintuntoinen monistinen luonnontutkija ei koskaan tee itseään syypääksi tuohon raakaan eläinten pahoinpitelyyn, jota uskovainen kristitty ajattelemlltta suuruudenhulluudessaan "rakkauden jumalan lapsena" harjottaa. Mutta sitäpaitsi riistää kristinuskon periaatteellinen luonnonhalveksuminen ihmiseltä runsaan joukon mitä jaloimpia maallisia iloja, ennen kaikkea ihanan, todella mieltäylentävän luonnonnautinnon. IV. Kristinuskon sivistyksenhalveksumisen, Kun Kristuksen oppien mukaan maa on murheenlaakso, meidän maallinen elämämme arvoton ja vain paremman haudantakeisen "iankaikkisen elämän" valmistusta, niin vaatii se johdonmukaisesti, että senmukaisesti ihmisen on kieltäydyttävä kaikesta onnesta tässä elämässä ja halveksuttava kaikkia maallisen onnen nauttimiseksi tarpeellisia maallisia hyvyyksiä. Mutta näihin "maallisiin hyvyyksiin" kuuluvat uusaikaisella sivistysihmisellä ”lukemattomat suuret ja pienet tekniikan, terveydenhoidon, liikenteen apuneuvot, jotka tekevät uusaikaisen sivistyselämän miellyttäväksi; -näihin "maallisiin hyvyyksiin" kuuluvat kaikki kuvaamataiteen, säveltaiteen, runouden evät nautinnot, jotka jo kristillisellä keskiajalla (huolimatta sen periaatteista!) kehittyivät korkeaan korost-

376

tukseen, ja joita me "ihanteellisina hyvyyksinä" pidämme suuressa arvossa; -näihin "maallisiin hyvyyksiin" kuuluvat tieteen ja ennen kaikkea luonnontuntemuksen kallisarvoiset saavutukset. Kaikki nämä kehittyneen sivistyksen "maalliset hyvyydet", joilla meidän monistisen maailmankatsomuksemme mukaan on mitä suurin arvo, ovat kristinopin mukaan arvottomia, jopa suureksi osaksi turmiollisia, ja ankaran kristillisen siveysopin täytyy tuomita näiden hyvyyksien suosiminen. Kristinusko osottautuu siis tällä käytännölliselläkin alalla sivistysviholliseksi; taistelu, jota uusaikaisen sivistyksen ja tieteen on pakko käydä sitä vastaan, on siis tässäkin merkityksessä todellista "sivistystaistelua”.

V. Kristinuskon opettama perheenhalveksuminen. Kristillisen siveysopin surkeimpiin puoliin kuulun se halveksuminen, mikä siinä ilmenee perhe-elämää, s. o. tuota läheisten verenheimolaisten luonnollista yhdessäelämistä kohtaan, joka säännöllisesti kehittyneelle ihmiselle on yhtä välttämätöntä kuin kaikille korkeammille yhdyskunnittain eläville eläimille. "Perhettä" pidämme hyvällä syyllä "yhteiskunnan perustana" ja tervettä perhe-elämää kukoistavan valtioelämän edellytyksenä. Aivan toista mieltä oli Kristus, jonka "tulevaiseen elämään" suunnattu mieli piti naista ja perhettä, yhtä halveksuttavina kuin yleensä kaikkia "tämän elämän" seikkoja. Hänen hatarasta suhteestaan vanhempiinsa ja sisaruksiinsa tietävät evankeliumit kertoa vain sangen vähän; hänen suhteensa äitiinsä Maariaan ei senmukaan suinkaan ollut niin hellä ja sydämellinen, kuin tuhannet kauniit kuvat runollisesti ihannellen esittävät; hän itse ei ollut naimisissa. Sukupuolirakkaus, joka kuitenkin on perhe-elämän tärkein perusta, näytti

377

Jesuksesta pikemmin välttämättömältä pahalta. Vielä pitemmälle siinä suhteessa meni hänen innokkain apostolinsa, Paavali, joka selitti että on parempi olla naimatta kuin naida. "Ihmiselle on hyvä, ettei hän naiseen koske" sanoo hän (I Kor. 7: I, 28-38). Jos ihminen seuraisi tätä hyvää neuvoa, pääsisi se kyllä pian kaikesta maallisesta kärsimyksestä ja kurjuudesta; tämä parannustapa hävittäisi ihmiskunnan yhdessä vuosisadassa sukupuuttoon.

VI.Kristinuskon opettama naisenhalveksuminen. Kun Kristus ei tuntenut naisen rakkautta, jäi hänelle henkilökohtaisesti vieraaksi tuo hieno todellisen ihmisolennon jalostuminen, joka on seurauksena vasta miehen läheisestä yhdessäelämisestä naisen kanssa. Läheinen sukupuolinen kanssakäyminen, josta yksistään riippuu ihmissuvun säilyminen, on siinä suhteessa yhtä tärkeä kuin kummankin sukupuolen henkinen vaikutus toisiinsa ja se molemminpuolinen täydentäminen, jota aviopuolisot merkitsevät toisilleen sekä jokapäiväisen elämän käytännöllisissä tarpeissa että korkeimmassa sielullisessa toiminnassa. Sillä mies ja nainen ovat kaksi erilaista, mutta samanarvoista elimistöä, joilla kummallakin on omat omituisuutensa, etuisuutensa ja puutteensa. Kuta korkeammalle sivistys on kehittynyt, sitä paremmin on opittu tuntemaan tätä sukupuolirakkauden ihanteellista arvoa, ja sitä suuremmaksi on kasvanut naisen kunniottaminen, varsinkin germaanisen rodun keskuudessa; sehän on lähteenä, josta ihanimmat runouden ja taiteen kukat ovat pulpunneet. Kristukselle tämä katsantokanta sitävastoin oli yhtä vieras kuin melkein koko vanhalle-ajalle; hänen katsantokantansa oli tuo itämailla yleisesti vallitsevat että naisen tulee olla miehen alainen ja että

378

seurustelu hänen kanssaan on "saastaista". Loukattu luonto on tämän halveksumisen pelottavasti kostanut; sen surulliset seuraukset on varsinkin paavilaisuuden keskiajan sivistyshistoriaan kirjotetut verisin kirjaimin.

Paavllaisuuden siveysoppi. Roomalais-katolilaisen kirkon ihmeteltävä papisto, joka ei halveksinut mitään keinoja saattaakseen mielet ehdottoman herruutensa alaisiksi, sai mainion aseen käsiinsä kehittäessään tuota "saastaisuuden" katsantokantaa ja samalla sitä itsensäkiduttavaista mielipidettä, että pidättäytyminen kanssakäymisestä naisen kanssa olisi hyve. Jo ensimäisillä vuosisadoilla jälkeen Kristuksen pidättäytyivät monet papit vapaaehtoisesti avioliitosta, ja pian nousi tämän avioliitosta pidättäytymisen luuloteltu arvo niin korkeaksi, että se julistettiin pakolliseksi. Siveettömyys, joka tämän johdosta levisi, on uudemman sivistyshistorian tutkimusten kautta tullut yleisesti tunnetuksi. Jo keskiajalla tuli katolisten pappien harjottamasta kunniallisten vaimojen ja neitosten viettelemisestä (missä rippituolilla oli tärkeä merkitys) julkisen pahennuksen asia; useat seurakunnat vaativat, että naisten suojelemiseksi "siveiden" pappien sallittaisiin pitää jalkavaimoja! Kristillisissä kirkolliskokouksissa, joissa uskottomia kerettiläisiä poltettiin elävinä, oli kokoontuneitten kardinalien ja piispojen pitovieraina kokonaisia laumoja ilotyttöjä. Katolisen papiston salaiset ja julkiset irstailut kävivät niin häpeämättömiksi ja yhteiskunnalle vaarallisiksi, että jo ennen Lutheria niistä johtunut suuttumus oli yleinen ja kaikkialla kuului vaatimus "kirkon uudistamisesta päähän ja jäseniin nähden". Tunnettua on että siitä huolimatta nämä epäsiveelliset olosuhteet yhä edelleen vallitsevat (joskin salaisempina) katolisissa maissa. Aikaisemmin

379

uudistuivat ajoittain yhä ehdotukset pappien naimattomuuskiellon lopullisesta kumoamisesta, niinpä Badenin, Baierin, Hessenin, Saksin ynnä muiden maiden eduskunnissa. Ikävä kyllä tähän asti harhaan! Saksan valtiopäivillä, jossa katolinen keskusta ehdottelee mitä naurettavimpia keinoja sukupuolisen siveettömyyden välttämiseksi, ei mikään puolue tähän päivään mennen vielä ole yleisen siveellisyyden turvaamiseksi ehdottanut pappien naimattomuuskiellon poistamista. (Vert. Hoensbroech, "Das Papsttum", ilm. Leipzigissä 1901).

Nykyaikaisen sivistysvaltion, jonka tehtävänä on sekä käytännöllisen että myöskin siveellisen kansanelämän kohottaminen korkeammalle asteelle, sekä oikeutena että velvollisuutena on moisten arvottomien ja yhteiskunnalle vaarallisten olosuhteiden lakkauttaminen. Katolisten pappien pakollinen naimattomuus on yhtä turmiollinen ja epäsiveellinen kuin korvarippi ja anekauppa; millään näillä kolmella ei ole mitään tekemistä alkuperäisen kristinuskon kanssa; kaikki kolme iskevät puhdasta kristinopin siveyttä päin kasvoja; kaikki kolme ovat paavilaisuuden arvottomia keksintöjä, joiden tarkotuksena on säilyttää sen ehdotonta valtaa herkkäuskoisiin kansanjoukkoihin nähden ja kaikin keinoin riistää niitä aineellisesti.

Historian oikeudenjumalatar on ennen pitkää pitävä roomalaisen paavilaisuuden suhteen ankarata tuomiotaan, ja miljoonat ihmiset, joilta tämä turmeltunut uskonto on riistänyt elämänonnen, ovat avustavat, kun sille kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, ainakin todellisissa "sivistysvaltioissa", annetaan kuolinisku. Hiljattain on laskettu, että niiden ihmisten lukumäärä, jotka paavilaisten kerettiläisvainojen, inkvisitsionin, kristillisten

380

uskonsotien y. m. s. kautta ovat menettäneet henkensä, nousee yli kymmenen miljoonan. Mutta mitä merkitsee tämä lukumäärä verrattuna niiden onnettomien kymmentäkertaa suurempaan lukumäärään, jotka siveellisessä suhteessa ovat joutuneet turmeltuneen kristillisen kirkon säännösten ja pappisvallan uhreiksi? -niiden lukemattomien lukumäärään verraten, joiden korkeamman hengenelämän se on tappanut, joiden yksinkertaista omaatuntoa se on kiduttanut, joiden perheonnen se on tuhonnut? Tässä ovat paikallaan Goethen todet sanat: "Uhreja kaatuu tässä, ei karitsoja eikä härkiä, vaan ihmisuhreja määrättömästi!” 

Valtio ja kirkko. Suuressa "sivistystaistelussa", jota näiden surkeiden olosuhteiden vuoksi yhä on jatkettava, pitäisi ensimäisenä päämääränä olla täydellinen valtion ja kirkon erottaminen. On oleva "vapaa kirkko vapaassa valtiossa", s. o. jokaisen kirkon tulee olla vapaa jumalanpalveluksensa ja menojensa harjottamisessa samoin kuin mielikuvituksellisten kuvitelmiensa ja taikauskoisten dogmiensa rakentelussa - kuitenkin sillä edellytyksellä, että se senkautta ei saata yleistä järjestystä ja siveyttä vaaranalaiseksi. Ja sitten on oleva samanlainen oikeus kaikilla! Vapaat seurakunnat ja monistiset uskontoyhdyskunnat ovat olevat yhtä siedettyjä ja yhtä vapaita liikkeissään kuin vapaamieliset protestanttiyhdistykset ja oikeaoppiset paavilaiset seurakunnat. Mutta kaikille näille mitä erilaisinten uskontunnustusten "uskovaisille" on uskonto olevayksityisasiana; valtio on niitä vain valvova ja ehkäisevä mahdollisesti sattuvat vallattomuudet, mutta se ei ole niitä sortava, ei niitä tukeva. Myöskään ei veronmaksajia enään pakoteta luovuttamaan rahojansa sellaisen vieraan ”uskon”

381

ylläpitämiseksi ja edistämiseksi, joka heidän rehellisen vakaumuksensa mukaan on vahingollista taikauskoa.

Pohjois-Ameriikan Yhdysvalloissa, Hollannissa ja muutamissa pienemmissä maissa on tässä mielessä jo aikoja sitte toteutettu täydellinen ”valtion ja kirkon ero", ja on se tapahtunut kaikkien asianomaisten tyytyväisyydeksi; samoin hiljattain Ranskassa. Samalla on siellä määrätty tuo yhtä tärkeä koulun erottaminen kirkosta, mikä epäilemättä on oleellisesti edistävä tieteen ja yleensä "korkeamman henkisen elämän kehittymistä”.

Kirkko ja koulu. On itsestään selvää, että kirkon erottaminen koulusta koskee vain uskontunnustusta, sitä erikoista uskonmuotoa, minkä eri kirkkojen satupiiri aikojen kuluessa on kehittänyt. Tämä ”tunnustuksellinen opetus" on oleva puhdas yksityisasia ja vanhempien sekä holhoojain, tai niiden pappien ja opettajain tehtävä, joihin nämä persoonallisesti luottavat. Sitävastoin tulee poistettujen ”tunnustusten" tilalle kaksi tärkeätä opetusainetta: ensinnäkin monistinen siveysoppi ja toiseksi vertaileva uskonnonhistoria. Uudesta monistisesta siveysopista, joka rakentuu uusaikaisen luonnontuntemuksen, ennen kaikkea kehitysopin pohjalle, on viimeisten vuosikymmenien kuluessa ilmestynyt laaja kirjallisuus. Meidän uusaikainen vertaileva uskon;. nonhistoriamme lähtee luonnollisesti IIraamatunhistorian kertomuksien" ja kreikkalais-roomålaisen vanhan-ajan satumaailman asteelta. Molempien tunteminen kuuluu yhä edelleen yleiseen sivistykseen. Se on jo senvuoksi luonnollista, että meidän koko kuvaamataiteemme mitä läheisimmin liittyy juutalaiseen ja kristilliseen, kreikka- laiseen ja roomalaiseen jumalaistarustoon. Oleellinen eroavaisuus opetukseen on tuleva vain siinä suhteessa

382

että noita israelilaisia ja kristillisiä satuja ja pyhimys- taruja ei enään opeteta "totuutena", vaan samoin kuin kreikkalaisia ja roomalaisiakin taruja mielikuvituksen tuotteina; sen kautta ei suinkaan vähennetä, vaan korotetaan, sitä siveellistä ja kauneudellista arvoa, mitä niissä on. -Mitä Raamattuun tulee, niin olisi tämä kirja annettava lapsille vain huolellisesti toimitetun lyhennyksen ("kouluraamatun") muodossa; senkautta estettäisiin lapsen mielikuvitus tahrautumasta niillä lukuisilla 

siivottomilla jutuilla ja epäsiveellisillä kertomuksilla, joita varsinkin Vanhassa Testamentissa on niin runsaasti.

ValtIo ja koulu. Sitten kun uusaikainen sivistysvaltio on vapauttanut itsensä ja koulun kirkon orjuuden kahleista, on se sitä paremmin voiva omistaa voimansa ja huolenpitonsa koulun hoitamiseksi. Hyvän kouluopetuksen arvaamattoman suuri arvo on käynyt meille sitä selvemmäksi, kuta enemmän kaikki uusaikaisen sivistyselämän haarat 19:nnen vuosisadan kuluessa ovat kehittyneet. Mutta opetusmenettelytapojen kehitys ei samalla suinkaan ole edistynyt yhtä nopeasti. Laajasuuntaisen koulunuudistuksen välttämättömyys käy yhä selvemmäksi. Uudistuksessa olisi otettava huomioon varsinkin seuraavat seikat: 1. Tähänastisessa opetuksessa on yleensä ihmisellä ja varsinkin hänen kielensä kieliopillisella opiskelulla ollut pääosa; luonnontieto on jäänyt aivan syrjäytetyksi. 2. Uudessa koulussa täytyy luonnon tulla pääasiaksi; ihmisen tulee saada oikea käsitys siitä maailmasta, jossa hän elää; hän ei saa olla luonnon ulkopuolella vielä vähemmän sen vastakohtana, vaan tulee hänen olla sen korkeimpana ja jaloimpana tuloksena. 3. Klassillisten kielten (latinan ja kreikan) tutkiminen, joka tähän asti monissa oppikouluissa on

383

vienyt suurimman osan aikaa ja työtä, jää tosin sangen arvokkaaksi opetuksen osaksi, mutta on rajotettava koskemaan vain näiden kielien alkeita. 4. Sitä vastoin on uusaikaisia sivistyskieliä (saksaa, englanninkieltä, ranskaa, italiankieltä kaikissa kouluissa sitä enemmän harrastettava. 5. Historian opetuksen tulee ottaa enemmän huomioon sisäinen hengenelämä, sivistyshistoria, vähemmän kiinnittää huomiota ulkonaiseen kansojenhistoriaan (hallitsijasukujen kohtaloihin, sotiin y. m. s.) 6. Kehitysopin perusteet on opetettava maailmansyntyopin perusteiden yhteydessä, maansyntyoppi maantieteen yhteydessä, ihmistiede biologian yhteydessä. 7. Biologian perusteet on saatettava kaikkien valistuneiden ihmisten yhteisomaisuudeksi; uusaikainen "havainto-opetus" tekee biologisten tieteiden (ihmistieteen, eläintieteen, kasvitieteen) opetuksen miellyttäväksi. Aluksi on lähdettävä kuvailevasta järjestelmäopista; myöhemmin on opetettava myöskin ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin perusteet. 8. Myöskin on jokaisen opittava fysiikan ja kemian perusteet. 9. Jokaisen oppilaan on opittava hyvin piirustamaan, ja luonnon mukaan; mikäli mahdollista myöskin harjottamaan vesivärimaalausta. Piirustaminen ja maalaus luonnon mukaan (käyttämällä esineinä kukkia, eläimiä, maisemia, pilviä j. n. e.) ei vain herätä harrastusta luontoon ja sen tarjoomiin nautinnoihin, vaan oppivat oppilaat senkautta yleensä vasta oikein sitä näkemään ja nähtyä ymmärtämään. 10. Paljon enemmän huolta ja aikaa kuin tähänasti on käytettävä ruumiin kehittämiseen, voimisteluun ja uimiseen; mutta edullisia ovat jokaviikkoiset yhteiset kävelyretket ja loma-aikaiset jalka-

384

matkat;niillä mahdolliseksi käyvä havainto-opetus on mitä arvokkainta. Korkeamman kouluopetuksen pääasiallisena päämääränä on tähän asti enimmissä sivistysvaltioissa ollut oppilaiden valmistaminen myöhempääp ammattiin, eräänlaisen kansalaisille kuuluvia velvollisuuksia koskevan tieto- ja taitomäärän hankkiminen. 20:nnen vuosisadan koulu sitävastoin on pääasiallisena päämääränään pitävä itsenäisen ajattelukyvyn kehittämistä, hankittujen tietojen selvää ymmärtämistä ja ilmiöitten luonnollisen yhteyden tajuamista. Kun nykyaikainen sivistysvaltio myöntää jokaiselle kansalaiselle yleisen yhtäläisen äänioikeuden, tulee sen antaa hänelle myöskin mahdollisuus hyvän koulusivistyksen kautta kehittää järkeään, voidakseen sitä yhteiseksi hyväksi järkevästi käyttää.

385

Kahdeskymmenes Luku.

Maailmanarvotusten ratkaisu. Katsaus tieteellisen maailmantuntemuksen edistymiseen yhdeksännellätoista vuosisadalla. Monistisen luonnonfilosofian vastaus maailmanarvotuksiin.

Saavuttuamme maailmanarvotuksia koskevien filosofisten tutkielmiemme lopulle, voimme huoletta ryhtyä vastaamaan painavaan kysymykseen: Miten pitkälle on meille niiden ratkaisu onnistunut? Mikä arvo on niiltä suunnattomilla saavutuksilla, jotka kulunut yhdeksästoista vuosisata on todelliseen luonnontuntemukseen nähden hankkinut ? Mitä mahdollisuuksia avaavat ne meille tulevaisuuteen nähden, maailmankatsomuksemme yhä enempään kehittymiseen nähden 20:nnellä vuosisadalla? Jokainen ennakkoluutoton ajattelija, jolla jossakin määrin on yleiskatsaus meidän kokemusperäisten tietojemme tosiasiallisesta edistymisestä ja filosofisen Ymmärtämyksemme yhtenäisestä selkiämisestä, on oleva samaa mieltä kuin mekin: 19:nnellä vuosisadalla on tapahtunut suurempaa edistystä luonnon tuntemiseen ja sen olemuksen ymmärtämiseen nähden kuin aikaisemmilla vuosisadoilla; kulunut vuosisata on ratkaissut monia suuria ”maailmanarvotuksia"; joitn sen alussa pidettiin mahdottomina ratkaista; se on avannut meille uusia tiedon ja tietämi-

386

sen aloja, joiden olemassaolosta ihmisen sata vuotta sitte ei ollut aavistustakaan. Mutta ennen kaikkea on se asettanut eteemme monistisen maailmantieteen kehittämisen ylevän päämäärän ja osottanut meille ainoan tien, jota käyden voimme pyrkiä tuota päämäärää saavuttamaan, tosiasiain täsmällisen kokemusperäisen tutkimisen ja niiden syiden arvostelevan, kehitykseen perustuvan tietämisen tien. Suuri koneenomaisen syynperäisyyden laki, jonka toinen "kouraantuntuvampi" ilmaisumuoto vaan meidän maailmantieteellinen peruslakimme, substanssilaki, on, vallitsee nyt maailmankaikkeutta samoinkuin ihmishenkeäkin; siitä on tullut varma, häilymätön johtotähti, jonka kirkas valo osottaa meille tien lukemattomien yksityisten ilmiöiden hämärästä sokkelorakennuksesta niiden selvään syy-yhteydelliseen käsittämiseen. Tullaksemme vakuutetuiksi siitä, tahdomme luoda lyhyen katsauksen siihen hämmästyttävään edistykseen, mikä tänä muistettavana ajanjaksona on tapahtunut luonnontieteen pääaloilla.

Tähtitieteen edistys. Tähtitiede on vanhin, ihmistiede nuorin luonnontieteistä. Itsestään ja omasta olemuksestaan pääsi ihminen selvyyteen vasta 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla, kun sensijaan hänellä tähtitaivaan, kiertotähtienliikkeiden j. n. e. tuntemuksessa oli paljon tietoja jo 5,000 vuotta sitten. Vanhat kiinalaiset, intialaiset, egyptiläiset ja kaldealaiset tunsivat kaukaisilla itämailla jo silloin tähtitiedettä enemmän kuin länsimaiden "sivistyneet" kristityt neljätuhatta vuotta myöhemmin. Jo v. 2697 ennen Kr. laskettiin Kiinassa tähtitieteellisesti auringonpimennyksen tuleminen, ja 1100 vuotta ennen Kr. määrättiin aurinkokellon avulla maan radan pinnan ja päiväntasaajan pinnan välinen

387

kulma ("ekliptikan kaltevuus "); sitävastoin ei Kristuksella itsellään ("jumalan pojalla"!) tiettävästi ollut mitään tähtitieteellisiä tietoja; hän päinvastoin arvosteli taivasta ja maata, luontoa ja ihmistä mitä ahtaimmalta maakeskiseltä ja ihmiskeskiseltä kannalta. Suurimpana tähtitieteen edistysaskeleena pidetään yleensä, syystä kyllä, Kopernikuksen esittämää aurinkokeskistä maailmanjärjestelmää, Kopernikuksen, jonka suurenmoinen teos "Taivaankappalten kiertokulusta" (1543) sai ajattelevien ihmisten päissä aikaan mitä suurimman vallankumouksen. Samalla kun se kumosi vallitsevan maakeskisen (Ptolemeuksen) maailmanjärjestelmän, riisti se maaperän vallitsevalta kristilliseltä maailmankatsomukselta, joka piti maata maailman keskipisteenä ja ihmistä maan jumalankaltaisena hallitsijana. Oli senvuoksi vain johdonmukaista, että kristillinen papisto, Rooman paavi sen etunenässä, mitä ankarimmin vastusti Kopernikuksen uutta oppia. Siitä huolimatta pääsi tämä oppi pian täydellisesti voitolle, sittenkun Kepler ja Galilei olivat sille perustaneet todellisen" taivaan liikeopin" ja Newton painovoimaopillaan antanut sille horjumattoman suuretieteellisen perustan ( 1686). 

Uusi valtava ja koko maailmankaikkeutta koskeva edistysaskel oli kehitysajatuksen sovelluttaminen tähtitieteeseen; tämän työn suoritti vuonna 1755 nuorekas Kant, joka rohkeapiirteisessä "Yleisessä taivaan luonnonhistoriassaan ja teoriassaan" ei vain ryhtynyt tutkimaan koko maailmankaikkeuden "rakennetta", vaan myöskin sen "koneenomaista alkuperää Newtonin periaatteiden mukaan". Suuremmoisessa teoksessaan "Maailman järjestelmä" Laplace, joka Kantista riippumatta oli tullut samallaisiin käsityksiin maailmanrakenteesta, sitte v.

388

1796 perusteli tämän uuden "taivaan liikeopin" niin vastaansanomattomasti, että voi näyttää siltä kuin meidän 19:nnelle vuosisadallemme ei tällä suurella tietoalalla enään olisi jäänyt esitettäväksi mitään yhtä tärkeätä oleellisesti uutta. Ja kuitenkin voi se kerskata tälläkin alalla avanneensa aivan uusia uria ja tavattomasti laajentaneensa meidän näköpiiriämme maailmankaikkeudessa. Valokuvauksen ja valonmittauksen, mutta ennen kaikkea kirjoerittelyopin (Bunsen ja Kirchhoff v. 1860) keksintöjen kautta ulotettiin fysiikan ja kemian tutkimusala tähtitieteenkin piiriin ja saavutettiin senkautta mitä laajakantoisimpia maailmantieteellisiä johtopäätöksiä. Nyt saatiin varmasti selville, että aine koko maailmankaikkeudessa pääasiassa on oleellisesti samallaista, ja että sen fysiikalliset ja kemialliset ominaisuudet ovat kaukaisimmillakin kiertotähdillä samat kuin täällä maankin päällä.

Senkautta saavuttamamme monistinen vakaumus, että ääretön maailmankaikkeus on fysiikallisesti ja kemiallisesti yhtenäinen, on varmaan arvokkaimpia yleisiä tietosaavutuksia, mistä meidän on kiittäminen tähtifysiikkaa, uutta mitä mielenkiintoisinta tähtitieteen alaa. Yhtä tärkeä on selvä, sen avulla saavutettu tietämys, että myöskin samat koneenomaisen kehityksen lait vallitsevat kaikkialla äärettömässä avaruudessa kuin maanpäälläkin; valtava kaikkikäsittävä maailmankaikkeuden asteettainen muuttuminen on tapahtumassa yhtä lakkaamattomasti kaikissa äärettömän maailmankaikkeuden osissa kuin meidän maanpallommekin geologisessa historiassa; yhtäläisesti sen asukkaiden sukukehityksessä kuin kansojenhistoriassa ja jokaisen yksityisen ihmisen elämässä, Eräissä maailmankaikkeuden

389

osissa näemme täydellisimmillä kaukoputkillamme valtavia usvapilkkuja, jotka ovat kokoonpantuja hehkuvista, äärettömän harvoista kaasujoukoista; me selitämme ne taivaankappalten iduiksi, jotka ovat miljoonien penikulmien päässä meistä ja kehityksensä ensimäisellä asteella. Eräässä näiden "tähti-itujen" osassa eivät kemialliset alkuaineet vielä todennäköisesti ole erilaistuneet, vaan ovat tavattoman korkean lämpömäärän vanitessa vielä kaikki yhtenä alku-alkuaineena. Toisissa maailmankaikkeuden osissa tapaamme tähtiä, jotka jäähtymisen vaikutuksesta jo ovat käyneet hehkuvan suliksi, toisia, jotka jo ovat jäähtyneet aivan kiinteiksi; me voimme määrätä niiden kehitysasteen likimääräisesti niiden erilaisesta väristä. Edeneen näemme tähtiä, joita ympäröivät kuut ja renkaat, kuten meidän aurinkokuntaamme kuuluvaa Saturnusta; me tiedämme tuon valaisevan usvarenkaan olevan uuden kuun ituna, joka on eronnut emokiertotähdestä samana tavoin kuin se vuorostaan aikaisemmin auringosta. Uusaikainen taivaanvalokuvaus tekee meille mahdolliseksi mahtavien sangen täydellisten jättiläiskaukoputkien avuna tarkkaan määrätä taivaankannen eri osissa olevien näkyvien taivaankappalten lukumäärän; jo nykyaikaan mennen on todena laskettu enemmän kuin satamiljoonaa tähteä, joista useimmat todennäköisesti ovat paljon suurempia kuin meidän maamme. 

"Kiintotähtiin" nähden, joista monen valo on tarvinnut tuhansia vuosia ehtiäkseen maanpanolle, voimme varmasti otaksua, että ne ovat aurinkoja, samanaisia kuin meidänkin aurinkokuntaamme kuuluva. Saamme edeneen myöskin uskoa, että tuhannet näistä kiertotähdistä ovat samana kehitysasteena kuin meidän

390

maamme, s. o. illssli, jolloin lämpimyys niiden pinnalla on veden jäätymäpisteen ja kiehumapisteen välillä, niin että käy mahdolliseksi juoksevan veden olemassaolo. Samalla on se mahdollisuus olemassa, että hiili niiden pinnalla, samoin kuin maankin pinnalla, muodostaa muiden alkuaineiden kanssa sangen monimutkaisia yhdistyksiä; ja että sen typpipitoisista yhdistyksistä on kehittynyt plasmaa, alkulimaa, tuota ihmeellistä ”elävää substanssia", jonka me tunnemme elimellisen elämän ainoaksi omaajaksi. Alkulimaeläimet, jotka ovat muodostuneet pelkästään sellaisesta alkeellisesta alkulimasta, ja jotka ovat alkusynnyn kautta syntyneet noista epäelimellisistä hiiliyhdistyksistä, ovat nyt voineet alkaa saman kehityskulun monilla muillakin kuin meidän kiertotähdellämme; aluksi niiden kauttaaltaan yhtäläisestä plasma-aineesta, senkautta että keskelle eristyy erikoinen sydän ulkopuolisesta soluruumiista, muodostuu mahdollisimman yksinkertainen elävä solu. Mutta kaikkien solujen elämän antapaisuus oikeuttaa meidät tekemään johtopäätöksen, että siitäkin edelleen jatkuva sukukehitys on monilla tähdillä ollut samallainen kuin maankin päällä -aina luonnollisesti edellyttäen että lämpimyys on pysynyt noissa ahtaissa rajoissa, joissa vesi pysyy nestemäisenä; hehkuvansulilla taivaankappaleilla, joilla vettä on vain höyrynmuodossa, ja jähmettyneillä, joissa sitä on vain jäänä, on maanpäällä vallitsevan elimellisen elämän kaltainen elämä mahdotonta. 

Sukuhistoriallisen kehityksen samallaisuus, jonka siten voimme otaksua olevan havaittavana useilla, samalla elämänsynnyn kehitysasteella olevilla tähdillä, tarjoo luonnollisesti rakentelevalle mielikuvitukselle laajan väririkkaiden mietteiden mahdollisuuden. Sellaisten

391

mietteiden mieliesineenä on vanhoista ajoista alkaen ollut kysymys, asuuko ihmisiäkin tai meidän kaltaisiamme, ehkä korkeammalle kehittyneitä eliöitä muilla tähdillä? Mikäli nykyään kykenemme tähän kysymykseen vastaamaan, voimme siitä lausua jotakuinkin seuraava: I. On sangen todennäköistä, että meidän aurinkokuntamme eräillä kiertotähdillä (Marsilla ja Venuksella) ja muiden aurinkokuntien monillakin kiertotähdillä elämänsynnyn kehityskulku on tapahtunut samaan tapaan kuin maankin päällä; ensiksi syntyi alkusynnyn kautta yksinkertaisia alkulimaeläimiä ja niistä yksisoluisia alkeiselimistöjä. II. On sangen todennäköistä, että sellaisista yksisoluisista alkueliöistä, kehityksen edelleen tapahtuessa, aluksi muodostui yhteiskunnittaisia soluyhdistyksiä, myöhemmin kudoksellisia kasveja ja eläimiä. III. On edelleen todennäköistä, että kasvikunnassa aluksi kehittyi sammalia ja sananjalkoja, myöhemmin leviä, vihdoin kukkakasveja. IV. Samoin on todennäköistä, että myöskin eläinkunnan piirissä elämänsynnyn kehityskulku on tapahtunut samalla tavalla, että blasteadeista ensin kehittyi gastreadeja, ja näistä al.emmista eläimistä myöhemmin korkeampia eläimiä. V. Sitävastoin on sangen kyseenalaista, onko näiden korkeampien eläimien (ja samoin korkeampien kasvien) eri heimojen kehityskulku ollut samallainen tai edes samantapainen muilla kiertotähdillä kuin maan päällä. VI. Erikoisesti on epävarmaa, onko luurankoisia maanpallon ulkopuolellakin, ja onko niiden sukuhistoriallisesti kehittyessä monien miljoonien vuosien kuluessa muodostunut nisäkkäitä ja niiden korkeimmaksi kehitysasteeksi ihminen, kuten maan päällä; niillä olisi silloin täytynyt tapahtua miljoonia muodos-

392

muunteluja aivan samoin kuin täälläkin. VII. sitävastoin on todennäköisempää, että muilla kiertotähdillä on kehittynyt muunlaatuisia korkeampien kasvien ja eläinten perusmuotoja, jotka ovat vieraita meidän maanpallollemme; ehkä myöskin jostakin korkeammasta eläinryhmästä, joka on luurankoisia kehityskykyisempi, on muodostunut korkeampia olentoja, jotka älyyn ja ajattelukykyyn nähden ovat melkoista etevämpiä kuin me maan ihmiset. VIII. Sen mahdollisuuden, että me ihmiset milloinkaan voisimme päästä suoranaiseen vuorovaikutukseen tuollaisten muiden kiertotähtien asukkaiden kanssa, näyttää tekevän mahdottomaksi meidän maanpallomme ja muiden taivaankappalten välinen suuri etäisyys ja ilman puuttuminen tavattomasta, pelkän eetterin täyttämästä välillä olevasta maailmanavaruudesta.

Samalla kun nyt monet tähdet todennäköisesti ovat samalla elämänsynnyn kehitysasteella kuin maanpallokin, ovat toiset jo ehtineet pitemmälle ja käyvät "kiertotähtien vanhuudenijälle" ehdittyään kohti kuolemaa, samaa loppua, joka varmasti on tuleva maanpallonkin osaksi. Kylmään avaruuteen tapahtuvan lämmönsäteilyn vuoksi laskee lämpimyys vähitellen niin alhaiseksi, että kaikki juokseva vesi jähmettyy jääksi; samalla käyelimellinen elämä mahdottomaksi. Samalla myöskin kutistuu pyörivien taivaankappalten ainejoukko yhä voimakkaammin kokoon; niiden kiertonopeus muuttuu vähitellen. Kiertotähtien radat käyvät yhä pienemmiksi, samoin niiden ympäri kiertävien kuiden radat. Lopuksi syöksyvät kuut kiertotähtiinsä ja nämä aurinkoon, josta ne ovat syntyneet. Näissä yhteentörmäyksissä kehittyy taas tavattornia määriä lämpöä. Yhteen-

393

törmänneiden taivaankappalten tomuksi hajaantunut aine jakaantuu äärettömään avaruuteen, ja auringonmuodostumisen ikuinen leikki alkaa uudelleen. Suuremmoinen kuva, jonka uusaikainen tähtifysiikka siten avaa henkemme silmien nähtäväksi, näyttää meille lukemattomien taivaankappalten syntymisen ja häviämisen, niiden eri maailmansyntyisten tilojen jaksollisen vaihtelun, jotka me maailmankaikkeudessa havaitsemme vierekkäin. Samalla kun jossakin kohdin ääretöntä maailmanavaruutta hajanaisesta usvakosta kehittyy uusi maailmanitu, on jollakin kaukaisella avaruuden seudulla toinen jo tiivistynyt sulan, hehkuvan ainejoukon muodostamaksi, akselinsa ympäri pyöriväksi palloksi; kolmas on jo päiväntasaajaltaan singottanut avaruuteen renkaita, jotka kokoontuvat pallomaisiksi kiertotähdiksi; neljännestä on jo tullut mahtava aurinko, jonka kiertotähtien ympärillä on jo kuut j. n. e., j. n. e. Ja niiden ohella liikkuu maailmankaikkeudessa miljardeja pienempiä taivaankappaleita, lentotähtiä ja meteoreja, jotka näennäisesti säännöttöminä kulkulaisina risteilevät suurempien ratoja, ja joista joka päivä suuri osa syöksyy, suurempiin taivaankappaleisiin. Samalla muuttuvat vit;ka Ueen maailmanavaruutta kiitävien taivaankappalten kiertoajat ja radat. Jäähtyneet kuut syöksyvät kiertotähtiinsä samoin kuin ne aurinkoihinsa. Kaksi kaukaista aurinkoa, ehkä jo jähmettyneina, syöksyy tavattomalla voimalla toisiinsa ja hajautuu hienoksi usvamaiseksi ainejoukoksi. Silloin kehittyy niin tavattornia lämpömääriä, että usvajoukko taas alkaa hehkua, ja nyt toistuu sama leikki uudestaan. Mutta näiden alituisten muutosten kestäessä pysyy maailmankaikkeuden ääretön substanssi, sen aineen ja tarmon määrä, aina

394

muuttumattomana, ja ikuisesti toistuu ajan äärettömyyden kestäessä maailmojenmuodostumisen jaksollinen vaihtelu, elää maailmankaikkeuden "ikiliikkuja". Kaikkivoipana hallitsee substanssilaki. 

III.Geologian edistys. Paljon myöhemmin kuin taivas, tuli maanpallo ja sen synty tieteellisen tutkimuksen esineeksi. Vanhan ja uuden ajan lukuisat maailmansyntyopit ovat kyllä pyrkineet selittämään maan syntyä yhtähyvin kuin taivaankin syntyä; mutta niiden jumalaistaruinen ulkoasu ilmaisi heti niiden alkuperäksi puhtaan mielikuvituksen. Kaikista niistä lukuisista luomistaruista, joista uskonto- ja sivistyshistoria antaa meille tietoa, voitti yksi pian kaikki muut, nimittäin Mooseksen luomiskertomus, sellaisena kuin se on kerrottuna ensimäisessä Mooseksenkirjassa. Se syntyi tunnetussa muodossaan vasta kauan Mooseksen kuoleman jälkeen; mutta sen lähteet ovat suurimmaksi osaksi paljon vanhemmat ja löydettävissä assyrialaisista, babylonialaisista ja intialaisista taruista. Suurimman vaikutuksen saavutti tämä juutalainen luomistaru senkautta, että se otettiin kristilliseen uskontunnustukseen ja tuli pyhitetyksi "jumalan sanaksi". Tosin olivat jo 500 vuotta ennen Kr. kreikkalaiset luonnonfilosofit selittäneet maan syntyneen samalla luonnollisella tavalla kuin muutkin taivaankappaleet ovat syntyneet. Myöskin oli jo silloin kolofonilainen Xenofanes ymmärtänyt sittemmin niin suuren merkityksen saavuttaneiden kivettymien todellisen luonteen; suuri taidemaalari Leonardo da Vinci oli 15:nnellä vuosisadalla samoin selittänyt nämä kivettymät maanpallon aikaisemmilla kausilla eläneiden eläinten kivettyneiksi jäännöksiksi. Mutta Raamatun auktoriteetti, varsinkin vedenpaisumustaru

395

teki mahdottomaksi kaiken enemmän edistymisen todellisen tiedon saavuttamisessa ja huolehti siitä, että mooseslaiset luomistarut säilyttivät arvonsa aina 18:nnen vuosisadan keskivaiheille asti. Oikeaoppisten jumaluusoppineiden piirissä on niillä arvonsa vielä nykyäänkin. Vasta 18:nnen vuosisadan toisella puoliskolla alkoivat niistä riippumatta maankuoren rakenteen tieteelliset tutkimukset, ja tehtiin niiden nojalla johtopäätöksiä sen syntyyn nähden. Maankuoriopin perustaja, freibergiläinen Werner, selitti kaikki kiviaineet syntyneiksi veden vaikutuksesta, sensijaan että Voigt ja Hutton (1788) aivan oikein tajusivat, että vain kerrostuneet, kivettymiä sisältävät vuorilajit ovat sitä tietä syntyneet, mutta että tuliperäiset vuorijoukot sitävastoin ovat syntyneet hehkuvansulien ainejoukkojen jähmettymisen kautta. Ankara taistelu, joka syntyi neptunilaisen (vesiperäistä syntyä opettavan) ja plutonilaisen (tuliperäistä syntyä opettavan) koulun välillä, kesti vielä kautta 19:nnen vuosisadan kolmen ensimäisen vuosikymmenen; se tuli ratkaistuksi vasta sitte, kun Karl Hoff (1822) oli esittänyt aktualismin periaatteen (jonka mukaan maankuoren muodostumisessa ovat olleet vaikuttamassa samat voimat, jotka vielä nykyäänkin maankuorta muodostavat) ja Charles Lyell mitä menestyksellisimmin oli sovelluttanut sitä maan koko luonnollisen kehityksen historiaan. Hänen teoksensa "Geologian perusteet" (1830) kautta voitti kerrassaan tärkeä maankuorenmuodostumisen jatkeellisuuden oppi lopullisesti Cuvierin esittämän luonnonmullistusopin. Muinaiseliötutkimuksesta, jonka Cuvier oli perustanut kivettyneitä luita koskevalla teoksellaan (1812), tuli nyt pian tärkein

396

geologian aputiede, ja jo 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla oli se kehittynyt niin pitkälle että oltiin selvillä maan ja sen asukkaiden historian pääjaksoista. Ohut maanpallon kuori oli nyt varmasti havaittu hehkuvansulan kiertotahden pinnalle kerrostuneeksi ohueksi kuoreksi, kiertotähden, jonka vitkaisa jäähtyminen ja kokoonkutistuminen jatkuu keskeytymättä yhä edelleen. Jähmettyvän kuoren ryppyileminen, "hehkuvansulan maansisustan vaikutus jäähtyneeseen pintakerrokseen", ja ennenkaikkea veden keskeytymätön geologinen vaikutus ovat niina luonnollisina syinä, jotka joka päivä tekevät mahtavata työtaan maankuoren ja sen vuorien vitkalliseksi muodostelemiseksi.

Kolmesta kerrassaan tärkeästä yleismerkityksellisestä tuloksesta on meidän kiittäminen uusaikaisen geologian loistavaa edistymistä. Ensinnäkin sulettiin sen kautta maanpallon historiasta kaikki ihmeiden mahdollisuus, kaikkien yliluonnollisten, vuorien kehittymiseen ja mantereiden muodostumiseen vaikuttavien syiden mahdollisuus. Toiseksi laajeni meidän käsitteemme niiden tavattomien ajanjaksojen pituudesta, jotka ovat kuluneet maankuoren muodostumiseen, hämmästyttävässä määrässä. Me tiedämme nyt, että paleozooisten, mesozooisten ja kenozooisten muodostumien tavattomien vuorijoukkojen kehittymiseen ei ole kulunut vain vuosituhansia, vaan monia vuosimiljoonia. Kolmanneksi tiedämme me nyt, että kaikki lukuisat, näihin muodostumiin sisaltyvät kivettymät eivät ole ihmeellistä "luonnonleikkiä" kuten, uskottiin vielä 150 vuotta sitten, vaan sellaisten elimistöjen kivettyneita jäännöksiä, jotka ovat todella eläneet maanpallon historian aikaisemmilla kausilla ja jotka

397

vähitellen tapahtuneen muuttumisen kautta olivat syntyneet aikaisemmin eläneistä esi-isistä.

llI. Fysiikan ja kemian edistys. Lukemattomat tärkeät keksinnöt, joita näiden perustavien tieteiden alalla on tehty 19:nnellä vuosisadalla, ovat niin yleisesti tunnettuja ja niiden käytännöllinen sovelluttaminen kaikille inhimillisen sivistyselämän aloille on niin selvänä kunkin nähtävissä, että meidän ei tarvitse tässä muistuttaa mieliin erikoisseikkoja. Ennen kaikkea on höyryvoiman ja sähkön käyttäminen lyönyt 19:nteen vuosisataan luonteenomaisen ”koneitten leiman". Mutta yhtä arvokkaita ovat epäelimellisen ja elimellisen kemian alalla tehdyt tavattomat edistysaskeleet. Kaikki meidän uusaikaisen sivistyksemme alat, lääketiede ja teknologia, teollisuus ja maanviljelys, vuorityö ja metsänhoito, maa- ja vesi- liikenne, ovat, kuten tunnettua, 19:nnen vuosisadan - ja varsinkin sen toisen puoliskon -kuluessa tämän vuoksi edistyneet niin tavattomasti, että meidän 18:nnella vuosisadalla eläneet esi-isämme tuntisivat nykyisessä maailmassa itsensä aivan vieraiksi. Mutta arvokkaampaa ja syvämerkityksellisempää on vielä se tavaton tieteisopillinen meidän luonnontuntemuksemme laajeneminen, josta meidän on kiittäminen substanssilain selvillesaamista. Sitte kun Lavoisiel (1789) oli esittänyt aineen säilymisen lain ja Dalton (1808) sen avulla uudestaan perustanut atomiopin, oli uusaikaiselle kemialle ura avattu, jota pitkin se nopeata voittokulkua kulkien saavutti ennen aavistamattoman merkityksen. Sama I{oskee fysiikkaa tarmon säilymisen lakiin nähden. Robert Mayerin (1842) ja Hermann Helmholtzin (1847) toimit." tama tämän lain keksiminen merkitsi tälle tieteelle uutta mitä hedelmällisimmän kehityksen kautta; sillä nyt vasta

398

kykeni fysiikka käsittämättömän luonnonvoimien yleisen yhtenäisyyden, ja lukemattomien luonnontapahtumusten 

ikuisen leikin, jossa joka hetki toinen luonnonvoima voi muuttua toiseksi.

IV. Biologian edistys. Ne suuremmoiset ja meidän koko maailmankatsomuksellemme merkitykselliset keksinnöt, jotka tähtitiede ja geologia ovat tehneet 19:nnellä 4 vuosisadalla, voittaa vielä melkoisesti biologian alalla tapahtunut edistys; voimmepa sanoa, että niistä lukuisista aloista, joille tämä laaja, elimellistä elämää tutkiva tiede viime aikoina on laajentunut, suurin osa on avattu tutkimukselle yleensä vasta 19:nnen vuosisadan kuluessa.

Kuten tämän teoksen ensimäisessä osassa olemme nähneet, on biologiassa ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin, kasvitieteen ja eläintieteen, yksilökehitysopin ja sukukehitysopin kaikilla aloilla tehty niin lukemattomia keksintöjä ja havaintoja, että meidän nykyiset biologiset tietomme ovat monin kerroin runsaammat kuin sata vuotta aikaisemmin. Siten on laita ensinnäkin määrällisessäsuhteessa, katsoen meidän tietojemme tavattomaan kasvamiseen kaikilla noilla eri aloilla. Mutta siten on laita yhtä paljon ja vielä suuremmassakin määrässä laadullisessa suhteessa, katsoen meillä biologian ilmiöistä ja niiden vaikuttavista syistä olevien tietojemme syventymiseen. Tässä suhteessa on ennen kaikkia muita Charles Darwin (1859), saavuttanut voitonseppeleen; hän on valintaopillaan ratkaissut "elimellisen. elämän" suuren maailmanarvotuksen, selittämällä lukemattomat elämänmuodot luonnollisesti kehittyneiksi vähittäisen muuntumisen kautta. Tosin oli jo viittäkymmentä vuotta aikaisemmin (1809) suuri Lamarck tajunnut, että tämän kehittymisen kulku riippuu periytymisen ja mukautumisen

399

vuorovaikutuksesta; mutta häneltä puuttui silloin vielä valintaperiaate, ja häneltä puuttui ennen kaikkea tuo elimistöjen todellisen olemuksen syvällinen ymmärtämys, joka vasta myöhemmin saavutettiin kehityshistorian ja soluopin perustamisen kautta. Yleisesti omaksumalla näiden ja muiden tieteenhaarojen tulokset, ja elimistölen sukuhistorian avulla saatuamme yhtenäisen käsityksen niistä, perustimme monistisen biologian, jonka periaatteet minä (1866) olen yrittänyt esittää" Yleisessä muoto-opissani". (Vert. teostani "Luonnollinen luomishistoria", 11:s painos 1908). Elontoimintaopin yleisiin kysymyksiin olen kehitysopp, ja yrittänyt käyttää vuonna 1904 ilmestyneessä teoksessani "Elämänihmeet" (Yleistajuisia tutkielmia biologisen filosofian alalta, "Maailmanarvotukset" -teokseni täydennysnidos).

VI.Ihmistieteen edistys. Kaikkien muiden tieteiden ensimäisenä on eräässä mielessä todellinen, todella järjellinen ihmistiede. Vanhan viisaan sanat: "Ihminen, tunne itsesi” ja toinen kuuluisa lause: "Ihminen on kaikkien oleitten mitta", on aina tunnustettu oikeiksi ja siinä mielessä käytetty. Ja kuitenkin on tämä tiede-sanan laajimmassa merkityksessä -kauemman kuin kaikki muut saanut menehtyä perinnäisoppien ja taika-uskon kahleissa. Tämän teoksen ensimäisessä osassa olemme nähneet, miten vitkaisasti ja myöhään tieto ihmisen elimistöstä on kehittynyt. Yksi ihmistieteen tärkeimmistä haaroista, sikiöhistoria, sai varman perustan vasta v. 1828 (Baerin tutkimusten kautta) ja toinen yhtä tärkeä, soluoppi, vasta 1838 (Schwannin tutkimusten kautta). Vielä myöhemmin ratkaistiin "kaikkien kysymysten kysymys", valtava ”ihmisen alkuperää" koskeva arvotus, Vaikka Lamarck jo 1809 oli osoittanut ~in9an

400

tien tämän kysymyksen oikeaan ratkaisuun ja väittänyt että "ihminen polveutuu apinasta", onnistui Darwinin kuitenkin vasta viittäkymmentä vuotta myöhemmin varmasti perustella tämä väite, ja vasta 1863 esitti Huxley teoksessaan" Todistuksia ihmisen asemasta luonnossa" tärkeimmät tuota väitettä tukevat todistukset. Minä itse olen sitte "Ihmisen syntyopissani" (1874) tehnyt ensimäisen kokeen niiden esi-isien koko sarjan esittämiseksi historiallisessa yhteydessään, joiden kautta meidän sukumme monien vuosimiljoonien kuluessa on vähitellen kehittynyt eläinkunnasta nykyiselle asteelleen. Laajemmin olen esittänyt koko sukuhistorian ja sen käyttämisen elimisiöjen luonnollisen järjestelmän selvittämiseksi kolminiteisessä teoksessani "Järjestelmällinen polveutumishistoria" (1894). Tarkemman arvostelevan esityksen meidän inhimillisen sukuhistoriamme kuudesta jaksosta ja kolmestakymmenestä pääasteesta sisältää juhlakirjotukseni "Esi-isäsarjamme" (Progonotaxis hominis, Jena, 30 p:nä heinäkuuta 1908).

401

Loppumietteitä.

Maailmanarvotusten lukumäärä on ylläesitettyjen todellisen luonnontuntemuksen saavutusten kautta 19:n- nellä vuosisadalla yhä vähentynyt; se on vähitellen supistunut yhdeksi ainoaksi kaikkikäsittäväksi yleisarvotukseksi, substanssikysymykseksi. Mitä on nyt sitte oikeastaan pohjimmiltaan tuo kaikkivaltainen maailmanihme, jonka tosioloissa pysyvä luonnontutkija ihannoi luonnoksi eli maailmankaikkeudeksi, idealistinen filosofi substanssiksi, hurskas uskovainen maailmanhengeksi eli jumalaksi? Voimmeko nykyään väittää, että meidän uusaikaisen maailmantieteemme ihmeelliset saavutukset ovat ratkaisseet tämän "substanssiarvotuksen” tai edes että ne ovat johtaneet meidät sangen paljon lähemmäksi tuota ratkaisua? 

Vastaus tähän loppukysymykseen tulee luonnollisesti sangen erilaiseksi, riippuen kysyvän filosofin katsantokannasta ja hänen kokemusperäisestä todellisen maailman tuntemuksestaan. Me myönnämme ennakolta, että luonnon sisin olemus on meille nykyään ehkä vielä yhtä vieras ja käsittämätön, kuin Anaksimanderille ja Empedokleelle 2400 vuotta sitten, kuin Spinozalle ja Newtonille 200 vuotta sitten, kuin Kantille ja Goethelle 100 vuotta sitten. Niin, onpa meidän myönnettävä,

402

että substanssin varsinainen olemus käy meistä yhä ihmeellisemmäksi ja arvotuksellisemmaksi, kuta syvällisemmin opimme tuntemaan sen ominaisuuksia, ainetta ja tarmoa, ja niiden lukemattomia ilmenemismuotoja ja niiden kehitystä. Mitä "oleitten varsinaisena olemuksena" on tajuttavien ilmiöiden takana, sitä emme tiedä vielä nykyäänkään. Mutta mitä liikuttaa meitä yleensä tämä mystillinen "oleitten varsinainen olemus", kun meillä ei ole mitään keinoja sen tutkimiseksi, kun emme edes tiedä, onko mitään tuota käsitettä vastaavaa olemassakaan? Jättäkäämme siis hedelmätön tuumiskelu tämän ihanteellisuuden aaveen laadusta "puhtaille metafysiikan tutkijoille" ja iloitkaamme me "oikeina fysiikantutkijoina" niistä valtavista tosioloisista saavutuksista, joita meidän monistinen luonnonfilosofiamme todella on ennättänyt.

Kaikki muut kuluneen "suuren vuosisadan" saavutukset ja keksinnöt voittaa kaikkikäsittävä substanssilaki, "voiman ja aineen säilymisen peruslaki". Se tosiseikka, että substanssi kaikkialla on ikuisen liikkeen ja muuttumisen alaisena, leimaa tuon lain samalla yleismaailmalliseksi kehityslaiksi. Senkautta että tämä korkein luonnonlaki todettiin ja kaikki muut alistettiin sen alaisiksi, johduimme me siihen vakaumukseen, että koko luonto on yhtenäinen ja että luonnonlait ikuisesti vallitsevat samallaisina. Hämärästä substanssikysymyksestä kehittyi selvä substanssi-laki. Maailmankaikkeuden yhtenäisyys, jonka me sen nojalla päätämme, opettaa meille, että maailmankaikkeudessa poikkeuksettomasti vallitsevat "ikuiset, kovat, suuret luonnonlait". Mutta samalla se tuhoo nuo tähänastisen kahtanaisuudenfilosofian kolme suurta keskusdogmia, persoonallista jumalaa,

403

sielun kuolemattomuutta ja tahdon vapautta koskevat dogmit. Edelläolevassa maailmanarvotusten käsittelyssäni olen jyrkästi terottanut johdonmukaista monistista katsantokantaa ja selvästi osottanut sen sekä dualistisen, nykyään vielä vallitsevan maailmankatsomuksen vastakkaisuutta.

Tukenani siinä suhteessa on melkein kaikkien uusaikaisten luonnontutkijain mielipide, joilla yleensä on taipumusta ja rohkeutta viimeistellyn filosofisen vakaumuksen tunnustamiseen. Mutta en voine ottaa jäähyväisiä lukijoiltani, viittaamatta sovittavasti siihen, että tämä jyrkkä vastakkaisuus johdonmukaisesti ja selvästi ajatellen jossakin määrässä lievenee, jopa voi käydä ilahuttavaksi sopusoinnuksikin. Täysin johdonmukaisesti ajatellen, sovelluttaessa korkeimpia periaatteita maailmankaikkeuden elimellisen ja elimettömän luonnon koko alalle, lähenevät teismin ja panteismin, elämänvoimaopin ja elämän koneenomaisuutta selittävän opin vastakohdat jopa koskettamaan toisiaan. Mutta, epäilemättä kyllä, johdonmukainen ajattelu on aina oleva harvinaisena luonnonilmiönä! Verrattomasti enimmät kaikista filosofeista tahtoisivat oikealla kädellään vallata puhtaan, kokemukselle perustuvan tiedon, mutta eivät voi samalla jättää mystillistä, ilmestykselle perustuvaa uskoa, joka heitä pitää kiinni vasemmasta kädestä. 

Ihanteellisen dualismin vanha maailmankatsomus mystillisine ja ihmiskeskeisine dogmeineen raukeaa muraksi; mutta sen kautta syntyneen valtavan mura-tantereen yli kohoo ylevänä ja ihanana meidän tosioloisen monismimme uusi aurinko, joka näyttää meille luonnon ihmeellisen temppelin kaikessa komeudessaan.

404

”Toden, hyvän ja kauniin" puhdas jumalanpalvelus, joka on uuden monistisen uskontomme ytimenä, on meille runsaana korvauksena menetetyistä "jumalan, tahdonvapauden ja kuolemattomuuden" aatteista.

405

Sisällys. 

I. Ihmistieteellinen osa. 

Ihminen

1. Mitä maailmanarvotuksilla ymmärrretään 13 

2. Ihmisen ruumiinrakenne 35 

3. Ihmisenelämä 52 

4. Ihmisen sikiökehitys 65 

5. Ihmisen sukuhistoria 81

II. Sielutieteellinen osa. 

Sielu.

6. Sielunolemus 103 

7. Erilaisia sielunelämän asteita 125 

8. Sielun yksilökehitys 145 

9. Sielun sukultistoria 160 

10. Sieluntajunta 178 

11. Sielun kuolemattomuus 197

III.Maailmantieteellinen osa. 

Maailma.

12. Maailman perusaineksen laki 223 

13. Maailman kehityshistoria 244 

14. Luonnon yhtenäisyys 266 

15. Jumala ja maailma 287

IV. Jumaluusopillinen osa. 

Jumala

16. Tieto ja usko 309 

17. Tiede ja kristinusko 326 

18. Monistinen uskontomme 349 

19. Monistinen siveysoppimme 366 

20. Maailmanarvotusten ratkaisu. 385

http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=260