Takaisin Ajatusvarikolle
-
Back to the Thought Deposit
Dinoglyyfit
-
Dinoglyfs
ERNST
HAECKEL
MAAILMANARVOTUKSIA (1912)
Weltraetsel (1899)
The Riddle of the Universe
Scanned text, skandeerattu teksti, skännätty teksti
Alleviivaukset lisätty (Scan.
Huom.)
Tässä julkaistut tutkielmat monistisen
filosofian (maailman yhtenäisyyttä opettavan viisaustieteellisen
järjestelmän) alalta ovat aiotut kaikkien luokkien, ajatteleville, rehellisesti
totuutta etsiville valistuneille jäsenille. 19:nnen vuosisadan, jonka lopussa
me nyt elämme, tärkeimpiin tunnusmerkkeihin kuuluu mitä laajimmissa piireissä
ilmenevä, yhä kasvava pyrkimys päästä totuuden tietämiseen. Sitä
selittävät toiselta puolen todellisen luonnontuntemuksen tavaton edistyminen
tänä ihmiskunnan historian merkillisimpänä jaksona, toiselta puolen se julkinen
ristiriita, mihin tämä luonnontuntemus on joutunut "ilmestysuskon"
oppineen perimätiedon kanssa, ja vihdoin vastaava, yhä laajemmalle leviävä
ja voimistuva järjen tarve päästä ymmärtämään lukemattomat vastakeksityt
tosiasiat' ja selvästi tajuamaan niiden syyt.
Tätä meidän "luonnontieteitten
vuosisatanamme" tapahtunutta kokemusperäisen tiedon valtavaa edistystä
ei ensinkään vastaa samallainen sen tieteisopillisen ymmärtämyksen selkeneminen
eikä vastaava edistys sen, kaikkien yksityisten ilmiöitten syyperäistä yhteyttä
selittävän korkeamman tiedon alalla, jota yhdellä sanalla nimitämme filosofiaksi.
Pikemmin näemme me, että tuo ajatuksellisia käsitteitä selvittelevä ja
suurimmaksi osaksi y1i1uonnollisen maailman asioita käsittelevä tiede, jota
meidän yliopistoissamme jo vuosisatoja on opetettu
4
"filosofiana", ei ensinkään
pyrikään itseensä sulattamaan noita vastavo.itettuja kokemusperäisen tieteen
aarteita. Ja yhtäläisesti valittaen täytyy meidän toiselta puolen myöntää, että
useimmat niin sanotun "eksaktisen (täsmällisen tarkkoja menettelytapoja
noudattavan) luonnontieteen" edustajat tyytyvät oman ahtaamman
tutkimusalansa piiriin kuuluvien havaintojen ja kokeiden erikoisharrastamiseen
ja pitävät tarpeettomana havaittujen ilmiöiden yleisen syy-yhteisyyden syvempää
ymmärtämistä, s. o. juuri filosofiaa! Samalla kun nämä puhtaalle kokemukselle
perustavat tieteilijät "eivät näe metsää puiden vuoksi", tyytyvät nuo
yliluonnollisten asiain tutkijat pelkkään metsän käsitteeseen, näkemättä puita.
Käsitettä "luonnonfilosofia" (luonnon olemusta tutkiva
viisaustiede), jossa aivan luonnonmukaisesti yhtyisivät nuo molemmat
totuudenetsinnän tiet, kokemusperäinen ja miettivä tutkimustapa, kieltäytyvät
molempien suuntien laajat piirit kammoten hyväksymästä.
Tämä luonnoton ja turmiollinen
luonnontieteen ja filosofian vastakkaisuus, kokemuksen ja ajattelun tulosten
vastakkaisuus, tunnetaan kieltämättä laajoissa sivistyneissä piireissä yhä
elävämmin ja tllskallisemmin. Sitä todistaa jo yhä kasvava tavattoman
kansantajuisen "luonnonfilosofisen", viime puolen vuosisadan aikana
syntyneen kirjallisuuden laajuus. Sitä todistaa myöskin se ilahuttava tosiasia,
että tuosta havaintojatekevän luonnontieteilijän ja ajattelevan filosofin
välisestä molemminpuolisesta vastenmielisyydestä huolimatta, sittenkin monet
kummankin leirin etevät tiedemiehet liittyvät liittoon keskenään ja yhdessä
pyrkivät noiden tutkimuksen korkeimpain tehtäväin ratkaisuun, joita lyhyesti
yhdellä sanalla nimitämme maailmanarvotuksiksi".
5
Luonnollisestikaan ei voi väittää, että ne
tutkimukset "maailmanarvotuksien " suhteen, jotka tässä teoksessa
esitän, täydelleen ratkaisisivat ne; pikemmin on niiden tarkotuksena
vain arvostellen valaista niitä laajemmille piireille ja koettaa vastata
kysymykseen, miten lähelle niiden ratkaisua nykyään olemme päässeet. Minkä
totuudentietämisen asteen olemme todella saavuttaneet 19:nnen vuosisadan
lopulla? Ja mitä edistysaskeleita tätä tavattoman kaukaista päämäärää kohti
olemme sen kuluessa todella astuneet?
Vastaus, jonka tässä näihin suuriin
klsymyksiin annan, voi luonnollisestikin olla vain omakohtainen ja vain
osittain oikea; sillä tunnen todellista luontoa ja voin järjelläni arvostella
sen tosioloista olemusta vain rajotetussa määrässä, samoinkuin kaikki muutkin
ihmiset. Ainoa, mitä vaadin tunnustettavaksi, ja mitä kiivaimmatkaan
vastustajani eivät voi kieltää, on se, että monistinen filosofiani alusta
loppuun asti on rehellistä, s. o. sen vakaumuksen täydillinen
ilmaus, minkä olen saavuttanut vuosikausia innokkaasti tutkimalla luontoa ja
herkeämättä ajattelemalla sen ilmiöiden todellista perustetta. Tätä
luonnonfilosofista ajattelutyötä on nyt kestänyt yli puolen vuosisataa, ja
saanen nyt 66:nnella ikävuodellani, otaksua, että se inhimillisessä mielessä
puhuen on kypsä; olen myöskin aivan varma siitä, että tämä tiedon puun
"kypsä hedelmä" ei enään sinä lyhyenä aikana, minkä vielä saanen
elää, tule sanottavasti täydentymään eikä missään suhteessa periaatteellisesti
muuttumaan. I
Kaikki oleelliset ja ratkaisevat
monistisen ja kehitysopillisen filosofiani ajatukset olen jo 33 vuotta sitten
esittänyt teoksessani Generelle Morphologie der Orga-
6
nismen"("Elimistöjen yleinen muoto-oppi"). Se oli
kuitenkin laaja ja vaikeatajuisesti kirjotettu teos, joka on saanut vain sangen
vähän lukijoita. Siinä teoksessa ensi kertaa yritettiin sovelluttaa
vastaperustettu kehitysoppi elimellisen muoto-opin koko alalle. Tehdäkseni
tunnetuksi ainakin osan uusista siihen sisältyvistä ajatuksista ja
herättääkseni samalla entistä laajemmissa piireissä mielenkiintoa vuosisatamme
suurimpiin tietämisen edistysaskeleisiin, julkaisin kaksi vuotta myöhemmin
(1868) teokseni "Natürliche Schöpfungsgeschichte"
("Luonnollinen luomishistoria"). Kun tämä helppotajuisemmin
kirjotettu teos suurista puutteistaan huolimatta on levinnyt yhdeksänä suurena
painoksena ja käännetty kahdelletoista eri kielelle, on se melkoisesti
levittänyt monistista maailmankatsomusta. Sama pitänee paikkansa myöskin
vähemmän luettuun "Antropogeniaan"
("Ihmisensyntyoppiin") nähden, jossa minä (v. 1874) yritin suorittaa
niin vaikeaa tehtävää kuin on ihmisen kehityshistorian tärkeimpien
tosiseikkojen tunnetuiksi ja ymmärretyiksi tekeminen yhä laajemmissa piireissä;
tämän teoksen neljäs uudistettu painos ilmestyi v. 1891. Eräitä
merkityksellisiä ja erittäin arvokkaita edistysaskeleita, joita viime vuosina
on tehty tällä antropologian, s. o. ihmistä ja ihmissukua tutkivan tieteen,
tärkeimmällä alalla, olen valaissut esitelmässä,: jonka pidin"Nykyisistä
tiedoistamme ihmisen alkuperään nähden" v. 1898 neljännessä
kansainvälisessa eläintieteilijäin kokouksessa Cambridgessa (seitsemäs painos
tätä sittemmin kirjasena julaistua esitelmää ilmestyi v. 1899). Useampia
yksityisiä nykyaikaisen, luonnonfilosofiamme kysymyksiä, jotka ovat erikoisen
mielenkiintoisia, olen käsitellyt teoksessani "Gesammelte
7
populäre Vorträge aus dem Gebiete der Entwickelungslehre"
("Kansantajuisia esitelmiä kehitysopin alalta"), joka ilmestyi v.
1878. Vihdoin olen koonnut yleisimmät monistisen filosofiani perusajatukset ja
mielipiteeni sen suhteista vallitseviin uskonoppeihin lyhyessä muodossa yhteen
"luonnontutkijan uskontunnustukseksi" nimittämääni teokseen "Der
Monismus als Rand zwischen Religion und Wissenschaft" ("Monismi
uskonnon ja tieteen yhdyssiteenä"), joka ilmestyi 1892 (kahdeksas painos
1899).
Esillä olevassa "Maailmanarvotuksia"
koskevassa teoksessani esitän, perustelen ja täydennän edelleen niitä
mielipiteitä, joita edellämainitsemissani teoksissa olen edustanut jo
ihmis-iän. Tarkotuksenani on tällä teoksella päättää monistisen
maailmankatsomuksen alaa koskevat tutkimukseni.
Vanha, monia vuosia harkittu ajatus
kokonaisen "Monistisen filosofian järjestelmän" rakentamisesta
kehitysopin pohjalle ei enään tule toteutumaan. Voimani eivät enään riitä
siihen työhön. Myöskin olen kokonaan yhdeksännentoista vuosisadan lapsi
ja tahdon sen loppuessa vetää loppuviivan elämäntyöni alle. (Lupauksia, lupauksia.
Jatkoa seurasi mm. Elämänihmeet-teoksessa parin vuoden päästä.)
Se tavaton laajuus, jonka inhimillinen
tietämys edistyneen työnjaon vuoksi on meidän vuosisadallamme saavuttanut,
tekee jo nykyään mahdottomaksi yhtä perusteellisesti hallita kaikkia sen aloja
ja yhtenäisesti esittää sen sisäistä kaikinpuolista yhteyttä. ' Ei etevinkään
nero, joka yhtenäisesti hallitsisi kaikkia tieteen aloja ja joka täydelleen
osaisi taiteellisessa muodossa yhtenäisesti esittää asian, voisi kohtalaisen
kokoisen teoksen puitteissa antaa yleistä kuvaa maailmankokonaisuudesta. Minun
itseni tehtävänä, jonka tiedot eri aloilta ovat
8
sangen epätasaiset ja osittaiset, voi olla
vain sellaisen maailmankuvan yleisen suunnitelman esittäminen ja sen osien
kauttaaltaisen yhtenäisyyden todistaminen. Tämä maailmanarvotuksia käsittelevä
teos onkin sen vuoksi luonteeltaan vain "luonnoskirja", johon yhdeksi
kokonaisuudeksi on liitettyarvoltaan sangen erilaisia tutkielmia. Kun ne
osittain on kiriotettu jo aikaisempina vuosina, osittain taas vasta viime
aikoina, on asiain käsittely, ikävä kyllä, usein epätasaista; myöskään ei ole
vältetty puhumasta samasta asiasta useampaan kertaan; pyydän suomaan sellaiset
seikat anteeksi.
Samalla kun täten otan jäähyväiset
lukijoiltani, lausun sen toivomuksen, että rehellisellä ja omantunnonmukaisella
työllä -huolimatta siinä olleista minulle kylläkin tunnetuista
puutteellisuuksista -hiukkasen olen edistänyt" maailmanarvotusten "
ratkaisua, ja että maailmankatsomusten taistelussa olen monelle rehelliselle ja
puhtaaseen järjentietoon pyrkivälle lukijalle osottanut tien, joka lujan
vakaumukseni mukaan yksin johtaa totuuteen, kokemusperäisen luonnontutkimuksen
ja siihen perustuvan monistisen filosofian tien.
Jenassa, 2 p:nä huhtikuuta 1899.
Ernst Haeckel.
Prof. Ernst Haeckelin maailmankuulu,
sadoissatuhansissa kappaleissa eri kielillä levinnyt teos, joka nyt ilmestyy
suomenkielisessä asussa, esittää nykyaikaiselle luonnontutkimukselle perustuvan
n. s. monistisen, s. o. kaiken olevaisen yhtenäisyydelle rakentuvan maailman-
9
käsityksen. Tekijän katsantokanta kaipaa
kyllä, muusta puhumatta, erittäin historiankäsitykseensä nähden oikaisukseen ja
täydennyksekseen Darwinin rinnalle toisena viime vuosisadan merkkimiehenä
asetettavan Karl Marxin esittämän materialistisen historiankäsityksen saavutukset.
Kun kuitenkin toiselta puolen myöskin sosialidemokratisen yhtenäisen
kokonaismaailmankatsomuksen saavuttamiseksi on välttämätöntä tutustua
luonnontieteitten suuremmoisiin tuloksiin ja selittävässä yksinkertaisuudessaan
valtaviin johtopäätöksiin, on näyttänyt suomalaiselle työväestölle voivan olla
hyötyä niitä esittävän teoksen saattamisesta suomenkielelle, jolla
minkäänlaista laajempaa ennakkoluuloista vapaata sitä tarkottavaa kokonaisesitystä
ei vielä ole ilmestynyt. Kun Ernst Haeckelin teos
"Maailmanarvotukset" puutteistaan huolimatta epäilemättä on parhaita
ja puoleensavetävimpiä alallaan, on allekirjottanut ryhtynyt sen kääntämiseen,
toivoen että teos osaltaan auttaa juurruttamaan mielistä perinnäisiä sekä
sosialidemokratian että yleensä kehityksen edistystä ehkäiseviä katsantokantoja
ja on samalla avuksi rakentaessa niitten tilalle uutta nykyaikaista
maailmankatsomusta.
Teoksen suomentamisessa on kääntäjää
kohdannut mitä suurimmat vaikeudet, teos kun liikkuu varsin moninaisilla
erikoistieteiden aloilla ja tekijä tavallista paljon suuremmassa määrässä
käyttää vierasperäisiä oppisanoja esityksessään. Nämä oppisanat on
suomennoksessa, mikäli täsmällisyyttä haittaamatta suinkin on voinut tapahtua,
korvattu suomalaisilla vastineilla. Missä vierasperäisiä sanoja ei ole voitu
välttää, on, ainakin niiden tavallisessa lauseyhteydessä ensi kertaa
esiintyessä, mutta tarpeen tullen muulloinkin, tekstiin
10
liitetty lyhyt selittävä viittaus vähemmän
tavallisten suomalaiseen merkitykseen. Muuten on vierasperäisten sanojen
ymmärtämiseen nähden viitattava vieraitten sanojen selityksiä sisältäviin
luetteloihin, jollainen on m. m. v:n 1912 "Työväen Kalenterissa".
Suomentaja.
I.
Ihmistieteellinen
osa.
13
Ensimäinen
luku.
Mitä maajlmanarvotuksilla
ymmärretään.
Yhdeksännentoista
vuosisadan yleinen sivistyskuva. Maailmankatsomusten taistelu. Monismi ja
dualismi.
14
selkkausten vaara valtiollisella ja
yhteiskunnallisella alalla. Senvuoksi
on jokaisen rehellisen ja ihmisrakkauden elähyttämän tutkijan ei vain
kiistämätön oikeus, vaan jopa pyhä velvollisuus tehdä voitavansa tuon
ristiriidan poistamiseksi ja siitä johtuvien vaarojen välttämiseksi. Mutta tämä
voi vakaumuksemme mukaan tapahtua vain rohkeasti pyrkimällä totuuden
tietämiseen ja saavuttamalla selvän lujalla perustalla olevan, luonnonmukaisen
maailmankatsomuksen.
Luonnontuntemuksen edistykset. Jos johdamme mieleemme luonnontuntemuksen
epätäydellisen tilan 19:nnen vuosisadan alussa ja vertaamme sitä sen loistavaan
asemaan vuosisadan lopulla, niin täytyy edistyksen jokaisesta asiantuntijasta
näyttää hämmästyttäväitä. Jokainen erikoinen luonnontieteen haara voi kerskata
tänä vuosisatana saavuttaneensa mitä laajakantoisirnpia voittoja. Sekä
pienimpien oleitten maailman mikroskooppisessa (suurennuskoneellisessa)
tuntemisessa että suurimpien taivaankappalten kaukoputken avulla tapahtuvassa
tutkimuksessa olemme saavuttaneet verrattoman arvokkaita tietoja, joita ei vuosisata
sitte vielä voitu ajatella mahdollisiksi. Parannetut tutkimustavat ovat
yksisoluisten eliöitten kunnassa avanneet silmiemme eteen tavattoman
muotorikkaan "näkymättömän maailman ja opettaneet meidät tuntemaan pienen
pienen solun siksi yhteiseksi "alkeis-elimistöksi ", jonka
yhteiskunnalliset soluliitot, kudokset, muodostavat kaikkien monisoluisten
kasvien ja eläinten samoinkuin ihmisenkin ruumiin. Nämä elävien olioitten
rakennetta koskevat tiedot ovat mitä laajakantoisimpia; niitä täydentää sikiöopin
esittämä todistus, että jokainen korkeampi monisoluinen elimistö kehittyy
yhdestä ainoasta yksin-
15
kertaisesta solusta, "hedelmöitetystä
munasolusta". Merkityksellinen, sanotulle tiedolle perustuva soluteoria
vasta on saattanut meidät todellisesti ymmärtämään salaperäiset
elämänilmiöt, joiden selittämiseksi ennen otaksuttiin, että on olemassa
yliluonnollinen "elämänvoima " tai "kuolematon sielu".
Mainitulle tiedolle rakentuva solupatologia (solutautioppi) myöskin vasta on
lääkärille todella selvittänyt tautien varsinaisen ole- muksen.
Mutta yhtä mahtavia ovat 19:nnellä
vuosisadalla epäelimellisen luonnon piirissä tehdyt keksinnöt. Fysiikka
(luonnonoppi) on alansa kaikkiin osiin nähden hämmästyttävästi edistynyt; ja
tärkeämpää on se, että se on todistanut, että luonnonvoimat kaikkialla
maailmankokonaisuudessa ovat samat. Lämpöilmiön koneellisesti selittävä
mekaaninen lämpöteoria on osottanut, miten kiinteässä yhdyssuhteessa
luonnonvoimat ovat toisiinsa ja miten toinen määrätyissä olosuhteissa voi suoraan
muuttua toiseksi, liikevoima lämmöksi, lämpö sähköksi, sähkö liikevoimaksi J.
n. e. Spektraalianalyysi, kirjoerittely, on meille opettanut, että samoista
aineista, joista meidän maanpallomme ja sen elävät asukkaat ovat kokoonpannut,
ovat kokoonpantuja myöskin muut kiertotähdet, aurinko ja kaukaisimmatkin
kiintotähdet. Tähtifysiikka, tähtien luonnonoppi, on mitä suuremmoisimmin
laajentanut meidän maailmankatsomustamme, kun se on meille osottanut, että
äärettömässä maailmanavaruudessa on miljoonia kierteleviä taivaankappaleita,
suurempia kuin meidän maanpallomme, ja samoin kuin tämäkin alituisesti
muuttumassa, eläen ainaisessa "syntymisen ja häviämisen" vaihtelussa.
Aineitten kokoomusta tutkiva kemia on
16
tutustuttanut meidät lukuisiin uusiin, ennen
tuntemattomiin aineisiin, jotka kaikki ovat kokoonpannut muutamista (noin
kahdeksastakymmenestä) alkuaineista, joita ei enään ole voitu eritellä
yksinkertaisempiin aineisiin. Se on osottanut, että yksi näistä alkuaineista,
hiili, on se ihmeellinen aine, joka muodostaa äärettömän moninaiset elimelliset
aineyhdistykset ja siten on "elämän kemiallisena perustana". Kaikkia
fysiikan ja kemian yksityisiä edistysaskeleita valtavampi tieteisopilliseen
merkitykseensä nähden on kuitenkin sen valtavan lain tuntemus, joka kokoo
kaikki yhteiseen polttopisteeseen, substanssilain, maailman
perusaineksen lain, tuntemus. Samalla kun tämä "maailmantieteellinen
peruslaki" osottaa voiman ja aineen pysyväisyyden, tarmon ja
ainemäärän yleisen muuttumattomuuden, on siitä samalla tullut varma johtotähti,
joka opastaa monistisen filosofiamme maailmanarvotusten valtavasta
sokkelorakennuksesta niiden ratkaisuun.
Kun tehtävämme on oleva esittää seuraavissa
luvuissa yleinen katsaus luonnontuntemuksemme nykyiseen tilaan ja siinä vuosisadallamme
tapahtuneisiin edistysaskeleisiin, emme tässä tahdo käydä pitemmälle
yksityisten alojen tarkasteluun. Vain yhdestä tärkeimmästä edistysaskeleesta
tahdomme tässä vielä erikoisesti huomauttaa, edistysaskeleesta joka on täysin
substanssilain veroinen ja täydentää sitä, kehitysopin todistamisesta.
Tosin olivat erinäiset ajattelevat tutkijat jo vuosituhansia puhuneet oleitten
"kehityksestä"; mutta se, että tämä käsite on vallitsemassa koko maailmankaikkeudessa
ja että maailma itse ei ole mitään muuta kuin ikuisesti kestävää
"substanssin (perusaineksensa) kehitystä", tämä valtava ajatus on
vasta 19:nnen vuosisadan lapsi. Vasta
17
tämän vuosisadan jälkipuoliskolla tuli tämä
ajatus täysin selväksi ja yleisesti käytäntöön. Kuolematon ansio tämän korkeimman
filosofisen ajatuksen kokemusperäisestä perustelusta ja yleisesti hyväksytyksi
saattamisesta on suuren englantilaisen luonnontutkijan Charles Darwinin; hän
laski v. 1859 lujan perustan polveutumisopille, jonka nerokas ranskalainen
luonnonfilosofi Jean Lamarck oli pääpiirteissään esittänyt jo v. 1809 ja
jonka perusajatuksen suurin saksalainen runoilijamme ja ajattelijamme, Wolfgang
Goethe, jo v. 1790 oli profeetallisesti käsittänyt. Samalla saimme myöskin
avaimen "kaikkien kysymysten kysymyksen", "ihmisen asemaa
luonnossa " ja hänen luonnollista syntymistään koskevan suuren
maailmanarvotuksen, ratkaisuun. Kun me nykyään kykenemme selvästi tietämään kehityslain
olevan vallitsemassa koko luonnossa ja käyttämään sitä yhdessä substanssilain
kanssa yhtenäisesti selittääksemme kaikki luonnonilmiöt, niin on meidän
siitä ensisijassa kiittäminen noita kolmea nerokasta, laajanäköistä
luonnonfilosofia, jotka ovat kolmena ensi suuruusluokan tähtenä
yhdeksännentoista vuosisadan kaikkien muitten suurten miesten joukossa.
Näitä meidän teoreettisen (tieteisopillisen)
luonnontuntemuksemme hämmästyttäviä edistysaskeleita vastaa niiden moninainen käytännöllinen
sovelluttaminen kaikille inhimillisen sivistyselämän aloille. Kun nyt
elämme "liikenteen kaudella", kun kansainvälinen kauppa ja
matkustaminen ovat saavuttaneet ennen aavistamattoman merkityksen, kun
sähkölennättimen ja puhelimen avulla olemme voittaneet paikan ja ajan rajat,
niin on meidän siitä ensi sijassa kiittäminen teknillisen fysiikan
edistysaskeleita, varsinkin höyryvoiman ja sähkön käyt-
18
tämisen alalla. Kun me valokuvauksen kautta
pakotamme auringonvalon silmänräpäyksessä luomaan meille minkä tahansa esineen
luonnontarkan kuvan, kun maan- viljelyksen ja eri ammattien aloilla olemme
saavuttaneet hämmästyttäviä käytännöllisiä edistyksiä, kun lääketieteen alalla
kloroformia ja morfiumia, mädätystä ehkäiseviä aineita ja seerumeja käyttäen
olemme tavattomasti lieventäneet ihmiskunnan kärsimyksiä, niin on meidän siitä
kiittäminen sovellettua kemiaa. Näiden ja muiden tekniikan keksintöjen kautta
olemme suuressa määrin vieneet voiton kaikista edellisistä vuosisadoista.
Yhteiskunnallisissa laitoksissa tapahtunut
edistys. Siten saamme
oikeutettua ylpeyttä tuntien luoda katsauksen 19:nnellä vuosisadalIa
luonnontuntemuksessa ja sen käytännöllisessä sovelluttamisessa tapahtu- neeseen
valtavaan edistykseen. Ikävä kyllä, saamme nähtäväksemme aivan toisen ja sangen
vähän ilahduttavan kuvan, kun käymme tarkastamaan muita, yhtä tärkeitä
nykyaikaisen sivistyselämän aloja. Suruksemme täytyy meidän yhtyä
allekirjottamaan Alfred Wallacen lause: "Verrattuna saavuttamaamme
hämmästyttävään edistykseen fysiikallisten tieteiden ja niiden käytännöllisen
sovelluttamisen alalla, ovat meidän hallintomme, hallinnollisen
oikeudenkäyttömille ja kansalliskasvatuksemme järjestelmä ja meidän koko
yhteiskunnallinen ja siveellinen järjestelmämme jääneet raakalaisuuden
tilaan." Tullaksemme vakuutetuiksi näiden raskaiden syytösten
totuudesta, tarvitsee meidän vain heittää ennakkoluuloton silmäys julkiseen
elämäämme tai katsoa siihen peiliin, jota sanomalehdistömme yleisen mielipiteen
äänenkannattajana joka päivä pitää silmiemme edessä.
19
Oikeudenkäyttömme. Alkakaamme katsauksemme oikeudenkäytöstä,
"valtakuntien perustasta". Kukaan ei voi väittää, että sen nykyinen
tila olisi sopusoinnussa meillä ihmisestä ja maailmasta olevan pitkälle
edistyneen tiedon kanssa. Ei kulu viikkoakaan ilman että saamme lukea oikeuden
tuomioista, jotka eivätä tyydytä tervettä ihmisjärkeä; monet meidän korkeampien
ja alempien tuomioistuintemme päätöksistä tuntuvat kerrassaan
käsittämättömiltä. Jätämme tässä vallan huomioonottamatta sen, että monissa
nykyaikaisissa valtioissa -huolimatta paperilla olevista perustuslaeista -vielä
tosiasiallisesti vallitsee rajaton yksinvaltius ja että monet "oikeuden
miehet" eivät tuomitse rehellistä vakaumustaan noudattaen, vaan
"määräävän paikan, korkeampien toivomusten" mukaisesti. Otaksumme
päinvastoin, että enimmät tuomarit tuomitsevat parhaan omantuntonsa mukaisesti
ja vain inhimillisesti erehtyvät. Sitten selittänee useimmat erehdykset
puuttuva alkusivistys ja vanhentunut lainsäädäntö. Tosin on monella taholla se
käsitys yleinen, että juuri lainoppineet ovat korkeimmin sivistyneitä; juuri
heille annetaan etusija mitä erilaisimpia virkoja täytettäessä. Mutta tämä
kovin ylistetty "lainopillinen sivistys" on suurimmaksi osaksi
puhtaasti muodollista laatua, ei todellista. Inhimillistä elimistöä ja
sen tärkeintä toimintaa, sielua, oppivat lainoppineemme vain pintapuolisesti
tuntemaan ; sitä todistavat esim. ne ihmeelliset mielipiteet
"tahdonvapaudesta", "vastuunalaisuudesta" y. m., joita joka
päivä kohtaamme. Useimpien lainopin ylioppilaiden mieleenkään ei juolahda
välittää ihmistieteestä, sielutieteestä eikä kehitysopista, jotka
ovat ensimäiset edellytykset ihmisolemuksen oikealle arvostelemiselle. Tosin
20
ei sellaiseen jää "aikaakaan" ;
tämä tarvitaan, ikävä kyllä, liiankin usein oluen ja viinin perinpohjaseen
tutkimiseen sekä" jalostavan " miekkailun harjottamiseen ; mutta
kalliin ylioppilasajan jäännös tarvitaan sitte oppiakseen ne sadat lakikirjojen
pykälät, joiden tunteminen tekee lainoppineet kykeneviksi kaikkiin mahdollisiin
nykyisessä sivistysvaltiossa oleviin asemiin.
Valtiojärjestyksemme. Valtioelämän surkeata alaa kosketamme tässä vain
aivan ohimennen. Nykyaikaisen valtioelämän surettavat olothan ovat yleisesti
tunnettuja ja kukin saa niistä joka päivä kokemusta. Sen puutteellisuudet
saavat suureksi osaksi selityksensä siitä, että useimmat valtion virkamiehet
ovat juuri lainoppineita, miehiä joilla on korkea muodollinen sivistys, mutta
jotka eivät omaa sellaista perinpohjaista ihmisluonnon tuntemusta, jonka voi
saavuttaa vain tutustumalla vertailevaan antropologiaan, ihmistieteeseen, ja
sielutieteeseen. "Yhteiskunnan ruumiin rakennetta ja elämää", s. o.
valtion "rakennetta ja elämää", opimme vain silloin oikein
ymmärtämään, kun meillä on luonnontieteellistä tietoa niiden henkilöiden "rakenteesta
ja elämästä ", joista valtio on kokoonpantu, ja niiden solujen "rakenteesta
ja elämästä", joista nuo henkilöt ovat kokoonpantuja. Jos meidän
"johtavilla " valtiomiehillämme ja kansanedustajillamme olisi nämä
arvaamattoman tärkeät biologiset (eläinten ja kasvien elämää koskevat) ja
antropologiset esitiedot, niin olisi mahdotonta että joka päivä sanomalehdistä
saisi lukea noista hirvittävän lukuisista yhteiskuntatieteellisistä
erehdyksistä ja valtiollisesta kannunvalamisesta, jotka niin perin vähän
ilahuttavalla tavalla lyövät leimansa eduskuntaselostuksiin ja myöskin moniin
hallituksen toimenpitei-
21
siin. Eninten valitettava on se seikka, että
nykyinen sivistysvaltio heittäytyy sivistysvihollisen kirkon syliin, ja
että puolueitten ahdasjärkinen itsekkyys, lyhytnäköisten puoluejohtajain sokeus
tukee pappisvaltaa. Sen kautta syntyy niin surullisia kuvia kuin ne mitä
19:nnen vuosisadan lopulla saamme Saksan valtiopäivistä: Saksan sivistyneen
kansan kohtalot paavimielisen keskustan käsissä, roomalaisen paavinvallan
johtovallan alaisina, joka on sen pahin ja vaarallisin vihollinen. Oikeuden ja
järjen sijasta on vallassa taikausko ja tyhmyys. Valtiojärjestyksemme voi vain
silloill tulla paremmaksi, jos se vapautuu kirkon kahleista ja jos se yleisen luonnontieteellisen
sivistyksen kautta kohottaa kansalaisten maailman- ja ihmistuntemuksen
korkeammalle asteelle. Yksinvaltako vai tasavalta, ylimysvaltainenko vai
tasavaltainen hallitusmuoto, ne ovat toisarvoisia kysymyksiä tuon suuren
pääkysymyksen rinnalla: Tuleeko nykyaikaisen sivistysvaltion olla hengellinen
vaiko maallinen ? Johdetaanko sitä jumalaisvaltaisesti, järjettömien
uskonkappaleiden ja pappisvaltaisen mielivallan mukaan, vaiko lakivaltaisesti,
järjellisten lakien ja kunsalaislakien mukaan?
Meidän koulumme. Yhtävähän kuin oikeudenkäyttömme ja
valtiojärjestyksemme, yhtä vähän vastaa myöskään meidän nuorisokasvatuksemme
ensinkään niitä vaatimuksia, joita 19:nnen vuosisadan tieteellinen edistys
asettaa nykyaikaiseen sivistykseen nähden. Luonnontiede, joka on ehtinyt
niin paljon pitemmälle kaikkia muita tieteitä ja joka, oikein asiaa katsoen,
myöskin on sisällyttänyt itseensä kaikki niinsanotut hengentieteet, saa meidän
kouluissamme yhä vielä olla tuhkimon nurkassa, useista opettajistamme näyttää
22
vielä pääasialta tuo kuollut oppineisuus,
joka on perintöä keskiajan luostarikouluilta; etualalla on kieliopillinen
urheilu ja aikaavievä klassillisten hielten (kreikan- ja latinankielen) sekä
ulkonaisen kansojenhistorian "perinpohjainen tuntemus". Siveysoppi,
tärkein käytännöllisen filosofian esine, lyödään laimin ja sen sijaan asetetaan
oppiaineeksi kirkollinen tunnustus. Usko on käyvä tiedon edellä; ei tuo
tieteellinen usko, joka johtaa meidät monistiseen (maailman yhtenäiseksi
käsittävään) uskontoon, vaan tuo järjetön taikausko, joka on vääristellyn
kristinuskon perustana. Samalla kun nykyaikaisen kosmologian ja antropologian,
nykyaikaisen biologian ja kehitysopin suuremmoiset tietosaavutukset eivät tule
korkeammissa kouluissamme ollenkaan tai tulevat vain aivan riittämättömässä
määrässä käytäntöön, ahdetaan muisti täyteen lukemattomia kieliopillisia ja
historiallisia tosiasioita, joista ei ole hyötyä hengenkehitykselle eikä
käytännölliselle elämälle. Myöskin yliopistojen vanhentuneet laitokset ja
tiedekuntasuhteet, vastaavat luonnollisen maailmankatsomuksen nykyaikaista
kehitysastetta yhtä vähän kuin oppi- ja alemmissa kouluissa annettava opetus.
Meidän kirkkomme. Jyrkimmässä ristiriidassa nykyaikaisen sivistyksen ja
sen perustan, pitkällekehittyneen luonnontuntemuksen kanssa on kieltämättä
kirkko! Emme tahdo tässä ollenkaan puhua paavimielisestä katolilaisuudesta,
emmekä oikeaoppisesta evankelisesta suunnasta, joka mitä törkeimpään
taikauskoisuuteen ja tietämättömyyteen nähden todellisuudessa ei ensinkään ole
tuon paavimielisen katolilaisuuden jälessä. Päinvastoin tutustumme sellaisen
vapaamielisen protestantisen papin saarnaan, jolla on hyvä keskimääräinen
23
sivistys ja joka uskon ohella antaa
järjellekin sijansa. Silloin kuujemme mainion siveysopetuksen ohella, joka on
täysin sopusoinnussa (19:nnessä luvussa esitettävän) monistisen siveysoppimme
kanssa, mielikuvia jumalan ja maailman olemuksesta, ihmisestä ja elämästä,
jotka ovat vallan vastakkaisia kaikille luonnontutkimuksen kautta saamillemme
tiedoille. Ei ole ihme, että teknikot ja kemistit, lääkärit ja fijosofit, jotka
ovat perinpohjin tarkanneet ja harkinneet luonnon olemusta, eivät ollenkaan
hajua kuunnella sellaisia saarnoja. Jumaluusoppineiltamme ja kielimiehiltämme,
samoinkuin valtiomiehiltämille ja lainoppineiltamme, puuttuu juuri tuota
välttämätöntä luonnontuntemusta, jolle monistinen kehitysoppimme
perustuu.
Järjen ja uskonkappaleiden
ristlrilta. Näiden ikävien
vastakkaisuuksien vuoksi syntyy nykyaikaisessa sivistyselämässämme vaikeita
ristiriitoja, joiden vaarallisuus kehottamalla kehottaa pyrkimään niiden
poistamiseen. Nykyaikainen sivistyksemme vaatii hyvää osaansa kaikilla julkisen
ja yksityisen elämän aloilla; se toivoo näkevänsä ihmiskunnan kohotettuna järjen
avulla tuolle tietämisen korkeammalle asteelle ja samalla saatettuna tuolle
paremmalle onnen tielle, joista meidän on kiittäminen korkealle kehittynyttä
luonnontiedettämme. Sitä vastaan ponnistelevat kaikin voimin ne
vaikutusvaltaiset piirit, jotka tahtovat pysyttää meidän hengenkehityksemme
keskiajan vanhenneitten käsityskantojen tasalla; he ovat yhä edelleen
perinnäisten uskonopinkappaiten lumoissa ja vaativat, että järki taipuisi tämän
"korkeamman ilmestyksen" alaiseksi. Siten on laita laajoissa
jumaluusopin ja kielitieteen, yhteiskuntatieteen ja lainopin piireissä, Tämä
takapajulla oleminen ei varmaan-
24
kaan suurimmaksi osaksi riipu
omanvoitonpyyteisestä pyrkimyksestä, vaan osittain todellisten tosiasiain
tuntemattomuudesta, osittain perinnäisestä mukavasta tottumuksesta. Järjen ja
tieteen vaarallisin vihollinen ei ole häijyys, vaan tietämättömyys ja ehkä
vielä enemmän hitaus. Näitä molempia mahteja vastaan taistelevat itse
jumalatkin vielä sittenkin turhaan, kun edellinen jo on onnellisesti voitettu.
Kaiken inhimillisentäminen. Mahtavana tukena tuolle takapajuiselle
maailmankatsomukselle on antropismi eli kaiken inhimillisentäminen.
Tällä käsitteellä ymmärrän minä tuota mahtavaa ja laajalle levinnyttä
erheellisten kuvitelmien joukkoa, joka asettaa inhimillisen elimistön
vastakohdaksi koko muulle luonnolle, käsittää hänet elimellisen luomakunnan
ennakolta ajatelluksi päämääräksi ja muusta luomakunnasta erillään olevaksi
jumalankaltaiseksi olennoksi. Kun tarkemmin käyarvostelemaan tätä
vaikutusvaltaisten kuvitelmien joukkoa, huomaa, että siihen oikeastaan sisältyy
kolme erilaista dogmia, uskonlausetta, joita tässä nimitämme ihmiskeskisyyttä,
ihmismuotoisuutta ja ihmisjumaloimista koskeviksi erehdyksiksi. I. Ihmiskeskisyyttä
opettava dogmi (uskonlause) perustuu sille kuvitelmalle, että ihminen muka
on kaiken maapallolla olevan elämän -tai laajemmassa mielessä koko maailman -
ennakolta-ajateltu keskus ja päämäärä. Kun tämä harhausko on inhimilliselle
itserakkaudelle mitä mieluisin ja kun se on mitä likeisimmässä yhteydessä
mooseslaisen, kristillisen ja muhamedilaisen uskonnon luomistarujen ja dogmien
kanssa, on se vielä nykyäänkin vallalla suurimmassa osassa sivistynyttä
maailmaa. -- II. !hmisenkaltaisuutta opettava dogmi liittyy samoin
25
noiden kolmen mainitun ja useiden muiden
uskontojen luomistaruihin. Se vertaa jumalan toimittamaa maailman luomista ja
hallitsemista nerokkaan teknikon tekojuomiin ja viisaan hallitsijan
hallitsijatoimeen. "Herra jumala" maailman luojana, ylläpitäjänä ja
hallitsijana kuvitellaan silloin ajatuksiinsa ja toimintaansa nähden kerrassaan
jhmisen kaltaiseksi. "Jumala loi ihmiset kuvansa kaltaisiksi."
Vanhempi, lapsellinen jumalaistarusto selittää jumalillaan olevan ihmisen
muodon, lihaa ja verta. Vähemmän materialistisia (aineellisia) ovat uudemman
mystillisen (salaoppeja harrastavan) teosofian kuvitelmat, joka kunnioittaa
persoonallista jumalaa "näkymättömänä" olentona, mutta kumminkin
samalla antaa hänen ajatella, puhua ja toimia ihmisen tapaan. -III. Ihmisjumaloimista
terottava dogmi johtuu itsestään tästä inhimillisen ja jumalallisen
sieluntoiminnan vertailusta; se johtaa ihmisen jumalalliseen kunnioittamiseen,
"antropistiseen suuruudenhulluuteen". Siitä taas johtuu
kallisarvoiseksi katsottu" usko sielun persoonalliseen
kuolemattomuuteen" sekä dualistinen (kaksinaisuutta terottava) dogmi
ihmisen kaksoisluonnosta, dogmi jonka mukaan ihmisen "kuolematon
sielu" vain ajottain asuu kuolevaisessa ruumiissa. Näistä kolmesta
antropistisesta dogmista, moninaisesti muodosteltuina ja erilaisten uskontojen
vaihteleviin uskonmuotoihin soveltuneina, tuli mitä vaarallisimpien erehdysten
lähde. Antropistinen maailmankatsomus, joka siitä johtui, on
sovittamattomasti vastakkainen meidän monistiselle luonnontuntemuksellemme; sen
kumoaa jo luonnontuntemuksen kosmologinen (maailmantieteellinen) näkökanta.
26
Maailmantieteellinen näkökanta. Näiden kolmen antropistisen dogmin, samoin kuin monien
muiden dualistisen filosofian ja oikeaoppisen uskonnon katsomusten
paikkansapitämättömyys käy selväksi, heti kun arvostellen tarkastamme niitä
monismimme maailmantieteelliseltä näkökannalta. Ymmärrämme sillä tuota
maailmankaikkeuden laajaa katselua, jonka meille tekee mahdoIliseksi monistisen
luonnontuntemuksemme korkein katsantokanta. Silloin tulemme vakuutetuiksi
seuraavien tärkeiden maailmantieteellisten oppilauselmien totuudesta:
1. Maailmankaikkeus (universumi eli kosmos)
on iankaikkinen, ääretön ja rajaton. 2. Maailmarikaikkeuden substanssi
(perusaines) molempine ominaisuuksineen, jotka ovat aine ja tarmo, täyttää
äärettömän avaruuden ja on ikuisessa liikkeessä. 3. Tämä liike tapahtuu
äärettömän ajan kuluessa yhtenäisenä kehityksenä, jonka kestäessä jaksottain
vaihtelevat syntyminen ja häviäminen, kehitys ja surkastuminen. 4. Lukemattomat
taivaankappaleet, jotka ovat hajallaan koko avaruuden täyttävässä eetteriaineessa,
ovat kaikki substanssilain (maailman perusaineksen lain) alaisia. 5. Meidän
aurinkomme on yksi näistä lukemattomista vähitellen häviämään tuomituista
taivaankappaleista, ja meidän maanpallomme on yksi niistä lukuisista samoin
häviämään tulevista kiertotähdistä, jotka kiertävät aurinkoa. 6. Meidän maamme
on läpikäynyt pitkän jäähtymiskehityksen, ennenkun sen pinnalle voi syntyä
juoksevaa vettä ja samalla ensimäinen elimellisen elämän ehto. 7. Senjälkeen
seurannut elämänsynnyn kehitys, vitkaisa lukemattomien elimellisten muotojen
kehittyminen ja muodostuminen, on vaatinut aikaa useita mil-
27
joonia vuosia (paljon enemmän kuin sata
miljoonaa vuotta!). 8. Niistä erilaisista eläinsuvuista, jotka elämänsynnyn
kehityskulun myöhemmällä ajalla kehittyivät maamme pinnalle, on luurankoisten
eläinten suku kehityksen kilpailussa myöhempinä aikoina melkoisesti voittanut
kaikki muut. 9. Luurankoisten eläinten tärkeimpänä haarana on vasta myöhään
(sillä maailmankehityksen asteella, jota nimitämme triaskaudeksi*)
sammakkoeläimistä kehittynyt imettäväisten luokka. 10. Tämän luokan täydellisin
ja korkeimmalle kehittynyt haara on kädellisten lahko, joka vasta
tertiäärikauden alussa on vähittäisten muutosten kautta kehittynyt alemmista
istukkaeläimistä. 11. Kädellisten haaran nuorin ja täydellisin oksa on ihminen,
joka vasta myöhemmällä tertiäärikaudella kehittyi eräästä ihmisenmuotoisten
apinain ryhmästä. 12. Siten on niin sanottu "maailmanhistoria"
mitättömän lyhyt ajanjakso verrattuna pitkään elimellisen maailman historiaan,
samoin kuin tämä vuorostaan on vain pieni osanen meidän aurinkokuntainme
historiaa; ja samoin kuin meidän maa-äitimme on katoavainen auringonhiukkanen
äärettömässä maailmanavaruudessa, niin on vuorostaan
*) Maailmankenityksessä erotetaan useita
aikakausia, joista jokainen "todennäköisesti on kestänyt miljoonia
vuosia" Luetellen vanhimmista nykyaikaan asti, ovat nämä
maailmankehityksen aikakaudet seuraavat: I. arkeinen aika, jonka
myöhempää osaa on sanottu kambriumiksi ; II. paleozooinen aika, jonka
alajaksoja, taas vanhimmasta nuorimpaan luetellen, ovat siluurikausi,
devonikausi. kivihiilikausi ja perminen kausi; III. mesozooinen aika, jonka
alajaksoja ovat triaskausi, jurakausi ja liitukausi; IV. kenozooinen aika eli
tertiääriaika, jonka alajaksoja ovat eoseeni, oligoseeni, mioseeni ja
plioseeni; V. kvartiääriaika, jonka alajaksoja ovat diluuvinen kausi ja
alluuvinen kausi eli nykyaika. -Suom. muist.
28
ihmisyksilö katoavaisen elimellisen luonnon
ohimenevä ilmiö.
Ei mikään näytä minusta olevan paremmin
omiaan kuin tämä suuremmoinen maailmantieteellinen näkökanta, antamaan
jo ennakolta meille oikean mittapuun ja laajan katsantokannan, jolla meidän on
oltava käydessämme maailmanarvotuksia ratkaisemaan. Sillä sen kautta käy
selväksi "ihmisen määräävä asema luonnossa", ja kumoutuu myöskin antropistinen
suuruudenhulluus, tuo katsantokanta, jolta ihminen asettaa itsensä
äärettömän maailmankaikkeuden rinnalle ja kerskailee itseänsä tärkeimmäksi
maailmankaikkeuden osaksi. Tämä turhamaisen ihmisen rajaton pöyhkeily on
johtanut hänet siihen harhakuvitelmaan, että hän on "Jumalan kuva",
vaatimaan itselleen "iankaikkista elämää" ja kuvittelemaan, että
hänellä on rajaton" tahdon vapaus II. Kaligulan naurettava
keisarihulluus on tämän ihmisen ylpeän itsejumaloimisen erkoinen muoto. Vasta
kun jätämme tämän perusteettoman suuruudenhulluuden ja asetumme
luonnonmukaiselle maailmantieteelliselle näkökannalle, voimme saavuttaa
"maailmanarvotusten" ratkaisun.
Maailmanarvotusten lukumäärä. Kehittymätöntä sivistysihmistä, samoinkuin
raakalaistilassa olevaa luonnonihmistä, ympäröi joka askeleella lukematon
joukko maailmanarvotuksia. Kuta pitemmälle sivistys edistyy ja tiede kehittyy,
sitä pienemmäksi tulee niiden lukumäärä. Monistinen filosofia tunnustaa
lopulla vain yhden ainoan kaikkikäsittävän maailmanarvotuksen olevaksi, "substanssikysymyksen",
kysymyksen maailman perusaineksen olemuksesta. Kuuluisassa puheessaan,
jonka hän piti Berlinin Tiedeakatemian Leibniz-istunnossa v. 1880, erottaa Emil
Du Bois-Reymond, "seitse-
29
män maailmanarvotusta"; hän esittää ne
seuraavassa järjestyksessä: I. aineen ja voiman olemus, II. liikunnon alkuperä,
III. elämän synty, IV. (näennäisesti tarkotuksellinen) luonnon
tarkotuksenmukainen järjestys, V. yksinkertaisen aistimuksen ja tietoisuuden
syntyminen, VI. järjellinen ajattelu ja sen kanssa läheises;ä yhteydessä olevan
kielen synty, VII. tahdonvapauden kysymys. Näistä seitsemästä
maailmanarvotuksesta selittää Berlinin Akatemian puhuja kolme aivan
kaiken kokemuksen ulkopuolella oleviksi ja mahdottomiksi ratkaista (ensimäisen,
toisen ja viidennen) ; kolmea muuta pitää hän kyllä vaikeina; mutta
mahdollisina ratkaista (kolmatta, neljättä ja kuudetta); seitsemänteen ja
viimeiseen "maailmanarvotukseen" nähden, joka on käytännöllisesti tärkein,
nimittäin tahdonvapauskysymykseen nähden, ei hän voi ratkaista kantaansa.
Minun käsitykseni mukaan ratkaisee nuo kolme
"kaiken kokemuksen ulkopuolella " olevaa arvotusta (I, II, V) :meidän
käsityksemme substanssista (12:s luku); kolme muuta, nuo vaikeat, mutta
ratkaistaviksi mahdolliset kysymykset, (III, IV, VI) on lopullisesti ratkaissut
nykyaikainen kehitysoppi, seitsemäs ja viimeinen maailmanarvotus,
tahdonvapaus, ei ole ollenkaan arvostelevan tieteellisen selittämisen esineeksi
kelpaava, koska se puhtaana dogmina (uskonlauseena) riippuu pelkästä
hairauksesta eikä sitä todellisuudessa ensinkään ole olemassa.
Maailmanarvotusten ratkaisu. Maailmanarvotusten ratkaisemisen keinot ja
menettelytavat ovat samat kuin puhtaasti tieteellisen tutkimuksen yleensä: kokemus
ja johtopäätöstenteko. Tieteellistä kokemusta hankimme itsellemme
havaintojen ja kokeilujen kautta, jolloin
30
ensi sijassa toimessa ovat aistimemme,
toisessa sijassa suurten aivojen kuoren "sisäinen aistinkeskus".
Ensimainittujen mikroskooppisina (paljain silmin näkymättöminä) alkeiseliminä
ovat aistinsolut, viimemainittujen alkeiseliminä hermosolmusolut. Ne
kokemukset, joita me näiden hengenelämämme kalleimpien elinten kautta
ulkomaailmasta saamme, muuttuvat sitte aivojen muissa osissa mielikuviksi ja
nämä taasen liittyvät yhtymien kautta johtopäätöksiksi. Näiden johtopäätösten
muodostuminen tapahtuu kahta eri tietä, jotka minun vakaumukseni mukaan ovat
yhtä arvokkaita ja välttämättömiä: induktsionin ja deduktsionin tietä,
edellisen kautta johdutaan erikoistapauksista yleiseen sääntöön, deduktsionin
kautta taas vedetään yleisestä säännöstä johtopäätöksiä erikoisseikkoihin
nähden. Muut monimutkaiset aivotoiminnan muodot, yhtenäisten
johtopäätössarjojen muodostuminen, abstraktsioni (käsitteitten muodostuminen),
tietävän ymmärryksen täydentyminen täyteläisiä muotoja luovan mielikuvituksen
kautta, vihdoin tietoisuus, ajattelu ja oleitten olemusta harkitseva
mietiskely, ovat yhtäläisesti suurten aivojen kuoren hermosolujen toimintaa
kuin edellämainitut yksinkertaisemmatkin sieluntoiminnat. Kaikkia yhdessä
sanomme yhteisellä nimellä järjeksi.
Järki, mieli ja ilmestysusko. Vain järjen avulla voimme todella oppia tietämään mitä
luonto on ja ratkaista maailmanarvotukset. Kumminkin on järki vasta edistyvän
sivistyksen ja hengenelämän kautta, tieteen kehityksen kautta,
saavuttanut suuren arvonsa. Sivistymätön ihminen ja raakalainen luonnonihminen
ovat yhtä vähän (tai yhtä paljon) "järkeviä " kuin lähisukuiset
imettäväiset (apinat, koirat, elefantit y. m.). Nyt
31
on vielä nykyäänkin laajalle levinnyt se
mielipide, että paitsi järkeä on vielä kaksi muutakin (jopa tärkeämpääkin)
tietämyksen tietä: mieli ja yliluonnollinen ilmestys. Mielellä ei ole
totuuden tietämiseen nähden mitään tekemistä. Se, mitä me nimitämme
"mieleksi", "sydämeksi" j. n. e., on monimutkaisemmaksi
kehittynyttä aivojen toimintaa, jossa vaikuttamassa ovat hyvänmielen ja
pahanmielen tunteet, mieltymyksen ja vastenmielisyyden mielteet, haluamisen ja
kammoamisen pyrkimykset. Samassa voivat myötävaikuttamassa olla mitä
moninaisimmat muut elimistön toiminnat, aistien ja lihasten, vatsan ja
sukupuolielimien y. m. tarpeet. Totuuden tuntemista eivät nämä mielentilat ja
mielenliikutukset edistä vähimmälläkään tavalla; päinvastoin ne usein
häiritsevät siihen yksin kykenevää järkeä. "Mielen" aivotoiminta ei
vielä ole ratkaissut ainoatakaan " maailmanarvotusta" eikä edes
vähimmälläkään tavalla tuollaista ratkaisua edistänyt. Sama pitää paikkansa
myöskin niin sanottuun "ilmestykseen" ja sen kautta muka saa
vutettuihin "uskontotuuksiin" nähden; ne perustuvat kaikki tietoiseen
tai tiedottomaan erehdykseen (vert. 16 luku).
Filosofia ja luonnontiede. Ilahduttavimpana edistysaskeleena maailmanarvotusten
ratkaisua kohti on meidän tervehdittävä sitä, että myöhempinä aikoina molemmat
ainoat siihen johtavat tiet, kokemus ja ajattelu yhä enemmän on
tunnustettu yhtä oikeutetuiksi ja toisiaan täydentäviksi tutkimusmenettelyiksi.
Filosofit, viisaustieteilijät, ovat vähitellen oppineet ymmärtämään, että pelkkä
mietiskely ei riitä todellisen tiedon saavuttamiseen. Ja toiselta puolen ovat
luonnontutkijat tulleet siihen vakaumukseen, että pelkkä kokemus ei riitä
32
tosioloisen maailmankatsomuksen
muodostamiseen. Nuo kaksi suurta tietämääntulemisen tietä, aistiperäinen
kokemus ja järkiperäinen ajattelu, ovat kaksi erilaista aivojentoiminnan
muotoa; edellistä välittävät aistinelimet ja aivoissa olevat aistinkeskukset,
viimeksimainittua niiden välillä olevat ajattelukeskukset, suuret
"suurtenaivojen yhdyskeskukset" (Vert. 7 ja 10 luku). Vasta molempien
yhtyneen toiminnan kautta syntyy todellista tietämistä. Kumminkin on vielä
nykyäänkin filosofeja, jotka tahtovat maailmankuvansa rakentaa vain omista
mietelmistään, ja jotka halveksuvat kokemuksellista luonnontuntemusta jo sen
vuoksi, että he eivät tunne todellista maailmaa. Toiselta puolen väittävät
nykyäänkin vielä monet luonnontutkijat, että tieteen ainoana tehtävänä on
" tosiasiallinen tieto, yksityisten luonnonilmiöitten ulkokohtainen
tutkiminen". "Filosofien aika" on muka jo ohi, ja heidän
tilalleen on tullut luonnontiede (Virchow 1893). Tämä kokemustiedon
yksipuolinen arvostaminen on yhtä vaarallinen erehdys kuin vastakkainen,
mietiskelyn liiallinen arvostaminen. Molemmat tietämääntulemisen tiet ovat yhtä
välttämättömät. Nykyaikaisen luonnontutkimuksen suurimmat riemuvoitot, soluoppi
ja lämpöteoria, kehitysoppi j,a sub.stanssilaki, ovat filosofisen työn tuloksia,
mutta eivät puhtaan mietiskelyn vaan sen edellä käyneen, mitä laajimman
ja perusteellisimman kokemuksen tuloksia.
Dualismi ja monismi. Kaikki filosofian suunnat voi luonnontieteen
nykyiseltä kannalta katsoen jakaa kahteen vastakkaiseen sarjaan, toisella
puolen dualistinen eli kahtanaisuut ta opettava, toisella puolen monistinen
eli yhtenäinen maailmankatsomus. Dualismi (sanan laajimmassa
merkityksessä!) jakaa maailmankaikkeuden
kahteen aivan erilaiseen substanssiin
(perusainekseen) aineelliseen maailmaan ja aineettomaan jumalaan, joka on
aineellisen maailman rinnalla sen luojana, ylläpitäjänä ja hallitsijana. Monismi
(myöskin sanan laajimmassa merkityksessä !) sitävastoin selittää
maailmankaikkeudessa olevaksi vain yhden ainoan: substanssin (perusaineksen),
joka on samalla "jumala ja luonto"; ruumis ja henki (eli aine ja
tarmo) ovat senmukaan erottamattomasti yhdistettyjä. Maailman ulkopuoiella
oleva dualismin "persoonallinen" jumala johtaa teismiin, jumala-uskoon,
maailmaan sisältyvä monismin jumala sensijaan panteismiin, kaikkijumalaisuuteen.
Materialismi ja spiritualismi. Sangen usein sekotetaan vielä nykyäänkin monismin ja
materialismin käsitteet ja samoin teoreettisen ja käytännöllisen
materialismin oleellisesti toisistaan eroavat suunnat. Kun nämä ja niiden
kaltaiset käsitesekaannukset aiheuttavat monia erehdyksiä, tahdomme kaikkien
väärinkäsitysten välttämiseksi tässä lyhyesti huomauttaa vielä seuraavaa: I.
Meidän puhdas monismimme ei ole samaa kuin se materialismi, joka kieltää
hengen ja hajottaa maailman kuolleitten atomien (pieninten ainehiukkasten)
joukoksi, eikä myöskään samaa kuin teoreettinen spiritualismi (jota
hiljattain on ruvettu nimittämään energetiikaksi), joka kieltää aineen
ja selittää että maailma on vain avaruuteen järjestynyt joukko pelkkiä
tuntemuksia ja mielteitä (eli tarmoja eli aineettomia luonnonvoimia). II.
Päinvastoin olemme, samoin kuin Goethe, lujasti vakuutettuja siitä, että
"ainetta ei koskaan ole olemassa ilman henkeä, eikä henkeä koskaan ilman
ainetta, ja että toinen ei voi vaikuttaa, ellei toistakin ole olemassa".
Pidämme kiinni Spinozan monistisesta käsityksestä:
34
aine, äärettömän laajalti kaikkialla olevana substanssina,
ja henki (eli tarmo), tuntevana ja ajattelevana substanssina, ovat
yhdessä molemmat kaikki käsittävän jumalallisen maailmanolennon,
maailmankaikkeuden substanssin (perusaineksen) attribuutit eli
perusominaisuudet. (Vert. 12 luku).
35
Toinen
luku.
Ihmisen
ruumiinrakenne.
Monistisia
tutkielmia ihmisen anatomian ja vertailevan anatomian alalta. Ihmisen ja
imettäväisten eläinten samallaisuus ruumiinrakenteensa sekä kokonaisuuteen että
erikoisseikkoihin nähden.
Ihmisen anatomia. Ensimäisenä kehottamassa oppimaan tuntemaan ihmisen
ruumiinrakennetta oli luonnollisesti lääkintäoppi. Kun tätä vanhimpien
sivistyskansojen keskuudessa harjottivat tavallisesti papit,
36
saamme otaksua, että näillä silloisen
sivistyksen korkeimmilla edustajilla jo toisella vuosisadalla ennen
ajanlaskumme alkua ja jo aikaisemminkin oli jonkunverran anatomisia,
ruumiinrakennetta koskevia, tietoja. Mutta tarkempia kokemuksia, joita oli
saatu leikkelemällä hajalle nisäkkäitä ja sitte siirtämällä kokemukset ihmistä
koskeviksi, huomaamme vasta kreikkalaisilla, joista Hippokratesta kauan
pidettiin etevimpänä auktoriteettina tällä alalla. Hänen jälkeensä eli vanhalla
ajalla enään vain yksi huomattava anatomi, ruumiinrakenteentutkija, lääkäri
Klaudius Galenus. Kaikki nämä vanhemmat anatomit eivät suurimmaksi osaksi
saavuttaneet tietojaan tutkimalla ihmisruumista itseään -mikä siihen aikaan
vielä oli ankarasti kielletty! -, vaan tutkimalla ihmismuotoisinten
nisäkkäiden, erittäinkin apinain, ruumiinrakennetta; he olivat kaikki
siis oikeastaan "vertailevia anatomeja".
Kristinuskon voitolle pääseminen ja siihen
liittyvä mystillisen maailmankatsomuksen leviäminen, valmisti anatomian, samoin
kuin muidenkin luonnontieteiden rappiolle joutumista. Vallankin Rooman paavit
pyrkivät pitämään ihmiskuntaa tietämättömyyden ja sokean taikauskon vallassa;
he, oikein kyllä, olivat sitä mieltä, että inhimillisen elimistön tunteminen on
vaarallinen keino valistamaan ihmisen todellisen olemuksen tuntemiseen.
Kokonaista kolmetoista vuosisataa olivat Galenuksen kirjotukset melkein ainoana
lähteenä ihmisruumiin tuntemiseen nähden, samoin kuin Aristoteleen
kirjotukset koko luonnonoppiin nähden. Vasta kun ajanlaskumme kuudennellatoista
vuosisadalla uskonpuhdistus mursi paavin henkisen maailmanherruuden ja Kopernikuksen
uusi maailmanjärjestelmä hävitti paavilaisuuteen lähei-
37
sesti liittyvän geosentrisen maailmanjärjestelmän, jonka mukaan maa muka oli kaiken maailman keskus, alkoi myöskin uusi kukoistusjakso ihmisruumiin tuntemiseen nähden. Suuret anatomit Vesalius, Eustachius ja Fallopius edistivät omilla perinpohjaisilla tutkimuksillaan meidän ruumiinrakenteemme tarkkaa tuntemusta niin suuressa määrin, että heidän lukuisille seuraajilleen jäi ihmisruumiin pääpiirteiseen tuntemiseen nähden pääasiallisesti enään vain erikoisseikkoja tutkittaviksi. Yhtä rohkea kuin nerokas Andreas Vesalius kävi uraa avaten kaikkien edellä; hän sai jo 28:nnella ikävuodellaan valmiiksi suuren, yhtenäisesti kokoonpannun latinan- kielisen teoksensa "De humani corporis fabrica" (ilm. 1543) ja antoi koko ihmisanatomialle uuden, itsenäisen suunnan ja varman perustan.
Vertaileva anatomia. Niistä ansioista, joita 19:s vuosisata on itselleen hankkinut ihmisruumiin tuntemiseen nähden, on ennen kaikkea mainittava kahden uuden, erittäin tärkeän tutkimussuunnan, "vertailevan anatomian" ja "kudos-opin" eli "mikroskooppisen anatomian", kehittäminen. Edellinen oli tosin jo alusta alkaen ollut läheisesti liittyneenä ihmisen anatomian tutkimisen; sillä se korvasi ihmisen anatomian niin kauan kun ihmisen kuolleen ruumiin leikkelemistä pidet-tiin kuolemalla rankaistavana rikoksena -ja niin oli asianlaita jopa vielä 15:nnellä vuosisadalla! Mutta kolmen seuraavan vuosisadan lukuisat anatomit rajoittuivat suurimmaksi osaksi tarkkaan tutkimaan ihmisen elimistöä. Se korkealle kehittynyt tiede, jota nykyään nimitämme vertailevaksi anatomiaksi, sai alkunsa vasta vuonna 1803, kun suuri ranskalainen eläintieteilijä George Cuvier julkaisi perustavan ranskankielisen teok-
38
sensa "Luennoita vertailevan anatomian
alalta" ja siinä ensi kertaa koetti määritellä varmoja lakeja ihmisen ja
eläinten ruumiinrakenteeseen nähden. Sensijaan että hänen edeltäjänsä -niiden
mukana myöskin Goethe v. 1790 - pääasiallisesti olivat perinpohjin vertailleet
vain ihmisen luustoa muiden nisäkkäiden luustoon, ulotti Cuvier vertailunsa
eläinten koko elimistöön; hän erotti eläimissä neljä suurta, toisistaan
riippumatonta perusmuotoa eli tyyppiä: luurankoiset, niveleläimet, nilviäiset
ja sädekkäiset. "Kaikkien kysymysten kysymykseen" nähden oli tämä
edistys sikäli mullistava, että senkautta selvästi lausuttiin, että ihminen on luurankoisten
perusmuotoa -sekä että hän ruumiinrakenteeltaan perinjuurin eroo kaikista
muista perusmuodoista. Kumminkin oli jo teräväkatseinen Linne ensimäisessä
teoksessaan "Systema naturae" ("Luonnon järjestelmä"), joka
ilmestyi v. 1735, lopullisesti asettanut ihmisen nisäkkäiden luokkaan;
jopa yhdisti hän "kädellisten" lahkoon puoliapinain, apinain ja
ihmisten ryhmät. Mutta tältä rohkealta ryhmitykseltä puuttui vielä se syvempi
vertailevan anatomian kautta saatu kokemusperäinen perustelu, jonka vasta
Cuvier suoritti. Edelleen kehittivät tuota perustelua 19:nnen vuosisadan suuret
vertailevat anatomit Friedrich Meckel, Johannes Müller, Richard Owen, Thomas
Huxley ja Karl Gegenbaur. Tämä viimemainittu, sovelluttaessaan teoksessaan
"Vertailevan anatomian perusteet" (1870) ensi kertaa Darwinin äsken
perustamaa polveutumisoppia tähän uuteen tieteeseen, kohotti sen ensi sijalle
biologisten tieteiden joukossa. Hänen v. 1898 ilmestynyt teoksensa
"Luurankoisten vertaileva anatomia" laski horjumattoman perustan,
jolta kaikkiin seikkoihin nähden voi sel-
39
västi todistaa vakaumuksemme, että ihminen
luonnoltaan on luurankoisten pääjaksoon kuuluva.
Kudosoppi (histologia) ja soluoppi (cytologia). Aivan
toiseen suuntaan kuin vertaileva anatomia kehittyi 19:nen vuosisadall kuluessa mikroskooppinen
anatomia, s. o. mikroskoopin avulla tapahtuva elävien olentojen rakenteen
tutkiminen. Jo mainitun vuosisadan alussa (1802) yritti ranskalainen lääkäri
Bichat mikroskoopin (voimakkaan suurennuskoneen) avulla eritellä ihmisruumiin
elimiä hienompiin eri osiinsa ja saada selville niiden eri kudosten
keskenäiset suhteet. Mutta tämä ensimäinen koe ei johtanut pitkälle, kun sen
tekijä ei tuntenut lukuisien eri kudosten yhteistä perusosasia. Tämän keksi
vasta v. 1838 kasveihin nähden Matthias Schleiden ja heti senjälkeen
myöskin eläimiin nähd Theodor Schwann. Nämä tutkijat osottivat, että
kaikkien elollisten olioitten kudosten perusosasena on solu. Albert
Kölliker ja Rudolf Virchow rakensivat sitte 19:nnen vuosisadan kuudennella
vuosikymmenellä Soluteorian ja sille perustuvan kudosopin mitä tulee
ihmisesen terveeseen ja sairaaseen elimistöön; he todistivat että myöskin
ihmisessä, kuten kaikissa muissakin eläimissä, kaikki ruumiin kudokset on pantu
kokoon samanlaisista paljainsilmin näkymättömistä perusosasista,
yksinkertaisista soluista, ja että nämä "alkeiselimistöt" ovat
ne todelliset itsetoimintaiset kansalaiset, jotka, miljoonittain yhtyneinä,
muodostavat meidän ruumiimme "soluvaltion". Kaikki nämä solut
syntyvät monasti uudistuvan jakautumisen kautta yhdestä ainoasta yksin
kertaisesta solusta, "kantasolusta" eli" hedelmöitetystä
munasolusta". Kudosten yleinen rakenne ja kokoonpano on ihmisellä sama
kuin muillakin luurankoisilla.
40
Näiden joukossa ovat nisäkkäät, nuorin ja
kehittynein luokka, eräisiin erikoisiin, myöhemmin hankittuihin omituisuuksiin
nähden, laadultaan muista eroavaisia. Siten on esim. karvojen, ihorauhasten,
maitorauhasten, verisolujen mikroskooppinen rakenne nisäkkäillä aivan erikoinen
ja erilainen kuin muilla luurankoisilla ihminen on myöskin kaikkiin
näihin hienoimpiin kudosopillisiin seikkoihin nähden todellinen nisäkäs.
Ihmisen luurankoislaatu. Meidän koko ruumiin rakenteemme osottaa sekä
suurempiin että pienempiin erikoisseikkoihin nähden luurankoisten
erikoisen perusmuodon tunnusmerkit. Tämän korkeimmalle kehittyneen
eläinkunnan pääryhmän oppi luonnolliseen yhtenäisyyteensä nähden vasta v. 1801
tuntemaan suuri luonnontutkija Lamarck; hän yhdisti tähän käsitteeseen
Linnen neljä korkeinta eläinluokkaa, nimittäin nisäkkäät, linnut,
sammakkoeläimet ja kalat. Molemmat alemmat luokat, hyönteiset ja madot, asetti
hän näiden rinnalle "luurangottomien" ryhmäksi. Cuvier
todistuksillaan vahvisti (1812) luurankoisten perusmuodon yhtenäisyyden ja
perusteli sen tarkemmin vertailevan ana- tomiansa kautta. Itse asiassa ovat
kaikki luurankoiset, kaloista aina ihmiseen asti, kaikkiin oleellisiin
päätunnusmerkkeihinsä nähden samallaisia; niillä on kaikilla luja sisäinen
luuranko, rusto- ja luurakenne, ja tämän muodostaa kaikilla luurankoisilla
selkäranka ja pääkoppa; viimeksimainitun monimutkainen rakenne on kyllä eri
luurankoisilla sangen erilainen, mutta yleensä voi kaikki sen muodot katsoa
johtuneiksi samasta kantamuodosta. Edelleen on kaikilla luurankoisilla tämän
keskusluuston selkäpuolella "sieluelin", keskushermosto, jonka
muodostavat selkäydin ja aivot. Myöskin näihin
41
Saman ilmiön huomaamme myöskin, kun vertaamme
ruumiimme muita elimiä muitten luurankoisten elimiin: kaikkialla pysyy periytymisen
vuoksi elimien alkuperäinen suunnitelma ja keskinäinen sijotus samana,
vaikka eri osien suuruudessa ja kehityksessä onkip huomattavissa mitä
moninaisinta erilaisuutta, riippuen sangen erilaisiin elinehtoihin
tapahtuneesta: mukautumisesta. Siten näemme, että veri virtaa kaikilla
luurankoisilla kahdessa pääputkessa, joista toinen (päävaltimo) kulkee suolen
yläpuolella, toinen (päälaskimo) sen alapuolella, ja että viimeksimainitun
laajentumisen kautta eräälle aivan määrätylle kohdalle syntyy sydän; tämä
"vatsapuolinen sydän" on kaikille luurankoisille yhtä luonteenomainen
kuin päinvastoin "selkäpuolinen sydän" on niveleläimille ja
nilviäisille. Yhtä ominaista kaikille luurankoisille on se, että suoliputki
aikaisin jakautuu hengitykseen käytettäväksi päänsuoleksi (eli
"kidussuoleksi") ja ruuansulatusta toimittavaksi ruumiinsuoleksi, jonka
yhteydessä on maksa ja jota senvuoksi myöskin sanotaan
"maksansuoleksi"; edelleen lihasjärjestelmän jakautuminen eri
jäseniksi, erikoisten virtsa- ja sukupuolielinten muodostuminen j. n. e.
Kaikissa näissä ruumiinrakennetta koskevissa suhteissa on ihminen todellinen
luurankoinen.
Ihmisen nelijalkaislaatu. Nelijalkaisten nimen oli jo Aristoteles antanut kaikille niille korkeammille,
verellisille eläimille, joilla oli kaksi paria jalkoja. Myö-
42
hemmin tätä käsitettä laajennettiin, kun
Cuvier oli osottanut, että myöskin "kaksijalkaiset" linnut ja ihmiset
oikeastaan ovat nelijalkaisia eläimiä; hän todisti, että neljän jalan sisäinen
luusto kaikilla maallaelävillä luurankoisilla, sammakkoeläimistä aina ihmiseen
asti, alkuaan oli samalla tavalla kokoonpantu määrätystä jäsenluvusta. Myöskin
ihmisen "käsissä", yölepakon ja linnun "siivissä" on sama perikuvallinen
luurakennus kuin juoksevien, varsinaisesti nelijalka.isten eläinten
"etujaloissa".
Tämä kaikkien nelijalkaisten neljässä
raajassa havaittava monimutkaisen luurakenteen anatominen yhtenäisyys on
sangen tärkeä. Tullakseen siitä todella vakuutetuksi, tarvitsee vain
tarkkaavaisesti verrata salamanterin tai sammakon luurankoa apinan tai ihmisen
luurankoon. Silloin näkee heti, että edessä hartiat ja takana lantiot on pantu
kokoon samoista pääosista kuin muillakin" nelijalkaisilla ".
Kaikkialla näemme, että varsinaisen jalan ensimäisessä jäsenessä on vain yksi
ainoa vahva putkiluu (edessä olkavarsi, takana reisiluu); sitävastoin on toista
jäsentä alkuaan aina tukemassa kaksi luuta (edessä kyynärluu ja värttinäluu,
takana sääriluu ja poheluu). Jos sitte edelleen vertaamme varsinaisen jalan
tarkempaa rakennetta, niin hämmästyttää meitä huomio, että lukuisat sen
muodostavat pienet luut samoin ovat kaikilla puheenaolevilla eläimillä
samallaisesti järjestyneet ja erottuneet; eturaajoissa vastaavat toisiaan
kaikissa nelijalkaisten luokissa seuraavat kolme etujalan (tai
"käden") luuryhmää: I. ranne, II. välikämmen ja III. viisi sormea;
samoin takaraajoissa seuraavat kolme takajalan luu;. ryhmää: I.. nilkka, II.
jalkapöytä ja III. viisi varvasta.
43
Sangen vaikea tehtävä oli saada selville mikä yhteinen
kantamuoto oli kaikilla näillä lukuisilla pienillä luilla, jotka eri
erikoistapauksissa olivat muodostuneet ja muuntuneet mitä
moninaisimmanlaatuisiksi, osittain sulautuneet yhteen tai kadonneet, ja
kaikkiin eri lajeihin nähden todeta eri osien samanarvoisuus. Tämän tärkeän
tehtävän ratkaisi täydellisesti vasta Karl Gegenbaur. Hän osotti v. 1864
ilmestyneessä teoksessaan "Untersuchungen zur vergleichenden Anatomie der
Wirbeltiere" (" Tutkimuksia luurankoisten vertailevan anatomian
alalta "), miten tämä maallaelävien nelijalkaisten. luonteenomainen"
viisivarpainen jalkamuoto" alkuaan (vasta kivihiilikaudella) oli syntynyt
vanhempien, vedessäelävien kalojen monisäteisestä "evästä"
(rintaevästä tai vatsaevästä). Samalla tavoin selitti hän v. 1812 ilmes-
tyneessä teoksessaan" Untersuchungen tiber das Kopfskelet der
Wirbeltiere" ("Luurankoisten pääluuston tutkimuksia")
nelijalkaisten pääkopan syntyneeksi kalojen vanhemmasta pääkopan muodosta.
Erittäin huomattavaa on vielä se, että alkuperäinen,
vasta kivihiilikauden vanhoilla sammakkoeläimillä syntynyt varpaiden
viisilukuisuus on aina nykyaikaan asti tarkan perinnöllisyyden seurauksena
säilynyt vielii ihmisellä. Luonnollisesti on senmukaisesti myöskin noiden
kahden jalkaparin nivelien ja jänteiden, lihasten ja hermojen perikuvallinen
muoto pääasiassa pysynyt samana kuin muillakin "nelijalkaisilla ";
myöskin näihin tärkeisiin seikkoihin nähden on ihminen todellinen
nelijalkainen.
Ihmisen nisäkäslaatu. Nisäkkäät ovat luurankoisten nuorin ja korkeimmalle
kehittynyt luokka. Niiden synty on kyllä samoinkuin lintujen ja matelijoitten
joh-
44
dettava vanhemmasta sammakkoeläinten
luokasta; mutta ne eroavat kaikista näistä muista nelijalkaisista lukuisiin
sangen huomattaviin ruumiinrakennetta koskeviin tunnusmerkkeihin nähden.
Ulkonaisesti on ennenkaikkea huomattava ihon karvapeite, sekä
kahdenlaisten ihorauhasten, hikirauhasten ja talirauhasten, olemassaolo.
Vatsapuolisella iholla tapahtuneen näitten rauhasten paikallisen muuttumisen
kautta syntyivät ne elimet, jotka ovat tälle luokalle erikoisesti
luonteenomaisia ja joista luokka on saanut nimensäkin, nisät. Tämän
tärkeän poikastenhoidon välineen muodostavat maitorauhaset ja (vatsapuolisen
ihon poimusta muodostuneet) nisäpussit; niiden edelleenkehittymisen kautta
syntyivät nännit, joista nuori nisäkäs imee emonsa maitoa. Sisäisessä
ruumiinrakenteessa on erikoisesti huomattava täydellinen pallea, lihaksinen
väliseinämä, joka kaikilla nisäkkäillä kokonaan erottaa rintaontelon
vatsaontelosta. Millään muilla luurankoisilla eivät nämä ontelot ole erillään.
Lukuisia merkillepantavia muodostuksia on myöskin nisäkkäiden pääkopassa, sellainen
on varsinkin leukojen rakenne (yläleuka, alaleuka ja kuuloluut). Mutta myöskin
nisäkkäiden aivoissa, haistinelimissä, sydämessä, munuaisissa ja muissa
ruumiinosissa on erikoisia omituisuuksia sekä niiden suurempiin että pienempiin
osiin nähden; nämä seikat kaikki yhdessä viittaavat epäämättömästi siihen, että
nisäkkäät jo aikaisin ovat eronneet vanhemmista matelijain ja sammakkoeläinten
kantaryhmistä, mikä on tapahtunut viimeistään triaskaudella. Näissä
kaikissa tärkeissä suhteissa on ihminen todellinen nisäkäs.
Ihmisen istukkaeläinlaatu. Ne monet eläinlahkot, joita nykyaikainen
eläintieteellinen järjestelmä erottaa
45
nisäkkäiden luokassa, on jo vuodesta 1816
alkaen järjestetty kolmeksi luonnolliseksi ryhmäksi, joille annetaan alaluokan
ryhmäarvo; nämä ryhmät ovat: I. nokkaeläimet, II. pussieläimet ja III.
istukkaeläimet. Nämä kolme alaluokkaa eroavat ruumiinrakenteensa ja
kehityksensä tärkeissä kohdissa toisistaan, mutta ne vastaavat myöskin
nisäkkäiden luokan kolmea eri historiallista kehitysastetta, kuten
myöhemmin tulemme näkemään. Vanhinta ryhmää, triaskauden nokkaeläimiä, ovat
jurakaudella seuranneet pussieläimet, ja vasta näiden jälkeen liitukaudella
istukkaeläimet. Tähän nuorimpaan alaluokkaan kuuluu myöskin ihminen; sillä
hänen elimistössään ovat havaittavina kaikki ne erikoisuudet, joiden kautta
kaikki istukkaeläimet eroavat pussieläimistä ja niitä vielä vanhemmista
nokkaeläimistä. Ensi sijassa kuuluu näihin erikoisuuksiin se omituinen elin,
josta istukkaeläinten ryhmä on saanut nimensä, istukka. Siitä saa nuori,
vielä emon ruumiissa oleva nisäkässikiö pitkähkön aikaa ravintonsa; sen
muodostaa veririkas nukka, jota on sikiön sikiökalvon pinnassa ja joka
tunkeutuu emon kohdun limakalvon vastaaviin pikku kuoppasiin; molempien
muodostumien välinen hieno iho käy sitte niin ohueksi, että emon veressä olevat
ravitsevat aineet välittömästi voivat kulkea sen läpi sikiön vereen. Tämän
mainion, vasta myöhään syntyneen ravitsemistavan kautta käy mahdolliseksi
sikiön pitempiaikainen pysyminen ja edelleenkehittyminen suojaavassa kohdussa;
sellaista mahdollisuutta ei vielä ole noilla molemmilla vanhemmilla nisäkkäiden
alaluokilla, pussieläimillä ja nokkaeläimillä. Mutta myöskin muiden
ruumiinrakenteellisten tunnusmerkkien, vallankin aivojen korkeamman kehityksen
ja p1inkkaluiden
46
puuttumisen kautta, kohoavat istukkaeläimet
viimeksi mainittuja eläimiä korkeammalle. Kaikissa näissä tärkeissä suhteissa
on ihminen todellinen istukkaeläin.
Ihmisen kädellislaatu. Istukkaeläinten muotorikas alaluokka jaetaan moniin
eri eläinlahkoihin. Niiden tärkeimpinä nykymaailmanaikuisina edustajina
mainitsemme tässä vain jyrsijät, kavioeläimet, petoeläimet ja kädelliset. Kädellisiin
(Primates) kuuluvat puoliapinain, varsinaisten apinain ja ihmisten
eläinlahkot. Kaikki näihin kolmeen lahkoon kuuluvat eläimet ovat useihin
tärkeisiin ominaisuuksiin nähden samallaisia ja eroavat senkautta muista
istukkaeläinten lahkoista. Erikoisena niiden tunnusmerkkinä on pitkät jalat,
jotka alkuaan ovat mukautuneet puissa kiiveten vietettävän elintavan
tarpeisiin. Kädet ja jalat ovat viisivarpaisia ja pitkät sormet erikoisesti
omiaan puidenoksiin tarttumiseen ja niistä kiinnipitämiseen; niissä on joko
muutamissa tai kaikissa samantapaiset kynnet kuin ihmisenkin sormissa.
Hampaisto on täydellinen, ja on siinä kaikkia neljää lajia hampaita
(etuhampaita, kulmahampaat, väliham- paita ja poskihampaita). Myöskin tärkeiden
kallon ja aivojen rakenteen erikoisuuksien kautta eroavat kädelliset muista
istukallisista, ja sitä huomattavammin, jota korkeammalle kehittyneitä ne ovat,
jota myöhemmin maailmanhistoriassa ne ovat esiintyneet. Kaikkiin näihin
tärkeisiin ruumiinrakenteellisiin seikkoihin nähden on meidän ihmisten elimistö
samallainen kuin muiden kädellisten: ihminen on todellinen kädellinen.
Ihmisen apinalaatu. Ennakkoluuloton eri kädellisten ruumiinrakenteen
perinpohjainen vertaaminen saattaa erottamaan tässä korkeimmalle kehittyneessä
nisäkäsryhmässä aluksi kaksi lahkoa: puoliapinat ja api-
47
nat. Edelliset ovat joka suhteessa alempi ja vanhempi,
jälkimäiset korkeampi ja nuorempi lahko. Puoliapinain kohtu on vielä
kaksiosainen tai kaksinurkkainen, kuten kaikkien muiden nisäkkäiden; apinoilla
sitävastoin ovat oikea ja vasen sikiöslloja täydellisesti sulaneet yhteen; ne
muodostavat päärynänmuotoisen kohdun, jollainen, apinoita lukuunottamatta,
on vain ihmisellä. Samoin kuin ihmisellä, erottaa apinoillakin pääkallossa luin
en seinämä silmäkuopat täydelleen ohimokuopista; puoliapinoilla ei tämä seinämä
ole vielä ollenkaan tai on se vain epätäydellisesti kehittynyt. Vihdoin ovat
puoliapinoilla suuret aivot vielä sileät tai vain vähän uurteiset ja
suhteellisesti pienet; apinain aivot ovat paljon suuremmat, ja varsinkin harmaa
aivojen kuorikerros, korkeamman sieluntoiminnan elin, on paljon paremmin
kehittynyt; sen pinnalla ovat nuo ominaiset mutkat ja uurteet sitä enemmän
kehittyneitä, kuta lähempänä ihmistä olevasta eläimestä on kysymys. Näissä ja
muissa tärkeissä suhteissa, varsinkin naaman ja käsien muotoon nähden, huomaa ihmisessä
kaikki varsinaisten apinain ruumiinrakenteelliset tunnusmerkit.
Ihmisen vanhanmaailmanapinalaatu. Muotorikkaan apinain lahkon jakoi jo 1812
luonnontutkija Geoffroy kahteen luonnolliseen alalahkoon, jotka vielä nykyään
yleisesti hyväksytään systemaattisessa (järjestelmää laativassa)
eläintieteessä: uudenmaailmanapinoihin ja vanhanmaailmanapinoihin; edellisiä on
yksinomaan läntisellä, jälkimäisiä itäisellä pallonpuoliskolla. Ameriikkalaisia
uudenmaailmanapinoita sanotaan "leveänenäisiksi"; koska niiden nenä
on leveä, sieramet suunnatut ulospäin ja niiden väliseinämä leveä. Sitä vastoin
ovat vanhanmaailmanapinat kaikki "kapea-
48
nenäisiä"; niiden sieramet ovat, samoin
kuin ihmiselläkin, suunnattit alaspäin, koska niiden väliseinämä on kapea.
Molempia ryhmiä erottaa toisistaan edelleen se, että uudenmaailmanapinoilla rumpukalvo
korvassa on ruumiin pinnalla, vanhanmaailmanapinoilla sensijaan syvemmällä
kallioluun sisässä; viimeksimainituille on kehittynyt pitkä ja ahdas luinen
korvakäytävä, kun tämä sensijaan uudenmaailmanapinoilla vielä on lyhyt ja avara
tai puuttuu kokonaan. Vihdoin on molempien ryhmien tärkeänä ja perinpohjaisena
eroavaisuutena se, että kaikilla vanhanmaailmanapinoilla on samallainen
hampaistorakenne kuin ihmiselläkin, nimittäin 20 maitohammasta ja 32 pysyväistä
hammasta (kussakin leukapielessä 2 etuhammasta, 1 kulmahammas, 2 välihammasta
ja 3 poskihammasta). Uudenmaailmanapinoilla sitävastoin on kussakin
leukapielessä yhtä välihammasta enemmän, siis kaikkiaan 36 hammasta. Kun nämä
molempien apinaryhmien ruumiinrakenteelliset eroavaisuudet ovat aivan yleisenä
ja kauttaaltaisena ilmiönä, ja sen kanssa sopusoinnussa on kummankin
apinaryhmän maantieteellinen leviäminen vain omalle pallonpuoliskolleen,
osottautuu perustelluksi niiden jyrkkä järjestelmällinen toisistaan
erottaminen; edelleen on noiden seikkojen kanssa yhteydessä se sukukehitystä
koskeva johtopäätös, että molemmat ala-lahkot ovat kovin pitkiä aikoja
kehittyneet erillään toisistaan, toinen läntisellä, toinen itäisellä
pallonpuoliskolla. Se on meidän sukumme sukuhistorian kannalta erittäin tärkeä seikka;
sillä ihmisessä on kaikki varsinaisten vanhanmaailmanapinain tunnusmerkit;
ihminen on kehittynyt vanhassa maailmassa tämän alalahkon vanhemmista,
sittemmin sukupuuttoon kuolleista apinoista.
49
Ihmisenmuotoisten apinain ryhmä. Vanhanmaailmanapinain lukuisat muodot, joita vielä
nykyään elää Aasiassa ja Afrikassa, on jo kauan jaettu kahteen luonnolliseen
ryhmään: hännällisiin koiranmaotoisiin apinoihin ja hännättömiin ihmisenmuotoisiin
apinoihin. Viimeksimainitut ovat ihmistä paljon lähempänä kuin edelliset,
ei vain hännättömyytensä ja ruumiinsa (varsinkin pään) yleiseen muotoon, vaan
myöskin erikoisiin tunnusmerkkeihin nähden, jotka itsessään ovat vähäpätöisiä,
mutta pysyväisyyteensä nähden tärkeitä. Ristiluu on ihmisenmuotoisilla
apinoilla, samoin kuin ihmiselläkin, kokoonpantu viidestä yhteensulautuneesta
nikamasta, koiranmuotoisilla apinoilla sitävastoin vain kolmesta (joskus
neljästä) ristinikamasta. Koiranmuotoisten apinain hampaistossa ovat
välihampaat pitempiä kuin niiden leveys, ihmisenmuotoisten apinain hampaistossa
lyhempiä kuin niiden leveys; ensimäisessä poskihampaassa on edellisillä neljä,
jälkimäisillä sitävastoin viisi ryhmyä. Edelleen on alaleuassa kummallakin
puolella ihmisenmuotoisilla apinoilla, samoin kuin ihmiselläkin, ulommainen
etuhammas leveämpi kuin sisempi, koiranmuotoisilla apinoilla päinvastoin
kapeampi. Vihdoin on erikoinen merkitys sillä tärkeällä tosiasialla, että
ihmisenmuotoisilla apinoilla ja ihmisellä on yhteistä myöskin levynmuotoisen
istukan, decidua reflexan (kiinnittyneen munasolun ympäri kasvavan kohdun
seulakalvon osa) ja sikiövesirakon erikoinen yksityiskohtaisempi rakenne (vert.
4 luku). Muuten käy jo pintapuolisestakin nykyään vielä elävien
ihmisenmuotoisten apinain ruumiinmuodon vertailusta selville, että tämän ryhmän
sekä aasialaiset (orangi ja gibbon) että afrikalaiset (gorilla ja simpanssi)
edustajat ovat koko
50
ruumiinrakenteeseensa nähden lähempänä
ihmistä kuin koiranmuotoiset apinat. Näistä viimeksimainituista ovat vallankin
paviaanit ja marakatit sangen alhaisella kehitysasteella. Näiden
viimeksimainittujen ja toiselta puolen korkeimmalle kehittyneiden
ihmisenmuotoisten apinain välinen ruumiinrakenteellinen eroavaisuus on joka
suhtessa suurempi kuin ihmisenmuotoisten apinain j ihmisen välinen eroavaisuus.
Vertaileva anatomia (ruumitnrakenneoppi)
osottaa siis ennakkoluulottomalle ja arvostelevalle tutkijalle sen,
merkityksellisen tosiasian, että ihmisen ja ihmisenmuotoisten apinain
ruumiinrakenne ei vain ole mitä suurimmassa määrässä samankaltainen, vaan että
se kaikissa oleellisissa suhteissa on aivan sama. Samat 200 luuta, samassa
järjestyksessä ja samallaisesti kokoonpantuina, muodostavat sisäisen luustome;
samat 300 lihasta saavat aikaan meidän liikkeemme; samat karvat peittävät
meidän ihomme; samoista sielusolujen ryhmistä on kokoonpantu meidän aivojemme
taidokas ihmerakenne; sama nelilokeroinen sydän on verenkiertomme
keskuspumppulaitoksena; samoista 32 hampaasta on samassa järjestyksessä
kokoonpantu meidän hampaistomme; samat sylkirauhaset, maksa- ja suoli- rauhaset
välittävät meidän ruuansulatustamme; samat lisääntymiselimet tekevät
mahdolliseksi sukumme säilymisen.
Kumminkin havaitsemme tarkemmin
vertaillessamme eräitä eroavaisuuksia useimpien elinten suuruuteen ja muotoon
nähden ihmisen ja ihmisapinain välillä, mutta samoja tai samallaisia
eroavaisuuksia havaitsemme myöskin huolellisesti vertaillessamme toisiinsa
korkeampia ja alempia ihmisrotuja, jopa täsmällisen tarkkaan
51
vertaillessamme toisiinsa oman rotumme eri
yksilöjä. Emme tapaa kahta henkilöä, joilla nenä, korvat, silmät y. m. olisivat
aivan samallaisia. Tarvitsee vain jossakin suurenpuoleisessa seurassa
tarkkaavaisesti vertailla lukuisilla henkilöillä näitä ihmiskasvojen eri osia,
tullakseen vakuutetuksi niiden erikoisen muodostumisen hämmästyttävästä
moninaisuudesta. Useinhan ovat, kuten tunnettua, jopa sisaruksetkin
ruumiinmuodoltaan niin erilaisia, että tuskin näyttää uskottavalta, että he
polveutuvat samoista vanhemmista. Mutta nämä yksilölliset eroavaisuudet
eivät vähennä sen seikan merkitystä, että ihminen ja ihmisenmuotoiset apinat ruumiinrakenteeltaan
ovat perustavasti samallaisia; sillä nuo yksilölliset eroavaisuudet
riippuvat vain eri osien kasvussa ilmenevistä pienistä erilaisuuksista.
52
Kolmas
luku
Ihmisen
elämä.
Monistisia
tutkimuksia ihmisen elontoimintaopin ja vertailevan elontoimintaopin alalta.
Ihmisen ja nisäkkäiden kaiken elontoiminnan samallaisuus.
Meidän tietomme ihmisen elämästä on vasta
19:nnellä vuosisadalla kohonnut itsenäisen, todellisen tieteen arvoon.
Tämä "elontoimintaoppi", fysiologia, on tosin jo aikaisin
osottautunut menestyksellisen lääkäritoiminnan hyödylliseksi, jopa
välttämättömäksikin edellytykseksi, ollen läheisessä yhteydessä anatomian,
ruumiinrakenneopin, kanssa. Mutta elontoimintaoppia voitiin perinpohjaisesti
tutkia vasta paljon myöhemmin ja hitaammin kuin ruumiinrakenneoppia, koska
siinä oli paljon suurempja vaikeuksia voitettavina.
Elämän käsite, kuoleman käsitteen vastakohtana,
on luonnollisesti jo sangen aikaisin ollut ajattelemisen esineenä. Elävässä
ihmisessä havaittiin Joukko omituisia muutoksia, etenkin liikkeitä, joita
ei huomattu "kuolleissa" luonnonesineissä: itsenäistä paikanmuutosta,
sydämensykkimistä, hengitystä, puhetta j. n. e. Mutta sellaisten
"elimellisten liikkeiden " erottaminen samankaltaisista
epäelimellisissä luonnonesineissä havaittavista
53
muutoksista ei ollut helppoa, jopa johti
tutkimus siinä usein erehdyksiinkin; juoksevassa vedessä, leimuelevassa
liekissä, tuulen tuulahduksessa, kallion syöksyssä huomaa ihminen aivan
samankaltaisia muutoksia, ja oli sangen luonnollista, että lapsellinen
luonnonihminen kuvitteli näissä "kuolleissakin " kappaleissa olevaksi
itsenäisen elämän. Vaikuttavinaolevista syistä voitiin jälkimäisissä
tapauksissa päästä yhtä vähän selville kuin edellisissäkään.
Ihmisen elontoimintaoppi. Vanhimmat tieteelliset tutkimukset ihmisen
elontoiminnan olemuksesta (samoin kuin ihmisen ruumiinrakenteesta) huomaamme
kreikkalaisten, kuudennella ta viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme
alkua eläneiden luonnonfilosofien ja lääkärien toimittamiksi. Runsain kokoelma
tätä alaa koskevia silloin tunnettuja tosiasioita on Aristoteleen
luonnonhistoriassa.
Kunnia tunnettujen tietojen ensimäisestä
yhtenäisestä esittämisestä ja ensimäisestä elontoimintaopin järjestelmän
laatimis-yrityksestä on annettava suurelle kreikkalaiselle lääkärille
Galenukselle, jonka myöskin olemme oppineet tuntemaan vanhan ajan ensimäiseksi
suureksi ruumiinrakenneopin tuntijaksi. Tutkiessaan ihmisruumiin elimiä asetti
hän aina vastattavakseen myöskin kysymyksen, mikä on niiden elontoiminta, ja
hakiessaan vastausta tällekin kysymykselle menetteli hän vertaillen ja tutki
ennenkaikkea eninten ihmisellkaltajsia eläimiä, apinoita. Kokemukset, joita hän
niitä tutkiessaan saavutti, sovellutti hän suoraan ihmiseen. Hän tunsi myöskin
jo elontoimintaa koskevan kokeen suuren arvon: elävältä leikellessään
apinoita, koiria ja sikoja, toimitti hän monia mieltäkiinnittäviä kokeita Viime
54
aikoina ovat, paitsi tietämättömiä ja
ahdasjärkisiä ihmisiä, myöskin monet valistusviholliset jumaluusoppineet ja
liiottelevat tunneihmiset monasti mitä ankarimmin asettuneet vastustamaan vivisektsionia,
tutkimustarkotuksissa tapah tuvaa eläimien eläväitään leikkelemistä; tämä
menettelytapa kuuluu kumminkin elämäntutkimuksen välttämättömiin
tutkimustapoihin ja sen kautta olemme saaneet arvaamattoman tärkeitä tietoja
mitä merkityksellisimmissä kysymyksissä.
Samoinkuin ihmisen ruumiinrakenneoppiin
nähden, niin oli Galenuksen järjestelmä myöskin ihmisen elontoimintaoppiin
nähden kokonaista kolmetoista vuosisataa kestäneen pitkän ajanjakson kuluessa
sitte kaiken tiedon horjuttamattomana lähteenä. Kristinuskon sivistysvihollinen
vaikutus asetti myöskin tällä, samoinkuin kaikilla muillakin aloilla,
luonnontuntemukselle voittamattomia esteitä. Kolmannesta aina kuudenteentoista
vuosisataan ei esiintynyt ainoatakaan tutkijaa, joka olisi uskaltanut
itsenäisesti taas tutkia ihmisen elontoiminnoita ja päässyt tutkimuksessa
Galenuksen järjestelmää pitemmälle. Vasta 16:nnella vuosisadalla tekivät
arvossapidetyt lääkärit ja ihmisruumiinrakenteen tutkijat useampia
vaatimattomia siihen suuntaan käyneitä yrityksiä. Mutta vasta vuonna 1628
julkaisi englantilainen lääkäri Harvey suuren, verenkiertokulkua koskevan
keksintönsä ja todisti, että sydän on pumppulaitos, joka lihastensa
säännöllisen, tajuttoman kokoonpuristumisen kautta lakkaamatta pitää veren
liikkeellä valtimojen ja laskimojen toistensa kanssa yhteydessä olevissa
suonistoissa. Yhtä tärkeitä olivat ne tutkimukset, joita Harvey toimitti
eläinten suvunjatkamisen suhteen, ja joiden tuloksena
55
hän esitti kuuluisan lauseen: "Kaikki
elollinen kehittyy munasta".
Se mahtava herätys, jonka Harvey oli antanut
elontoimintaa koskevien havaintojen ja kokeiden teolle, johti 16:nnella ja
17:nnellä vuosisadalla moniin suuriin keksinnöihin. Nämä kokosi oppinut
Albrecht Haller 18:nnen vuosisadan keskivaiheilla ensi kertaa yhteen
järjestelmään; suuressa latinankielisessä teoksessaan "Elementa
physiologiae" ("Elontoimintaopin alkeet") laski hän perustuksen
tämän tieteen itsenäisyydelle, eikä vain mitä tulee sen suhteeseen
käytännölliseen lääketieteeseen; otaksuessaan että hermotoiminnan syynä on
erikoinen "aistimisvoima eli tuntoisuus" ja lihasliikkeiden syynä
samoin erikoinen "ärtyväisyys", antoi hän mahtavaa tukea sille
erheelliselle opille, että olisi olemassa jokin ominaisenlaatuinen "elämänvoima".
Elämänvoima. Yli täyden vuosisadan, 18:nnen vuosisadan keskivaiheilta
19:nnen vuosisadan keskivaiheille, oli lääketieteen, ja erikoisesti
fysiologian, elontoimintaopin, alalla se vanha katsantokanta yleisenä, että
tosin osa elämänilmiöistä oli selitettävissä fysikaalisiksi ja kemiaIlisiksi
tapahtumiksi, mutta että osan niistä sai aikaan erikoinen, niistä riippumaton elämänvoima
(vis vitalis). Niin erilaisia kuin olivatkin mielipiteet tämän elämänvoiman
olemuksesta ja varsinlön sen suhteesta "sieluun", niin olivat
kuitenkin kaikki yhtä mieltä siitä, että elämänvoima oli riippumaton tavallisen
"aineen" fysikaalis-kemiallisista laeista ja oleellisesti erilainen
kuin ne; itsenäisenä, epäelimellisestä luonnosta puuttuvana "alkuvoimana"
se muka vain käytti niitä palvelukseensa. Ei yksin sieluntoiminta itse,
hermojen tuntoisuus ja lihasten ärtyväisyys,
56
vaan myöskin aistintoiminnan, suvunjatkamisen
ja kehittymisen tapahtumat näyttivät yleensä niin ihmeellisiltä ja syihinsä
nähden niin arvotuksellisilta, että turtui mahdottomalta selittää niidenkin
pohjaltaan olevan vain yksinkertaisia fysikaalisia ja kemiallisia
luonnontapahtumia.
Elämän koneenomaisuus. Jo 17:nnen vuosisadan ensi puoliskolla oli kuuluisa
filosofi Descartes, nojautuen verenkiertoa koskevaan Harveyn keksintöön,
lausunut sen ajatuksen, että ihmisen samoin kuin eläinten, ruumis on
monimutkainen kone, ja että sen liikkeet tapahtuvat samojen
koneenomaisten lakien mukaan kuin tekotaidollisten, ihmisen määrättyjä
tarkotuksiansa varten rakentamien koneidenkin liikkeet. Kuitenkin otaksui
Descartes, että ihmisellä, mutta yksin hänellä, on täysin itsenäisesti toimiva
aineeton sielu, ja selitti jopa sen omakohtaisen tuntemuksen, ajattelun,
ainoaksi maailmassa, josta meillä on välittömästi aivan varma tieto
("Cogito, ergo sum!", "Ajattelen, siis olen olemassa!").
Mutta tämä dualismi (oppi kahtalaisesta maailman alkuperusteesta) ei estänyt
häntä erikoisseikkoihin nähden monipuolisesti edistämästä koneenomaisten
elontoimintain tuntemusta. Hänen saavutuksiinsa liittyen todisti Borelli (1660),
että eläinruumiin liikkeet riippuvat puhtaasti fysikaalisista laeista, ja
samaan aikaan koetti Sylvius selittää ruuansulatuksen ja hengityksen
tapahtumia puhtaasti kemiallisiksi. Mutta nämä järkeen perustuvat
elämänilmiöiden luonnonmukaisen, koneenomaisen selittämisen alkeet eivät voineet
päästä yleisesti käytäntöön eivätkä saavuttaa hyväksymistä; ja 18:nnen
vuosisadan kuluessa ne joutuivat sitä enemmän unohduksiin, kuta enemmän
erikoista elämänvoi-
57
maa terottava oppi kehittyi. Elämänvoimaopin
lopullista kumoamista ja palaamista elämänilmiöiden puhtaasti koneenomaisen
selittämisen kannalle valmisti vasta se, että vertaileva elontoimintaoppi
19:nnen vuosisadan neljännellä vuosikymmenellä hedelmällisten tulostensa kautta
saavutti hyväksymisen.
Vertaileva elontoimintaoppi. Kuten ihmisen ruumiinrakennetta koskevia tietojamme,
niin ei myöskään ihmisen elontoimintaa koskevia tietoja alkuaan suurimmaksi
osaksi saavutettu suorastaan havaitsemalla inhimillistä elimistöä itseään, vaan
tutkimalla lähisukuisimpia korkeampia luurankoisia, ennen kaikkea nisäkkäitä.
Mutta varsinainen "vertaileva elontoimintaoppi", joka
yhtenäisesti käsittää koko elämänilmiöiden alan alimmista eläimistä aina
ihmiseen asti, oli vasta 19:nnen vuosisadan saavutus; sen suuri luoja oli
berliiniläinen Johannes Müller (1801-1858). Alkuaan lähtien ihmisen
ruumiinrakenteen ja elontoiminnan tutkimisesta, veti se pian vertailunsa
piiriin kaikki korkeampi en ja alempien eläinten pääryhmät. Kun se samalla
vertasi sukupuuttoon kuolleiden eläimien muodostusta nykyään eläviin, ihmisen
tervettä elimistöä sairaaseen, kun se tosi-filosofisesti pyrki käsittämään
kaikki elimellisen elämän ilmiöt yhdeksi kokonaisuudeksi, kohosi se
biologisessa (eläinten ja kasvien elämää koskevassa) tiedossa siihen asti
saavuttamattoman korkealle.
Kuitenkin oli Müller alkuaan, kuten kaikki
sen ajan elontoimintaopin tuntijat, elämänvoimaopin kannattaja. Mutta hän antoi
tälle opille uuden muodon ja muutti sen vähitellen sen periaatteelliseksi
vastakohdaksi. Sillä Müller pyrki elontoimintaopin kaikilla aloilla selittämään
elämänilmiöt koneenomaisiksi; hänen uudelta kannalta
käsittämänsä elämänvoima ei ole muun luonnon
fysikaalisten ja kemiallisten lakien yläpuolella, vaan kiinteästi niihin
yhtynyt; se ei lopulta ole yhtään mitään muuta kuin "elämä" itse,
s. o. kaikkien niiden liikuntailmiöiden summa, jotka havaitsemme elävässä
elimistössä. Hän pyrki selittämään elämänilmiöitä koneenomaisesti kaikilla
elontoiminnan aloilla, aistin- ja sielun- elämässä samoin kuin lihasten
toiminnassa, verenkierron, hengityksen ja ruuansulatuksen kulussa samoin kuin
suvunjatkamisen ja kehityksen ilmiöissä. Suurimmat edistykset saavutti Müller
tällä alalla senkautta, että hän kaikessa lähti alempien eläimien
yksinkertaisimmista ilmiöistä ja sitte askel askeleelta seurasi niiden
vähitellen tapahtuvaa kehitystä korkeampiin eläimiin, ainapa korkeimpaan,
ihmiseen, asti. Tässä osottautui oikeaksi hänen arvostelevaa vertailua noudattava
menettelytapansa njin elon'toimintaopin kuin ruumiinrakenneopinkin alalla.
Soluelontoimintaoppi. Niistä lukuisista Johannes Müllerin oppilaista, jotka
osittain jo hänen eläessään, osittain hänen kuolemansa jälkeen valtavasti
edistivät biologian (eläinten ja kasvien elämää koskevan tieteen) eri haarojen
tuntemusta, oli onnellisimpia Theodor Schwann. Kun v. 1838 nerokas jenalainen
kasvitieteilijä Schleiden oli oppinut tuntemaan solun yhteiseksi
kasvien alkeiselimistöksi ja todistanut, että kasviruumiin kaikki eri kudokset
on kokoonpantu soluista, älysi Johannes Müller heti tämän merkityksellisen keksinnön
tavattoman kantavuuden; jopa hän koetti todistaa, että eläinruumiin eri
kudokset ovat kokoonpantuja samalla tavoin soluista, ja saattoi sitten
oppilaansa Schwannin ulottamaan tällaisen todistuksen kaikkiqa eläimellisiä
kudok-
59
sia koskevaksi. Tämän vaikean tehtävän
suoritti Schwann onnellisesti teoksessaan "Mikroskopische Untersuchungen
tiber die Obereinstimmung in der Struktur und dem Wachstum der Tiere und
Pflanzen" ("Eläinten ja kasvien rakenteen ja kasvamisen yhtäläisyyttä
koskevia mikroskooppisia tutkimuksia"), joka ilmestyi v. 1839. Siten oli
laskettu perusta soluteorialle, jonka merkitys sekä elontoimintaopille
että ruumiinrakenneopille sittemmin on vuosi vuodelta lisääntynyt ja joka on
yhä yleisemmin osottautunut oikeaksi. Sitä seikkaa, että kaikkien elimistöjen
elontoiminta täytyy käsittää perustuvaksi sen kudososasien, mikroskooppisten
solujen, elontoimintaan, esittivät erittäinkin kaksi Johannes Müllerin muuta
oppilasta, terävä-älyinen wieniläinen ruumiinrakenneopintutkija Ernst Brücke ja
kuuluisa würzburgilainen kudosopintutkija Albert Kölliker. Edellinen nimitti
soluja aivan oikein "alkeiselimistöiksi" ja osotti, että ne sekä
ihmisen että kaikkien muiden eläimien ruumiissa ovat itsenäisesti toimivia
elämän alkutekijöitä. Kölliker saavutti erikoisia ansioita ei vain koko
kudosopin kehittäjänä, vaati myöskin todistamalla, että eläinten
yksilökehityksen alkuna oleva muna ja siitä syntyvät
"vakoutumispalloset" ovat yksinkertaisia soluja.
Mutta niin yleisesti kuin tunnustettiinkin
soluteorian suuri merkitys kaikkiin eläinten ja kasvien elämän tutkimusta
koskeviin tehtäviin nähden, niin on kuitenkin sille perustuva soluelontoimintaoppi
kehittynyt itsenäiseksi tieteenhaaraksi vasta aivan viime aikoina. Tällä
alalla on erittäinkin Max Verworn hankkinut itselleen kaksinkertaisen ansion.
Vuonna 1889 ilmestyneessä teoksessaan "Psychofysiologische
Protisten-Studien" ("Sielutieteellis-elontoimintaopillisia
alkeiselimistötutki-
60
muksia") on hän nerokkaiden, kokeisiin
perustuvien tutkimusten nojalla todistanut, että yksisoluisten
alkeiselimistöjen tarkka tutkiminen osottaa täysin oikeaksi minun (v. 1866)
esittämäni "solusieluteorian", ja että "alkeiselimistöjen
ryhmässä havaittavat sielulliset ilmiöt ovat siltana, joka yhdistää
epäelimellisen luonnon kemialliset tapahtumat korkeimpien eläimien sieluelämän
kanssa samanlaatuisten ilmiöiden sarjaksi". Näitä mielipiteitään on
Verworn edelleen kehittänyt ja nykyaikaisella kehitysopilla tukenut teoksessaan
"Allgemeine Physiologie" ("Yleinen elontoimintaoppi"). Tämä
mainio teos palaa taas ensi kertaa takaisin Johannes Müllerin laajakantoiselle
näkökannalle, asettuen vastustamaan noiden nykyaikaisten
elontoimintaopintutkiiain yksipuolisia ja rajotettuja menettelytapoja, jotka
uskovat voivansa selittää elämänilmiöiden olemuksen yksinomaan fysikaalisten ja
kemiallisten kokeiden avulla. Verworn osotti, että vain noudattamalla Müllerin vertailevaa
menettelytapaa ja syventymällä tutkimaan solun elontoimintaa voidaan
saavuttaa korkeampi katsantokanta, jolla voimme yhtenäisesti nähdä yli koko
elämänilmiöiden ihmeellisen alan; vain sitä tietä tulemme vakuutetuiksi siitä,
että myöskin kaikki ihmisen elämäntoiminnat noudattavat samoja fysiikan ja
kemian lakeja kuin kaikkien muidenkin eläinten elämäntoiminnat.
Solutautioppi. Soluopin perustava merkitys kaikkiin biologian
(eläinten ja kasvien elämää koskevan tutkimuksen) aloihin nähden osottautui
19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla oikeaksi ei vain koko eliöitten
muoto-opin ja elontoimintaopin suuremmoisissa edistysaskeleissa, vaan myöskin
erittäin sen biologisen (eläinten ja kasvien elämää koskevan) tieteen
täydellisessä
61
todistuksessa, jolla suhteittensa kautta
käytännölliseen lääketieteeseen aina on ollut mitä suurin merkitys, patologian
eli tautiopin uudistuksessa. Useat vanhemmat lääkärit olivat jo
tulleet siihen varmaan vakaumukseen, että ihmisen samoinkuin kaikkien
muittenkin eliöitten taudit ovat luonnonilmiöitä ja että niitä siis
muiden elämäntoimintojen tavoin voidaan tutkia vain luonnontieteellisesti.
Myöskin olivat muutamat lääketieteelliset koulukunnat jo 17:nnellä vuosisadalla
yrittäneet selittää taudit johtuviksi määrätyistä fysikaalisista tai
kemiallisista muutoksista. Mutta luonnontieteiden silloinen kehittymätön tila
oli estämässä näiden oikeutettujen pyrkimysten pysyväistä menestystä. Siten
hyväksyttiin aina 19:nnen vuosisadan keskivaiheille melkein yleisesti monet
vanhat teoriat, jotka pyrkivät selittämään tautien olemusta yliluonnollisten ja
salaoppisten syiden nojalla.
Vasta näihin aikoihin oli Rudolf
Virchow, myöskin yksi Johannes Müllerin oppilaista, saanut mieleensä
onnellisen ajatuksen soveltaa terveen elimistön soluoppia myöskin sairaaseen
elimistöön; hän etsi sairaiden solujen ja niistä kokoonpantujen kudosten
pienistä muutoksista niiden suurempien muutosten todellista syytä, jotka
määrättyinä tauteina uhkaavat elävää elimistöä vaaralla ja kuolemalla.
Seitsenvuotisen opettajatoimensa aikana Würzburgissa (1849-1856) suoritti
Virchow tämän suuren tehtävän niin loistavasti, että hänen solutautioppinsa sitte
kerrassaan ohjasi koko tautiopin ja sille perustuvan käytännöllisen
lääketieteen uusille, mitä hedelmällisimmille urille. Meidän tehtävämme
kannalta on tämä lääketieteen uudistus sen vuoksi niin merki- tyksellinen, että
se johtaa meidät monistiseen (kaiken
62
olevaisen yhtenäisyyttä edellyttävään),
puhtaasti tieteelliseen tauti-ilmiön
käsittämiseen. Myöskin sairas ihminen, samoin kuin tervekin, on niiden samojen
"ikuisten kovien lakien" alainen kuin koko muukin elimellinen maailma.
Nisäkkäiden elontoiminta. Kaikkien niiden lukuisain eläinluokkien joukossa,
jotka nykyinen eläintiede eläinkunnassa erottaa, ovat nisäkkäät ei vain
muodollisessa, vaan myöskin elontoiminnallisessa suhteessa aivan erikoisessa
asemassa. Kun nyt ihminenkin koko ruumiinrakenteeseensa nähden kuuluu
nisäkkäiden luokkaan, niin täytyy hänen elontoimintansakin laadun olla
samanlainen kuin muidenkin nisäkkäiden. Verenkierto ja hengitys tapahtuvat
ihmisellä tarkalleen samojen lakien mukaan ja samassa erikoisessa muodossa,
jossa ne tapahtuvat kaikilla muillakin nisäkkäillä; nuo toiminnat määrää niiden
sydämen ja niiden keuhkojen erityinen yksityiskohtaisempi rakenne. Vain
nisäkkäillä johtaa vasen päävaltimon, aortan, haara kaiken valtimoveren
vasemmasta sydänkammiosta ruumiiseen, sensijaan että linnuilla tämän työn
suorittaa oikea ja matelijoilla molemmat aortanhaarat. Nisäkkäiden veri eroaa
kaikkien muiden luurankoisten verestä senkautta, että sen punaisista
verisoluista on tumaksi nimitetty erikoinen keskusosanen kadonnut. Vain tässä
eläinluokassa saa hengityksen etupäässä aikaan pallea, koska se vain
nisäkkäillä muodostaa täydellisen väliseinämän rintaontelon ja vatsaontelon
välille. Mutta aivan erikoisen tärkeätä tälle korkeimmalle kehittyneelle
eläinluokalle on maidon muodostuminen nisissä ja se erikoinen
poikastenhoidon tapa, jonka tekee välttämättömäksi poikasten ruokkiminen
maidolla. Kun imettä-
63
mistoiminta mitä syvällisimmin vaikuttaa
kaikkeen muuhun elontoimintaan, kun nisäkkäiden äidinrakkaus on saanut alkunsa
tästä poikastenhoidon hellästä muodosta, muistuttaa eläinluokan nimi hyvällä
syyllä meille sen suurta merkitystä. Miljoonissa kuvissa, joita suureksi osaksi
ovat valmistaneet ensi luokan taiteilijat, ihanoidaan "neitsyt Maariaa
Kristuslapsineen" äidinrakkauden puhtaimpana ja ylevimpänä perikuvana,
tuon vaiston, jonka äärimäisenä muotona on apinaäidin liioteltu hellyys
poikasiaan kohtaan.
Apinain elontoiminta. Kun kaikista nisäkkäistii apinat koko
ruumiinrakenteeseensa nähden ovat ihmistä lähinnä, on jo ennakolta
odotettavissa, että sama pitää paikkansa myöskin heidän elontoimintaansa
nähden; ja niin tosiaan onkin. Jokainen tietää, miten suuressa määrin apinain
elintavat, liikkeet, aistintoiminnat, sieluelämä, poikastenhoito lähenevät
ihmisen vastaavaa toimintaa. Mutta tieteellinen elontoimintaoppi osottaa että
sama merkityksellinen yhtäläisyys on olemassa myöskin muihin vähemmän
tunnettuihin ilmiöihin, varsinkin sydämentoimintaan, rauhaseritykseen ja
sukupuolielämään nähden. Viimeksimainitussa suhteessa on erittäin
merkillepantavaa, että monien apinalajien sukupuolikypsillä naarailla on
säännöllisesti uudistuva verenvuoto kohdusta, mikä vastaa inhimillisen naisen
"kuukautisia". Myöskin maidonerittyminen rintarauhasista ja
imettäminen tapahtuvat naarasapinoilla aivan samoin kuin ihmisnaisilla.
Erittäin mieltäkiinnittävä on vihdoin se
tosiasia, että apinain äännepuhe, elontoimintaopin kannalta katsoen,
ilmeisesti on inhimillisen puheäänellisen puheen esiaste. Nykyään vielä elävissä ihmisenmuotoisissa api-
64
noissa on muuan intialainen laji, joka on
musikaalinen: Sumatralla elävä Hylobates syndactylus, siomangi, laulaa
täysin puhtaita ja soinnukkaita puolia ääniä kokonaisen oktaavin. Ennakkoluuloton
kielentutkija ei voi nykyään enään ensinkään epäillä, ettei meidän
korkeallekehittynyt käsitteellinen kielemme ole vähitellen ja asteetain
kehittynyt apinaesi-isiemme epätäydellisestä äännepuheesta.
65
Neljäs
luku
Ihmisen
sikiökehitys.
Monistisia
tutkimuksia ihmisen ja vertailevan sikiöhistorian alalta. Ihmisen ja
luurankoisten sikiömuodostumisen ja kehityksen yhtäläisyys.
Vielä suuremmassa määrässä kuin vertaileva
ruumiinrakenneoppi ja elontoimintaoppi, on vertaileva ontogenia, yksityisen
eläimen tai yksilön kehityshistoria, yhdeksännentoista vuosisadan lapsi.
Miten syntyy ihminen äidinruumiissa? Miten syntyvät eläimet munista ? Miten
syntyy kasvi siemenestä? Näiden tärkeiden kysymysten ratkaisussa onkin
ajatteleva ihmishenki askarrellut jo vuosituhansia; mutta vasta sangen myöhään,
v. 1828, osotti sikiöopin tutkija Baer oikeat keinot ja tiet, päästäksemme
syvemmälti tutustumaan sikiökehityksen salaperäisiin tosiasioihin; ja vasta v.
1859 antoi Darwin suorittamallaan polveutumisopin uudistuksella meille
avaimen, jonka avulla voimme tulla tuntemaan sen syyt. Kun minä olen
kirjottamassani ihmisen sikiöhistoriassa ("Ihmisensyntyoppini"
ensimäisessä osassa) laajalti kansantajuistieteellisesti esittänyt näitä mitä
suurimmassa määrin mieltäkiinnittäviä mutta vaikeasti ymmärrettäviä suhteita, rajotun
tässä vain lyhyesti esittämään tärkeimmät ilmiöt. Luomme silloin
66
ensin historiallisen silmäyksen vanhempiin
sikiökehitystä koskeviin mielipiteisiin.
Ennaltamuodostumisoppi. Vanhempi sikiöhistoria. Kuten vertailevaan
ruumiinrakenneoppiin, niin ovat myöskin kehityshistoriaan nähden Aristoteleen,
tuon monipuolisen "luonnonhistorian isän", klassilliset teokset
vanhimpana meille tunnettuna lähteenä (4:nneltä vuosisadalta ennen ajanlaskumme
alkua). Paitsi isossa eläinhistoriassaan, kertoo tuo suuri filosofi myöskin
erikoisessa pienemmässä teoksessaan "Viisi kirjaa eläinten sikiämisestä ja
kehityksestä, meille joukon mieltäkiinnittäviä tosiasioita ja esittää ajatuksia
niiden merkityksestä; monet noista ajatuksista ovat vasta meidän aikanamme taas
tulleet hyväksytyiksi tai tulleet oikeastaan vasta uudestaan keksityiksikin.
Luonnollisesti on teoksessa niiden ohella monia juttuja ja erehdyksiä, eikä
salatusta ihmissikiön syntymisestä vielä tunnettu mitään tarkempaa. Myöskään
seuraavana pitkänä kahden vuosituhannen aikana ei uinuva tiede edistynyt sen
pitemmälle. Vasta 17:nnen vuosisadan alussa alettiin sitä taasen harrastaa;
italialainen ruumiinrakenneopintutkija Fabricius ab Aquapendente julkaisi v.
1600 vanhimmat ihmisen ja muutamien korkeimpien eläimien sikiöitten kuvat ja
kuvaukset ja kuuluisa bolögnalainen Marcello Malpighi, joka oli yhtä
uraa-uurtava tutkija eläintieteen kuin kasvitieteenkin alalla, julkaisi v. 1687
ensimäisen yhtenäisen esityksen siitä, miten kananpoikanen kehittyy haudotussa
munassa.
Kaikilla näillä vanhemmilla
havainnontekijöillä oli se käsitys, että eläinten munassa, samoin kuin
korkeampien kasvien siemenessä, on koko ruumis kaikkine osineen jo valmiina
olemassa, mutta vaan muka niin pie-
67
nessä ja niin läpinäkyvässä muodossa että
niitä ei voi havaita; koko kehitys ei siten olisi mitään muuta kuin munaan
sisältyvien osien kasvamista eli kehkeytymistä (evolutsionia). Tätä
väärää oppia, joka yleisesti hyväksyttiin aina 19:nnen vuosisadan alulle asti,
nimitämme parhaiten ennaltamuodostumisopiksi eli preformatsioni-teoriaksi.
Edellisiin sisältymis-oppi. Ennalta muodostumis-opin likeisessä yhteydessä syntyi
17:nnellä vuosisadalla uusi teoria, joka kovin askarrutti biologien (eläinten
ja kasvien elämää tutkivain tiedemiesten) ajatuksia: merkillinen
"edellisiinsäsisältymis-oppi". Kun otaksuttiin, kuten olemme nähneet,
että jo munassa oli olemassa koko elimistön kaikkien osien aiheet, täytyi siinä
ennalta-muodostuneena olla myöskin nuoren sikiön munasarja ja siinä seuraavan
sukupolven munat ja niissä taasen seuraavan sukupolven aiheena olevat munat, j.
n. e. aina äärettömiin asti! Tuollaisen ajatuksen nojalla laski kuuluisa
fysiologi (elontoimintaopintutkija) Haller, että hyvä jumala 6,000 vuotta
takaperin -luomisen kuu- dentena päivänä -oli yht'aikaa luonut 200,000
miljoonan ihmisen sikiöt ja sisällyttänyt ne taidokkaasti arvoisan kantaäitimme
Eevan munasarjaan. Vallanpa sellainenkin mies kuin suuressa arvossa pidetty
filosofi Leibniz omaksui tämän mielipiteen ja käytti sitä hyväkseen
monadiopissaan; ja kun sen mukaan sielu ja ruumis ovat ikuisesti
erottamattomasti yhdistettyjä, omaksui hän saman mielipiteen koskemaan myöskin
sielua; - "ihmisten sielut ovat olleet heidän esivanhemmissaan aina
Aatamista alkaen, siis oleitten alusta alkaen (!), niiden samoin aina olleissa
ruumiissa".
68
Uutismuodostus-oppi. Marraskuussa v. 1759 puolusti Hallessa
tohtorinväitöskirjaansa, jolla oli nimenä "Syntymisen oppi", nuori,
26-vuotias lääketieteenharjottaja Kaspar Friedrich Wolff. Nojautuen sarjaan
mitä vaivalloisimpia ja huolellisimpia havaintoja, hän todisti, että koko
vallitseva ennaltamuodostumisoppi oli väärä. Haudottavassa kananmunasssa ei
alussa ole vielä jälkeäkään myöhemmästä linnunruumiista ja sen osista;
sitävastoin on sen asemasta, tunnetun keltaisen ruskuaisen yläpuolella, pieni,
pyöreä, valkea levy. Tämä ohut "sikiölevy" käyensin pitkänpyöreäksi
ja jakautuu sitte neljäksi päällekkäiseksi kerrokseksi, neljän tärkeimmän
elinjärjestelmän aiheiksi: ylimmästä syntyy hermosto, sen alla olevasta
lihasjärjestelmä, sen alla olevasta verisuonisto ynnä sydän ja alimmasta
suolikanava. Siten siis, sanoo Wolff aivan oikein, ei sikiökehitys ole
ennaltamuodostuneiden elimien kehkeytymistä joistakin pikku alkeista, vaan
sarja uusien muotojen kehittymistä, todellista "uutismuodostumista";
osa syn tyy toisen perästä, ja kaikki ilmenevät alussa yksinkertaisessa
muodossa, joka on vallan erilainen kuin siitä myöhemmin kehittynyt ruumiin osa;
kukin ruumiin osa syntyy mitä merkillisinten muutosten kautta. Vaikka tämä
suuri keksintö olisi heti voitu todistaa paikkansa pitäväksi uudestaan
tutkimalla jo havaittuja tosiasioita, ja vaikka tuolle keksinnölle perustuva
"syntyoppi", ei varsinaisesti ollutkaan mikään teoria, tieteisoppi,
vaan pelkkä yksinkertainen tosiasia, ei se kuitenkaan saanut puoleen
vuosisataan vähintäkään kannatusta. Varsin suurena esteenä sille oli Hallerin
mahtava auktoriteetti, joka itsepintaisesti vastusti sitä vetoamalla dogmiin:
"Ei ole mitään syntyä! Mikään eläinruumiin osa ei ole muo-
70
dostunut toisesta, vaan kaikki ovat yht'aikaa
luodut." Wolff, jonka täytyi muuttaa Pietariin, oli jo kauan ollut
kuollunna, kun jenalainen Lorenz Oken (1806) uudestaan keksi ja
oikealla tavalla selitti hänen havaitsemansa, mutta sittemmin unohdetut tosiasiat.
Sikiölehtioppi. Sitte kun Oken oli osottanut oikeaksi Wolffin
uutismuodostusopin, ryhtyivät useat nuoret saksalaiset luonnontutkijat
innokkaasti tarkemmin tutkimaan sikiökehitystä. Huomattavin näistä tutkijoista
oli Karl Ernst Baer, hänen kuuluisa pääteoksensa "Eläinten
kehityshistoria, havaintoja ja mietelmiä " ilmestyi v. 1828. Paitsi sitä
että siinä on selvästi ja täydellisesti kuvattu sikiökehityksen kulku, on siinä
tähän kuvaukseen sitäpaitsi liitetty runsaasti nerokkaita mietteitä. Ne kaksi
lehtimäistä tai kalvomaista kerrosta, jotka ensiksi havaitaan syntyneinä
korkeampien luurankoisten pyöreässä sikiölevyssä, jakautuvat Baerin havaintojen
mukaan aluksi kumpikin kahdeksi lehdeksi, ja nämä neljä sikiölehteä
muuttuvat sitte neljäksi putkeksi. Sangen monimutkaisten
uutismuodostustapahtumain kautta syntyvät niistä sitten elimet, ja syntyvät ne
ihmisellä ja kaikilla luurankoisilla pääasiassa samalla tavalla. Monista Baerin
yksityisistä keksinnöistä oli tärkeimpiä ihmisen muna eli munasolu. Siihen asti
oli ihmisen, samoinkuin kaikkien muittenkin nisäkkäiden munina pidetty pieniä
rakkuloita, joita on runsaasti munasarjassa. Vasta Baer osotti (1827), että
varsinaiset munat ovat näissä n.s. Graafin rakkuloissa, ja että ne ovat paljon
pienempiä, läpimitaltaam vain 0,2 mm. olevia pallosia, jotka suotuisissa
olosuhteissa juuri paljain silmin erottaa pieninä pisteinä. Myöskin havaitsi
hän ensimäisenä, että tällaisesta imettäväisen pienestä munasolusta ensin
kehit-
70
tyy luonteenomainen sikiön rakkula-aste
(blastula), ontto rakkula, jonka sisus on täynnä nestemäistä ainetta, ja
jonka seinämän muodostaa ohut kalvomainen solukerros.
Munasolu ja siemensolu. Kymmenen vuotta sen jälkeen kun Baer
sikiölehtiteoriansa kautta oli laskenut lujan perustan sikiöopilIe, tuli sille
uusi tärkeä tehtävä kun esitettiin soluteoria (1838). Missä suhteessa ovat
eläinten muna ja siitä syntyvät sikiölehdet kudoksiin ja soluihin, joista
täysin kehittyneen eläimen ruumis on pantu kokoon? Tämän tärkeämerkityksellisen
kysymyksen oikea selvittäminen onnistui 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla
kahdelle Johannes Müllerin oppilaalle, Robert Remakille ja Albert Köllikerille.
He todistivat, että muna ei alkuaan ole muuta kuin yksinkertainen solu, ja
että myöskin ne lukuisat sikiöosaset eli "vakoutumispalloset" jotka
yhä uudistuneiden jakautumisten kautta siitä syntyvät, ovat yksinkertaisia
soluja. Näistä "vakoutumissoluista" rakentuvat ensin sikiölehdet, ja
sitte näissä tapahtuvan työnjaon ja erilaistumisen kautta eri elimet. Kölliker
suureksi ansiokseen todisti, että myöskin urospuolisten eläinten limamainen
siemenneste on kokoonpanoltaan paljain silmin näkymättömiä pieniä soluja. Liikkuvaiset
nuppineulanmuotoiset siemeneliöt (siemensolut) eivät ole muuta kuin omituisia
"siimasoluja", kuten minä (1866) ensimäisenä olen todistanut
sienieläinten siittiöihin nähden. Siten oli molempiin eläinten
tärkeisiin siitosaineisiin, nimittäin urospuoliseen siemeneen ja
naaraspuoliseen munaan nähden todistettu, että soluoppi pitää paikkansa niihinkin
nähden.
Gastrea-oppi. Kaikki vanhemmat sikiökehitystutkimukset koskivat
ihmistä ja korkeampia luurankoisia, ennenkaikkea linnunsikiötä, sillä kananmuna
on suurin
71
ja mukavin esine sellaisissa tutkimuksissa
käytettäväksi ja sitä on aina tarpeellisessa määrässä saatavissa;
hautomakoneessa voi sangen mukavasti hautoa munan ja silloin hetki hetkeltä
havaita kaikki siinä tapahtuvat muutokset munan kehittyessä kolmen viikon
kuluessa yksinkertaisesta munasolusta valmiiksi linnunruumiiksi. Baer oli
voinut todistaa vain luurankoisten eri luokkiin nähden että niillä sikiölehtien
luonteenomainen muodostuminen ja eri elimien synty on samallainen. Sitävastoin
näytti luurangottomien lukuisissa luokissa - siis eläinten suuren enemmistön
keskuudessa -sikiömuodostuminen tapahtuvan oleellisesti erilaisella tavalla, ja
useimmilta noista luurangottomista näyttävät todelliset sikiölehdet kokonaan
puuttuvan. Vasta 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla osotettiin, että sellaiset
on havaittavina myöskin eri luurangottomien sikiökehityksessä; siten osotti
tämän Kölliker (1844) pääjalkaisiin nähden ja Huxley (1849) meduusoihin nähden.
Erittäin tärkeäksi tuli sitte Kowalevskin (v. 1866 tekemä) keksintö, että
alhaisin luurankoinen, suikulainen eli Amphioxus, kehittyy aivan samalla, jopa
sangen alkuperäisellä tavalla kuin muuan luurangoton, näennäisesti
sukulaisuudessa siitä varsin kaukainen vaippaeläin, merituppi eli Ascidia.
Myöskin erilaisiin matoihin, piikkinahkaisiin ja nivel-eläimiin nähden todisti
Kowalevski, että niilläkin on havaittavissa samallainen sikiölehtien kehitys.
Minä itse tutkin siihen aikaan (vuoden 1866 jälkeen) sieni-eläinten, korallien,
meduusain ja uimapolyyppien kehityshistoriaa, ja kun minä myöskin näissä
monisoluisten eläimien alimmissa luokissa kaikkialla havaitsin vallitsemassa
samallaisen kahdell alkeissikiölehden kehittymisen, tulin siihen vakaumukseen,
että tämä merki-
72
tyksellinen sikiökehitystapahtuma koko
eläinkunnassa, on sama.
Erittäin tärkeältä näytti minusta siinä
suhteessa se seikka, että sienieläimillä ja alemmilla polttiaiseläimillä
(polyypeillä, meduusoilla), pitkän ajan tai jopa koko elinajankin kuluessa,
ruumiin muodostaa vain kaksi yksinkertaista solukerrosta. Jo Huxley oli
meduusoilla niitä verrannut luurankoisten molempiin alkeissikiölehtiin.
Nojautuen näihin havainnoihin ja vertailuihin, esitin sitte 1872 teoksessani
"Kalkkisienien biologia" n. s. gastreaopin, jonka tärkeimmät
oppilauselmat ovat seuraavat: I. Koko eläinkunta jakautuu kahteen oleellisesti
erilaiseen ryhmään: yksisoluisiin alkueläimiin (Protozoa) ja
monisoluisiin kudoseläimiin (Metazoa); alkueläinten elimistönä on koko
elinajan yksinkertainen solu (harvemmin löyhä soluyhteys, jossa ei vielä voi
puhua kudosmuodostuksesta). II. Sitävastoin on kudoseläinten elimistö vain
ensimäisessä alussaan yksisoluinen, mutta myöhemmin kokoonpantu monista
soluista, I jotka muodostavat kudoksia. III. Vain kudoseläimillä
kehittyy todellisia sikiölehtiä, ja näistä kudoksia, joita ei alkueläimillä
vielä ole ensinkään. IV. Kaikilla kudoseläimillä syntyy aluksi vain kaksi alkeissikiölehteä,
joilla kaikkialla on sama oleellinen merkitys: ulommaisesta, iholehdestä, kehittyy
ulommainen ihonpeite ja hermosto, sisemmästä, suolilehdestä, sitävastoin
suolikanava ja kaikki muut elimet. V. Sinä sikiömuotona, joka kaikkialla aluksi
alkaa kehittyä hedelmäitetystä munasta ja joka on kokoonpantu noista molemmista
alkeissikiälehdistä, on suolitoukka eli maljakkosikiä (gastrula); sen
maljakkomainen, kaksikerroksellinen ruumis muodostaa alkuaan keskustaansa
yksinkertaisen ruokaasulattavan
73
ontelon, alkusuolen, jonka
yksinkertaisena aukkona on alkusuu. Nämä ovat monisoluisen eläinruumiin
vanhimman kehitysasteen elimet, ja sen seinämän molemmat solukerrokset ovat sen
vanhimmat kudokset; kaikki muut elimet ja kudokset ovat vasta myöhemmin näistä
kehittyneet. VI. Tästä kaikkien kudoseläinten heimojen ja luokkien gastrulan,
maljakkosikiön, samallaisuudesta eli sisäisestä vastaavaisuudesta vedin minä
biogeneettisen (elämänsynnyn) peruslain mukaisesti sen johtopäätöksen, että kaikki
kudoseläimet alkuaan polveutuvat yhteisestä kantamuodosta, gastreasta, ja
että tällä ikivanhalla, kauan sitte sukupuuttoon kuolleella kantamuodolla
oleellisesti on ollut nykyaikaisen, periytymisen kautta säilyneen gastrulan
ruumiinmuoto ja kokoonpano. VII. Tämän, sikiökehityksen tosiasioita
vertailemalla tehdyn, sukukehitystä koskevan johtopäätöksen osottaa oikeaksi
myöskin se, että vielä nykyäänkin on olemassa eräitä gastreadeja, samoinkuin
muidenkin eläinsukujen vanhimpia muotoja, ja että noiden gastreadien elimistö
vain sangen vähän kohoaa näiden viimeksimainittujen yläpuolelle. VIII. Kun
tarkataan eri kudoseläinten kehittymistä gastrulasta edelleen, on erotettava
kaksi eri pääryhmää: vanhemmilla on telovatsallisilla (Coelenteria) ei
vielä ole ruumiinonteloa eikä verta eikä peräaukkoa; siten on laita
gastreadien, sienieri, polttiaiseläimien ja laakamatojen. Nuoremmilla vatsaontelollisilla
(Coelomaria) sitävastoin on varsinainen ruumiinontelo ja yleensä myöskin
verta ja peräaukko; niihin kuuluvat madot (Vermalia) ja korkeammat eri
eläinryhmät, jotka ovat niistä kehittyneet, piikkinahkaiset, nilviäiset,
niveleläimet, vaippaeläimet ja luurankoiset.
74
Ihmisen munasolu ja siemensolu. Ihmisen muna on, kuten kaikkien muidenkin
kudoseläinten muna, yksinkertainen solu, ja tällä pienellä pallomaisella
munasolulla (joka on läpimitaten vain 0,2 mm.) on sama ominainen luonne kuin
kaikkien muidenkin, eläviä poikasia synnyttävien imettäväisten munasolulla.
Sama pitää paikkansa miehen siitossoluihin eli siittiöihin, pienen pieniin,
nauhamaisiin siimasoluihin, nähden, joita on miljoonittain jokaisessa miehen
siemenen pisarassa; niitä pidettiin ennen eloisan liikkeensä vuoksi
erikoisina "siemeneläväisinä". Myöskin näiden molempien tärkeiden
sukupuolisolujen syntyminen sukupuolirauhasissa on samallaista ihmisellä
kuin muillakin nisäkkäillä; sekä munat naisen munasarjassa että siittiöt miehen
kiveksissä eli siemensarjassa syntyvät kaikilla luurankoisilla samalla tavalla,
siitä solukerroksesta, joka sisäpuolelta peittää ruumiinontelon.
Hedelmöittyminen. Tärkein hetki jokaisen ihmisen, samoin kuin jokaisen
muunkin kudoseläimen elämässä on se hetki, jolloin hänen yksilöllinen
olemassaolonsa alkaa; se hetki on se, jolloin molempien vanhempien
sukupuolisolut kohtaavat toisensa ja sulautuvat yhteen muodostaakseen yhden
ainoan yksinkertaisen solun. Tämä uusi solu, "hedelmöitetty
munasolu", on se yksilöllinen kantasolu, josta yhä uudestaan
tapahtuvan solunjakautumisen kautta syntyvät sikiölehtien solut ja gastrula,
sikiön maljakkomainen aste. Vasta tämän kantasolun muodostumisella, siis itse hedelmoittymistapahtumalla,
alkaa henkilön, itsenäisen olennon, olemassaolo. Tämä
sikiökehitystä koskeva tosiasia on erittäin tärkeä, sillä jo yksin siitä voi
tehdä mitä laajakantoisirnpia johtopäätöksiä. Ensinnäkin seuraa siitä
75
se kiistämätön asia, että ihminen, samoin
kuin kaikki muut kudoseläimet, on periytymisen kautta saanut kaikki
henkilölliset ominaisuutensa, ruumiilliset ja henkiset, molemmilta
vanhemmiltaan; ja edelleen johtuu siitä se merkitykseltään tärkeä vakaumus,
että uusi, tuolla tavoin syntynyt yksilö ei mitenkään voi vaatia olevansa "kuolematon".
Hedelmöittymisen ja sukupuolisen siitoksen
yksityiskohtaisemmat tapahtumat yleensä ovat senvuoksi merkitykseltään mitä
tärkeimpiä; yksityiskohdissaan tunnemme ne vasta vuodesta 1875 alkaen. Ainoa
oleellinen tapahtuma hedelmöittymisessä on molempien sukupuolisolujen ja niiden
keskusosasien yhtyminen. Miljoonista miehen siittiösoluista, joita parveilee
naisen munasolun ympärillä, tunkeutuu vain yksi ainoa sen soluaineeseen.
Molempien solujen solutumat, siementuma ja munatuma, sulavat yhteen. Siten
syntyy uusi solu, jossa ovat yhtyneinä molempien vanhempien perinnölliset
ominaisuudet; siementuma siirtää isän, munasolun tuma äidin
luonteenominaisuudet kantasolalle, josta sitte lapsi kehittyy; siten on
asianlaita niin ruumiillisiin kuin henkisiinkin ominaisuuksiin nähden.
Ihmisen sikiöaiheet. Sikiölehtien muodostuminen kantasolun perättäisten
jakautumisten kautta, gastrulan ja edelleen siitä kehittyvien sikiömuotojen
syntyminen tapahtuu ihmisellä aivan samalla tavoin kuin muillakin korkeammilla
nisäkkäillä, ja ovat siinä havaittavissa samat erikoispiirteet, jotka erottavat
tämän ryhmän sitä aiemmista luurankoisista. Merkityksellinen kordulaksi eli
"selkäjännetoukaksi" nimitetty sikiömuoto, joka aluksi syntyy
gastrulasta, on kaikilla luurankoisilla kaikkeen oleelliseen nähden samalla
tavalla muodostu-
76
nut: yksinkertainen suora selkäjänne,
korda, kulkee toukalla pitkän, pyöreän, kilpimäisen ruumiin pituussuuntaan läpi
koko ruumiin; selkäjänteen yläpuolelle kehittyy ulommaisesta sikiölehdestä
selkäydin, alapuolelle suoliputki. Sitte vasta ilmaantuvat selkäjänteen
kummallekin puolelle, oikealle ja vasemmalle, "alkunikamain" sariat
sekä lihaslevyjen aiheet, joiden kehittymisellä alkaa luurankoisruumiin
jakautuminen eri jäseniin. Suolen etupäässä ovat molemmin puolin kidusraot,
nielusta johtavat aukot, joiden kautta kalaesi-isillämme suuhun otettu
hengitysvesi alkuaan tuli ulos pään sivuilta. Sitkeästi periytyen on nämä kidusraot,
joilla oli merkitystä vain kalankaltaisille vedessä eläville esi-isille, -
nykyään aluksi vielä ihmiselläkin samoin kuin kaikilla muillakin
luurankoisilla; myöhemmin ne häviävät. Vieläpä senkin jälkeen kun päässä jo on
alkanut näkyä viisi aivorakkoa, sivuilla silmien ja korvien aiheet, kun*
kalankaltaisen ihmissikiön ruumiissa jo ovat tulleet esiin molempien
raajaparien aiheet pyöreähköjen litteiden silmukoiden muotoisina, on ihmissikiö
muodoltaan niin muiden luurankoisten sikiön kaltainen, että sitä ei voi niistä
erottaa.
Luurankoisten sikiöitten samallaisuus. Se ulkonaisen ruumiinmuodon ja sisäisen rakenteen
oleellinen samanlaisuus, mikä on havaittavissa ihmisen ja muitten luurankoisten
sikiöissä tällä aikaisella kehitysasteella, on ensiarvoinen
sikiökehityksellinen tosiasia; siitä voi biogeneettisen (elämänsyntyä koskevan)
peruslain nojalla vetää mitä tärkeimpiä johtopäätöksiä. Sillä tuota tosiasiaa
ei voi selittää muuten kuin otaksumalla että on kysymyksessä polveutuminen
yhteisestä kantamuodosta. Kun näemme, että määrätyllä kehitysasteella ihmisen
ja apinan, koiran ja kaniinin, sian ja
lampaan sikiöt kyllä voi tuntea korkeampien luurankoisten sikiöiksi, mutta että
niitä muuten ei voi erottaa toisistaan, niin voi tämän tosiasian selittää vain
yhteisen polveutumisen nojalla. Tämä selitys näyttää sitä varmemmalta; kun
seuraamme myöhemmin tapahtuvaa noiden sikiömuotojen erilaistumista. Kuta
lähempänä toisiaan kaksi eläinmuotoa ovat koko ruumiinmuodostukseensa nähden,
sitä kauemman pysyvät myöskin niiden sikiöt kehityksessään samanlaisina, ja
sitä kauemman pysyvät ne myöskin ryhmänsä sukupuussa yhdessä, sitä läheisemmin
ovat ne toisilleen "sukua". Senvuoksi ovat ihmisen ja
ihmisenmuotoisten apinain sikiöt myöhemminkin vielä mitä suurimmassa määrässä
toistensa kaltaisia, ovat sitä vielä korkeallakin kehitysasteella, jolloin ne
heti voi erottaa muitten nisäkkäiden sikiöistä.
Ihmisen sikiökalvot. Juuri puheena olleen samallaisuuden suuri merkitys
käy ilmi, paitsi luurankoisten sikiöitä sellaisinaan verratessa, myöskin kun
verrataan niiden sikiökalvoja. Kaikki kolmen korkeamman luokan, matelijoitten,
lintujen ja nisäkkäiden, luurankoiset eroavat nimittäin alempien luokkien
luurankoisista senkautta että niille muodostuu ominaisia sikiökaIvoja, amnion
(sikiövesirakko) ja serolemma (herakalvo). Näihin nesteellä
täytettyihin rakkoihin on sikiö suljettuna ja on senkautta suojassa painolta ja
sysäyksiltä. Tämä tarkotuksenmukainen suojalaitos on todennäköisesti kehittynyt
vasta sitte, kun vanhimmat matelijat (alkumatelijat), kaikkien sikiövesirakkoeläinten
yhteiset kantamuodot, olivat täydellisesti mukautuneet maaelämään. Niiden
suoranaisilta esi-isiltä, sammakkoeläimiItä, puuttuu tämä
sikiökalvomuodostuminen vielä, samoin kuin
78
kaloilta; se ei ollut näillä vedessäelävillä
eläimillä tarpeellinen. Näiden suojakalvojen kehittymisen kanssa likeisessä
yhteydessä tapahtuu kaikilla sikiövesirakko-eläimillä kaksi muutakin muutosta,
ensinnäkin katoavat kokonaan kidukset (samalla kun kiduskaaret ja niiden
väliset raot yhä edelleen periytyvät "surkastuneina eliminä") ja
toiseksi muodostuu näille eläimille n. s. allantois. Tämä rakkomainen,
vedellä täytetty pussi kasvaa kaikkien sikiövesirakkoeläinten sikiöillä sikiön
vatsaontelosta esiin eikä ole mitään muuta kuin suurentunut
sammakkoeläinesi-isien virtsarakko. Sen sisimmästä ja alimmasta osasta
muodostuu myöhemmin sikiövesirakkoeläinten pysyväinen virtsarakko, samalla kun
suurempi, sikiön ruumiin ulkopuolella oleva osa surkastuu. Tavallisesti on
tällä muodostumalla kauan tärkeä merkitys sikiön hengityselimenä, kun sen
seinämälle leviää mahtavia verisuonia. Sekä sikiökalvojen että myöskin
allantoisin syntyminen tapahtuu ihmisellä aivan samoin kuin kaikilla muillakin
sikiövesirakkoeläimillä, ja on siinä suhteessa ihmisellä havaittavana aivan
sama kasvamisen monimutkaisempi kehityskulku; ihminen on todellinen
sikiövesirakkoeläin.
Ihmisen istukka. Ihmisen sikiön ravitseminen äidinruumiissa tapahtuu
omituisen, mitä runsasverisimmän elimen, niin sanotun plasentan eli istukan
välityksellä. Tapahtuneen lapsensyntymisen jälkeen irtautuu se ja tulee
ulos niin sanottujen "jälkeisten " nimellisenä. Istukan muodostaa
kaksi oleellisesti erilaista osaa, lapsen istukka-osa ja äidin istukkaosa.
Viimeksimainitussa on runsaasti sokkeloita, joihin verta tulee kohdun
verisuonien kautta. Lapsen istukka-osan sitävastoin muodostaa runsas haarainen
nukka, jota kasvaa lapsella
79
allantoisin ulkopinnassa ja johon veri tulee
lapsen napasuonista. Lapsen istukkaosan ontot verellätäytetyt istukkahaarat
kasvavat äidin istukkaosan verisokkeloihin, ja molempien väliset ohuet seinämät
ohenevat niin paljon, että niiden lävitse voi tapahtua ravitsevan verinesteen
välitön aineenvaihto.
Istukkaeläinten eri ryhmissä on äidin
istukkaosan kehittyminen oleellisesti erilainen. Erittäin tärkeä on Emil
Selenkon vasta v. 1890 havaitsema tosiasia, että juuri ihmisenmuotoisilla
apinoilla, varsinkin orangilla, siinä suhteessa on ihmisen kanssa yhteisiä
eräät erikoisuudet, joita ei ole havaittavina millään muilla eläimillä.
Tässäkin siis taasen toteutuu Huxleyn n. s. pithekometraväite: "Ihmisen
ja ihmismuotoisten apinain välinen eroavaisuus on pienempi kuin viimeksimainittujen
ja alempien apinain välinen eroavaisuus", Luulotellut
"todistukset ihmisen ja apinain verenheimolaisuutta vastaan" osottautuvat
tosioloisia seikkoja lähemmin tutkittaessa tässäkin taas päinvastoin mitä
tärkeimmiksi perusteiksi sen puolesta.
Jokainen luonnontutkija, joka avoimin
silmin tunkeutuu näihin hämäriin, mutta mitä suurimmassa määrin
mieltäkiinnittäviin meidän sikiökehityksemme sokkelokäytäviin, ja joka kykenee
arvostellen vertaamaan niitä muissa nisäkkäissä havaittaviin vastaaviin tosiseikkoihin,
on havaitseva niiden mitä suurimmassa määrin valaisevan ihmisen sukukehitystä. Sillä sikiökehityksen eri asteet luovat
periytymisilmiöinä kirkasta valoa meidän esi-isäsarjamme vastaaviin asteisiin,
kuten biogeneettinen (elämänsynnyn) peruslaki opettaa (kts. 5 luku). Mutta
myöskin mukautumisilmiöt, häviäväisten sikiö-
80
elimien – luonteenomaisten sikiökalvojen ja
ennen kaikkea istukan – kehittyminen antaa meille aivan varmaa tietoa meidän
ja kädellisten läheisestä sukulaisuudesta.
81
Viides
luku.
Ihmisen
sukuhistoria.
Monistisia
tutkimuksia ihmisen alkuperästä ja hänen polveutumisestaan luurankoisista ja
lähinnä kädellisistä.
Sikiöhistoria voi ryhtyä ratkaisemaan tehtäväänsä välittömästi havainnon
kokemuksellista tietä; sen tarvitsi vain päivästä toiseen ja hetkestä toiseen
seurata niitä näkyväisiä muutoksia, joita elimellisten eliöitten sikiössä
tapahtuu sinä lyhyenä aikana, jonka kuluessa se kehittyy munasta. Paljon
vaikeampi oli jo ennakolta nähden sukuhistorian tehtävä; sillä ne
vitkaisat
82
vähitellentapahtuvan muuttumisen ilmiöt,
jotka saavat aikaan kasvi- ja eläinsukujen syntymisen, tapahtuvat huomaamatta
vuosituhansien ja vuosimiljoonain kuluessa; niiden välitön havaitseminen on
mahdollista vain sangen ahtaissa rajoissa, ja verrattomasti useimmista näistä
historiallisista tapahtumista voi päätelmiä tehdä vain epäsuoraan: toisiinsa
vertaillen käyttämällä niitä kokemusperäisiä tiedonlähteitä, jotka kuuluvat
sangen eriaisille aloille, palentologian (muinaiseliötutkimuksen), ontogenian
(sikiöhistorian l. yksilökehityksen) ja morfologian (muoto-opin) aloille.
Lisäksi tuli vielä se valtava este, jonka oli luonnolliselle sukuhistorialle valmistanut
"luomishistorian" läheinen yhteys yliluonnollisten tarujen ja
uskonnollisten dogmien kanssa; on senvuoksi käsitettävää, että tieteellisen
todellisen sukuhistorian tuntemiseen voitiin päästä vasta monien vaivojen ja
vaikeiden taistelujen kautta.
Tarunomainen luomishistoria. Kaikki vakavat yritykset, joita 19:nnen vuosisadan
alkuun mennen tehtiin saadakseen vastauksen elimistöjen syntyä koskevaan
kysymykseen, tapahtuivat yliluonnollisten luomistarujen tarunomaisessa
sokkelorakennuksessa pysyen. Etevien ajattelijain muutamat yksinäiset
pyrkimykset vapautua siitä ja päästä luonnolliseen käsitykseen asiasta jäivät
tuloksettomiksi. Mitä moninaisimpia luomistaruja on kaikilla vanhemmilla
sivistyskansoilla kehittynyt uskonnon yhteydessä, ja keskiajalla luonnollisesti
vaati silloin valtaan päässyt kristinusko itselleen yksinoikeutta saada vastata
luomiskysymykseen. Kun Raamattua pidettiin kristillisen uskonnonrakennuksen
horjumattomana perustana, otettiin koko luomishistoria ensimäisestä Mooseksen
kirjasta. Tähän nojautui myöskin vielä suuri ruotsa-
83
lainen luonnontutkija Karl Linne, kun
hän v. 1735 perustavassa teoksessaan "Systema Naturae"
("Luonnon järjestelmä ") ensi kerran yritti järjestää, nimittää ja
luokitella lukemattomat eri luonnonesineet. Parhaimpana, käytännöllisimpänä
keinona aikeensa toteuttamiseksi otti hän käytäntöön tunnetun kaksoisnimisen
eri luonnonesineiden nimittämisen; jokaiselle eri eläin- ja kasvilajille antoi
hän erikoisen lajinimen ja asetti tämän edelle yleisen sukunimityksen.
Erikoiseksi suvuksi (genus) liitettiin aina läheissukuiset lajit
(species)
Mitä haitallisimmaksi tuli tieteelle
teoreettinen dogmi, jonka jo Linne itse yhdisti käytännölliseen
lajikäsitteeseensä. Ensimäinen kysymys, minkä täytyi esiintyä ajattelevalle kasvi-
ja eläinjärjestelmien laatijalle, oli luonnollisesti kysymys lajikäsitteen
varsinaisesta olemuksesta, sen sisällöstä ja laajuudesta. Ja juuri tähän
peruskysymykseen vastasi laji-käsitteen luoja mitä lapsellisimmall.a
tavalla, nojautuen yleisesti oikeanapidettyyn Mooseksen luomistaruun: " On
niin monta eri lajia, kuin ääretön olento alussa loi eri muotoja." Tämä
dogmi teki mahdottomaksi kaiken luonnollisen selityksen lajiensynnylle. Linne
tunsi vain nykyisin olevaisen eläin- ja kasvimaailman; hällellä ei ollut
aavistustakaan niistä paljon lukuisemmista sukupuuttoon kuolleista lajeista,
jotka maapallon historian aikaisempina kausina vaihtelevin muodostuksin olivat
kansoittaneet maapallomme.
Vasta 19:nnen vuosisadan alussa opittiin Cuvierin
tutkimusten kautta kivettyneitä eläimiä lähemmin tuntemaan. Kuuluisassa
nelijalkaisten luurankoisten kivettyneitä luita koskevassa (v. 1812
ilmestyneessä) teoksessaan hän ensi kertaa tarkkaan kuvasi ja oikein selitti
84
lukuisia kivettymiä. Samalla hän todisti, että
maapallon historian eri kausina on seurannut aivan eri eläinten sarja toistaan.
Kun nyt Cuvier itsepintaisesti piti kiinni Linnen opista, että lajit ovat
ehdottomasti pysyväisiä, luuli hän voivansa selittää niiden synnyn vain
otaksumalla, että maapallon historiassa muka on seurannut suurten mullistusten
ja uudistuneiden uudestaanluomisten sarja toistaan; hänen ajatuksensa mukaan
kunkin suuren mullistuksen alussa tuhoutuivat kaikki elävät olennot ja sen
lopulla luotiin uusi elävien olioitten joukko. Vaikka tämä Cuvierin
luonnonmullistusoppi vei mitä järjettömimpiin johtopäätöksiin ja johti sulaan
ihmeuskoon, tuli se kuitenkin pian yleisesti hyväksytyksi ja jäi vallitsemaan
aina siksi kunnes Darwin (1859) sen kumosi.
Muodonmuuntelu-oppi.Goethe. On
helposti ymmärrettävää, että vallalla olevat opit elimellisten lajien
ehdottomasta muuttumattomuudesta ja yliluonnollisesta luomisesta eivät voineet
tyydyttää syvemmin ajattelevia tutkijoita. Senvuoksi näemme jo
kahdeksannentoista vuosisadan toisella puoliskolla yksinäisiä eteviä miehiä
yrittelemässä päästä suuren "luomiskysymyksen" luonnonmukaiseen
ratkaisuun. Ennen kaikkea oli suuren runoilijamme ja ajattelijamme Wolfgang
Goethe monivuotisten ja innokkaiden muoto-opillisten tutkimustensa kautta
jo 18:nnen vuosisadan lopulla tullut selvästi käsittämään kaikkien elimellisten
muotojen sisäisen yhtenäisyyden ja varmasti vakuutetuksi niiden yhteisestä
luonnollisesta alkuperästä. Kuuluisassa teoksessaan "Kasvien
muodonvaihdos" (1790) johti hän kaikki kasvien eri muodot yhdestä
alkukasvista, ja kaikki kasvien eri elimet yhdestä alkuelimestä, lehdestä.
Pääkallon muodos-
85
tumiseen nähden esittämässään nikamateoriassa
kqetti hän osottaa, että kaikkien eri luurankoisten -myöskin ihmisen! -kallot
ovat samallaisesti kokoonpannut määrätyllä tavalla järjestyneistä luuryhmistä,
ja että nämä viimeksimainitut eivät ole mitään muuta kuin muodoltaan
muuntuneita selkänikamia. Juuri Goethen syvälliset tutkimukset vertailevan
luuopin alalla olivat johtaneet hänet varmaan vakaumukseen elimistöjen
yhtenäisyydestä; hän oli oppinut tuntemaan, että ihmisen luusto on pantu kokoon
aivan saman perusmuodon mukaisesti kuin kaikkien muidenkin luurankoisten
muodostunut saman perikuvan mukaisesti, jonka osat kyllä itsessään ovat
pysyväisiä mutta vaihtelevat muodoltaan ja joka yhä vieläkin muuntelee ja
muodostuu suvunjatkamisen kautta". -Tämän muuttumisen eli muodonmuuntelun
selittää Goethe otaksumalla että on olemassa kahden muodostelevan voiman
alituinen vuorovaikutus, joista toinen on sisäinen elimistön keskihakuisvoima,
"lajinmuodostusvietti", ja toinen elimistön ulkopuolinen
keskipakoisvoima, muunteluvietti eli "muodonvaihdoksen aate";
edellinen vastaa sitä, mitä me nykyisin nimitämme periytymiseksi,
jälkimäinen sitä, mitä me nimitämme mukautumiseksi. Miten pitkälle
Goethe näiden luonnonfilosofisten tutkimustensa kautta oli päässyt tuntemaan
"elimellisten luontojen muodostuksen" olemusta, ja missä määrin häntä
siten voidaan pitää Darwinin ja Lamarckin huomattavimpana edeltäjänä, käy
selville hänen teostensa mielenkiintoisista kohdista, joita olen koonnut
"Luonnollisen luomishistoriani" neljänteen esitelmään.
"Darwinin, Goethen ja Lamarckin luonnonkatsomuksesta" (Eisenachissa
v. 1882) pitämässäni esitelmässä olen lähemmin perustellut mielipidet-
86
täni tässä asiassa. Kuitenkaan eivät nämä
Goethen luonnonmukaiset kehitysajatukset, yhtävähän kuin Kantin, Okenin,
Treviranuksen ja muitten 19:nnen vuosisadan alussa eläneiden luonnonfilosofien
samallaiset ajatukset, pääse eräitä yleisiä vakaumuksen kohtia pitemmälle.
Näiltä ajattelijoilta puuttui vielä se suuri vipu, jota "luonnollinen
luomishistoria" tarvitsi tullakseen lajidogmin arvostelun tietä
perustelluksi, josta työstä on meidän kiittäminen vasta Lamarckia.
Polveutumisoppi.Lamarck
(1809). Muodonmuutosoppia yritti ensi kerran perinpohjaisen tieteellisesti
perustella 19:nnen vuosisadan alussa elänyt suuri ranskalainen luonnonfilosofi Jean
Lamarck, merkittävin pariisilaisen virkaveljensä Cuvierin vastustaja. Jo v.
1802 oli hän teoksessaan "Elävien luonnonesineiden tutkimuksia"
lausunut julki uraauurtavan ajatuksen lajien muuntelevaisuudesta ja
muuttumisesta, jota ajatusta hän sitte v. 1809 syvämielisen teoksensa
"Eläintieteen filosofian" kahdessa nidoksessa yksityiskohtaisesti perusteli.
Tässä teoksessa esitti Lamarck ensi kerran tuota vallitsevaa lajien
muuttumattomuusdogmia vastaan sen oikean ajatuksen, että elimellinen "laji"
on teennäinen ajatusyleistelmä, vain suhteellisen arvon omaava
käsite-muodoste, samoin kuin laajempia ryhmiä tarkottavat käsitemuodosteet
suku, heimo, lahko ja luokka. Hän väitti edelleen, että kaikki lajit ovat
muuttuvaisia ja sangen pitkien ajanjaksojen kuluessa muuntumisen kautta
syntyneet vanhemmista lajeista. Yhteiset kantamuodot, joista ne polveutuvat,
olivat alkuaan aivan yksinkertaisia alempia elimistöjä: ensimäiset ja vanhjmmat
muodostuivat alkusynnyn kautta elimettömästä luonnosta. Samalla kun perusmuoto periytymisen
vaikutuksesta pysyy, muut-
87
tuvat toiselta puolen lajit mukautumisen,
elimien tottumisen ja harjaantumisen, vaikutuksesta vähitellen. Myöskin meidän
inhimillinen elimistömme on samalla luonnollisella tavalla muuntumisen kautta
syntynyt eräistä apinankaltaisista nisäkkäistä. Kaikissa näissä tapahtumissa,
kuten yleensä kaikissa 1uonnon ja hengenelämän ilmiöissä, otaksuu Lamarck
todellisina, aikaansaavina syinä vaikuttamassa olevan yksinomaan mekaanisia
(koneellisia), fysikaalisia (luonnonopillisia) ja kemiallisia (aineopillisia)
tapahtumia. Hänen teokseensa sisältyvät puhtaasti monistisen (yhtenäisen),
kehitysopille perustuvan luonnonjärjestelmän alkeet. Olisi pitänyt voida
odottaa, että tämä suuremmoinen yritys polveutumisopin tieteelliseksi
perustelemiseksi heti olisi järkyttänyt vallitsevan tarun lajien luomisesta ja
murtanut tien luonnolliselle kehitysopille. Kuitenkin saattoi Lamarck suuren
vastustajansa Cuvierin vanhoillisen auktoriteetin rinnalla saavuttaa yhtä vähän
jalansijaa, kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänen virkaveljensä ja
aatetoverinsa Geoffroy St. Hilaire. Ne kuuluisat taistelut, jotka tämä
luonnonfilosofi v. 1830 Pariisin Akatemiassa suoritti Cuvieriä vastaan,
-päättyivät tämän täydellisellä voitolla. Se mahtava kehitys, jonka alaisena
biologian (eläinten ja kasvien elämää koskevan tieteen) kokemusperäinen
tutkimus tuohon aikaan oli, vertailevan ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin
alalla tehdyt runsaat mielenkiintoiset keksinnöt, soluopin synty ja
sikiökehityksen edistykset antoivat eläintieteilijöille ja kasvitieteilijöille
niin runsaasti kiitollista tutkimusaihetta, että sen ohella aivan unohdettiin
lajien synnyn vaikea ja hämärä kysymys. Tyydyttiin rauhassa perinpäiseen
luomisdogmiin. Vieläpä
88
senkin jälkeen kun suuri englantilainen
luonnontutkija Charles Lyell 1830 geologian (maanmuodostumaopin)
perusteita koskevassa teoksessaan oli osottanut vääräksi Cuvierin eriskummaisen
luonnonmullistusopin ja todistanut, että maapallomme epäelimelliseen luontoonsa
niihden oli syntynyt luonnollisen ja yhtäjaksoisen kehityksen kautta, ei hänen
yksinkertaista yhtäjaksoisuusoppiaan ensinkään sovellettu elimelliseen
luontoon. Ne luonnollisen sukuhistorian alkeet, jotka olivat salattuina
Lamarckin teoksessa, unohdettiin aivan samoin kuin oli unohdettu ne
luonnollisen sikiöhistorian alkeet, jotka Kaspar Friedrich Wolff 50 vuotta
aikaisemmin oli esittänyt. Kummassikin tapauksessa kului täysi puoli
vuosisataa, ennenkuin merkitsevimmät luonnollisen kehityksen aatteet saivat
asianmukaisen tunnustuksen. Vasta senjälkeen kun Darwin 1859 aivan toiselta puolelta
oli käynyt käsiksi luomiskysymykseen ja onnellisesti siinä suhteessa käyttänyt
hyväkseen runsaat, sillävälin kootut kokemusperäisen tiedon aarteet, alettiin
taas muistaa Lamarckia, hänen huomattavinta edeltäjäänsä.
Valintaoppi. Darwin
(1859). Charles Darwinin ennenkuullimaton menestys on kaikille tunnettu.
Kukaan muu meidän aikamme lukuisista suurista henkisen työn sankareista ei ole
yhdellä ainoalla klassillisella teoksella saavuttgnut niin valtavaa, niin
syvällistä ja niin laajakantoista menestystä kuin Darwin v. 1859 kuuluisalla
pääteoksellaan: "Eläin- ja kasvikunnan lajien synty luonnollisen valinnan
eli täydellisinten rotujen säilymisen kautta elämisen taistelussa". Tosin
on Johannes Müllerin aikaansaama vertailevan ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin
uudistus avannut koko biologialle uuden, hedelmällisen kauden, tosin olivat
Schleidenin ja
89
Schwannin toimittama soluopin perustelu,
Baerin aikaansaama sikiöhistorian uudistus, Robert Mayerin ja Helmholtzin
perusteleman substanssilain (maailman perusaineen lain) esittäminen
ensi-arvoisia tieteellisiä suurtöitä; mutta millään niistä ei ole ollut
syvyyteen ja laajuuteen nähden niin valtavaa, koko meidän inhimillisen tietomme
mullistavaa vaikutusta, kuin Darwinin opilla lajien luonnollisesta
syntymisestä. Sillä sillähän oli ratkaistu tuo hämärä "luomiskysymys",
ja samalla suurisisältöinen "kysymysten kysymys", kysymys ihmisen
itsensä todellisesta olemuksesta ja synnystä.
Jos vertaamme toisiinsa molempia
muodonmuunteluopin suuria perustajia, niin huomaamme Lamarckilla vallitsevana
taipumuksen deduktsioniin, s. o. yksityiskohtaisten seikkojen
päättämiseen yleisestä säännöstä ja täydellisen luonnonkuvan luomiseen,
Darwinilla sitä-vastoin huomaamme vallitsevana induktsionin, s. o.
yksityisistä tapauksista yleisen säännön päättävän tutkimusmenettelyn
käyttämisen ja varovaisen pyrkimyksen perustella polveutumisopin eri osat
mahdollisimman tarkkaan havainnoilla ja kokeilla. Samalla kun ranskalainen
luonnonfilosofi laajassa määrässä kävi yli kokemusperäisen tiedon silloisten
rajojen ja oikeastaan esitti tulevaisen tutkimuksen ohjelman, oli
englantilaisella kokeidentekijällä sitävastoin se suuri etu osanaan, että voi
perustellen esittää siihen asti käsittämättömänä kokoontuneen kokemusperäisen
tiedon joukkoa yhdistävän selitysperiaatteen. Se selittää miksi Darwinin
menestys oli yhtä valtava kuin Lamarckin oli ollut mitätön. Mutta Darwinilla ei
ollut suuri ansio yksin siinä, että hän kokosi kasvien ja eläinten elämää
koskevien eri tutkimusalojen yleiset tulokset polveutumis
90
opin yhteiseen polttopisteeseen ja sen kautta
selitti ne yhtenäisesti, vaan hän keksi myöskin valinnanajatuksessaan
tuon tärkeän muutoksia aikaansaavan tekijän, jota Lamarck vielä ei ollut
tuntenut. Käytännöllisenä eläintenkasvattajana soveltaen keinotekoisen valinnan
kokemukset vapaassa luonnontilassa oleviin elimistöihin ja keksimällä että
"olemisen taistelu" on sinä tekijänä joka luonnollisessa
valinnassa vaikuttaa valikoimisen, loi Darwin suurimerkityksellisen
valintaoppinsa, varsinaisen darwinismin.
Sukuhistoria (1866). Niistä lukuisista ja tärkeistä tehtävistä,
jotka Darwin asetti nykyaikaiselle biologialle, oli lähimpiä eläintieteen ja
kasvitieteen järjestelmän uudistus. Kun olemassaolevia lukemattomia
eläin- ja kasvilajeja ei oltu "luotu" yliluonnollisen ihmeen tietä,
vaan ne olivat "kehittyneet" luonnollisen muuttumisen kautta, niin
ilmeni, että niiden "luonnollinen järjestelmä samalla myöskin oli
niiden sukupuu, niin että niiden suurempi tai pienempi läheisyys niiden
luonnollisten tunnusmerkkiensä mukaan muodostamassa järjestelmässä samalla
osotti myöskin niiden suurempaa tai pienempää sukulaisuutta sukuhistorian
kannalta. Ensimäisen yrityksen järjestelmän muuttamiseksi tätä ajatusta
vastaavaksi tein minä itse (1866) teoksessani "Generelle Morphologie der
Organismen" ("Elimistöjen yleinen muoto-oppi"). Siihen asti oli
"kehityshistorialla" sekä eläintieteen että kasvitieteen piirissä
tarkotettu elimellisten yksilöjen kehityshistoriaa. Minä sitävastoin
perustellen esitin mielipiteen, että tämän sikiöhistorian (ontogenian)
rinnalla toisena, yhtäoikeutettuna ja siihen läheisesti liittyvänä haarana oli sukuhistoria
(fylogenia). Molemmat kehityshistorian ovat ovat minun käsitykseni
91
mukaan mitä läheisimmässä syyperäisessä yhdyssuhteessa
toistensa kanssa; tämä yhdyssuhde riippuu periytymis- ja mukautumislakien
keskenäisestä vuorovaikutuksesta; sen ilmaisee tarkkaan ja laajasisältäisesti
minun esittämäni "biogeneettinen peruslaki", "eltimtinsynnyn
peruslaki".
Luonnollinen luomishistoria (1868). Kun uudet, "Yleisessä muoto-opissa "
esitetyt mielipiteet, huolimatta ankaran tieteellisestä esitystavasta,
saavuttivat asiantuntevain ammattitoverien piirissä sangen vähän huomiota ja
vielä vähemmän hyväksymistä, koetin minä pienemmässä, kansantaiuisemmin
kiriotetussa teoksessa esittää niiden tärkeimmän osan suuremmalle,
sivistyneelle lukijapiirille. Tämä tapahtui v. 1868 ilmestyneessä teoksessani
"Natürliche Schäpfungsgeschichte". ("Luonnollinen
luomishistoria"), joka sisältää kansantajuisia tieteellisiä esitelmiä
kehitysopista yleensä ja Darwinin, Goethen ja Lamarckin kehitysopista erittäin.
Jos "Yleiselle muoto-opille" toivomani menestys oli ollut paljon
pienempi kuin kohtuudenmukaisesti sopi odottaa, niin oli päinvastoin
"Luonnollisen luomishistorian" menestys sitä paljon suurempi.
Huolimatta monista puutteistaan on tämä kirja suuresti edistänyt meidän
nykyaikaisen kehitysoppimme perusajatusten leviämistä laajempiin piireihin.
Kuitenkin voin minä siinä vain yleisin piirtein esittää pääasian eläin- ja
kasvilajien luonnollisen järjestelmän uudistamisen sukuhistorian kannalta.
Mutta sittemmin olen laajasti esittänyt tuossa aikaisemmassa teoksessani
esittämättä jääneen sukukehityksellisen järjestelmän perustelun myöhemmässä
suuremmassa teoksessa "Systematische Phylogenie"
("Järjestelmällinen polveutumishistoria"), jossa
92
esitin elimistöjen luonnollisen järjestelmän
suunnitelman niiden sukuhistorian perustalla. Sen ensimmäinen nidos (ilmestynyt
v. 1894) käsittelee alkeiselimistöjä ja kasveja, toinen (1896) luurangottomia
eläimiä, kolmas (1895) luurankoisia eläimiä. Pienempien ja suurempien ryhmien sukupuut
on siinä esitetty niin yksityiskohdittain, kuin minun tietoni noiden kolmen
suuren "sukuasiakirjan", muinaiseliötutkimuksen, sikiöhistorian ja
muoto-opin, alalla vaan sallivat.
Elämänsynnyn peruslaki. Jo teoksessani "Elimistöjen yleinen
muoto-oppi" olin yhdeksi muodonmuunteluopin tärkeimmistä käsitteistä
esittänyt sen likeisen syyperäisen yhdyssuhteen, mikä minun vakaumukseni mukaan
on elimellisen kehityshistorian molempien haarojen välillä, ja tarkassa
muodossa ilmaissut tämän käsityksen esittämissäni useammissa "väitteissä
sikiöhistoriallisen ja sukuhistoriallisen kehityksen syyperäisestä
yhdyssuhteesta". Esittämäni väitteen muoto oli seuraava: "Sikiökehitys
on lyhyt ja nopea sukukehityksen toistuminen". Jo Darwin oli (1859)
terottanut teoriansa suurta merkitystä sikiökehityksen selvittämiselle, ja
Fritz Müller oli valaissut (1864) samaa seikkaa esimerkkinään yksi ainoa eläin
luokka, äyriäiset, nerokkaassa teoksessaan "Für Darwin"
("Darwinin puolesta"). Minä itse olen sitte yrittänyt todistaa tuon elämänsynnyn
peruslain yleistä paikkansapitäväisyyttä ja perustavaa merkitystä useissa
teoksissani, vallankin teoksessani " Biologie der Kalkschwämme"
("Kalkkisienien biologia"), joka ilmestyi v. 1872, ja "Studien
zur Gasträatheorie" ("Gastrea-opillisia tutkimuksia"), joka
ilmestyi vv. 1873-1884. Niissä esitetyn opin sikiölehtien samansyntyisyydestä
eri eläimillä sekä palingenian (sikiösynnyn) ja kenogenian
93
(sukusynnyn) suhteista ovat useat muiden
eläintieteilijäin teokset sittemmin todistaneet oikeaksi; sen kautta on käynyt
mahdolliseksi todistaa monimuotoisessa eläinten sikiökehityksessä vallitsevien
luonnollisten lakien yhtenäisyys, niiden sukuhistoriaan nähden tulee
siitä tulokseksi yhteinen polveutuminen yhdestä mitä yksinkertaisimmasta
kantamuodosta.
Ihmisen kehitys (1874). Polveutumisopin laajanäköinen perustaja
Lamarck oli jo 1809 oikein ymmärtänyt, että tuo oppi oli pätevyydeltään
yleinen, ja että siis myöskin ihminen, korkeimmallekehittyneenä
nisäkkäänä oli johdettava kehittyneeksi samasta rungosta kuin kaikki muutkin
nisäkkäät, ja nämä taas edelleen samasta sukupuun vanhemmasta haarasta kuin
kaikki muutkin luurankoiset, Hän oli myöskin jo viitannut niihin seikkoihin,
joiden kautta voitaisiin tieteellisesti selittää ihmisen polveutuminen
apinasta, lähisukuisimmasta nisäkkäästä. Darwin, joka luonnollisesti oli
tullut samaan vakaumukseen, sivuutti pääteoksessaan (1859) tahallaan tämän
hänen oppinsa vastenmielisimmän johtopäätöksen ja on vasta myöhemmin (1871)
ilmestyneessä teoksessaan "Ihmisen polveutuminen ja sukupuolinen
valinta" nerokkaasti sen esittänyt. Sillävälin oli jo hänen ystävänsä Huxley
(1863) sangen terävästi lausunut tämän polveutumisopin tärkeimmän
johtopäätöksen kuuluisassa pienessä teoksessaan "Todistuksia ihmisen
asemasta luonnossa ". Vertailevan ruumiinrakenneopin ja sikiöhistorian
avulla ja nojautuen muinaiseliötutkimuksen tosiasioihin osotti Huxley, että
"ihmisen polveutuminen apinasta" oli välttämätön darwinismin
johtopäätös, ja että muuta tieteellistä selitystä ihmissuvun synnystä ei
yleensä voida antaa.
94
Lisäseurauksena tästä tärkeästä tiedosta oli
vaikea tehtävä tutkia, mitkä olivat tertiääriajalla (kts. muist. siv. 27)
eläneet ihmisen läheissukuisimmat nisäkäs-esi-isät, sekä lisäksi
saada selville vanhempien eläimellisten esi-isien pitkä sarja, esi-isien, jotka
olivat eläneet maanpallon kehityksen aikaisemmilla kausilla ja kehittyneet
lukemattomien vuosimiljoonien kestäessä. Tämän suuren historiallisen tehtävän
ratkaisua eri otaksumien nojalla olin minä yrittänyt jo 1866 "Yleisessä
muoto-opissani"; edelleen olen tuota ratkaisua kehittänyt v.1874
teoksessani "Anthropogenia" ("Ihmisen kehitys"), jonka
ensimäisessä osassa käsittelin ihmisen sikiöhistoriaa, toisessa hänen
sukuhistoriaansa. Tämän teoksen viidennessä uudistetussa painoksessa (1903) on
se selvitys ihmisen kehityshistoriasta, mikä meidän tietojemme nykyisellä
kannalla minun vakaumukseni mukaan eninten lähenee totuuden kaukaista
päämäärää; teosta kirjottaessani pyrin aina mahdollisimman yhtäläisesti ja
yhtenäisesti käyttämään kaikkia kolmea kokemusperäisen tiedon lähdettä, muinaiseliötutkimusta,
sikiöhistoriaa ja muoto-oppia (eli vertailevaa ruumiinrakenneoppia). Varmaa on,
että myöhemmät sukuhistorialliset tutkimukset tulevat monissa kohdin
yksityisseikkoihin nähden täydentämään ja oikaisemaan siinä esitettyjä
polveutumista koskevia otaksumia; mutta yhtä varmasti olen vakuutettu siitä,
että siinä esitetty ihmisen sukuhistoria suurissa piirteissään vastaa totuutta.
Sillä luurankoiskivettymäin historiallinen sarja vastaa täydelleen sitä
muoto-opillista kehityssarjaa, jonka meille esittää vertaileva
ruumiinrakenneoppi ja sikiökehitys: siluuri- kauden (kts. tähän ja seuraaviin
nähden muist. siv. 27) kalojen jälkeen tulevat devonikauden keuhkokalat, kivi-
95
hiilikauden sammakkoeläimet, permisen kauden
matelijat ja mesozooisen ajan nisäkkäät; näistä taas ilmaantuvat ensiksi
triaskaudella alimmat muodot, nokkaeläimet, sitte jurakaudella pussieläimet ja
niiden jälkeen liitukaudella vanhimmat istukkaeläimet. Näistä
viimeksimainituista taas esiintyvät ensiksi vanhirnmalla tertiääriajalla kädellisten
alhaisimmat esi-isät, puoliapinat, sitten varsinaiset apinat, ja niiden
joukossa kapeanenäisistä ensiksi koiranmuotoiset apinat, myöhemmin
ihmisenmuotoiset apinat; eräästä näiden viimeksimainittujen haararyhmästä on
plioseeniaialla kehittynyt mykkä apina-ihminen (latinalaiselta nimeltään
Pithecanthropus alalus), ja tästä vihdoin puhuva ihminen.
Paljon vaikeampi ja epävarmempi kuin tämä
meidän luurankois-esi-isiemme sarja, on selville saada sen edellisten
luurangottomien esi-isiemme sarja; sillä niiden pehmeistä luurangottomista
ruumiista ei ole jäänyt nähtäväksemme minkäänlaisia kivettyneitä jäännöksiä;
muinaiseliötutkimus ei voi tässä antaa meille minkäänlaisia todistuksia. Sitä
tärkeämmiksi tulevat tässä vertailevan ruumiinrakenneopin ja sikiöhistorian
tietolähteet. Kun ihmisen sikiö käy kehityksessään läpi saman kordula-asteen
(selkäjännetoukka-asteen) kuin kaikkien muidenkin luurankoisten sikiö, kun se
yhtäläisesti kehittyy gastrulatoukan (maljakkosikiön) kahdesta sikiölehdestä,
teemme me elämänsynnyn peruslain mukaisesti sen johtopäätöksen; että ihmisellä
ennen on ollut vastaavia esi-isämuotoja (madot ja gastreadit). Mutta kaikkein
tärkein on se merkitykseltään perustava tosiasia, että myöskin ihmisen sikiö,
samoin kuin kaikkien muidenkin eläinten sikiö, alkuaan kehittyy
yksinkertaisesta solusta; sillä tämä kantasolu - "hedelmöitetty
96
kehityssarja yksityiskohdissaan voidaan vielä
nykyistä varmemmin saada selville. Sille jää varmana historiallisena
tosiasiana olemaan se tärkeämerkityksellinen tieto, että ihminen
polveutuu lähinnä apinasta ja edelleen pitkästä sarjasta alempia
luurankoisia. Tämän väitteen loogillista perustelua olen korostanut jo v. 1866
" Yleisen muoto-oppini" seitsemännessä osassa (siv. 427): "
Väite, että ihminen on kehittynyt alemmista luurankoisista, ja lähinnä
varsinaisista apinoista, on erikoisjohtopäätös, joka ehdottoman
välttämättömästi seuraa laajojen havaintojen oikeaksi osottamasta
polveutumisopin yleisestä laista".
Tämän, merkitykseltään perustavan väitteen
täydelleen todistamiseksi ja tunnustetuksi saattamiseksi ovat merkitykseltään
mitä tärkeimmiksi tulleet viime vuosikymmenien muinaiseliötutkimukselliset
löydöt, varsinkin lukuisat tertiääriajan sukupuuttoon kuolleiden
nisäkkäiden suhteen tehdyt hämmästyttävät löydöt ovat tehneet meille
mahdolliseksi esittää tämän tärkeimmän eläinluokan polveutumishistorian
peruspiirteissään aina alimmista, munivista nokkaeläimistä ihmiseen asti. Istukkaeläinten
neljä pääluokkaa, petoeläinten, jyrsijäin, kavieoläinten ja kädellisten
muotorikkat joukot, näyttävät syvien kuilujen toisistaan erottamilta, kun
niiden edustajina pidämme silmällä vain niiden nykyään vielä eläviä
jälkeläisiä. Mutta nuo kuilut täyttyvät kokonaan ja noiden neljän ryhmän
väliset jyrkät eroavaisuudet häviävät tykkänään, kun vertaamme toisiinsa niiden
tertiääriajalla eläneitä, nyt sukupuuttoonkuolleita esi-isiä, ja kun
tutkimuksissamme laskeudumme aina vanhimman tertiääriajan eogeenisiin historian
hämäryyksiin. Silloin näemme istukkaeläinten suurta alaluokkaa edustamassa,
97
vät tykkänään, kun vertaamme toisiinsa niiden
tertiääriajalla eläneitä, nyt sukupuuttoonkuolleita esi-isiä, ja kun
tutkimuksissamme laskeudumme aina vanhimman tertiääriajan eogeenisiin historian
hämäryyksiin. Silloin näemme istukkaeläinten suurta alaluokkaa edustamassa,
johon nyt kuuluu enemmän kuin 2,500 lajia, vain pienen määrän pieniä ja
merkityksettömiä "alkuistukka-eläimiä"; ja näissä
alkuistukkaeläimissä näemme noiden neljän erilaisen istukkaeläinryhmän
tunnusmerkit niin hämärinä ja toisiinsa sekaantuneina, että järjenmukaisesti
päättäen voimme nuo entisajan eläimet selittää vain nykyaikaisten yhteisiksi
kantamuodoiksi. Niillä kaikilla on oleellisesti samalla tavoin muodostunut
luusto ja sama vanhimmille istukkaeläimille ominainen hampaisto, jossa
on 44 hammasta; kaikkien niiden tunnusmerkkinä on pieni koko ja aivojen
epätäydellinen kehitys; niillä kaikilla on lyhyet, viisivarpaiset jalat ja
tasainen jalkapohja. Moniin näihin eoseeniajan vanhimpiin istukkaeläimiin
nähden oli aluksi epätietoista, oliko ne luettava petoeläimiin vaiko
jyrsijöihin, kavioeläimiin vaiko kädellisiin; niin kovin ovat näillä alhaisilla
kehitysasteilla toistensa kaltaisia nämä neljä suurta, myöhemmin niin kovin
erilaista istukkäeläinten ryhmää. Epäämättömästi on siitä vedettävä se
johtopäätös, että ne kaikki polveutuvat yhdestä ainoasta kantaryhmästä. Nämä
alku-istukkaeläimet elivät jo puheenaolevan aikakauden edellä käyneellä
liitukaudella ja ovat ne todennäköisesti kehittyneet eräästä hyönteisellä
eläneiden pussieläinten ryhmästä.
Tärkeimmät kaikista myöhemmistä
muinaismaailman eliöitä koskevista löydöistä, jotka ovat valaisseet
istukka-eläinten polveutumishistoriaa, koskevat meidän omaa
98
sukuamme, kädellisiä. Ennen olivat niiden
kivettyneet jäännökset mitä harvinaisimpia. Vielä Cuvier, tuo suuri
muinaiseliötutkimuksen perustaja, väitti aina kuolemaansa (1832) saakka, että
ei ole olemassa mitään kädellisten kivettymiä; tosin oli hän itse jo kuvannut
erään eoseenikaudella eläneen puoliapinan (Adapis) pääkallon, mutta oli
erehtynyt pitämään sitä jonkin kavioeläimen pääkallona. Mutta viime
vuosikymmeninä on löydetty hyvin säilyneitä puoliapinain ja apinain
kivettyneitä luurankoja jotenkin lukuisasti; niiden joukossa ovat kaikki ne
tärkeät välimuodot, jotka muodostavat yhtäjaksoisen esi-isäsarjan vanhimmista
puoliapinoista aina ihmiseen asti.
Kuuluisin ja mielenkiintoisin näistä
kivettymälöydöistä on jaavalainen kivettynyt apinaihminen, jonka
hollantilainen sotilaslääkäri Eugen Dubois löysi v. 1891, tuo paljonpuhuttu
Pithecanthropus erectus, "pystyssäkäyvä apinaihminen". Se on
itse asiassa tuo paljon etsitty kädellissarjan "puuttuva nikama",
kädellissarjan, joka sen kautta yhtäjaksoisesti nousee alimmista apinoista aina
korkeimmalle kehittyneeseen ihmiseen. Minä olen esittänyt sen suuren
merkityksen, mikä tällä merkillisellä löydöllä on, laajalti esitelmässäni
"Nykyisistä tiedoistamme ihmisen alkuperään nähden", jonka pidin 26
p:nä elokuuta 1898 neljännessä kansainvälisessä eläintieteilijäin kokouksessa
Cambridgessä. Muinaiseliötutkija, joka tuntee kivettyneiden muodostumisen ja
säilymisen edellytykset, pitää tätä apinaihmisen löytöä erittäin onnellisena
sattumana. Sillä puissa-eläjinä tulevat apinat kuoltuaan (elleivät sattumalta
putoa veteen) vain harvoin sellaisiin olosuhteisiin, joissa niiden luusto voi
säilyä ja kivettyä. Tämän jaavalaisen kivettyneen
99
apinaihmisen löydöllä on siis myöskin muinaiseliötutkimuksen
puolelta todistettu "ihmisen kehittyminen apinasta" yhtä selvästi
ja varmasti kuin jo ennen oli tapahtunut vertailevan ruumiinrakenneopin ja
sikiöhistorian puolelta; meillä
on nyt itse asiassa kaikki oleelliset polveutumishistoriamme tiedonlähteet
hallussamme.
II.
Sielutieteellinen
Osa.
103
Kuudes
luku.
Sielun
olemus.
Monistisia
sielukäsitteen tutkimuksia. Tieteellisen sielutieteen tehtävät ja
menettelytavat. Sielullisia muodonvaihdoksia.
Mutta sielutieteen luonnonmukaiselle
tutkimiselle tuottaa suuren vaikeuden se, että sielutiede taasen edellyttää
inhimillisen elimistön ja ennenkaikkea aivojen, sielunelämän tärkeimmän elimen,
tarkkaa tuntemusta. Useimmilla niinsanotuista "sielutieteilijöistä" on
näistä sielun ruumiinrakenneopillisista perusteista vain sangen
104
puutteellinen käsitys tai ei sellaistakaan,
ja siitä saa selityksensä se ikävä tosiasia, että minkään muun tieteen alalla
ei ole niin ristiriitaisia ja paikkansapitämättömiä mielipiteitä sen omasta
olemuksesta ja oleellisesta tehtävästä vallitsemassa, kuin on sielutieteen
alalla. Tämä sekavuus on viime vuosikymmeninä ilmennyt sitä tuntuvampana, kuta
enemmän ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin suuremmoinen edistys on
laajentanut tietoamme tärkeimmän sielunelimen rakenteesta ja toiminnasta.
Sieluntutkimuksen menettelytavat. Minun vakaumukseni mukaan on se, mitä nimitetään
"sieluksi", todellisuudessa luonnonilmiö; katson senvuoksi, että
sielutiede on luonnontieteen -ja tarkemmin sanoen elontoimintaopin,
fysiologian, haara. Senvuoksi täytyy minun jo ennakolta terottaa, että emme voi
hyväksyä sielutieteeseen nähden mitään muita menettelytapoja kuin ne, mitä
muittenkin luonnontieteitten alalla käytetään; sellaisia ovat ensi sijassa havainnonteko
ja kokeilu, toisessa sijassa kehityshistoria ja kolmannessa sijassa
tieteisopillinen mietiskely, joka induktiivisia (yksityisistä tapauksista
yleiseen sääntöön päättäviä) ja deduktiivisia (yleisestä totuudesta
yksityiskohtaisia seikkoja päättäviä) johtopäätelmiä tekemällä koettaa päästä
mahdollisimman tarkkaan tuntemaan ilmiön tuntematonta "olemusta". Sen
periaatteelliseen arvostelemiseen nähden tulee meidän kuitenkin aluksi juuri
tässä tarkkaan havaita dualistisen (kahtanaisuutta opettavan) ja monistisen
(yhtenäisyyttä opettavan) mielipiteen vastakkaisuus.
Kahtanaisuutta opettava sielutiede. Yleisesti vallalla oleva
sielunelämän käsitys, jota me vastustamme, pitää sielua ja ruumista kahtena eri
"olentona". Mo-
105
lemmat olennot voivat muka olla olemassa
riippumattomina toisistaan eivätkä ole välttämättömästi olevat toinen toisensa
yhteydessä. Elimellinen ruumis on kuolevainen, aineellinen olento,
kemiallisesti kokoonpantu elävästä alkulimasta ja sen synnyttämistä
yhdistyksistä. Sielu sitävastoin on kuolematon, aineeton olento, henkinen
vaikuttava voima, jonka arvotuksellinen toiminta muka on meille täysin
käsittämätöntä. Tämä tavallinen käsitys on sellaisenaan puhtaasti
spiritualistinen, henkioppinen, s. o. se opettaa että kaikki pohjaltaan on
henkeä ja riippuu hengestä; sen periaatteellinen vastakohta on eräässä mielessä
materialistinen, aineoppinen, s. o. se opettaa että kaikki pohjaltaan on
ainetta ja riippuu aineesta. Tuo käsitys on samalla transcendenttinen,
ylimaailmainen, ja supranaturalistinen, yliluontoisopillinen; sillä se väittää
että on olemassa voimia, jotka ovat olemassa ja toimivat ilman aineellista
pohjaa; se perustuu otaksumalle, että luonnon ulkopuolella ja yläpuolella vielä
on "henkinen maailma", aineettomuuden maailma, josta me kokemuksen
tietä emme tiedä mitään, emmekä luontoomme nähden voikaan tietää.
Tämä otaksuttu "hengenmaailma",
joka muka on aivan riippumaton aineellisesta esinemaailmasta, ja jonka
olemassa-olon otaksumiselle perustuu dualistisen (kahtanaisuutta opettavan)
maailmankäsityksen koko taidokas rakennus, on kokonaan haaveilevan
mielikuvituksen tuotetta; ja sama pitää paikkansa salaperäisyyksiä uskovaan,
sen kiinteässä yhteydessä olevaan luuloon että on "kuolematon sielu",
minkä luulon tieteellinen paikkansapitämättömyys meidän myöhemmin on
erikoisesti osotettava (XI:nnessä luvussa). Jos tässä satupiirissä
106
vallitsevat uskonkuvitelmat todella
pitäisivät paikkansa, niin eivät niiden piiriin kuuluvat ilmiöt olisi ensinkään
perusaineenlain alaisia; mutta tämän ainoan, korkeimmasta
maailmantieteellisestä peruslaista olevan poikkeuksen olisi pitänyt ilmetä
vasta myöhään elimellisen elämän historian varrella, koska se koskee vain
ihmisen ja korkeimpien eläinten "sielua". Myöskin "vapaan tahdon"
dogmi, toinen dualistisen sielutieteen oleellinen osa, on kokonaan
ristiriidassa perusaineenlain kanssa.
Monistinen sielutiede. Sen luonnollisen käsityksen perusteella sitävastoin,
mikä meillä on sielunelämästä, on "sielu" eräiden elämänilmiöiden
kokonaissumma, ilmiöiden, jotka, samoinkuin kaikki muutkin ilmiöt, riippuvat
määrätystä aineellisesta perustasta. Nimitämme tätä kaiken sielullisen
toiminnan aineellista perustaa, jota ilman se ei ole ajateltavissa,
toistaiseksi psykoplasmaksi (sieluplasmaksi), ja tarkemmin sanoen
senvuoksi että kemiallinen tutkimus on osottanut että tuo sielu-elämän
perustana oleva aine kaikkialla on ainetta, joka on luettava plasma-aineiden
ryhmään, s. o. niiden munanvalkuaisaineen tapaisten hiiliyhdistysten ryhmään,
jotka ovat perustana kaikille elämänilmiöille. Korkeimmilla eläimillä,
joilla on hermosto ja aistimia, on sieluplasmasta erilaistumisen kautta
syntynyt neuroplasma, hermoaine. Meidän katsomuksemme on tässä
mielessä materialistinen, aineoppinen. Mutta se on samalla kokemusperäinen
ja luontoperäinen; sillä meidän tieteellinen kokemuksemme ei ole vielä
opettanut meitä tuntemaan mitään voimia, joilla ei ole aineellista perustaa,
eikä mitään "hengenmaailmaa", joka olisi luonnon ulkopuolella ja
luonnon yläpuolella.
Samoin kuin kaikki muutkin luonnonilmiöt,
ovat
107
sielunelämänkin ilmiöt kaikkea vallitsevan
perusaineenlain alaisia; tälläkään alalla ei ole mitään poikkeuksia tästä
korkeimmasta maailmantieteellisestä peruslaista. Yksinkertaisen sielunelämän ilmiöt, joita on
havaittavissa yksisoluisilla alkeiselimistöillä (protisteilla) ja kasveilla -ja
myöskin alhaisilla eläimillä-, niiden ärtyväisyys, niiden heijastusliikkeet,
niiden tunto ja niiden itsensäsäilytyspyrkimys riippuvat niiden solujen
plasmassa tapahtuvista elontoiminnallisista ilmiöistä, fysiikallisista ja
kemiallisista muutoksista, jotka johtuvat osaksi periytymisestä, osaksi mukautumisesta.
Mutta aivan samaa on meidän väitettävä myöskin korkeampien elinten ja ihmisen
korkeampaan sieluntoimintaan nähden, mielteiden ja käsitteiden muodostumiseen
sekä järjen ja tietoisuuden ihmeellisiin ilmiöihin nähden; sillä nämä ovat
eläinten sukukehityksen varrella kehittyneet noista edellämainituista, ja vain
keskittymisen korkeampi aste, mikä syntyy eri toimintojen läheisen ja
moninaisen yhdistymisen kautta, kohottaa ne näin hämmästyttävän korkealle.
Sielutieteen käsitteitä. Tämän tieteen ensimäisenä tehtävänä on sen esineen käsitteen
tarkka määrittely jota sen on tutkittava. Mutta missään tieteessä ei tämän
ensimäisen tehtävän ratkaisu ole niin vaikea kuin sielutieteessä, ja tämä
tosiasia on sitä merkittävämpi, kun logiikka, oppi käsitteiden
muodostumisesta, itse on vain yksi sielutieteen osa. Jos vertaamme kaikkea,
mitä eri aikojen arvossapidetyimmät luonnontutkijat ja filosofit ovat lausuneet
sielutieteen peruskäsityksistä, niin olemme vaarassa tukehtua mitä
ristiriitaisimpien mielipiteiden sekasortoon. Mitä on sitte oikeastaan
"sielu"? Missä suhteessa se on "henkeen" ? Mikä merkitys
oikeastaan
108
on "tajunnalla"? Missä eroavat
toisistaan "aistimus" ja "tunto"? Mitä on
"vaisto"? Miten on "vapaan tahdon" laita? Mitä on
"mielle"? Mikä ero on "ymmärryksen" ja "järjen"
välillä? Ja mitä on oikeastaan "mieli"? Missä suhteessa ovat
toisiinsa kaikki nämä sielunelämän ilmiöt ja ruumis? Näihin ja moniin muihin
niihin liittyviin kysymyksiin on annettu mahdollisimman moninaisia vastauksia;
ja paitsi sitä että arvossapidetyimpien auktoriteettien mielipiteet asiassa
kovasti eroavat toisistaan, niin myöskin sama tieteellinen auktoriteetti
on usein oman sielullisen kehityksensä varrella täydellisesti muuttanut
mielipiteitään. Varmaa on, että tämä monien ajattelijain "sielullinen
muodonvaihdos" (jota tarkemmin valaisemme tämän 6:nnen luvun lopuIla), on
melkoisesti edistänyt sitä tavatonta käsitteiden sekaannusta, mikä
vallitsee sielutieteen alalla enemmän kuin millään muulla tietämisen alalla.
Ulkokohtainen ja omakohtainen
sielutiede. Monien
sielunelämänilmiöiden, ja vallankin tajunnan, aivan ominainen luonne, vaatii
meitä jonkun verran muuttamaan ja muodostamaan luonnontieteellisiä
tutkimustapojamme niitä sielutieteen alalle soveltaessamme. Erikoisen tärkeä on
tässä se seikka, että tavallisten, ulkokohtaisten havaintojen lisäksi tässä
täytyy tulla käytäntöön omakohtaisen, sisäisen havainnon, joka
edellyttää meidän "minämme" sisäistä heijastelua tajunnassa. Tästä
"minuuden välittömästä varmuudesta" ovat useimmat sielutieteilijät
lähteneet: "Cogito, ergo sum!" "Ajattelen, siis olen
olemassa". Tarkastamme senvuoksi ensiksi tarkemmin tätä
tietämiseentulemisen tietä ja sitte vasta muita, sitä täydentäviä
menettelytapoja.
109
Sielun itsehavainto. Verrattomasti suurin osa kaikista niistä tiedoista,
joita vuosituhansien kuluessa lukemattomissa kirjotuksissa on esitetty ihmisen
sielunelämästä, on saavutettu sielun itsehavainnon tietä ja
johtopäätöksien kautta, joita on tehty yhdistelemällä ja vertaamalla näitä
omakohtaisia "sisäisiä kokemuksia". Tärkeisiin sielutieteen osiin,
ennenkaikkea tajunnan tutkimiseen nähden, on tämä itsehavainnon tie
yleensä ainoa mahdollinen; tätä tarkottavalla aivotoiminnalla on sen- vuoksi
aivan erikoinen asema ja on se, enemmän kuin mikään muu, johtanut lukemattomiin
filosofisiin erehdyksiin (vertaa 10:ttä lukua). Ei siis ensinkään riitä, jopa
johtaa aivan epätäydellisiin ja vääriin johtopäätöksiin se, että pitäisi tätä
meidän henkemme itsehavaintoa meidän tietämisemme tärkeimpänä tai yleensä
ainoana lähteenä, kuten monet ja arvossapidetyt filosofit ovat tehneet. Sillä
monia sielunelämän tärkeimpiä ilmiöitä, ennen kaikkea aistintoiminnoita (näkemistä,
kuulemista, haistamista j. n. e.), edelleen kieltä, voi tutkia vain
samaa menettelyä noudattaen kuin kaikkea muutakin elimistön elontoimintaa,
nimittäin ensinnäkin perinpohjin ruumiinrakenteellisesti tutkimalla sen elimiä,
ja toiseksi tarkkaan elontoimintaopillisesti tutkimalla niistä riippuvat toiminnat.
Mutta toimittaakseen tätä sieluntoiminnan "ulkokohtaista
havaitsemista" ja senkautta täydentääkseen "sisäisen havainnon"
tuloksia, tarvitaan perinpohjaisia tietoja ihmisen ruumiinrakenneopin ja
kudosopin, sikiökehityksen ja sukuhistorian aloilta. Näistä ihmistieteen
välttämättömistä perusteista ei nyt enimmillä niin kutsutuista
"sielutieteilijöistä" ole minkäänlaista tietoa, tai on heillä niistä
mitä suurimmassa määrin puutteellinen tieto; he eivät senvuoksi
110
kykene saamaan riittävää käsitystä edes
omasta sielustaan. Lisäksi tulee vielä se paha seikka, että tämän
sielutieteilijän oma sielu on tavallisesti yksipuoliseksi kehittynyt (joskin
mietiskelyurheilunsa alalla sangen korkealle kehittynyt!) korkeimmanrotuisen sivistysihmisen
sielu, siis pitkän sukuhistoriallisen kehityssarjan, viimeinen pääteosa,
jonka oikeaksi ymmärtämiseksi tulee ehdottomasti tuntea sen monet vanhemmat
ja alemmat edeltäjät. Siinä selitys, miksi suurin osa valtavan laajaa
sielutieteellistä kirjallisuutta nykyään on arvotonta hylkypaperia.
ltsehavainnollinen tutkimustapa on kyllä mitä arvokkain Ja vallan välttämätöntä
sieluntutkimukselle, mutta se tarvitsee ehdottomasti avukseen ja täydennyksekseen
muIta tutkimustapoja.
Täsmällinen sielutiede. Kuta runsaammin 19:nnen vuosisadan kuluessa
inhimillisen tiedonpuun eri haarat ovat kehittyneet, kuta enemmän eri tieteiden
erilaiset tutkimustavat ovat täydellisentyneet, sitä voimakkaammaksi on tullut
pyrkimys, muodostaa ne eksaktisiksi, täsmällisiksi, s. o. tutkia niiden
piiriin kuuluvat ilmiöt kokemusperäisesti mahdollisimman tarkkaan ja
ilmaista tutkimuksista johtuvat lait mahdollisimman täsmällisesti, mikäli se
käy päinsä, matemaattisesti, s. o. suuretieteellisten lauselmien
muodossa. Viimeksi mainittu on kuitenkin mahdollista vain pieneen inhimillisen
tiedon osaan, etupäässä niihin tieteisiin nähden, joiden alalla pääasiallisesti
on kysymys mitattavista suureista: ensi sijassa matematiikkaan (suuretieteeseen),
sitte tähtitieteeseen, mekaniikkaan (liikeoppiin), yleensä fysiikan ja kemian
suureen osaan nähden. Näitä tieteitä nimitetäänkin senvuoksi eksaktisiksi,
täsmällisiksi tieteiksi sanan ahtaammassa merkityksessä. Sitävastoin ei ole
111
oikein, jopa johtaa vain harhaankin, kun
usein nimitetään kaikkia luonnontieteitä "täsmällisiksi"
tieteiksi ja asetetaan ne muiden, etupäässä historiallisten ja
"hengentieteiden" vastakohdaksi. Sillä yhtä vähän kuin näiden
viimeksimainittujen, voidaan myöskään luonnontieteen suurimman osan alalla
noudattaa todella täsmällistä tutkimustapaa; aivan erikoisesti on näin laita
biologian (eläinten ja kasvien elämää tutkivan tieteen) ja sen alalla taasen
sielutieteen. Kun tämä viimeksimainittu on vain osa fysiologiaa (elontoimintaoppia),
täytyy sillä yleensä olla samat perustavat tietämääntulemisen tiet kuin
tälläkin. Sen täytyy mahdollisimman tarkkaan kokemusperäisesti tutkia
sielunelämän tosiasialliset ilmiöt, käyttämällä siinä tarkotuksessa
havainnontekoa ja kokeilua; ja sen täytyy sitte päättää sielun noudattamat lait
noiden havaintojen ja kokeiden avulla saamistaan kokemuksista, tekemällä
induktiivisia (yksityisistä tapauksista yleiseen sääntöön johtavia) ja
deduktiivisia (yleisestä säännöstä yksityiseen tapaukseen johtavia) päätelmiä
ja ilmaisemalla ne mahdollisimman tarkassa muodossa. Mutta niiden ilmaiseminen matemaattisessa
(suuretieteellisessä) muodossa on helposti- ymmärrettävistä syistä
mahdollinen vain sangen harvoin; matemaattisessa muodossa on sielunelämän lakeja
suurella menestyksenä käytetty vain eräillä aistinfysiologian aloilla;
enimmillä aivofysiologian aloilla se sitä vastoin ei käy päinsä.
Sielufysiikka.Muuatta pientä sielutieteen osaa, jona
"täsmällinen" tutkimus näyttää mahdolliselta, on jo vuosikausia
sangen huolellisesti tutkittu ja on se kohotettu erikoiseksi tieteenhaaraksi sielufysiikan
nimellisenä. Sen perustajat, elontoimintaopintutkijat Theodor
112
Fechner ja Ernst Heinrich Weber, tutkivat
aluksi tarkkaan aistimuksien riippuvaisuutta ulkonaisista, aistimiin
vaikuttavista ärsytyksistä ja varsinkin ärsytyksen ja aistimusvoimakkuuden
määrällistä suhdetta. He havaitsivat, että aistimuksen synnyttämiseksi on
tarpeen määrätty vähin ärsytysvoimakkuus ("ärsytyskynnys"), ja että
määrätynsuuruisen ärsytyksen tarvitsee muuttua aina määrätyn määrän
("eroavaisuuskynnys"), ennenkun aistimus huomattavasti muuttuu.
Tärkeimpiin aistimuksiin (näköön, kuuloon, painamisentuntoon) nähden pitää
paikkansa sääntö, että niiden voimakkuuden muutos on suhteellinen ärsytysvoiman
voimakkuuden muutokseen. Tästä kokemusperäisestä "Weberin laista"
johti Fechner "sielufysiikan peruslakinsa", jonka mukaan
aistimusvoimakkuuden lisääntymistä aritmeettisessa sarjassa (s. o. aina yhtä
suurella erällä) vastaa ärsytysvoimakkuuden kasvaminen geometrisessa sarjassa
(s. o. aina määrättyä kertaa suuremmaksi). Kumminkin ovat myöhemmät tutkijat
osottaneet, että tämä Fechnerin laki pitää paikkansa vain keskisuuruisiin
aistimusvoimakkuuksiin nähden, ja että sillä siis ei ole sitä yleistä merkitystä,
mikä sille aikaisemmin annettiin.
Vertaileva sielutiede. Huomattava samallaisuus, mikä on olemassa ihmisen ja
korkeampien eläimien -varsinkin lähisukuisten nisäkkäiden -sielunelämän
välillä, on kauan sitte tunnettu tosiasia. Useimmat luonnonkansat eivät vielä
nykyäänkään tee mitään oleellista eroa näiden molempien sielullisten
ilmiösarjojen välillä, kuten jo yleisesti levinneet eläinsadut, vanhat sadut ja
sielunvaelluksen kuvitelmat osottavat. Myös- kin useimmat klassillisen
muinaisuuden filosofit olivat vakuutettuja tuosta samallaisuudesta, eivätkä
havainneet
113
ihmisen ja eläimen sielun välillä mitään
oleellista eroavaisuutta. Yksinpä Platokin, joka ensimäisenä esitti väitteen
ruumiin ja sielun perusteellisesta eroavaisuudesta, pani sielunvaellusopissaan
saman sielun kulkemaan perättäin eri eläin- ja ihmisruumiissa. Vasta
kristinusko, joka liitti kuolemattomuususkon mitä läheisimmin uskontoon,
saattoi yleisesti hyväksytyksi kuolemattoman ihmissielun ja kuolevaisen
eläinsielun välisen periaatteellisen eroavaisuuden. Dualistisen (maailmassa
vallitsevaa kahtanaisuutta opettavan) filosofian alalla pääsi tämä käsitys
vallitsevaksi ennenkaikkea Descartes'in (1643) vaikutuksesta; hän väitti, että
vain ihmisellä on todellinen "sielu" ja senkautta tunto ja vapaa
tahto, että eläimet sitävastoin ovat automaatteja (itsetoimivia koneita),
joilla ei ole tahtoa eikä tuntoa. Sittemmin ovat useimmat sielutieteentutkijat
-niinpä myöskin Kant -kokonaan laiminlyöneet eläinten sielunelämän tutkimisen
ja rajottuneet tutkimaan vain ihmissielua; ihmissielua koskevasta, usein
puhtaasti sielun itsehavaintoon perustuvasta sielutieteestä puuttui vertailu,
ja se jäi senvuoksi samalle aIemmalle kannalle kuin ihmistä koskeva muoto-oppi
oli ollut, ennenkun Cuvier, perustamalla vertailevan anatomian, kohotti sen
filosofiseksi luonnontieteeksi.
Eläinsielutiede.Tieteellinen mielenkiinto eläinten sielunelämään
heräsi uudestaan vasta 18:nnen vuosisadan toisella puoliskolla,
järjestelmäopillisen eläintieteen ja elontoimintaopin edistyessä. Erikoisen
elähyttävästi vaikutti Reimaruksen teos "Yleisiä, eläinten viettejä
koskevia tutkimuksia", mikä ilmestyi Hamburgissa 1760. Syvällisempi
tieteellinen tutkimus kävi mahdolliseksi vasta sen jälkeen kun Johannes Müller
oli uudis-
114
tanut elontoimintaopin. Tämä nerokas tutkija,
yhtäläisesti halliten koko elimellisen luonnontutkimuksen, muoto-opin ja
elontoimintaopin, alaa, alkoi ensimäisenä käyttää havainnonteon ja kokeilun täsmällistä
tutkimusmenettelyä elontoimintaopin koko alalla ja yhdisti sen nerokkaasti vertailevaan
tutkimusmenettelyyn; hän käytti niitä tutkiessaan sekä sielunelämää sanan
laajimmassa merkityksessä (kieltä, aistimuksia, aivojentoimintaa) että kaikkia
muita elämänilmiöitä. Teoksensa "Ihmisen elontoimintaopin käsikirja"
(1840) 6:nnessa osassa käsittelee hän erikoisesti sielunelämää ja esittää siinä
80 sivulla runsaan määrän mitä tärkeimpiä sielunelämää koskevia havaintoja.
Kansansielutiede.Vertailevan sielu tieteen hedelmälliseksi
kehittämiseksi on mitä tärkeintä, että arvostelevaa vertailua ei rajoteta
koskemaan yleensä ihmistä ja eläintä, vaan että myöskin vertaillaan toisiinsa
eri eläin- ja ihmisyksilöjen sielunelämän moninaisia vivahduksia. Vasta
senkautta tulemme selvästi tuntemaan sielullisen kehityksen pitkän asteikon,
kehityksen, joka keskeytymättömästi johtaa alimmista, yksisoluisista
elämänmuodoista aina nisäkkäisiin ja, niiden huipulla, ihmiseen. Myöskin
ihmissuvun omassa piirissä ovat nuo vivahdukset varsin melkoisia ja
"sielunsukupuun" haarautumat mitä moninaisimpia. Kehityksen alimmalla
asteella olevan raaimman luonnonihmisen ja sen korkeimmalla asteella olevan
täydellisimmän sivistysihmisen sielullinen ero on tavaton, paljon suurempi kuin
yleensä otaksutaan. Tällä tiedon alalla on varsinkin 19:nnen vuosisadan
toisella puoliskolla "luonnonkansojen ihmistiede" suuresti edistynyt
ja vertaileva kansantiede saavuttanut suuren merkityksen sielutieteen
115
tutkimukselle. Ikävä vaan että tämän tieteen
suuremmoisesti kertynyttä raaka-aineistoa ei vielä ole riittävästi arvostellen
muokattu.
Yksilöhistoriallinen sielutiede. Kaikkein laiminlyödyimpänä ja vähinten käytettynä
kaikista sielutieteen tutkimustavoista on aina viime aikoihin asti ollut sielun
kehityshistoria; ja kuitenkin juuri tämä harvoin kulettu tie johtaa meidät
pikaisimmin ja varmimmin sielutiedettä koskevien ennakkoluulojen, dogmien ja
erehdysten pimeän aarniometsän läpi selvään ymmärtä- miseen useissa kaikkein
tärkeimmissä sielunelämän kysymyksissä. Kuten kaikilla muillakin elimellisen
kehityshistorian aloilla, asetan tässäkin aluksi vastakkain ne molemmat sen
päähaarat, jotka ensiksi erotin v. 1866: sikiöeli yksilöhistorian (ontogenian)
ja sukuhistorian (fylogenian). Sielun yksilöhistoria tutkii sielun
vähitellen tapahtuvaa ja asteettaista kehitystä määrätyssä yksityisessä
henkilössä ja pyrkii oppimaan tuntemaan niitä lakeja, jotka ovat tämän
kehityksen syynä. Erääseen tärkeään inhimillisen sielunelämän puoleen nähden on
tässä suhteessa jo vuosituhansien varrella sangen paljon tehty; sillä järkiperäisen
kasvatusopin täytyi jo aikaisin asettaa tehtäväkseen oppia
tieto-opillisesti tuntemaan lapsen sielun asteettainen kehitys ja sen
kehitysmahdollisuudet, koska se muuten ei voinut suorittaa tehtäväänsä, lapsen
sielun sopusointuista kehittämistä ja ohjaamista. Mutta enimmät
kasvatusoppineet ovat olleet idealistisia (hengen kaiken olemukseksi ja
perustaksi käsittäviä) ja dualistisia (kahtanaisuutta opettavia) filosofeja ja
ovat senvuoksi ryhtyneet tehtäväänsä jo ennakolta omaksuneina perinnäiset spiritualistisen
(henkioppisen) sielutieteen ennakkoluulot. Vasta
116
muutamia vuosikymmeniä sitte ovat tämän
dogmaattisen suunnan rinnalla saavuttaneet suurempaa vaikutusta
luonnontieteelliset katsantokannat ja tutkimusmenettelyt; nyt pyritään entistä
enemmän myöskin lapsen sielunelämää tutkittaessa käyttämään apuna kehitysopin
periaatteita. Lapsen sielun yksilöllinen raaka-ainehan on jo ennakolta määrätty
vanhemmilta ja esivanhemmilta tapahtuvan periytymisen kautta;
kasvatuksen kauniina tehtävänä on kehittää se runsaaseen kukoistukseen
älyllisen opetuksen ja siveellisen kasvatuksen, siis mukauttamisen, kautta.
Perustan meidän aikaisemman sielullisen kehityksemme tuntemiselle on laskenut
vasta Wilhelm Preyer (1882) mieltäkiinnittävässä saksankielisessä teoksessaan
"Lapsen sielu, havaintoja ihmisen henkisestä kehityksestä ensimäisinä
ikävuosina." Ihmisyksilön sielun myöhempien kehitysvaiheiden tuntemiseen
nähden on vielä sangen paljon tehtävänä; kokemus alkaa tässäkin osottaa
elämänsynnyn peruslain oikean ja arvostelevan käyttämisen tieteellisen
tutkimuksen selväksi opastajaksi.
Sukuhistoriallinen sielutiede. Uusi, hedelmällinen korkeamman kehityksen jakso alkoi
sielutieteelle, samoin kuin kaikille muillekin biologisille tieteille, kun
Charles Darwin alkoi siihen sovelluttaa kehitysopin periaatteita. Hänen
käänteentekevän teoksensa "Lajien synnyn" (1859) seitsemäs luku
käsittelee vaistoa; siinä esitetään arvokas todistus, että eläinten
vaistot, samoin kuin niiden kaikki muukin elontoiminta, on historiallisen
kehityksen yleisten lakien alainen. Eri eläinlajien erikoiset vaistot
kehittyvät mukautumisen kautta, ja nämä "saavutetut muutokset"
siirtyvät periytymisen kautta jälkeläisille; niiden säilymiseen ja
syntymiseen nähden on
117
"olemisentaistelun" kautta
tapahtuvalla luonnollisella valinnalla sama kehittävä merkitys kuin kaikkiin
muihinkin elontoiminnan muutoksiin nähden. Myöhemmin on Darwin useissa
teoksissa kehittänyt tätä perustavaa mielipidettä edelleen ja osottanut, että
samat "henkisen kehityksen" lait vallitsevat koko elimellisessä
maailmassa, ihmisessä samoin kuin eläimissä ja näissä samoin kuin kasveissa.
Elimellisen maailman yhteys, minkä selittää sen yhteinen alkuperä, on siis
olemassa myöskin sielunelämän koko alaan nähden, yksinkertaisimmasta,
yksisoluisesta elimistöstä aina ihmiseen asti.
Darwinin sielutieteen edelleen kehittämisestä
ja sen erikoisesta käyttämisestä sielunelämän kaikille eri aloille on meidän
kiittäminen mainiota englantilaista luonnontutkijaa George Romanesta. Ikävä
kyllä esti hänen liian aikainen kuolemansa hänet täyttämästä suurta työtään,
jonka tarkotuksena oli esittää kaikki vertailevan sielutieteen osat
yhtenäisesti monistisen kehitysopin hengessä. Ne kaksi tämän teoksen osaa,
jotka ovat ilmestyneet, ovat arvokkaimpia sielutieteellisen kirjallisuuden
tuotteita. Sillä uskollisesti noudattaen meidän nykyaikaisen inonistisen
luonnontutkimuksemme periaatteita on siinä ensinnäkin järjestettyinä esitetty
tärkeimmät tosiasiat, mitkä vuosituhansien kuluessa havaintojen ja kokeiden
kautta on kokemusperäisesti todettu vertailevan sielutieteen alalla; toiseksi
on ne objektiivisesti arvostellen tarkastettu ja tarkotuksenmukaisesti
ryhmitetty; ja kolmanneksi johdetaan niistä ne sielutieteen tärkeimpiä yleisiä
kysymyksiä koskevat järjenmukaiset johtopäätökset; mitkä yksin ovat
sopusoinnussa meidän nykyaikaisen monistisen maailmankatsomuksemme
periaatteiden kanssa. Romaneksen teoksen ensi-
118
mäisellä nidoksella (ilmestynyt Leipzigissä
1885) on nimenä "Eläinkunnassa havaittava henkinen kehitys", ja
esitetään siinä koko pitkä eläinkunnassa tapahtuneen sielullisen kehityksen
sarja alimpien eläimien yksinkertaisimmista tuntemuksista ja vaistoista aina
korkeimmalle kehittyneiden eläinten tietoisuuden ja järjen täydellisimpiin
ilmiöihin asti luonnollisessa yhdyssuhteisuudessaan. Siinä on esitetty myöskin
monia otteita vaistoa koskevista Darwinin jälkeensä jättämistä teoksista, ja
samalla on julaistu "täydellinen luettelo kaikesta, mitä Darwin on
kirjottanut sielutieteen alalta".
Romaneksen teoksen toinen osa käsittelee
"ihmisen henkistä kehitystä ja inhimillisten kykyjen alkuperää" ja on
se ilmestynyt Leipzigissä 1893. Terävä sielutieteilijä esittää siinä
vakuuttavan todistuksen "että eläimen jaihmisen välinen sielunelämällinen
raja on poistettu";ihmisen käsitteellinen ajattelu ja
käsitemuodostuskyky on vähitellen kehittynyt 1äheissukuisten nisäkkäiden
käsitteettömästä ajattelusta ja mielle-elämästä. Ihmisen hengentoiminnan
korkeimmat muodot, järki, kieli ja tietoisuus, ovat kehittyneet
niiden vastaavista alemmista kädellis-esivanhemmilla (apinoilla ja
puoliapinoilla) havaittavina olevista asteista. Ihmisessä ei ilmene yhtään
ainoata "hengentoiminnan" muotoa, mikä olisi yksinomaan hänelle
ominaista; hänen koko sielunelämänsä eroo läheissukuisten nisäkkäiden
sielunelämästä vain kehittyneisyytensä määrään, ei laatuunsa nähden.
Sielullisia muodonvaihdoksia. Mainitsematta ei saa jäädä muuan merkillinen ilmiö,
minkä olemme olleet tilaisuudessa havaitsemaan monessa huomattavassa luonnontutkijassa
ja filosofissa. Tarkotamme merkillistä filosofisten periaatteiden vaihtumista,
alku-
119
peräisen monistisen (kaiken olevaisen
yhtenäisyydelle rakentavan) kannan vaihtumista myöhempään dualistiseen (maailmassa
muka vallitsevaa kahtanaisuutta opettavaan) kantaan. Mieltäkiinnittävimpänä
esimerkkinä sellaisesta muuttumisesta on filosofi Immanuel Kant. Arvostelevana
filosofina oli hän tullut siihen vakaumukseen, että mystisismin (salaoppisuuden)
kolme suurmahtia' "jumala", "tahdonvapaus" ja sielun
"kuolemattomuus" -"puhtaan järjen" dogmeina -eivät
olleet paikkansapitäviä. Dogmiuskoinen Kant sitävastoin myöhemmin
havaitsi, että nämä kolme pääkummitusta muka ovat "käytännöllisen järjen
vaatielmia" ja sellaisina välttämättömiä. Kuta enemmän nykyään uus-kantilaisten
arvossapidetty koulukunta on saarnannut "palaamista Kantiin" ainoana
pelastuskeinona nykyaikaisen metafysiikan (yliluonnollisia asioita selittelevän
opin) kauheasta sekasorrosta, sitä selvemmäksi käy niiden molempien
peruskäsitysten kieltämätön ja onneton ristiriita, joiden välillä Kant häilyi.
Saksassa pidetään nykyään yhtenä
huomattavimmista sielutieteilijöistä leipzigiläistä Wilhelm Wundtia; hänellä
on useimpien muiden filosofien rinnalla se korvaamaton etu, että hänellä on
perusteellinen eläintieteellinen, ruumiinrakenneopillinen ja
elontoimintaopillinen sivistys. Oltuaan aikaisemmin Helmholtzin oppilaana ja
apulaisena, oli Wundt jo aikaisin tottunut sovelluttamaan fysiikan ja kemian
peruslakeja elontoimintaopin koko alalle, siis myöskin sielutieteeseen, yhteen
elontoimintaopin erikoisalaan. Tämän katsantokannan johtamana julkaisi Wundt v.
1863 arvokkaan teoksen "Luennoita ihmis- ja eläinsielun tutkimuksen
alalta". Hän siinä, kuten hän itse esipuheessa sanoo,
120
todistaa, että tärkeimmät sielunelämän ilmiöt ovat havaittavissa
tajuttomassa sielussa, ja päästää meidät luomaan "katsauksen siihen
koneistoon, mikä tajutonta elämää elävällä sielun takalistolla muokkaa ne
herätteet, jotka johtuvat ulkonaisista vaikutteista ". Mutta erikoisen
tärkeältä ja arvokkaalta on minusta Wundti teoksessa näyttänyt se, että hän
"tässä ensi kerra ulottaa voiman säilymisen lain koskemaan myöski
sielullisia ilmiöitä ja todisteeksi esittää sarjan sähköfysiologisia
tosiasioita", kuten hän lausuu teoksensa esipuheessa (siv. VIII).
Kolmeakymmentä vuotta myöhemmin (1892) julkaisi, Wundt toisen, melkoisesti
lyhennetyn ja kokonaan uudistetun painoksen teostaan "Luennoita ihmis- ja
eläin- sielun tutkimuksen alalta ". Ensimäisen painoksen tärkeimmät
periaatteet on tässä toisessa kokonaan hylätty, edellisen painoksen monistinen
kanta on muuttunut puhtaasti dualistiseksi. Wundt itse sanoo toisen painoksen
esipuheessa, että hän vähitellen on vapautunut ensimäisen painoksen suurista
erehdyksistä, ja että hän "tuota teosta on jo vuosikausia osannut pitää
nuoruudensyntinään"; sen johdosta "tunsi hän itseään painavan
jonkinlaisen syyllisyyden tunnon, josta hän tahtoi päästä vapaaksi niin hyvin
kuin se vaan kävisi laatuun". Itseasiassa ovat molempiin noihin Wundtin
laajalle levinneiden "Luennoiden" painoksiin sisältyvät tärkeimmät
sielutieteelliset peruskäsitykset täydelleen vastakkaisia toisilleen;
ensimäisessä painoksessa puhtaasti monistisia ja materialistisia (aineoppisia),
toisessa painoksessa puhtaasti dualistisia ja spiritualistisia (henkioppisia).
Edellisessä käsitellään sielutiedettä luonnontieteenä, samojen periaatteiqen
mukaisesti kuin koko elon-
121
toimintaoppia, josta se on vain osa;
kolmeakymmentä vuotta myöhemmin on sielutiede hänestä nähden tullut puhtaaksi hengentieteeksi,
jonka periaatteet ja tutkimusesineet ovat kokonaan toiset kuin
luonnontieteen. Jyrkimmin ilmenee tämä kääntymys hänen sielufyysillistä
parallellismiä (sielullisen ja ruumiillisen toiminnan rinnakkaisuutta)
terottavassa periaatteessaan, jonka mukaan kyllä "jokaista sielullista
tapahtumaa vastaa jokin ruumiillinen tapahtumus", mutta että molemmat ovat
täysin riippumattomia toisistaari, eivätkä ole luonnollisessa syysuhteessa toisiinsa.
Tämä oppi ruumiin ja sielun, luonnon ja hengen kahtalaisuudesta on
luonnollisesti saanut vilkkaan hyväksymisen osakseen vallitsevan
koulufilosofian puolelta, joka ylistää sitä tärkeäksi edistysaskeleeksi, sitä
enemmän, kun tuota oppia tunnustaa arvossapidetty luonnontutkija, jolla ennen
oli meidän nykyaikaisen monismimme mukainen, vastakkainen katsantokanta.
Kun minä itse kauemman kuin viisikymmentä vuotta olen ollut tällä
viimeksimainitulla, "ahtaalla" katsantokannalla, enkä huolimatta
kaikista hyväntahtoisimmistakaan ponnistuksista ole voinut siitä vapautua,
täytyy minun luonnollisesti pitää nuoren elontoimintaopintutkijan Wundtin
"nuoruudensyntiä" oikeana luonnonkäsityksenä ja tarmokkaasti
puolustaa sitä vanhan filosofi Wundtin vastakkaisia käsityksiä vastaan.
Mieltäkiinnittävänä esimerkkinä samallaisesta
syvällisestä muutoksesta on meillä kaksi kuuluisaa luonnontutkijaa, R.
Virchow ja E. Du Bois-Reymond, heidän sielutieteellisten
peruskäsitystensä muuttumista saa sitä vähemmän jättää huomaamatta, kun nämä
molemmat berliiniläiset biologit (eläinten ja kasvien elämän tutki-
jat) enemmän kuin 40 vuotta olivat Saksan
suurimmassa yliopistossa mitä huomattavimmalla paikalla ja ovat sekä suoraan
että epäsuoraan mitä syvällisimmin vaikuttaneet nykyaikaiseen henkiseen
elämään, Rudolf Virchow, solutautiopin ansiokas perustaja, oli
tieteellisen toimintansa parhaana aikana, 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla (ja
varsinkin Würzburgissa olonsa aikana, vuosina 1849-1856), puhdas monisti, häntä
pidettiin silloin yhtenä uudestaan heräävän "materialismin" etevimmistä
edustajista, tuon "materialismin", jota vuonna 1855 varsinkin opetti
kaksi kuuluisaa, melkein samaan aikaan ilmestynyttä kirjaa: Ludwig Büchnerin
"Woima ja aine" ja Karl Vogtin " Umpi-usko ja tiede".
Yleiset biologiset katsomuksensa ihmisessä havaittavista elämänilmiöistä -
kaikki käsitettyinä konemaisiksi luonnonilmiöiksi - esitti Virchow silloin
sarjassa mainioita artikkeleja julkaisemansa aikakauslehden ("Archiv mr
pathologische Anatomie") ensimäisissä nidoksissa. Epäilemättä huomattavin
näistä tutkielmista ja se, missä hän selvimmin esittää silloisen monistisen
maailmankatsomuksensa, on "Tieteellisen lääkintäopin
yhtenäisyyspyrkimyksiä" koskeva puhe (1849), Tarkotuksellisesti ja
vakuutettuna sen filosofisesta arvosta varmaan Virchow v, 1856 asetti tämän
"lääketieteellisen uskontunnustuksen" teoksensa "Kootut
tieteellistä lääkintäoppia koskevat tutkimukset" alkuun. Hän esittää siinä
yhtä selvästi kuin varmasti meidän nykyisen monismimme perusajatukset,
sellaisina kuin minä ne tässä "maailmanarvotusten" ratkaisua
silmälläpitäen esitän; hän puolustaa sitä käsitystä, että ainoata oikeutettua
on kokemusperäinen tiede, jonka ainoita luotettavia lähteitä ovat
aistintoiminta ja aivotoiminta; hän vas-
123
tustaa yhtä ehdottomasti käsitystä ihmisen olemuksen
kahtanaisuudesta, kaikkea uskoa niinsanottuun ilmestykseen ja yliluonnolliseen.
Ennen kaikkea terottaa hän ihmisen yhtenäisyyttä, hengen ja ruumiin, voiman ja
aineen erottamatonta yhteyttä; esipuheensa lopulla (siv. 4) lausuu hän:
"Olen vakuutettu siitä, että en milloinkaan tule kieltämään väitettä ihmisen
olemuksen yhteydestä ja sen väitteen johtopäätöksiä". Ikävä kyllä oli
tämä "vakaumus" paha erehdys; sillä 28 vuotta myöhemmin esitti
Virchow aivan vastakkaisia periaatteellisia käsityksiä; niin tapahtui tuossa
paljonpuhutussa puheessa "Tieteen vapaudesta nykyaikaisessa
valtiossa" , jonka hän v. 1877 piti Münchenissä
luonnontutkijainkokouksessa, ja jonka hyökkäykset olen osottanut vääriksi v.
1878 ilmestyneessä kirjasessani " Vapaa tiede ja vapaa oppi".
Samallaisia ristiriitaisuuksia tärkeimpiin
filosofisiin periaatteisiin nähden, kuin Virchowissa, on ilmennyt myöskin Emil
Du Bois-Reymondissa ja on hän senkautta saavuttanut dualististen
koulukuntien ja ennen kaikkea "taistelevan kirkon" äänekkään hyväksymisen.
Kuta enemmän tämä Berlinin akatemian oppinut yleensä oli esittänyt meidän
monismimme periaatteita, kuta enemmän hän itse oli vaikuttanut vitalismin
(elämänvoimaopin) ja ylimaailllallisia asioita opettavan elämänkäsityksen
vastustalliseksi, sitä äänekkäämpi oli vastustajien riemunhuuto, kun hän v.
1872 vaikuttavassa "ignorabimus"-puheessaan (ignorabimus =
emme tule koskaan tietämään) selitti, että "tajunta" on ratkaisematon
maailmanarvotus ja yliluonnollisena ilmiönä toista kuin kaikki muu aivotoiminta.
Täydellinen filosofisten periaatteiden
vaihdos, jonka
124
tapaamme näiden ja muiden kuuluisain
ajattelijain "sielullisessa muodonvaihdoksessa", on sangen
merkillinen ilmiö. Nuoruudessaan hallitsevat nämä rohkeat ja nerokkaat
luonnontutkijat katseellaan koko biologisen tutkimuksensa alan ja pyrkivät
innokkaasti saavuttamaan yhtenäisen, luonnollisen tietämisperustan;
vanhuudessaan ovat he muka tulleet ymmärtämään, että tämä ei ole täysin
saavutettavissa, ja senvuoksi hylkäävät he tuon perustan mieluummin kokonaan.
Näiden sielullisten muodonvaihdosten puolustamiseksi voivat he luonnollisesti
väittää, että heiltä nuoruudessa on jäänyt huomaamatta suuren tehtävän
vaikeudet ja että he ovat erehtyneet todellisista päämääristä; vasta
kypsyneemmällä iällä ja koottuaan paljon kokemusta ovat he muka tulleet
vakuutetuiksi erehdyksistään ja löytäneet todellisen tien totuuden lähteelle.
Mutta voi myöskin vastakkaisesti väittää, että nämä tieteen suurmiehet nuorem-
pana ryhtyivät suoremmin ja rohkeammin tehtäväänsä, että heidän, katseensa
silloin oli selvempi ja heidän arvostelukykynsä parempi; myöhempien vuosien
kokemukset eivät aina johda tietämisen rikastumiseen, vaan myöskin sen
hämäröitymiseen, ja vanhuuden tullessa saa yleinen taantuminen vallan sekä aivoissa
että muissa elimissä. Joka tapauksessa on tämä muodonvaihdos itsessään
opettavainen sielullinen tosiasia; sillä se monien muiden
"mielenmuutoksen" muotojen ohella todistaa, että korkeimmissa
sieluntoiminnan muodoissa tapahtuu elämän varrella yhtä oleellisia
yksilökohtaisia muutoksia kuin kaikissa muissakin elontoiminnan muodoissa.
125
Seitsemäs
luku.
126
sielullisen sarjan eri asteet ja todistamaan
sen keskeymätön sukukehityksellinen yhtäjaksoisuus.
Sielun aineellinen perusta. Kaikki sielunelämän ilmiöt poikkeuksetta liittyvät
ruumiin elävässä perusaineessa, plasmassa eli protoplasmassa (alkulimassa),
tapahtuviin aineellisiin tapahtumuksiin. Olemme nimittäneet viimeksimainitusta
sen osan, mikä näyttää olevan sielunelämän perustana, psykoplasmaksi, sieluplasmaksi;
emme pidä sielua minään erikoisena "olentona", vaan sanomme sieluksi
plasman kaikkien sielullisten toimintain yhteissummaa kokonaiskäsitteenä. "Sielu"
on tässä merkityksessä yhtäläisesti elontoimintaopillinen yleistetty käsite
kuin "aineenvaihdon" tai "sikiämisen" käsitteet ovat.
Ihmisellä ja korkeammilla eläimillä on psykoplasma, elimien ja kudosten
pitkälle kehittyneen työnjaon vuoksi, erilaistuneena hermoston osana,
hermosolujen ja niiden muualle ruumiiseen johtavien haarojen, hermosäikeiden, neuroplasmana,
hermoplasmana. Sitävastoin alemmilla eläimillä, joilla ei vielä ole mitään
eri hermoja ja aistimia, ei psykoplasma vielä ole kehittynyt itsenäiseksi
erilaistuneena toimimaan, yhtä vähän kuin niin on laita kasveillakaan.
Yksisoluisilla alkeiselimistöillä on psykoplasma samaa kuin niiden koko elävä protoplasma.
Kaikissa tapauksissa, niin tällä sielullisen kehityssarjan alimmalla kuin
noilla sen korkeimmillakin asteilla, on välttämätöntä, että psykoplasma on
määrätyllä tavalla kemiallisesti kokoonpantua ja fysiikalliselta laadulta
määrätynlaatuista, jos mieli "sielun" toimia. Niin on laita sekä alkueläinten
plasmallisten aistimusten ja liikkeiden alkeellisen sieluntoiminnan että
korkeampien eläinten ja ihmisen aistimien ja aivojen monimutkaisempien
toimintamuotojen. Psykoplasman työsken-
127
telyyn, jota nimitämme "sieluksi",
liittyy aina aineenvaihdos.
Tuntemusten erilaiset asteet. Kaikki elolliset luonnonesineet poikkeuksetta ovat
tunnokkaita; ne erottavat niitä ympäröivän ulkomaailman oloja, ja nämä olot ja
niiden muutokset saavat elollisissa luonnonesineissä aikaan eräitä muutoksia.
Valo ja lämpö, painovoima ja sähkö, ympäristössä tapahtuvat fysiikalliset ja
kemialliset muutokset vaikuttavat "kiihottavasti" tunnokkaaseen
psykoplasmaan ja saavat sen hiukkeellisessa kokoonpanossa aikaan
muutoksia. Sen tunnokkaisuudessa erotamme seuraavat viisi astetta: I.
Elimistöjen kehityksen alimmilla asteilla on koko psykoplasma sellaisenaan
tunnokas, ja siihen vaikuttava kiihotus saa siinä aikaan muutoksia; siten
alemmilla alkeiselimistöillä, monilla kasveilla ja eräillä kaikkein
epätäydellisimmillä eläimillä. II. Toisella asteella alkaa ruumiin pintaan
kehittyä mahdollisimman yksinkertaisia aistinvälineitä; ollen muodoltaan
plasmakarvoja ja pigmenttiainepilkkuja, ovat ne kosketuselinten ja silmien
edeltäjiä; sellaisia on eräillä korkeammilla alkeiselimistöillä, mutta myöskin
monilla alemmilla eläimillä ja kasveilla. III. Kolmannella asteella on näistä
yksinkertaisista aluista erilaistumisen kautta kehittynyt erikoisia
aistimia ominaisine tehtävineen: hajun ja maun kemialliset välineet,
kosketuksentunnon ja lämmöntunnon, kuulon ja näön fysiikalliset elimet. Näiden
korkeampien aistimien erikoistoiminta ei ole mikään eliöiden alkuperäinen
ominaisuus, vaan on se saavutettu toiminnallisen mukautumisen ja jaksollisen
periytymisen tietä. IV Neljännellä asteella tapahtuu hermoston keskittyminen
ja samalla tunnon keskittyminen; aikaisempien eristettyjen
128
ja paikallisten tuntemusten yhtymisen kautta
syntyy mielteitä, jotka aluksi ovat tajuttomia; siten monilla alemmilla ja korkeammilla
eläimillä. V. Viidennellä asteella muodostuu hermoston keskustaan erikoinen
kohta, johon saadut vaikutteet ja niistä kokoonpannut kokemukset kokoontuvat.
Sen toiminnan tunnemme itsessämme tajullisena aistimuksena; samallaiset elimet
on kaikilla korkeammilla luurankoisilla ja luurankoisista on sellaisia
varsinkin niveleläimillä.
Liikunnan erilaiset asteet. Kaikki elolliset luonnonesineet poikkeuksetta ovat omaehtoisesti
liikkuvaisia, päinvastoin kuin jäykät ja liikkumattomat elottoman luonnon
esineet (kristallit), s. o. elollisessa psykoplasmassa tapahtuu sisäisistä
syistä osasien asemanmuutoksia, joilla on syynsä psykoplasman kemiallisessa
kokoonpanossa. Nämä omaehtoiset elolliset liikkeet ovat osaksi suorastaan
tarkkaamalla havaittavissa, mutta osaksi voi niiden tapahtumisen päättää vain
epäsuorasti niiden vaikutusten nojalla. Erotamme näitä liikkeitä viisi eri
astetta: I. Elimellisen elämän alimmalla asteella voimme havaita vain sellaisia
kasvamis-liikkeitä, joita on havaittavina kaikissa elimistöissä. Ne
tapahtuvat tavallisesti niin vitkaisasti, että niitä ei voi välittömästi
havaita, vaan voi niiden tapahtumisen vain epäsuoraan päättää niiden
havaittavissa olevasta tuloksesta, kasvavan esineen suuruuden ja muodon
muuttumisesta. II. Monet alkeiselimistöt, vallankin ruskolevien ja
vihreittenlevien ryhmiin kuuluvat yksisoluiset levät, liikkuvat erittämisen avulla,
s. o. siten että yhdeltä puolelta ruumistaan erittävät limaista ainetta. III.
Toiset, vedessä leijailevat elimistöt, esim. monet sädejalkaiset, uimapolyypit
y. m., liikkuvat vedessä ylös ja alas, muutta-
129
malla ominaispainoaan, milloin
ruumiinsa pinnan kautta 1isäämällä tai vähentämällä nestepitoisuuttaan, milloin
erittämällä tai purkamalla itsestään ilmaa. IV. Monet kasvit, varsinkin
tunnokkaat minoosat (tuntokasvit) ja eräät muut hernekasvienryhmään kuuluvat
kasvit, liikuttavat lehtiään tai muita osiaan siten että muuttavat
protoplasmansa jännitysvoimaa ja samalla myöskin sen painetta ympäröivää
kimmoista solunseinämää vastaan. V. Tärkeimmät kaikista elimellisistä
liikkeistä ovat kutistumis-ilmiöt, s. o. ruumiin pintaosien
muodonmuutokset, jotka riippuvat sen osasien keskenäisistä asemanvaihdoksista;
niissä on aina havaittavina kaksi liikkeen eri tilaa eli vaihetta; kokoonvetäytymisvaihe
ja laajenemisvaihe. Kutistumisilmiöitä on erotettava neljä eri
muotoa:V a: amebamaiset liikkeet (juurijalkaisilla, verisoluilla,
pigmenttisoluilla y. m.); V b: samallaiset umpinaisten solujen sisässä
tapahtuvat plasmavirtaukset; V c: väryskarvojen avulla tapahtuva
liike likoeläimillä, siemensoluilla, väryskarvaisilla pintasoIukon soluilla, ja
vihdoin V d: lihasliike (useimmilla eläimillä).
Heijastus. Alkeellista sieluntoimintaa, joka syntyy tuntemuksen
ja liikkeen liittymisestä toisiinsa, nimitämme heijastukseksi. Liike
-olipa se sitte mitä laatua tahansa -ilmenee tässä sen kiihotuksen välittömänä
seurauksena, joka "oli saanut aikaan tuntemuksen; sellaista liikettä on
senvuoksi myöskin yksinkertaisimmassa tapauksessa (alkeiselimistöillä) lyhyesti
nimitetty "kiiho- tusliikkeeksi". Kaikki elävä plasma on
kiihottuvaista, ärtyväistä. Jokainen eliötä ympäröivässä ulkomaailmassa
tapahtuva fysiikallinen tai kemiallinen muutos voi sopivissa olosuhteissa
vaikuttaa psykoplasmaan kiihottavasti ja saada aikaan eli "vapauttaa"
liikkeen.
130
Tulemme myöhemmin näkemään, miten tämä tärkeä
fysiikallinen vapauttamisen käsite välittömästi liittää
yksinkertaisimmat elimelliset heijastusliikkeet epäelimellisen luonnon
samallaisiin koneenomaisiin liikuntatapahtumiin (esim. ruudin räjähtliessä
kipinän vaikutuksesta, dynamiitin räjähtäessä sysäyksestä).
Yksinkertaisia ja yhdistettyjä
heijastusliikkeitä. Tärkeä
erotus, minkä muoto-opillisessa ja elontoiminta-opillisessa suhteessa teemme
yksisoluisten elimistöjen (protistien, alkeiselimistöjen) ja monisoluisten
elimistöjen välillä, on olemassa myöskin niiden alkeelliseen sieluntoimintaan,
heijastusliikkeisiin, nähden. Yksisoluisilla protisteilla tapahtuu koko
heijastusliike yhden ainoan solun protoplasman piirissä; niiden "solusielu"
ilmenee vielä psykoplasman yhtenäisenä toimintana, jonka eri vaiheet
alkavat eritä toisistaan vasta kun varsinaiset elimet alkavat erilaistua
eläimessä. Jo solu- yhdistyksillä alkaa sieluntoiminnan toinen aste, yhdistetty
heijastusliike. Lukuisat yhteiskunnittain elävät solut, jotka muodostavat
nämä soluyhdistykset, ovat aina jonkinlaisessa yhteydessä keskenään, useinpa
suoranaisesti säijemäisten plasmasiltojen välityksellä. Kiihotus, joka sattuu
yhteen tai useampaan tämän yhtymän soluista, vaikuttaa yhdyssiltojen
välityksellä muihinkin ja voi saattaa kaikki yhteisesti kutistumaan kokoon.
Tällainen yhdyssuhde on olemassa myöskin monisoluisten kasvien ja eläinten
kudosten solujen välillä. Sensijaan että aikaisemmin erheellisesti otaksuttiin,
että kasvien kudosten solut ovat aivan eristettyinä vieretysten, on nyt
todistettu että kasvien kudoksissa kaikkialla on hienoja plasmasäikeitä, jotka
kulkevat paksujen solukettojen läpi ja pitävät niiden elävät plasmajoukot
131
aineellisessa ja sielullisessa yhdyssuhteessa
keskenään. Se selittää miksi mimoosan tunnokkaaseen juureen sattunut kiihotus,
minkä synnyttää sen lähettyvillä kulkevan henkilön tai eläimen t. m. s.
aikaansaama maan täriseminen heti leviää kasvirungon kaikkiin soluihin ja saa
aikaan sen että kasvin hennot lehdykät heti painuvat kokoon pitkin lehtiruotia
ja lehtiruodit painuvat alas.
Heljastusliikkeet ja tajunta. Kysymykseen, missä määrin elimistö tietoisesti tajuaa
ulkomaailman kiihotusten elimistössä aikaansaamat vastavaikutukset, ei voida
antaa yleistä vastausta. Tajunnasta tiedämme mitään oikeastaan vaan sikäli,
kuin se on meidän itsemme välittömästi koettavissa. Mutta heijastusliikkeiden
itsensä ja erittäin myöskin niiden ruumiinrakenteellisten perusteiden
vertaileva tutkimus oikeuttaa meidät otaksumaan, että ne eläimet, joilla
heijastusliikkeiden alaisissa elimissään on samallainen yhdistämiskoneisto kuin
meilläkin, myöskin kokevat nämä liikkeet samanlaisesti, että ne siis meidän
tapaamme tajuavat ruumiillisen toimintansa. Sellaisina eläiminä on meidän
otettava huomioon meille sukuhistoriallisesti läheiset luurankoiset ja
luurangottomista ehkä yhteiskunnissa elävät niveleläimet ja pääjalkaiset.
Mielteiden eri asteita. Selvän tajunnan näyttämönä ovat ihmisellä ennen
kaikkea mielteet, mielikuvat. Kuitenkaan ei tajunta ole mikään mielteiden
oleellinen tunnusmerkki; päinvastoin- havaitsemme mielteitä kaikissa
elimistöissä, ilman että katsomme niillä olevan mitään meidän elämämme
kaltaista selvästi tajuista elämää. Yleensä ilmenee mielle jonkin ulkoisen
esineen sisäisenä kuvana, toka on syntynyt aistimusten välityksellä.
132
I. Soluissa ilmenevät mielteet. Alimmilla asteilla havaitsemme mielteiden
muodostamisen yleisenä elontoiminnallisena psykoplasman toimintana; jo
yksinkertaisimmilla yksisoluisilla alkeiselimistöillä voivat aistimukset jättää
psykoplasmaan pysyviä jälkiä, ja muisti voi ne tuottaa uudelleen havaittaviin.
Enemmän kuin neljäntuhannen sädejalkaisten lajin joukossa, jotka minä olen
kuvannut, on joka ainoalla lajilla erikoinen perinnöllinen rankomuotonsa. Tämän
erikoisenlaatuisen, usein mitä monimutkaisimmin rakennetun rangon muodostumisen
aina yhä samallaiseksi tuossa mahdollisimman yksinkertaisessa (enimmäkseen
pallomaisessa) solussa voi selittää vain, jos otaksumme että solussa olevalla
plasmalla on mielteenmuodostamisen kyky, ja erikoisesti kyky palauttaa
uudestaan mieleen sellainen ruumiinmuotoa käsittävä etäisyyssuhteidentunto,
josta olen puhunut sädejalkaisten sielunelämää käsittelevässä v. 1887
ilmestyneessä teoksessani (siv. 121), minkä tunnon avulla eläin sitte kykenee
muodostamaan tuon rakenteeltaan monimutkaisen rankonsa.
11. Kadoksissa ilmenevtit mielteet. Jo
yhdyskunnissa elävien alkeiselimistöjen soluyhdistyksissä, mutta vielä enemmän
kasvien sekä alempien, hermottomien; eläinten (sienieläinten, polyyppien)
kudoksissa on havaittavissa mielteiden toinen aste, jolla mielteet riippuvat
monien, kiinteässä yhteydessä toistensa kanssa olevien solujen yhteisestä
sielunelämästä. Kun yksikertainen kiihotus ei vain saa aikaan jonkin elimen
(esim. kasvinlehden, polyypinlonkeron) yhtä ohimenevää liikettä, vaan jättää
jälkeensä pysyväisen vaikutuksen, niin että se elimessä myöhemmin voi uusiutua,
niin täytyy meidän tätä ilmiötä selittääksemme otaksua olevan ole-
133
massa kudoksissa ilmenevää mieltämistä,
liittyneenä yhdistettyjen kudossolujen psykoplasmaan.
III. Hermosolujen tajuttomat mietteet. Mielteiden
kolmas, korkeampi aste on eläinkunnassa ilmenevän sieluntoiminnan tavallisin
muoto; se ilmenee mielteiden keskittymisenä määrättyihill
"sielusoluihin" tai hermosoluryhmiin. Samalla kun eläinkunnassa
keskushermosto kehittyy yhä korkeammalle, ja sen täydellisentyminen ja sen eri
osien kehittyminen erilaisiin tehtäviin yhä edistyvät, kohoaa myöskin näiden
mielteiden muodostuminen yhä korkeammille asteille.
IV. Aivosolujen tajullinen
mieltäminen. Vasta eläimellisen
elimistön korkeimmilla kehitysasteilla kehittyy tajunta erikoiseksi hermoston
määrätyn keskuselimen toiminnaksi. Sen kautta että mielteet tulevat tajullisiksi
ja kehittyy runsaasti erikoisia aivojen osia tajullisten mielteiden yhdistymistä
välittämään, tulee elimistö kykeneväksi niihin korkeimpiin sielullisiin
toiminnoihin, joita nimitämme ajattetemiseksi ja harkinnaksi,
ymmärrykseksi ja järjeksi. Vaikka sukukehityksellisen rajan
vetäminen vanhempien, tajuttomien ja nuorempien, tajullisten mielteiden välille
on mitä vaikeinta, näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että jälkimäiset ovat
syntyneet edellisistä monia sukukehityksen haaroja myöten. Sillä tajullista ja
järkevää ajattelua näyttää olevan havaittavissa, paitsi luurankoisten
korkeimmilla muodoilla (ihmisellä, nisäkkäillä ja eräillä alemmilla
luurankoisilla), myöskin muiden eläinryhmien kehittyneimmillä edustajilla
(muurahaisilla ja eräillä muilla hyönteisillä, hämähäkeillä ja korkeammilla
äyriäiseläimillä niveleläinten joukossa, pääjalkaisilla nilviäisten joukossa).
134
Muistin eri asteita. Likeisessä yhteydessä mieltedenkehityksen eri asteiden
kanssa ovat muistinkehityksen eri asteet; muisti, tämä mitä tärkein
psykoplasman tehtävähän -se kun on kaiken sielunkehityksen edistymisen ehto -on
olemukseltaan mielteiden toistamista. Plasman saamat vaikutteet, jotka
kiihotusaistimuksena oli saanut aikaan, ja jotka pysyvästi olivat tulleet
mielteiksi, elpyvät mielessä uudestaan; ne muuttuvat kykytilassa olevista (potentsiaalisista)
toimintatilassa oleviksi {aktuaalisiksi). Vastaten mielteiden neljää eri
astetta, voimme myöskin muistiin nähden erottaa edistyvän kehityksen neljä
pääastetta.
I. Soluissa ilmenevä muisti. Syystä
kyllä sanoi elontoimintaopintutkija Ewald Hering muutamassa ajatusrikkaassa
tutkimuksessaan muistia "elimellisen aineen yleiseksi toiminnaksi" ja
huomautti erikoisesti tämän sieluntoiminnan suurta merkitystä, "meidän kun
on sitä kiittäminen melkein kaikesta, mitä me olemme ja mitä meillä on"
(1870). Olen myöhemmin (1876) edelleenkehittänyt tätä ajatusta ja koettanut
perustella sitä sen hedelmälliseen sovelluttamiseen nähden kehitysopin alalle;
tämän olen tehnyt saksankielisessä teoksessani "Plastidulien perigeneesi
eli eliöhiukkeiden aaltosynty; koe alkeellisten kehitystapahtumien
koneenomaiseksi selittämiseksi". Olen siinä pyrkinyt todistamaan että
"tajuton muisti" on kaikkien plastidulien eli eliöhiukkeiden yleinen,
mitä tärkein toiminnan haara, eliöhiukkeiden, s. o. noiden otaksuttujen
hiukkeiden tai hiukeryhmien, joita Naegeli on nimittänyt miselleiksi, eräät
muut bioplasteiksi, ja joista kaikki eliöt ovat kokoonpantuja. Vain elävät eliöhiukkaset,
elontoiminnallisen plasman yksilölliset hiukkeet, ovat toistamiskykyisiä ja
135
siis muistillisia; siinä on elimellisen
luonnon ja elimettämän luonnon pääeroavaisuus. Voi sanoa: "Perinnöllisyys
on eliöhiukkeen muistia, sitä vastoin muuntelevaisuus on eliähiukkeen
ymmärrystä". Yksisoluisten alkeiselimistöjen alkeellisen muistin
muodostavat niiden eliähiukkeiden hiukkeelliset muistit yhdessä, joista
alkeiselimistöjen elävä soluruumis on kokoonpantu. Näiden yksisoluisten
alkeiselimistöjen tajuttoman muistin hämmästyttävään toimintaan nähden ei mikään
tosiasia liene opettavampi mainita kuin niiden suojalaitteiden, kuorien ja
rankojen, tavattoman moninainen ja säännöllinen muodostuminen; varsinkin
alkeiskasveihin kuuluvista ruskolevistä ja alkueläimiin kuuluvista
sädejalkaisista saa siinä suhteessa runsaasti mieltäkiinnittäviä esimerkkejä.
Monilla tuhansilla näiden alkeiselimistöjen lajeilla periytyyominainen
rankomuoto jotenkin samallaisena sukupolvesta toiseen. (Vert. v. 1904
ilmestyneeseen Richard Semonin teokseen "Die Mneme als erhaltendes Prinzip
im Wechsel des organischen Geschehens").
II. Kudoksissa ilmenevä muisti. Yhtä
mieltäkiinnittäviä todistuksia muistin toiseen asteeseen, kudosten tajuttomaan
muistiin, nähden saadaan eri elimien ja kudosten laadun perinnöllisyydestä
kasvien ja alempien, hermottomien eläinten (sienieläinten y. m.) ruumiissa.
Tämä toinen aste ilmenee kudosmielteiden toistumisena, tuona
solumielteiden yhdistymisenä, mikä alkaa jo yhteiskunnissa elävien alkeiselimistäjen
muodostuImisella. III. Samalla tavoin on kolmatta astetta, niiden
eläimien "tajutonta muistia", joilla jo on hermosto, pidettävä
vastaavien, eräissä hermosoluissa säilyneiden "tajut-
136
tomien mielteiden" uudistumisena.
Useimmilla alemmilla eläimillä lienee kaikki muisti tajutonta. Mutta myöskin
ihmisellä ja korkeammilla eläimillä, joilla meidän täytyy otaksua olevan
tajuntaa, ovat jokapäiväisen tajuttoman muistin toiminnat verrattomasti
tavallisempi ja moninaisempia kuin tajullisen muistin toiminnat; siitä saattaa
meidät helposti vakuutetuiksi ennakkoluuloton niiden tuhansien tajuttomien
toimien tarkastaminen, joita me joka päivä teemme tottumuksesta, niitä
ajattelematta, kävellessämme, puhuessamme, kirjottaessamme, syödessämme y. m.
s. toiminnassamme.
IV. Tajullista muistia, jonka eliminä
ihmisellä ja korkeammilla eläimillä ovat määrätyt aivosolut, on senvuoksi
pidettävä vain myöhään syntyneenä "sisäisenä heijasteluna" samojen
sielullisten mielleuudistelujen korkeimpana kehitysasteena, mitkä meidän
alemmilla eläimellisillä esi-isillämme ilmenivät hermosolujen tajuttomina
tapahtumina.
Mielteiden yhdistyminen. Mielteiden yhdistyminen toisiinsa on myöskin
vähitellen kehittynyt alimmilta asteiltaan korkeimmille. Tämän mielleyhtymän
tulokset ovat mitä moninaisimpia; mutta siitä huolimatta johtaa sangen pitkä, keskeytymätön
vähittäisen kehityksen asteikko alimpien alkeiselimistöjen yksinkertaisimmista
mielleyhtymistä aina sivistysihmisen täydellisimpiin aateyhtymiin. Kaikki
korkeampi sielunelämä käy sitä täydellisemmäksi, kuta enemmän säännöllinen
äärettömän monien mielteiden yhtyminen laajenee, ja kuta luonnollisemmin
arvosteleva järki ne järjestää. Unessa, missä tämä arvostelu ei toimi,
tapahtuu uudistuvien mielteiden yhtyminen usein mitä sekavimmissa muodoissa.
Mutta myöskin mielikuvituksen luomuksissa,
137
mielikuvituksen tuottaessa (olemassaolevia
mielteitä moninaisesti yhdistelemällä) aivan uusia mielleryhmiä, samoin kuin
aistinhairahduksissa y. m., järjestyvät mielteet usein aivan luonnonvastaisesti
ja näyttää tulos senvuoksi järkevästi katsottuna järjettömältä. Aivan
erikoisesti pitää tämä paikkansa yliluonnollisiin "uskon
esineisiin", spiritismin ja salaoppien henkiaaveisiin nähden. Mutta
juuri näitä "uskon" ja luulotellun "ilmestyksen" luonnottomia
mielleyhtymiä pidetään monasti ihmisen arvokkaimpina "henkisinä
hyvinä".
Vaistot. Vanhentunut keski-ajan sielutiede, jolla kumminkin
vielä nykyäänkin on monia kannattajia, piti ihmisen ja eläinten sielunelämää
aivan erilaisina ilmiöinä; se johti edellisen "järjestä", jälkimäisen
"vaistosta". Perinnäistä luomiskertomusta vastaavasti
otaksuttiin, että jokainen eläinlaji luomisessa oli luojalta saanut määrätyn,
tajuttoman sielunlaadun, ja että tämä jokaisen eliiInlajin
"luonnonvietti" muka oli yhtä muuttumaton kuin sen ruumiillisenkin
elimistön uskottiin olevan. Sitten kun jo Lamarck (1809) esittäessään
polveutumisoppiaan oli osottanut tämän erehdyksen paikkansapitämättömäksi,
kumosi sen Darwin (1859) täydelleen; hän todisti valintaoppinsa avulla oikeiksi
seuraavat tärkeät väitteet: I. Eri eläinlajien vaistot ovat eri yksilöillä
erilaisia ja yhtäläisesti mukautumisen aiheuttaman muuttumisen alaisia
kuin ruumiinkin muodolliset tunnusmerkit. II. Nämä (enimmäkseen muuttuneiden
tottumusten kautta syntyneet) muutokset siirtyvät periytymisen kautta
osittain jälkeläisille ja tulevat sukupolvi sukupolvelta runsaammiksi ja
vakaantuvat. III. Näiden periytyvien sieluntoiminnan muunnosten kesken tapahtuu
valintaa (sekä keinotekoista että luonnollista), jonka
138
kautta tarkotuksenmukaisimmat muunnokset
säilyvät, mutta vähemmän sopivat häviävät. IV. Siten aiheutunut sielullisen
laadun eriläistuminen johtaa sitte sukupolvien varrella yhtäläisesti uusien
vaistojen syntymiseen, kuin ruumiin muodollisen laadun erilaistuminen johtaa
uusien ulkonaisesti erilaisten lajien syntymiseen.
Tämä pitää paikkansa kaikkiin
alkeiselimistöihin ja kasveihin samoin kuin kaikkiin eläimiin ja ihmisiin
nähden. Mutta vaistot joutuvat viimeksimainituilla sitä enemmän taka-alalle,
kuta enemmän järki niiden kustannuksella kehittyy.
Järjen erilaisia asteita. Sellaisten pintapuolisten, eläinten sielunelämää
tuntemattomien sielutieteellisten katsantokantojen mukaan, jotka tunnustavat
vain ihmisellä olevan "todellisen sielun", on myöskin vain hänellä
korkeimpana hyvänä "järki" ja tajunta. Myöskin tämän harhauskon on
viime vuosikymmenien vertaileva sielutiede perinpohjin kumonnut. Korkeammilla
luurankoisilla on yhtä hyvin järki kuin ihmisellä itselläkin, ja eläinkunnan
piirissä on yhtäläisesti havaittavissa pitkä järjen vähittäisen kehityksen
jakso kuin ihmiskunnankin piirissä. Ero, joka on olemassa jonkun Goethen,
Kantin, Lamarckin, Darwinin järjen ja alimmalla kehitysasteella olevan
luonnonihmisen, jonkun veddalaisen, akka-kansaan kuuluvan,
austraalialaisneekerin tai patagonialaisen, järjen välillä, on paljon suurempi
kuin tuollaisen alimmalla kehitysasteella olevan luonnonihmisen järjen ja
järkevän nisäkkään, ihmisenmuotoisen apinan, koiran, elefantin t. m. s., järjen
välillä oleva ero on.
Kieli. Se käsitteidenkehityksen, ymmärryksen ja järjen korkeampi aste, joka
kohottaa ihmisen niin pajon eläinten yläpuolelle, on läheisesti riippuvainen hä-
139
nen puhekielensä kehityksestä. Mutta kielen
samoin kuin järjenkin kehityksessä on havaittavissa pitkä sarja eri asteita,
jotka yhtäjaksoisesti johtavat alimmilta kehitysasteilta korkeimmille. Kieli on
yhtä vähän kuin järki ihmisen yksinomaista omaisuutta. Päinvastoin on kieli
sanan laajemmassa merkityksessä yhteisenä korkeamman kehityksen tunnusmerkkinä
kaikilla korkeammilla yhteiskunnittain elävillä eläimillä, ainakin
kaikilla niveleläimillä ja luurankoisilla, jotka elävät yhteiskunniksi ja
laumoiksi yhtyneinä; se on niille välttämätön keskinäiseksi ymmärtämiseksi,
ajatustensa ilmaisemiseksi toisilleen. Tämä tarkotus voidaan sitte saavuttaa
joko koskettelemalla toisiaan tai antamalla merkkejä toisilleen tai käyttämällä
ääniä, jotka merkitsevät määrättyjä käsitteitä. Myöskin laululintujen ja
laulavien ihmisenmuotoisten apinain (Hylobates) laulu on äännepuhetta, samoin
kuin koirien haukkuminen ja hevosten hirnuminen; edelleen sirkkojen kirskutus
ja kaskaitten "laulu". Mutta vain ihmisellä on kehittynyt tuo selvä-äänteinen
käsitekieli, mikä tekee ihmisen järjelle mahdolliseksi niin paljon
korkeamman toiminnan. Vertaileva kielentutkimus on opettanut, miten
lukuisat korkeallekehittyneet eri kansojen kielet ovat hitaasti ja vähitellen
kehittyneet muuutamista yksinkertaisista alkukielistä. Romanes on (1893)
vakuuttavasti osottanut, että ihmisen käyttämä kieli eroaa vain kehityksensä asteeseen,
mutta ei olemukseensa eikä laatuunsa nähden korkeampien eläimien
kielestä.
Mielenliikutuksen kehitysasteet. Sillä sieluntoimintain ryhmällä, jota yhteisellä
nimellä nimitämme "mieleksi", on tärkeä merkitys sekä
tieteisopillisessa että käytännöllisessä järjen tutkimuksessa. Meidän kat-
140
santokannallemme ovat mielenliikutuksen
ilmiöt senvuoksi erittäin tärkeitä, että niissä välittömästi on nähtävissä
aivotoiminnan ja muiden elontoiminnan muotojen (sydämentykytyksen,
aistintoiminnan, lihasliikkeiden) suoranainen keskinäinen yhteys; senkautta käy
tässä selväksi erittäin tuon filosofian luonnottomuus ja
paikkansapitämättömyys, joka tahtoo sielutieteen periaatteellisesti erottaa
elontoimintaopista. Kaikki ne lukuisat mielenelämän ilmaukset, joita me
havaitsemme ihmisessä, esiintyvät myöskin korkeammilla eläimillä (varsinkin
ihmisenmuotoisilla apinoilla ja koirilla); niin erilaisesti kuin ne ovatkin
kehittyneet, niin ovat ne kuitenkin taasen kaikki johdettavissa sielun
toiminnan molemmista alkeismuodoista, tuntemuksesta ja liikkeestä, ja
niiden yhtymisestä heijastusliikkeissä ja mielteissä. Tuntemuksiin sanan
laajemmassa merkityksessä kuuluu mielihyvän ja mielipahan tunne, mikä
määrää mielen, ja samoin kuuluu toiselta puolen liikkeiden alaan sen sanan
laajemmassa merkityksessä vastaava mieltymys ja vastenmielisyys ("rakkaus"
ja "viha"), mielihyvän saamisen ja mielipahan välttämisen pyrkimys.
Mieltymys ja vastenmielisyys osottautuvat tässä samalla tahdon alkulähteiksi.
Intohimot, joilla on niin suuri merkitys ihmisen korkeammassa sielunelämässä,
ovat vain pitkälle kehittynyttä "mielenliikutusta". Sen seikan, että
mielenliikutuksenkin ilmiöt ovat yhteisiä ihmisille ja eläimille, on Romanes
valaisevasti osottanut. Jo elimellisen elämän alimmalla asteella tapaamme
kaikilla alkeiselimistöillä noita alkeellisia mieltymyksen ja vastenmielisyyden
tunteita, jotka ilmenevät niiden niin sanottuna tropismina, se on pyrkimyksenä
valoa tai pimeätä, lämmintä tai kylmää kohti, niiden erilaisena
142
eninten on kiinnittänyt ajattelevan ihmisen
mieltä, ja on tähän syynä ollut se, että tässä, paitsi kysymyksen suurta
filosofista mielenkiintoisuutta, samalla on kysymys käytännöllisen filosofian,
siveysopin, kasvatuksen, oikeudenkäytön y. m. kannalta mitä tärkeimmistä
johtopäätöksistä. E. Du Bois-Reymond, joka on tätä kysymystä käsitellyt
viimeisenä "seitsemästä maailmanarvotuksestansa", sanoo senvuoksi
täydellä syyllä tahdonvapauden kysymyksestä: "Jokaista koskevana,
näennäisesti ollen jokaisen ratkaistavissa, läheisesti kietoutuneena inhimillisen
yhteiskunnan perusedellytyksiin, mitä syvällisimmin koskien uskonnollisiin
vakaumuksiin, on tällä kysymyksellä ollut tavaton merkitys henkisen elämän ja
sivistyksen historiassa, ja sen käsittelyssä kuvastavat, selvästi ihmishengen
eri kehitysasteet. -Ei ehkä ole mitään inhimillisen ajattelun esinettä, jota
koskien kirjastojen tomussa homehtuu pitempiä sarjoja koskaan enään
avaamattomia suurnidoksia". -Kysymyksen tärkeys ilmenee selvästi myöskin
siinä, että Kant asetti kysymyksen "tahdonvapaudesta" välittömästi
"sielun kuolemattomuutta" ja "uskoa jumalaan" koskevan
kysymyksen vertaiseksi merkityksessä. Hän sanoi näitä kolmea suurta kysymystä
kolmeksi välttämättömäksi "käytännöllisen järjen laatielmaksi", sitä
ennen "Puhtaan järjen arvostelussa" selvästi osotettuaan, että
nuo otaksumat ovat täysin perusteettomia.
Merkillisintä tuossa suuremmoisessa ja mitä
sotkuisimmassa tahdonvapautta koskevassa taistelussa on ehkä se tosiasia, että
tahdonvapauden ovat tieteisopin kannalta kieltäneet, eivät vain mitä
arvostelevimmat filosoofit, vaan myöskin aivan äärimmäisen vastakkaisilla
kannoilla olevat, mutta että siitä huolimatta enimmät
143
ihmiset vielä nykyään pitävät tahdonvapautta
itsestään selvänä tosiasiana. Etevät kristillisen kirkon opettajat, kuten
kirkkoisä Augustinus ja uskonpuhdistaja Kalvin, kieltävät tahdonvapauden aivan
yhtä ehdottomasti kuin puhtaan materialismin tunnetuimmat kannattajat, Holbach
l8:nnella ja Büchner 19:nnellä vuosisadalla. Kristilliset jumaluusoppineet
kieltävät sen, koska se on ristiriidassa heidän vakaan uskonsa kanssa jumalan
kaikkivaltiuteen ja ennaltamääräykseen, predestinatsioniin; jumala,
kaikkivaltias ja kaikkitietävä, on ijankaikkisuudesta asti ennalta nähnyt ja
tahtonut kaiken juuri sellaiseksi kuin kaikki on ja tapahtuu; hän on ennalta
määrännyt siis myöskin ihmisen toiminnan. Jos ihminen vapaan tahtonsa
mukaisesti toimisi, toimisi toisin kuin jumala on ennalta määrännyt, niin ei
jumala olisi ollut kaikkivoipa eikä kaikkitietävä. Samassa mielessä oli myöskin
Leibniz ehdoton tahdonvapauden kieltäjä. l8:nnen vuosisadan monistiset
luonnontutkijat, ennen kaikkea Laplace, kielsivät tahdonvapauden taas
yhtenäisen koneenomaisen maailmankatsomuksensa kannalta.
Tahdonvapauden vastustajain (deterministien)
ja sen puolustajain (indeterministien) välinen taistelu on nykyään, enemmän
kuin kaksi vuosituhatta kestäneiden kiistojen jälkeen, lopullisesti ratkaistu
tahdonvapauden vastustajain eduksi. Ihmisen tahto on aivan yhtävähän vapaa kuin
korkeampien eläinten tahto, josta ihmisen tahto eroo vain kehityksensä
asteeseen, mutta ei laatuunsa nähden. Sensijaan että vielä l8:nnella
vuosisadalla vanhaa tahdonvapauden oppia vastustettiin pääasiassa yleisillä,
filosofisilla ja maailmantieteellisillä syillä,
on meille sitävastoin 19:s vuosisata antanut
aivan toisia aseita tuon opin lopulliseksi kumoamiseksi, suurem-
144
moisia aseita, joista meidän on kiittäminen vertailevan
elontoimintaopin ja kehityshistorian asevarastoa, Me tiedämme nyt,
että tahtovan yksilön laatu ja ympäröivän ulkomaailman kunkinaikaiset
olosuhteet määräävät kaiken tahdontoiminnan yhtä ehdottomasti kuin kaiken
muunkin sieluntoiminnan, pyrkimyksen luonteen määrää ennalta vanhemmilta ja
esivanhemmilta tapahtuva periytyminen, kutakin toimintaa tarkottavan
päätöksen taasen määrää mukautuminen hetkellisiin olosuhteisiin, jolloin
aina voimakkain vaikutin on määräävänä niiden lakien mukaisesti, jotka
määrittelevät mielenliikutukset, Sikiökehityksen tutkimus opettaa meidät
ymmärtämään yksilöllistä tahdon kehitystä lapsessa, sukuhistoria taas
tahdon historiallista kehitystä luurankoisesivanhemme sarjassa.
145
Kahdeksas
luku.
Sielun
yksilökehitys.
Monistisia
tutkimuksia yksilökehityksen sielutieteen alalta. Henkilön yksilöllisen elämän kuluessa tapahtuva
sielunelämän kehitys.
Ihmisen sielu -käsitimmepä sen olemuksen
sitte millaiseksi hyvänsä -on ihmisen yksilönisen elämän kuluessa alinomaisen
kehityksen alaisena. Tällä yksilökehityksellisellä tosiasialla on
perustava merkitys meidän monistisene sielutieteenemme, vaikka useimmat
"ammattisielutieteilijät" ottavat sen huomioon vain vähäisessä
määrässä tai eivät ensinkään. Samoin kuin yksilön kehityshistoria on mainiona
oppaana kaikissa ruumiin elimistöä koskevissa tutkimuksissa, niin valaisee
vasta se meine myöskin sielunelämän tärkeimmät salaisuudet.
Vaikka nyt tämä "ihmissielun
yksilöhistoria" on mitä tärkein ja mielenkiintoisin, on siihen tähän asti
kuitenkin vain sangen rajotetussa määrässä kiinnitetty huomiota. Tähän asti
ovat melkein yksinomaan kasvatustieteilijät kiinnittäneet huomiota
eräisiin sen osiin; kun heidän käytännöllinen toimensa on pakottanut heitä
johtamaan ja valvomaan lapsen sieluntoiminnan kehitystä, on heissä pakostakin
herännyt myöskin tieteis-
146
opillista mielenkiintoa siinä havaitsemiinsa
sielukehityksellisiin tosiasioihin. Uudenajan, samoin kuin vanhan ajan,
kasvatusoppineet ovat kuitenkin suurimmaks osaksi olleet vallitsevan
dualistisen (kahtanaisuutta opettavan) sielutieteen lumoissa; sitävastoin he
enimmäkseen eivät ole tunteneet vertailevan sielutieteen tärkeimpiä tosiasioita
eivätkä aivojen rakennetta ja toimintaa. Sitäpaitsi koskivat heidän havaintonsa
suurimmaksi osaksi vasta jo kouluijässä tai aivan sen edellisillä ikävuosilla
olevia lapsia. Ne huomiota-ansaitsevat ilmiöt, joita lapsen yksilöllisessä
sielunkehityksessä on havaittavissa juuri ensi ikävuosina, ja joita kaikki
ajattelevat vanhemmat iloiten ihmettelevät, eivät juuri koskaan joutuneet
perinpohjaisen tieteellisesti tutkittaviksi. Tässä suhteessa on vasta Wilhelm
Preyer (1881) murtanut uran teoksellaan "Lapsen sielu; tutkimuksia ihmisen
henkisesti kehityksestä hänen ensimäisinä ikävuosinaan". Saavuttaaksemme
täyden selvyyden, on meidän kuitenkil tutkimuksissa käytävä vielä kauemmaksi
taaksepäin tutkimaan sielun syntymistä hedelmöitetyssä muna solussa.
Yksilöllisen sielun syntyminen. Inhimillisen yksilön alkuperää ja ensimäistä
syntyä pidettiin vielä 19:nnen vuosisadan alussa täydellisenä salaisuutena.
Kuitenkin oli jo Kaspar Friedrich Wolff v. 1759 teoksessaan "Syntymisen
teoria" selittänyt sikiökehityksen todellisen laadun ja arvosteleviin
havainnoihin nojautuen osottanut, että sikiön kehittyessä yksinkertaisesta
munasolusta tapahtuu todellinen epigenesis, s. o. sarja mitä
merkillisimpiä uutismuodostuksia. Mutta silloinen sielutiede muitta mutkitta
selitti pätemättömiksi nämä kokemusperäiset, välittömästi mikroskoopin
avulla havaitta-
147
vissa olevat tiedot ja piti kiinni
perinnäisestä sikiökehityksellisen ennaltamuodostumisen opista. Sen
mukaisesti otaksuttiin, että jo munasolussa elimistö oli ennaltamuodostuneena
kaikkine osineen; sikiön "kehitys" oli senmukaan varsinaisesti vain
jonkinaista koollekääriytyneiden osien "kehkeytymistä" (evolutsiota).
Välttämättömänä tämän erehdyksen seurauksena johtui siitä edelleen yllä (siv.
67) mainittu edellisiinsäsisältymisoppi. Tätä "ovulistien" koulun
oppia vastassa oli toinen, yhtä väärä mielipide, n. s. "animalkulistien"
mielipide; nämä uskoivat, että sikiön varsinaisena alkuna; ei ole äidin
naaraspuolinen munasolu, vaan isän urospuolin en siemensolu, ja että näissä
siemensoluissa sukusarjat olivat edellisiinsä sisältyvinä.
Leibniz sovellutti tätä
edellisiinsäsisältymisoppia aIvan johdonmukaisesti ihmisen sielun kehitykseen;
hän väilli, ettei sielun kehityksessä tapahdu mitään uutismuodostusta niinkuin
sitä ei hänen mielestään tapahdu ruumiinkaan kehityksessä.
"Theodicee"-teoksessaan hän sanoi: "Niin olen minä sitä mieltä,
että sielut, jotka kerran tulevat olemaan ihmissieluja, ovat olleet olemassa
siemenessä samoin kuin kaikkien muidenkin lajien sielut; että ne aina ovat
olleet esivanhemmissa aina Aatamista alkaen, siis maailman alusta alkaen,
elimellisten ruumiiden muodossa." Samallaisia kuvitelmia oli sekä
biologian että filosofian piirissä havaittavissa aina 19:nnen vuosisadan
kolmannelle vuosikymmenelle, jolloin Baerin aikaansaama sikiöhistorian uudistus
antoi niille surmaniskun.
Tarunomaisia oppeja sielun synnystä. Tarkemmat tiedot, joita me vertailevan kansantieteen
kautta viime aikoina olemme saaneet sekä vanhempien sivis-
148
tyskansojen että nykyisten luonnonkansojen
moninaisista tarumuodostumista, ovat myöskin sielunsyntyopin kannalta perin
mieltäkiinnittäviä. Tieteelliseen tai runolliseen sisältöönsä nähden voi
sielunsyntyä koskevat tarunomaiset opit jakaa seuraavalla tavalla viiteen eri
ryhmään: I. Sielunvaelluksen oppi: sielu on aikaisemmin elänyt jonkin
muun eläimen ruumiissa ja on vasta siitä siirtynyt ihmisruumiiseen;
egyptiläiset papit esim. väittävät, että ihmisen sielu ruumiin kuoleman jälkeen
vaeltaa kaikkien eläinlajien kautta, mutta sitte 3,000 vuoden kuluttua taasen
palaa ihmisruumiiseen. II. Sielunistätusoppi: sielu on ennakolta ollut
itsenäisesti olemassa jossakin toisessa paikassa, jonkillaisessa
sieluvarastohuoneessa (eläen jonkillaista sikiöuni-elämää); sieltä jokin
lintu (joskus ajateltu kotkaksi, usein "haikaraksi") tuo sen ja
asettaa ihmisruumiiseen. III. Sielunluomisen oppijumalallinen luoja,
ajateltuna henkilölliseksi "jumal-isäksi" luo sielut, pitää niitä
varastossa -milloin jossakin sielulammikossa, milloin jossakin puussa; luoja
ottaa ne sieltä ja asettaa ne (siitoshetkellä) ihmissikiöön. IV. Sielujen
edellisiinsäsisältymisen oppi (Leipnizin kannattama, edellä mainittu). V. Sielunjakautumisen
oppi (Rudolf Wagnerin esittämä v. 1855); sen mukaan siitoshetkellä jakautuu
osa kummastakin niistä (aineettomasta) sielusta, jotka asuvat kummankin
parittelevan vanhemman ruumiissa; äidinpuolinen sielunsikiö elää munasolussa,
isänpuolinen liikkuvassa siemensolussa; kun nämä molemmat sikiösolut sulautuvat
yhteen, kasvavat myöskin molemmat niitä seuraavat sielut yhdeksi aineettomaksi
sieluksi.
Sielunsyntyelontoimintaopin valossa. Vaikka edellisessä mainituilla tarunomaisilla
käsityksillä yksityi-
149
sen ihmissielun synnystä vielä nykyään on
laaja kannatus, on kuitenkin selvästi todistettu tuollaisten käsitysten
puhtaasti tarunomainen laatu. Ihailtavat tutkimukset, joita viimeisten
vuosikymmenien kuluessa on toimitettu munan hedelmöitymisessä ja
sikiöksikehittymisessä ilmenevistä tapahtumuksista, ovat osottaneet, että
kaikki nämä salaperäiset ilmiöt kuuluvat soluelontoimintaopin alaan.
Sekä naispuolinen sikiöaihe, muna, että miespuolinen hedelmöittäjä, siemensolu
eli siittiö, ovat yksinkertaisia soluja. Näillä elävillä soluilla on
eräitä elontoiminnallisia ominaisuuksia, joita me yhteisellä nimellä sanomme solusieluksi,
samoinkuin koko ikänsä yksisoluisina elävillä alkeiselimistöillä.
Kummankinlaatuisilla sukupuolisoluilla on liikkumisen ja tuntemisen kyky. Nuori
munasolu eli "alkumuna" liikkuu vaihdoseläimen (ameeban)
tapaan; kovin pienikokoiset siemensolut, joita on miljoonia jokaisen
limamaisen, miehisen siemenen pisarassa, ovat siimasoluja ja liikkuvat nopeasti
heiluttamansa siimakarvan avulla yhtä vilkkaasti uiden siemennesteessä sinne tänne
kuin tavalliset siimalikoeläimet (flagellatit).
Kun nyt molemmanlaatuiset solut parittelussa
yhtyvät, tai kun ne keinotekoisen siitoksen (esim. kun on kysymys kaloista)
kautta tulevat kosketuksiin keskenään, vetävät ne toisiaan puoleensa ja asettuvat
kiinteästi rinnakkain. Tämän solujen keskenäisen vetovoiman syynä on
kemiallinen, hajun- tai maunsukuinen plasman aistintoiminta, jota nimitämme
"eroottiseksi kemotropismiksi" (lemmenelämälliseksi
kemiallisen ärsytyksen aikaansaamaksi hakuisuus-ilmiöksi). Sitä voi myöskin
suorastaan (sekä kemiallisessa että romaanirakkauden mielessä) nimittää
"soluheimolaisuustunnoksi" tai "suku-
150
puoliseksi "solurakkaudeksi". Lukuisat
siemennesteen siimasolut uivat vilkkaasti paikallaan olevan munasolun luo ja
koettavat tunkeutua siihen. Mutta tavallisesti onnistuu vain yhden ainoan
onnellisen kosijan todella saavuttaa ikävöity päämäärä. Heti kun tämä muita
edullisempaan asemaan päässyt siittiö "päineen" (s. o. solutumineen)
on tunkeutunut munasoluun, erittyy munasolusta ohut limakerros, joka estää muut
siemensolut tunkeutumasta munasoluun. Vain siinä tapauksessa että alhaista
lämpömäärää käyttäen saattaa munasolun kylmänkankeaksi tai huumaa sen jollakin
huumausaineella (kloroformilla, morfiinilla, nikotiinilla), ei tällaista
suojapeitettä kehity; silloin tapahtuu "ylihedelmöittyminen", ja
lukuisia siemensoluja tunkeutuu tajuttomaan munasoluun. Tämä merkillinen
tosiasia osottaa yhtäläisesti, että kummankinlaatuisissa sukupuolisoluissa on
jokin, joskin alhainen määrä erikoista, aistillista, eloisaa tuntoa, kuin ne
tärkeät tapahtumat, joita sitte heti tapahtuu noissa soluissa. Molemmat
solutumat, naisellinen munatuma ja miehinen siementuma, vetävät toisiaan
puoleensa, lähestyvät toisiaan ja sillautuvat koskettaessaan täydellisesti
toisiinsa. Siten on sitte hedelmöitetystä munasolusta syntynyt tuo tärkeä uusi
solu, jota nimitämme kantasoluksi, ja jonka yhä tois- tuvan jakautumisen
kautta sitte syntyy koko monisoluinen elimistö.
Sielunelämää valaiseva tieto, jonka saamme
näistä merkillisistä hedelmöittymisen tosiasioista, on kerrassaan tärkeätä,
mutta tähän asti on yarsin vähässä määrässä osattu ymmärtää sen yleistä
merkitystä. Tärkeimmät johtopäätökset, mitkä tämän tiedon nojalla voi tehdä,
ovat seuraavat; I. Jokainen ihmis-yksilö on,
151
kuten jokainen muukin korkeampi eläin,
olemassaolonsa alussa yksinkertainen solu. II. Tämä kantasolu syntyy aina
samalla tavalla, siten että kaksi alkuperältään erilaista eri solua,
naispuolinen munasolu ja miehinen siitossolu, sulautuvat yhteen. III.
Kummallakin sukupuolisoiulla on eri "solusielunsa", s. o. molemmat
ovat tuntemukseensa ja liikuntaansa nähden erilaiset. IV. Hedelmöittymisen eli
sikiämisen hetkellä sulautuvat yhteen, paitsi molempien sukupuolisolujen plasmaa
ja tumaa, myöskin niiden "sielut"; s. o. niihin sisältyvät
sielulliset aiheet (eli "jännitysvoimat") sulautuvat yhteen
vastamuodostuneen kantasolun "sielunsikiöksi". V. Senvuoksi on
kullakin henkilöllä molempien vanhempiensa ruumiillisia ja henkisiä
ominaisuuksia; munasolun tuman kautta siirtyy sikiölie osa äidin ominaisuuksia,
siitos-solun tuman kautta osa isän ominaisuuksia.
Näiden kokemusperäisesti tunnettujen
"sikiämisen" ilmiöiden kautta tulemme edelleen tuntemaan sen mitä
tärkeimmän tosiasian, että jokaisella ihmisellä, samoin kuin jokaisella
eläimellä, on määrätty yksilöllisen olemassaolonsa alkuketki; kummankin
sukupuolisolutuman täydellinen yhtyminen merkitsee tarkan tarkkaan sitä hetkeä,
jolloin syntyy, paitsi uuden kantasolun ruumis, myöskin sen
"sielu". Jo tämä tosiasia yksin kumoo sielun kuolemattomuutta väittävän
vanhan tarun, josta myöhemmin tulemme laajemmin puhumaan. Edelleen osottaa tuo
tosiasia vääräksi sen sangen laajalle levinneen taikauskon, että ihmisen on
yksilöllisestä olemassaolostaan kiittäminen "rakastavan jumalan
armoa". Ihmisen yksilöllisen olemassaolon syynä on päinvastoin yksinomaan
hänen molempien vanhempiensa "lempi", mahtava, kaikille
monisoluisille eläimille ja kasveille
152
yhteinen sukupuolivietti, joka johtaa
niiden paritteluun. Parittelemisen
elontoiminnallisen tapahtuman oleellisimpana osana ei kumminkaan ole, kuten
aikaisemmin otaksuttiin, "syleily" tai sen yhteydessä oleva
lemmenleikki, vaan yksinomaan urospuolisen siemenen saattaminen naaraan
sukupuolitiehyeisiin. Vain senkautta käy maallaelävillä eläimillä mahdolliseksi
hedelmöittävän siemen en joutuminen irrottuneen munasolun yhteyteen (mikä
yhtyminen ihmisellätavallisesti tapahtuu kohdussa). Alemmilla, vedessäelävillä
eläimillä (esim. kaloilla, näkinkengillä, meduusoilla) tyhjentää eläin
molemmanlaatuiset kypsät sukupuolituotteet ruumiistaan, yksinkertaisesti
veteen, ja tässä jää niiden yhteensattuminen kokonaan sattuman varaan; myöskään
ei ole mitään varsinaista parittelua, eikä samalla myöskään noita monimutkaisia
"rakkauselämän" sielullisia ilmiöitä, joilla korkeampien eläimien
elämässä on niin suuri merkitys. Senvuoksi myöskin puuttuu kaikilta alemmilta,
parittelemattomilta eläimiitä nuo mieltäkiinnittävät elimet, joita Darwin
nimitti "toisarvoisiksi sukupuoli- tunnusmerkeiksi", sukupuolisen
valinnan tuloksina kehittyneet tuotteet sellaiset kuin miehen parta,
hirvieläinten sarvet, paratiisilintujen ja monien kanalintujen komea
höyhenpuku, sekä monet muut urospuolisten eläinten tunnusmerkit. (Vert.
Wilh. Bölsche, "Liebesleben der Natur", 3 osaa, 1901).
Sielun periytyminen. Ylläesitetyistä hedelmöittymisen elontoimintaa
koskevista johtopäätöksistä on sielutieteelle aivan erikoisen tärkeä molempien
vanhempien sielullisten ominaisuuksien periytyminen, Yleisesti tunnettua on
se, että jokainen lapsi on perinyt molemmilta vanhemmiltaan erikoisia
luonteen, mielenlaadun,
153
neron, aistinterävyyden, tahdontarmon
ominaisuuksia. Yhtä tunnettu on se tosiasia, että periytymisen kautta myöskin
sielullisia ominaisuuksia siirtyy kummankinpuolisilta isovanhemmilta; niin,
onpa usein erikoisissa suhteissa ihminen enemmän isovanhempiensa kuin
vanhempiensa kaltainen. Kaikki merkilliset periytymisen lait pitävät
siis yleisesti paikkansa erikoisiin sieluntoiminnan ilmiöihin nähden samoin kuin
ne pitävät paikkansa ruumiinkehitykseenkin nähden; jopa ne monasti ilmenevät
edellisiin nähden vielä paljon huomattavammin ja selvemmin kuin
viimeksimainittuun nähden.
Tosin on periytymisen monissa kysymyksissä,
periytymisen, jonka tavattoman merkityksen vasta Darwin on saattanut meidät
tieteellisesti ymmärtämään, runsaasti hämäriä arvotuksia ja
elontoimintaopillisia pulmia selvitettävänä; emme voi väittää, että meille
periytymisen lakien kaikki puolet jo olisivat selvillä. Mutta niin paljon olemme
me kuitenkin jo varmasti saavuttaneet, ettii pidämme periytymistä elimistön
elontoiminnallisena suorituksena, joka välittömästi liittyy
suvunjatkamisen toimintaan; ja kuten kaikkien muidenkin elontoiminnan
ilmausten, täytyy meidän katsoa tämänkin lopullisesti johtuvan fysiikallisista
ja kemiallisista plasman tapahtumuksista. Mutta nyt tunnemme jo itse
hedelmöittymistapahtuman kulun tarkkaan; tiedämme että siinä samoin siementuma
siirtää isänpuoliset kuin munatuma äidinpuoliset ominaisuudet vastamuodostuneelle
kantasolulle. Kummankin solutuman yhteensulautuminen on varsinainen
periytymisen päätapahtuma; se määrää vastamuodostuneen yksilön sekä
ruumiilliset että sielulliset ominaisuudet. Kun on kysymys näiden
sikiökehityksen tosiasiain selittämisestä, on nykyisin vielä vallitsevien
154
koulukuntien dualistinen (ruumiin ja sielun
kahtalaisuutta opettava) ja mystillinen (salaperäisoppinen) sielutiede
neuvottomana, kun sensijaan meidän monistinen (kaiken olevaisen yhtenäisyydelle
rakentava) sielutieteemme selittää ne mahdollisimman yksinkertaisella tavalla.
Sielullinen sekottuminen. Se elontoiminnallinen tosiasia, josta ennen kaikkea
riippuu yksilön sielunsynnyn oikea arvosteleminen, on sukusarjassa ilmenevä sielun
jatkeellisuus. Joskin sikiämisen hetkellä tosiasiallisesti syntyy uusi
yksilö, niin ei tämä yksilö kuitenkaan henkiseltä eikä ruumiilliselta
laadultaan ole riippumaton uutismuodostuma, vaan kokonaan molempien vanhemmilta
peräisin olevien tekijäin sulautumisen tuote. Molempien sukupuolisolujen solusielut
sulautuvat hedelmöittymishetkellä yhtä täydellisesti uudeksi solusielumuodostumaksi,
kuin molemmat solutumat, jotka ovat näiden sielullisten jännitysvoimien
aineellisina kannattajina, yhtyvät uudeksi solutumaksi. Kun nyt näemme,
että saman lajin eri yksilöissä aina on eräitä, joskin pieniä, eroavaisuuksia,
niin täytyy meidän otaksua, että sellaisia on myöskin jo itse yhtyvien
siemensolujen kemiallisessa laadussa.
Sielullista atavismia. Joskin hedelmöittymisen hetkellä tapahtuvassa
sielullisessa sekottumisessa lähinnä vain molempien vanhempien sielujen
erikoiset ominaisuudet molempien sukupuolisolutumien yhtymisen kautta siirtyvät
jälkeläiselle, niin voi samalla kumminkin myöskin siirtyä jälkeläiselle
vanhempien, usein kaukaisten sukupolvien sielullisia ominaisuuksia. Sillä
myöskin salaisen periytymisen eli atavismin lait pitävät
paikkansa yhtä hyvin siellä kuin ruumiilliseen rakentee-
155
seenkiin nähden. Juuri sielunelämän
hienompiin piirteisiin määrättyjen taiteellisten taipumusten omaamiseen, luonteen
tarmokkuuteen, mielenlaadun intohimoisuuteen nähden ovat etevät ihmiset usein
enemmän isovanhempiensa kuin vanhempiensa kaltaisia; usein esiintyy myöskin
jokin huomattava luonteenpiirre, jota ei ole ollut isovanhemmilla eikä
vanhemmilla, mutta joka on ilmennyt pitkän aikaa sitten jollakin vielä
vanhemmalla esi-isäsarjan jäsenellä. Myöskin näissä merkillisissä atavismin
tapauksissa pitävät sieluun nähden paikkansa samat perinnöllisyyslait kuin
kasvonpiirteisiin nähden, aistimien henkilökohtaiseen laatuun nähden samoin
kuin lihasten, luuston ja muiden ruumiinosien laatuun nähden.
Silmiinpistävimpinä voimme tällaisia ilmiöitä seurata hallitsijasuvuissa ja
vanhoissa aatelissuvuissa, joiden huomattava valtiollinen toiminta on
aiheuttanut tavallista tarkemmin historiallisesti esittämään sukusarjan
yksilöitä, siten esim. Hohenzollerien, Hohenstaufien, Oranialaisten ja
Bourbonein y. m. hallitsijasuvuissa, ja ainakin yhtä ilmeisesti myöskin Rooman
keisareissa.
Elämänsynnyn peruslain merkitys
sielutieteen alalla. Biontisen (yksilöllisen) ja fyleettisen (sukuhistoriallisen)
kehityksen syyperäinen yhdyssuhde, jonka minä jo "Elimistöjen
yleisessä muoto-opissa " (1866) esitin tärkeimpänä lakina kaikkien
elämänsyntyä koskevien tutkimusten tulosten merkittävimmäksi saavutukseksi,
pitää yhtä yleisesti paikkansa sielutieteen kuin muoto-opinkin alalla. Kuten kaikilla muillakin eläimillä, on myöskin
ihmisellä "sikiöhistoria sukuhistorian pää- piirteistä
toistumista". Tämä suppea ja lyhyt toistuminen on sitä täydellisempi,
kuta enemmän alituituinen
156
periytyminen on säilyttänyt alkuperäisen
sikiökehityksen piirteet; sitävastoin on se sitä epiitäydellisempi, kuta
enemmän myöhempi häiriökehitys l. sukukehitys vaihtelevan mukautumisen
kautta on päässyt vaikuttamaan. (Antropogenie, 1:nen esitelmä).
Käyttäessämme tätä peruslakia sielun
kehityshistoriaan nähden, tulee meidän aivan erikoisesti tarkata sitä, että
aina pidetään arvostellen silmällä asian molempia puolia, Sillä
ihmisellä samoinkuin kaikilla korkeammilla eläimillä ja kasveilla on
vuosimiljoonia kestäneen sukukehityksen varrella päässyt vaikuttamaan niin
paljon melkoisia häiriöitä, että niiden kautta yksilö- eli sikiökehityksen
alkuperäinen selvä kuva näyttää suuresti hämärtyneen ja muuttuneen. Samalla kun
sikiökehitys samanaikaisen ja samanpaikkaisen periytymisen lakien
vaikutuksesta pyrkii toistumaan sellaisenaan, pyrkivät sitä toiselta puolen
oleellisesti sukukehityksen kannalta muuttamaan vaikuttamassa olevat
lyhentyneen ja yksinkertaistuneen periytymisen lait. Tämä on selvästi
havaittavissa sielunelinten, hermoston, lihaksien ja aistimien,
sikiökehityksessä, mutta aivan samalla tavalla pitää se paikkansa myöskin
sieluntoimintaan nähden, joka välittömästi riippuu näiden elimien
säännöllisestä kehityksestä. Yksilökehitys on tässä suhteessa ihmisellä, kuten
kaikilla muillakin eläviä sikiöitä synnyttävillä eläimillä, jo sen vuoksi
voimakkaasti sukukehityksen varrella muuttunut, että sikiön täysi kehittyminen
tässä tapahtuu kauemman aikaa äidin ruumiissa. Meidän on senvuoksi erotettava
kaksi yksilöllisen sielunkehityksen pääjaksoa: I. sielun varsinainen
sikiökehitys ja II. myöhempi sielun kehitys.
157
Sielun sikiökehitys. Ihmisen sikiö eli embryo kehittyy tavallisissa oloissa
äidinruumiissa yhdeksän kuukauden ajan. Tämän ajan on se kokonaan sulettuna
ulkomaailmasta, ja sitä suojaamassa on, paitsi äidin kohdun paksua
lihasseinämää, myöskin erikoiset sikiökalvot (sikiövesirakko ja herakalvo),
jotka ovat yhteisiä kaikille kolmelle korkeammalle luurankoisluokalle, matelijoille,
linnuille ja nisäkkäille. Ne ovat suojalaitteita, jotka kehittyivät vanhimmille
matelijoille, kaikkien sikiövesirakkoeläinten yhteisille kantamuodoille vasta
permisellä kaudella (paleozooisen ajan loppupuolella), kun nämä korkeammat
luurankoiset tottuivat vakinaisesti elämään maalla ja hellgittämään ilmaa.
Niiden edelliset esi-isät, kivihiilikauden sammakko-eläimet, elivät ja
hengittivät vielä vedessä, kuten niiden aikaisemmat esivanhemmat, kalat.
Näillä vanhemmilla ja alemmilla
vedessäelävillä luurankoisilla oli sikiökehityksen luonne vielä paljon
suuremmassa määrässä sukukehitystä jäljittelevä, kuten on laita myöskin
enimmillä vielä nykyään elävillä kaloilla ja sammakkoeläimillä. Tunnetuilla
"nuijapäillä", salamanterin ja sammakon poikasilla, on vielä
nykyäänkin vapaan vedessäelämisensä ensi aikana kalaesivanhempiensa
ruumiinrakenne; ne ovat niiden kaltaisia myöskin elämäntapaansa, kiduksilla
tapahtuvaan hengittämiseensä, aistimiensa ja muiden sieluntoiminnan elilniensä
toimintaan nähden. Vasta kun mieltäkiinnittävä uivien nuijapäiden muodonvaihdos
tapahtuu, ja kun ne mukautuvat maalla elämään, muuttuu niiden kalanmuotoinen
ruumis nelijalkaisen sammakkoeläimen ruumiiksi; vedessätapahtuvan
kiduksillahengittämisen sijaan tulee yksinomaisesti keuhkoilla tapahtuva
ilmanhengittäminen,
158
ja elämäntavan muuttuessa saavuttaa myöskin sielu-koneisto,
hermosto ja aistimet, korkeamman kehitys-asteen. Oiva nuijapää on, paitsi
ruumiinrakenteeltaan, myöskin elämäntavaltaan ja sieluntoiminnaltaan kala ja
tulee niissäkin suhteissa vasta muodonvaihdoksessa sammakkoeläimeksi.
Ihmisellä ei asianlaita ole sellainen, yhtä
vähän kuin muillakaan sikiövesirakkoeläimillä; niiden sikiön suojaavat jo sitä
verhoavat sikiökalvot kokonaan ulkomaailman suoranaiselta vaikutukselta ja
estävät sen olemasta missään vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Mutta sitä
paitsi on sikiövesirakkoeläinten: sikiöllä niiden erikoisen poikastenhoidon vuoksi
paljon suotuisammat elämänedellytykset, mikä vaikuttaa sen, että niiden
sikiökehityksessä usein enään vain varsin pääpiirteellisesti kuvastuvat
sukukehityksen vaiheet.
Ennenkaikkea vaikuttaa siihen suuntaan se,
että vanhemmat ravitsevat mainiosti poikaset; se tapahtuu matelijoilla,
linnuilla ja nokkaeläimillä (munivilla,nisäkkäillä) 1 munaansisältyvän suuren
keltaisen ravintoruskuaisen ; kautta, muilla nisäkkäillä (eläviä poikasia
synnyttävillä pussieläimillä ja istukkaeläimillä) sitävastoin äidin veren
välityksellä, mikä erikoisten sikiösuojan elimien kautta joutuu sikiötä
ravitsemaan. Korkeimmalle kehittyneillä istukkaeläimillä on tämä
tarkotuksenmukainen ravitsemismuoto istukan kehittymisen kautta saavuttanut
täydellisyyden korkeimman asteen; senvuoksi on istukkaeläinten sikiö jo ennen
syntymistään täydellisesti kehittynyt. Mutta sen sielu on koko tämän ajan sikiöunen
tilassa, lepotilassa, jota Preyer syystä kyllä on verrannut eläinten
talviuneen. Samallaisessa kauan kestävässä unitilassa ovat myöskin ne
hyönteiset kotelovaiheessaan,
159
joiden muodonvaihdos on täydellinen (perhoset,
mehiläiset, kärpäset, kovakuoriaiset y. m.). Ja niiden kotelo-uni, jonka
aikana tapahtuu mitä tärkeintä elimien ja kudosten kehitystä, on sitä
mielenkiintoisempi, kun näillä eläimillä sen edellisessä, vapaanaelävän toukan
tilassaan sielunelämä on sangen kehittynyttä, ja kun tuo tila on melkoisesti
sen asteen alapuolella, mikä myöhemmin (kotelounen jälkeen) on havaittavana
täysinkehittyneessä, siivellisessä ja sukupuolikypsässä hyönteisessä.
Myöhempi sielun kehitys. Ihmisen sieluntoiminnassa on hänen yksilöllisen
elämänsä kuluessa, samoin kuin useimmilla korkeimmilla eläimillä, havaittavissa
sarja erilaisia kehitysasteita; tärkeimpinä niistä voinemme erottaa seuraavat
viisi pääastetta: 1. vastasyntyneen lapsen sielu itsetajunnan heräämiseen ja
kielen oppimiseen asti; 2. pojan ja tytön sielu sukupuolikypsyyden alkamiseen
asti; 3. nuorukaisen ja neitosen sielu sukupuolisen yhdynnän aikaan asti
("ihanteitten" aika); 4. täysikasvuisen miehen ja naisen sielu
(täyden kypsyyden ja perheenperustamisen aika); 5. vanhuksen sielu
(taantumuksen aika). Ihmisen sielun kehityksessä on siis samat nousevan
kehityksen, täyden kypsyyden ja laskevan taantumisen kehitysasteet kuin
kaikessa muussakin elimistöjen elon toiminnassa
160
Sielun
sukuhistoria.
Monistisia tutkimuksia sukukehityksen
sielutieteen alalta. Sielunelämän kehitys ihmisen eläimel- listen esivanhempien
sarjassa.
161
sielun sukukehitystutkimus ratkaista meidän sielumme olemusta ja syntyä koskevan
suuren maailmanarvotuksen.
Sielun sukukehitystutkimuksen
tutkimustavat. Tutkimustavat ja tiet,
joiden on määrä johtaa sielun sukukehitystutkimuksen kaukaisiin,
tulevaisuuden sumuista monille vielä tuskin näkyviin päämääriin, ovat
laadultaan samallaisia kuin muunkin sukuhistoriallisen tutkimuksen
tutkimustavat ja tiet. Ennen kaikkea ovat tässäkin vertaileva
ruumiinrakenneoppi, elontoiminta-oppi ja sikiöhistoria arvoltaan mitä
tärkeimmät. Mutta myöskin kivettymäoppi (paleontologia) tarjoo meille eräitä
varmoja tukikohtia; sillä se järjestys, missä luurankoiseläinluokkien
kivettyneet jätteet perättäin esiintyvät elimellisen maailmanhistorian eri
kausilla, ilmaisee meille osittain, ottaen huomioon niiden sukuhistorialliset
suhteet, myöskin niiden sieluntoiminnan asteettaisen kehittymisen. Tosin on
meidän pakko tässä, kuten kaikissa sukukehitystä koskevissa tutkimuksissa,
muodostaa lukuisia otaksumia, täyttääksemme kokemuksellisten sukukehitystä
koskevien tietojen aukot; mutta sittenkin valaisevat sukuhistorialliset
tietomme niin selvästi historiallisen kehityksen tärkeimmät asteet, että voimme
päästä tyydyttävästi selville sen yleisestä kulusta.
Sielun sukukehityksen pääasteet. Ihmisen ja
korkeampien eläimien vertaileva sielutiede osottaa meille aluksi nisäkkäiden
korkeimmissa ryhmissä, kädellisissä, tärkeimmät edistysasteet, joiden
kautta ihmissielu on kehittynyt ihmisenmuotoisten apinain sielusta. Nisäkkäiden
ja edelleen alempien luurankoisten sukukehitys osottaa meille pitkän sarjan
kädellisten vanhempia esi-isiä, jotka ovat vähitellen kehittyneet
siluurikaudenaikai-
162
sista muodoista alkaen. Kaikki nämä
luurankoiset ovat toistensa kaltaisia luonteenomaisen sielunelimensä, selkäytimen,
rakenteeseen ja kehitykseen nähden. Matojen vertaileva anatomia
näyttää opettavan, että tämä selkäydin on kehittynyt luurangottomien
esivanhempien selkäpuolisesta aivosolmustosta. Edelleen tutkien
huomaamme vertailevan sikiöhistorian avulla, että tämä yksinkertainen
sielunelin on kehittynyt ulkopuolisen sikiölehden solukerroksesta, n. s. platodarioiden
ulko-itukalvosta; näillä vanhimmilla laakamadoilla, joilla ei vielä ollut
erikoista hermostoa, on ihon ulkopinta yleisenä aistin- ja sielun-elimenä.
Vertailevan sikiöhistorian tutkiminen vakuuttaa meidät vihdoin siitä, että nämä
yksinkertaisimmat monisoluiset eläimet ovat maljakko-muodostumisen kautta
syntyneet blasteadeista, ontelo-palloista, joiden seinämän muodosti
yksinkertainen solukerros, blastodermi, alkiolehti. Samalla opimme
senkautta elämänsynnyn peruslain avulla ymmärtämään, miten nämä
yksinkertaisimmanlaatuiset monisoluiset muodostumat alkuaan ovat kehittyneet
yksisoluisista alkueläimistä.
I.Solusielu; sielun sukukehityksen
ensimäinen pääaste. Ihmisen, samoin kuin kaikkien muiden eläinten vanhimpia
esivanhempia olivat yksisoluiset alkeis-elimistöt. Tämä sukukehityksen
pääotaksuma johtuu elämänsynnyn peruslain mukaan siitä sikiöopillisesta tosiasiasta,
että jokainen ihminen, samoin kuin jokainen muukin eläin, on yksilöllisen
olemassaolonsa alussa yksinkertainen solu, "kantasolu". Kuten
tämä jo alusta on "sielullinen", niin oli sitä myöskin tuo vastaava yksisoluinen
kantamuoto, joita ihmisen vanhimpien esi-isien sarjassa edusti jakso
erilaisia alkeiselimistöjä.
163
Näiden
yksisoluisten elimistöjen sieluntoiminnasta antaa meille opetusta vielä nykyään
elavien alkeiselimistöjen vertaileva elontoimintaoppi; sekä tarkka
havainnonteko että nerokas kokeilu ovat meidät tässä tutustuttaneet uuteen
alaan, joka on aivan täynnä mitä inielenkiintoisimpia ilmiöitä. Parhaiten on ne
esittänyt Max Verworn v. 1889 ajatusrikkaassa, omiin omaperäisiin kokeisiin
nojautuvassa teoksessaan "Sielunelämän elontoimintaa koskevia
alkeiselimistötutkimuksia". Myöskin vähät vanhemmat havainnot
"alkeiselimistöjen sielunelämästä" on siinä koottuina esitetty. Verworn
tuli tutkimuksissaan siihen varmaan vakaumukseen, että kaikilla
alkeiselimistöillä tuntemuksen ja liikkeen tajuttomat tapahtumukset vielä ovat
itse plasman ainehiukkeellista elqntoimintaa, ja että niiden pohjimmaiset syyt
ovat plasman ainehiukkeiden ominaisuuksissa. "Alkeis-elimistöjen
sielulliset elonilmaukset ovat senvuoksi siltana, joka yhdistää
epäelimellisessä luonnossa ilmenevät kemialliset tapahtumukset korkeimpien
eläinten sielun-elämän ilmiöihin; ne ovat monisoluisissa eläimissä ja ihmisessä
havaittavien korkeimpien sielullisten ilmiöiden ituna."
Verwornin, ja
hänen ohellaan Wilhelm Engelmannin, Wilhelm Preyerin, Richard Hertwigin ja
muiden nuorempien alkeiselimistöjentutkijain huolelliset havainnot ja
lukuisat kokeet antavat runsaasti todistuksia minun monistisen "solusieluteoriani"
(1866) paikkansapitäväisyydestä. Nojautuen omiin monivuotisiin eri
alkeiselimistöjä, varsinkin juurijalkaisia ja likoeläimiä koskeviin
tutkimuksiini, olin minä esittänyt väitteen, että jokaisella elävällä soiulla
on sielullisia ominaisuuksia, ja että siten monisoluisten eläinten ja kasvien
sielun-
164
elämä ei myöskään
ole mitään muuta kuin niiden ruumiin solujen sielullisten elonilmausten
yhteistulos. Alemmissa ryhmissä (esim. levillä ja sienieläimillä) ovat siinä
osallisina kaikki ruumiin solut yhtäläisesti (tai vain pienin
eroavaisuuksin); korkeammilla ryhmillä sitävastoin, työnjaon lakien mukaisesti,
vain määrättyosa niistä, "sielusolut". Tämän "solusielutieteen"
tärkeät johtopäätökset olin minä selittänyt osittain v. 1876 julkaisemassani
teoksessa "Eliöhiukkeiden aaltosynnystä", osittain Miinchenissä 1877
pitämässäni puheessa "nykyisen kehitysopin suhteesta muitten tieteiden
kokonaisuuteen" ja "solusieluista ja sielusoluista".
Yksinkertaisessa
solusielussa on muuten jo alkeiselimistöjen kunnassa havaittavana pitkä sarja
kehitys-asteita, aivan yksinkertaisista ja kehittymättömistä alkaen aina varsin
täydellisiin ja korkeisiin kehitysasteisiin asti. Vanhimmilla ja
yksinkertaisimmilla alkeiselimistöillä on tuntemisen ja liikkumisen kyky
samallaisesti jakautunut kauttaaltaan samallaisen pikkuruumiin koko plasmaan;
korkeaminilla muodoilla sitävastoin erilaistuu ruumiin erilaisiksi elimiksi
erikoisia "solunelimiä" eli organelleja. Sellaisia, liikuntaa
palvelevia solunosia ovat juurijalkaisten valejalat, likoeläinten väryskarvat
ja siimaset. Sielunelämän sisäisenä keskuselimenä pidetään solutumaa, jota
vanhimmilla ja alhaisimmilla alkeiselimistöillä vielä ei ole.
Elontoimintaopillis-kemiallisessa suhteessa on erikoisesti huomattava, että alkuperäisimmät
ja vanhimmat alkeiselimistöt olivat aineenvaihtoansa nähden kasvien kaltaisia,
siis alkeiskasveja (protofyyttejä); niistä kehittyi sittemmin
metasitismin kautta aineenvaihtoonsa nähden eläinten kaltaisia alkueläimiä (protozoa).
Tämä metasitismi, "aineenvaihdon muuttuminen", oli tärkeä
165
elontoiminnallinen
edistysaskel; sillä siitä alkoi niiden luonteenomaisten eläinsielun
etuisuuksien kehitys, joita kasvisielulla vielä ei ole.
II. Soluyhdistyssielu;
sielun sukukehityksen toinen pääaste. Yksilöllinen kehitys alkaa
ihmisellä samoin kuin kaikilla muilla monisoluisilla eläimillä yksinkertaisen
solun yhä uudestaan toistuvalla jakautumisella. Kantasolusta syntyy
silloin silkkiäispuunmarjan näköinen solujoukkio,
"silkkiäispuunmarjasikiö" (morula). Senkautta että tämän kiinteän
muodostuman sisukseen kokoontuu nestettä, muuttuu se pallomaiseksi rakoksi;
kaikki solut joutuvat sen pintaan ja järjestyvät siinä yksinkertaiseksi
solukerrokseksi, sikiökalvoksi (plastodermiksi). Siten syntynyttä tärkeämerkityksellistä
ontelopallo-astetta sanotaan sikiörakkula- (blastula- ) asteeksi.
Liikuntoja, jotka huomaamme heti sikiön kehityttyä tälle
sikiörakkula-asteelle, ei voi ajatella, ellei samalla otaksu olevan olemassa
vastaavia tuntemisen muotoja. Nuo liikkeet voi jakaa kahteen
ryhmään: 1. sisäiset liikkeet, jotka aina toistuvat oleellisesti samallaisina
tavallisessa ( epäsuorassa) solunjakautumisessa havaittavina, soluaineessa
tapahtuvina liikuntoina; 2. ulkonaiset liikkeet, jotka ilmenevät elimistön
solujen säännöllisinä paikanvaihdoksina ja niiden ryhmittymisinä alkiolehden
muodostuessa. Nämä liikkeet ovat mielestämme perinnöllisiä, koska ne kaikilla
näillä eläimillä siirtyvät sukupolvesta toiseen pääasiassa samallaisina. Tuntemisen
ilmaukset voi samalla tavalla jakaa kahteen ryhmään: 1. eri solujen
tuntemisen ilmaukset, jotka ovat havaittavissa niiden yksilöllisen
olemassaolonsa säilyttämispyrkimyksenä ja niiden suhtautumisessa
naapurisoluihin, joiden kanssa ne ovat kosketuksissa ja osittain plasma-
166
rihmasien
välityksellä suoranaisessa yhteydessäkin; 2. sikiörakkulan yksilöllisessä
muodossa ilmenevän koko soluyhdistyksen yhtenäisenä tuntemisena.
Sikiörakkulamuodostuman
syysuhteiseen ymmärtämiseen johtaa meidät elämänsynnyn peruslaki, siten
että se periytymisen kautta selittää sikiörakkulassa välittömästi
havaittavat ilmiöt ja osottaa miten ne johtuvat vastaavista historiallisista
tapahtumuksista, jotka alkuaan ovat tapahtuneet vanhinten
alkeiselimistösoluyhdistysten syntyessä. Mutta näitä vanhimmissa
soluyhdistyksissä havaittavia tärkeitä tapahtumuksia opimme elontoiminta-
opillisesti ja sielutieteellisesti ymmärtämään havaitsemalla nykyään vielä
eläviä soluyhdistyksiä ja kokeilemalla niiden suhteen. Sellaisia nykyaikaisia
kiinteitä soluyhdistyksiä ovat esim. tunnetut "palloeliöt"
(Volvocina). Niiden liikkuminen tapahtuu nopeaan heiluvien väryskarvojen
avulla, joita on eliön pinnalla olevissa soluissa. Kaikissa näissä
soluyhdistyksissä voimme jo vierekkäin havaita kaksi erilaista sielullisen
toiminnan astetta: I. eri soluyksilöiden solusielut ja II. koko
soluyhdistyksen soluyhdistyssielun.
167
"soluvaltioksi".
Se vallitsee kaikkia tässä yhteiskunnassa elävien solujen eri "solusieluja
", jotka ovat riippuvaisessa asemassa olevia yhtenäisen soluvaltion "
kansalaisia ".
III.A. Kasvisieluksi
sanomme kudoksellisten, monisoluisten kasvien sielullisen toiminnan
kokonaisuutta; sitä on aina näihin asti arvosteltu mitä erilaisimmilla tavoilla.
Ennen katsottiin tavallisesti kasvien ja eläinten pääeroavaisuudeksi se, että
jälkimäisillä yleensä katsottiin olevan "sielun", edellisillä
sitävastoin ei. Mutta ennakkoluuloton korkeampien kasvien ja alempien eläinten
ärtyväisyyden ja liikkeiden vertailu johti jo 19:nnen vuosisadan alussa eräät
tutkijat siihen vakaumukseen, että molemmat eliöryhmät ovat yhtäläisesti
sielullisia. Myöhemmin ovat vallankin Fechner, Leitgeb y. m., viime aikoina
varsinkin France innokkaasti asettuneet puolustamaan sitä katsantokantaa että
kasveilla on kasvisielu". Syvempää asian ymmärtämystä saavutettiin
vasta sitte, kun soluopin (1838) avulla oli todistettu, että kasvit ja
eläimet alkeisrakentee1taan ovat samallaisia, ja varsinkin senjälkeen kun Max
Schultzen plasmateorian (1859) avulla oli päästy selville siitä, että
toimiva, elävä a1kulima (protoplasma) kummassakin vaikuttaa samallaisena.
Uusiaikainen vertaileva elontoimintaoppi osotti sitte, että monien kasvien ja
eläinten "tunnokkaiden" ruumiinosien elontoiminnallinen
suhtautuminen erilaisiin ärsytyksiin (va1oon, sähköön, lämpöön, painoon,
hankaukseen, kemiallisiin vaikutuksiin y. m.) on molemmissa aivan samallaista,
ja että myöskin noiden ärsytysten aikaansaamat heijastusliikkeet molemmissa
tapahtuvat aivan samalla tavalla. Kun siis oltiin sitä mieltä, että nämä
elontoiminnan-
168
ilmaukset
alemmilla, hermottomilla monisoluisilla eläimillä (sienieläimillä ja
polyypeillä) riippuvat erikoisesta "sielusta", niin oltiin
oikeutettuja otaksumaan, että tällainen sielu on myöskin monisoluisilla
kasveilla, varsinkin noilla perin "tunnokkailla" tuntokasveilla
(Mimosa), kärpäsloukuilla (Dionaea), kihokeilla (Drosera) ja lukuisilla
köynnäskasveilla.
III. B.
Hermottomien monisoluisten eläinten sielu. Erikoisen mieltäkiinnittävä
vertailevan elontoimintaopin kannalta yleensä ja eläinten sukuhistorian
kannalta erittäin on niiden alempien monisoluisten eläimien sieluntoiminta,
joilla kyllä on kudoksia ja usein jo erilaistuneita elimiäkin, mutta ei hermoja
eikä erikoisia aistimia. Sellaisiin eläimiin kuuluu neljä vanhimpien ontelovatsallisten
eri ryhmää, nimittäin: 1. gastreadit. 2. alkeislaakamadot, 3.
sienieläimet ja 4. hydropolyypit, polttiaiseläinten alhaisimmat
muodot.
Oastreadit eli
alkusuolieläimet muodostavat alimpien ontelovatsallisten eläinten joukossa
pikku ryhmän, joka kaikkien kudoseläinten yhteisenä kantaryhmänä on mitä
tärkein. Näiden pienien uivien pikkueläinten ruumis on muodoltaan pieni
(useimmiten munanmuotoinen) rakkula, jossa on yksinkertainen ontelo ja siitä
ulos johtava aukko (alkusuoli ja alkusuu). Ruokaa sulattavan ontelon seinämän
muodostaa kaksi yksinkertaista solukerrosta, joista sisäpuolinen (suotilehti)
suorittaa ravitsemistoiminnan, ulkopuolinen (iholehti) liikunnon ja tunnon
toiminnat. Tämän iholehden toisiinsa nähden samallaisissa tunnokkaissa soluissa
on hienoja pitkiä väryskarvoja, joiden väräjäminen saa aikaan tahdostariippuvan
uimaliikunnon. ( Nämä harvat nykyään vielä elävät gastreadit ovat senvuoksi
niin mielenkiin-
169
toisia, että ne
ovat koko elinikänsä samalla kehitysasteella, jolla kaikkien muiden
kudoseläinten (sienieläimistä aina ihmiseen asti) sikiöt ovat sikiökehityksensä
alussa. Kuten minä gastreateoriatani esittäessäni (1872) olen osottanut,
syntyy kaikilla kudoseläimillä edellä lähemmin selitetystä sikiörakkulasta (blastulasta)
mitä kuvaavin sikiömuoto, nimittäin tuo edellä myöskin jo mainittu maljakkosikiö
(gastrula). Kehitys käy seuraavalla tavalla. Sikiörakkulan alkiolehti
(blastodermi), joka on rakkulan seinämänä, muodostaa yhdellä puolellaan
kuoppamaisen syvennyksen pintaansa, ja tästä tulee pian niin syvä, että
sikiörakon sisäontelo kokonaan katoaa, niinkuin ilmaa läpäisevän kumipallon
sisäontelo katoaa, jos painaa pallon pinnan joltakin kohdalta kuopalle
sisäänpäin. Sikiörakkulan pinnan sisäänpainunut puolisko joutuu ulkopuolelle
jäävän sisäänpainumattoman puoliskon sisäpuolelle; tämä viimeksimainittu jää
täten muodostuneen sikiömuodon iholehdeksi eli ulkopinnaksi,
sisäänpainunut pinnanosa sensijaan muodostaa suolilehden eli sikiön
sisäpinnan. Nyt muodostunut maljakkomaisen ruumiin ontelo toimii
ruokaasulattavana vatsaontelona, alkusuolena, sen aukko muodostaa alkusuun.
Iholehti eli ulkopinta on kaikilla kudoseläimillä alkuperäisenä "sielunelimenä".
sillä siitä kehittyy kaikilla hermollisilla eläimillä sekä ruumiin ihopeite
ja aistimet että myöskin hermosto. Gastreadeilla, joilla hermostoa vielä ei
ole, ovat kaikki solut, joista ulkopinnan yksinkertainen solukerros on
muodostunut, samallaisesti tunnon ja liikkeen eliminä; kudossielu ilmenee siinä
yksinkertaisimmassa muodossaan.
Sienieläimet muodostavat itsenäisen eläinkunnan luokan, joka eroo
kaikista muista kudoseläimistä omi-
170
luisen
ruumiinrakenteensa kautta; niiden lukuisat lajit elävät enimmäkseen
merenpohjaan kiinnittyneinä. Yksinkertaisimman muotoinen sienieläin, nimeltään
Olynthus, ei oikeastaan ole muuta kuin gastrea, jonka ruumiinseinämässä
on seulamaisesti hienoja huokosia, joista ravitseva vesivirta voi tunkeutua
ruumiiseen. Enimmillä sienieläimillä (myöskin tunnetuimmalla niistä,
pesusienellä) muodostaa ruumis laajan matalahkon rungon, joka on kokoonpantu
tuhansista tai miljoonista sellaisista gastreadeista, alkusuolieläimistä, ja
jonka läpi käy ravitsevaa nestettä sisältävä putkisto. Tunto ja liikuntakyky
ovat sienieläimillä vain perin vähäisessä määrässä kehittyneitä; hermoja,
aistimia ja lihaksia niillä ei ole. Oli senvuoksi sangen luonnollista, että
näitä merenpohjassa kiinniolevia, muodottomia ja tunnottomia eläimiä aluksi
yleisesti pidettiin kasvienkaltaisina kasvannaisina. Niiden sielunelämä
(jota varten ei mitään erikoisia elimiä ole erilaistuneina) on paljon
kehittymättömämpää kuin mimoosain ja muiden tuntokyvyllisten kasvien.
Polttiaiseläimien
sielu on vertailevan sielutieteen ja sielun sukukehitystutkimuksen kannalta
tärkeä. Sillä tässä monimuotoisessa ontelovatsallisten eläinten ryhmässä
tapahtuu hermosielun kehittyminen kudossielustä siten että
selvästi voimme sitä seurata. Tähän eläinryhmään kuuluvat kiintonaisten
polyyppien ja korallien, uivien meduusojen ja uimapolyyppien monimuotoiset
luokat. Kaikkien polttiaiseläinten yhteiseksi kantamuodoksi voi täysin varmasti
otaksua rakenteeltaan mahdollisimman yksinkertaisen polyypin, joka
oleellisesti oli samallainen kuin nykyään vielä elävä lampipolyyppi. Mutta nyt
ei näillä lampipolyypeillä eikä niiden läheis-
171
sukuisilla
hydropolyypeillä ole vielä erikoisia hermoja eikä korkeampia aistimia, vaikka
ne ovat hyvin tunnokkaita. Sitävastoin vapaasti liikkuvilla meduusoilla, jotka
kehittyvät viimeksimainitusta (ja vielä nykyään sukupolvenvuorottelun kautta
liittyvät niihin), on jo itsenäinen hermosto ja erikoiset aistimet. Me voimme
siis tässä välittömästi sikiökehityksessä havaita hermosielun kehittymisen
kudossielusta ja oppia sukukehityksellisesti sen ymmärtämään. Perin
mielenkiintoinen sielutieteen kannalta on myöskin uimapolyyppien luokka.
Näissä komeissa, vapaasti vedessä liikkuvissa eläinryhmäkkeissä, jotka
polveutuvat eräistä lampipolyyppien läheissukuisista hydropolyypeistä, voimme
havaita kaksoissielu-muodon: niiden lukuisten yksilöjen yksilösielut,
joista polyyppi on kokoonpantu, ja koko eläinryhmäkkeen yhteisen,
yhtenäisesti toimivan ryhmäsielun.
IV. Hermosielu;
sielun sukukehityksen neljäs pää-aste. Kaikkien korkeampien
eläimien, samoinkuin ihmisen, sielunelämää välittää enemmän tai vähemmän
monimutkainen "sielukoneisto", ja siinä on aina kolme pääosaa:
aistimet saavat aikaan erilaiset tuntemukset, lihakset sensijaan
liikkeet; hermot ovat yhdistämässä sekä aistimia että lihaksia
erikoiseen keskuselimeen, aivoihin tai hermosolmuun. Tämän
sielukoneiston kokoonpanoa ja toimintaa verrataan tavallisesti
sähkölennätinlaitokseen; hermot ovat johtolankoja, aivot ovat keskusasemana,
lihakset ja aistimet paikallisina ala-asemina. Liikuntahermojen säikeet
johtavat tahdon käskyt tai vaikuttimet keskipakoisesti tästä hermokeskuksesta
lihaksiin ja saavat niiden kokoonvetäytymisen kautta aikaan liikkeen;
tuntohermot sitävastoin johtavat erilaiset tuntemukset keskihakuisesti
ruumiinpinnalla
172
olevista
aistimista aivoihin ja tuovat tiedon ulkomaailmasta saaduista vaikutteista.
Hermosolmusolut eli "sielusolut", joista hermoinen keskuselin on
pantu kokoon, ovat täydellisimpiä kaikista elimellisistä alkeisosasista; sillä
ne, sen lisäksi että ne välittävät liikettä lihasten ja aistimien välillä,
myöskin toimivat eläinsielun kaikkein korkeimmassa tehtävässä, muodostavat
mielteitä ja ajatuksia, ja ovat, tärkeimpänä kaikesta, tajunnan eliminä.
Ruumiinrakenneopin
ja elontoimintaopin, kudosopin ja sikiöhistorian suuret edistysaskeleet ovat
viime aikoina rikastuttaneet meidän syvällisempää tietoamme sielukoneistosta
runsailla mitä mielenkiintoisimmilla keksinnöillä. Jos mietiskelyyn perustuva
filosofia olisi omaksunut edes tärkeimmät näistä kokemusperäisen biologian
tärkeistä saavutuksista, täytyisi sen nykyään näyttää jo aivan toiselta kuin se
valitettavasti nyt näyttää.
Jokaisella
korkeammalla eläinryhmällä on oma ominaisenlaatuinen sielunelimensä; kullakin
niistä on keskushermosto erikoiseen muotoonsa, asemaansa ja kokoonpanoonsa
nähden erilainen kuin muilla. Ruumiinrakenteeltaan säteettäisistä polttiaiseläimistä
on meduusoilla kellonreunassa hermorengas, jossa enimmäkseen on neljä tai
kahdeksan hermosolmua. Viisisäteisillä piikkinahkaisilla ympäröi suuta
hermorengas, josta säteettäisesti lähtee viisi hermohaaraa. Kaksipuolisesti
vastasuhtaisilla laakamadoilla ja madoilla on aivosolmusto, jossa
on kaksi selkäpuolista, nielun yläpuolella olevaa hermosolmua; näistä lähtee
kaksi sivuhermohaaraa ihoon ja lihaksiin. Eräillä madoilla ja nilviäisillä on
niiden lisäksi aivosolmustossa vielä pari vatsapuolista nielun
173
alapuolella olevaa
hermosolmua, jotka nielun ympäri käyvä hermorengas yhdistää selkäpuolisiin
hermosolmuihin. Tällainen "nielurengas" on myöskin niveleläimillä,
mutta jatkuu niillä pitkähkön ruumiin vatsapuolella
"vatsaytimenä", köysitikkaidenmuotoisena kaksoisjänteenä, joka
jokaisessa ruumiin nivelessä paisuu kaksoishermosolmuksi. Aivan vastakkainen
sielunelimenmuodostus on luurankoisilla; niille yleensä on sisäisesti
nivelisen ruumiin selkäpuolelle kehittynyt selkäydin. Sen etumaisen osan
paisumisen kautta syntyy myöhemmin luonteenomaiset rakonmuotoiset aivot.
Vaikka nyt siten
korkeampien eläinryhmien sielunelimissä asemaan, muotoon ja kokoonpanoon nähden
on sangen luonteenomaisia eroavaisuuksia, niin on vertaileva ruumiinrakenneoppi
kuitenkin kyennyt useimpiin niihin nähden osottamaan yhteisen alkuperän,
osottamalla että ne ovat kehittyneet laakamatojen ja matojen
aivosolmustosta, ja kaikki yhteisesti ovat kehittyneet sikiön
ulkopuolisesta solukerroksesta, "ihoaistinlehdesä". Samoin
havaitsemme että kaikilla hermoston keskuselinten muodoilla on pääasiassa
samallainen rakenne, että ne ovat kokoonpantuja hermosolmusoluista eli "sielusoluista"
(varsinaisista toimivista sielun alkeiselimistä) ja hermosäikeistä, jotka
toimivat yhdistäjinä ja vaikutteiden johtajina.
Luurankoisten
sielunelin. Ensimäinen tosiasia,
minkä luurankoisten vertailevan sielutieteen tutkimuksessa havaitsemme, ja
minkä pitäisi olla kokemusperäisenä lähtökohtana kaikelle ihmisen sielunelämän
tieteelliselle tutkimukselle, on niiden keskushermoston luonteenomainen
rakenne. Samoin kuin tämä keskeinen sielunelin kaikilla korkeammilla
eläinryhmillä on ase-
174
maltaan,
muodoltaan ja kokoonpanoltaan erikoinen, kullekin niille ominaisella tavalla
rakentunut, niin on siten laita myöskin muilla luurankoisilla. Kaikilla niillä
on selkäydin, vahva lieriömäinen hermojänne, joka kulkee pitkin selän
keskusviivaa, selkärangan (tai sitä vastaavan selkäjänteen) yläpuolella.
Kaikilla niillä lähtee tästä selkäytimestä lukuisia hermohaaroja, säännöllisten
välimatkojen päässä, pari aina kunkin selkänikaman kohdalta. Kaikilla niillä
syntyy tämä selkäydin sikiössä samalla tavalla: sikiön selkäpuolisen ihon
keskustaan muodostuu pieni vako tai uoma; tämän ydinvaon molemmat
yhdensuuntaiset reunat kohoavat, käyristyvät vastakkain ja kasvavat
keskusviivaa pitkin umpinaiseksi putkeksi.
Pitkä
selkäpuolinen, siten syntynyt, lieriömäinen selkäydin on kerrassaan
luonteenomainen luurankoisille, aikaisemmalla sikiöasteella kaikilla
samallainen, ja kaikkien erilaisten, siitä myöhemmin kehittyyien sielunelinten
yhteinen perusta. Vain yhdellä ainoalla luurangottomien eläinten ryhmällä on
samallainen muodostus, nimittäin harvinaisilla meresgäelävillä vaippaeläimillä
(Tunicata). Ne ovat luurankoisten kaltaisia siinä, että niillä on muitakin
luurankoisille luonteenomaisia elimiä (selkäjänne I. pyrstöjänne, kidussuoli y.
m.). Otaksumme senvuoksi, että nivelettömät vaippaeläimet ja sisäisesti
niveliset luurankoiset ovat kehittyneet yhteisestä vanhemmasta matoeläinten
kantaryhmästä (esiselkäjänteisistä).
Selkäytimen
sukuhistorialliset kehitysasteet. Meidän
"luurankoissielumme" pitkä sukukehitys alkaa vanhimmilla
pääkallottomilla tapahtuvalla yksinkertaisimman selkäytimen muodostumisella; se
johtaa meidät sitte
175
monia miljoonia
vuosia kestäneen aikakauden läpi vitkaan ja vähitellen tuohon inhimillisten
aivojen monimutkaiseen ihmerakenteeseen, mikä näyttää oikeuttavan tämän
korkeimmalle kehittyneen kädellisten eläinten muodon erikoiseen poikkeusasemaan
luonnon piirissä. Kun selvä käsitys tästä vitkaisasta ja vähitellen
tapahtuneesta meidän sielumme sukukehityksestä on ensimäisenä todellisesti luonnonmukaisen
sielutieteen edellytyksenä, näyttää tarkotuksenmukaiselta jakaa siihen
kulunut valtava ajanjakso muutamiin ala-asteisiin; kullakin niillä on
hermokeskustan rakenteen rinnalla myöskin sen toiminta, "sielu ", yhä
täydellisentynyt. Erotan selkäytimen sukukehityksessä ja selkäytimen
etumaisen osan, aivojen, asteettaisessa täydellisentymisessä kahdeksan
sellaista ala-astetta; niille luonteenomaisia ovat seuraavat luurankoisien
kahdeksan eri pääryhmää: I. pääkallottomat (Acrania), II. ympyräsuiset
(Cyclostoma), III. kalat (Pisces), IV. sammakkoeläimet (Amphibia), V.
istukattomat nisäkkäät (Monotrema ja Marsupialia), VI. vanhemmat istukalliset
nisäkkäät, erittäin puoliapinat (Prosimiae), VII. nuoremmat kädelliset,
varsinaiset apinat (Simiae), VIII. ihmisenmuotoiset apinat ja ihminen
(Anthropomorpha).
Nisäkkäiden
sielunkehitys. Tärkein
johtopäätös, mikä johtuu nisäkkäiden yksikantaisesta alkuperästä, on se, että ihmissielu
ehdottomasti on kehittynyt pitkästä sarjasta muita nisäkässieluja. Valtava
ruumiinrakenteellinen ja elontoiminnallinen juopa erottaa korkeimpien ja
alimpien eläinten aivorakenteen ja siitä riippuvan sielunelämän toisistaan, ja
sittenkin täyttää tämän juovan täydelleen pitkä sarja toisistaan vain
176
hiukan eroavia
väliasteita. Yleiset tärkeiden, hiljattain tässä suhteessa pitkälle
edistyneiden tutkimusten tulokset ovat seuraavat:
I. Nisäkkäiden
aivot kehittyvät kyllä, samalla tavalla kuin muidenkin luurankoisten, kolmesta
peräkkäinolevasta rakosta, jotka syntyvät siten että alkuaan yksinkertainen
aivorakko kuristuu kahdesta kohden kokoon; ne eroavat kuitenkin muiden
luurankoisten aivoista eräiden ominaisuuksien kautta, jotka ovat yhteisiä
kaikille luokan jäsenille; sellaisia ominaisuuksia on ennen kaikkea ensimäisen
ja kolmannen rakon, isojen aivojen ja pienten aivojen, valtava kehittyminen,
samalla kun toinen rakko, keskiaivot, kokonaan taantuu. II. Siitä huolimatta
liittyy alimpien ja vanhinten nisäkkäiden aivojen kehitys vielä läheisesti
niiden paleozooisten esi-isien, kivihiilikauden sammakkoeläinten, aivojen
kehitykseen. III. Vasta tertiääriajalla tapahtuu tuo isojen aivojen ominainen
täysi kehitys, joka niin huomattavasti erottaa nuoremmat nisäkkäät vanhemmista.
IV. Se erikoinen (sekä kokoon että laatuun nähden tapahtunut) isojen aivojen
kehitys, joka kohottaa ihmisen niin korkealle, ja joka tekee mahdolliseksi
hänen etevän sielullisen toimintansa, tapahtuu, paitsi ihmisellä, vain eräillä
nuoremman tertiääriajan korkeimmalle kehittyneillä nisäkkäillä, ennen kaikkea
ihmisenmuotoisilla apinoilla. V. Eroavaisuudet, joita on ihmisen ja
ihmismuotoisten apinain aivojenrakenteessa ja sielunelämässä ovat pienempiä
kuin vastaavat eroavaisuudet ihmismuotoisten apinain ja alempien kädellisten
(vanhimpien apinain ja puoliapinain) välillä. VI. Senvuoksi on ihmissielun
historiallista asteettaista kehittymistä
177
määrättyjen
nisäkässielujen pitkästä sarjasta pidettävä merkitykseltään perustavana,
vertailevan ruumiinrakenneopin ja sikiöhistorian tieteellisesti todistamana tosiasiana.
178
Kymmenes
luku
Sielun
tajunta.
Monistisia
tutkimuksia tajullisen ja tajuttoman sielunelämän alalta: Tajunnan
kehityshistoria ja olemus.
179
hyökkäykset. Jo
tämä seikka yksin oikeuttaa meidät tässä monistiselta kannaltamme arvostellen
laajemmalti tarkastamaan taiunnan laatua. Me tulemme näkemään, että tajunta on
aivan yhtäläisesti kuin kaikki muutkin sieluntoiminnan muodot luonnonilmiö, ja
että se kaikkien muiden luonnonilmiöiden tapaan on perusaineenlain alainen.
Tajunnan
käsite. Jo tämän sieluntoiminnan
alkeellista käsitettä, sen sisällystä ja piiriä koskevat arvossapidetyimpien
filosofien ja luonnontutkijain mielipiteet ovat suuresti toisistaan eroavaisia.
Parhaiten ehkä on tajuamisen sisällystä sanottava sisläiseksi näkemykseksi ja
verrattava sitä heijastumiseen. Sen kahdeksi pää-alaksi erotetaan usein
ulkokohtainen ja omakohtainen tajunta, maailmantajunta ja itsetajunta.
Verrattomasti suurin kaiken tajullisen sieluntoiminnan osa koskee, kuten jo
Schopenhauer terotti, ulkomaailman, "muitten oleitten " tajuamista;
tämä maailmantajunta käsittää kaikki mahdolliset ulkomaailman ilmiöt,
mitkä yleensä voivat kuulua tietämisemme piiriin. Paljon rajotetumpi on meidän itsetajuntamme,
meidän kaiken sieluntoimintamme, kaikkien mielteiden, tuntemuksien ja
pyrkimysten eli tahdontoiminnan, sisäinen heijastuminen.
Tajunta ja
sielunelämä. Monet
arvossapidetyt ajattelijat, varsinkin elontoimintaopintutkijat (esim. Wundt ja
Ziehen), katsovat että taiunnan käsite ja sielullisen toiminnan käsite ovat
samat: "kaikki sieluntoiminta on tajullista"; sielutieteen ala
ulottuu vain niin laajalle kuin taiunnan ala. Meidän mielestämme laaientaa tämä
määritelmä tajunnan merkitystä kohtuuttomastija antaa aihetta lukuisiin
erehdyksiin ja väärinkäsityksiin. Me olemme päinvastoin samaa mieltä kuin
toiset filosofit
180
(esim. Romanes ja
Eritz Schultze), sitä mieltä nimittäin, että myöskin tajuttomat mielteet,
tuntemukset ja pyrkimykset kuuluvat sielunelämän piiriin; onpa itse asiassa
tämä tajuttomien sielullisten toimintain (heijastustoiminnan j. n. e.) piiri
paljon laajempi kuin tajullisen toiminnan piiri. Molemmat piirit ovat muuten
mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään eikä niitä erottamassa ole selvää rajaa;
milloin tahansa voi meissä äkkiä jokin tajuton mielle tulla tajulliseksi; jos
sille jokin muu kiinnittää huomiomme puoleensa, niin voi tuo edellinen mielle
yht'äkkiä taasen täysin kadota tajunnastamme.
Ihmisen
tajunta. Ainoa lähde, josta
saamme tietoa tajunnastamme, on tämä tajunta itse, ja tässä on ensi sijassa syy
siihen, että on niin tavattoman vaikea tieteellisesti tutkia ja selittää
tajuntaa. Subjekti ja objekti (alus ja kohde, toimiva itse ja
toiminnan kohde) ovat tässä yksi ja sama; tietävä subjekti kuvastuu tässä
omassa sisäisessä olemuksessaan, minkä pitäisi olla tietämisen esineenä,
kohteena. Muiden olentojen tajunnan seikkojen suhteen emme siis koskaan voi
päättää aivan ulkokohtaisen varmasti, vaan voimme siinä suhteessa päätelmiä
tehdä vain siten, että vertailemme tuon "toisen olennon tajunnan ilmauksia
oman tajuntamme iImauksiin. Sikäli kumminkin kuin on kysymys vain sielunelämältään
säännöllisten ihmisten tajunnan ilmiöiden vertailemisesta, voimme heidän
tajuntansa suhteen tehdä eräitä johtopäätöksiä, joiden oikeutta ei kukaan
epäile. Mutta jo epätavallisiin henkilöihin (nerokkaisiin ja omituisiin,
tylsämielisiin ja henkisesti sairaisiin ihmisiin) nähden eivät nämä
samanmukaisuuden nojalla tehdyt johtopäätökset ehdottomasti, eivätpä aina ollen-
181
kaan, pidä
paikkaansa. Vielä suuremmassa määrässä on näin asianlaita, kun vertaamme
ihmisen tajuntaa eläinten tajuntaan. Silloin ilmenee heti niin suuria
tosiasiallisia vaikeuksia, että mitä etevinten elontoimintaopin tutkijain ja
filosofien mielipiteet eroavat mitä suurimmassa määrin toisistaan. Esitämme
tässä vain tärkeimmät asiata koskevat mielipiteet lyhyesti rinnakkain.
I. Ihmispohjainen
tajunnan teoria: tajunta ihmiselle ominaista. Laajallelevinnyt
käsitys, että taiunta ja ajattelu ovat ihmisen yksinomaista omaisuutta, ja että
myöskin vain hänellä on "kuolematon sielu ", on saanut alkunsa Descartes'ta
(1643). Tämä nerokas ranskalainen filosofi ja suuretieteilijä erotti
täydellisesti toisistaan ihmisen ja eläinten sieluntoiminnan. Ihmisen sielu,
ajattelevana, aineettomana oliona, on hänen mielestään täysin erillään
ruumiista, ulottuvaisesta, aineellisesta oliosta. Siitä huolimatta on sielu
yhdessä aivojen kohdassa (käpyrauhasessa!) yhteydessä ruumiin kanssa,
ottaakseen siinä vastaan ulkomaailman vaikutteita ja omasta puolestaan
vaikuttaakseen ruumiiseen. Eläimillä sitävastoin, ajatuskykyä vailla
olevina olioina, ei hänen mielestään ole sielua, vaan ovat ne täydelleen automaatteja,
itseliikkujia, taitavasti rakennettuja koneita, joiden tuntemukset,
mielteet ja tahtominen syntyvät aivan koneellisesti ja tapahtuvat fysiikallisia
lakeja noudattaen. Ihmisen sielunelämään nähden oli Descartes siis dualismin
(kahtanaisuuden) kannalla, eläimien sielunelämään nähden monismin
(yhtenäisyyden) kannalla. Tämä ilmeinen risiriita niin selvän ja terävän
ajattelijan aiatusjärjestelmässä näyttää päkostakin mitä merkillisimmältä; sen
selittämiseksi saanee syystä kyllä otaksua, että hän ei esittänyt todellista
vakaumustaan, vaan
182
jätti sen
ymmärtämisen itsenäisten ajattelijain asiaksi. Jesuiittain oppilaana oli
Descartes jo aikaisin kasvatettu kieltämään totuuden vasten parempaa tietoaan;
mahdollisesti hän myöskin pelkäsi kirkon mahtia ja sen polttorovioita. Ilmankin
oli hänen epäileväisyyttä terottava väitteensä, että kaikki puhdas
tietämäänpyrkiminen alkaa perinnäisten uskonopinkappalten epäilemisellä,
synnyttänyt häntä vastaan kiihkoisia syytteitä epäileväisyysharrastuksista ja
jumalankieltämyksestä. Mahtava vaikutus, mikä Descartes'lla oli seuraaviin filosofeihin,
oli sangen merkillinen ja vastasi täysin hänen "kaksinkertaista
kirjanpitoaan". 17:nnen ja 18:nnen vuosisadan materialistit vetosivat
monistisen sielutieteensä tueksi Descartes'n esittämään, eläinsielua ja sen
koneenomaista toimintaa koskevaan oppiin. Spiritualistit (henkiopin
kannattajat) sensijaan väittivät, että Descartes'n esittämä ihmissielun teoria
vastaansanomattomasti osotti oikeaksi heidän väitteensä sielun
kuolemattomuudesta ja siitä että sielu on riippumaton ruumiista. Tämä mielipide
on vielä nykyäänkin vallitsevana jumaluusoppineiden ja dualististen
yliluonnollisiin asioihin uskovien filosofien piirissä. 19:nnen vuosisadan
luonnontieteellinen maailmankatsomus on elontoimintaopillisen, tautiopillisen
ja vertailevan sielutieteen alalla saavutettujen kokemusperäisten
edistysaskelten avulla osottanut sen kokonaan vääräksi.
II. Hermopohjalsen
tajunnan teoria: tajuntaa on vain ihmisellä ja niillä korkeammilla
eläimillä, joilla on keskushermosto ja aistimia. Vakaumus, että suurella
osalla eläimiä -ainakin korkeammilla nisäkkäillä -on, yhtäläisesti kuin
ihmiselläkin, ajatteleva sielu ja siis myöskin taiunta, on vallalla
nykyaikaisen
183
eläintieteen,
elontoimintaopin ja monistisen sielutieteen piireissä. Se suuri edistys, mikä
viime aikoina on tapahtunut useammilla biologian (elämäopin) aloilla, on
johdonmukaisesti saattanut meidät omaksumaan tämän tärkeän tiedon. Rajotumme
siitä puhuessamme aluksi korkeampiin luurankoisiin ja ennen kaikkea
nisäkkäisiin. Vuosituhansia on ollut tunnettuna ja ihmeteltynä seikkana se,
että näiden korkeimmalle kehittyneiden luurankoisten älykkäimpien edustajain
-ennen kaikkea apinain ja koirien -koko sieluntoiminta on mitä suurimmassa
määrässä ihmisen sieluntoiminnan kaltaista. Niiden mielle- ja aistintoiminta, niiden
tunteminen ja haluaminen on niin ihmisen vastaavain sieluntoimintain kaltaista,
että meidän ei tarvitse siinä suhteessa esittää mitään todistuksia. Mutta
myöskin niiden aivojen korkeampi mielleyhdistelytoiminta, arvostelujen
muodostaminen ja niiden yhdistäminen johtopäätöksiksi, ajatteleminen ja tajunta
ahtaammassa mielessä, ovat niillä yhtäläisesti kehittyneet kuin ihmisellä; vain
kehityksensä asteeseen nähden eroavat ne toisistaan, mutta eivät laatuunsa
nähden. Sitäpaitsi opettaa vertaileva ruumiinrakenneoppi ja kudosoppi meille,
että näiden korkeampien nisäkkäiden aivojen rakenne kauttaaltaan on
oleellisesti sama kuin ihmiselläkin. Samaa osottaa meille vertaileva
sikiöhistoria näiden sielunelinten kehitykseen nähden. Vertaileva
elontoimintaoppi opettaa, että tajunnan eri olotilat näillä korkeimmalle
kehittyneillä istukkaeläimillä ovat ilmauksissaan aivan samallaisia kuin
ihmiselläkin, ja kokeet todistavat, että ne myöskin ulkonaisiin vaikutteisiin
suhtautuvat samalla tavalla. Korkeampia eläimiä voi alkoholin, kloroformin,
eetterin y. m. s. avulla huumata, sopivalla menettelyllä
184
hypnotisoida j. n.
e. samoin kuin ihmisenkin. Sitä vastoin on mahdotonta tarkkaan määrätä rajaa,
missä eläinelämän alemmilla asteilla tajunta ensiksi on sellaisenaan tunnettavissa.
Toiset eläintieteilijät asettava tämän rajan sangen korkealle ylös, toiset
sangen matalalle alas. Darwin, joka on sangen tarkkaan erottanut ja
lisääntyvän kehityksen nojalla selittänyt korkeampien eläinten tajunnan, älyn
ja mielen eri asteet, viittaa samalla siihen, miten vaikeata tai oikeastaan
mite mahdotonta on alemmilla eläimillä määrätä näiden korkeinten
sieluntoimintain ensimäisiä alkuja. Todennäköisin on se otaksuma, että niillä
eläimillä on meidä omamme tapainen tajullinen sielunelämä, joilla on likipitäen
yhtä hienorakenteellinen, kudoksellisesti erilaistunut ja keskittynyt hermosto
kuin meilläkin.
185
selväksi jo
19:nnen vuosisadan puolivälin paikkeilla, kun opittiin lähemmin tuntemaan
alempien eläimien, varsinkin sienieläinten ja polttiaiseläinten sielunelämää:
niiden havaittiin olevan varsinaisia eläimiä, joissa on yhtä vähän jälkiä selvästä
tajunnasta kuin enimmillä kasveilla. Vielä enemmän hämääntyi molempien kuntien
viilinen eroavaisuus, kun tarkemmin tutkittiin niitten kummankin yksisoluisia
eliömuotoja. Alkueläimet ja alkeiskasvit eivät missään suhteessa
eroa sielullisesti toisistaan, eivät edes mitä tulee niiden kyseenalaiseen
tajuntaan.
IV. Elämäpohjainen
tajunnan teoria: tajunta on yhteistä kaikille elimistöille, sitä on
kaikissa kasveissa ja eläimissä, sensijaan että se puuttuu elimettömiltä
luonnonesineiltä (kiteiltä y. m.). Tähän otaksumaan liittyy tavallisesti se
mielipide, että kaikki elimistät ovat sielullisia, sensijaan että elimettömillä
luonnonesineillä ei ole sielua; nuo kolme käsitettä: elämä, sielu ja tajunta
sulautuvat silloin tavallisesti yhteen. Toinen tämän mielipiteen muunnos on se,
että nämä elimellisen elämän perusilmiöt kyllä ovat erottamattomasti yhtyneinä,
mutta että tajunta on vain sielullisen toiminnan osa, kuten sielullinen
toiminta itse on elontoiminnan osa. Varsinkin Fechner on pyrkinyt
osottamaan, että kasveilla on "sielu" samassa merkityksessä kuin
eläimilläkin, ja monet tutkijat väittävät, että kasvisielu on samanlaatuisesti
tajullinen kuin eläinsielukin. Itse asiassa ovatkin noilla sangen tunnokkailla
"tuntokasveilla" (mimoosoilla, kihokeilla, kärpäsloukuilla)
merkilliset, ärsytyksen johdosta syntyvät lehtien liikkeet, monilla muilla
(apilalla ja käenkaalilla, mutta varsinkin desmodiumilla, eräällä
itä-intialaisella hernekasveihin kuuluvalla ruoho-
186
varvulla) itsenäiset
liikkeet, "nukkuvilla kasveilla" (myöskin pääasiassa hernekasveihin
kuuluvia) nukkumaliikkeet j. n. e. hämmästyttävästi samallaisia kuin monien
alempien eläimien; se, joka selittää, että näillä viimeksimainituilla on
tajuntaa, ei aivan varmaan voi kieltää, ettei sitä ole myöskin näillä tässä
mainitsemillamme kasveilla.
V. Solupohjainen
tajunnan teoria: tajunta on kaikkien solujen elollinen ominaisuus. Soluopin
käyttäminen kaikilla biologian aloilla vaatii myöskin soluterian
sovelluttamista sielutieteen alalle. Samalla syyllä kuin ruumiinrakenneopissa
ja elontoimintaopissa selitetään elävä solu "alkeiselimistöksi", ja
soluopin nojalla kokonaan selitetään korkeampien monisoluisten kasvien ja
eläinten ruumiinrakenne ja ruumiintoiminta, samalla syyllä voi myöskin pitää "solusielua"
sielullisena alkeisosana ja korkeampien elimistöjen yhdistettyä
sieluntoimintaa niiden solujen yhtyneen sieluntoiminnan tuloksena, jotka
elimistön muodostavat. Olen esittänyt tämän solusielutieteen pääajatukset
jo v. 1866 teoksessani " Yleinen muoto-oppi" ja myöhemmin niitä
edelleen kehittänyt kirjasessa "Solusieluja ja sielusoluja ".
Syvällisempään tämän "alkeissielutieteen" tutkimukseen johti minut
monivuotinen työskentelyni yksisoluisten eliömuotojen tutkimisessa. Monissa
näissä pienissä (useimmiten vain mikroskoopilla näkyvissä) alkeiselimistöissä
havaitsee samallaisia tunnon ja tahdon ilmauksia, samallaisia vaistoja ja
liikkeitä kuin korkeammissa eläimissä; vallankin on täten laita sangen
tunnokkaiden ja eloisasti liikkuvain likoeläimien. Sekä näiden ärtyväisten
pikkueliöiden suhtautumisessa ulkomaailmaan että mo-nissa muissa niiden
elonilmauksissa, esim. juurijalkaisten ja sädejalkaisten ihmeellisessä
kuorirakenteessa
187
voisi uskoa
näkevänsä selviä tajullisen sieluntoiminnan jälkiä. Jos hyväksyy elämäpohjaisen
tajunnan teorian (IV) ja jos on sitä mieltä että kaikkeen sielulliseen
toimintaan liittyy tajuntaa, silloin täytyy myöskin otaksua, että jokainen
itsenäinen alkeiselimistösolu on tajullinen. Tajunnan aineellisena perustana
olisi siten joko solun koko plasma, tai sen tuma, tai jokin sen osa.
Ehdottomasti kumota ei tätä otaksumaa, jota minä ennen olen puolustanut, voi.
Mutta minun täytyy nyt olla samaa mieltä kuin Max Verworn, joka yllä mainitussa
teoksessaan "Sielutieteellis-elontoimintaopillisia
alkeiselimistötutkimuksia" otaksuu, että kaikilta alkeiselimistöiltä
puuttuu kehittynyt "minätajunta", ja että niiden tuntemukset ja
liikkeet kauttaaltaan ovat luonteeltaan tajuttomia.
188
atomilla olisi oma vedynomainen tajuntansa,
kullakin hiili-atomilla oma hiilenomainen tajuntansa j. n. e.
Pidän tätä otaksumaa perusteettomana ja pysyn
siinä vakaumuksessa, että tajunta riippuu sellaisesta korkeasta hermoston
erilaistumisen ja keskittymisen asteesta, minkä ihmisen ja eräiden korkeammalle
kehittyneiden luurankoisten hermosto on saavuttanut.
Monistinen ja dualistinen tajunnan
teoria. Niin kovin erilleen kuin
tajunnan luontoa ja syntyä koskevat mielipiteet käyvätkin, voi ne kuitenkin
kaikki lopulta - niitä selvän ja johdonmukaisen loogillisesti tarkastaessaan
-johtaa kahdesta vastakkaisesta peruskatsomuksesta, tajunnan yliluonnollista
alkuperää väittävästä (dualistisesta) ja sen elontoiminnallista alkuperää
väittävästä (monistisesta) katsomuksesta. Minä itse olen aina, ja
lähtien kehitysopin kannalta, puolustanut viimeksimainittua
katsantokantaa, jolla nykyään on suuri joukko eteviä luonnontutkijoita.
Tajunnan yliluonnollisuus. Kuuluisassa esitelmässä "luonnontuntemuksen
rajoista", minkä E. Du Bois-Reymond piti 14 p:nä elokuuta 1872
luonnontutkijain kokouksessa Leipzigissä, selitti hän meidän
luonnontuntemuksellamme olevan kaksi "ehdotonta rajaa", joiden
yli ihmishenki luonnontuntemuksen edistyneimmälläkään asteella ei koskaan voisi
käydä, -ei koskaan, kuten esitelmäll usein toistettu loppusana
voimakkaasti terottaa: "Ignorabimus!" ("Emme tule koskaan
tuntemaan!"). Toinen noista ehdottomasti ratkaisemattomista
"maailmanarvotuksista" on "aineen ja voiman yhdyssuhde" ja
näiden merkitykseltään perustavien luonnonilmiöiden varsinainen olemus; tulemme
käsittelemään tätä "perusaineenkysymystä" perinpohjin
189
tämän teoksen kahdennessatoista luvussa.
Toiseksi filosofian ylipääsemättömäksi rajaksi väitti luennoitsija tajunnan kysymystä,
kysymystä, miten voidaan meidän hengentoimintamme selittää aineellisten
edellytysten nojalla, miten (aineen ja voiman perustana oleva) "perusaine
(substanssi) määrätyissä olosuhteissa tuntee, haluaa ja ajattelee".
Kun ennakkoluulottomasti tarkastaa tätä
paljonpuhuttua "ignorabimuspuhetta" sen ydinkohtaan nähden, niin
löytää siitä ehdottomasti yliluonnollisuutta terottavan dualismin varman
ohjelman; maailma on "kaksinkertaisesti käsittämätön": ensin
aineellinen maailma, jossa "aine ja voima" ovat vaikuttamassa, ja sen
rinnalla, siitä aivan erillään, "hengen" aineeton maailma, jossa
"ajattelua ja tajuntaa ei voi selittää aineellisista edellytyksistä"
, kuten aineellisen maailman ilmiöt voi selittää. Oli aivan luonnollista, että
vallitsemassa oleva dualismi ja mystisismi halukkaasti ottivat käyttääkseen
tämän tunnustuksen, että on kaksi erilaista maailmaa, sen avulla todistaakseen
ihmisen kaksoisluonnon ja sielun kuolemattomuuden. Henkioppeja kannattavien
riemu esitelmän johdosta oli sitä suurempi ja oikeutetumpi, kun E. Du
Bois-Reymondia siihen asti oli pidetty etevänä tieteellisen materialismin
periaatteellisena kannattajana; sitä hän olikin ja siksi hän jäikin (huolimatta
"kauneista puheistaan"!), kuten kaikki muutkin nykyajan asiantuntevat,
selvä-älyiset ja johdonmukaisesti ajattelevat luonnontutkijat. Kuitenkin
on ignorabimus-puheen pitäjä sen lopulla lyhyesti viitannut kysymykseen,
eivätkö nuo molemmat rinnakkaiset "maailmanarvotukset", yleinen
perusaineenkysymys ja erikoinen tajunnankysymys itse asiassa muodosta vain
190
yhden kysymyksen. Hän sanoo: "Tosin on
tämäkäsitys yksinkertaisempi ja etusijalle asetettava, minkä mukaan maailma
näyttää kaksinkertaisesti käsittämättömältä. Mutta oleitten luonnosta riippuu,
että tässäkään kohdin emme pääse selvyyteen, ja kaikki enempi puhuminen siitä
jää hyödyttömäksi." -Tätä viimeksimainittua mielipidettä olen minä alusta
alkaen ehdottomasti vastustanut ja olen pyrkinyt osottamaan, että nuo kaksi
suurta kysymystä eivät ole kaksi eri maailmanarvotusta. "Hermo-opillinen
tajunnan kysymys on vain erikoinen kaikkikäsittävän maailmantieteellisen
kysymyksen, perusaineenkysymyksen, erikoiskohta." (Monismi, 1892, siv.
23).
Tajunnan elontoimintaoppi. Tajunnan erikoinen luonnonilmiö ei ole, kuten Du Bois-Reymond
ja hänen kanssaan dualistinen filosofia väittävät, mikään kokonaan ja
"kerrassaan yliluonnollinen kysymys"; vaan se on, kuten minä jo
vuodesta 1866 alkaen olen väittänyt, elontoimintaopillinen kysymys, ja
sellaisena selitettävä fysiikan ja kemian alaan kuuluvien ilmiöiden nojalla.
Myöhemmin olen vielä määrätymmin selittänyt sen hermo-opilliseksi
kysymykseksi, nojautuen siihen otaksumaan, että ihmisen tajuntaan
verrattavaa tajuntaa on vain korkeammilla eläimillä, joilla on voimakkaasti
keskittynyt hermosto. Varmasti voi sitä väittää korkeampiin luurankoisiin
nähden, ja ennenkaikkea istukallisiin nisäkkäisiin nähden, joista itse
ihmissuku on kehittynyt. Korkeimmallekehittyneiden apinain, koirien,
elefanttien y. m. tajunta eroo ihmisen tajunnasta vain kehityksensä asteeseen,
mutta ei laatuunsa nähden; näiden "järjellisten" istukkaeläinten ja
alimpien ihmisrotujen (veddalaisten, austraalialaisneekerien y. m.) tajun-
191
nan asteelliset eroavaisuudet ovat pienempiä
kuin näiden viimeksimainittujen ja korkeimmalle kehittyneiden järki-ihmisten
(Spinozan, Goethen, Lamarckin, Darwinin j. n. e.) tajunnan asteelliset
eroavaisuudet. Tajunta on niinmuodoin vain korkeamman sieluntoiminnan osa,
ja sellaisena riippuvainen kysymykseentulevan sielun-elimen, aivojen, säännöllisestä
rakenteesta.
Elontoimintaopilliset havainnot ja kokeet
ovat jo pari vuosikymmentä sitte varmasti todistaneet, että se
imettäväis-aivojen rajotettu osa, jota pidetään tajunnan elimenä, on isojen
aivojen osa, nimittäin tuo kehityksen varrella myöhään syntynyt
"harmaa vaippa" eli "isojen aivojen kuorikerros". Mutta mikroskooppisen
aivorakenneopin on ihmeteltävillä saavutuksillaan, joista meidän on
kiittäminen uusimman ajan täydellisennettyjä tutkimustapoja, onnistunut osottaa
tälle elontoiminta-opilliselle tiedolle myöskin muoto-opitliset perusteet.
Tärkein näistä saavutuksista lienee ajatuselimien
keksiminen, mikä onnistui leipzigiläiselle Paul Flechsigille; hän todisti
v. 1894, että aivovaipan harmaassa kuorikerroksessa on keskusaistimien neljä
aluetta eli neljä "sisäistä aistimussarkaa", ruumiillisen tunnon
sarka päälaenliuskassa, hajusarka otsaliuskassa, näkösarka takaraivoliuskassa,
kuulosarka ohimoliuskassa. Näiden neljän aistinkeskuksen välissä on
neljä suurta ajatuskeskusta eli mielleyhtymäkeskusta, todelliset hengenelämän
elimet; ne ovat nuo sieluntoiminnan korkeimmat työnvälineet, joiden kautta ajattelu
ja tajuaminen tapahtuvat: edessä otsa-aivot, takana ylhäällä
päälaenaivot, takana alhaalla pääaivot (tärkeimmät kaikista!) ja vihdoin
syvällä alhaalla, sisälle kätkeytyneenä, saariaivot eli "Reilin
saari". Nämä neljä ajattelukeskus-
192
taa, jotka erottaa niiden välillä olevista
aistinkeskustoista niiden ominaisen, kovin monimutkallisen hermorakenteen
kautta, ovat todelliset "ajatteluelimet", meidän tajuntamme
ainoat elimet. Muutama aika sitten on Flechsig todistanut, että ihmisessä
eräällä niiden osalla on vielä aivan erikoisen monimutkallinen rakenne,
millaista ei ole muilla nisäkkäillä ja mikä selittää ihmisen tajunnan
etevämmyyden.
Tajunnan tautioppi. Nykyaikaisen elontoimintaopin merkityksellisen tiedon,
että isot aivot ihmisellä ja korkeammilla nisäkkäillä ovat hengenelämän ja
tajunnan elimenä, vahvistaa valaisevasti tautioppi, selittämällä aivojen sairauksia.
Jos tauti hävittää isojen aivojen kysymykseentulevat osat, sammuu niiden
toiminta, voipa tässä todistaa aivojentoiminnan paikallisuuden oikeinpa
yksityiskohtaisesti; kun jokin määrättyaivojen yllämainittujen alueiden kohta
sairastuu, häviää myöskin se ajattelun ja tajunnan osa, joka liittyi tuohon
aivojen kohtaan. Sama tulos on tautiopillisesta kokeesta; määrätyn kohdan
(esim. puhekeskuksen) hävittäminen, tuhoaa myöskin sen toiminnan (puheen). Ja
muutenhan riittää viittaaminen tunnetuimpiin jokapäiväisiin tajunnan alaa
koskeviin ilmiöihin todistamaan tajunnan täydellisen riippuvaisuuden aivoaineen
kemiallisista muutoksista. Monet nautintoaineet (kahvi, tee) virkistävät
ajattelukykyämme; toiset (viini, olut) saattavat mielemme iloisemmaksi; myski ja
kamfertti elähyttävät sammuvaa tajuntaa; eetteri ja kloroformi hämärtävät
tajunnan j. n. e. Miten olisi tämä kaikki mahdollista, jos tajunta olisi
aineeton olio, riippumaton noista ruumiinrakennetta tutkittaessa osotetuista
elimistä? Ja mitä
on "kuolemattoman sielun" tajunta,
kun sielulla ei enään ole noita elimiä?
Kaikki nämä ja muut tunnetut tosiasiat
todistavat, että ihmisen tajunta (aivan samoin kuin läheissukuisten
nisäkkäidenkin tajunta) on muuttuvainen, ja että sen toimintaa milloin
tahansa voivat muuttaa sisäiset syyt (aineenvaihto, verenkiertokulku) ja
ulkoiset syyt (aivojen loukkautuminen, ärsytys j. n. e.) Sangen opettavaisia
ovat myöskin vuorottelevan eli kaksoistajunnan ilmiöt; samassa ihmisessä
ilmenee eri päivinä, muuttuneissa olosuhteissa, aivan erilainen tajunta; hän ei
tiedä enään tänään, mitä eilen teki; eilen voi hän sanoa: Minä olen minä;
-tänään täytyy hänen sanoa: Minä olen toinen. Sellaiset tajunnan vuorottelut
voivat kestää päiviä, jopa kuukausia ja vuosiakin; voipa tuollainen vaihtunut
tajunta jäädä pysyväiseksikin.
Tajunnan yksilöhistoria. Kuten jokainen tietää, on vastasyntynyt lapsi vielä
aivan vailla tajuntaa, ja kuten Preyer on osottanut, kehittyy taiunta vasta
myöhään, sitte kun pikku lapsi on alkanut puhua; lapsi puhuu kauan itsestään
kuin jostakin kolmannesta henkilöstä. Vasta sinä merkittävänä hetkenä, jolloin
se ensi kerran sanoo "minä", jolloin "minäntunto" tulee
selväksi, alkaa itsetajunta kehittyä ja samalla käydä yhä selvemmäksi
"minän" ja ulkomaailman vastakohtaisuus. Se tietoisuuden nopea ja
syvällekäypä edistyminen, minkä lapsessa saa aikaan vanhempien ja koulun opetus
ensimäisinä kymmenenä ikävuotena ja myöhemmin vitkallisemmin iän toisella
vuosikymmenellä aina täyden henkisen kypsyyden saavuttamiseen asti, liittyy
läheisesti tajunnan ja sen elimen, aivojen, kasvamisessa ja
kehityksessä tapahtuvaan moninaiseen edistymiseen.
Mutta vielä silloinkaan, kun oppilas jo on
saavuttanut "kypsyytensä todistuksen", ei todellisuudessa hänen
tajuntansa vielä pitkään aikaan ole kypsä, ja vasta nyt alkaa oikein, henkilön
ollessa monipuolisessa vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa, kehittyä hänen maailmantajuntansa.
Nyt vasta kypsyy, iän kolmannella vuosikymmenellä, täydelleen järkevä
ajattelu ja samalla tajunta, jotka sitte, henkilön ollessa säännöllisesti
kehittynyt, seuraavina kolmena vuosikymmenenä kantavat kypsän hedelmän.
Tavallisesti seitsemännen vuosikymmenen alkaessa (milloin aikaisemmin, milloin
myöhemmin) alkaa sitte se vitkallinen ja vähittäinen korkeamman henkisen
toiminnan taantuminen, joka on luonteenomaista vanhuudelle. Muisti,
vastaanottamiskyky ja erikoisseikkoihin kohdistuva mielenkiinto vähenevät
vähitellen; sitävastoin säilyvät tuotantokyky, kypsynyt tajunta ja filosofinen
yleisiin suhteisiin kohdistuva mielenkiinto vielä kauan. Aikaisemmassa
nuoruudessa tapahtuva tajunnan yksilöllinen kehitys todistaa elämän-synnyn
peruslain yleisesti päteväksi; mutta vielä myöhempinäkin vuosina huomaa
tämän monissa kohdin. Joka tapauksessa vakuuttaa tajunnan yksilökehitys meidät
mitä selvimmin siitä tosiasiasta, että tajunta ei ole mikään "aineeton
olento", vaan että se on aivojen elontoiminnallista toimintaa, ja että
sekään ei ole siis minään poikkeuksena maailman perusaineen laista.
Tajunnan sukukehitys. Siitä tosiasiasta, että tajunta, kuten kaikki muukin
sieluntoiminta, riippuu määrättyjen elimien säännöllisestä kehittymisestä, ja
että se kehittyy lapsella vähitellen näiden aivoelimien kehittyessä, voi jo
suorastaan tehdä sen johtopäätöksen, että tajunta myöskin eläinkunnan piirissä
on asteettain historialli-
sesti kehittynyt. Mutta niin varmoina kuin
voimmekin periaatteellisesti väittää, että sellainen luonnollinen tajunnan
sukukehitys on tapahtunut, niin vähän voimme kuitenkin ikävä kyllä päästä
selville sen kulusta ja esittää siitä erikoisseikkaisia otaksumia. Kuitenkin
osottaa muinaiseliötutkimus meille eräitä mielenkiintoisia tukikohtia, mitkä
eivät ole merkityksettömiä. Huomiotaherättävä on esimerkiksi tertiääriajalla
tapahtunut istukallisten nisäkkäiden melkoinen, määrällinen ja laadullinen
aivojen kehitys. Monista niiden kivettyneinä löydetyistä kalloista on saatu
tarkkaan selville sisäisen kallo-ontelon muoto ja sen nojalla voitu varmasti
päättää siinä olleiden aivojen koko ja osittain myöskin niiden rakenne. Silloin
näemme sitte, että määrätyn eläinryhmän (esim. kavioeläinten, petoeläinten,
kädellisten) piirissä on tapahtunut valtava edistyminen, jos vertaa toisiinsa
aikaisemmilla eoseeni- ja oligoseeni-kausilla (kts. siv. 27 muist.) ja toiselta
puolen myöhäisemmillä mioseeni- ja plioseenikausilla eläneitä, saman
eläinryhmän edustajia; viimeksimainituilla ovat aivot (ruumiinkokoon
verrattuina) 6-8 kertaa niin suuret kuin ensiksimainituilla.
Myöskin se korkein tajunnan kehitysaste,
minkä vain sivistysihminen saavuttaa, on vähitellen ja asteettain
-rinnan itse sivistyksen kehityksen kanssa -kehittynyt alemmista asteista,
jollaisia vielä nykyäänkin tapaamme alkuperäisillä luonnonkansoilla. Sitä
osottaa meille jo noiden kansojen kielten vertaileminen, kielenkehitys
kun likeisesti liittyy käsitteiden kehitykseen. Kuta korkeammalle
ajattelevalla sivistysihmisellä käsitemuodostus kehittyy, kuta paremmin hän
kykenee käsit-
tämään lukuisien erilaisten yksityisseikkojen
yhteiset tunnusmerkit ja niiden nojalla muodostamaan yleisiä käsitteitä, sitä
selvemmäksi ja syvällisemmäksi tulee samalla hänen tajuntansa.
Yhdestoista
luku
Sielun
kuolemattomuus.
Monistisia tutkimuksia kuolevaisuus-uskon ja
kuolemattomuus-uskon aloilta. Maailmankaikkeudellinen ja henkilökohtainen
kuolemattomuus. Sieluaines.
laajakantoisia käytännöllisiä seurauksia.
Meidän tehtävänämme on senvuoksi arvostellen tutkia tätä tärkeätä
uskonkappaletta joka puolelta ja osoittaa, että se nykyaikaisen biologian
(eläinten ja kasvien elämää tutkivan tieteen) valossa ei pidä paikkaansa.
Kuolemattomuus-usko ja
kuolevaisuus-usko. Jotta meillä
olisi lyhyt ja mukava sanontatapa molemmille vastakkaisille
kuolemattomuuskysymystä koskeville peruskäsityksille, sanomme uskoa
"ihmisen henkilökohtaiseen kuolemattomuuteen" kuolemattomuus-uskoksi.
Sitävastoin nimitämme kuolevaisuus-uskoksi sitä vakaumusta, että
ihmisen kuollessa, paitsi sitä että kaikki elontoiminta sammuu, myöskin katoo "sielu",
s. o. tuo aivotoimintain summa, jota sieluopillinen dualismi pitää
erikoisena, elävän ruumiin muista elonilmauksista riippumattomana
"olentona".
Kun tässä kosketamme elontoimintaopillista kuoleman
kysymystä, terotamme vieläkin. tämän elimellisen luonnonilmiön yksilöllistä
luonnetta. Ymmärrämme kuolemalla yksinomaan sitä, että elimellisen yksilön
elontoiminta lopullisesti lakkaa, olipa tämä yksityisolio sitte
yksilöllisyytensä laatuun tai kehitysasteeseen nähden millainen tahansa.
Ihminen on kuollut, kun hänen henkilönsä kuolee, riippumatta siitä, jättikö hän
jälkeensä jälkeläisiä, tai oliko hän siittänyt lapsia, joiden jälkeläiset
kautta monien sukupolvien hedelmällisesti jatkavat sukuaan. Sanotaanhan eräässä
mielessä, että suurmiesten "henki" elää edelleen (esim. etevien
hallitsijain suvussa. nerokkaiden taiteilijain perheessä) kautta sukupolvien;
ja samoin sanotaan, että etevien naisten "sielu" usein elää lapsissa
ja lastenlapsissa. Mutta näissä tapauksissa on aina kysymys monimutkaisista periyty-
199
misen tapahtumuksista, joissa irtautunut
mikroskooppisen pieni solu (isän siemensolu, äidin munasolu) siirtää eräitä
vanhempien substanssin ominaisuuksia perillisille. Yksityiset henkilöt, joissa
noita sukupuolisoluja tuhansittain valmistuu, jäävät siitä huolimatta
kuolevaisiksi, ja heidän kuollessaan sammuu heidän yksilöllinen
sieluntoimintansa samallaisesti kuin kaikki muukin elontoiminta.
Maailmankaikkeudellinen ja
henkilökohtainen kuolemattomuus. Kun
annetaan kuolemattomuuden käsitteelle aivan yleinen merkitys ja laajennetaan se
koko tunnettavissa olevaa luontoa koskevaksi, niin saa se tieteellistä
merkitystä; se on silloin monistisen filosofian kannalta ei vain hyväksyttävä,
vaan aivan luonnollinen. Sillä väite, että kaikki olevainen on häviämätöntä ja
ikuisesti kestävää, on silloin samaa kuin meidän korkein luonnonlakimme, substanssilaki
(maailman perusaineksen laki), josta tarkemmin puhumme seuraavassa luvussa.
Käsittelemme siellä laajemmin tätä maailmankaikkeudellista kuolemattomuutta,
perustellessamme voiman ja aineen häviämättömyyttä koskevaa oppia; nyt
käännymme heti arvostelemaan sitä "kuolemattomuususkoa", jota tällä
käsitteellä tavallisesti ymmärretään, yksilöllisen sielun kuolemattomuutta.
Tutkimme aluksi tämän mystillisen ja dualistisen käsityksen leviämistä ja
syntyä ja huomautamme silloin erikoisesti sen vastakohdan, monistisen, kokemuksellisesti
perustellun kuolevaisuus-uskon, laajaa leviämistä. Erotan tässä kahtena
sen oleellisesti erilaisena ilmenemismuotona alkuperäisen ja myöhemmin
saavutetun kuolevaisuus-uskon; edellisessä on kuolemattomuus-ajatuksen
puuttuminen alkuperäistä (alkeellisilla luonnon-
kansoilla); myöhemmin saavutettu
kuolevaisuus-usko sitävastoin on korkealle kehittyneillä sivistyskansoilla
havaittavissa oleva järjellisen luonnontuntemuksen myöhäinen tuote.
Alkuperäinen kuolevaisuus-usko. Monissa filosofisissa ja varsinkin jumaluusopillisissa
teoksissa tapaamme vielä nykyään väitteen että usko ihmissielun
henkilökohtaiseen kuolemattomuuteen muka on kaikille ihmisille alkuperäisesti
yhteistä. Tuollainen väite on väärä. Sielun kuolemattomuutta terottava dogmi ei
ilmaise ihmisjärjen alkuperäistä käsitystä eikä se myöskään koskaan ole ollut
yleisemmin levinneenä. Tässä suhteessa on ennen kaikkea tärkeä se varma,
vertailevan kansatieteen vasta hiljattain selvittämä tosiasia, että monilla
vanhimman ja alkeellisimman kehitysasteen luonnonkansoilla on yhtä vähän
minkäänlaista ajatusta kuolemattomuudesta kuin jumalastakaan. Näin on laita
erittäinkin Ceylonilla asuvan weddakansan, tuon alkeellisella kehitysasteella
olevan kääpiökansan, jota me herrojen Sarasinien mainioiden tutkimusten nojalla
pidämme vanhimpien intialaisten "alkuihmisten" jäännöksinä; edelleen
on siten laita monien vanhimpien läheissukuisen dravidakansan heimojen,
intialaisten seelongien ja eräiden austraalialaisneekereihin kuuluvien heimojen.
Yhtä vähän tuntevat monet ameriikkalaiseen rotuun kuuluvat, alkeellisella
kehitysasteella olevat alkukansat, joita elää sisä-Brasiliassa, Amazon-virran
yläjuoksun varrella y. m., jumalia tai sielun kuolemattomuutta.
Myöhemmin saavutettu
kuolevaisuus-usko. Päinvastoin
kuin alkuperäinen kuolevaisuus-usko, joka vanhimmilla alkuihmisillä varmaan
alkuaan oli ja vielä nykyäänkin on, on myöhemmin saavutettu kuolevaisuus-
usko vasta myöhään syntynyt; se on
"elämän ja kuoleman" kysymyksen syvällisen ajattelemisen kypsä
hedelmä, siis oikean ja riippumattoman filosofisen mietiskelyn tulos.
Sellaisena tapaamme sen jo kuudennella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua
eräillä joonilaisilla luonnonfilosofeilla, myöhemmin vanhan materialistisen
filosofian perustajilla, Demokritoksella ja Empedokleksella, mutta myöskin
Simonideksella ja Epikurolla, Senekalla ja Pliniuksella, johdonmukaisimmin
kehitettynä Lukretius Karuksella. Kun sitten, klassillisen muinaisuuden
jouduttua häviöön, kristinusko levisi, saavutti kristinuskon ohella
kuolemattomuus-usko, yhtenä sen tärkeimpänä uskonkappaleena, mitä suurimman
merkityksen.
Kristillisen keski-ajan pitkänä henkisen
elämän yönä uskalsi hyvin ymmärrettävistä syistä vain harvoin joku rohkea
vapaa-ajattelija ilmaista yleisestä katsantokannasta poikkeavan vakaumuksensa;
Galilein, Giordano Brunon ja muiden riippumattomien filosofien esimerkki,
noiden miesten, jotka "Kristuksen seuraajain" toimesta joutuivat
kidutettaviksi tai polttoroviolle, riitti pelottamaan kaiken vapaan tunnustuksen
ilmenemästä. Tämä vapaa tunnustus kävi taas mahdolliseksi vasta sitte, kun
uskonpuhdistus ja renesanssi (keski-ajan lopulla Italiassa syntynyt virtaus,
joka pyrki uudestaanelvyttämään muinaisroomalaista ja -kreikkalaista
sivistystä) olivat murtaneet paaviuden kaikkivallan. Uudemman filosofian
historia tutustuttaa meidät niihin moninaisiin teihin, joita myöten
kypsyyteensä kehittynyt inhimillinen järki koetti päästä
kuolemattomuustaikauskoa pakoon. Kuitenkin antoi kuolemattomuus-uskon kiinteä
yhteys kristillisen uskonkäsityksen kanssa sille vapaam-
missa protestanttisissakin piireissä
sellaisen voiman, että jopa enimmät vakaumuksensa oikeudesta varmat
vapaa-ajattelijatkin pidättyivät julkisesti esittämästä mielipidettään. Vain
harvoin ilmestyi joitakin eteviä miehiä, jotka uskalsivat vapaasti tunnustaa
vakaumuksensa olevan sen, että sielun edelleeneläminen kuoleman jälkeen on
mahdotonta. Erittäinkin tapahtui näin kahdeksannentoista vuosisadan toisella
puoliskolla Ranskassa, kun esiintyivät Voltaire, Danton, Mirabeau y. m.,
edeneen silloisen materialismin pääedustajat, Hoibach, Lametrie y. m. Saman
vakaumuksen miehiä oli myöskin viimeksimainittujen nerokas ystävä,
Hohenzolleri-ruhtinaista suurin, "Sanssoucin filosofi". Mitä
sanoisikaan Fredrik Suuri, tämä kruunattu sielun kuolemattomuuden ja jumalan
kieltäjä, jos hän nykyään voisi verrata omaa monistista vakaumustaan
seuraajainsa keskiaikaisdualistisiin mielipiteisiin!
Ajattelevien Iääkärien keskuudessa lienee se vakaumus, että ihmisen kuollessa
myöskin hänen sielunsa lakkaa olemasta, jo vuosituhansia ollut sangen yleinen;
mutta myöskin he varovat enimmäkseen visusti ilmaisemasta tätä vakaumustaan.
Myöskin oli yhä vielä 18:nnellakin vuosisadalla kokemusperäinen aivojen
tunteminen niin epätäydellistä, että "sielu" yhä voi vapaasti elää
niiden arvotuksellisena asukkaana. Täysi valo asiaan tuli vasta biologian
edistymisen kautta 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla. Polveutumisopin ja
soluteorian perustaminen, sikiöhistorian ja kokeellisen elontoimintaopin
hämmästyttävät keksinnöt, mutta ennen kaikkea mikroskooppisen
aivojenrakenneopin ihailtavat edistykset riistivät kuolemattomuususkolta
vähitellen kaiken pohjan, niin että nykyään vain harvoin joku asiantunteva
203
ja rehellinen biologiantutkija enään käy
puolustamaan sielun kuolemattomuutta. 19:nnen vuosisadan monistiset filosofit
(Strauss, Feuerbach, Büchner, Rau, Spencer j. n. e.) ovat kaikki
kuolemattomuus-uskon vastustajia.
Kuolemattomuus-usko ja uskonto. Mitä laajimmalle on yksilöllistä kuolemattomuutta
väittävä dogmi levinnyt ja mitä suurimman merkityksen saavuttanut vasta
läheisesti liittyneenä kristinuskon uskonoppeihin; tämä seikka on
myöskin johtanut siihen erheelliseen, vielä nykyäänkin sangen
laajallelevinneeseen mielipiteeseen, että puheenaoleva uskonkappale yleensä on
jokaisen kehittyneen uskonnon oleellinen perusosa. Niin ei ole
ensinkään asian laita! Usko sielun kuolemattomuuteen puuttuu kokonaan enimmistä
korkeammalle kehittyneistä itämaisista uskonnoista; sitä ei ole buddhalaisuudessa,
joka vielä nykyään vallitsee yli 30 prosenttia maanpallon kaikesta
inhimillisestä väestöstä; sitä on yhtä vähän kiinalaisten vanhassa
kansanuskonnossa kuin uudistetussa, sen tilalle myöhemmin tulleessa
Konfusiuksen uskonnossa; eikä, mikä on tärkeintä, sitä ole tavattavana myöskään
vanhemmassa ja puhtaammassa juutalaisessa uskonnossa; ei viidessä Mooseksen
kirjassa eikä niissä myöhemmissä Vanhan Testamentin kirjoissa, jotka on
kirjotettu ennen Babylonian vankeutta, ole löydettävissä oppia kuolemanjälkeisestä
yksilöllisestä olemassaolosta.
Kuolemattomuus-uskon synty. Hämäräperäistä mielikuvaa, että ihmisen sielu hänen
kuolemansa jälkeen muka olisi edelleen olemassa ja eläisi kuolemattomana, ei
varmaan olIut vanhimmilla, jo puhekielellisillä alkuihmisillti, yhtä
vähän kuin sitä oli hänen esi-isilläänkään ja hänen nykyaikaisilla,
kehittymättömillä
jälkeläisillään, Ceylonin weddalaisilla,
Intian seelongeilla Ja muilla alkuperäisillä luonnonkansoilla. Vasta järjen
lisääntyessä, ihmisen ruvettua syvällisemmin ajattelemaan elämän ja kuoleman,
unen ja uniennäön kysymyksiä, kehittyi vanhemmilla eri ihmisroduilla
-toisistaan riippumattomasti -mystillisiä mielikuvia meidän elimistömme
dualistisesta kokoonpanosta. Sangen erilaiset syyt lienevät olleet myötävaiikuttamassa
tässä kehitystapahtumassa: vainajainpalvelus, sukulaisrakkaus, elämänhalu ja
kauemman elämisen halu, tulevaisessa elämässä muka vallitsevien parempien
elämänsuhteiden toivo, hyvien tekojen palkitsemisen ja huonojen rankaisemisen
toivo y. m. Vertaileva sielutiede on hiljattain opettanut meidät
tuntemaan suuren joukon mitä erilaisimpia sellaisia uskonkuvitelmia;
enimmäkseen riippuvat ne läheisesti vanhimmista jumala-uskon ja yleensä
uskonnon muodoista. Useimmissa nykyisissä uskonnoissa liittyy
kuolemattomuus-usko läheisesti teismiin, jumal-uskoon. Mielikuva, mikä
useimmilla uskovaisilla on "sielunsa yksilöllisestä
kuolemattomuudesta", on yhtä materialistinen (aineellinen) kuin heidän
"persoonallisen rakkaan jumalansa" kuva.
Kristillinen kuolemattomuus-usko. Kuten yleensä on tunnettua, on sielun kuolemattomuutta
koskeva dogmi kristinuskossa jo kauan sitte saanut sen varman muodon, mikä
uskontunnustuksessa lausutaan sanoilla: "Minä uskon ruumiin
ylösnousemiseen ja ijankaikkiseen elämään". Miten Kristus itse pääsiäisenä
on noussut ylös kuolleista ja hänen nyt ajatellaan iankaikkisuudessa elävän
"jumalan poikana, istuvan jumalan oikealla kädellä", sitä osottavat
meille aistimilla havaittavassa muodossa lukemattomat kuvat ja tarut. Samalla
tavoin
on myöskin ihminen "viimeisenä
päivänä nouseva ylös" ja saava palkkansa entisen maallisen elämänsä
teoista. Koko tämä kristinuskon käsitys on kerrassaan materialistinen ja
ihmisen kannalta asioita katsova; se ei kohoa paljon korkeammalle monien
alempien luonnonkansojen vastaavia raakoja kuvitelmia. Jokainen, jolla
on vähänkään tietoja ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin aloilta, tietää
oikeastaan, että "ruumiin ylösnouseminen" on mahdotonta. Kristuksen
ruumiillinen ylösnouseminen, jota miljoonat uskovaiset kristityt joka
pääsiäinen juhlivat, on yhtäläisesti puhdasta tarua kuin "kuolleista
herättäminen", jota hänen väitetään toimittaneen montakin kertaa. Puhtaan
järjen kannalta ovat nämä mystilliset uskonkappaleet yhtä mahdottomia hyväksyä
kuin niihin liittyvä "iankaikkista elämää" väittävä otaksuma.
Metafyysillinen kuolemattomuus-usko. Sellaista materialistista kuolemattomuus-uskoa
vastaan, joka on vallitsevana kristillisessä ja muhammedilaisessa kirkossa,
esiintyy näennäisesti sellainen puhtaampi ja korkeampi metafyysillinen
(otaksuttuun yliluonnolliseen maailmaan perustuva) kuolemattomuus-usko, jota
opettavat useimmat dualistiset ja spiritualistiset (henkioppiset) filosofit.
Sen huomattavimpana perustajana on pidettävä Platoa; hän opetti jo neljännellä
vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua tuota ruumiin ja sielun välistä
täydellistä dualismia, josta sitte tuli kristillisen uskonopin
tieteisopillisesti tärkein ja käytännöllisesti vaikuttavin opinkappale. Ruumis
on kuolevainen, aineellinen (fyysillinen); sielu on kuolematon, aineeton
(metafyysillinen). Ne ovat vain yksilöllisen elämän ajan väliaikaisesti
yhtyneinä. Kun Plato otaksui itsenäisen sielun elävän iankaikkista elämää sekä
ennen tätä väliaikaista yhteyttä että sen
206
jälkeen, on hän myöskin "sielunvaelluksen"
kannattaja; sielut ovat sellaisinaan, "ikuisina aatteina", olleet
olemassa jo ennenkun ne tulivat ihmisruumiiseen. Sitten kun ne sen taas
jättävät, hakevat ne asuinsijakseen toisen ruumiin, joka eninten on niiden
laadun mukainen; julmien hirmuhallitsiiain sielut hiipivät susien ja
korppikotkien ruumiisiin, siveiden työläisten sielut mehiläisten ja
muurahaisten ruumiisiin j. n. e. Tämän platolaisen sieluopin katsantokantojen
lapsellisuus on ilmeinen; lähemmin tutkiessa huomaa niiden olevan kerrassaan
ristiriidassa meidän varmojen, elontoimintaa koskevien tietojemme kanssa.
Mainitsemme ne tässä vain senvuoksi että niillä iärjettömyydestään huolimatta
on ollut mitä suurin sivistyshistoriallinen vaikutus. Sillä toiselta puolen liittyi
Platon sieluoppiin uusplatonilainen mystiikka (salaoppisuus), joka sitte taas
vuorostaan sai jalansijan kristinuskossa; toiselta puolen tuli siitä myöhemmin
spiritualistisen (henkioppisen) ja idealistisen (hengen kaiken olemukseksi ja
perustaksi käsittävän) filosofian pääasiallisin tuki. Platonilainen
"aate" muuttui myöhemmin sielu-aineksen käsitteeksi,
sieluaineksen , joka kyllä on yhtäläisesti aistimilla käsittämätön ja
yliluonnolliseen maailmaan kuuluva, mutta kuitenkin usein ilmenee fysiikallisessa
muodossa.
Sielu-aines. Sielun käsittäminen "substanssiksi"
("ainekseksi") ilmenee monilla sielutieteilijöillä kovin epäselvänä;
milloin katsotaan sielu ajatuksellisessa ja aatteellisessa mielessä aivan
erikoisenlaatuiseksi "aineettomaksi olennoksi", milloin ajatellaan
sielua aistimilla havaittavassa ja tosioloisessa muodossa olevaksi, milloin
epäselväksi, molempien näiden välillä olevaksi välimuodoksi. Jos pysymme
monistisen substanssikäsitteemme kan-
207
nalla, sellaisena kuin sen (12:nnessa luvussa)
kehitämme koko maailmankatsomuksemme yksinkertaisimmaksi perustaksi, niin
käsitämme substanssissa olevan erottamattomasti yhdistyneinä tarmon ja aineen.
Silloin täytyy meidän "sielusubstanssissa ",
"sieluaineksessa" erottaa varsinainen, yksin meille tunnettu sielullinen
tarmo (nimittäin tunto, mieltäminen ja tahto yhdessä) sekä sielullinen
aine, jonka kautta se voi pystä vaikuttamaan, siis elollinen plasma. Korkeammilla
eläimillä on "sielu-aines" hermoston osana, alemmilla hermottomilla
eläimillä ja kasveilla niiden monisoluisen plasmaruumiin osana, yksisoluisilla
alkeiseliöillä niiden plasmallisen soluruumiin osana. Siten johdumme taas sielunelimiin
ja tulemme luonnonmukaisesti ymmärtämään, että nämä aineelliset elimet ovat
sieluntoiminnalle välttämättömiä; mutta sielu itse ilmenee toimintana, se
on yksilön sielullisen elontoiminnan kokonaismäärä.
Toisenlaiseksi muodostuu erikoisen
sieluaineksen käsite monilla dualistisilla filosofeilla ja jumaluusoppineilla.
Kuolematon "sielu" heidän mukaansa tosin kyllä on aineellinen, mutta
kuitenkin näkymätön ja laadultaan kokonaan erilainen kuin näkyväinen ruumis,
jossa se asuu. Sielun näkymättömyyttä pidetään tällöin sangen
oleellisena sen ominaisuutena. Muutamat vertaavat sielua tällöin eetteriin ja
pitävät sitä samoin kuin eetteriäkin mahdollisimman hienona ja kevyenä,
mahdollisimman herkästi liikkuvaisena aineena tai painottomana vaikuttavana
voimana, jota on kaikkialla elävän eliön painollisten osasten välissä. Toiset
sitävastoin vertaavat sielua tuulahtelevaan tuuleen ja arvelevat sen siis
olevan kaasumaisessa olotilassa; ja tämähän käsitys myöskin aluksi
luonnonkansoilla johti tuohon myöhem-
208
min niin yleiseksi tulleeseen dualistiseen
käsitykseen. Kun ihminen kuoli, jäi kuollut ruumis jälelle; mutta kuolematon
sielu "lähti ruumiista viimeisen hengähdyksen mukana".
Eetterisielu.Ihmissielun vertaaminen fysiikalliseen eetteriin
laadullisesti samallaisena muodostuksena on myöhemmin saavuttanut tajuttavamman
muodon valo-opin ja sähköopin suuremmoisten edistysaskelten kautta (vallankin
viime vuosikymmeninä). Nämä ovat saattaneet meidät tuntemaan eetterin tarmon ja
samalla tehneet mahdolliseksi tehdä eräitä johtopäätöksiä tämän
avaruuttatäyttävän oleen aineellisesta laadusta. Kun minä myöhemmin (12:nnessa
luvussa) tulen puhumaan näistä tärkeistä suhteista, tahdon tässä vain lyhyesti
viitata siihen, että sen kautta on käynyt täysin paikkansapitämättömäksi sielun
eetterilaatuisuuden otaksuma. On aivan mahdotonta että sellainen "eetterisielu",
s. o. sieluaines mikä olisi fysiikallisen eetterin kaltaista ja sen
tapaisesti häilyisi elävän plasman tai aivohiukkeiden painollisten osasten
välillä, voisi saada aikaan yksilöllisen sielunelämän. Nykyään ei enään ole
tarpeen kumota siitä asiasta vuosisatamme keskivaiheilla vilkkaiden
keskustelujen alaisina olleita mielipiteitä eikä niitä nykyaikaisen uusvitalismin
(uuden elämänvoima-oppeja kannattavan suunnan) pyrkimyksiä, joiden
tarkotuksena on asettaa mystillinen "elämänvoima" jonkinlaiseen
yhdyssuhteeseen fysiikallisen eetterin kanssa.
Ilmasielu. Paljon laajemmalle levinnyt ja vielä nykyäänkin
suuressa arvossa pidetty on se mielipide, minkä mukaan sieluaines laadultaan on
kaasumaista. Ikivanhoista ajoista asti on ihmisen hengähdystä verrattu
tuulenhengähdykseen; molempia pidettiin alkuaan
oleellisesti Samallaisina ja niille annettiin
sama nimi.
Kreikankielen sanoja anemos ja psyche,
latinankielen anima ja spiritus käytettiin alkuaan
merkitsemään tuulen hengähdystä; siitä siirrettiin ne merkitsemään ihmisen
hengityksessä tapahtuvaa hengähdystä. Myöhemmin käsitettiin sitte tämä
"elävä henki" samaksi kuin "elämänvoima", ja lopuksi sitä
pidettiin itsenä sielun olemuksena tai ahtaammassa mielessä sen korkeimpana
ilmauksena, "henkenä". Siitä johti sitten edelleen taas mielikuvitus
tuon mystillisen mielteen, että on olemassa henkiä, "aaveita"; nehän
myöskin kuvitetlaan nykyään vielä useimmiten "ilmaviksi olennoiksi"
-joissa kumminkin ilmenee elimistöjen elontoiminnallista toimintaa! - monissa
kuuluisissa spiritistipiireissä niitä kaikesta huolimatta valokuvataan!
Nestemäiseksi tai kiinteässä olomuodossa
olevaksi ajateltu sielu. Kokeellisen
fysiikan on onnistunut 19:nnen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä saattaa
kaikki kaasumaiset aineet nestemäiseen -ja enimmät myöskin kiinteään
-olomuotoon. Siihen tarvitaan vain sopivia konelaitteita, jotka kovaa painetta
ja kovin alhaista lämpömäärää käyttäen puristavat kaasun kokoon. Ilmamaisten
alkuaineiden, hapen, vedyn, typen, ohella on siten myöskin yhdistettyjä kaasuja
(hiilihappo) ja kaasusekotuksia (ilmakehän ilma) saatettu kaasumaisesta
olotilasta nestemäiseen. Mutta senkautta ovat nuo näkymättömät kappaleet
käyneet mahdolliseksi jokaisen nähdä ja eräässä mielessä "käsin
koeteltaviksi". Tämän muutoksen kautta on hävinnyt se salaperäinen
hämärii, mikä aikaisemmin yleisessä käsityksessä peitti kaasujen olemusta, kun
noiden näkymättömien aineiden nähtiin näkymättömyydestään huo-
210
limatta kuitenkin saavan aikaan näkyväisiä
tuloksia. Jos nyt sieluaines todella, kuten monet "sivistyneet" vielä
nykyäänkin uskovat, todella olisi kaasumaista, niin täytyisi tuo aine, korkeata
painetta ja sangen alhaista lämpömäärää käyttäen voida muuttaa nestemäiseen
olomuotoon. Silloin voitaisi sielu, joka kuoleman hetkellä viimeisessä
hengähdyksessä hengähdetään ruumiista, ottaa talteen ja korkeata painetta sekä
alhaista lämpömäärää käyttäen tiivistää, minkä jälkeen se voitasi säilyttää
lasipullossa "kuolemattomana nesteenä" (Fluidum animae
immortale). Edelleen tuota ainetta jäähdyttäen ja tiivistäen täytyisi myöskin
sitte onnistua saattamaan nestemäisessä olotilassa oleva sielu kiinteään
olotilaan, kuten vedestä tuolla tavoin syntyy jäätä ja lunta (siten saataisi
jonkinlaista "sielulunta"). Tähän asti ei koe vielä ole onnistunut.
Eläinsielun kuolemattomuus. Jos kuolemattomuus-usko todella pitäisi paikkansa, jos
ihmisen "sielu" todella eläisi edelleen kaiken iankaikkisuuden, niin
täytyisi aivan samaa väittää myöskin korkeampien eläinten sielusta, ainakin
ihmistä lähinnä olevien nisäkkäiden (apinoiden, koirien y. m.) sielusta. Sillä
ihminen ei ole, näitä viimeksimainittuja etevämpi sielunsa erikoiseen: laatuun
eikä ominaiseen, vain hänessä havaittavaan sielun toimintaan nähden, vaan
eroaa hän niistä vain sielullisen toimintansa korkeampaan kehitysasteeseen nähden.
Varsinkin on monilla ihmisillä tajunta korkeammalle kehittynyt kuin
enimmillä eläimillä, mielleyhtymäin muodostamisen, ajattelun ja järjen kyky.
Kumminkaan ei tämä ero läheskään ole niin suuri kuin yleensä otaksutaan; ja on
se joka suhteessa paljon pienempi kuin korkeampien ja alempien eläinsielujen
väli-
211
nen eroavaisuus, jopa paljon pienempi kuin
korkeimmalla ja alimmalla asteella olevien ihmissielujen välinen eroavaisuus.
Jos siis otaksutaan että alimmalla kehitysasteella olevilla ihmisillä on
"kuolematon sielu", niin täytyy otaksua että sellainen on myöskin
korkeammilla eläimillä. Tämä vakaumus, että eläimet ovat yksilöllisesti
kuolemattomia, onkin sitte myöskin aivan luonnonmukaisesti havaittavana monilla
vanhan ja uudenajan kansoilla.
Kuolemattomuusopin puolesta esitettyjä
todistuksia. Perusteet, joita
parin vuosituhannen ajan on esitetty sielun kuolemattomuuden todistamiseksi ja
joita vielä nykyäänkin samassa tarkotuksessa esitetään, eivät pääasiassa johdu
totuuden tuntemiseen pyrkimisestä, vaan päinvastoin niin sanotusta "mielen
tarpeesta", s. o. mielikuvituselämästä ja runollisista mielen tarpeista.
Kantin sanoilla sanoaksemme, sielun kuolemattomuus on puhtaan järjen
kannalta katsoen perustelematon uskonopinkappale, pelkkä "käytännöllisen
järjen vaatielma". Tuo "käytännöllinen järki" ja sen
yhteydessä olevat "mielen, siveellisen kasvatuksen y. m. tarpeet"
täytyy meidän kumminkin kokonaan jättää huomioon ottamatta, jos rehellisesti ja
ennakkoluulottomasti tahdomme saavuttaa totuuden puhtaan tietämisen;
sillä siihen voivat johtaa vain ja yksinomaan puhtaan järjen tekemät,
kokemukseen perustuvat ja johdonmukaisen selvät johtopäätelmät. Tässä suhteessa
pitää siis kuolemattomuus-uskoon nähden paikkansa sama, mikä pitää
paikkansa myöskin teismiin, jumal-uskoon nähden; molemmat ovat vain
mystillisen runoilun, ylimaailmallisia tavottelevan "uskon", mutta
eivät järjenmukaisesti päättelevän tieteen tuotetta.
212
Jos kävisimme yksityiskohtaisesti tutkimaan
kaikkia niitä eri perusteita, mitkä on esitetty kuolemattomuus-uskoa tukemaan,
niin havaitsisimme, että ainoakaan niistä ei ole todella tieteellinen; ainoakaan
niistä ei pidä paikkaansa niiden selvien tietojen valossa, jotka me viime
vuosikymmeninä elontoimintaopillisen sielu-tieteen ja kehitysopin kautta olemme
saavuttaneet. Jumaluusopillinen todistus, että persoonallinen luoja on
ihmiseen puhaltanut kuolemattoman sielun, on puhdasta tarua. Maailmantieteellinen
todistus, että muka "siveellinen maailmanjärjestys" vaatii
ihmissielun ikuista elämistä, on perustelematon uskonopinkappale. Tarkotusperäisyysopillinen
todistus, että ihmisen "korkeampi tarkotus" muka vaatii että
hänen puuttuvainen maallisen elämän aikuinen sielunsa tulevassa elämässä pääsee
täydelleen kehittymään, perustuu väärään kaiken katselemiseen ihmisen kannalta.
Siveysopillinen todistus, että maallisen elämän puutteiden ja
tyydyttämättömien toivomusten tulee saada tyydytyksensä kuolemantakaisen elämän
"tasottavan oikeudellisuuden" kautta, on pelkkä hurskas toive, muuta
ei mitään. Kansatieteellinen todistus, että muka usko sielun
kuolemattomuuteen samoin kuin jumalaankin on synnynnäisesti kaikille ihmisille
yhteinen totuus, on tosiasiallisesti erehdys. Olo-opillinen todistus,
että sielu "yksinkertaisena, aineettomana ja jakamattomana oleena"
mitenkään ei voi kuolemassa kadota, riippuu aivan väärästä sielullisten
ilmiöiden käsityksestä; se on henkioppinen erehdys. Kaikki nämä ja muut
samallaiset "todistukset sielun kuolemattomuudesta" ovat osottautuneet
pätemättömiksi; tieteellinen arvostelu on ne nyt lopullisesti kumonnut.
213
Kuolemattomuus-oppia vastaan esitettyjä
todistuksia. Yllämainittuja,
sielun kuolemattomuuden puolesta esitettyjä, kauttaaltaan
paikkansapitämättömiä perusteluja vastaan lienee tämän kysymyksen suureen
tärkeyteen nähden tarkotuksenmukaista esittää tässä lyhyesti tuota oppia vastaan
puhuvat, hyvinperustellut, tieteelliset todistllkset. Elontoimintaopillinen
todistus opettaa meille, että ihmisen sielu, yhtä vähän kuin korkeampien
eläintenkään sielu, ei ole itsenäinen, aineeton olento, vaan käsite, jota
käytetään merkitsemään erilaisten aivotoimintain yhteismäärää; näiden
aivotoimintain, samoin kuin kaikkien muidenkin elontoimintain laadun määräävät
fysiikalliset ja kemialliset tapahtumukset ja ovat ne siis substanssilain
(maailman perusaineksen lain) alaisia. Kudosopillinen todistus perustuu
aivojen mitä mutkallisimpaan mikroskooppiseen rakenteeseen ja opettaa se
meille, että aivojen hermosolmu-solut ovat todellisina "sielun
alkeiseliminä". Kokeellinen todistus saattaa meidät vakuutetuiksi
siitä, että eri sieluntoiminnat riippuvat aivojen eri osista ja että ne ovat
mahdottomia, ellei näiden aivo-osien laatu ole säännöllinen; jos nämä aivo-osat
hävitetään, sammuu samalla myöskin niiden toiminta; erikoisesti pitää tämä
paikkansa "ajatuselimiin", "hengenelämän" ainoisiin
keskusvälineisiin, nähden. Tautiopillinen todistus täydentää
elontoimintaopillista; jos tauti hävittää määrätyt aivo-osat (puhekeskuksen,
näkösaran, kuulosaran), niin häviää myöskin sen toiminta (puhe, näkeminen,
kuuleminen); luonto itse toimittaa tässä ratkaisevan elontoimintaopillisen
kokeen. Yksilökehityksellinen todistus johtaa meidät välittömästi
tarkastamaan yksilön kehityksen tosiasioita näemme silloin, miten lapsen sielu
214
vähitellen kehittää eri kykynsä; nuorukainen
kehittyy täyteen kukoistukseen; mies täyteen kypsyyteen; vanhuudessa sielu
vähitellen taantuu, vastaten aivojen vanhetessa tapahtuvaa rappeutumista. Sukukehityksellinen
todistus nojautuu paleontologiaan (muinaiseliötutkimukseen), aivojen
vertailevaan rakenne- ja elontoiminta-oppiin; molemminpuolisesti toisiaan
täydentäen saattavat nämä tieteet tutkijan siihen vakaumukseen, että ihmisen
aivot (ja siis myöskin niiden toiminta, s. o. sielu) ovat asteettain ja vähitellen
kehittyneet nisäkkäiden ja sitä ennen alempien luurankoisten aivoista.
Kuolemattomuus-uskoisia
harhakuvitelmia. Edelläesitetyt
tutkimukset, joita voisi täydentää mainitsemalla monia muita nykyaikaisen
tieteen saavutuksia, ovat osottaneet tuon vanhan, "sielun
kuolemattomuutta" väittävän uskonopinkappaleen kokonaan
paikkansapitämättömäksi; se ei
voi 20:nnella vuosisadalla enään olla vakavan tieteellisen tutkimuksen, vaan
enään vain yliluonnollisia otaksuvan uskon esineenä. Mutta "puhtaan
järjen arvostelu" todistaa, että tämä suuressa arvossa pidetty usko,
päivänvalossa tarkastettuna, on puhdasta taikauskoa, samoin kuin siihen
usein liittyvä usko "persoonalliseen jumalaan". Mutta nyt pitävät
vielä nykyäänkin miljoonat "uskovaiset" -eivätkä vain alempiin, sivistymättömiin
kansanjoukkoihin, vaan korkeampiin ja korkeimpiin sivistyneisiin piireihin
kuuluvat -tätä taikauskoa suuriarvoisimpana hyviinään, "kalleimpana
aarteenaan". Lienee senvuoksi tarpeellista vielä jonkun verran
syvällisemmin käydä tarkastamaan tuon uskon yhteydessä olevia miellepiirejä ja
ryhtyä arvostellen tutkimaan sen todellista arvoa. Silloin tulee puolueeton
arvostelija siihen käsitykseen, että tuo
arvo riippuu suurimmaksi osaksi
mielikuvittelusta, selvän arvostelun ja johdonmukaisen ajattelun puutteesta.
Lopullinen luopuminen näistä "kuolemattomuususkoisista
mielikuvitteluista" ei minun lujan ja rehellisen vakaumukseni mukaan
tulisi merkitsemään ihmiskunnalle mitään tuskaisaa tappiota, vaan
arvaamatonta suoranaista voittoa.
I. Inhimillinen "mielen tarve"
pyrkii säilyttämään kuolemattomuususkon varsinkin kahdesta syystä, ensinnäkin
toivoen parempaa tulevaistakuolemanjälkeistä aikaa, ja toiseksi toivoen
rakkaitten omaisten ja ystävien jälleennäkemistä, jotka kuolema on täällä meiltä
riistänyt. Edellinen toive johtuu luonnollisesta tulevaisessa elämässä saatavan
palkkion tai rangaistuksen tunteesta, joka kyllä tosin on yksilökohtaisesti
oikeutettu, mutta itse asiassa kokonaan kaikkea tukea vailla. Me vaadimme
korvausta lukemattomista tämän maallisen elämän puutteista ja surkejsta
kokemuksista, ilman että meillä korvauksen saamisesta on mitään todenperäistä
toivetta tai takuuta. Vaadimme että olisi rajattomasti kestävä iankaikkinen
elämä, jossa saisimme osaksemme vain nautintoja ja iloa, mutta emme ensinkään
ikävyyttä tai tuskaa. Tätä "kuolemantakaista autuasta elämää"
koskevat useimpain ihmisten kuvitelmat ovat mitä merkillisimpiä ja sitä
kummallisempia, kun niiden mukaan "kuolematon sielu" tulevaisessa
elämässä iloitsee mitä aineellisimmista nautinnoista. Kunkin uskovaisen
henkilön mielikuvitus muodostaa tuon jatkuvan ihanuuden omien henkilökohtaisten
toiveidensa mukaiseksi. Ameriikkalainen intiaani, jonka kuolemattomuus-uskoa
Schiller eräässä runossaan on niin havainnollisesti kuvannut, toivoo
paratiisistaan löytävänsä ihania
216
metsästysmaita, joilla on määrättömän paljon
puhveleja ja karhuja; eskimo toivoo siellä olevan aurinkoisia jääkenttiä,
joilla on loppumattomat määrät jääkarhuja, hylkeitä ja muita napaseudun
eläimiä; lempeämielinen singhalesilainen muodostaa kuolemanjälkeisen
paratiisinsa Ceylonin ihmeellisen saariparatiisin mukaiseksi ihanine
puistoineen ja metsineen; hän vaan edellyttää, että aina on valmiina rajattomat
määrät riisiä ja makeata curryjauhoa, kokospähkinöitä ja muita hedelmiä;
muhammedilainen arabialainen on vakuutettu siitä, että hänen paratiisissaan on
kukkasia ja varjoisia puistoja, niissä pulppuilemassa viileitä lähteitä ja
asukkaina kauniita tyttöjä; katolilainen Sisilian kalastaja odottaa sielIä saavansa
yltäkyllin maukkaita kaloja ja hienointa makaronia ja iankaikkisen päästön
kaikista synneistään, joita hän toivoo myöskin vielä iankaikkisessa elämässä
voivansa joka päivä tehdä; evankelinen pohjoiseurooppalainen toivoo
mittaamatonta goottilaistyylistä kirkkoa, jossa kaikuvat "ikuiset
ylistyslaulut sotajoukkojen herralle". Lyhyesti sanoen, kukin uskovainen
odottaa iankaikkisen elämänsä tosiasiassa olevan suoranaista oman, täällä
eletyn elämänsä jatkoa, vain melkoisesti "lisättynä ja parannettuna painoksena".
Erikoisesti täytyy tässä vielä huomauttaa
siitä kerrassaan materialistisesta katsantokannasta, mikä sisältyy kristilliseen
kuolemattomuususkoon ja mikä on läheisessä yhteydessä "ruumiin
ylösnousemisen" järjettömän dogmin kanssa. Kuten tuhannet kuuluisien
maalarien taulut esittävät aistimiemme havaittavaksi, käyvät "ylösnousseet
ruumiit" "ylösnousseine sieluineen" ylhäällä taivaassa aivan
samoin kävelylIä, kuin täällä murheenlaaksosa maan päällä; he näkevät jumalan
217
silmillään, kuulevat hänen äänensä
korvillaan, laulavat äänijänteillään lauluja hänen kunniakseen j. n. e.
Lyhyesti sanoen, kristillisen paratiisin nykyaikaiset asujamet ovat
yhtäläisesti ruumiin ja sielun muodostamia kaksoisolioita, joilla yhtäläisesti
on kaikki maallisen ruumiin elimet, kuin germaanien esi-isät Odinin luona
Valhallan saleissa, kuin "kuolemattomat" turkkilaiset ja
arabia-laiset Muhammedin suloisissa paratiisipuutarhoissa, kuin vanhojen
kreikkalaisten puolijumalat ja sankarit Zeyn pöydässä Olympossa, nektaaria ja ambroosiaa
nauttien.
Mutta kuvailtakoonpa tämä "iankaikkinen
elämä" paratiisissa mitenkä ihanaksi tahansa, niin täytyy sen ajanpitkään
käydä tavattoman ikävystyttäväksi. Ja sitten jopa: "Iankaikkisesti!"
Keskeyttämättä, edelleen kehittymättä elää tätä iankaikkista yksilöllisen
olemassaolon elämää! "Ikuista juutalaista" koskevan syvämielisen
tarun, kertomuksen onnettomasta, rauhaa turhaan etsivästä Ahasveruksesta,
pitäisi valaista meille, millainen arvo on tuollaisella "iankaikkisella
elämällä!" Parasta, mitä me voimme toivoa itsellemme uuraan, parhaan
omantuntomme mukaan hyvin vietetyn elämän jälkeen, on. haudan ikuinen rauha:
"Herra, lahjota heille ikuinen rauha!"
Jokaisen järkevän sivistyneen henkilön, joka tuntee geologisen
ajanlaskun, ja joka on ajatellut maanpallolla vallitsevan elimellisen
elämän vuosimiljoonia pitkää sarjaa, täytyy ennakkoluulottomasti
asiaa arvosteltuaan myöntää, että tuo arkipäiväinen "iankaikkisen
elämän" ajatus ei parhaimmallekaan ihmiselle ole suloista lohdutusta, vaan
pelottava uhkaus. Vain selvän arvostelun ja johdonmukaisen ajattelun
puutteessa voi muuta väittää
Parhaimman ja oikeutetuimman perusteen
kuolemattomuususkolle antaa toive päästä "iankaikkisessa elämässä"
taas näkemään rakkaita omaisia ja ystäviä, joista meidät täällä maan päällä
julma kohtalo on erottanut. Mutta tämäkin luuloteltu onni osottautuu lähemmin
tarkastellessa harhakuvitteluksi; ja joka tapauksessa on sitä omiaan
melkoisesti samentamaan mahdollisuus, että siellä tapaamme myöskin kaikki ne
vähemmän mieluisat tuttavat, ehkäpä myös vastenmieliset viholliset, jotka
täällä maan päällä ovat synkistyttäneet elämäämme.
Voittamattomana vaikeutena on hartaalle
kuolemattomuuteen uskojallekin kysymys, millä yksilöllisen kehityksensä
asteella kuolleen sielu tulee jatkamaan "iankaikkista elämäänsä"?
Kehittyykö vastasyntyneiden sielu vasta taivaassa, kestäen kovaa "olemisen
taistelua", joka ihmisen täällä maanpäällä kasvattaa? Onko nerokas
nuorukainen, joka on joutunut sodan joukkomurhan uhriksi, vasta Valhallassa kehittävä
runsaat käyttämättömät hengenlahjansa? Onko vanhuudenheikko, lapselliseksi
käynyt ukko, joka miehuudeniässään täytti maailman tekojensa maineella,
iankaikkisesti elävä kyvyistään taantuneena? Tai onko hän taasen kehittyvä
aikaisemmalle kukoistusasteelleen? Mutta jos kuolemattomien sielujen pitäisi
Olympossa elää nuorentuneina täydellisinä olentoina, silloin ei siellä
enään ole mitään persoonallisuuden tarjoamaa mielenkiintoisuutta.
Yhtä paikkansapitämättömäksi osottautuu
meille nykyään puhtaan järjen valossa "viimeisen tuomion" taru,
jonka mukaan kaikki ihmissielut erotetaan kahteen suureen joukkoon, joista
toinen on määrätty para-
219
tiisin ikuisiin iloihin, toinen
helvetin ikuisiin tuskiin, ja tuo kaikki ajateltuna "rakkauden
isäksi" väitetyn persoonallisen jumalan järjestämäksi! Onhan tämä
rakastava isä itse "luonut" ne perinnöllisyyden ja mukautumisen
lait, joiden vallitessa toiselta puolen eräät suositut onnelliset ehdottomasti
kehittyvät rangaistuksettomiksi autuaiksi, toiselta puolen onnettomat
köyhät ja kurjat yhtä ehdottomasti rangaistuksen-ansainneiksi
kadotetuiksi.
Niiden lukemattomien kirjavien mielikuvien
arvosteleva vertaileminen, jotka eri kansojen ja uskontojen kuolemattomuususko
vuosituhansien varrella on synnyttänyt, tarjoo mitä merkillisimmän kuvan; mitä
mielenkiintoisimman, laajoille lähdetutkimuksille perustuvan esityksen niistä
on antanut Adalbert Svoboda mainioissa teoksissaan "Seelenwahn"
(1886) ja "Gestalten des Glaubens" (1897). Niin järjettömiltä kuin
meistä näyttänevätkin enimmät noista taruista, niin soveltumattomia kuin ne
kaikki ovatkin nykyajan edistyneeseen luonnontuntemukseen, niin on niillä
kuitenkin vielä nykyäänkin mitä tärkein osa elämässä ja on niillä siitä
huolimatta "käytännöllisen järjen vaatielmina" mitä suurin vaikutus
yksilöitten maailmankatsomuksiin ja kansojen kohtaloihin.
Nykyaikainen idealistinen ja spiritualistinen
filosofia tosin kylrä myöntää, että nämä vallitsevat materialistiset
kuolemattomuususkon muodot ovat paikkansapitämättömiä, ja se on väittävä, että
niiden tilalle on astuva valistunut kuolemattoman sieluolennon, platonisen
aatteen tai ylimaailmaisen sielusubstanssin ajatus. Mutta näistä uusista
käsittämättömistä kuvitelmista ei nykyajan tosioloisen luonnonkatsomuksen
kannalta ole mihin-
220
kään; ne eivät tyydytä meidän järkemme
syysuhteisuus-tarvetta eivätkä meidän mielemme toiveita. Jos tahdomme
muutamalla sanalla sanoa, mihin tulokseen nykyajan edistynyt ihmistiede,
sielutiede ja mailmantiede ovattulleet kuolemattomuususkoon nähden, niin
tulemme ehdottomasti seuraavaan aivan määrättyyn lopputulokseen: "Usko
ihmissielun kuolemattomuuteen on dogmi, joka on kokonaan ristiriidassa
nykyaikaisen luonnontieteen varmimpien kokemustietojen kanssa."
221
Maailmantieteellinen
osa.
Kahdestoista
luku
Maailman
perusaineksen laki.
Monistisia
tutkimuksia maailmantieteellisen peruslain suhteen.
Aineen
ja tarmon säilyminen. Maailman
perusaineksen yhtenäisyys ja kolminaisuus.
224
senvuoksi ensin luotava lyhyt silmäys
kumpaankin noihin yllämainittuun lakiin erikseen.
Aineen säilymisen laki (eli "aineen samanmääräisyyden" laki,
Lavoisier, 1789). Maailmanavaruutta täyttävän aineen määrä on muuttumaton. Jos
jokin kappale näyttää katoavan, se itse asiassa muuttaa vain muotoaan; kun
hiili palaa, muuttuu se, yhtymällä ilmassa olevaan happeen, kaasumaiseksi
hiilihapoksi; kun sokuripala liukenee veteen, muuttuu sen kiinteä olomuoto
nestemäiseksi. Samoin muuttaa aine vain muotoaan, kun jokin uusi luonnonesine
näyttää syntyvän; kun sataa, joutuu ilmassa oleva vesihöyry sellaiseen tilaan,
että se pisaroina putoo alas; kun rauta ruostuu, yhdistyy metallin pintakerros
ilmassa olevaan veteen ja happeen ja muodostaa siten "ruostetta".
Missään kohdin luonnossa emme näe varsinaista uutta ainetta muodostuvan tai
tulevan "luoduksi"; missään emme huomaa, että olemassaolevaa ainetta
katoo tai häviää olemattomiin. Tämä kokemusperäinen laki on nykyään kemian
ensimäisenä ja horjumattomana peruslakina, ja sen paikkansapitäväisyys voidaan
milloin tahansa todistaa vaa'an avulla. Suuren ranskalaisen
kemiantutkijan Lavoisierin kuolemattomana ansiona on tämän todistuksen
ensikertainen esittäminen. Nykyään ovat kaikki luonnontutkijat, jotka
vuosikausia ovat ajatellen tutkineet luonnonilmiöitä, niin lujasti vakuutettuja
aineen ehdottomasta samanmääräisyydestä, että he eivät ensinkään voi kuvitella
muuta mahdolliseksi.
Voiman säilymisen laki (eli "tarmon
samanmääräisyyden" laki, Robert Mayer, 1842). Maailmanavaruuden kaikki
ilmiöt aikaansaavan voiman eli tarmon määrä on muuttumaton. Kun veturi
kuljettaa junaa,
225
muuttuu kuumennetun vesihöyryn jännitysvoima
koneliikkeen eläväksi voimaksi; kun kuulemme veturin vihellyksen, johtuvat
liikkumaan pannun ilman ääniaallot rumpukalvomme ja kuuloluiden sarjan kautta
sisäkorvan korvasoppiloon ja sieltä kuulohermoa pitkin ääntätajuaviin
hermosolmusoluihin, jotka muodostavat suurten aivojemme kuoren ohimoliuskassa
olevan kuulosaran. Koko se ihmeellinen muotojen paljous, joka elää
maanpallollamme, on viime kädessä muuttunutta auringonvaloa. Yleisesti
tunnettua on, miten ihailtavat tekniikan edistykset nykyään ovat tehneet
mahdolliseksi muuttaa eri luonnonvoimat toisikseen: lämpö muutetaan
liikevoimaksi, tämä taas va1oksi tai ääneksi, nämä taas sähköksi tai
päinvastoin. Sen voimamäärän tarkka mittaaminen, mikä näiden muutosten
tapahtuessa on vaikuttamassa, on osottanut, että tuo voimamäärä pysyy muuttumattomana.
Tämän perusseikkaisen tosiasian suurta keksintöä oli jo v. 1837 friedrich Mohr
Bonniessa, päässyt sangen lähelle; keksinnön suoritti v. 1842 nerokas
shwabilainen lääkäri Robert Mayer Heilbronnissa; riippumatta hänestä pääsi
Hermann Helmholtz saman tosiseikan perille; hän todisti viittä vuotta
myöhemmin, että laki pitää paikkansa ja tuottaa tutkimuksessa hedelmällisiä
tuloksia kaikilla fysiikan aloilla. Meidän pitäisi nykyään sanoa, että
se pitää paikkansa myöskin fysiologian, elontoimintaopin -s. o.
"elimellisen fysiikan", -koko alalla, elleivät sitä vastaan
ehdottomasti väittäisi elämänvoimaoppeja kannattavat elontoimintaopintutkijat
sekä dualistisen ja spiritualistisen (henkioppisen) suunnan filosofit. Nämä
vastaväittäjät ovat sitä mieltä, että ihmisen ominaiset
"hengenvoimat" muodostavat erikoisen "vapaitten", yleisen
voimalain
226
alaisuuteen kuulumattomien voimailmiöiden
ryhmän; erikoisesti tuetaan tätä dualistista (kahtanaisuuden) käsitystä
tahdonvapauden dogmilla. Me olemme jo siitä puhuessamme nähneet, että
tahdonvapauden otaksuminen ei pidä paikkaansa. Viime aikoina on fysiikassa
erotettu "voiman" ja "tarmon" käsitteet;
meidän tässä esitetyille yleisille tutkimuksillemme ei tällä erolla ole
merkitystä.
Substanssilain yhtenäisyys. Mitä tärkein merkitys meidän monistiselle
maailmankatsomuksellemme on sillä lujalla vakaumuksella, että molemmat suuret
maailmantieteelliset peruslait, kemiallinen aineen pysyväisyyden peruslaki ja
fysiikallinen voiman pysyväisyyden laki, kuuluvat erottamattomasti yhteen;
molemmat teoriat ovat yhtä läheisessä yhteydessä keskenään kuin niiden
molempien esineetkin, aine ja voima. Monesta monistisesta
luonnontutkijasta ja filosofista näyttää tämä molempien lakien perustava
yhtenäisyys epäilemättä itsestään selvältä, koska molemmat lait koskevat
saman oleen, "substanssin", maailman perusaineksen, kahta eri puolta;
kuitenkaan ei tätä luonnollista vakaumusta läheskään yleisesti tunnusteta
oikeaksi. Sitä päinvastoin tarmokkaasti vastustaa koko dualistinen filosofia,
elämänvoimaoppeja kannattava elontoimintaoppi, parallellistinen (perustavasti
erilaisiksi katsomansa sielun ja ruumiin toiminnan rinnakkaisuutta opettava)
sielutiede; niin, jopa monet (epäjohdonmukaiset!) monistitkin, jotka luulevat
löytävänsä tuota yhtenäisyyttä vastaan puhuvia todisteita ihmisen
"tajunnan" tai korkeamman hengenelämän ilmiöistä tai sitte muista
"vapaan hengenelämän" ilmiöistä. Minä huomautan senvuoksi aivan
erikoisesti siitä
227
perustavasta merkityksestä, mikä yhtenäisellä
perusaineksen lailla, substanssilailla, on noiden molempien
edellämainittujen käsitteellisesti toisistaan erillään olevien lakien
erottamattoman yhteyden ilmaisuna. Se seikka, että niitä jo alkuaan ei ole
liitetty yhteen ja tässä yhteydessä tultu tuntemaan, on seurauksena jo siitä,
että nuo lait tosiasiallisesti havaittiin aivan eri aikoina. Näiden peruslakien
yhtenäisyyden, jota nykyään vielä monet vastustavat, ilmaisevat monet sen
oikeudesta vakuutetut luonnontutkijat nimittämällä niitä yhdessä "voiman
ja aineen pysyväisyyden laiksi". Saadakseni mukavamman ilmaisumuodon tälle
merkitykseltään perustavalle, viisisanaiselle käsitteelle, olen minä jo kauan
sitte ehdottanut, että tuota lakia nimitettäisiin "substanssilaiksi,"
maailman perusaineksen laiksi", tai "maailmantieteelliseksi
peruslaiksi" (Monismi, 1892, siv. 14, 39).
Substanssinkäsite.Ensimäinen ajattelija, joka tieteessä esitti puhtaasti
monistisen "substanssikäsitteen", maailman perusaineksen
käsitteen, ja tajusi sen perustavan merkityksen, oli suuri filosofi Baruch
Spinoza; hänen pääteoksensa ilmestyi vähän jälkeen hänen
aikaisen kuolemansa, v. 1677. Hänen suuremmoisessa panteistisessa
(kaikkijumalaisessa) maailmankatsomuksessaan on maailman käsite sama
kuin kaikki käsittävä jumalan käsite; hänen maailmankatsomuksensa on
samalla puhtainta ja järkevintä monismia ja kirkastuneinta ja
yleistetyintä yksijumalaisuutta. Tässä Spinozan otaksumassa yleissubstanssissa
eli jumalallisessa maailmanoleessa ilmenee kaksi eri puolta, kaksi perusominaisuutta:
aine (äärettömän laajalle levinnyt substanssiaines) ja henki (kaikenkäsittävä,
ajatteleva sub-
228
stanssitarmo). Kaikki muunnokset, mitä
subsfanssikäsitteestä myöhemmin on ilmennyt, voi johdonmukaisesti eritellen
tutkiessaan johtaa tästä Spinozan korkeimmasta peruskäsitteestä, jota minä
Goethen tavoin pidän yhtenä kaikkien aikojen ylevimmistä ja tosimmista
ajatuksista. Kaikki maailman eri oleet, jotka meidän tietomme pystyy
käsittämään, kaikki olemisen yksilölliset muodot, ovat vain tuon substanssin
erikoisia katoavaisia muotoja, aksidensseja (satunnaisia ominaisuuksia)
eli moodeja (satunnaisia olomuotoja). Nämä moodit ilmenevät aineellisina
esineinä, jos tarkastamme niitä laajuuden ("tilan-ottavaisuuden")
ominaisuuden kannalta, sitävastoin voimina, aatteina, jos tarkastamme niitä ajattelemisen
("tarmon") ominaisuuden kannalta. Tälle Spinozan perusajatuksen
kannalle asettuu nyt myöskin meidän monismimme; meidänkin mielestämme
ovat aine (tilaa-täyttävänä) ja tarmo liikkeellepanevana voimana)
vain kaksi yhtenäisen maailmanoleen, yhden substanssin, erottamaton ta
perusominaisuutta.
Liikunnolle perustava
substanssikäsite. (Värähtelyn
eli heilahtelun periaate). Niistä eri muodoista, joissa substanssin perustava
käsite nykyajan fysiikassa, ynnä vallallaolevassa atomiopissa, ilmenee, on
tähän asti ollut yleisimpänä se käsitys, että kaikkien ilmiöiden perustana on
pieninten ainehiukkeiden heilahteleva liike, atomien värähtely. Atomit
itse ovat tavallisen "liikunnolle perustavan substanssikäsitteen"
mukaan kuolleita erillisiä aineosasia, jotka värähtelevät tyhjässä avaruudessa
ja vaikuttavat omaamillaan voimilla ulkopuolelle itseään. Tämän liikunnolle
perustavan substanssiteorian varsinainen perustaja ja arvossapidetyin edustaja
on ollut suuri matematiikko Newton, vetovoima-
lain I. painolain kuuluisa keksijä.
Latinankielisessä pääteoksessaan "Matemaattisen luonnonfilosofian
perusteet" (1687) todisti hän, että koko maailmankaikkeudessa vallitsee
sama vetovoiman peruslaki, kaikkialla suhteellisesti yhtä voimakkaana;
kaksi ainemäärää vetää aina toisiaan puoleensa voimalla, joka on suoraan
suhteellinen niiden ainemääriin ja kääntäen suhteellinen niiden välisen
etäisyyden neliöön. Tämä yleinen "painovoima" saa aikaan niin hyvin
putoavan omenan liikkeen maanpalloa kohti ja meren vuoksi, ja luodeaallon, kuin
kiertotähtien kiertämisen auringon ympäri ja kaikkien muitten taivaankappalten
liikkeet avaruudessa. Newtonin kuolematon ansio on se, että hän lopullisesti
määräsi tämän vetovoimalain ja keksi pätevän suuretieteellisen kaavan sitä
ilmaisemaan. Mutta tämä kuollut matemaattinen kaava, mille enimmät
luonnontutkijat tässä, kuten monissa muissakin tapauksissa, panevat suurimman
painon, ilmaisee vain ne määrälliset suhteet, mistä ilmiössä on kysymys;
se ei anna meille vähintäkään tietoa ilmiön laadullisesta olemuksesta.
Se välitön kaukovaikutus, minkä Newton painolakinsa nojalla päätti
olevaksi ja mistä tuli yksi myöhemmän fysiikan tärkeimpiä ja vaarallisimpia
dogmeja, ei vähimmässäkään määrässä auta meitä päättämään, mikä on tämän
vetovoiman varsinaisena syynä; pikemmin on se esteenä sen tuntemiseen.
Ko1minainen substanssikäsite. Ainejoukkojen välisen vetovoiman syvemmät syyt
selviävät, ja samalla osottautuvat mitättömiksi monet meidän monistista
substanssiteoriaamme vastaan tehdyistä vastaväitteistä, jos noiden Spinozan
molempien aineen perustamisominaisuuksien lisäksi otaksumme aineelle vielä
kolmannen
230
niistä erottamattoman perusominaisuuden,
tajuttoman, tunnon. Koneellisten liikkeiden todelliset "sisäiset
syyt", jotka dualistinen metafyysiikka aineettomina voimina, hengenvoimina
eli sielullisina tarmon muotoina asettaa aineellisten tarmon muotojen
vastakohdiksi, ovat, samoin kuin nämä aineellisetkin tarmon muodot,
erottamattomasti yhtyneinä tilaatäyttävään aineeseen. Tavallisesti kyllä
uudempi monistinen filosofia käsittää tunnon itsensä yhdeksi tarmon muodoksi;
siten tekee sekä sen materialistinen suunta (Büchnerin teos "Aine ja
voima") että spiritualistinen, sille vastakkainen suunta (Ostwaldin esittämä
"energetiikka", "tarmo-oppi", "materialismin
voittajana"). Molempien näiden suuntien yksipuolisuus vältetään, ja
samalla tehdään mahdottomiksi monta erehdyttävää väärinkäsitystä, jos tähänasti
vallinnut "tarmon" käsite jaetaan kahteen samanarvoisen perusominaisuuden,
"toimivan tarmon" ("tahdon") ja "vaikuttamattoman
tarmon" ("tajuttoman tarmon") käsitteeseen. Olen lähemmin
selittänyt tätä "substanssin kolmiyhteyden" teoriaa teokseni
"Lebenswunder" ("Elämänihmeet") 19:nnessä luvussa
(Volksausgabe 1906, siv. 184-188). Siellä olen erikoisesti viitannut monien
etevimpien uudenaikaisten luonnonfilosofiemme, kuten Karl Naegelin (1877),
Albrecht Raun (1896) ja Ernst Machin (1901), samansuuntaisiin mielipiteisiin.
Substanssin kolme perusominaisuutta: A. tilanottavaisuus, aine (=
mateeria), B. liike, voima (= tarmo) ja C. tunto, henki (=
sieluaines) ovat siten kaikkien oleitten aivan yleisiä perusominaisuuksia.
Tunnon säilymisen laki. Jos tämä substanssin "kolminaisuusteoria "
0n oikea; silloin täytyy myöskin suuren samanmääräisyyslain, häviämättömän
substans-
231
sin lain, pitää paikkansa yhtä hyvin tuntoon,
kuin "aineeseen ja voimaan" nähden. Alimmat ja yksinkertaisimmat
tunnon muodot (fysiikan tutkima, vetovoima ja kemian tutkima aineiden
yhdistymispyrkimys) eroavat silloin vain asteelleen elimellisen sielunelämän
aiemmista ja korkeammista muodoista, alempien eliöiden aistintoiminnasta,
ihmisen hengentoiminnasta ("ajattelusta"). Jokainen näistä tunnon
muodoista voi muuttua toisiksi tunnon muodoiksi. Äärettömässä
maailmankaikkeudessa olevan tunnon määrä on muuttumaton.
Kahtanainen substanssinkäsite. Molemmat substanssinkäsitteet, jotka edellä olemme
esittäneet vastakkain, ovat periaatteeltaan monistisia,molemmat pitävät
"ainetta ja voimaa" erottamattomina, koko maailmaa substanssiltaan yhtenäisenä.
Aivan toisin on laita dualististen substanssiteoriain, jotka vielä
nykyään ovat vallitsevina idealistisessa ja spiritualistisessa filosofiassa;
niitä tukee myöskin vaikutusvaltainen jumaluusoppi, sikäli kuin se ollenkaan
antautuu senlaatuisiin metafyysisiin mietiskelyihin. Niiden mukaan on
substanssissa, maailman perusaineksessa, erotettava kaksi aivan eri perusosaa, aineellinen
ja aineeton. Aineellinen substanssi muodostaa "esinemaailman",
jonka tutkiminen on fysiikan ja kemian asiana; sen piirissä yksin pitää
paikkansa aineen ja tarmon pysyväisyyden laki (ellei yleensä usko
"tyhjästä luomiseen" ja muihin ihmeisiin!), Aineeton
substanssi sitävastoin muodostaa "hengenmaailman", missä
tuo laki ei pidä paikkaansa; siellä fysiikan ja kemian lait joko eivät
ensinkään ole vaikuttamassa, tai ovat ne "elämänvoiman" tai
"vapaan tahdon" tai "jumalallisen kaikkivallan" tai
muiden sellaisten kummitusten vaikutusten
232
alaisia, joita arvosteleva tiede ei
tunne. Oikeastaan nuo peruserehdykset eivät nykyään enään kaipaa kumoamista;
sillä kokemus ei ole vielä tähän päivään mennen opettanut meitä tuntemaan
ainoatakaan aineettoman substanssin muotoa, ei ainoatakaan voimaa, mikä
ei liittyisi aineeseen.
Massa eli oleita muodostava aine (Painollinen aine). Tämän aineen painollisen
osan tutkiminen on ensi sijassa kemian asiana. kaikki tuntevat sen
hämmästyttävän tieteisopillisen edistyksen, mikä tämän tieteen alalla on
tapahtunut 19:nnen vuosisadan kuluessa, ja sen tavattoman vaikutuksen, minkä se
on saavuttanut kaikilla käytännöllisen sivistyselämän aloilla. Tyydymme tässä
siis tekemään vain muutamia painollisen aineen olemuksen tärkeimpiä
peruskysymyksiä selvitteleviä huomautuksia. Erittelevää tutkimusta harjottavan
(analyyttisen) kemian on, kuten tunnettua, onnistunut todistaa että kaikki
lukemattomat eri luonnonesineet ovat kokoonpantuja muutamista n. s. alkuaineista,
s. o. yksinkertaisista aineista, joita ei enään voi jakaa sen
yksinkertaisempiin aineosiin. Näitä alkuaineita on lukumäärältään noin
kahdeksankymmentä. Vain pieni osa niistä (oikeastaan vain neljätoista) on
yleisiä ja tärkeitä; enimmät noista alkuaineista ovat harvinaisia ja vähemmän
tärkeitä (enimmäkseen harvinaisia metalleja). Näiden alkuaineiden ryhmittäinen
sukulaisuus ja ne merkilliset niiden atomipainojen suhteet, jotka Lothar
Meyer ja Mendelejeff "alkuaineiden jaksollisessa järjestelmässään"
ovat osottaneet oleviksi, osottavat sangen todennäköiseksi sen käsityksen,
että alkuaineet eivät ole mitään aineen ehdottomia erikoislajeja, mitään
ainaiseksi muuttumattomia suureita. Tuon järjestelmän
233
mukaisesti on nuo 80 alkuainetta jaettu
kahdeksaan pääryhmään ja aineet sitte kussakin ryhmässä järjestetty
atomipainojensa suuruuden mukaiseen järjestykseen, niin että kemiallisesti
samankaltaiset alkuaineet muodostavat sukulaisryhmiä. Alkuaineiden
luonnollisessa järjestelmässä ilmenevät ryhmittäiset suhteet muistuttavat
toiselta puolen moninaisten hiiliyhdistysten samallaisia suhteita, toiselta
puolen rinnakkaisten ryhmien suhteita, sellaisina kuin ne ilmenevät eläin- ja
kasvilajien luonnollisessa järjestelmässä. Samoinkuin nyt eläin- ja
kasvilajeilla samankaltaisten muotojen "sukulaisuus" riippuu
yhteisistä yksinkertaisista kantamuodoista tapahtuneesta polveutumisesta, niin
on sangen todennäköistä, että sama pitää paikkansa myöskin alkuaineiden eri
ryhmiin nähden. Saamme senvuoksi otaksua, että nykyisin tunnetut
"kokemusperäiset alkuaineet" eivät ole mitään yksinkertaisia ja
muuttumattomia "aineen lajeja" , vaan alkuaan kokoonpantu ja
samallaisista yksinkertaisista "alkuatomeista", joita eri
alkuaineissa on eri määrässä ja erilailla järjestyneinä. Hiljattain on
tosiaankin onnistunut muuttaa toinen alkuaine toiseksi, siten esim. radiumi
heliumiksi. Vanha alkemistien unelma näyttää siten osittain olevan
toteutumassa.
Atomit ja alkuaineet. Nykyaikainen atomioppi, sellaisena kuin se
nykyään on kemian välttämättömänä apuna, on tarkkaan erotettava vanhasta
filosofisesta atomismista, sellaisena kuin sitä jo enemmän kuin
kaksituhatta vuotta takaperin opettivat etevät vanhanajan monistiset filosofit,
Leukippos, Demokritos ja Lukretius; myöhemmin kehittivät sitä edelleen
Descartes, Hobbes, Leibniz ja muut etevät filosofit, monessa
234
suhteessa sitä muodostellen. Mutta määrätyn hyväksyttävän
muodon antoi nykyaikaiselle atomismille ja sen kokemusperäisesti
perusteli vasta v. 1808 englantilainen kemiantutkija Dalton, joka esitti
kemiallisten, yhdistysten muodostumisessa vaikuttavan "yksinkertaisten ja
kerrannaisten painosuhteiden lain". Hän määräsi ensin eri alkuaineiden
atomipainot ja loi siten sen horjumattoman täsmällisen perustan, jolle
uudemmat kemialliset teoriat perustuvat; ne kaikki ovat atomistisia, sikäli
että ne otaksuvat kunkin alkuaineen "olevan kokoonpantua samankaltaisista,
tavattoman pienistä, erillisistä osasista, joita ei enään voi sen pienemmiksi
jakaa. Kuitenkin on nykyaikaisen fysiikan (varsinkin sähköopin) valtava edistys
johtanut siihen, että otaksutaan atomienkin vuorostaan olevan kokoonpantuja
paljon pienemmistä osasista, elektroneista (ioniteoria). Tällöin jää
kysymys atomien varsinaisesta olemuksesta niiden muodosta, suuruudesta,
elollisuudesta y. m. kokonaan ratkaisematta, sillä nämä ominaisuudet ovat
olettamusten varassa; kokemusperäistä sitävastoin on atomien "kemiallinen
taipumus", s. o. se määrätty suhde, jossa atomit yhtyvät muiden
alkuaineiden atomeihin (Monismi, 1892, siv. 17, 41).
Alkuaineiden taipumus. Eri alkuaineiden erilainen yhtymispyrkimys toisiinsa
nähden, jota kemiassa nimitetään "affiniteetiksi" eli kemialliseksi
"taipumukseksi", on aineen tärkeimpiä ominaisuuksia; kemialliseen
taipumukseen nähden on huomattava ne eri määräsuhteet, joissa alkuaineet
yhtyvät toisiinsa, ja se voimakkuus, millä tämä yhtyminen tapahtuu. Kaikki
taipumuksen asteet, aina täydellisestä välinpitämättömyydestä tulisimpaan
intohimoon, tavataan eri alkuaineiden kemiallisessa
suhtautumisessa toisiinsa aivan samoin
kuin niillä on mitä suurin osa ihmisten sielunelämässä ja varsinkin molempien
sukupuolien taipumuksessa toisiinsa.
Goethe on, kuten tunnettua, klassillisessa romaanissaan "Die
Wahlverwandtschaften" asettanut rakastavien parien suhteen samaan sarjaan
kemiallisten yhdistysten muodostumisessa havaittavien keskinäisen taipumuksen
ilmiöiden kanssa. Vastustamaton intohimo, joka vetää Eduardia miellyttävään
Ottiliaan, Parista Helenaan ja voittaa kaikki järjen ja siveyden asettamat
esteet, on sama mahtava "tajuton" vetovoima, joka eläin- ja kasvi-
lajien hedelmöittyessä saattaa elävän siemensolun tunkeutumaan munasoluun
(mutta myöskin omenahappoon!) ; sama mahtava liike, jonka kautta kaksi
vetyatomia ja yksi happiatomi yhtyvät muodostaakseen yhden vesimolekylin. Tämän
koko luonnossa vallitsevan taipumuksen yhteyden, mikä on havaittavissa
yksinkertaisimmasta kemiallisesta tapahtumuksesta aina mutkikkaimpaan
rakkausromaaniin asti, tunsi jo kreikkalainen luonnonfilosofi Empedokles
viidennellä vuosisada1la ennen ajanlaskumme alkua; hän on esittänyt sen
oppinaan "alkuaineiden rakkaudesta ja vihasta". Sen on
kokemusperäisesti osottanut oikeaksi solusielutieteen saavuttama
mielenkiintoinen edistys, tuon tieteenhaaran, jonka suuren merkityksen me
olemme oppineet tuntemaan vasta 19:nnen vuosisadan viimeisellä kolmanneksella.
Sille perustuu meidän vakaumuksemme, että myöskin jo atomeissa on
yksinkertaista tuntoa ja tahtoa -tai paremmin sanoen: tuntoisuutta ja pyrkimystä"-,
siis yleinen mahdollisimman yksinkertainen "sielu ". Sama
pitää paikkansa myöskin molekyleihin eli aine- hiukkeisiin nähden, jotka ovat
kokoonpantuja yhdestä
tai useammasta atomista. Useampien sellaisten
eri molekylien edelleentapahtuvasta yhtymisestä syntyvät sitte yksinkertaiset
ja edelleen yhdistetyt kemialliset yhdistykset, joiden suhtautumisessa ilmenee
samallainen leikki yhä monimutkaisemmassa muodossa.
Eetteri (Painoton aine). Tämän painottoman aineen tutkiminen on ensi
sijassa fysiikan tehtävänä. Jo kauan on otaksuttu olevaksi perin hienoa,
painollisen aineen hiukkeiden välissä ja ulkopuolella olevan tilan täyttävää
ainetta, ja tämän aineen, "eetterin", olemassaoloa oli käytetty
selittääkseen eri ilmiöitä, ennen kaikkea valon ilmiötä. Mutta vasta
19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla on päästy lähemmin tuntemaan tätä
ihmeellistä ainetta, ja on niin tapahtunut sähköopin alalla tehtyjen
hämmästyttävien kokemuksellisten keksintöjen yhteydessä, niiden kautta
saavutetun kokemusperäisen tiedon, niiden tieteisopillisen ymmärtämisen ja
niiden käytännöllisen soveltamisen kautta. Ennen kaikkea ovat tällä alalla uraa
uurtavia olleet bonnilaisen Heinrich Hertzin (1888) kuuluisat tutkimukset;
tämän nerokkaan nuoren fysiikantutkijan ennenaikaista kuolemaa, joka katkaisi
mitä lupaavimman elämän, ei voi kylliksi valittaa; se kuuluu, samoin kuin
Spinozan, Rafaelin, Schubertin ja monen muun nuoren neron kuolema, niihin ihmiskunnanhistorian
törkeisiin tosiasioihin, jotka yksin jo perinpohjin kumoavat
paikkansapitämättömän tarun "viisaasta kaitselmuksesta" ja
"rakkaasta taivaallisesta isästä".
Eetterin olemassaolo, käsittäen eetterin todelliseksi ",
"aineeksi", on vuoden 1888 jälkeen katsottava todistetuksi tosiasiaksi.
Siitä huolimatta voi kuitenkin vielä nykyäänkin monasti nähdä
kirjallisuudessa selitettävän,
237
että "eetteri" on vain
"pelkkä otaksuma"; tällaista erheellistä väitettä eivät esitä vain
tietämättömät filosofit ja kansantajuiset kirjottajat, vaan myöskin
jotkut" varovaiset eksaktiset fysiikantutkijat". Mutta yhtä
oikeutettua olisi kieltää myöskin painollisen aineen, massan, olemassaolo. Tosin
on nykyään vielä metafyysikoita, jotka tämänkin tekevät, ja joiden korkeimpana
viisautena on se, että he kieltävät ulkomaailman olemassaolon tai ainakin sitä
epäilevät; heidän mukaansa on olemassa oikeastaan vain yksi ainoa todellinen
ole, nimittäin heidän oma kallis minänsä, tai oikeastaan vain sen
"kuolematon sielu".
Eetterin olemus. Joskin nykyään melkein kaikki fysiikantutkijat pitävät
eetterin olemassaoloa todettuna tosiasiana, ja joskin me tarkkaan tunnemme
monet tämän ihmeellisen aineen vaikutuksista lukemattomien kokemusten,
varsinkin valo-opillisten ja sähkökokeiden kautta, niin ei toistaiseksi
kuitenkaan ole onnistuttu saavuttamaan selvyyttä ja varmuutta sen varsinaisesta
olemuksesta. Päinvastoin eroavat vielä nykyään etevimpien, sitä erikoisesti
tutkineiden tiedemiestenkin mielipiteet varsin suuresti toisistaan; jopa ne
ovat, vieläpä tärkeimmissä kohdissaankin, vastakkaisia toisilleen. Jokaisen
vapaassa vallassa on sentähden, valiten näiden keskenään ristiriitaisten
otaksumien välillä, muodostaa oma mielipiteensä oman asiantuntemuksensa ja
arvostelukykynsä mukaisesti (jotka molemmat tietenkin aina ovat
epätäydellisiä!). Sen mielipiteen, minkä minä (pelkkänä asianharrastajana tällä
alalla!) perinpohjaisen harkinnan kautta olen muodostanut, esitän seuraavana
kahdeksana väitteenä:
I Eetteri täyttää yhdenjaksoisena aineena koko
238
maailmanavaruuden, mikäli sitä ei täytä
painollinen aine (kiinteät kappaleet, nesteet ja kaasut); se täyttää myöskin
täydellisesti kaikki painollisen aineen atomien välit. II. Eetterillä
todennäköisesti ei vielä ole minkäänlaista kemiallista taipumusta eikä
se ole kokoonpantu atomeista kuten painoIlinen aine; (jos otaksutaan, että se
on kokoonpantua tavattoman pienistä, keskenään samankaltaisista atomeista,
esim. keskenään yhtäsuurista jakamattomista pikku eetteripallosista, niin on
edelleen otaksuttava, että näiden eetteriatomien välillä vielä on jotakin, joko
"tyhjä tila " tai kolmatta, aivan tuntematonta ainetta; kysymyksen
ollessa sen olemuksesta syntyisi taasen sama vaikeus kuin eetteriinkin
nähden (aina äärettömiin!). III. Kun meidän nykyinen luonnontuntemuksemme
tuskin enään sallii otaksuttavan olemassa olevaksi tyhjää tilaa ja tapahtuvaksi
välitöntä kaukovaikutusta (eivätkä sellaiset otaksumat ainakaan johtaisi mihinkään
selvään käsitykseen), niin otaksun minä eetterillä olevan omituisen rakenteen,
joka ei ole atomillinen, kuten painollisen aineen, ja jota toistaiseksi
(tarkemmin määrittelemättä) voi sanoa eetterilliseksi tai dynamiseksi
( voimavaikutteiseksi). IV. Eetterin olo-muoto on, tämän
olettamuksen mukaisesti, myöskin sille ominainen ja erilainen kuin painollisen
aineen olomuodot; eetterin olomuoto ei siis ole kaasumainen, ei nestemäinen
eikä kiinteä; parhaan mielikuvan saa siitä vertaamalla sitä mahdollisimman
hienoon, kimmoiseen ja kevyeen hyytelöön. V. Eetteri on painotonta ainetta siinä
mielessä, että meillä ei ole mitään keinoja, millä me kokeellisesti määräisimme
sen painon; jos sillä todella on painoa, millä on sangen todennäköistä, niin on
se hyvin pieni ja mahdoton meidän herkimmilläkään
239
vaaoillamme mitata. VI. Eetterin olomuodon
voi todennäköisesti, määrätyillä edellytyksillä, yhä tapahtuvan tiivistämisen
kautta muuttaa painollisen aineen kaasumaiseksi ololpuodoksi, samoin kuin sitte
tämä taas kylmentämisen kautta muuttuu nestemäiseksi ja edelleen kiinteäksi.
VII. Nämä aineen olomuodot järjestyvät siis (mikä monistisen
maailmansyntyopin kannalta on sangen tärkeätä) kehitykselliseksi,
yhdenjaksoiseksi sarjaksi; me erotamme tässä sarjassa viisi astetta: 1.
eetterisen, 2. kaasumaisen, 3. nestemäisen, 4. kiinteisnestemäisen (elävä
alkulima) ja 5. kiinteän olomuodon. VIII. Eetteri on yhtä ääretön ja
mittaamaton kuin itse tila; se on lakkaamattomassa liikkeessä.
Eetteri ja painollinen aine. "Eetterin olemuksen valtavaan
pääkysymykseen", kuten Hertz sitä hyvällä syyllä nimitti, liittyy myöskin
kysymys eetterin suhteesta painolliseen aineeseen; sillä nämä aineen molemmat
pääosat eivät vain ole kaikkialla mitä läheisimmässä ulkonaisessa
kosketuksessa, vaan myöskin ikuisessa voimavaikutteisessa vuorovaikutuksessa
toisiinsa. Yleisimmät luonnonilmiöt, jotka fysiikka erottaa luonnonvoimiksi
tai "aineen toiminnoiksi", voi jakaa kahteen ryhmään, joista toinen etupäässä
(mutta ei yksinomaan) on eetterin toimintaa, toinen samoin painollisen
aineen toimilltaa. Valon, säteilevän lämmön, sähkön ja magnetismin ilmiöt ovat
pääasiassa painottoman eetterin välityksellä syntyneitä; sitävastoin
painon, jatkuvaisuuden, aineenlämmön ja kemiallisen taipumuksen ilmiöt ovat
pääasiassa painollisen aineen, massan, välityksellä syntyneitä. Mutta
tämä jaotus ei merkitse mitään ehdotonta näiden tarmoilmiöryhmien erottamista;
päinvastoin pysyvät molemmat siitä huolimatta keskenäisessä
240
yhteydessä ja ovat kaikkialla alituisessa
vuorovaikutuksessa keskenään. Kuten tunnettua, liittyvät eetterin valo- ja
sähköilmiöt mitä läheisimmin painollisen aineen liiketilassa ja kemiallisessa
kokoomuksessa tapahtuviin muutoksiin; eetterin säteilevä lämpö muuttuu suoraan
painollisen aineen aineenlämmöksi eli ainehiukkeiden värähtelynä esiintyväksi
lämmöksi, painovoima ei voi vaikuttaa, ellei eetteri välitä toisistaan erillään
olevien atomien keskenäistä vetovoimaa, koska emme voi otaksua olemassaolevaksi
mitään välitöntä kaukovaikutusta. Tarmomuotojen muuttuminen toisiksi, siten
kuin voiman katoamattomuuden laki osottaa, todistaa samalla substanssin
molempien pääosien eetterin ja painollisen aineen, alituisen
keskenäisen vuorovaikutuksen.
Voima ja tarmo. Tuota suurta luonnon peruslakia, minkä me
substanssilakina asetamme kaikkien fysiikan tulosten ensimäiseksi, nimittivät
alkuaan Robert Mayer, joka sen esitti (1842), ja Helmholtz, joka sitä kehitti
(1847), voiman säilymisen laiksi. Jo kymmentä vuotta aikaisemmin oli
muuan toinen saksalainen luonnontutkija, bonnilainen Friedrich Mohr, selvästi
esittänyt sen oleellisen perusajatuksen (1837). Myöhemmin erotti nykyaikainen
fysiikka voiman käsitteen tarmon käsitteestä, mikä alkuaan
merkitsi samaa. Sen mukaisesti nimitetään samaa lakia nykyään tavallisesti "tarmon
samanmääräisyyden laiksi". Niihin yleisiin tutkielmiin, mihin minun
tässä täytyy tyytyä, ja suureen "substanssin säilymisen"
periaatteeseen eivät nämä pienet erot vaikuta. Lukija, joka asiasta haluaa
lähempää tietoa, saa siitä selvän esityksen esim. englantilaisen
fysiikantutkijan Tyndallin "mainioista, "luonnon peruslakia"
koskevasta teoksesta (ilmestynyt saksankie-
241
lisenä v. 1898). Siinä on myöskin
perinpohjaisesti valaistu tämän maailmantieteellisen peruslain yleistä
merkitystä sekä sen käyttämistä mitä tärkeimpien tehtäväin ratkaisuun varsin
erilaisilla aloilla. Me tyydymme tässä kiinnittämään huomiota siihen tärkeään
tosiasiaan, että nykyään kaikki pätevät fysiikantutkijat tunnustavat oikeaksi
"tarmoperiaatteen" ja siihen liittyvän vakaumuksen kaikkien
luonnonvoimien yhteydestä, niiden yhteisestä alkuperästä, ja että tätä tietoa
pidetään fysiikan tärkeimpänä tuloksena 19:nnellä vuosisadalla. Me tiedämme
nykyään, että lämpö on samallaisesti eräs liikkeen muoto kuin äänikin,
sähkö samallaisesti kuin valo, kemiallinen taipumus samallaisesti kuin
magnetismi. Sopivien laitteiden avulla voimme muuttaa yhden näistä
voimamuodoista toiseksi, ja tulemme tarkkoja mittauksia toimittamalla silloin
vakuutetuiksi siitä, että voiman kokonaismäärästä ei milloinkaan pieninkään
osanen katoa.
Jännitysvoima ja liikevoima (kykytilassa ja toimitilassa oleva tarmo). Voiman eli tarmon kokonaismäärä pysyy
maailmankaikkeudessa samana, ilmenipä siinä mitä muutoksia tahansa; se on
ikuinen ja muuttumaton, samoin kuin aine, mihin se on erottamattomasti
yhdistyneenä. Luonnon koko leikki riippuu näennäisen liikkeen ja levon
vaihtelusta; mutta lepäävissä kappaleissa on yhtä katoamaton määrä, voimaa kuin
liikkeelläkin olevissa. Liikkeessä muuttuu edellisten jännitysvoima
jälkimäisten liikevoimaksi. Voiman säilymisen periaate, ottaen huomioon sekä
luotatyöntämisen että puoleensavetämisen, väittää, että jännitysvoimien ja
liikevoimien (elävien voimien) mekaaninen arvo aineellisessa maailmassa on
pysyväinen suuruus. Lyhyesti sanoen,
242
maailmankaikkeuden voimamäärä jakautuu
kahteen osaan, jotka määrätyssä arvosuhteessa voivat muuttua toisikseen. Toisen
vähenemisestä on seurauksena toisen lisääntyminen; yhteinen kokonaismäärä pysyy
kuitenkin muuttumattomana." Jännitysvoima eli kykytilassa oleva
tarmo ja liikevoima (elävä voima) eli liiketilassa oleva tarmo muuttuvat
aina toisikseen, ilman että äärettömässä maailmankaikkeudessa olevasta
äärettömästä voiman kokonaismäärästä milloinkaan vähintäkään häviää.
Luonnonvoimien yhtenäisyys. Senjälkeen kun nykyaikainen fysiikka oli osottanut
substanssilain oikeaksi lähinnä epäelimellisten luonnonesineiden
yksinkertaisimpiin suhteisiin nähden, todisti elontoimintaoppi, että se
yleisesti pitää paikkansa myöskin koko elimellisen luonnon piirissä. Se osotti,
että kaikki eliöitten elontoiminta riippuu samallaisesti alituisesta "voimanvaihdoksesta"
ja siihen liittyvästä "aineenvaihdoksesta" kuin niin sanotun
"elottomankin luonnon" yksinkertaisemmat tapahtumukset. Eivät vain
kasvien ja eläinten kasvaminen ja ravinnonottaminen, vaan myöskin niiden tunnon
ja liikkeen toiminnat, niiden aistintoiminta ja sielunelämä riippuvat
jännitysvoimien muuttumisesta eläväksi voimaksi ja päinvastoin. Tämä korkein
laki vallitsee myöskin niitä hermoston täydellisimpiä elonilmauksia, joita
korkeammilla eläimillä ja ihmisellä sanotaan "hengenelämäksi". Se
pitää siis paikkansa koko sieluntoimintaan nähden. Me tunnemme siten vain yhdenlaatuisia
luonnonvoimia vaikuttamassa kaikissa luonnonilmiöissä.
Substanssilain kaikkivaltius. Meidän luja monistinen vakaumuksemme, että
maailmantieteellinen perus-
243
laki yleisesti pitää paikkansa koko
luontoon nähden, pyrkii merkitykseltään olemaan mitä suurin. Sillä sen
mukaan ei ole vain myönteisesti todistettu maailmankaikkeuden
periaatteellinen yhtenäisyys ja kaikkien tuntemiemme luonnonilmiöiden
syysuhteinen yhteys, vaan senkautta myöskin kielteisesti pyritään
suurimpaan mahdolliseen älyn voittoon, noiden metafysiikan kolmen suuren
keskusdogmin, "jumalan, tahdonvapauden ja kuolemattomuuden",
lopulliseen kukistumiseen. Senkautta että substanssilaki todistaa kaikkialla
ilmiöissä vallitsevan koneenomaiset, luonnosta itsestään riippuvat syyt, liittyy
substanssilaki "yleiseen syyperäisyyslakiin".
244
Kolmastoista
luku.
Maailman
kehityshistoria.
Monistisia tutkimuksia maailmankaikkeuden
ikuisen kehityksen alalta. Maailman luominen, alku ja loppu. Entropia.
245
tavalla "kehittynyt" ? Minkälaisia
ovat tämän kehityksen syyt ja vaiheet? Jos meidän onnistuu löytää varma vastaus
jokaiseen näihin osa-kysymykseen niin olemme meidän yhtenäisen
luonnonkäsityksemme mukaan samalla saaneet kirkasta valaistusta koko maailmankysymyksen
ratkaisuun.
Luominen. Vallitsevana mielipiteenä maailman kehitykseen nähden
oli aikaisemmilla vuosisadoilla melkein kaikkialla, missä asui ajattelevia
ihmisiä, usko maailman luomiseen. Tuhannet mielenkiintoiset, enemmän tai
vähemmän tarumaiset kertomukset, maailmansyntyopit ja luomistarut moninaisin
tavoin ilmaisevat tätä luomisuskoa. Vapaiksi siitä ovat jääneet vain muutamat
suuret filosofit ja vallankin nuo ihailtavat klassillisen vanhan-ajan vapaat
ajattelijat, joissa ensiksi syntyi luonnollisen kehityksen ajatus.
Päinvastoin kuin tällä luonnollisen kehityksen ajatuksella, oli kaikilla noilla
luomistaruilla yliluonnollisen, ihmeellisen tai yli-maailmaisen luonne.
Kykenemättömänä tajuamaan maailman olemusta ja selittämään sen syntymistä
luonnollisten syiden perusteella täytyi kehittymättömän järjen luonnollisesti
turvautua ihmeeseen. Useimmissa luomistaruissa liittyi ihmeuskoon
pyrkimys kaiken inhimillisentämiseen (antropismi). Samoin kuin ihminen
tekee työnsä määrätyssä tarkotuksessa ja taitavuuttaan käyttäen, samoin muka
oli muovaileva "jumala" luonut maailman tarkotuksenmukaisesti; tästä
luojasta muodostunut mielikuva oli enimmäkseen aivan ihmistä vastaava.
"Kaikkivaltias taivaan ja maan luoja", sellaisena kuin hän
ensimäisessä Mooseksenkirjassa ja nykyään vielä käytännössä olevassa
katkismuksessamme puuhaa,
246
on ajateltu aivan yhtä ihmisenkaltaiseksi kuin
Agassiz'in ja Reinken esittämä nykyaikainen luoja.
Maailmankaikkeuden ja erikoisoleiden
luominen. Syventyessämme
tarkemmin tutkimaan luomisen ihmekäsitettä, voimme kahtena oleellisesti
eri toimena erottaa maailmankaikkeuden kokonaisluomisen ja erikoisoleiden
osittaisluomiset, vastaten Spinozan käsitteitä substanssista (maailmankaikkeudesta)
ja aksidensseista (substanssin muuttuvaisista, ilmenemismuodofsta). Tämä
jako on periaatteellisesti tärkeä; sillä on ollut useita ja arvossapidettyjä
filosofeja (ja sellaisia on vielä nykyäänkin), jotka otaksuvat edellisen
tapahtuneeksi, mutta sitävastoin kieltävät viimeksimainitun.
Substanssin luominen. Luomisopin mukaan on "jumala luonut maailman
tyhjästä". Kuvitellaan, että "iankaikkinen jumala"
(järjellisenä, mutta aineettomana olentona!) itsekseen ilman maailmaa oli
iankaikkisista ajoista asti (tyhjässä avaruudessa) olemassa, kunnes hän vihdoin
johtui "luomaan maailman." Monet tämän uskon kannattajat rajottavat
jumalan luomistoiminnan mahdollisimman vähään, yhteen ainoaan toimenpiteeseen;
he otaksuvat, että ulkomaailmainen jumala (jonka muu toiminta jää
arvotukselliseksi!) yhdessä kädenkäänteessä loi substanssin, maailman
perusaineksen, antoi sille mitä laajimman kehittymisen kyvyn ja jätti sen sitte
ainaiseksi oman onnensa nojassa kehittymään. Tätä laajallelevinnyttä
mielipidettä on varsinkin englantilaisessa deismissä melkoisesti
kehitetty; se lähentelee meidän monistista kehitysoppiamme ja hylkää sen vain
yhdessä kohdin, missä jumala johtui luomisajatuksiinsa. Toiset
maailmankaikkeuden luomisen kannattajat sitävastoin otaksuvat että "herra
jumala", paitsi sitä että
247
hän kerran loi substanssin, myciskin yhä
edelleen toimii "maailman ylläpitäjänä ja hallitsijana." Monet tämän
uskon toisinnoista lähentelevät mikä panteismia, mikä teismiä. Kaikki
nämä ja niiden kaltaiset luomisuskon muodot ovat ristiriidassa voiman ja aineen
pysyväisyyden lain kanssa; tämä laki ei tunne mitään "maailman alkua".
Erikoisoleiden luominen. Tämän yksilöllisen, vieläkin vallitsevan luomisopin
mukaan on herra jumala, paitsi sitä että hän ("tyhjästä") loi
maailman kokonaisenaan, myöskin luonut kaikki erikoisoleet. Kristillisessä
sivistysmaailmassa uskotaan vielä nykyään vanhaan seemiläiseen, ensimäisestä
Mooseksenkirjasta saatuun luomistaruun; yksinpä nykyaikaisten
luonnontutkijainkin joukossa sillä nykyään vielä siellä täällä on uskovaisia
kannattajia. Minä olen lausunut arvostelevan käsitykseni siitä
"Luonnollisen luomishistoriani" ensimäisessä luvussa. Mielenkiintoisina
tämän luomiskäsityksen muotoina mainittakoon seuraavat teoriat: I. Kahtanainen
luominen: jumala on rajottunut kahteen luomistoimenpiteeseen; ensiksi
loi hän epäelimellisen maailman, kuolleen substanssin, johon nähden yksin pitää
paikkansa tarmon säilymisen laki, joka sokeana ja tarkotuksettomana vaikuttaa
taivaankappalten ja vuorimuodostumisen liikkeissä; myöhemmin hankki jumala älyä
ja jakoi sitä noille ainetta vallitsemaan määräämilleen voimille, jotka sitte
älykkäinä ja päämäärästään tietoisina saavat aikaan elimistöjen kehityksen ja
ohjaavat sitä (Reinke). II. Kolminainen luominen: Jumala on
luonut maailman kolmessa päätoimituksessa: A. taivaan (s. o. maan
ulkopuolella olevan maailman) luomisen; B. (maailman keskuksena olevan
maan ja
248
sillä olevien elimistöjen luominen; C.
ihmisen (jumalan kuvan) luominen. Tällä uskonkäsityksellä on vielä laa- jaa
k.annatusta kristittyjen jumaluusoppineiden ja muiden "sivistyneiden"
piirissä; monissa kouluissa opetetaan sitä totuutena. Ill. Kuusiosainen luominen:
Luominen on (Mooseksen mukaan) tapahtunut kuutena päivänä. Vaikka nykyään
enään harvat sivistyneet ihmiset todella uskovat tähän Mooseksen taruun,
päntätään se kuitenkin jo varhaisessa lapsuudessa meidän lapsiemme päähän
raamatunopetuksessa. Monet varsinkin Englannissa tehdyt yritykset saattaa tuo
taru sopusointuun nykyaikaisen kehitysopin kanssa, ovat kokonaan
epäonnistuneet. Luonnontieteeseen nähden saavutti se senkautta suuren
merkityksen, että Linne luonnonjärjestelmäänsä laatiessaan (1735) omaksui sen
ja käytti sitä (itsenäisinä pitämiensä) elimellisten lajien käsitettä
muodostaessaan: "On niin monta erilaista eläin- ja kasvilajia, kuin
ääretön Olento alussa loi erilaisia muotoja".Tämä dogmi säilytti
valta-asemansa jotenkin yleisesti aina Darwinin (1859) ajalle asti, vaikka
Lamarck jo v. 1809 oli osottanut sen paikkansapitämättömäksi. IV. Jaksottainen
luominen: Maanpallon historian kunkin kauden alussa luotiin uudestaan koko
eläin- ja kasvikunta, jonka sitte kunkin kauden lopulla yleinen luonnonmullistus
kokonaan tuhosi; on tapahtunut yhtä monta yleistä luomistoimitusta, kuin
maanpallon historiassa on ollut geologisia kausia (Cuvierin v. 1818 ja Louis
Agassizin v. 1858 esittämä luonnonmullistusoppi). Paleontologia,
muinaiseliötutkimus, joka kehittymättömänä alussa näytti tukevan tätä oppia
elimellisen maailman yhä toistuneista uudestaanluomisista, on myöhemmin
osottanut sen kokonaan vääräksi.
249
V Yksilöllinen luominen: Kukin eri ihminen -samoin kuin jokainen eri eläin ja
jokainen kasviyksilö -on luotu jumalan armosta ("joka tuntee kaikki ja on
lukenut meidän päämme hiukset"), eivätkä ne ole syntyneet luonnollisen
suvunjatkamistoimituksen kautta. Tämän kristillisen luomismielipiteen näkee
vielä nykyään usein ilmenevän sanomalehdissä, varsinkin syntymäilmotuksissa
("Eilen lahjotti hyvä jumala meille terveen pojan" j. n. e.) Myöskin
meidän lapsiemme yksilölliset lahjat ja etevyys tunnustetaan kiitollisena usein
"jumalan erikoiseksi lahjaksi" (perinnöllisiä vikoja sensijaan tavallisesti
ei!)
Kehitys. Luomistarujen ja niihin liittyvän ihmeuskon täytyi jo
aikaisin tuntua ajattelevasta ihmisestä paikkansapitämättömiltä; näemme
senvuoksi että jo kauemman kuin kaksituhatta vuotta on yritetty korvata ne
järjellisillä teorioilla ja selittää maailman synty luonnollisten syiden
nojalla. Muita etumaisina ovat taasen tässäkin joonialaisen luonnonfilosofian
suuret ajattelijat, edelleen Demokritos, Heraklitos, Empedokles, Aristoteles,
Lukretius ja eräät muut vanhan-ajan filosofit. Ensimäiset epätäydelliset kokeet,
joita he tekivät, hämmästyttävät meitä osaksi niissä ilmenevillä hengen
loistavilla valonväläyksillä, jotka ovat ikäänkuin nykyaikaisten aatteiden
edeltäjinä. Klassillisella vanhalla-ajalla puuttui luonnonfilosofiselta
mietiskelyitä kuitenkin se luja pohja, minkä vasta uudenajan lukemattomat
havainnot ja kokeet ovat muodostaneet. Keski-ajalla --ja varsinkin
paavinvallan väkivaltaherruuden aikoina -lepäsi tieteellinen tutkimus näillä
aloilla kokonaan. Inkvisitsionin kidutukset ja polttoroviot hulehtivat siitä,
että ehdotonta uskoa Mooseksen heb-
250
realaisiin jumalaistaruihin pidettiin
lopullisena vastauksena kaikkiin luomiskysymyksiin. Yksinpä nekin ilmiöt, jotka
välittömästi kehottivat havaitsemaan kehitystapahtumain tosiasioita, eläinten
ja kasvien sikiökehitys, ihmisen sikiökehitys, jäivät huomioonottamatta ja
herättivät vain siellä täällä yksinäisten tiedonhaluisten havainnontekijäin
mielenkiintoa; mutta heidän keksinnöistään ei oltu tietävinään ja unohdettiin
ne. Sitäpaitsi sulki todelliselta
luonnollisen kehityksen tuntemiselta jo ennakolta tien vallassaoleva ennaltamuodostumisoppi,
tuo dogmi, että jokaisen eläin- ja kasvilajin luonteenomainen muoto ja
rakenne olivat jo sikiössä ennaltamuodostuneina (vert. siv. 66).
Kehitysoppi. Tiede, jota nykyään nimitämme kehitysopiksi (sanan
laajimmassa merkityksessä), on sekä kokonaisuudessaan että eri osiinsa nähden
19:nnellä vuosisadan lapsi; se on sen tärkeimpiä ja loistavimpia saavutuksia.
Tosiasiallisesti on kehityksen käsite, joka vielä 18:nnella vuosisadalla oli
melkein kokonaan tuntematon, nykyään jo tullut meidän koko
maailmankatsomuksemme lujaksi kulmakiveksi. Minä olen esittänyt kehitysopin
perusteet jo aikaisemmissa teoksissani, laajimmin "Yleisessä
muoto-opissa" (1866), sitte kansantajuisemmin "Luonnollisessa
luomishistoriassa" (1868, yhdestoista painos 1908) ja erikoisesti ihmistä
silmälläpitäen "Ihmisensyntyopissa". (1874, viides painOi 1903).
Rajatun tässä senvuoksi antamaan lyhyen yleissilmäyksen tärkeimmästä
edistyksestä, mikä 19:nnen vuosisadan kuluessa on kehitysopin alalla
tapahtunut. Kehitysoppi jakautuu esineisiinsä nähden neljään pääosaan 1.
maailmankokonaisuuden, 2. maanpallon, 3. maan-
251
pallolla elävien eliöitten ja 4. ihmisen
kehitystä selvittäviin osiin.
I.Monistinen maailmansyntyoppi. Ensimäisen "kokeen" koko maailmanrakenteen
kokoonpanon ja koneenomaisen synnyn selittämiseksi "Newtonin
periaatteiden" mukaisesti -s. o. suuretieteellisten ja fysiikallisten
lakien nojalla -mahdollisimman yksinkertaisella tavalla teki Immanuel Kant
kuuluisassa nuoruudenteoksessaan "Yleinen taivaan luonnonhistoria ja
teoria" (1755). Ikävä kyllä jäi tämä suuremmoinen ja rohkea teos 90:ksi
vuodeksi melkein kokonaan tuntemattomaksi; sen veti vasta 1845 Aleksander von
Humboldt taasen päivänvaloon "Kosmos"-
("Maailmankaikkeus"-) teoksensa ensi osassa. Mutta sillä välin oli
suuri ranskalainen suuretieteilijä Pierre Laplace itsenäisesti johtunut
samankaltaiseen teoriaan kuin Kant ja kehitti sitä, samalla
suuretieteeellisesti sen perustellen, edelleen ranskankielisessä teoksessaan
"Maailmanjärjestelmän esitys" (1796). Hänen pääteoksensa
"Taivaan liikeoppi" ilmestyi vuonna 1799. Kantin ja Laplacen
maailmansyntyoppien yhteisinä peruspiirteinä on kiertotähtien liikkeiden
mekaaninen (koneenomainen) selittäminen ja siitä johtuva otaksuma, että kaikki
taivaankappaleet alkuaan ovat tiivistymisen kautta syntyneet akselinsa ympäri
pyörivistä usvapalloista. Tätä "usvaotaksumaa" on kyllä
myöhemmin monessa suhteessa paranneltu ja täydennetty, mutta sitä pidetään
vielä nykyäänkin parhaimpana kokeena maailmanrakenteen synnyn yhtenäiseksi ja
koneenomaiseksi selittämiseksi (vert. Wilhelm Bölsche,
"Entwickelungsgeschichte der Natur". I nid. 1894). Myöhemmin on
sitä merkittävästi täydennetty ja samalla tuettu, otaksumalla että tämä maailmansynnyn
kehitystapahtuma ei
252
vain ole kerran tapahtunut, vaan jaksottain
toistunut. Samaan aikaan kuin äärettömän maailmanavaruuden eräissä osissa
syntyy pyörivistä usvapalloista uusia taivaankappaleita, jotka sitte käyvät
edelleen kehittymään, hajaantuu sensijaan päinvastoin sen toisissa osissa
vanhoja, kylmenneitä ja kuolleita taivaankappaleita hajanaisiksi usvajoukoiksi.
Maailman alku ja loppu. Melkein kaikki vanhemmat ja uudemmat
maailmansyntyopit, niinpä useimmat niistäkin jotka liittyvät Kantin ja Laplacen
käsityskantaan, edellyttävät vallitsevan mielipiteen tapaan, että maailmalla on
ollut alkunsa. Siten ajatellaan "usvaotaksuman" laajalle levinneen
käsitysmuodon mukaisesti, että "alussa" oli muodostuneena tavaton
usvapallo äärettömän ohutta ja kevyttä ainetta, ja että tämä usvapallo
määrättynä hetkenä (arvaamattomia aikoja sitten) oli alkanut pyöriä akselinsa
ympäri. Kun tämän maailmansyntyisen liikkeen "ensi alku" kerran on
olemassa, niin voi sitte tunnettujen liikeopin periaatteiden avulla varmasti
sanoa miten sitte edelleen on tapahtunut taivaankappalten muodostuminen,
kiertotähtikunnan syntyminen j. n. e. Tuo ensimäinen "liikkeen
alku" on toisena Du Bois-Reymondin
"maailmanarvoituksista"; hän selittää että se on mahdoton luonnollisiin
syihin nojaten ratkaista. Monet muutkaan luonnontutkijat ja filosofit eivät
selviä tästä vaikeudesta ja tyytyvät myöntämään, että tässä muka täytyyotaksua
olevaksi ensimäinen "yliluonnollinen sysäys", siis "ihme".
Meidän käsityksemme mukaan voi tämän
"toisen maailmanarvoituksen" ratkaista, otaksumalla että liike on
substanssin yhtä ominainen ja alkuperäinen ominaisuus kuin tilanottavaisuus
ja tuntokin (12 luku).
253
Tähän monistiseen otaksumaan oikeuttaa meidät
ensinnäkin substanssilaki ja toiseksi se suuri edistys, mikä 19:nnen vuosisadan
toisella puoliskolla on tapahtunut tähtitieteen ja fysiikan alalla. Bunsenin ja
Kirchoffin (1860) perustaman kirjoerittely-tutkimustavan avulla olemme
päässeet selville sekä siitä, että miljoonat taivaankappaleet, jotka täyttävät
äärettömän maailmanavaruuden, ovat kokoonpantuja samasta aineesta kuin aurinko
ja maanpallo, että myöskin siitä, että ne yleensä ovat erilaisilla kehityksen
asteilla; olemmepa sen avulla saaneet tietoa myöskin kiintotähtien liikkeistä
ja etäisyyksistä, joista ei yksin kaukoputken avulla voi päästä selville.
Edelleen on itse kaukoputkeakin sangen melkoisesti parannettu, ja on se valokuvauksen
avulla tehnyt mahdolliseksi joukon tähtitieteellisiä keksintöjä, joita
19:nnen vuosisadan alussa ei osattu aavistaakaan. Pyrstötähtien ja tähtisumujen
tarkempi tunteminen on opettanut meille noiden pienten taivaankappalten suuren
merkityksen, joita maailmanavaruudessa on miljaardittain suurempien tähtien
välillä.
Me tiedämme nykyään myöskin että miljoonien
taivaankappalten radat ovat muuttuvaisia ja osittain
epäsäännöllisiä, sensijaan että kiertotähtijärjestelmiä aikaisemmin pidettiin
pysyväisinä ja ajateltiin kiertävien taivaankappalten ikuisesti kulkevan
ratojaan samallaisesti. Tärkeitä tuloksia on tähtifysiikka saavuttanut myöskin
valtavan, muilla fysikan aloilla, ennen kaikkea valo-opin ja sähköopin aloilla
sekä niiden kautta kehittyneen eetteriteorian alalla, tapahtuneen edistyksen
avulla. Vihdoin osottautuu tässäkin taasen yleinen substanssilaki meidän
luonnontuntemuksemme suurimmaksi edistysaskeleeksi. Me tiedämme nykyään, että
se vallitsee
254
kaikkialla kaukaisimmissakin
maailmanavaruuksissa yhtä ehdottomasti kuin meidän aurinkokuntamme piirissä,
yhtä ehdottomasti meidän maapallomme pienimmissä osasissa kuin ihmisruumiin
pienimmässäkin solussa. Mutta me olemme myöskin oikeutettuja ja loogillisesti
pakotettuja tekemään sen tärkeän otaksuman, että aine ja tarmo kaikkina aikoina
ovat olleet aivan yhtäläisesti häviämättömiä kuin ne nykyään poikkeuksetta
ovat. Kaiken iankaikkisuuden on ääretön maailmankaikkeus ollut, on ja tulee
olemaan substanssilain alainen. Näistä valtavista tähtitieteen ja fysiikan
saavutuksista, jotka kaikki selittävät ja täydentävät toisiaan, seuraa sarja
perin tärkeitä, maailmankaikkeuden kokoonpanoa ja kehitystä, substanssin
pysyväisyyttä ja uusiin muotoihin muuttumista koskevia johtopäätöksiä. Me
esitämme ne keskitettyinä seuraaviin väitteisiin: I. Maailmanavaruus on
äärettömän suuri ja rajaton; se ei ole mistään kohdin tyhjä, vaan joka
kohdaltaan. täynnä substanssia. II. Maailmanaika on samoin ääretön ja
rajaton; sillä ei ole alkua eikä loppua, se on iankaikkisuus. III. Substanssi
on kaikkialla ja aina Keskeytymättömän liikkeen ja muuttumisen tilassa;
missään ei ole ehdotonta lepoa ja paikallaanpysymistä; mutta samalla
pysyyaineen ääretön määrä aina muuttumattomana samoin kuin aina muotoaan
muuttelevan tarmonkin määrä. IV. Maailmanavaruudessa kaikkialla tapahtuvan
substanssin liike on ikuista kiertokulkua, jossa jaksottain yhä
uudestaan toistuvat eri kehitysasteet. V. Kehitysvaiheet johtuvat lämpimyyderi
jaksottaisista vaihteluista ja siitä johtuvista tiheyssuhteiden (olomuotojen)
muutoksista. VI. Samalla kun eräissä maailmanavaruuden osissa yhä edistyvän
tiivistymisen
255
vaikutuksesta syntyy uusia taivaankappaleita,
tapahtuu samalla muissa osissa vastakkaista kehityskulkua, toisiaan vastaan
syöksyvien taivaankappalten häviämistä. VII. Ne tavattomat lämpömäärät, jotka
maailmanavaruudessa liikkuvien taivaankappalten yhteentörmäyksissä kehittyvät
taivaankappalten liiketarmosta, ovat niinä uusina elävinä voimina, jotka saavat
aikaan siten muodostuneiden avaruuden usvajoukkojen liikkeen ja akselinsa
ympäri pyörivien pallojen uudelleenmuodostumisen: ikuinen leikki alkaa
taas uudestaan. Myöskin meidän äiti maamme, joka tuhansia miljoonia vuosia
sitten on syntynyt eräästä keskustansa ympäri liikkuvan aurinkokunnan osasesta,
on uusien vuosimiljoonien kuluttua kokonaan jähmettyvä ja, ratansa yhä
pienennyttyä, syöksyvä aurinkoon. Erikoisen tärkeitä yleisten maailmanavaruuden
kehitystapahtumain selvälle ymmärtämiselle ovat nämä nykyaikaiset käsitykset
taivaankappalten jaksottain vaihtelevasta häviöstä ja synnystä. Äiti "Maa"
häviää silloin arvoltaan mitättömän pieneksi "aurinkopölyhiukkaseksi",
jollaisia maailmanavaruudessa on lukemattomia miljoonia. Meidän oma "ihmisolentomme",
joka inhimillisentävässä suuruudenhulluudessaan ihantelee itseään
"jumalan kuvaksi", vajoo merkitykseltään istukalliseksi nisäkkääksi,
jolla ei koko maailmankaikkeuden kannalta enään ole enemmän arvoa kuin
muurahaisella tai päiväperhosella, kuin paljainsilmin näkymättömällä
likoeläimellä tai turhanpienellä basillilla. Me ihmisetkin olemme vain ikuisen
substanssin häviäviä kehitystiloja, aineen ja tarmon satunnaisia ilmiömuotoja,
joiden mitättömyyden käsitämme, jos vertaamme niitä äärettömään avaruuteen ja
iankaikkiseen aikaan.
256
Avaruus ja aika. Senjälkeen kun Kant on selittänyt avaruuden eli
paikan ja ajan käsitteet pelkiksi "havainnon muodoiksi" -avaruuden
oleväksi ulkoisen havainnon muodon, ja ajan olevaksi sisäisen havainnon muodon
-on tästä tärkeästä tietämisen kysymyksestä syntynyt kiista, jota jatkuu vielä
nykyäänkin. Monissa nykyajan metafyysikoissa on se mielipide vakaantunut, että
tälle Kantin "arvostelevalle teolle" uuden "puhtaasti
idealistisen tieto-opin" alkuna on annettava mitä suurin merkitys, ja että
sen kautta on kumottu terveen ihmisjärjen luonnollinen käsitys paikan ja
ajan tosioloisuudesta. Tästä noiden molempien peruskäsitteiden yksipuolisesta
käsityksestä on tullut mitä suurimpien erehdysten lähde; tuo käsityskanta
jättää huomioonottamatta, että Kant tuolla lauseellaan kosketti vain kysymyksen
toista puolta, omakohtaista, mutta samalla tunnusti toisen, ulkokohtaisen,
yhtäoikeutetuksi; hän sanoi: "Paikka ja aika ovat kokemuksen kannalta
tosioloisia, mutta ulkomaailmaisesti nähden vain ajateltuja".
Tämän Kantin lauseen kannalla voi meidän nykyaikainen monismimme selittää
olevansa, mutta ei noiden, kysymyksen omakohtaista puolta terottavien
yksipuotisten mielipiteiden kannalla; sillä ne johtavat johdonmukaisesti
ajatellen tuohon järjenvastaiseen idealismiin, joka huippuuntuu Berkeleyn
lauseeseen: "Esineet ovat vain mielteitä, ne ovat olemassa vain meidän
havainnossamme." Tämän lauseen tulisi kuulua: "Esineet ovat minun
henkilökohtaiselle tajunnalleni vain mielteitä; niiden olemassaolo on yhtä
todellinen kuin minun ajatuselimieni, nimittäin noiden isojenaivojen
hermosolmusolujen olemassaolo, jotka ottavat vastaan ne vaikutteet, joita esineet
tekevät minun aistin-
elimiini, ja näitä vaikutteita yhdistellen
mu:odostavat nuo mielteet." Yhtä hyvin kuin epäilen "paikan ja ajan
tosioloisuutta", tai jopa kiellänkin sen, voin myöskin kieltää oman
tajuntani tosioloisuuden; kuumehoureissa, harhanäyissä, unessa,
kaksoistajunnassa pidän tosina mielteitä, jotka eivät ole tosioloisia vaan
"kuviteltuja"; voinpa pitää itseänikin toisena (siv. 193); kuuluisa
lause: "Ajattelen, siis olen olemassa", ei tässä enään pidä paikkaansa.
Sitävastoin on paikan ja ajan tosioloisuuden lopullisesti todistanut
substanssilain ja monistisen maailmansyntyopin kautta avartunut
maailmankatsomuksemme. Senjälkeen kun olemme onnellisesti päässeet "tyhjän
tilan" paikkansapitämättömästä mielteestä, jää meille äärettömäksi "avaruuttatäyttäväksi"
oleeksi aine, molemmissa muodoissaan: eetterinä ja painollisena
aineena. Ja samalla tavoin pidämme toiselta puolen "aikaatäyttävänä"
tapahtumisena ikuista liikettä tai kehitystäluovaa tarmoa, mikä
ilmenee substanssin keskeytymättömänä kehityksen.
Ikiliikkuva maailmankaikkeus. Kun jokainen liikkeessä oleva kappale jatkaa
liikettään niin kauan kuin ulkonaiset olosuhteet sitä siitä eivät estä, johtui
ihminen jo vuosituhansia sitte ajatukseen rakentaa konelaite, joka kerran
liikkeelle pantuna liikkuisi aina edelleen samalla tavalla. Silloin jätettiin
huomioonottamatta, että jokaiselle liikkeelle on ulkonaisia esteitä, jotka
vähitellen lakkauttavat sen, ellei ulkoa tule uutta sysäystä, s. o. ellei
lisäksi tule uutta voimaa, joka voittaa nuo esteet. Siten esim. heilahteleva
heiluri liikkuisi yhtä nopeasti edestakaisin iankaiken, elleivät ilman vastus
ja kiinnekohdassa vaikuttava hankaus vähitellen kuluttaisi sen liikkeen elävää
voimaa ja muuttaisi
258
sitä lämmöksi. Meidän täytyy uudella
sysäyksellä (tai, kun on kellosta kysymys, vetämällä kello uudestaan vireeseen)
antaa heilurille uutta liikevoimaa. Sen vuoksi on sellaisen koneen
rakentaminen, joka ilman ulkopuolelta tullutta apua synnyttäisi voimanlisän,
jonka avulla se yhä pysyisi käynnissä, mahdotonta. Kaikkien kokeiden, jotka
ovat tarkottaneet sellaisen "ikiliikkujan" rakentamista, on täytynyt
epäonnistua; substanssilain keksiminen osotti sitte myöskin tieteisopillisesti,
että sellaisen rakentaminen on mahdotonta.
Mutta toisin on asianlaita, jos pidämme
silmällä maailmankaikkeutta kokonaisuudessaan, ääretöntä
maailmankaikkeutta, joka meidän käsityksemme mukaisesti on ikuisessa
liikkeessä. Mutta samalla on sanottu, että koko maailmankaikkeus itse on
kaikenkäsittävä ikiliikkuja. Tämä ääretön ja ikuinen
"maailmankaikkeuden kone" on alituisessa ja keskeytymättömässä
liikkeessä, jolloin toimitilassa ja
kykytilassa olevan tarmon äärettömän suuri kokonaismäärä ikuisesti pysyy
samana. Meidän käsityksemme mukaan on siis ikiliikkujan käsite koko maailmankaikkeuteen
nähden yhtä tosi ja perustava merkitykseltään, kuin se jonkin sen erikoisen osan
eristettyyn toimintaan nähden on mahdoton. Tällöin osottautuvat vääriksi
myöskin ne johtopäätökset, joita on vedetty entropia-opista.
Maailmankaikkeuden entropia. Koneenomaisen lämpöteorian (1850) nerokas perustaja,
Clausius, keskitti tämän merkityksellisen opin tärkeimmän sisällyksen kahteen
pääväitteeseen. Toinen pääväite on seuraava: "Maailmankaikkeuden
tarmomäärä pysyyaina samana"; se muodostaa meidän substanssilakimme
ensi puolen, "tarmoperiaatteen". Toinen pääväite on seu-
259
raava: "Maailmaltkaikkeuden entropia
pyrkii aina suurimpaan mahdolliseen määrään", Clausiuksen käsityksen
mukaan on maailmankaikkeuden kokonaistarmomäärässä kaksi osaa, joista toisen
(korkeampana lämpimyytenä ilmenevänä lämpönä, liikevoimana, sähkö- ja
kemiallisena tarmona j. n. e. olevan) vielä osittain voi muuntaa työksi, toista
sitävastoin ei; tämä viimeksimainittu, jo lämmöksi muuttunut ja kylmempiin
kappaleisiin kokoontunut tarmo, on ehdottomasti mennyttä enempään työtoimintaan
nähden. Tätä ikäänkuin "kulutettua" tarmon osaa, jota ei enään voi
muuntaa liikevoimaa kysyväksi työksi, nimittää Clausius entropiaksi (s.
o. "sisäänkääntyneeksi" voimaksi); se kasvaa alituisesti tuon
edellisen osan kustannuksella. Kun nyt alituisesti yhä enemmän
maailmankaikkeuden liikevoimaista tarmoa muuttuu lämmöksi eikä tätä enään aina
voi muuttaa liikevoimaiseksi tarmoksi, täytyy työkykyisen tarmon kokonaismäärän
yhä enemmän hajaantua ja aleta. Kaikkien lämpimyyserojen pitäisi lopuksi
kadota, ja täysin sidotun lämmön sitte olla tasaisesti jakaantuneena
liikkumattoman aineen muodostamaan yhteen ainoaan möhkäleeseen; kaikki
elimellinen elämä ja kaikki elimellinen liike olisi lakannut, kun tämä entropian
suurin mahdollinen määrä olisi saavutettu; todellinen "maailman
loppu" olisi tapahtunut, (Vert. Felix Auer- bach, Die Weltherrin und
ihr Schatten, 1902.)
Jos tämä entropiaopin johtopäätös olisi
oikea, niin pitäisi otaksuttua "maailman loppua" vastata
myöskin sen alkuperäinen "alku", molemmat mielteet ovat meidän
monistiselta ja johdonmukaiselta ikuisen maailmankehityksen kulun
katsantokannaltamme yhtä paikkansapitämättömiä. On yhtä vähän mitään maailman
alkua,
260
kuin on sen loppuakaan. Kuten
maailmankaikkeus on ääretön, niin pysyy se myöskin ikuisesti liikkeessä;
lakkaamatta muuttuu toimitilassa oleva tarmo kykytilassa olevaksi ja
päinvastoin; ja näiden tarmolajien määrä pysyy aina samana.
Entropiaopin puolustajat ovat oikeassa, niin
kauan kuin he pitävät silmällä rajotetussa järjestelmässä tapahtuvia ilmiöitä.
Mutta suuressa maailmankaikkeuden kokonaisuudessa, jota emme voi
käsittää "rajotetuksi järjestelmäksi" vallitsee joka tapauksessa
suhteita, jotka tekevät mahdolliseksi tarmon muuttumistapausten kääntymisen
vastakkaisiksi. Siten esim. kahden taivaankappaleen törmätessä tavattoman
nopeasti kiitiien yhteen vapautuu tavattomia lämpömääriä, hajautuvien
ainemäärien sinkoutuessa hajalleen avaruudessa. Kiertoliikkeisen aineen ikuinen
leikki tiivistymisineen ja muine edelleenkehittymisen ilmiöineen alkaa
uudestaan.
Herbert Spencer on
"Perusperiaatteissaan" vakuuttavasti osottanut, että entropiaopin
johtopäätös ei pitäisi paikkaansa rajotettuunkaan maailmankaikkeuteen
nähden, sen täytyisi, kerran ollen lepotilassa, iankaiken pysyä lepotilassa.
Voisi hänen mielestään sanoa, että nykyinen tila on alkanut edellisen
kehitysjakson loppuessa, ja että nykyisen kehitystilan loppumihen samalla on
uuden alkuna; sinä hetkenä, jona entropian suurin mahdollinen määrä olisi
saavutettu, alkaisi vitkaisa kehitys vastakkaiseen suuntaan, ja niin jatkuisi
maailmankaikkeuden elämä lakkaamattomasti. Kuten Poincare (Die moderne
Physik. 1908) huomauttaa, on tämä käsityskanta sopusoinnussa monien
fysiikantutkijain käsityskannan kanssa, jotka esim. liikunnalle perustavan
kaasuteorian mukaisesti otaksuvat, että riittävän kauan
261
toimitettuaan havaintoja voi nähdä eri
tilojen palaavan uudelleen havaittaviin, kun jossakin kaasujoukossa on
tapahtunut kokonainen sarja muutoksia.
II. Monistinen maansyntyoppi. Maan
kehityshistoria, johon me nyt vielä luomme pikaisen silmäyksen, muodostaa vain
turhanpienen osan maailmankokonaisuuden kehityshistoriasta. Se on kyllä,
samoinkuin maailmankehityshistoriakin, jo vuosituhansia ollut filosofisen
mietiskelyn ja vielä enemmän tarumuodostelujen esineenä; mutta sen todellista
tieteellistä tietämystä on saavutettu vasta paljon myöhemmin, suurimmaksi
osaksi vasta 19:nnellä vuosisadalla. Periaatteessa oli maan luonne, auringon ympäri
kiertävänä kiertotähtenä, saatu selville jo Kopernikuksen (1543)
maailmanjärjestelmän keksinnöllä; Galilei, Kepler ja muut suuret
tähtitieteilijät olivat suuretieteellisesti määränneet maan etäisyyden
auringosta, sen liikelait j. n. e. Myöskin oli Kantin ja Laplacen
maailmansyntyoppi jo viitannut tien, miten maa oli kehittynyt aurinko-äidistä.
Mutta meidän kiertotähtemme myöhempi historia, sen pinnan muodostuminen,
mantereiden ja merien, vuorien ja erämaiden synty, oli vielä 18:nnen vuosisadan
lopulla ja 19:nnen vuosisadan ensimäisillä vuosikymmenillä vain vähässä
määrässä ollut vakavan tieteellisen tutkimuksen esineenä; enimmäkseen oli
tyydytty verraten epävarmoihin arveluihin tai perinnäisten luomistarujen
omaksumiseen; varsinkin perinnäinen usko Mooseksen luomiskertomukseen se taasen
tässäkin jo ennakolta sulki itsenäiseltä tutkimukselta tien totuuden
todelliseen tuntemiseen.
Vasta vuonna 1822 ilmestyi merkitsevä teos,
joka maanpallon historian tieteellisessä tutkimuksessa käytettäväksi esitti
menettelytavan, joka pian osottautui verratto-
262
masti hedelmällisemmäksi, nimittäin olo-opillisen
menettelytavan eli aktualismin periaatteen. Aktualismin periaate on
siinä, että me tarkkaan tutkimme nykyajan ilmiöitä ja käytämme niitä,
selittääksemme niiden avulla menneisyyden samankaltaisia historiallisia
tapahtumuksia, joissa otaksumme vaikuttamassa olleen samanlaiset voimat kuin
vielä nykyäänkin maanpäällä vallitsevat. Sitten kun ensin gothalainen Karl Hoff
saksankielisessä teoksessaan "Perimätiedon kautta todistettujen maankuoren
luonnollisten muutosten historia" (1822) oli perustavasti esittänyt tämän
tutkimusperiaatteen, sovellutti sitä pian (1830) suuri englantilainen geologi
(maanmuodostuma-opin tutkija) Charles Lyell teoksessaan "Geologian periatteet"
menestyksellisesti maanpallon koko historiaan. Äskettäin on Johannes Walther
ajatusrikkaassa teoksessaan "Maanpallon ja elämän historia" (1908)
valaisevan, kansantajuisesti esittänyt maanpallon historian.
Meidän on erotettava maanpallon historiassa ennen
kaikkea kaksi pääosaa: epäelimellinen ja elimellinen maansyntyoppi; viimeksimainittu
alkaa elävien olentojen ensimäisestä esiintymisestä maanpallollamme. Maanpallon
epäelimellinen historia, vanhempi jakso, on samallainen kuin
aurinkokuntamme muidenkin kiertotähtien historian vastaava jakso; kaikki ne
irrottuivat akselinsa ympäri pyörivän auringon "päiväntasaajalta
"usvarenkaina, jotka vähitellen kokoontuivat ja tiivistyivät itsenäisiksi
taivaankappaleiksi auringon ympärille. Kaasumaisesta usvapallosta tuli
jäähtymisen kautta ensin hehkuvansulassa tilassa oleva maanpallo; sittemmin
syntyi sen pinnalle, yhä edelleen tapahtuneen lämmönhaihtumisen vuoksi, ohut
kiinteä kuori, jolla me asumme. Vasta sitte kun lämpimyys maanpallon
pinnalla oli las-
263
kenut tarpeeksi, voi maata ympäröivästä
höyrypeitteestä sataa maanpinnalle ensimäiset pisarat nestemäisessä olomuodossa
olevaa vettä; senkautta oli ilmaantunut tärkein elimellisen elämän
kehittymisen edellytys. Monia miljoonia vuosia on kulunut, sitte kun tämä
tärkeä tapahtuma, ensimäisen veden muodostuminen maanpinnalle, tapahtui ja
samalla alkoi maailmansynnyn kolmas pääjakso, elämänsynty.
III. Monistinen elämänsyntyoppi. Maailmankehityksen
kolmas pääjakso alkaa silloin, kun ensi kerran syntyy elimellistä elämää
maanpallollemme, ja kestää sitte keskeytymättä nykyaikaan asti. Suuria
maailmanarvotuksia, jotka tähän mielenkiintoiseen maailmanhistorian osaan
nähden ilmenevät, pidettiin vielä 19:nnen vuosisadan alussa yleensä
mahdottomina ratkaista tai ainakin niin vaikeina, että niiden ratkaisu näytti
olevan tavattoman kaukana; saman vuosisadan lopulla voimme oikeutettua ylpeyttä
tuntien sanoa, että nykyaikainen elontoimintaoppi ja kehitysoppi ovat
periaatteessa nuo arvotukset ratkaisseet. Aluksi totesi (1809) Jean
Lamarck, että lukemattomat eläin- ja kasvikunnan muodot ovat vähittäisen
muuntumisen kautta kehittyneet yhteisistä yksinkertaisista kantamuodoista, ja
että muotojen vähittäin tapahtuva muuttuminen mukautumisen ja sen kanssa
vuorovaikutuksessa olevan perinnöllisyyden kautta on aikaansaanut tämän
vitkallisen kehityksen. Viittäkymmentä vuotta myöhemmin kehitti Charles Darwin,
nojautuen biologian sillävälin saavuttamaan suuremmoiseen edistykseen, edelleen
tämän "polveutumisopin" eri osia ja samalla täytti
"valintaopillaan" polveutumisopin arveluttavimmat aukot. Hän osoitti,
että "olemisentaistelun aiheuttama luonnollinen valinta" on se
tajuton
264
luoja, joka ilman ennakolta-ajateltua
tarkotusta ja luomissuunnitelmaa kehittää eliömuotojen tarkotuksenmukaiset
elimistöt. Senkautta on Darwinista tullut "elimellisen maailman
Kopernikus".
IV. Monistinen Ihmisensyntyoppi.
Neljäntenä ja viimeisenä maailmankehityksen pääjaksona voimme me ihmiset pitää
sitä nuorinta ajanjaksoa, jonka kuluessa meidän oma sukumme on kehittynyt. Jo
lamarck (1809) oli selvästi tajunnut, että tämän kehityksen Ijärjellisesti voi ajatella tapahtuneen vain yhdellä
luonnollisella tavalla, "polveutumalla apinasta",
läheissukuisimmasta nisäkkäästä. Huxley osotti sitte (1863), kuuluisassa
teoksessaan "ihmisen asemasta luonnossa", että mainittu
merkityksellinen otaksuma on välttämätön polveutumisopin johtopäätös, ja
perusteli väitteensä ruumiinrakenneopillisilla, sikiöhistoriallisilla ja
muinaiseliötutkimuksen alalta saamillaan tosiasioilla; hän selitti tämän
"kaikkien kysymysten kysymyksen" periaatteessa ratkaistuksi. Darwin
käsitteli samaa kysymystä nerokkaasti eri puolilta teoksessaan "ihmisen
polveutumisesta ja sukupuolisesta valinnasta" (1871). Minä itse olin jo
"Yleisessä muoto-opissani" (1866) omistanut tälle polveutumisopin
tärkeimmälle erikoiskysymykselle oman lukunsa. 1874 julkaisin minä
"Ihmisensyntyoppini" joka oli ensimäinen koe seurata ihmisen
polveutumista kautta koko hänen esi-isäsarjansa aina vanhimmista
alkusyntyisistä alkulima-eläinmuodoista alkaen; nojauduin esityksessäni
sukuhistorian kolmeen suureen tietolähteeseen, vertailevaan
ruumiinrakenneoppiin, sikiöhistoriaan ja muinaiseliötutkimukseen. (Teoksen
viides uudistettu painos ilm. v. 1903). Miten pitkälle sittemmin olemme tulleet
lukuisten tärkeitten ihmisen kehitystä
265
koskevien tutkimussaavutusten kautta, olen
osottanut siinä esitelmässä, jonka v. 1898 kansainvälisessä eläintieteilijäin
kokouksessa Cambridgessä pidin "nykyisistä tiedoistamme ihmisen alkuperään
nähden". Laajimmin, ja käyttäen ihmisensyntyopin viimeisiä saavutuksia,
olen samaa asiaa käsitellyt viime teoksessani "Esi-isäsarjamme, juhlakirjotus
Jenan yliopiston 350-vuotisen riemujuhlan johdosta 30 p:nä heinäkuuta
1908".
266
Neljästoista
luku.
Luonnon
yhtenäisyys.
Monistisia
tutkielmia maailmankaikkeuden aineen ja tarmon yhtenäisyyden alalta.
Koneenomaisuusoppi ja elämänvoimaoppi. Päämäärä, tarkotus ja sattuma.
Substanssilain kautta on lähinnä osotettu se
tosasia, että jokaisen luonnonvoiman voi välillisesti ja välittömästi muuttaa
miksi hyvänsä muuksi. Mekaanisen tarmon, kemiallisen tarmon, äänen ja lämmön,
valon ja sähkön voi muuttaa toisikseen, ja osottautuvat ne vain saman
alkuvoiman, tarmon, erilaisiksi ilmenemismuodoiksi. Tästä johtuu
merkitykseltään tärkeä väite kaikkien luonnonvoimien yhtenäisyydestä
eli, kuten myöskin voimme sanoa, "tarmon monismista". Koko
fysiikan ja kemian alalla on tämä perusväite nyt yleisesti tunnustettu
oikeaksi, mikäli se koskee epäelimellisiä luonnonvoimia.
Toisin on näennäisesti asianlaita elimellisen
luonnon piirissä, elämän kirjavalla ja monimuotoisella alalla. Tosin on
siihenkin nähden selvää, että elämänilmiöiden suuri osa välittömästi johtuu
mekaanisen ja kemiallisen tarmon, sähkön ja valon vaikutuksista. Mutta toiseen
267
osaan nähden tämä vielä nykyäänkin
kielletään, siten ennen kaikkea sielunelämän, varsinkin tajunnan
maailmanarvotukseen nähden. Nykyaikaisen kehitysopin suurena ansiona on
sillan rakentaminen näiden molempien, näennäisesti toisistaan erillään olleiden
alueiden välille. Olemme nyt tulleet varmasti vakuutetuiksi siitä, että kaikki elimellisenkin
elämän ilmiöt ovat yhtäläisesti yleisen substanssilain alaisia kuin äärettömässä
maailmankaikkeudessa havaittavat epäelimellisetkin luonnonilmiöt.
Luonnon yhtenäisyyden käsitys, mikä siitä johtuu, entisen dualismin
(kahtanaisuusoppien) voittaminen, on varmaan arvokkaimpia nykyaikaisen
kehitysoppimme saavutuksia. Tätä "maailmankaikkeuden yhtenäisyyttä"
, periaatteellista "elimellisen ja epäelimellisen luonnon
yhtenäisyyttä" olen jo v. 1866 yrittänyt perinpohjin perustella, tarkasti
arvostellen tutkimalla ja vertaamalla molempien suurten luonnonvaltakuntain
samallaisuutta aineeseen, muotoihin ja voimiin nähden ("Yleinen
muoto-oppi", 5:s luku). Lyhyt selostus näiden tutkimusten tuloksista on
"Luonnollisen luomishistoriani" 15:nnessä esitelmässä. Samalla kun
enimmät luonnontutkijat nykyään omaksuvat tässä kehitetyt mielipiteet, on kuitenkin
hiljattain monella taholla yritetty vastustaa niitä ja tukea vanhaa käsitystä,
että puheenaolevat kaksi suurta luonnonvaltakuntaa ovat kokonaan erilaisia.
Pääasiassa on tässäkin taasen kysymys ikivanhasta koneenomaisen ja tarkotusperäisyydellisen
maailmankäsityksen vastakkaisuudesta. Ennenkun käymme lähemmin niitä
tarkastamaan, tahdomme lyhyesti viitata kahteen muuhun teoriaan, joilla minun
vakaumukseni mukaan on tärkeä merkitys näiden suurten kysymysten ratkaisulle,
hiiliteoriaan ja alkusyntyoppiin.
268
Hiiliteoria. Elontoimintaopillinen kemia on viimeisten
vuosikymmenien kuluessa lukemattomien kokeiden, kautta todennut seuraavat viisi
tosiasiaa: I. Elimellisissä luonnonesineissä ei ole mitään muita alkuaineita
kuin on epäelimellisissä. II. Ne alkuaineiden yhdistykset jotka ovat
elimistöille ominaisia, ja jotka ovat perustana niiden
"elämänilmiöille", ovat yhdistettyjä, munanvalkuaisyhdistysten
aineryhmään kuuluvia plasma-aineita. III. Itse elimellinen elämä on
kemiallis-fysiikallisten, noiden munanvalkuaisaineiden aineenvaihdosta
riippuvain tapahtumain sarja. IV. Sinä alkuaineena, joka yksin kykenee
muodostamaan näitä munanvalkuaisaineita yhdessä muiden alkuaineiden (hapen,
vedyn, typen, rikin) kanssa, on hiili. V. Nämä plasma-aineiden hiiliyhdistykset
eroavat enimmistä muista kemiallisista yhdistyksistä sangen monimutkaisen
hiukerakenteensa, herkän muuttuvaisuutensa ja limaskaisen olomuotonsa kautta.
Näiden viiden perusseikkaisen tosiasian nojalla esitin minä v. 1866 seuraavan
teorian: "Hiilen ominaiset, kemiallis-fysiikalliset ominaisuudet - ja
varsinkin noiden mitä monimutkaisimpien, munanvalkuaismaisten hiiliyhdistysten
kiinteännestemäinen olomuoto ja herkkä hajaantuvaisuus -ovat noiden omituisten
liikuntoilmiöiden koneenomaisina syinä, jotka erottavat eliöt epäelimellisen
luonnon esineistä, ja joita sanan ahtaammassa merkityksessä nimitetään
elämäksi." Vaikka monet biologit ovat asettuneet ankarasti vastustamaan
tätä "hiiliteoriaa", ei kuitenkaan toistaiseksi kukaan ole sen tilalle
asettanut parempaa monistista teoriaa. Nykyään, jolloin paljon paremmin ja
perusteellisemmin kuin 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla tunnemme soluelämän
elontoimintaopillisia seikkoja,
269
elävän plasman kemiallisia ja fysiikallisia
suhteita, voi teoriaamme perustella yksityiskohtaisemmin ja varmemmin kuin sitä
ensi kertaa esitettäessä oli mahdollista.
Alkusynty. Vanhaa alkusynnyn (generatio spontanea eli
aequivoca) käsitettä käytetään nykyään vielä sangen erilaisissa merkityksissä;
juuri tämän käsitteen suhteen vallitseva epäselvyys ja sen
ristiriitainen käyttäminen merkitsemään aivan erilaisia, vanhoja ja uusia
olettamuksia on syynä siihen, että alkusynnyn tärkeä kysymys on aina nykyaikaan
asti jäänyt yhdeksi koko luonnontieteen kiistellyimmistä ja sekavimmista
kysymyksistä. Minä rajotan alkusynnyn käsitteen merkitsemään ensimäistä elävän
plasman syntymistä epäelimellisistä hiiliyhdistyksistä ja erotan tässä "elämänsynnyn
alussa" kaksi pääjaksoa: I. mahdollisimman yksinkertaisten
plasma-ainejoukkojen syntymisen jossakin epäelimellisessä, sen muodostumiselle
sopivassa nesteessä, ja II. mahdollisimman alkeellisten elimistöjen
yksilöitymisen noista plasmayhdistyksistä, alkulimaeläinten muodossa.
Olen käsitellyt näitä tärkeitä, mutta myöskin sangen vaikeita kysymyksiä
"Luonnollisen luomishistoriani" 15:nnessä luvussa niin
perinpohjaisesti, että voin tässä tyytyä viittaamaan sinne. Sangen laaja ja
ankaran tieteellinen esitys niistä on jo 1866 ilmestyneessä "Yleisessä
muoto-opissani" (I. nid., siv. 167-190); myöhemmin on Naegeli
"Kehitysopin mekaanis-fysiologisessa teoriassaan" (1884) sangen
yksityiskohtaisesti käsitellyt alkusynnyn otaksumaa aivan samassa mielessä ja
selittänyt että se on luonnollisen kehitysopin kannalta välttämätön otaksuma.
Olen täysin samaa mieltä kuin hän lauseessaan: "Alkusynnyn kieltäminen
merkitsee ihmeen julistamista tapahtuneeksi". Viime aikoina "alku-
syntyyn" nähden esitettyjen eri
otaksuinien arvosteleva esitys on "Elämänihmeitä" koskevan teokseni
(Kansanpainos 1906) 15:nnessä luvussa ("Elämän alku ").
Tarkotusperäisyys ja koneenomaisuus. Sekä alkusynnyn otaksumisella että siihen läheisesti
liittyvällä hiiliteorialla on mitä suurin merkitys, kun on kysymys ilmiöiden tarkotusperäisyydellisen(dualistisen)
ja koneenomaisen (monistisen) selittämisen välisestä vanhasta
riidasta. Sen jälkeen kun Darwin kuudettakymmentä vuotta sitten antoi meille
eliöitten synnyn monistisen selittämisen avaimen, kykenemme me selittämään-
elimellisessä luonnossa havaittavien, tarkotuksenmukaisuutta osottavien ilmiöiden
kirjavan moninaisuuden johtuvaksi luonnollisista koneenomaisista syistä, mikä
ennen oli ollut mahdollista vain epäelimelliseen luontoon nähden.
Yliluonnolliset tarkotuksenmukaisuutta muka synnyttävät syyt, joihin ennen
täytyi turvautua luonnossa havaittavan tarkotuksenmukaisuuden selittämiseksi,
ovat senkautta käyneet tarpeettomiksi.
Vaikuttavat syyt ja lopulliset syyt. Vaikuttavien syiden ja tarkotuksenmukaisuussyiden
(lopullisten syiden) välistä syvää vastakkaisuutta ei luonnonkokonaisuuden selittämiseen
nähden kukaan uudenajan filosofi ole esittänyt niin terävästi kuin Immanuel
Kant. Kuuluisassa nuoruudenteoksessaan "Yleinen taivaan luonnonhistoria ja
teoria" oli hän 1755 tehnyt rohkean yrityksen "selittää koko
maailmanrakenteen kokoonpanon ja koneenomaisen synnyn Newtonin periaatteiden
nojalla". Hän perusti siinä esityksensä painovoiman aikaansaamiin
koneenomaisiin liikeilmiöihin; teoriaa kehitti myöhemmin Laplace edelleen ja
perusteli sen suuretieteellisesti. Kun häneltä Napoleon kysyi, mikä
271
osa hänen järjestelmässään on jumalalla,
maailmankaikkeuden luojalla ja ylläpitäjällä, vastasi hän selvästi ja
rehellisesti: "Sire, minä en tarvitse tuota otaksumaa ". Tämän kautta
oli avoimesti tunnustettu tämän koneenomaisen maailmansyntyopin jumalankielteinen
luonne, mikä sille on yhteistä kaikkien epäelimellistä luontoa tutkivain
luonnontieteiden kanssa. Tämä on sitä huomattavampaa, kun Kant-Laplacen teoria
vielä nykyäänkin melkein yleisesti hyväksytään. Kun jumalankieltämystä
vielä nykyään laajoissa piireissä pidetään perin moitittavana, niin koskee
moite koko nykyistä luonnontiedettä, sikäli että nykyinen luonnontiede selittää
koko epäelimellisen maailman ehdottoman koneenomaisesti.
Koneenomainen selitystapa yksin antaa meille luonnonilmiöiden todellisen
selityksen, se kun johtaa ne todellisista vaikuttavista syistä, liikkeistä,
joiden laadun määrää luonnonesineiden itsensä aineellinen kokoonpano. Kant itse
terottaa, että "ilman tätä luonnon koneenomaisuutta ei voi olla mitään
luonnontiedettä", ja että ihmisjärjen oikeus selittää kaikki
ilmiöt koneenomaisesti on rajaton. Mutta kun hän myöhemmin tarkoitusperäisyyttä
koskevan arvostelukyvyn arvostelussaan puhui elimellisen luonnon
monimutkaisten ilmiöiden selittämisestä, väitti hän, että niiden selittämiseksi
tuollaiset koneenomaiset syyt eivät riitä; siinä täytyy muka turvautua
tarkotuksenmukaisesti vaikuttaviin lopullisiin syihin. Tälläkin alalla hän
kyllä tosin myöntää meidän järjellemme oikeuden käsittää ilmiöt riippuviksi
koneenomaisista syistä, mutta selittää järkemme kyvyn siinä suhteessa
rajotetuksi. Kumminkin myöntää hän järjellä osittain olevan tämän kyvyn, mutta
elämänilmiöiden suurimpaan osaan (ja varsinkin ihmisen sieluntoi-
272
mintaan nähden) piti hän lopullisten
(perussyiden) otaksumista välttämättömänä. Arvostelukyvyn arvostelun
merkillisellä 79:nnellä $:llä on kuvaavana otsakkeena: "Koneenomaisuuden
periaatteen välttämättömästä alistamisesta tarkoitusperäisyysperiaatteen alle
selitettäessä oletta luonnontarkotukseksi". Kant piti elimellisten
olioitten ruumiinrakenteessa ilmenevää tarkotuksenmukaisuutta niin mahdottomana
selittää otaksumatta yliluonnollisia lopullisia syitä (s. o. siis
suunnitelmallisesti toimivaa luojavoimaa), että hän sanoi: "On aivan
varmaa, että me emme riittävästi edes tunne elimellisiä olioita ja niiden
sisäistä mahdollisuutta pelkkien luonnon koneenomaisten perusteiden kannalta,
saati sitte voimme noita seikkoja selittää, vieläpä on tämä niin varmaa, että
voi arvelematta sanoa: Ihmisen on järjetöntä toivoakaan, että joskus vielä
syntyisi joku Newton, joka edes ruohon syntymisen voisi selittää
tarkotuksettomasti toimivien luonnonvoimien tulokseksi, vaan täytyy tällainen
mahdollisuus ihmiseen nähden kieltää". Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin
on tämä mahdoton "elimellisen luonnon Newton" Darwinina todella
ilmestynyt ja ratkaissut sen suuren tehtävän, jota Kant piti mahdottomana
ratkaista.
Epäelimellisessä luonnossa ilmenevä
tarkotuksenmukaisuus. Senjälkeen
kun Newton (1682) esitti painovoimanlain, senjälkeen kun Kant (1755) oli
esittänyt "Newtonin periaatteiden mukaisesti koko maailmanrakennuksen
rakenteen ja koneenomaisen synnyn", senjälkeen kun vihdoin Laplace
(1796) oli suuretieteellisesti perustellut tämän maailman koneenomaisuuden
peruslain, ovat kaikki epäelimelliset luonnontieteet tulleet puhtaasti koneenomaisiksi
ja samalla puhtaasti
273
jumalankielteisiksi. Tähtitieteessä ja maailmansynty-opissa, geologiassa
ja ilmatieteessä, epäelimellisessä fysiikassa ja kemiassa ovat senjälkeen yksinvaitiaina
suuretieteellisesti selvitellyt koneenomaisen toiminnan lait. Mutta samalla on
myöskin tarkotuksen käsite kokonaan kadonnut tältä kokonaiselta
suurelta alalta. Nykyään on monistinen katsantokanta kovien taistelujen jälkeen
tullut yleisesti hyväksytyksi, eikä kukaan luonnontutkija enään tosissaan kysy
minkään tämän koko äärettömän alan ilmiön "tarkotusta". Vai pitäisikö
tosiaan vielä nykyään kenenkään tähtitieteilijän tosissaan kysyä kiertotähtien
liikkeen tarkotusta, tai kivennäistieteilijän kysyä joittenkin kidemuotojen
tarkotusta? Tai pitäisikö jonkun fysiikantutkijan mietiskellä sähkövoimien
tarkotusta tai kemiantutkijan atomipainojen tarkotusta ? Voimme huolettomasti
vastata: Ei! Varmaan ei siinä mielessä, että "rakas jumala" tai
määrättyyn tarkotukseen pyrkivä luonnonvoima kerran äkkiä olisi määrätyssä
tarkotuksessa "tyhjästä" luonut nämä maailmankoneiston peruslait, ja
että hän nyt antaisi niiden edelleen vaikuttaa järkevän tahtonsa mukaisesti.
Tämä tarkotuksellisesti toimivan maailmanrakentajan ja maailmanvaltiaan
inhimillisennetty mielikuva on tällä alalla jo kokonaan mahdoton; sen tilalle
on tullut käsitys "ikuisista, kovista, suurista luonnonlaeista".
Elimellisessä luonnossa ilmenevä
tarkotuksenmukaisuus. Aivan toinen
merkitys kuin epäelimelliseen luontoon nähden on
tarkotuksenmukaisuuskäsitteellä vielä nykyään elimelliseen luontoon nähden.
Kaikkien eliöitten ruumiinrakenteessa ja elontoiminnassa havaitsemme
ehdottomasti tarkotuksenmukaisuutta. Jokainen kasvi ja eläin näyttää olevan eri
osistaan kokoon-
274
pantu aivan yhtäläisesti määrättyä
elämäntarkotusta varten kuin tekotaidolliset, ihmisen keksimät ja kokoonpanemat
konelaitteet; ja niinkauan kuin niiden elämä kestää, on myöskin eri elimien
toiminta yhtäläisesti suunnattu määrättyä tarkotusta toteuttamaan kuin jonkin
koneen eri osien työ. Oli senvuoksi aivan luonnollista, että vanhempi
lapsellinen luonnonkäsitys otaksui, että elimellisten oleitten syntymän ja
elontoiminnan oli aiheuttanut erikoinen luoja, joka "viisaasti ja järkevästi
oli kaiken järjestänyt" ja laittanut kunkin eläimen ja kasvin sen
erikoisen elämäntarkotuksen mukaiseksi. Tavallisesti ajateltiin tämän
"kaikkivaltiaan taivaan ja maan luojan" olevan kerrassaan ihmisen
kaltainen; hän oli luonut " kaikki olennot lajinsa jälkeen". Niin
kauan kun täten ihminen vielä ajatteli luojaa ihmisen kaltaiseksi, aivoillaan
ajattelevaksi, silmillään näkeväksi, käsillään muodostelevaksi, voitiin vielä
kuvitella tätä "jumalaista koneseppää" ja hänen taidokasta työtään
suuressa luomisen työpajassa kerrassaan ilmi elävänä todellisuutena. Paljon
vaikeammaksi tuli asia, kun jumalankäsitys selkeni ja alettiin
"näkymätöntä jumalaa" pitää aineettomana elimettömänä luojana. Vielä
käsittämättömämmäksi vihdoin tulivat nämä inhimillisentävät mielteet, kun
elontoimintaoppi asetti tietoisesti rakentavan jumalan tilalle tajuttomasti
luovan "elämänvoiman" -tuntemattoman tarkotuksellisesti
toimivan luonnonvoiman, joka oli erilainen kuin tunnetut fysiikalliset ja
kemialliset voimat ja käytti niitä palveluksessaan vain ajoittain -eliön
eliniän. Tämä elämänvoimaoppi oli vallitsevana vielä 19:nnen vuosisadan
keskivaiheilla; sen osotti tosiasiallisesti vääräksi vasta suuri
elontoimintaopin tutkija Johannes Müller.
275
Tosin oli tämäkin nerokas elontoimintaopin
tutkija kasvanut uskossa elämänvoimaan ja piti sitä välttämättömänä
"viimeisten elämänsyiden" selittämiseksi, mutta hän todisti samalla
klassillisessa, vielä nykyäänkin voittamattomassa elontoimintaopin oppikirjassaan
(1833), että sillä ei oikeastaan ole mitään tehtävää. Müller itse osotti
pitkällä sarjalla mainioita havaintoja ja nerokkaita kokeita, että enimmät
ihmisen samoin kuin muiden eläinten elimistössä havaittavat elontoiminnat
tapahtuvat tunnettujen fysiikallisten ja kemiallisten lakien mukaisesti, että
monet niistä voi jopa suuretieteellisesti tarkkaan määritellä. Tämä pitää
paikkansa niinhyvin lihasten ja hermojen, alempien ja korkeampien aistinelimien
toimintaan kuin ravitsemisen ja aineenvaihdon, ruoansulatuksen ja verenkiertokulun
tapahtumuksiinkin nähden. Arvotuksellisiksi, ilman elämänvoiman otaksumista
mahdottomiksi selittää jäi oikeastaan vain kaksi alaa, korkeamman
sieluntoiminnan (hengenelämän) ja suvunjatkamisen (sikiämisen) toiminnat. Mutta
myöskin näillä aloilla tehtiin heti Müllerin kuoleman jälkeen niin tärkeitä
keksinnöitä, että kammottava "elämänvoiman aave" katosi näistä
viimeisistäkin loukoista. Merkillinen ajanlaskullinen sattuma oli että Johannes
Müller kuoli samana vuonna, 1858, jona Charles Darwin julkaisi ensimäiset
käänteentekevää teoriaansa koskevat tiedot. Darwinin valintaoppi vastasi
siihen suureen arvotukseen, jonka edessä Müller oli jäänyt vastausta vaille,
kysymykseen, miten puhtaasti koneenomaiset syyt, ilman ennalta asetettua
suunnitelmaa, voivat synnyttää tarkotuksenmukaisia kehitystuloksia.
Tarkotuksenmukalsuus ja valintaoppi (Darwin 1859).
Darwinin kuolemattomaksi filosofiseksi ansioksi
276
jää, kuten jo usein olemme terottaneet, kaksi
seikkaa: ensinnäkin vanhan, Lamarckin v. 1809 perustaman polveutumisopin uudistaminen,
sen perusteleminen valtavalla, tämän puolen vuosisadan kuluessa kokoontuneella
tosiasia-aineistolla -ja toiseksi valintaopin esittäminen, tuon opin,
joka vasta oikeastaan meille selittää vähitellen tapahtuvan lajienmuodostumisen
todelliset syyt. Darwin osotti ensimäisenä, miten katkera "olemisen
taistelu"on sinä tiedottomasti vaikuttavana järjestelijänä, joka
johtaa perinnöllisyyden ja mukautumisen vuorovaikutusta vähitellen tapahtuvassa
lajien muuttumisessa; se on se suuri "kasvattava jumala", joka
tarkotuksetta kehittää uusia muotoja "luonnollisen valinnan" kautta,
aivan samalla tavoin kuin eläimiä ja kasveja kasvattava ihminen
tarkotuksellisesti kehittää uusia muotoja "keinotekoisen valinnan"
avulla. Senkautta tuli ratkaistuksi suuri filosofinen arvotus: "Miten voi
tarkotuksenmukaisia kehitystuloksia syntyä puhtaasti koneenomaisesti, ilman
tarkotusperäisesti vaikuttavia syitä?" Hiljattain on siitä johtuen "tarkotusperäisen
koneenomaisuuden" periaate saavuttanut yhä suurempaa kannatusta ja on
sitte koneenomaisuuden kannalta selittänyt elimillisen olemuksen hienoimmatkin
ja salatuimmat laitokset syntyneiksi "tarkotuksenmukaisen rakenteen
toiminnassa ilmenevän itsemuodostumisen" kautta. Mutta samalla on joutunut
syrjään meidän tarkotusperäisyysoppisen koulufilosofiamme ylimaailmainen
tarkotuksenmukaisuuskäsite, järkevän ja yhtenäisen luonnonkäsityksen suurin
este.
Uusvitalismi (uusi elämänvoimaoppeja ajava suunta). Viime aikoina on salaperäisen elämänvoiman vanha aave,
joka jo näytti olevan perinpohjin tuhottu,
277
taas ollut virkoamassa; eräät
elontoimintaopintutkijat ovat yrittäneet saattaa sitä uudennimisenä uudelleen
valtaan. Johdonmukaisimmin on sen esittänyt kieleläinen kasvitieteentutkija
Johannes Reinke kahdessa teoksessaan: "Maailma tekona" (1899)
ja "Johdatus teoreettiseen biologiaan" (1901). Hän nimittää niitä
"luonnontieteelle perustuvan maailmankatsomuksen piirteiksi"; mutta
itse asiassa perustuvat ne kristilliseen kirkkouskoon. Hänen lähtökohtanaan
ovat Raamatun ilmestykset, ja Moosesta pitää hän korkeimpana tieteellisenä
auktoriteettina; samalla puolustaa hän ihmeuskoa ja teismiä, Mooseksen luomiskertomusta
ja lajien muuttumattomuutta; hän nimittää "elämänvoimia", joita
hän pitää fysiikan voimien vastakohtina, suuntavoimiksi, ylivoimiksi eli dominanteiksi.
Reinke käyttää turhaan kaikki keinot saattaakseen kristillisen kirkon
tavalliset uskonlauseet sopusointuun niiden kanssa suoranaisessa ristiriidassa
olevien kehitysopin kokemusperäisten oppien kanssa. Tätä ristiriitaa ei ole
ratkaiseva uusi n. s. "Keplerliittokaan", jonka hän v. 1908
herätti henkiin v. 1905 perustetun "Monistiliiton" vastustamiseksi ja
tuhoamiseksi. Tämän uusvitalismin (joka on saavuttanut paljon vastakaikua
spiritistien ja okkultistien, teosofien ja metafyysikoiden salaoppeja
harrastavissa piireissä) vastenjärkisyyden ja paikkansapitämättömyyden olen
minä yksityiskohtaisesti osottanut "Elämänihmeitteni" 2:sessa ja
3:nnessa luvussa.
Tarkotuksenmukaisuudettomuudenoppi.Tällä nimellä olen minä jo vuonna 1866 perustanut
tieteenhaaran, jonka tarkotuksena on sellaisten kerrassaan mielenkiintoisten ja
tärkeiden elontoiminnallisteil tosiasiain tutkiminen, jotka kouraantuntuvalla
tavalla osot-
278
tavat suorastaan vääräksi perinnäisen
tarkotuksenmukaisuusopillisen käsityksen "elollisten luonnonesineiden
tarkotuksenmukaisesta rakenteesta". Tämä tiede, joka tutkii surkastuneita,
keskensyntyneitä, viallisia, kasvamishäiriöiden tai taudin kautta t. m.
runneltuneita yksilöitä nojautuu määrättömälle joukolle merkillisiä ilmiöitä,
jotka tosin aikoja sitten ovat olleet tunnettuja kasvi- ja eläintieteen
tutkijoille, mutta jotka vasta Darwin on syyperäisesti selittänyt ja täydelleen
ymmärtänyt niiden suuren filosofisen merkityksen. Kaikissa korkeammissa eläimissä
ja kasveissa, yleensä kaikissa niissä eliöissä, joiden ruumis ei rakenteeltaan
ole aivan yksinkertainen, vaan kokoonpantu useammista, tarkotuksenmukaisesti
yhdessä toimivista elimistä, voi tarkkaavasti tutkien havaita joukon
hyödyttömiä tai toimettomia, jopa osittain vaarallisia ja vahingollisiakin
osia. Enimpien kasvien kukissa on toimivien, suvunjatkamisesta huolehtivien
sukupuolilehtien ohella eräitä hyödyttömiä ja merkityksettömiä lehtielimiä
(surkastuneita tai "pilallemenneitä" hede-, emi-, terä- ja
verholehtiä). Molemmissa suurissa ja muotorikkaissa lentävien eläinten
luokissa, linnuissa ja hyönteisissä, on tavallisten, joka päivä siipiään
käyttävien lajien ohella lukuisia muotoja, joiden siivet ovat surkastuneet ja
jotka eivät voi lentää. Melkein kaikissa korkeampien eläinten luokissa, jotka
käyttävät silmiään näköeliminä, on muutamia lajeja, jotka elävät pimeässä
eivätkä näe; siitä huolimatta niillä yleensä on silmät; silmät ovat vaan
surkastuneita, näkemiseen kelpaamattomia. Omassa ruumiissamme on meillä
ihmisillä sellaisia hyödyttömiä surkastumia, kuten korviemme lihakset,
silmiemme luomienalainen kalvo, miehen nisät ja maitorauhaset jopa on meidän
umpi-
279
suolemme pelätty matomainen lisäke ei vain
hyödytön, vaan vaarallinenkin, ja vuosittain menettää joukko ihmisiä sen
tulehtumisen kautta henkensä.
Näiden ja muiden kasvi- ja eläinruumiin
rakenteessa havaittavien tarkotuksettomien osien selittämiseen ei ole pystynyt
vanha eikä uusi elämänvoimaoppi; sensijaan selittää ne sangen yksinkertaisesti polveutumisoppi.
Se osottaa, että nämä elimet ovat surkastuneita, mihin syynä on
ollut käyttämättömyys. Samoin kuin lihaksia, hermoja, aistimia voimistaa
harjotus ja runsas käyttäminen, samoin johtaa päinvastoin toimettomuus ja
vähäjnen käyttö niiden surkastumiseen. Mutta vaikka harjotus ja käyttäminen
siten edistää elimien kehittymistä korkeammalle, niin eivät ne kuitenkaan toki
heti katoa jäljettömiin käyttämättöminäkään ollessaan; päinvastoin periytymisen
voima säilyttää ne vielä kautta monien sukupolvien, ja katoavat ne vasta
vähitellen pitkien aikojen kuluessa. Sokea "elimien
olemisentaistelu" johtaa samoin niiden historialliseen häviöön, kuin se
alkuaan oli syynä niiden syntymiseen ja kehittymiseen. Ulkopuolisella
" arkotuksella" ei tällöin ole yleensä mitään osaa.
Luonnon epätäydellisyys. Samoin kuin ihmiselämä, pysyy myöskin eläin- ja
kasvielämä aina ja kaikkialla epätäydellisenä. Tämä tosiasia on
yksinkertaisesti seurauksena siitä, että koko luonto on alituisessa kehittymisen,
muuttumisen ja muodostumisen tilassa. Tämä kehitys näyttää meistä kaiken
kaikkiaan -ainakin mikäli voimme havaita meidän kiertotähdellämme elävän
elimellisen luonnon sukukehityksestä -eteenpäin käyvältä muuttumiselta,
historialliselta edistymiseltä yksinkertaisesta moninaisempaan, alemmasta
korkeam-
280
paan, epätäydellisestä täydellisempään. Olen
jo "Ylei-sessä muoto-opissani" (1866) todistanut, että tämä
historiallinen edistys -tai vähitellen tapahtuva täydellisentyminen -on
valinnan välttämätöntä vaikutusta, mutta ei ennakolta ajatellun
tarkotuksen seurausta. Se käy selville siitäkin, että mikään elimistö ei ole
aivan täydellinen; vaikkapa se jonakin määrättynä hetkenä olisikin
täydellisesti mukautunut oleviin olosuhteisiin, ei tämä tila kestäisi kauan;
sillä ulkomaailmassa vallitsevat olemisenehdot itse ovat alituisesti
muuttumassa ja vaativat siten keskeytymätöntä elimistöjen mukautumista.
Siveellinen maailmanjärjestys. Historianfilosofiassa, niissä yleisissä esityksissä,
joita historiankirjoittajat antavat kansojen kohtaloista ja valtioiden
kehityksen kuluneista vaiheista, vallitsee nykyään vielä usko
"siveelliseen maailmanjärjestykseen". Historioitsijat etsivät
kansojenhistorian kirjavasta kulusta johtavaa tarkotusta, aatteellista suunnittelua,
joka on valinnut milloin minkin rodun, milloin minkin valtion erikoisen
menestyksen nauttijaksi ja määrännyt sen muiden valtiaaksi. Tämä
tarkotusperäisyys- ja kahtanaisuusopeille rakentuva historiankatsomus on
joutunut sitä jyrkempään periaatteelliseen ristiriitaan meidän monistisen
maailmankatsomuksemme kanssa, kuta varmemmin tämä viimeksimainittu on
oso'ttautunut yksin oikeutetuksi epäelimellisen luonnon koko alalla. Koko
tähtitieteessä ja geologiassa, fysiikan ja kemian laajalla alalla ei nykyään
kukaan enään puhu "siveellisestä maailmanjärjestyksestä", yhtä vähän
kuin persoonallisesta jumalasta, jonka "käsi viisaasti ja ymmärtäväisesti
on kaikki asiat järjestänyt". Tätä viisasta kättä ei ole havaittana
281
myöskään elontoimintaopin alalla, ei
elimellisen luonnon koko alalla. Darwin valintaopissaan ei vain ole osottanut,
miten kasvien ja eläinten elämässä ja rakenteessa havaittavat
tarkotuksenmukaisuudet ovat syntyneet koneenomaisella tavalla ilman ennakolta
ajateltua päämäärää, vaan hän on myöskin opettanut meidät "olemisen
taistelussa" näkemään sen valtavan luonnonvoiman, joka miljoonia
vuosia on lakkaamatta vallinnut ja ohjannut elimellisen luonnon koko
kehittymistä. Voisi tosin sanoa: "Olemisen taistelu" merkitsee
"soveltuvimman elämäänjäämistä" tai "parhaimman voittoa";
mutta niin voi sanoa vain jos pitää voimakkainta aina parhaimpana
(siveellisessä merkityksessä!); ja muuten osottaa elimellisen luonnon koko
historia meille, että samalla kun kehitys yleensä käy täydellisempää kohti,
aina kuitenkin myöskin on havaittavana yksityisiä tapauksia, joissa tapahtuu
taantumista alempiin olotiloihin.
Onko nyt asianlaita toinen
kansojenhistoriassa, jota ihminen, suuruudenhulluudessaan uskoen olevansa
kaiken keskus, mielellään nimittää "maailmanhistoriaksi"? Onko
kaikkialla ja aina jokin korkein siveellinen periaate tai viisas
maailmanhallitsija havaittavana kansojen kohtaloja ohjaamassa? Tähän
kysymykseen voi nykyään, luonnontieteen ja kansojenhistorian ollessa nykyisellä
edistyneellä kannallaan, ehdottomana vastauksena olla vain: Ei! Rotuina
ja kansakuntina vuosituhansia olemassaolostaan ja kehityksestään taistelleiden
ihmiskunnan eri haarojen kohtalot ovat aivan samojen "ikuisten, kovien,
suurien lakien" alaisia, kuin maanpalloa vuosimiljoonat kansottaneen koko
elimellinen luonnon historia.
282
Geologit erottavat "elimellisessä
maanpallon historiassa", mikäli se kivettymäopin muistomerkkien kautta on
meille tunnettua, kolme suurta ajanjaksoa, jotka ovat: paleozooinen aika,
mesozooinen aika, kenozooinen aika. Vaikea on laskea, miten kauan nämä
ajanjaksot ovat kestäneet, mutta on niiden aika (yhteensä) joka tapauksessa
laskettava enemmäksi kuin sadaksi miljoonaksi vuodeksi. Meidän oman sukumme
alkuna olleiden luurankoisten historia on tämän pitkän ajanjakson puitteissa
selvänä silmiemme edessä; luurankoisten kolme eri kehitysastetta olivat
perättäin kehittyneet noina kolmena suurena ajanjaksona; ensimäisellä
ajanjaksolla kalat, toisella matelijat, kolmannella nisäkkäät.
Näistä kolmesta nisäkkäiden pääryhmästä ovat kalat alimmalla, matelijat
keskimäisellä ja nisäkkäät korkeimmalla täydellisyyden asteella. Syventyessämme
näiden kolmen eläinluokan historiaan, huomaamme, että myöskin niiden eri lahkot
ja heimot noiden kolmen ajanjakson kuluessa ovat edistyvästi kehittyneet yhä
täydellisemmiksi. Voiko nyt pitää tätä edistyvän kehityksen kulkua tietoisen,
tarkotuksenmukaisen, määrättyyn päämäärään pyrkimisen tai siveellisen
maailmanjärjestyksen vaikutuksena? Ei ensinkään! Sillä valintaoppi opettaa
meille, että elimellinen edistys, samoin kuin elimistöjen
erilaistuminen, ovat olemisen taistelun välttämätön seuraus. Tuhannet
ihailtavat eläin- ja kasvikunnan lajit ovat noiden sadan miljoonan vuoden
kuluessa hävinneet olemasta, kun niiden oli tekeminen tilaa toisille, voimakkaammille
lajeille, eivätkä nämä olemisen taistelussa voittaneet suinkaan aina olleet
jaloimpia tai siveellisessä mielessä täydellisimpiä lajeja.
Aivan sama pitää paikkansa kansojenhistoriaan
283
nähden. Klassillisen muinaisuuden ihailtava
sivistys hävisi olemasta, koska kristinusko silloin, rakastavaan jumalaan
uskomisen ja paremman tulevaisen elämän toivon kautta, antoi taistelevalle
ihmishengelle uutta valtavaa lentoa. Paavilaisuudesta tuli kyllä pian puhtaan
kristinuskon häpeämätön irvikuva, ja surkeilematta polki se jalkoihinsa
kreikkalaisen filosofian jo saavuttamat tiedon aarteet; mutta se voitti
maailmanherruuden nojaamalla sokeauskoisten joukkojen tietämättömyyteen.
Vasta renessanssi (1400-luvulla alkanut virtaus, joka pyrki uudestaanelvyttämään
vanhanajan sivistystä) mursi tämän henkisen orjuuden kahleet ja auttoi taasen
järjen vaatimukset oikeuksiinsa. Mutta myöskin tällä uudella, kuten noilla
aikaisemmillakin sivistyshistorian kausilla, kävivät ikuisesti tuon suuren
olemisentaistelun laineet ilman mitään siveellistä järjestystä.
Kaitselmus.Yhtä vähän kuin ennakkoluulottomasti ja arvostellen
tarkastaessaan kansojenhistorian kulkua siinä voi havaita mitään
"siveellistä maailmanjärjestystä" , yhtä vähän voimme havaita
"viisasta kaitselmusta" yksityisten ihmisten kohtaloissa. Kummankin määrää rautaisella välttämättömyydellä
koneenomainen syyperäisyys, joka johtaa jokaisen ilmiön yhdestä tai useammasta
jo ennakolta olemassaolleesta syystä. Jo vanhat kreikkalaiset tunsivat
korkeimmaksi maailmanperiaatteeksi sokean kohtalon, joka "jumalia
ja ihmisiä vallitsee". Sen sijalle tuli kristinuskossa jumalan tietoinen
kaitselmus, jumalan, joka ei ole sokea, vaan näkevä, ja joka vallitsee maailmaa
patriarkallisena
hallitsijana. Tämän mielikuvan ihmisenkaltaisuus
on ilmeinen. Usko "rakastavaan isään", joka lakkaamatta ohjaa
kiertotähdellämme elävien 1,500 miljoonan, ihmi-
284
sen kohtaloita ja samalla aina ottaa huomioon
niiden miljoonin kerroin ristiin käyvät rukoukset ja "hurskaat
toivomukset", on kokonaan paikkansapitämätön; se seikka käy heti selväksi,
kun järki, ihmisen asiaa ajatellessa, ottaa "uskon" värilliset
silmälasit pois silmiltään.
Liikenteen tavattomasti kehittyessä 19:nnellä
vuosisadalla on rikoksien ja onnettomuuksien luku ennen aavistamattomassa
määrässä kasvanut; sen näemme joka päivä jo sanomalehdistä. Joka vuosi tuhoutuu
tuhansia ihmisiä haaksirikoissa, tuhansia rautatieonnettomuuksissa, tuhansia
kaivosonnettomuuksissa j. n. e. Monet tuhannet tappavat joka vuosi toisensa
sodissa, ja tätä ihmismurhaa tarkottaviin varusteluihin kuluu korkeimmalle
kehittyneiltä, "kristillistä rakkautta" tunnustavilta
sivistyskansoilta verrattomasti suurin osa kansallisomaisuutta. Ja noista
sadoistatuhansista, jotka joka vuosi joutuvat nykyaikaisen sivistyksen
uhreiksi, on suurin osa toimintatarmoisia, työteliäitä kelpo ihmisiä. Puhutaan
sitten vielä siveellisestä maailmanjärjestyksestä! Älköön ollenkaan
kiellettäkö, että nykyään vielä vallitsevalla ja kouluissa opetetulla uskolla
"siveelliseen maailmanjärjestykseen" -samoin kuin uskolla
"rakkaudelliseen kaitselmukseen" -on suuri ihanteellinen arvo. Se
lohduttaa kärsiviä, tukee heikkoja, nostaa onnettomuuden sattuessa; se
tyydyttää meidän epäilevää mieltämme ja siirtää meidät "kuolemanjälkeisen
elämän" ihannemaailmaan, jossa ei enään ole tämän "maallisen
elämän" puutteita. Niin kauan kun ihminen oli lapsellinen ja kylliksi
kokematon, voi hän tyytyä näihin runollisiin kuvitelmiin. Mutta nykyajan
kehittynyt sivistyselämä repäisee hänet väkivaltaisesti tuosta kauniista
285
ihannemaailmastaja asettaa hänen ratkaistavakseen tehtäviä, joiden
ratkaisemiseen hänet tekee kykeneväksi vain todellisuuden järkevä
tuntemus. Epäilemättä on aikainen soveltuminen tähän tosioloiseen maailmaan,
tarkotuksenmukaisesti sovitettuna opetukseen ja nykyaikaisen kehitysopin
tukemana, tekevä tulevaisuuden korkeammalle kehittyneen ihmisen ei vain
järkevämmäksi ja ennakkoluulottomammaksi, vaan myöskin paremmaksi ja
onnellisemmaksi.
Päämäärä, tarkotus ja sattuma. Kun maailmankehityksen ennakkoluuloton tutkimus on
meille opettanut, että siinä ei voi havaita määrättyä päämäärää eikä erikoista
tarkotusta (inhimillisen järjen käsittämässä merkityksessä !), niin ei näytä
olevan muuta keinoa kuin jättää kaikki "sokean sattuman" varaan.
Tämä moite on itse asiassa esitetty sekä Lamarckin ja Darwinin muuntuvaisuusoppia
että aikaisemmin Kantin ja Laplacen maailmansyntyoppia vastaan;
monet dualistiset filosofit panevat juuri tälle seikalle erikoisen merkityksen.
Lienee senvuoksi vaivan arvoista luoda tässä vielä pikainen silmäys asiaan.
Toinen filosofien ryhmä väittää tarkotuksenmukaisuusopillisen
katsantokantansa mukaisesti: koko maailma muodostaa järjestetyn
maailmankaikkeuden, jossa kaikilla ilmiöillä on päämäärä ja tarkotus; ei ole mitään
sattumaa! Toinen ryhmä sitävastoin koneenomaisuusopillisen katsantokantansa
mukaisesti arvelee: koko maailman kehitys on yhtenäinen koneenomainen
tapahtumasarja, jossa missään ei ole havaittavana päämäärää eikä tarkotusta;
se, mitä elimellisessä elämässä siksi nimitämme, on erikoinen seuraus elämän
olosuhteista; ei taivaankappalten kehityksessä eikä meidän epäeli-
286
mellisen maankuoremme kehityksessä ole
havaittavana johtavaa päämäärää; niissä kaikki on sattuman varassa!
Kumpikin ryhmä on oikeassa, riippuen siitä mitä tarkotetaan
"sattumalla". Yleinen syyperäisyyden laki, yhdessä
substanssilain kanssa, saattaa meidät vakuutetuiksi siitä, että jokaisella
ilmiöllä on koneenomaiset syynsä; tässä mielessä ei ole mitään sattumaa. Kuitenkin
voimme ja täytyy meidän säilyttää tämä välttämätön "sattuman" käsite,
käyttääksemme sitä merkitsemään kahden sellaisen ilmiön yhteensattumista, joilla
ei ole syyperäistä yhteyttä, mutta joista tietysti kummallakin on syynsä,
riippumatta toisesta. Kuten jokainen tietää, on sattumalla tässä monistisessa
merkityksessä mitä suurin osa sekä ihmisen että kaikkien muiden
luonnonesineiden elämässä. Mitä tärkeimmät seikat meidän henkilökohtaisten
vaiheidemme kirjavassa kulussa ratkaisee usein satunnainen toisten henkilöiden
tapaaminen. Mutta se ei estä sitä, että ymmärrämme jokaisessa yksityisessä "sattumassa",
samoin kuin maailmankaikkeuden kehityksessä, vallitsemassa olevaksi
laajavaikutteisimman luonnonlain, substanssilain.
287
Kaikkien ilmiöiden viimeisenä ja korkeimpana
alkusyynä on ihmiskunta vuosituhansia pitänyt vaikuttavaa syytä, jota
tarkottamaan on käytetty jumalakäsitettä (deus, theos). Kuten kaikki
muut yleiset käsitteet, niin on myöskin tämä korkein peruskäsite
järjenkehityksen varrella ollut mitä merkittävimpien ja moninaisirnpien vaihtelujen
alaisena. Voipa sanoa, ettei mikään muu käsite ole niin kovin vaihdellut ja
muutellut muotoaan; sillä mikään muu ei yhtä suuressa määrässä koske sekä
tietämäänpyrkiviin järjen ja järkevän tieteen korkeimpia tehtäviä että samalla
myöskin uskovan mielen ja runoilevan mielikuvituksen syvimpiä harrastuksia.
Jumalakäsitteen lukuisten eri päämuotojen vertaileva
arvosteleminen on tosin mitä mielenkiintoisinta ja opettavaisinta, mutta
johtaisi tässä meidät liian pitkälle; meidän täytyy senvuoksi tyytyä luomaan
vain pikainen katsaus jumala-aatteen tärkeimpiin muotoihin ja
niiden suhtautumiseen meidän nykyiseen, puhtaan
luonnontuntemuksen määräämään maailmankatsomukseemme. Jos jätämme
huomioonottamatta kaikki jumalakäsitteen vähäpätäisemmät vivahdukset ja
kirjavat verhot, joihin se eri aikoina on pukeutunut, voimme sopivasti
-rajottuen puhumaan vain niiden syvimmästä sisällöstä -järjestää kaikki
jumalakäsitettä koskevat mielteet kahteen vastakkaiseen pääryhmään, teistiseen
ja panteistiseen ryhmään. Viimeksimainittu liittyy läheisesti monistiseen,
järkiperäiseen; edellinen dualistiseen (kahtanaisuutta opettavaan),
mystilliseen (salaoppeja harrastavaan) maailmankatsomukseen.
Monijumalaisuus. Maailmassa asuu monia eri
jumalia, jotka enemmän tai vähemmän itsenäisesti ryhtyvät sen menoon. Fetishismi
kuvittelee sellaisia alempia jumalia olevan mitä erilaatuisjmmissa
elottomissa luon-
289
nonesineissä,
kivissä, vedessä, ilmassa, yksinkertaisimmissakin inhimillisen tekotaidon
tuotteissa. Demonismi näkee jumalia elävissä elimistöissä, puissa,
eläimissä ja ihmisissä. Tällä monijumalaisuudella on jo raakojen
luonnonkansojen alimmissa uskontomuodoissa sangen moninaisia muotoja.
Korkeimmalle kehittyneenä ilmenee se kreikkalaisessa moni-jumalaisuudessa, noissa
vanhoissa ihanissa jumalaistaruissa, jotka vielä nykyään antavat uusaikaiselle
taiteelle mitä kauneimpia runouden ja kuvaamataiteen esikuvia. Paljon alemmalla
asteella on katolilainen monijumalaisuus, jossa lukuisia ”pyhimyksiä”
rukoillaan alempina jumalina ja heitä pyydetään hyväntahtoisesti olemaan
välittäjänä suhteessa ylimpään jumalaan tai neitsyt "Maariaan".
Kolmijumalaisuus. »Jumalan kolminaisuuden
oppi»; oppi,
joka vielä nykyään kristillisten sivistyskansojen uskon tunnustuksessä muodostaa
perustavat ”kolme uskonkappaletta", huippuuntuu, kuten tunnettua, siihen
mielikuvaan, "että kristinuskon yhdessä jumalassa varsipaisesti
todenteolla on kolme eriolemuksellista persoonaa: I. Isäjumala
on kaikkivaltias taivaan ja maan luoja II (tämän paikkaansa-pitämättömän
jumalaistarun ovat tieteellinen maailmansyntyoppi, tähtitiede ja geologia jo
kauan sitte kumonneet). II; Jeeus Kristus on Isän jumalan (ja
samalla jumaluuden kolmannen persoonan, 'pyhän hengen'!) ainokainen
poika", joka on syntynyt neitsyt Maarian saastuttamattoman
hedelmöittymisen kautta. III. pyhä henki, salaperäinen olento, jonka
käsittämättömästä suhteesta poikaan II ja isään monet kristityt
jumaluusoppineet ovat aivan turhaan riidelleet 1900 vuotta. Evankeliumit, jotka
kuitenkin ovat tämän kristillisen kolmijumalaisuuden ainoita puhtaita
lähteitä, jättävät meidät aivan tietämättömiksi näiden kolmen persoonan
varsinaisista suhteista, eivätkä ne anna niiden arvotuksel-
Kaksijumalaisuus.Maailmaa hallitsee kaksi eri
jumalaa, toinen hyvä ja toinen paha olento, jumala ja perkele. Molemmat
maailmanvaltiaat ovat alituisessa taistelussa keskenään, kuten keisari ja
vastakeisari, paavi ja vastapaavi. Tämän taistelun tuloksena on: joka hetkellä
maailman kunkinaikainen tila. Rakas jumala, hyvänä olentona, on hyviin
ja kauniin, mielihyvän ja ilon lähde. Maailma olisi täydellinen, ellei hänen
vaikutustaan aina häiritsisi paha olento, perkele, tämä paha
Tämä kaksijumalaisuus on kaikista
erilaista jumalauskon muodoista siinä suhteessa järkevin, että sen teoria
paremmin kuin muut sopii yhteen tieteellisen maailmanselityksen kanssa. Me
havaitsemme sen senvuoksi jo useampia vuosituhansia ennen Kristusta olleen
vanhanajan eri sivistyskansojen uskonnonmuotona. Vanhassa Intiassa taistelee Wishnu
(ylläpitäjä) Shiwan (hävittäjän) kanssa. Vanhassa Egyptissä ovat
hyvä Osiris ja paha Tyfon vastakkain. Vanhojen persialaisten
zenda- uskonnossa, jonka Zoroaster perusti 2000 vuotta ennen Kristuksen
syntymää, vallitsee alituinen taistelu Ormudzin, valon hyvän jumalan, ja
Ahrimanin, pimeyden pahan jumalan, välillä.
Yhtään sen pienempää osaa ei ole perkeleellä
kristinuskon jumalaistarustossa hyvän jumalan vastustajana, kiusaajana,
helvetin ruhtinaana ja pimeyden herrana. Persoonallisena saatanana oli se vielä
19:nnen vuosisadan alussa oleellisena osana useimpien kristittyjen uskossa;
vasta. vuosisadan keskivaiheilla yhä lisääntyvä valistus sen vähitellen
syrjäytti, tai täytyi sen tyytyä siihen osaan, minkä sille Goethe kaikkien
näytelmällisten runoteosten suurimmassa, faustissa antoi, Mefistofeteen osaan.
Nykyään pidetään sivistyneissä piireissä ”uskoa persoonalliseen
perkeleeseen" voitettuna keskiaikaisena taikauskona samalla kun ”uskoa
jumalaan” (s. o. persoonalliseen, hyvään ja rakkaaseen jumalaan) yhä edelleeri
pidetään uskonnon välttämättömänä osana. ja kuitenkin on edellinen usko aivan
yhtä oikeutettua (tai päinvastoin aivan yhtä paikkansapitämätöntä!) kuin jäl-
Yksijumalaisuus.Oppia jumalan ykseydestä voi
monessa suhteessa pitää jumalauskon yksinkertaisimpana ja luonnollisimpana
muotona. Yleisen käsityksen mukaan on se uskonnon laajimmalle levinneenä
perustana ja vallitsee vallankin sivistyskansojen kirkkouskonnoissa.
Tosiasiassa ei asianlaita kuitenkaan ole tällainen; sillä lähemmin tarkastaessa
huomaa enimmäkseen että tuo yksijumalaisuus onkin jotakin
ylläesitetyistä teismin muodoista, koska ylimmän "pääjumalan” rinnalla
vielä rukoillaan yhtä tai useampaa alajumalaa. Myöskin ovat useimmat
sellaisista uskonnoista, jotka alkuaan olivat puhtaasti monoteistisia, aikojen
kuluessa muuttuneet enemmän tai vähemmän monijumalaisiksi. Kuitenkin väittää
nykyaikainen tilastotiede, että maanpalloa asuvasta 1,500 miljoonasta ihmisestä
suuri enemmistö olisi yksijumalaisia; ilmoituksen mukaan pitäisi niistä noin
600 miljoonaa olla brahma-buddhalaisia, 500 miljoonaa (niinsanottuja!)
kristittyjä, 200 miljoonaa pakanoita (mitä erilaatuisimpia). 180 miljoonaa
muhammedilaisia ja 10 miljoonaa aivan uskonnottomia. Mutta suurimmalla osalla
ilmotetuista yksijumalaisista on aivan epäselvät jumalakäsitykset tai uskovat
he yhden pääjumalan ohella vielä useampiin sivujumaliin, jollaisia on:
enkelejä, perkeleitä, pahojahenkiä j. n. e. Ne eri muodot, joissa
yksijumalaisuus on kehittynyt monijumalaiseen suuntaan, voimme jakaa
kahteen pääryhmään
Luonnonuskoluen yksijumalaisuus. Tämä vanha uskonnonmuoto
katsoo jumalan käyvän näkyväiseen muotoon eräissä ylevissä, kaikki
vallitsevissa luonnon-ilmiöissä. Sellaisena teki ihmisiin jo tuhansia vuosia
sitte valtavan vaikutuksen ennenkaikkea aurinko, valaiseva ja lämmittävä
jumaluus, jonka vaikutuksesta ilmeisesti koko elimellinen elämä välittömästi
riippuu. Auringonpalvelus voi kaiketikin nykyaikaisesta luonnontutkijasta
tuntua arvokkaimmalta kaikista teistisistä uskonmuodoista. Sillä meidän
nykyaikainen tähtifysiikkamme ja maansyntyoppimme ovat saattaneet meidät
vakuutetuiksi siitä, että maa on auringosta irrottunut osanen ja että se on
myöhemmin taasen palaavakin sen helmaan. Nykyaikainen elontoimintaoppi opettaa
meille, että ensimäisenä elimellisen elämän alkulähteenä maanpinnalla on ollut
plasmamuodostuma ja että tätä aineyhdistystä muodostuu yksinkertaisista
epäelimellisistä yhdistyksistä, vedestä, hiilihaposta ja ammoniakista, vain auringonvalon
vaikutuksesta. Kasvien ensiksi tapahtunutta kehittymistä on
sittemmin seurannut eläinten kehittyminen, jotka suoranaisesti tai
välilIisesti saavat ravintonsa kasveista; ja itse ihmissuvun kehIttyminen
taasen on vain eläinten sukuhistorian myöhäisempiä tapahtumuksia. Myöskin
meidän koko ruumiillinen ja henkinen ihmiselämämme on, samoin kuin kaikki
muukin elimellinen elämä, viime kädessä säteilevän, valoa ja lämpöä lahiottavan
auringon ansiota. Ennakkoluulottomasti ja järkevästi katsoen, osottautuu
siis auringonpalvelus luonnonuskoisena yksijumalaisuutena paremmin
Inhimlllisentävä
yksijumalaisuus. Jumalan inhimillisentämisellä, kuvittelulla että "korkein
olento" tuntee, ajattelee ja toimii ihmisen kaltaisesti (joskin
ylevämmässä muodossa), on inhimillisentävänä yksijumalaisuutena ollut
mitä suurin merkitys sivistyshistoriassa. Ennen kaikkea ovat tässä suhteessa
ensi sijassa Välimeren seudun kolme suurta uskontoa, vanhin, mooseslainen,
keskimäinen, kristillinen, ja nuorin, muhammedilainen. Nämä kolme saarta
Välimeren-seudun uskontoa, kaikki kolme syntyneinä tuon kaikkien merien
mielenkiintoisimman siunatulla itärannalla, kaikki kolme samaan tapaan
seemiläiseen rotuun kuuluvan runsasmielikuvituksellisen haaveilijan
perustamana, eivät vain ulkonaisesti tämän yhteisen alkuperän vuoksi ole
yhteydessä keskenään, vaan yhdistää niitä myöskin lukuisat niiden sisäisen
uskonnonkäsityksen piirteet. Samoin kuin kristinusko on saanut suurimman osan
jumalaistarustoaan suorastaan vanhemmasta juutalaisesta uskonnosta, niin on
nuorempi islamilaisuus taasen saanut näistä molemmista vanhemmista uskonnoista
perintöä.
295
Kaikki kolme uskoptqa olivat alkuaan puhtaasti yksijumalaisia;
kaikki kolme ovat myöh.emmin mitä monimuotoisimmasti kehittyneet,
monijumalaiseen suuntaan, kuta laajemmalle ne levisivät, aluksi moninaisten
kansojen asumilla Välimeren moniosaisilla rannikoilla ja sitten muihin
maanosiin.
Mooseslaisuus.juutalaisten yksijumalaisuutta, sellaisena kuin Mooses
(v. 1600 ennen Kr.) sen perusti; pidetään tavallisesti sinä vanhan-ajan
uskonnonmuotona, jolla on ollut suurin merkitys ihmiskunnan myöhempään siveelliseen
ja uskonnolliseen kehitykseen. Epäilemättä on sille myönnettävä tämäsuuri
historiallinen arvo jo senvuoksi, että molemmat toiset maailmanvaltaiset
Välimerenseudun uskonnot ovat kehittyneet siitä; Kristus on aivan samoin
Mooseksen hartioilla kuin myöhemmin Muhammed moleinpien edellisten hartioilla.
Samoin perustuu Uusi Testamentti, joka 1900-vuotisena ajanjaksona on ollut
korkeimmalle kehittyneiden sivistyskansojen uskonlähteenä, Vanhaan
Testamenttiin. Molemmilla yhdessä on Raamattuna ollut suurempi vaikutus
kuin millään muulla kirjalla maailmassa. Mutta jos
ennakkoluulottomasti tutkimme näitä
merkillisiä historian lähteitä, niin esiintyvät monet tärkeät tapahtumat niissä
aivan toisenlaatuisina, kuin ne meille on opetettu. Tässäkin on syvemmälle tunkeutuva
nykyaikainen arvostelu ja sivistyshistoria vieneet tärkeisiin johtopäätöksiin,
jotka perusteita myöten järkyttävät yleisesti hyväksyttyä perimätietoa.
Yksijumalaisuuden, sellaisena kuin Mooses
jehovanpalveluksen muodossa sen oli perustanut ja sellaisena jollaiseksi sen
myöhemmin perin menestyksellisesti sitte proofetat kehittivät, oli
alkuaan ankarasti ja kauan tais-
Kristinusko.Kristillinen yksijumalaisuus
joutui saman kohtalon alaiseksi kuin sen äiti, mooseslaisuus; se oli todellista
yksijumalaisuutta enimmäkseen vain teoreettisesti, periaatteellisesti, samalla
kun se käytännössä muuttui mitä moninaisimmanmuotoiseksi monijumalaisuudeksi.
Varsinaisestihan oli jo itse kolminaisuusopin hyväksymällä, mikä kuitenkin on
kristinuskon välttämätön perusta, hylätty yksijumalaisuus. Nuo kolme
persoonaa, jotka isänä, poikana ja pyhänä henkenä jumaluudessa erotetaan,
ovat ja pysyvät yhtäläisesti kolmena eri yksilönä (vieläpä
ihmisenkaltaisten henkilöjen muodossa!) kuin intialaisen trimurtin kolme
jumalaa (Brahma, Wishnu ja Shiwa). Lisäksi tulee vielä se seikka, että
kristinuskon laajimmin levinneissä muunnosmuodoissa neitsyt Maarialla,
Kristuksen saastuttamattomana äitinä, on neljäntenä jumalana suuri inerkitys; laajoissa
katolisissa piireissä häntä pidetään jopa paljon tärkeämpänä
Mutta nyt on sitäpaitsi uskovaisten kristittyjen mielessä jo aikaisin
tähän ylimpäin taivaan hallitsijain joukkoon liittynyt lukuisa joukko
kaikenlaatuisia ”pyhimyksiä” ja musikaaliset enkelit pitävät huolta siitä, että
”iankaikkisesta elämästä” ei puutu konserttinautintoja. Rooman paavit
-suurimmat silmänkääntäjät, mitä milloinkaan on esiintynyt uskontoa
opettamassa! -ovat aina pyrkineet uusilla pyhäksijulistamisilla lisäämään tätä
ihmisenkaltaisten pikkujumalien joukkoa. Mutta; runsaimman ja
mielenkiintoisimman lisäyksen on tämä harvinainen paratiisiseura saanut 13 p:nä
heinäkuuta 1870 senkautta, että Vatikaanin kirkolliskokous silloin julisti
paavin Kristuksen maanpäällä olevana sijaisena erehtymättömäksi ja
senkautta korotti hänet jumalien vertaiseksi. Jos lisäksi vielä ottaa
huomioon katolilaisuuden tunnustaman "persoonallisen perkeleen” ja ”pahat enkelit”, jotka ovat hänen hovikuntanaan,
niin tarjoo meille paavilaisuus, tämä nykyaikaisen kristinuskon
yhä vielä laajimmin levinnyt muoto, niin kirjavan kuvan mitä runsaimmasta,
jumalat ihmisenkaltaisiksi kuvittelevasta monijumalaisuudesta, että sen
rinnalla kreikkalainen Olympos on pieni ja mitätön.
Kumminkaan ei Muhammedkaan
voinut vapautua jumalakäsityksen inhimillisentämisestä. Hänen ainoakin
jumalansa oli ihannoitu, kaikkivoipa ihminen, yhtäläisesti kuin Mooseksen
ankara, rankaiseva jumala, yhtäläisesti kuin Kristuksen lempeä rakastava
jumala. Mutta siitä huolimatta on Muhammedin uskonnolle myönnettävä etusija
siinä suhteessa, että se myöskin historiallisen kekityksensä varrella ja
välttämättömyyden pakosta muuttuessaan on säilyttänyt alkuperäisen puhtaan
laatunsa ankarammin kuin Mooseksen tai Kristuksen uskonnot. Tämän näkee
vielä nykyään ulkonaisestikin sekä islamin jumalanpalveluksen rukousmuodoista
ja
saarnatavasta että sen
kirkkojen rakennustavasta ja koristelusta. Kun minä v. 1873 ensi kerran
olin itämailla ja ihailin Kairon ja Smyrnan, Brussan ja Konstantinopolin ihania
moskeoita, täyttivät minut todellisella hartaudella temppelin sisäpuolen
yksinkertaiset ja maukkaat koristeet, ulkopuolen ylevä ja samalla komea
rakennustaiteellinen koristelu. Miten jaloilta ja yleviltä näyttivätkään nämä
moskeat verrattuina useimpiin katolisiin kirkkoihin, jotka sisältä ovat täpö
täynnä kirjavia kuvia ja kultaista kiiltokoreutta, ja joiden ulkopuolen
rumentavat liian paljot ihmisen ja eläinten kuvat! Yhtä kauneilta näyttivät
koraaninmukaiset hiljaiset rukoukset ja yksinkertaiset hartaudenharjotukset
verrattuina katolilaisten messujen luja-ääniseen sekavaan sanalörpötykseen ja
teatterimaisten juhlakulkueiden meluisaan musiikkiin.
Sekajumalaisuus.Tätä käsitettä on sopiva käyttää merkitsemään
kaikkia niitä jumalauskon muotoia, jotka ovat syntyneet erilaisten ja osittain
toisilleen vastakkaisten uskonnollisten kuvitelmien sekotuksesta. Teoreettisesti
ei tätä laajimmalle levinnyttä uskonnon muotoa toistaiseksi ole missään
tunnustettu. Käytännön kannalta on se kuitenkin tärkein ja huomattavin
kaikista- sillä verrattomasti suurin osa ihmisistä, joilla yleensä ollenkaan on
ollut uskonnollisia mielteitä, on aina ollut ja on yhä vieläkin sekajumalaisia;
heidän jumalamielteensä on kirjava sekotus heihin heidän aikaisessa
lapsuudessaan päntätyistä heidän oman erikoisen uskontokuntansa
uskonkäsityksistä ja useista eri vaikutteista, joita he ovat myöhemmin saaneet,
joutuessaan kosketuksiin muunlaisten uskonkäsitysten kanssa, jotka ovat
muuntaneet noita aikaisempia käsityksiä. Monilla sivisty-
neillä tulee lisäksi
vaikuttamaan kypsyneemmän iän filosofiset opiskelut ja ennen kaikkea
ennakkoluuloton luonnonilmiöiden tarkkaaminen, joka osottaa teististen
uskonkuvitelmien mitättömyyden. Tämä vastakkaisten käsitysten taistelu, joka
tunteelliselle mielelle on varsin tuskaista ja usein jää koko iäksi
ratkaisematta, osottaa selvästi vanhojen uskonkäsitysten periytymisen tavattoman
voiman toiselta puolen ja aikaisin tapahtuvan, erheellisiin oppeihin mukautumisen
tavattoman voiman toiselta puolen. Se erikoinen uskontunnustus, jonka
vanhemmat aikaisimmassa lapsuudessa ovat lapselle pakottaneet, jää enimmäkseen
pääasiassa ratkaisevaksi, ellei myohemmin muiden uskonkäsitysten voimakkaamman
vaikutuksen kautta tule muutosta. Mutta myöskin täten siirtyessä toisesta
uskonkäsityksestä toiseen, on
usein
uusi nimi, samoin kuin vanha hyljätty, vain ulkonainen nimilappu, jonka takana
lähemmin tutkittaessa huomaa kirjavan joukon mitä erilaatuisimpia vakaumuksia
ja erehdyksiä. Suurin osa niinsanotuista kristityistä ei ole yksijumalaisia
(kuten luulevat), vaan kaksijumalaisia, kolmijumalaisia tai monijumalaisia.
Mutta samoin on laita myöskin islamin ja mooseslaisuuden ja muiden
yksijumalaisten uskontojen tunnustajain. Kaikkialla liittyy alkuperäiseen
"yhden jumalan” kuvaan myöhemmin muita alempien jumalien myöhempiä
uskonkuvia, enkelien, perkeleiden, pyhimysten ja muiden henkien kuvia, kirjava
joukko mitä erilaatuisimpia teistisiä muotoja.
Teismin olemus. Kaikilla tähän asti
esitetyillä varsinaisen teismin muodoilla on yhteisenä se käsitys, että jumala
on maailman ulkopuolella tai maailman yläpuolella. Aina on jumala
itsenäisenä olentona maailman ja luonnon rinnalla, enimmäkseen maailman luo-
jana, ylläpitäjänä ja hallitsijana. Enimmissä
uskonnoissa tulee lisäksi se käsitys, että jumala on persoonallinen, ja
vielä määrätymmin käsitys, että jumala persoonana on ihmisen kaltainen.
"Jumalissaan kuvailee ihminen itseään”. Tämä jumalan ajatteleminen
olennoksi, joka ajattelee, tuntee ja toimii ihmisen tavoin, on enimpien
uskovaisten jumalakäsitykselle määräävänä piirteenä, milloin raaemmassa ja
lapsellisemmassa, milloin hienommassa ja aatteellisemmassa muodossa.
Tosin,väittää jumalaisuskon kehittynein muoto, että jumala korkeimpana olentona
on ehdottomasti täydellinen ja sellaisena olemukseltaan kokonaan erilainen kuin
ihminen. Mutta tarkemmin tutkiessa huomaa, että aina sittenkin jumalan ja
ihmisen sielun- ja mielentoiminta ajatellaan samallaisiksi.
Jumalan persoonallinen ihmisenkaltaisuus on enimmillä uskovaisilla
käynyt niin tutuksi kuvitelmaksi, että heitä ei ensinkään loukkaa, vaikka
jumala esitetään kuvissa ja kuvapatsaissa ihmisen muodossa ja vaikka
mielikuvitus monella muulla tavoin kuvailee jumalan esiintyvänä ihmisen
muodossa. Monissa jumalaistaruissa esiintyy jumalan persoona myöskin muiden
nisäkkäiden (apinain, leijonain, härkien y. m.) muodossa, harvemmin lintuna
(kotkana, kyyhkysenä, joutsenena y. m.) tai muuna luurankoisena (käärmeenä,
krokotiilina, lohikäärmeenä).
Korkeammat ja
aatteellisemmat uskontomuodot hylkäävät tämän ajafuksen jumalan ruumiillisesta
ilmenemisestä ja kunnioittavat jumalaa vain ruumiittomana »puhtaana
henkenä». "Jumala on henki, ja niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee
rukoilla häntä hengessä ja totuudessa." Mutta siitä huolimatta jää tämän
puhtaan
302
hengen
sieluntoiminta aivan samallaiseksi kuin ihmisenkaltaiseksi ajatellun
jumalapersoonan. Itse asiassa ei tätä aineetontakaan henkeä ajatella
ruumiittomaksi, vaan näkymättömäksi, kaasumaisessa olomuodossa olevaksi.
II. Panteismi (kaikkijumalaisuus): Jumala
ja maailma ovat sama ole. Jumalan käsite on sama kuin luonnon eli substanssin
käsite. Tämä kaikkijumalainen maailmankatsomus on periaatteeltaan jyrkkänä
vastakohtana kaikille yllä esitetyille ja kaikille muuten mahdollisille teismin
muodoille, vaikka usein on pyritty, tekemällä kummankinpuolisia
myönnytyksiä, täyttämään niiden välistä syvää juopaa. Aina jää niiden välille
se perusseikkainen vastakkaisuus, että teismissä jumala ulkomaailmaisena
olentona on luonnon rinnalla luovana ja ylläpitävänä ja vaikuttaa siihen ulkoapäin,
kun sensijaan panteismissa jumala sisämaailmaisena olentona
joka suhteessa on luonto itse ja toimii ajattelevana substanssina,
"voimana” tai "tarmona”. Tämä viimeksi mainittu mielipide yksin voi
soveltua substanssilain yhteyteen. Senvuoksi on panteismi välttämättä
meidän nykyaikaisen luonnontieteemme maailmankatsomus.
Kun panteismi voi syntyä vasta
ajattelevan sivistysihmisen valistuneen luonnonhavainnon pohjalle, on se
luonnollisesti paljon nuorempi kuin teismi, jonka raaimmat muodot
syntyivät moninaisina jo enemmän kuin kymmenentuhatta vuotta sitten
alkuaikaisten luonnonkansojen keskuudessa. Joskin vanhimpien sivistyskansojen
(intialaisten ja egyptiläisten, kiinalaisten ja jaapanilaisten) keskuudessa
filosofian ensimäisissä alkeissa jo tuhansia vuosia ennen Kristusta siellä
täällä ilmeni panteismin alkeita eri muodoissa, niin esiintyy se kuitenkin
määrättynä filosofisena järjestelmänä vasta kreikkalaisen
luonnonfilosofian hylotsoismissa,
6:nnen vuosisadan alkupuolella ennen Kr. Kaikkia tämän helleniläisen hengen
kukoistusajan suuria ajattelijoita etevämpi oli miletolainen Anaksimander, joka
syvästi ja selvästi tajusi äärettömän maailmankaikkeuden periaatteellisen
yhtenäisyyden. Anaksimander ei vain jo lausunut suurta ajatusta
maailmankaikkeuden yhtenäisyydestä, kaikkien ilmiöiden kehittymisestä,
kaiken läpitunkevasta alkuaineesta, vaan esitti hän myöskin rohkean
käsityksen lukemattomista, jaksollisesti vuorottain syntyvistä ja häviävistä
maailman muodostumista. Monet muutkin klassillisen vanhan ajan suuret
filosofit, ennen kaikkea Demokritos, Heraklitos ja Empedokles, olivat jo
samassa tai samankaltaisessa mielessä syvällisesti tunteneet luonnon ja
jumalan, ruumiin ja hengen yhtenäisyyden, jota meidän nykyaikaisen monismimme,
substanssilaki mahdollisimman määrätyllä tavalla ilmaisee. Suuri
roomalainen runoilija ja luonnonfilosofi Lukretius Karus on ylevän runollisessa
muodossa esittänyt tuon käsityksen kuuluisassa opetusrunoelmassaan "De
rerum natura". Mutta tämän luonnollisentodellisen panteistisen monismin
tunki pian kokonaan syrjään Platon mystillinen dualismi ja varsinkin se mahtava
vaikutus, minkä hänen idealistinen filosofiansa saavutti sulautumalla
kristillisiin uskonoppeihin. Kun sitten sen mahtavin asianajaja, Rooman paavi, saavutti
henkisen maailmanherruuden,
tukahutettiin panteismi väkivaltaisesti; Giordano Brunon, sen henkevimmän
edustajan, poltti elävältä 17 p:nä helmikuuta 1600 Campofiorin torilla Roomassa
"jumalan sijainen maanpäällä".
Vasta 17:nnen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla esitti suuri Baruch
Spinoza panteismin järjestelmän sen
puhtaimmassa muodossa; hän muodosti oleitten kokonaisuutta edustamaan
puhtaan substanssikäsitteen, jossa "jumala ja maailma" ovat
erottamattomasti yhdistettyinä. Meidän on ihaileminen Spinozan monistisen
järjestelmän selvyyttä, varmuutta ja johdonmukaisuutta nykyään sitä enemmän,
kun tältä valtavalta ajattelijalta 250 vuotta sitten vielä puuttuivat kaikki ne
varmat kokemusperäiset perusteet, jotka on saavutettu vasta 19:nnen vuosisadan
toisella puoliskolla. Spinozan suhteesta myöhempään 18:nnen vuosisadan materialismiin
ja meidän nykyiseen 19:nnen vuosisadan Monismiimme olemme puhuneet
jo tämän teoksen ensimäisessä luvussa. Panteismin leviämiseen laajemmalle,
varsinkin saksalaisessa hengenelämässä, ovat vaikuttaneet varsinkin meidän
suurimman runoilijamme ja ajattelijamme Wolfgang Goethen kuolemattomat teokset.
Hänen ihanat runoelmansa "Jumala ja maailma", ”Prometeus",
”Faust" y. m. ilmaisevat panteismin perusajatuksen mitä täydellisimmässä
ja kauneimmassa
runomuodossa.
Meidän nykyisen monismimme suhteet aikaisempiin
filosofisiin järjestelmiin, samoin kuin sen historiallisen, kehityksen tärkeimmät
piirteet, on friedrich Uberweg laajasti esittänyt ”filosofian historian pääpiirteissään”
(10:s painos ilmestynyt Berlinissä 1906). Mainion selvän yleiskatsauksen asiasta
-tavallaan ”maailmanarvotusten ja niiden ratkaisemisen kokeiden ”sukuhistorian”
- on Fritz Skhultze (Dresden) esittänyt teoksessaan "Stammbaum der
Philosophie” (”filosofian sukupuu"), jonka toinen painos on ilmestynyt v.
1899.
Ateismi (jumalankieltämys; ”jumalaton
maailmankatsomus"). Ei ole jumalaa eikä jumalia, mikäli tällä
305
käsitteellä tarkotetaan
persoonallisia, luonnon ulkopuolella olevia olentoja. Tämä »jumalaton
maailmankatsomus« on oleellisesti samaa kuin meidän nykyaikaisen
luonnontieteemme monismi tai panteismi; se vaan ilmaisee asian
toisessa muodossa, terottamalla sen kielteistä puolta, ulkomaailmaisen ja
yliluonnollisen jumalan olemattomuutta. Tässä mielessä sanoo Schopenhauer
aivan oikein: »Panteismi on vain ateismin 'kohteliaampi' muoto.
Panteismin totuutena on jumalan ja maailman välisen dualistisen vastakkaisuuden
poistaminen, sen tietämyksen julistaminen, että maailma on olemassa omasta
voimastaan ja itsestään. Panteismin väite: 'Jumala ja maailma ovat yhtä' on
vain kohtelias käänne, antaakseen jäähyväiset. herrajumalalle."
Kautta koko
keskiajan, paavilaisen verisen tyranniuden ajan, vainottiin ateismia maailmankatsomuksen
kauheimpana muotona tulella ja miekalla. Kun evankeliumin”jumalaton" muitta
mutkitta selitettiin samaksi kuin ”paha”, ja kun ”jumalatonta” uhattiin
tulevaisessa elämässä iankaikkisella helvetin piinalla, on ymmärrettävää, että
jokainen hyvä kristitty tuskaisasti karttoi lievintäkin epäluuloa ateismin
suosimisesta. Ikävä kyllä on tämä käsitys vielä nykyäänkin vallalla laajoissa
piireissä. Ateistisesta luonnontutkijasta, joka on omistanut voimansa ja
elämänsä totuuden tutkimiseen, uskotaan jo ennakolta kaikkea pahaa; teististä
kirkonkävijää, joka ajatuksettomasti matkii jumalanpalveluksen tyhjiä
menoja, pidetään pelkän sen vuoksi jo hyvänä kansalaisena, vaikkapa hän uskossaan
ei ajattelisi mitään ja lisäksi olisi mitä kurjimmalla siveellisellä
kannalla. Tämä erehdys on vasta sitte selviävä, kun nykyään vielä vallitse-
massa oleva
taikausko 20:nnellä vuosisadalla poistuu järjellisen luonnontuntemuksen ja
jumalan ja maailman yhtenäisyydestä selvillä olevan monistisen vakaumuken
tieltä.
307
IV.
Jumaluusopillinen osa.
309
Kuudestoista luku.
Tieto ja usko. Monistisia totuuden tietämisen
tutkielmia. Aistintoiminta ja järjentoiminta.
Usko ja epäusko. Kokemus ja ilmestys.
Kaikki todellisen tieteen työ tarkottaa totuuden
tuntemista. Meidän oikea ja arvokas tietomme on tosioloista laadultaan ja
sen sisältönä on mielteitä, jotka vastaavat todella olevia oleita ja seikkoja.
Olemme kyllä kykenemättömiä saamaan tietoa tämän tosioloisen maailman
sisimmästä olemuksesta, siitä mitä "oleet itsessään” (s. o.
todellisuudessa) ovat; mutta ennakkoluuloton ja arvosteleva havainto ja
vertaileminen saattavat meidät vakuutetuiksi siitä, että, aivojen ja astimien
ollessa laadultaan säännöllisiä, ulkomaailman niihin tekemät vaikutukset
kaikilla järkevillä ihmisillä ovat samat, ja että, ajatuseliemme toiminnan
ollessa säännöllistä, syntyy määrättyjä, kaikkialla samallaisia mielteitä;
näitä nimitämme silloin tosiksi ja olemme vakuutettuja siitä, että
niiden sisällys vastaa niitä oleitten osia, joista voimme saada tiedon. Me tiedämme,
että nämä tosiasiat eivät ole kuviteltuja, vaan todellisia.
Tiedonlähteet. Kaikki totuuden tietäminen
riippuu kahdesta erilaisesta mutta läheisessä yhteydessä toinen
310
toisensa kanssa
olevasta ihmisen elontoiminnallisten toimintain ryhmästä; ensinnäkin oleitten tuntemisesta
aistinelimien välityksellä, ja toiseksi siten saavutettujen vaikutteiden
yhtymisestä ajattelevan minän mieltämisessä. Tuntemisen välineet ovat aistimia;
välineet, jotka muodostavat mielteitä ja yhdistävät niitä, ovat ajatuselimiä.
Nämä viimeksimainitut ovat hermoston keskellisiä edelliset ovat sen
äärellisiä osia, hermoston, tuon korkeimpien eläinten tärkeimmän ja
korkeimmalle-kehittyneen elinjärjestelmän, jonka toiminta on sama kuin koko
sieluntoiminta.
Aistimet. Ihmisen aistintoiminta, joka
on kaiken tietämisen ensimäinen lähtökohta, on vitkalleen ja vähitellen
kehittynyt läheissukuisten nisäkkäiden, kädellisten, aistintoiminnasta.
Aistintoiminnan elimet ovat tässä korkeimmallekehittyneessä eläinluokassa
oleellisesti samallaisia rakenteeltaan, ja ne noudattavat toiminnassaan
kaikkialla samoja fysiikallisia ja kemiallisia lakeja: Ne ovat kaikkialla
kehittyneet samalla historiallisella tavalla. Kuten kaikilla muillakin
eläimillä, niin ovat nisäkkäilläkin kaikki aistimet alkuaan olleet ihon osia,
ja marraskeden tuntoiset solut ovat kaikkien niiden eri aistimien
esivanhempia, jotka mukautumalla erilaisiin ärrytyksiin (valoon, lämpöön,
ääneen, kemialliseen ärsytykseen) ovat kehittyneet omaamaan oman erikoisen
tarmomuotonsa. Sekä meidän silmämme verkkokalvon pienet sauvaissolut ja
korvamme näkinkierän kuulosolut että myöskin nenämme haistinsolut ja kielemme
maistinsolut polveutuvat alkuaan noista marraskeden yksinkertaisista,
vaikutuksille välinpitämättömistä soluista, jotka peittävät meidän ruumiimme
koko päällispinnan. Tälle merkitykselliselle tosiasialle saa suoranaisen
todistuksen välit-
311
tömästi
havaitsemalla ihmisen samoin kuin kaikkien muiden eläinten sikiön kehitystä. Mutta
tästä sikiökehityksen
tosiasiasta seuraa elämänsynnyn peruslain mukaan varmasti se
sukukehitystä koskeva johtopäätös, että myöskin meidän esi-isiemme pitkän
sukukehityksen varrella korkeammat aistinelimet ominaisine tarmomuotoineen
alkuaan kehittyivät alempien eläimien marraskedestä, yksinkertaisesta
solukerroksesta, jossa ei vielä ole mitään sellaisia eri aistimia.
Aistimlen
ominaistarmo. Mitä suurin merkitys inhimilliselle tietämiselle on sillä tosiasialla,
että meidän ruumiimme eri hermot kykenevät säilyttämään erikoisia ulkomaailman
vaikutteita ja vain niitä. Silmän näköhermo välittää vain valontuntoa, korvan
kuulohermo vain äänentuntoa, nenän hajuhermo vain hajuntuntoa j. n. e.
Riippumatta siitä, mikä erikoinen ärrytys kohtaa ja ärsyttää jotakin aistinta,
pysyy aistimen vastavaikutus aina laadultaan samana. Tästä aistinhermojen
ominaisuudesta, että niillä tällä tavoin on ominais-tarmonsa - -seikan
laajakantoisen merkityksen sai ensinnä selville Johannes Müller -on vedetty
sangen erehdyttäviä johtopäätöksiä, varsinkin dualistisen ja apriorisen (kaiken
tiedon yksistään järjestä ja meidän omasta hengestämme johtuvaksi otuksuvan)
tietoteorian tukemiseksi. Väitettiin, että aivot tai sielu havaitsisi vain
yhden määrätyn ärrytettyjen hermojen tilan, ja että siitä ei voisi päättää
ärrytystä aikaansaavan ulkomaailman olemassaoloa eipä edes laatuakaan.
Epäilyksen filosofia veti siitä sen johtopäätöksen, että ulkomaailman
olemassaolo oli epäiltävää, eikä äärimmäinen idealismi tyytynyt siihen, että se
vain olisi epäillyt ulkomaailman tosioloisuut ta, vaan se jopa yksinkertaisesti
kielsi sen; se väitti,
312
että maailma on
olemassa vain meidän mielikuvituksessamme.
Näitä erehdyksiä vastaan tulee meidän muistuttaa
sitä, että tuo "ominaistarmo" ei alkuaan ole mikään määrättyjen
hermojen erikoisominaisuus, vaan on syntynyt mukautumalla niiden
marraskeden solujen erikoiseen toimintaan, joihin ne päättyvät. Työnjaon
suurten lakien mukaisesti ryhtyivät ihon alkuaan samallaiset eri "aistinsolut”
eri tehäviin, siten että yhdet ottivat vastaan valonsäteiden ärrytystä,
toiset ääniaaltojen vaikutuksia, kolmas ryhmä haisevien aineiden kemiallisia
vaikutuksia j. n. e. Pitkien aikojen kuluessa saivat nämä ulkoatulleet
aistinärrytykset vähitellen aikaan muutoksia näiden, marraskeden solujen
elontoiminnallisissa ominaisuuksissa ja sittemmin myöskin niiden muodossa, ja
samalla muuttuivat myöskin ne tuntohermot, jotka johtivat saatuja vaikutteita
aivoihin. Tapahtuva luonnollinen valinta paransi vähitellen niitä niiden erikoisia
muotoja, jotka osottautuivat hyödyllisiksi; se loi lopuksi miljoonien vuosien
kuluessa nuo ihailtavat koneistot, jotka silmänä ja korvana ovat
meidän kalleinta omaisuuttamme. Niiden kokoonpano on niin ihmeellisen
tarkotuksenmukainen, että se voisi johtaa meidät erheellisesti otaksumaan että
maailmassa todella tapahtuu "ennakolta harkitun suunnitelman mukaista
luomista". Mutta jokaisen aistinelimen ja sen erikoisten hermojen
erikoiset ominaisuudet ovat vasta tottumuksen ja harjotuksen -s. o. mukautumisen
-kautta vähitellen kehittyneet ja ovat sitte periytymisen kautta
siirtyneet sukupolvesta toiseen.
Aistinhavainnon
rajat. Ihmisen
ja muiden luurankoisten aistintoiminnan arvosteleva vertaaminen selvittää
meille joukon mitä tärkeimpiä tosiasioita. Aivan erikoi-
313
sesti pitää tämä paikkansa
korkeimmallekehittyneisiin, kauneustajuisiin aistimiimme, silmään ja korvaan,
nähden. Niillä on luurankoisien ryhmässä toinen ja monimutkaisempi rakenne kuin
muissa eläinryhmissä ja kehittyvät ne myöskin niiden sikiössä omalla
ominaisella tavallaan. Tämä kaikkien luurankoisten aistimien perikuvallisesti
samallainen sikiökehitys ja rakenne saa selityksensä siitä, että se on
periytynyt yhteiseltä kantamuodolta. Mutta eri luurankoisilla on näiden elimien
muodostumisessa yksityisseikkoihin nähden suurta erilaisuutta, minkä aiheuttaa
eri lajien mukautuminen erilaisiin elämäntapoihin, eri osien lisääntynyt
tai vähentynyt käyttö.
Ihminen ei aistimiensa kehitykseen nähden suinkaan
ole täydellisin eikä korkeimmalle kehittynyt luurankoinen. Lintujen silmä on
paljon terävämpi ja erottaa pienet esineet kaukaa paljon tarkemmin kuin ihmisen
silmä. Monien nisäkkäiden, varsinkin erämaissa elävien peto-eläinten,
kavioeläinten, jyrsijäin y. m., kuulo on paljon tunnokkaampi kuin ihmisen ja
erottaa hiljaisen äänen paljon kauempaa; siihen viittaa jo niiden suuri ja
sangen liikkuvainen ulkokorva. Laululinnut ilmaisevat musikaalisiin lahjoihinsa
nähden olevansa korkeammalla kehitysasteella kuin monet ihmiset. Hajuaisti on useimmilla nisäkkäillä,
erittäinkin petoeläimillä ja kavioeläimillä, paljon kehittyneempi kuin
ihmisellä; jos koira voisi verrata omaa hienovaistollista nenäänsä ihmisen hajuaistiin, tuntisi se
säälivää halveksumista ihmistä kohtaan. Myöskään alempiin aisteihin,
makuaistiin, sukupuoliaistiin, tuntoon ja lämpimyysaistiin nähden ei ihminen
suinkaan joka suhteessa ole korkeimmalle kehitysasteella.
Mutta tämä meidän
aistimiemme epätäydellisyys ei saa estää meitä pitämästä niiden välineitä,
ennenkaikkea silmäämme, mitä jaloimpina eliminä; aivojen ajatteluelimien ohella
ovat ne arvokkain lahja, minkä luonto on ihmiselle antanut. Täysin
totuudenmukaisesti sanoo Albrecht Rau: »Kaikki tiede on viime kädessä
aistintietoa; aistien ilmottamia seikkoja ei tieteessä kielletä, vaan
selitetään ne. Aistimet ovat meidän ensimäiset
315
ja parhaat
ystävämme; paljoa aikaisemmin kuin järki kehittyy, sanovat aistimet ihmiselle,
mitä hänen tulee tehdä ja mitä tekemättä jättää. Se, joka kieltää aistillisuuden
yleensä, välttääkseen sen vaaroja, menettelee yhtä ajattelemattomasti ja
hullusti kuin sellainen, joka repii silmät päästään, koska ne joskus voivat
nähdä vahingollisiakin seikkoja; tai sellainen, joka hakkaa kätensä poikki,
pelätessään, että se joskus voisi ruveta mielimään vierastakin tavaraa.
Täydellä syyllä nimittää Feuerbach senvuoksi kaikkia filosofeja, kaikkia
uskontoja, kaikkia laitoksia, jotka periaatteessa vastustavat aistillisuutta
ei vain erehdyksen tuotteiksi, vaan suorastaan tuiki turmiollisiksi. Aistimitta
ei mitään tietoa! "Mitään ei ole järjessä, mitä aistimet eivät ensin ole
havainneet!” (Locke.}
Otaksuma ja
usko. Korkeallekehittyneen
sivistysihmisen tiedonhalu ei tyydy siihen vajavaisen ulkomaailman
tuntemukseen, minkä hän saa epätäydellisten aistimiensa välityksellä. Hän
päinvastoin pyrkii muuttamaan saamansa aistivaikutteet tietoarvoiksi; hän
muuttaa ne isojenaivojen kuoren aistinkeskuksissa ominaisiksi aistimuksiksi ja
yhdistää nämä isojenaivojen ajatuskeskuksissa tapahtuvan yhdistelemisen avulla
mielteiksi; edelleen yhdistelemällä mielleryhmiä johtuu hän vihdoin yhtenäiseen
tietämiseen. Mutta tämä tieto jää aina aukolliseksi ja epätyydyttäväksi, ellei mielikuvitus
tule täydentämään tietävän järjen riittämätöntä yhdistelyvoimaa ja
muistikuvia yhdistämällä liitä etäällä toisistaan olevia tietoja yhtenäiseksi
kokonaisuudeksi. Tällöin syntyy uusia yleisiä miellemuodostumia, jotka vasta
selittävät havaitut tosiasiat ja "tyydyttävät järjen
syy-yhteystarpeen".
316
Mielteitä, jotka
täyttävät tiedossa olevat aukot ja, tulevat niiden tilalle, voi sanan
laajemmassa merkityksessä nimittää uskoksi, Yllä sanotulla tavalla
tapahtuu yhä jokapäiväisessä elämässä. Ellemme tiedä jotakin tosiasiaa
varmasti, niin sanomme: Minä uskon sen niin olevan. Tässä merkityksessä olemme
me itse tieteenkin alalla pakotettuja turvautumaan uskoon; me uskomme tai
otaksumme, että kahden ilmiön välillä on määrätty suhde, vaikka emme sitä
varmasti tiedä. Me muodostamme olettamuksen, hypoteesin. Kuitenkin
voivat tieteessä olla sallittuja vain sellaiset olemukset, jotka ovat
inhimillisen tietämyspiirin rajoissa ja jotka eivät ole ristiriidassa
tunnettujen tosiasiain kanssa. Sellaisia olettamuksia ovat esim. fysiikassa
oppi eetterin värähtelystä, kemiassa atomien ja niiden yhdistymistaipumuksen
otaksumiben, biologiassa oppi elävän plasman hiukerakenteesta j. n. e.
Tieteisoppi ja usko. Suuren, keskenään
yhteydessäolevien ilmiöiden muodostaman sarjan selittämistä, otaksumalla niille
kaikille yhteisen alkusyyn, nimitämme tieteisopiksi eli teoriaksi. Myöskin
teoriassa, samoin kuin olettamuksessa, on usko (sanan tieteellisessä
merkitysessä!) välttämätöntä; sillä tässäkin täydentää luova mielikuvitus ne
aukot, jotka järki jättää oleitten yhtenäisyyden tuntemiseen. Teoriaa ei
senvuoksi voi pitää muuna kuin totuuden lähentelynä; on myönnettävä, että sen
myöhemmin voi syrjäyttää toinen, paremmin perusteltu, totuutta lähempänä oleva
teoria. Huolimatta täten myönnetystä epävarmuudestaan, on teorian laatiminen kuitenkin kaikelle
tositieteelle välttämätöntä; sillä vasta se selittää tosiasiat,
esittämällä otaksuman niiden syyhyn nähden. Se joka tahtoo ollenkaan olla
hyväksymättä teoriaa ja pyrkii rakentamaan puhdasta
tiedettä vain ”varmojen tosiasiain” perustalle (kuten älyltään rajotetut
nykyaikaisten niinsanottujen ”täsmällisten luonnontieteiden” harjottajat
usein tekevät), hän samalla luopuu tuntemasta syitä yleensä ja tyydyttämästä
järkensä syyperäisyystarvetta.
molemmat uskonmuodot, tieteen "luonnollinen usko”
ja uskonnon ”yliluonnollinen usko”, usein sekotetaan ja syntyy
sekavuutta, on paikallaan, jopa välttämätöntäkin, jyrkästi huomauttaa niiden periaatteellisesta
vastakkaisuudesta. ”Uskonnollinen” usko on aina ihmeuskoa, ja on se
sellaisena aina sovittamattomasti vastakkainen järjen luonnollisen uskon
kanssa. Päinvastoin kuin tämä viimeksimainittu, se väittää yliluonnollisia
tapahtumuksia, niin että sitä siten voi sanoa ”yliuskoksi” »taikauskoksi». Tämän
taikauskon ja ”järjellisen uskon” oleellisena eroavaisuutena on juuri
se, että taikausko otaksuu yliluonnollisia voimia ja ilmiöitä, joita tiede ei
tunne eikä voi myöntää mahdollisiksi, vaan jotka on synnyttänyt erheellinen
havainto ja väärä mielikuvittelu; taikausko on siten ristiriidassa selvästi
tunnettujen luonnonlakien kanssa ja on sellaisenaan järjetöntä.
Luonnonkansojen
taikausko. Nykyaikainen kansatiede on opettanut meidät tuntemaan hämmästyttävän
moninaisia taikauskon muotoja ja tuotteita, joita vielä nykyään tavataan
raakojen luonnonkansojen keskuudessa. Jos niitä vertaa toisiinsa ja
aikaisempien aikojen vastaaviin jumalaistaruisiin kuvitelmiin, niin havaitsee
usein samallaisuutta, usein yhteisen alkuperän ja lopulta kaikille
yksinkertaisen alkulähteen. Tällaiseksi havait. semme järjen luonnollisen
syyperäisyystarpeen, tuntemattomien ilmiöiden selityksen etsimisen
hakemalla niiden alkusyytä. Varsinkin on täten laita sellaisten
liikuntoiImiöiden, jotka uhkaavat vaaralla ja synnyttävät pelkoa, kuten salaman
ja ukkosen, maanjäristyksen, kuunpimenemisen y. m. Sellaisten luonnonilmiöiden
syyperäisen selittämisen tarve on havaittavana jo alim-
malla asteella
olevilla luonnonkansoilla ja ovat ne saaneet sen perinnöksi. jo
kädellis-esiisiltään. Sellaista on useilla muillakin luurankoisilla. Kun koira
haukkuu täysikuuta tai soivaa kelloa, jonka kielen se näkee liikkuvan, tai
tuulessa liehuvaa lippua, niin se silloin ei ilmaise vain pelkoa, vaan myöskin
hämärää halua päästä tajuamaan tämän tuntemattoman ilmiön syyn. Alkeellisten
luonnohkansojen raaoilla uskonnonaluilla on osittain juurensa sellaisessa
kädellis-esiisäin perinnöllisessä taikauskossa, osittain
vainajainpalveluksessa, erilaisissa mielentarpeissa ja perinnäisiksi tulleissa tottumuksissa.
Sivistyskansojen
taikausko. Nykyaikaiset sivistys- kansat arvostavat tavallisesti uskonnolliset
kuvitelmansa, joita he pitävät mitä arvokkaimpana henkisenä omaisuutenaan,
paljon paremmiksi kuin luonnonkansojen "raa'an taikauskon";
ylistetään sitä suurta edistystä, minkä valistava sivistys on saavuttanut
syrjäyttämällä viimeksimainitut. Se on suuri erehdys! Ennakkoluuloton
arvosteleva tutkimus ja vertailu osottaa, että molemmat eroavat toisistaan vain
erikoiseen ”uskon muotoonsa" ja tunnustuksensa ulkokuoreen nähden. Järjen
kirkkaassa valossa osottautuu vapaamielisintenkin kirkkouskontojen
destilloittu ihmeusko sikäli kuin se on ristiriidassa tunnettujen ja lujien
luonnonlakien kanssa aivan yhtä järjettömäksi taikauskoksi, kuin alkuaikainen
fetishi-uskonto, jota nuo kirkkouskonnot halveksivat.
Jos tältä
ennakkoluulottomalta katsantokannalta luomme arvostelevan silmäyksen nykyisten
sivistyskansojen nykyään vielä vallitseviin uskonkuvitelmiin
320
niin havaitsemme
niissä kauttaaltaan vallitsevana perinnäisen taikauskon. Kristittyjen usko
luomiseen, jumalan kolmiyhteyteen, Maarian saastuttamattomaan
hedelmöittymiseen, vapahdukseen, Kristuksen ylösnousemiseen ja
taivaaseenastumiseen j. n. e. on yhtä puhdasta mielikuvittelua ja ne voi
yhtä vähän saattaa sopusointuun järkevän luonnontuntemuksen kanssa, kuin
muhamedilaisen ja mooseslaisen, buddhalaisen ja brahmalaisen uskonnon eri
dogmit. Jokainen noista uskonnoista on todellisesti ”uskovaiselle" tunnustajalleen
epäilemätöntä totuutta, ja jokainen noista uskonnoista pitää kaikkia muita
uskontoja kerettiläisyytenä ja turmiollisena erehdyksenä. Kuta enemmän jokin
määrätty tunnustus pitää itseään "ainoana autuaaksitekevänä " -«katolisena«
-, ja kuta innokkaammin tätä vakaumusta puolustetaan pyhimpänä
sydilmenasiana, sitä innokkaammin täytyy sen luonnollisesti vastustaa kaikkia
muita uskonnonmuotoja, ja sitä kiihkoisammiksi muodostuvat kamalat uskonsodat,
jotka muodostavat sivistyshistorian surullisimmat lehdet. Ja sittenkin saattaa
puolueeton «puhtaan järjen arvostelu« meidät vakuutetuiksi siitä, että
kaikki nämä erilaiset uskonnon muodot ovat yhtäläisesti erheellisiä ja
järjettömiä vapaan mielikuvituksen ja arvostelemattoman perimätiedon tuotteita.
Järkevän tieteen on pakko hylätä ne kaikki taikauskon tuloksina.
Uskokunnat. Määrätön vahinko, jota
järjetön taikausko vuosituhansien varrella on saanut aikaan uskovaisen
ihmiskunnan keskuudessa, ei missään ilmene huomattavampana kuin
lakkaamattomassa ”uskokuntien taistelussa". Kaikista sodista, joita kansat
tulin ja miekoin ovat keskenään käyneet, ovat uskonsodat olleet verisimpiä;
kaikista epäsovun muodoista, jotka ovat häirinneet perheiden ja yksityisten
henkilöiden onnea,
321
ovat uskonnolliset,
uskoneroavaisuuksista johtuneet, vielä nykyäänkin kiukkuisimpia. Ajateltakoon
vain niitä miljoonia ihmisiä, jotka ovat saaneet surmansa kristittyjen
käännyttämisessä ja -vainoissa, islamin ja uskonpuhdistuksen uskonsodissa,
inkvisitsionin hirmujen ja noitavainojen kautta. Tai ajateltakoon niitä vielä
lukuisampia onnettomia, jotka uskonnollisten mielipide-eroavaisuuksien vuoksi
ovat joutuneet perheriitoihin, menettäneet uskovaisten kansalaistensa
kunnioituksen ja toimensa valtion palveluksessa tai joiden on täytynyt niiden
vuoksi lähteä kotimaastaan. Turmiollisin vaikutus on yleisellä uskontunnustuksella
silloin, kun se on sivistysvaltion valtiollisten tarkotusten yhteydessä ja
johtaa siihen, että kouluissa annetaan pakollista "tunnustuksellista
uskonnonopetusta". Lasten järki johdetaan senkautta jo aikaisin totuuden
tuntemisesta harhaan ja taikauskon teille. Kaikkien ihmisystäväin tulisi
senvuoksi koettaa edistää tunnustuksettoman koulun, nykyaikaisen
järjenvaltion arvokkaimman laitoksen, aikaansaamista.
Isiemme
usko. Se
suuri arvo, mikä kaikesta huolimatta vielä nykyäänkin mitä laajimmissa piireissä
annetaan tunnustukselliselle uskonnonopetukselle, ei riipu yksin
taantumuksellisen sivistysvaltion uskonnonpakosta ja valtion riippuvaisesta
suhteesta kirkollisiin mahteihin, vaan myöskin vanhojen perimätietojen ja
-tapojen ja erilaisten "mielentarpeiden" painostuksesta. Näistä on
erittäin vaikuttava se harras kunnioitus, mikä mitä laajimmissa piireissä
annetaan "tunnustukselliselle perimätavalle", isiemme pyhälle
uskolle "Tuhansissa kertomuksissa ja runoissa ylistetään pysymistä siinä
pyhäksi velvollisuudeksi. Ja kuitenkin riittää
322
ennakkoluuloton uskon
historian tarkastelu vakuuttamaan meidät noiden vaikutusvaltaisten
mielikuvien täydellisestä mielettömyydestä. Valistuneen 19:nnen vuosisadan
toisen puoliskon vallitseva evankelinen kirkonusko on oleellisesti toista kuin
vuosisadan ensi puoliskolla vallinnut, ja tämä taasen erilainen kuin 18:nnen
vuosisadan kirkonusko. Viimeksi mainittu eroo suuresti 17:nneilä ja vielä
enemmän 16:nnella vuosisadalla vallinneesta "isiemme uskosta".
Uskonpuhdistusta, joka vapautti orjuutetun järjen paavilaisuuden tyranniudesta,
vainoo paavilaisuus luonnollisesti mitä pahimpana kerettiläisyytenä; mutta
myöskin paavilaisuuden itsensä usko oli vuosituhannen kuluessa täydellisesti
muuttunut. Ja miten erilainen onkaan kastettujen kristittyjen usko kuin heidän
pakanallisten isiensä! Jokainen itsenäisesti ajatteleva ihminen muodostaa
itselleen oman, enemmän tai vähemmän "persoonallisen uskonsa", ja
aina on tämä erilainen kuin hänen isiensä usko oli; sillä ihminen on riippuvainen
aikansa yleisestä sivistystilasta. Kuta kauemmaksi taaksepäin
sivistyshistoriassa käymme, sitä enemmän näyttää ylistetty "isiemme
usko" meistä pelkältä paikkansapitämättömältä taikauskolta, jonka muodot yhä muuttuvat."
Spiritismi. Taikauskon merkillisimpiä
muotoja on muuan, jolla vielä nykyään on suuri merkitys meidän
sivistysmaailmassamme, spiritismi ja okkultismi (salaoppisuus), nykyaikainen henkiusko.
On yhtä oudoksuttavaa kuin surettavaakin että tämä pimeä taikausko vielä
nykyään täydellisesti vallitsee miljoonia sivistyneitä ihmisiä; jopa ovat eräät
kuuluisat luonnontutkijatkin takertuneet sen oppeihin. Lukuisat spiritistiset
aikakauslehdet levittävät tätä aaveuskoa mitä laajimpiin piireihin, eivätkä
meidän
323
"hienoimmatkaan
seurapiirimme" häpeä manauttamasta "henkiä", jotka naputtavat,
kirjottavat, tuovat "ilmotuksia kuolemantakaisesta elämästä " j. n.
e. Spiritistien piirissä viitataan usein siihen; että arvossapidetyt
luonnontutkijatkin suosivat tätä taikauskoa. Se ikävä tosiasia, että etevätkin
fysiikan ja biologian tutkijat ovat antaneet spiritismin johtaa itseään
harhaan, saa selityksensä osaksi heidän liiallisesta mielikuvituksestaan ja
arvostelunpuutteestaan, osittain siitä mahtavasta vaikutuksesta mikä ihmiseen
on dogmeilla, joita uskonnollisen harhakasvatuksen avulla päntätään aivoihin jo
aikaisimmasta lapsuudesta. Muuten on juuri niissä kuuluisissa spiritistisissä
esityksissä Leipzigissä, joissa fysiikantutkijat Zöllner, Fechner ja Wilhelm
Weber antoivat ovelan silmänkääntäjän Sladen johtaa heidät harhaan, tämän
temppuilijan huijaus myöhemmin täydellisesti käynyt selville; hänet
paljastettiin tavalliseksi petkuttajaksi ja rangaistiin. Kaikissa muissakin
tapauksissa, joissa "spiritismin ihmeitä" on voitu perinpohjin tutkia,
on niiden perussyyksi osottautunut karkeampi tai hienompi petos; nuo
niinsanotut "meediot" (henkiennäkemysten välittäjät, enimmäkseen
naisia) ovat osittain paljastuneet oveliksi petkuttajiksi, osittain
osottautuneet tavattoman tunnokkaiksi hermostuneiksi henkilöiksi. Heissä on telepatiaa
("ilman aineellista välitystä tapahtuvaa aja- tusten
kaukovaikutusta") yhtä vähän kuin on olemassa "henkien ääniä",
"aaveiden huokauksia" y. m. s. Ne eloisat kuvaukset, joita Karl du
Prel ja muut spiritistit antavat sellaisista "henki-ilmiöistä",
riippuvat vapaan mielikuvituksen toiminnasta ynnä arvostelukyvyn ja
elontoiminnallisten tietojen puutteesta.
Ilmestys. Useimmilla uskonnoilla on,
huolimatta moninaisesta erilaisuudestaan, muuan yhteinen peruspiirre, joka
samalla laajoissa piireissä on yhtenä niiden mahtavimmista tukipänkistä; ne
väittävät voivansa antaa ratkaisun olemassa-olon arvotukselle, jonka ratkaisu
luonnollista tietä järjen avulla heidän mielestään on mahdoton,
-yliluonnollista tietä ilmestyksen avulla; samalla johtavat ne
ilmestyksestä dogmien eli uskonlauseidensa muka paikkansapitävyyden, väittäen
samalla että noiden dogmien on "jumalallisena lakina" oltava
siveysopin pohjana ja määrättävä ihmisten elämäntavat. Tuollaiset jumalalliset
ilmestykset ovat lukuisten Jumalais- ja pyhimystarujen perustana, joiden
inhimillinen alkuperä kuitenkin on ilmeinen. Tosin ei jumala, joka
"ilmestyy", useinkaan näy suorastaan inhimillisessä muodossa, vaan
ilmestyy hän ukkosessa ja salamassa, myrskyssä ja maanjäristyksessä, palavassa
pensaassa tai uhkaavassa pilvessä. Mutta itse ilmestys, jossa hän ilmaantuu
uskovalle ihmislapselle, ajatellaan joka tapauksessa inhimillisennettynä,
sellaisten mielikuvien tai käskyjen antamisena, jotka tavallisesti on
muodostettu juuri siihen muotoon ja lausuttu juuri sellaisina, jollaisiksi ne
muodostuvat ihmisen isojenaivojen kuoressa ja ihmisen kurkunpäässä.
Intialaisissa ja egyptiläisissa uskonnoissa, kreikkalaisessa ja roomalaisessa
jumalaistarustossa, Talmudissa samoin kuin Koraanissa, Vanhassa samoin kuin
Uudessa Testamentissa ajattelevat puhuvat ja toimivat jumalat aivan samoin kuin
ihmiset. Ilmestykset, joiden kautta nuo jumalat pyrkivät paljastamaan meille
olemisen salaisuuksia ja ratkaisemaan hämäriä maailmanarvotuksia, ovat
inhimillisen mielikuvituksen tuotteita. Totuus, minkä uskovaiset
luulevat
niistä
löytävänsä, on ihmiskeksintöä, ja "lapsellinen usko" näihin
järjettömiin ilmestyksiin on taikauskoa.
Todellinen
ilmestys, s. o. järkevän tietämisen todellinen lähde, on löydettävissä vain luonnosta.
Ne totuudentiedon runsaat aarteet, jotka ovat inhimillisen sivistyksen
arvokkaimpana osana, ovat kaikki peräisin niistä kokemuksista, jotka tutkiva
järki luonnontuntemuksen kautta on saavuttanut, ja niistä
johtopäätöksistä, jotka järki sitten on tehnyt, oikein yhdistelemällä
keskenään noita kokemuksen kautta muodostuneita mielteitä. Jokainen järkevä
ihminen, jolla on terveet aivot ja aistimet, saa, ennakkoluulottomasti luontoa
tarkastaessaan, siitä tätä totuudellista ilmestystä ja vapautuu senkautta
taikauskosta, jota hän on saanut uskontojen ilmestyksistä.
326
kristillisen ilmestyksen
välisen tai Kristinuskon historiallisen muun kautta. Järki ja dogmi
327
elämän" piirissä, s. o. eräällä
aivoelontoiminnan erikois-alalla.
Tätä nykyaikaisen tieteellisen ja aikansaeläneen
kristillisen maailmankatsomuksen välistä ilmeistä ja sovittamatonta
vastakkaisuutta ei kukaan ole todistanut selvemmin, rohkeammin ja
kumoamattomammin kuin 19:nnen vuosisadan suurin jumaluusoppinut, David
Friedrich Strauss. Hänen viimeinen tunnustuksensa, teos "Vanha ja uusi
usko" (ilm. 1872, 14:s painos 1900), on kaikkien niiden nykyajan
sivistyneiden rehellisen vakaumuksen yleisesti pätevä ilmaus, jotka tajuavat
kristinuskon perinnäisten, vallitsevien uskonoppien ja nykyajan luonnontieteen
valaisevien, järjellisten tietoilmestysten ehdottoman ristiriidan; kaikkien
niiden, joilla on rohkeutta puolustaa järjen oikeutta taikauskon vaatimuksia
vastaan, ja jotka tuntevat filosofista tarvetta päästä yhtenäiseen
luonnonkäsitykseen. Strauss on rehellisenä ja rohkeana vapaa-ajattelijana
selittänyt paljon paremmin, kuin minä osaan "vanhan ja uuden uskon"
väliset törkeät ristiriitaisuudet. Molempien vastakohtien täyden
sovittamattomuuden, molempien välisen "elämästä ja kuolemasta"
käytävän ratkaisutaistelun välttämättömyyden, on filosofiselta kannalta
osottanut varsinkin Eduard Hartmann mielenkiintoisessa teoksessaan
"kristinuskon itsehajaantumuksesta" (1874).
Niistä lukuisista
teoksista, jotka 19:nnen vuosisadan kuluessa ovat edistäneet kristinuskon, sen
olemuksen ja oppien tieteellistä arvostelua, on sitäpaitsi mainittava varsinkin
seuraavat: David Strauss, Das Leben Jesu (Jesuksen elämä; ilm. 1864, 11:s
painos Bonnissa 1890); Ludwig Feuerbach, Das Wesen des Christentums
(Kristinuskon olemus; ilm. 1841, 4:s painos 1883); Paul de
328
Regla (P.
Desjardin), Jesus von Nazareth, vom wissen;. I schaftlichen,
geschichtlichen und gesellschaftlichen Standpunkte dargestellt (Jesus
Natsaretilainen, esitettynä tieteelliseltä, historialliselta ja
yhteiskunnalliselta kannalta, [ilm. Leipzigissä 1894); S. E. Verus,
Vergleichende Obersicht
der vier Evangelien (Vertaileva katsaus neljäänevankeliumiin, ilm. Leipzigissä 1897).
Kun on lukenut
Straussin ja Feuerbachin teokset sekä John William Draperin teoksen
"Oeschichte der Konflikte zwischen Religion und Wissenschaft"
("Uskonnon ja tieteen välisten riitojen historia", ilm. 1875), voisi
ehkä näyttää tarpeettomalta omistaa tässä erikoiI1en luku tälle kysymykselle. Siitä
huolimatta, on hyödyksi ja tarpeenkin luoda lyhyt historiallinen katsaus tähän
suureen taisteluun, ja on näin asianlaita varsinkin sen- vuoksi, että
taistelevan kirkon hyökkäykset tiedettä vastaan yleensä ja kehitysoppia
vastaan erittäin ovat viime aikoina käyneet varsin ankaroiksi ja uhkaaviksi.
Sitäpaitsi ovat, ikävä kyllä, se henkinen velttous, joka viime aikoina on
päässyt vallalle, sekä yhä nouseva taantumuksen tulva valtiollisella,
yhteiskunnallisella ja kirkollisella alalla olleet kovin omiaan vain
suurentamaan noita vaaroja. Jos joku pyrkisi epäilemään asiaa, niin tarvitsee
hänen vain lukea kristillisten pappeinkokousten ja Saksan valtiopäivien
pöytäkirjoja viime vuosilta. Tällaisen asiainkulun kanssa sopusoinnussa ovat
monien maallisten hallitusten pyrkimykset päästä mahdollisimman hyviin väleihin
hengellisten vallanpitäjäin, luonnollisten verivihollistensa kanssa, s. o.
pyrkimykset alistua niiden ikeen alaisiksi; molempien liittolaisten yhteisen
päämääränä on sitte vapaan ajatuksen ja vapaan
329
tieteellisen
tutkimuksen nujertaminen, tarkotuksena tällä tavoin helpoimmin saada käsiinsä rajaton
valta.
Meidän täytyy nimenomaan terottaa, että tässä
on kysymys tieteen ja järjen välttämättömäksi käyneestä puolustautumisesta kristillisen
kirkon ja sen mahtavien sotajoukkojen ankaroita hyökkäyksiä vastaan, eikä
edellisten oikeudettomista hyökkäyksistä jälkimäisiä vastaan. Ensi
sijassa täytyy meidän puolustautumisemme tällöin suuntautua paavilaisuutta eli
ultramontanismia vastaan; sillä tämä "ainoa autuaaksitekevä"
ja "kaikille määrätty" katolinen kirkko ei vain ole paljon suurempi
ja mahtavampi kuin muut kristilliset uskontokunnat, vaan sillä on suureksi
edukseen suureromoinen keskitetty järjestö ja se on valtiollisesti
voittamattoman ovela. Kuulee kuitenkin usein luonnontutkijain ja muiden
tiedemiesten lausuvan mielipiteenään, että katolinen taikausko ei ole sen
pahempi kuin muutkaan yliluonnollisen uskon muodot, ja että nämä pettävät
"uskon muodot" kaikki yhtäläisesti ovat järjen ja tieteen
luonnollisia vihollisia. Yleisenä teoreettisena periaatteena on tämä väite
oikea, mutta käytännöllisiin seurauksiinsa nähden väärä; sillä päämäärästään
tietoiset ja häikäileroättömät katolisen kirkon hyökkäykset tieteen kimppuun,
kansanjoukkojen hitauden ja tyhmyyden tukemina, ovat katolisen kirkon mahtavan
järjestön vuoksi paljon vaikeammat ja vaarallisemmat kuin minkään muun
uskokunnan taholta tehdyt.
Kristinuskon
kehitys. Antaaksemme
oikean arvon kristinuskon tavattomalle merkitykselle koko sivistyshistoriaan
nähden, mutta varsinkin sen periaatteelliselle vastakkaisuudelle järkeen ja
tieteeseen nähden, on meidän luotava pikainen katsaus sen historiallisen
kehityksen
330
tärkeimpiin vaiheisiin. Me erotamme siinä neljä
pääjaksoa, jotka ovat: I. alkukristillisyys (kolme ensimäistä
vuosisataa), II. paavilaisuus (kaksitoista vuosisataa, neljännestä
viidenteentoista), III. uskonpuhdistus (kolme vuosisataa,
kuudennestatoista kahdeksanteentoista), IV. nykyaikainen tekokristillisyys (yhdeksännellätoista
vuosisadalla).
I.Alkukristillisyyden aika käsittää ensimäiset
kolme vuosisataa. Kristus itse, tuo jalo, kokonaan ihmisrakkauden täyttämä
profeetta ja haaveilija, oli paljon alempana klassillisen vanhan-ajan
sivistyksen tasoa; hän tunsi vain juutalaisen perimätiedon; hän itse ei ole
jättänyt kirjotettua riviäkään jälkeensä. Myöskään ei hänellä ollut aavistusta
siitä korkeasta maailmantuntemuksen tilasta, minkä kreikkalainen filosofia ja
luonnontutkimus olivat saavuttaneet jo puoli vuosituhatta aikaisemmin. Kaikki,
mitä me hänestä ja hänen alkuperäisestä opistaan tiedämme, on peräisin Uuden
Testamentin pääkirjoista -neljästä evankeliumista ja Paavalin epistoloista.
Mitä neljään n. s. kanoniseen evankeliumiin tulee, niin tiedämme me, että ne on
valikoitu kokonaisesta joukosta keskenään ristiriitaisia ja väärennettyjä,
2:selta vuosisadalta peräisin olevia käsikirjotuksia. Hyväksytyt evankeliumit
(kanoni) näyttävät saavuttaneen tunnustuksen 2:sen vuosisadan lopulla, vaikka
epäilyksiä ja mielipiteiden eroavaisuuksia riitti pitkälle aina 4:nteen
vuosisataan. Nikean kirkolliskokous v. 325 liittää pyhiin Hieronymuksen
kertoman mukaan erään kirjan kanoniin, mikä viittaa siihen että epätietoisuutta
vallitsi aina näin pitkälle. Uusimpien tutkimusten mukaan kolme n. s. synoptista
evankeliumia (Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumit -jotka
tunnustetaan olevan
331
kirjotettuja näiden
miesten mukaan, väittämättäkään niitä heidän kirjottamikseen)
vakiintuivat arvoonsa vuosien 65-100 välillä j. Kr. ja Johanneksen evankeliumi
vähän ennen vuotta 125. Mutta on otettava huomioon että raamatuntutkijat näistä
aikamääristä puhuessaan eivät ajattele evankeliumeja sellaisina kuin ne
Raamatussa nykyisin ovat. Ainakin pyhän Justinianuksen aikoihin asti (eikä
häntäkään voi esittää Johanneksen todellisen evankeliumin todistajaksi), siis
noin 2:sen vuosisadan keskivaiheille asti, tapaamme evankeliumeihin otettuja
taruja vain mainittuina (usein varsin hämärästi) siellä täällä senajan
kirjallisuudessa. Toisin sanoen, meillä ei ole minkäänlaista oikeaperäistä
todistusta minkään evankeliumeihin sisältyvän kertomuksen oikeudesta, ennenkuin
toiselta vuosisadalta jälkeen Kristuksen kuoleman. Kukaan, joka tietää miten
tarunomaiset kertomukset itämaisessa ilmapiirissä kasvavat, ei voi niin myöhäisiin
asiakirjoihin luottaa vähimmässäkään mää- rässä. Vaikkapa vanhin synoptinen
evankeliumi olisi kirjotettu v. 70 jälkeen Kristuksen syntymän (meidän tulee
muistaa, että niin aikaisin voivat olla kirjotettuja vain eräät vanhimmat
meille säilyneet "Jesuksen lauseet"), niin olisi vielä sittenkin niin
pitkä kuin neljän vuosikymmenen aika ollut vapaan tarumuodostumisen aikaa.
Apostoli Paavalin kolmestatoista
epistolasta, joista vain neljä voidaan väittää Paavalin kirjottamiksi (kirjeet
roomalaisille, korinttilaisille ja galatalaisille), saamme vain sangen vähän
lisää tietoja Jesuksen elämän tapahtumista. Siten on meidän tyytyminen sangen
niukkoihin ja epävarmoihin tietoihin kristinuskon perustajan vaikutuksesta ja
persoonasta. Uskosta syvästi mieliin
juurtuneisiin ja rakkaimpiin kertomuksiin on kokonaar
luovuttava. Kristuksen ihmeellisen syntymän kertomus ei pidä paikkaansa; tämän
tarun selittävät sekä Saksar että Englannin etevimmät kristilliset oppineet
olevar kaikkein myöhäisimpiä ja vähimmin uskottavia "raamatun
historioita", toisin sanoen: myöhemmin Raamattuun lisättyarvoton
väärennys. Kristuksen ylösnousemisen ja taivaaseenastumisen tarut joutuvat
nykyään samallaisen kohtalon alaisiksi. Uusi Testamentti hävitetään, samoin
kuin Vanha, ja Jesuksesta muodostettu kaunis kuva silminnähtävästi hajoo
pelkäksi usvaksi. Ennakkoluulottomat ja nerokkaat tutkimukset, joita ovat
suorittaneet saksalaiset jumaluusoppineet (Strauss, Feuerbach, Baur y. m.),
joihin myöhemmin liittyi myöskin englantilaisia, ranskalaisia ja italialaisia
filosofeja, olivat jo 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla osottaneet, että
"Jesuksen elämä" on suurimmaksi osaksi uskonnollisen mielikuvituksen
tuotetta, samoin kuin kertomukset Buddhan elämästä; sen suhteen ei ole tietoa
saatavissa mistään luotettavista historiallisista lähteistä. Paljon selvemmin
ovat samaa osottaneet vertailevan uskontohistorian hämmästyttävät arvostelevat
tutkimukset 20:nnen vuosisadan alussa. Niiden mukaan ei kristinuskon eräistä
ihmekertomuksista ja taruista eikä sen koko dogmaattisesta oppirakenteesta
enään jää jälelle mitään huomattavampaa kristinuskolle alkuperäistä. Sillä
melkein kaikki, mitä evankeliumit siinä suhteessa kertovat, on koottua
vanhemmista itämaisista lähteistä ja peräisin babylonialaisista ja assyrialaisista,
intialaisista ja kreikkalaisista tarustoista. Etevät tutkijat menevät vielä
pitemmälle ja osottavat suuressa määrin todennäköiseksi, että evankeliumien
Jesusta yleensä ei
ole koskaan elänyt, vaan että
hän on puhdas mielikuvituksen ihannekuva. Vert. mielenkiintoisia
teoksia:
Kalthoff ja Promus: "Die Entstehung des Christentums"
("Kristinuskon synty", ilm. 1904) ja Karl Vollers: "Die
Weltreligionen in ihren geschichtliche Zusammen- hange" (Maailmanuskonnot
keskenäisessä historiallisessa yhteydessään", ilm. 1907), edelleen
englantilaisen jumaluusoppineen Saladinin (Stewart Rossin) sangen terävä
arvostelu: "Jehovahs gesammelte Werke, eine kritische Untersuchung des
christlichen Religionsgebäudes auf Grund der Bibelforschung"
("Jehovan kootut teokset, kristinuskon oppirakenteen arvosteleva tutkimus
raamatuntutkimuksen perustalla" , ilm. Leipzigissä 1896).
11. Paavilaisuus eli
"latinalainen kristinusko". Paavilaisuus eli
"roomalais-katolilainen kirkko", jota usein myöskin nimitetään ultramontanismiksi
eli pääpaikkansa mukaan vatikanismiksi (vatikaanilaisuudeksi), on
suuremmoisimpia ja merkillisimpiä kaikista inhimillisen sivistyshistorian
ilmiöistä, ensi luokan "maailmanhistoriallinen suure". Huolimatta
kaikista ajan myrskyistä on sillä vielä nykyäänkin mitä mahtavin vaikutus.
Niistä 500 miljoonasta kristitystä, jotka nykyään asuvat maanpallolla,
tunnustaa suurin osa, nimittäin yli 250 miljoonaa, roomalaiskatolista, vain 75
miljoonaa kreikkalaiskatolista uskoa, ja 120 miljoonaa on protestantteja. 1200
vuoden pituisen ajanjakson, neljänneltä aina kuudennelletoista vuosisadalle, on
paavilaisuus melkein täydellisesti vallinnut Euroopan henkistä elämää;
sitävastoin on se Aasian ja Afrikan suurilta vanhoilta uskontojärjestelmiltä
voittanut vain sangen vähän maaperää. Aasiassa on buddhalaisuudella nykyään
vielä noin 503 miljoonaa, brahmalaisuudella 140 miljoonaa,
yhä uutta alaa voittavalla islamilla yli 120
miljoonaa kannattajaa. Paavilaisuuden maailmanherruus on ennenkaikkea keskiaikaan
lyönyt synkän leimansa; se merkitsee kaiken vapaan hengenelämän kuolemaa,
kaiken todellisen tieteen taantumusta, kaiken puhtaan siveyden rappeutumista.
Loistavasta kukoistuksesta, mihin inhimillinen hengenelämä oli kohonnut
ensimäisellä vuosisadalla ennen Kristusta ja ensimäisellä vuosisadalla sen
jälkeen, vaipui se paavilaisuuden vallitessa pian tasolle, jota totuuden
tietämiseen nähden voi nimittää vain raakalaisuudeksi. Kerskutaan
kyllä keskiaikaan nähden, että muut hengenelämän puolet silloin olivat runsaasti
kehittyneet, niin runous ja kuvaamataide, skolastinen oppiheisuus ja
kirkkoisien kirjotusten tutkimiselle perustuva filosofia. Mutta tämä
sivistysharrastus oli vallitsevan kirkon palveluksessa, eikä sitä käytetty
vapaan hengentutkimuksen kehittämiseksi vaan tukahuttamiseksi. Katolilainen
papisto teki yksinomaisen valmistumisen tuntematonta "tulevaista
iankaikkista elämää" varten, luonnon halveksumisen, kieltäytymisen sitä
tutkimasta, mikä on kristinuskon periaatteessa, kunkin pyhäksi velvollisuudeksi.
Perinpohjaisen muutoksen parempaan päin sai vasta 16:nnen vuosisadan alussa
aikaan uskonpuhdistus.
Sivistyksen taantuminen
keskiajalla. Veisi meidät liian pitkälle, jos tässä pyrkisimme kuvaamaan sitä
surkeata taantumusta, minkä alaiseksi inhimillinen sivistys joutui
paavilaisuuden henkisen herruuden kahdentoista vuosisadan aikana. Parhaiten
kuvannee sitä suurimman ja nerokkaimman hohenzolleriruhtinaan yksi ainoa lause;
Fredrik Suuri keskitti arvostelunsa lauseeseen, että historian tutkiminen saattaa
vakuutetuksi
siitä, että koko maailma on Konstantinus
Suuren ajalta aina uskonpuhdistuksen aikaan asti ollut hulluna. Tätä
"hulluuskautta" on (1887) mainiosti kuvannut L.Büchner kirjasessaan ”Uskonnollisesta
ja tieteellisestä maailmankatsomuksesta". Niistä historiallisista
tosiasioista, jotka valaisevimmalla tavalla todistavat paavilaisen
hengentyranniuden turmiollisuuden, kiinnittää mieltämme ennenkaikkea
paavilaisuuden tarmokas ja johdonmukainen tosi tieteen vastustaminen.
Tämä kanta oli tosin jo alusta alkaen periaatteellisesti määrättynä
kristinuskossa senkautta että se asetti uskon järjen yläpuolelle ja vaati
järkeä sokeasti alistumaan uskon alaiseksi; ja yhtäläisesti senkautta että
kristinusko piti koko rrlaallista elämää vain kuvitellun "haudantakaisen
elämän" valmistelLina ja siten siis kielsi tieteelliseltä tutkimukseltakin
kaiken arvon. Mutta suunnitelmallinen ja menestyksellinen tieteen vastustaminen
alkoi vasta neljännen vuosisadan alussa, varsinkin surullisenkuuluisan Nikean
kirkolliskokouksen (325) jälkeen, jossa puheenjohtajana oli keisari
Konstantinus, "suureksi" nimitetty, koska hän korotti kristinuskon
valtiouskonnoksi ja perusti Konstantinopolin, - muuten mitätön luonne, kurja
teeskentelijä ja monenkertainen murhamies. Miten menestyksellinen
paavilaisuus oli taistelussaan kaikkea itsenäistä tieteellistä ajattelemista ja
tutkimusta vastaan, osottaa parhaiten luonnontuntemuksen ja sitä koskevan
kirjallisuuden surkea tila keskiajalla. Ei vain suurimmaksi osaksi tuhottu tai
estetty leviämästä ne runsaat henkiset aarteet, jotka klassilliselta
vanhalta-ajalta olivat jääneet perinnöksi, vaan kidutusapurit ja polttoroviot
pitivät huolta siitä, että jokainen "kerettiläinen", s. o. jokainen
336
itsenäisesti ajatteleva ihminen, piti järkevät
ajatukset omina tietoinaan. Ellei hän niin tehnyt, täytyi hänen olla valmis
elävänä käymään polttoroviolle, kuten tapahtui suurelle monistiselle
filosofilIe Giordano Brunolle, uskonpuhdistaja Johan Hussille ja useammalle
kuin sadalletuhannelle muulle "totuuden todistajalle". Keskiajan
tieteiden historia opettaa melkein joka sivullaan, että itsenäinen ajattelu ja
kokemusperäinen tieteellinen tutkimus kautta kahdentoista surkean vuosisadan
todella täydelleen hautaantuivat mahtavan paavilaisuuden painostuksen alle.
Paavilaisuus ja
kristinusko. Kaikki se, mitä me todellisessa kristinuskossa sen perustajan ja hänen
jaloimpien seuraajainsa mielessä pidämme suuressa arvossa ja mikä meidän tulee
koettaa tämän "maailmanuskonnon" ehdottomasta perikadosta pelastaa
meidän uuteen, monistiseen uskontoomme, on kristinuskon siveellisiä ja yhteiskunnallisia
totuuksia. Tosi-ihmisyyden, "kultaisen säännön",
suvaitsevaisuuden, ihmisrakkauden periaatteita sanan parhaassa ja korkeimmassa
merkityksessä, näitä kristinuskon todella hyviä puolia ei kristinusko tosin
ensimäisenä ole keksinyt ja esittänyt, mutta se on kuitenkin menestyksellisesti
saattanut ne voimaan tuona tärkeänä ajanjaksona, jolloin klassillinen
vanha-aika joutui häviöönsä. Mutta paavilaisuus on ymmärtänyt kääntää kaikki
nuo hyveet niiden suoranaisiksi vastakohdiksi ja samalla kuitenkin
säilyttää vanhan firman nimen nimikelapussa. Kristillisen rakkauden
tilalle tuli kiihkoisa viha tois-uskoisia kohtaan; tulella ja miekalla
hävitettiin sukupuuttoon ei vain pakanat, vaan myöskin ne kristilliset lahkot,
jotka parempaan tietoon päässeinä uskalsivat tehdä vasta.
337
väitteitä
ultramontanisen taikauskon pakollisia oppilauseita vastaan. Kaikkialla
Europassa kukoistivat kerettiläistuomioistuimet ja vaativat lukemattomia
uhreja, joiden kovat tuskat olivat heidän hurskaiden, "kristillisen
veljenrakkauden" täyttämien kiduttajainsa erikoisena huvina. Paavilaisuus
raivosi voimakkaimmillaan ollessaan vuosisatoja säälimättä kaikkea vastaan,
mikä oli sen herruuden tiellä. Julman suurinkvisiittori Torquemadan (1481-1498)
aikana poltettiin yksin Espaniassa kahdeksantuhatta kerettiläistä elävänä,
yhdeksänkymmentätuhatta rangaistiin omaisuutensa menettämisellä ja raskaalla
kirkkokurilla, samalla kuin Alankomaissa Kaarle Viidennen hallitusaikana
ainakin viisikymmentätuhatta ihmistä joutui pappien verenhimon uhreiksi. Ja
kidutettujen ihmisten tuskanhuutojen täyttäessä ilman, virtasivat Roomaan,
jolle koko kristitty maailma oli verovelvo1linen, puolen maailman rikkaudet; ja
piehtaroivat jumalan sijaisiksi maanpäällä sanotut ja heidän apurinsa
kaikenlaatuisissa himoissa ja paheissa. "Mitä etuja", huudahti rivo
ja kuppatautinen paavi Leo X, ”onkaan meille tuottanut tämä taru Jesuksesta
Kristuksesta!” Samaan aikaan oli eurooppalainen yhteiskunta, huolimatta
kirkonkurista ja jumalanpelosta, mahdollisimman kurjassa tilassa.
Läänitysherruus, maaorjuus, jumalan-armoisuus ja munkkikunnat vallitsivat
maata, ja köyhät helootit (alhaiso) olivat iloisia, jos he saivat rakentaa
kurjat mökkinsä hengellisten ja maallisten sortajainsa ja riistäjäinsä linnojen
ja luostarien valtapiiriin. Nykyäänkin vielä saamme kärsiä näiden surkeiden
olojen ja aikojen seurauksista, jolloin tieteen ja korkeamman hengenkehityksen
harrastamisesta voi puhua vain poikkeustapauksissa ja salassa. "Tietämät-
338
tömyys, köyhyys ja taikausko yhtyivät
yhdennellätoista vuosisadalla määrätyn pappien naimattomuuden epäsiveellisyyttä
lisäävien vaikutusten kanssa, tehdäkseen ehdottoman paavinvallan yhä
voimakkaammaksi" (Büchner edellämainitussa teoksessaan). On laskettu, että
paavinvallan loistokauden kestäessä yli kymmenen miljoonaa ihmistä joutui "kristillisen
rakkauden« kiihkoisan uskonvihan uhreiksi; ja kuinka paljon useampaan
miljoonaan nousikaan niiden salaisten ihmisuhrien lukumäärä, joita vaativat pappien
naimattomuus, salarippi ja omantunnonpakko, paavin yksinvallan
vahingollisimmat ja kirotuimmat laitokset! "Uskottomat" filosofit,
jotka ovat koonneet todistuksia siitä että jumalaa ei ole, ovat
jättäneet huomioonottamatta voimakkaimman todistuksen siinä suhteessa, sen
tosiasian, että roomalaiset "Kristuksen sijaiset« kautta
kahdentoista vuosisadan rankaisematta saivat tehdä kauheimpia rikoksia ja
häpeä- tekoja "jumalan nimessä”.
III.Uskonpuhdistus. Kansojenhistoria, jota me
mielellämme nimitämme "maailmanhistoriaksi", panee kolmannen
jaksonsa, "uudenajan" , alkamaan kristillisen kirkon
uskonpuhdistuksella, samoin kuin toisen, keskiajan, kristinuskon
perustamisella, ja se on siinä oikeassa: Sillä uskonpuhdistuksesta alkaa kahlehditun
järjen uudestisyntyminen, tieteen jälleenherääminen, tieteen, jota
kristillisen paavilaisuuden rautainen nyrkki oli väkivaltaisesti tukahuttanut
kautta 1200 vuoden. Tosin oli yleisen sivistyksen leviäminen alkanut
kirjapainotaidon keksinnön kautta jo 15:nnen vuosisadan keskivaiheilla, ja sen
lopulla sattui useampia suuria tapauksia, jotka taiteen uudestaan elpymisen
yhteydessä myöskin valmistivat tieteen uudestaanelpymistä; sellaisia oli ennen
339
kaikkea Amerikan
löytö (1492). Myöskin tehtiin kuudennentoista vuosisadan ensi puoliskolla
useita mitä tärkeimpiä edistysaskeleita luonnon tuntemisessa, jotka perusteita
myöten järkyttivät vallalla olevaa maailmankatsomusta; siten Magellanin
toimittama ensimäinen maanympäripurjehdus, mikä kokemusperäisesti todisti maan
pallonmuotoisuuden (1522); Kopernikuksen toimittama uuden maailmanjärjestelmän
esittäminen (1543). Mutta lokakuun 31 p:vä 1517, jona Martin Luther naulasi 95
väitettään Wittenbergin linnankirkon puiselle ovelle, jää niiden ohella maailmanhistorialliseksi
päiväksi; sillä samalla murtui sen vankilan rautainen ovi, jossa paavin
yksinvalta 1200 vuotta oli pitänyt tervettä järkeä vangittuna. Suuren
reformaattorin, joka Wartburgin linnassa käänsi Raamatun saksankielelle,
ansioita on osittain liioteltu, osittain ei niille ole osattu antaa kylliksi
arvoa; syystä kyllä on viitattu myöskin siihen, että hän, samoin kuin muutkin
uskonuudistajat monessa suhteessa vielä oli mitä syvimmän taikauskon vallassa.
Siten ei Luther koko iässään voinut vapautua Raamatun sokeasta kirjainuskosta;
hän puolusti innokkaasti ylösnousemisen, perisynnin ja ennaltamääräyksen, uskon
kautta autuaaksi tulemisen y. m. oppeja. Kopernikuksen suorittamaa valtavaa
työtä piti hän narrimaisuutena, koska Raamatun kertomuksen mukaan "Josua
käski auringon seisoa paikallaan taivaalla eikä maan". Aikansa suuria
valtiollisia liikkeitä, varsinkaan suurta ja täysin oikeutettua
talonpoikaisliikettä, ei hän ensinkään ymmärtänyt. Huonompi vielä oli
genfiläinen kiihkoisa uskonpuhdistaja Kalvin, joka v. 1553 poltatti elävänä
espanialaisen lääkärin Serveton, kun tämä vastusti järjetöntä
kolminaisuusoppia. Yleensä kävivät kiihkoisat
340
reformeeratun kirkon "oikeauskoiset"
aivan liian usein paavilaisten verivihollistensa veritahraisia jälkiä, niinkuin
tekevät vielä nykyäänkin. Ikävä kyllä seurasi uskon. puhdistusta hirveät
hirmutyöt: Bartolomeuksen yö ja hugenottivainot Ranskassa, veriset
kerettiläismetsästykset Italiassa, pitkät kansalaissodat Italiassa,
kolmikymmen. vuotinen sota Saksassa. Mutta huolimatta kaikesta tästä, jää
kuudennentoista ja seitsemännentoista vuosisadan maineeksi kuitenkin se, että
ajatteleva ihmishenki silloin taas pääsi vapaille urille ja järki vapautui
paavilaisen kirkon tukahuttavasta painostuksesta. Vasta senkautta kävi
mahdolliseksi se mahtava arvostelevan filosofian eri suuntien ja
luonnontutkimuksen uusien alojen kehittyminen, joka sitte seuraavalle
vuosisadalle hankki "valistuksen vuosisadan” kunnianimen.
IV. Yhdeksännentolsta
vuosisadan tekokristillisyys. Neljäntenä ja viimeisenä kristinuskon
historian pääjaksona asetamme 19:nnen vuosisadan sen edeltäjäin rinnalle.
Joskin näiden edellisten kuluessa jo "valistus” kaikkiin suuntiin
edisti arvostelevaa filosofiaa ja joskin luonnontieteiden kukoistus antoi sille
mahdollisimman voimakkaat kokemusperäiset aseet käteen, niin näyttää meistä
kuitenkin meidän 19:nnellä vuosisadallamme kumpaankin suuntaan tapahtunut
edistys aivan valtavalta; alkaa taas aivan uusi ihmishengen historian jakso,
jolle luonteenomaista on monistisen luonnonfilosofian kehittyminen. Jo
sen alussa laskettiin perusta uudelle ihmistieteelle (Cuvierin vertailevan
ruumiinrakenneopin kautta) ja uudelle biologialle (Lamarckin "Eläintieteen
filosofian" kautta). Pian seurasi näitä molempia suuria ranskalaisia kaksi
samanvertaista saksalaista, Baer kehitysopin perustajana (1828) ja
Johannes Müller
(1834)-
341
vertailevan muoto-opin ja elontoimintaopin
perustajana. Muuan viimeksimainitun oppilas, Theodor Schwann, loi v. 1838,
yhdessä Matthias Schleidenin kanssa, perustavan soluopin. Jo aikaisemmin oli
Lyell (1830) johtanut maan kehityshistorian luonnollisista syistä ja siten
todistanut että meidän kiertotähteemme nähden pitää paikkansa koneenomainen
maailmansyntyoppi, jonka Kant jo v. 1755 oli rohkeasti esittänyt. Vihdoin
esittivät Robert Mayer ja Helmholtz (1842) tarmoperiaatteen, ja samalla oli
saatu selville suuren substanssilain toinen, täydentävä puoli; sen toisen
puolen, aineen häviämättömyyden lain, oli jo lavoisier v. 1789 keksinyt. Mutta
kruunun kaikille näille syville katsauksille luonnon sisäiseen olemukseen
asetti sitte v. 1859 Charles Darwin esittämällä uuden kehitysoppinsa, tällä
19:nnen vuosisadan suurimmalla luonnonfilosofisella teolla.
Miten suhtautuu nyt
näihin valtaviin luonnontuntemuksen saavutuksiin nykyaikainen kristinusko?
Alukst tuli luonnollisesti sen kummankin pääsuunnan, vanhoillisen
paavilaisuuden ja edistysmielisen protestantisuuden, välinen juopa yhä
suuremmaksi. Paavilaisen papiston ja, yhdessä sen kanssa, oikeaoppisen
"Evankelisen allianssin” täytyi luonnollisesti asettua ankarasti
vastustamaan noita vapaan hengen mahtavia valtauksia; molemmat nuo
"oikeaoppiset" suunnat pysyivät ankarassa kirjainuskossaan ja
vaativat, että järjen olisi ehdottomasti alistuttava dogmin alaiseksi.
Vapaamielinen protestanttismi sitä vastoin häipyi yhä enemmän
eräänlaiseksi monistiseksi kaikkijumalaisuuden opiksi ja pyrki sovittamaan
noita molempia vastakkaisia periaatteita; se koetti yhdistää kokemusperäisesti
todistettujen luonnonlakien välttämättömäksi havaitsemaansa
342
tunnustamista ja siitä seuraavia filosofisia
johtopäätöksiä eräänlaiseksi valistuneeksi uskonnonmuodoksi, jossa
varsinaisesta uskonopista tosin enään oli tuskin jälkeäkään. Kummankin
äärimmäisyyden välillä esiintyi lukuisia sovitteluyrityksiä; mutta näistä
huolimatta levisi yhä laajempiin piireihjn vakaumus, että dogmaattinen
kristinusko oli menettänyt yleensä kaiken maaperän altaan, ja että vain sen
arvokas siveellinen sisällys voitaisiin pelastaa uuteen, monistiseen 20:nnen
vuosisadan uskontoon. Mutta kun vallitsevien kristinuskon suuntien
olemassaolleet ulkonaiset muodot yhä edelleen säilyivät olemassa, kun ne
huolimatta pitkälle edistyneestä valtiollisesta kehityksestä vieläpä yhä
kjinteämmin yhdistettiin valtion käytännöllisiä tarpeita palvelemaan, kehittyi
vähitellen tuo laajalle levinnyt sivistyneiden piirien maailmankatsomus, jota
emme voi muuksi nimittää kuin tekokristillisyydeksi -mikä pohjaltaan on
mitä arveluttavimmanlaatuinen "uskonnollinen valhe". Suuret vaarat,
jotka johtuvat tästä nykyaikaisten tekokristittyjen todellisen vakaumuksen ja
valheellisen tunnustuksen välisestä syvästä ristiriidasta, on mainiosti
kuvannut m. m. Max Nordau mielenkiintoisessa teoksessaan "sivistyneen
ihmiskunnan sovinnaiset valheet".
343
den selvyydestä ja ehdottomuudesta nykyaikainen tiede
ja sivistys voivat olla vain kiitollisia roomalaiselle ”Kristuksen
sijaiselle". I. Joulukuussa 1854 julisti paavi Maarian
saastuttamattoman hedetmöittymisen dogmin. II. Kymmentä vuotta myöhemmin,
joulukuussa 1864, lausui ”Pyhä isä" surkeankuulussa ensyktikassaan (paavillisessa
kiertokirjeessään) ehdottoman tuomion koko nykyaikaisesta sivistyksestä ja
henkisestä 'kehityksestä'; ensyklikaa seuraavassa syttabuksessa (”selonteossa
") hän luetteli ja kirosi kaikki väitteet ja filosofiset periaatteet,
jotka meidän nykyaikainen tieteemme tunnustaa päivänselviksi totuuksiksi. III.
Vihdoin kuutta vuotta myöhemmin, heinäkuun 13 p:nä 1870, laski sotaisa
Vatikaanin kirkkoruhtinas kruunun mielettömyydelleen, vaatimalla itseään ja
kaikkia paavinarvoisia edeltäjiään tunnustettaviksi erehtymättömiksi.
Koko paavilaisuuden
historia sellaisena jollaiseksi
luotettavat lähteet ja tunnetut historialliset
asiakirjat vastaansanomattomasti ovat sen osottaneet, osottautuu
ennakkoluulottomalle asiantuntijalle tunnottomaksi valheen ja petoksen
kutomukseksi, häikäilemättömäksi ehdottomaan hengelliseen herruuteen ja
maalliseen valtaan pyrkimiseksi, arkailemattomaksi kaikkien niiden korkeiden
siveellisten käskyjen kieltämiseksi, joita todellinen kristinusko opettaa:
ihmisrakkauden ja suvaitsevaisuuden, totuudellisuuden ja siveyden, köyhyyden ja
kieltäytymisen käskyjen kieltämiseksi. Jos arvostelee paaveja ja roomalaisia
kirkkoruhtinaita, joiden piiristä heidät valittiin, käy selville, että enimmät
heistä olivat häpeämättömiä veijareita ja pettureita, monet heistä olivat
kehnoja rikoksentekijöitä. Mutta nämä kaikille tunnetut historialliset
tosiasiat eivät estä miljoonia "sivistyneitä" uskovaisia
katolilaisia vielä nykyäänkin uskomasta tämän "pyhän isän"
"erehtymättömyyteen" ja tukemasta hänen valtaansa runsailla
"pietarin-penneillä"; ne eivät estä protestanttisia ruhtinaita vielä
nykyäänkin matkustamasta Roomaan ja osottamasta "pyhälle isälle"
(vaarallisimmalle viholliselleen!) kunnioitustaan.
345
tymys, jota tämä kuulumaton julkeus herätti kaikissa
sivistyneissä ja riippumattomasti ajattelevissa piireissä, vastasi ensyklikan
julkeata sisällystä; mainiosti on niiden sivistyksellisen ja valtiollisen
merkityksen osottanut m. m. Daaper "Uskonnon ja tieteen välisten riitojen
historiassa " (1875).
Neitsyt Maarian
saastuttamaton hedelmöittyminen. Vähemmän vaikuttavalta ja merkityksettömämmältä kuin
ensyklika ja paavin erehtymättömyyden oppi näyttää ehkä Maarian
saastuttamattoman hedelmöittymisen oppi. Kuitenkin antavat ei vain katoliset
papit, vaan myöskin osa oikeaoppisia protestantteja ( esim. Evankelinen
allianssi) mitä suurimman merkityksen tälle dogmille. Niinsanottu ”saastuttamattomuus-vala”
s. o. valallinen vakuutus uskosta Maarian saastuttamattomaan
hedelmöittymiseen, on vielä nykyäänkin miljoonille kristityille pyhänä
velvollisuutena. Monet uskovaiset liittävät siihen kahtalaisen käsitteen; he
väittävät, että "pyhä henki" on hedelmöittänyt neitsyt Maarian äidin
samalla tavoin kuin tämän itsensäkin. Kuitenkin sanotaan saastuttamattoman
hedelmöittymisen dogmin alkuaan merkinneen vain sitä, että Maaria itse oli
"pyhän hengen " tytär ja senvuoksi vapaa perisynnistä. Vertaileva ja
arvosteleva jumaluustiede on hiljattain osottanut, että tämäkään taru, yhtä
vähän kuin useimmat muutkaan kristillisen jumalaistaruston kertomukset, ei
suinkaan ole alkuperäinen, vaan lainattu vanhemmista itämaisista uskonnoista,
varsinkin buddhalaisuudesta. Samallaiset tarut olivat jo useampia
vuosisatoja ennen Kristusta yleisiä Intiassa, Persiassa, Vähässä-Aasiassa ja
Kreikassa. Jos kuninkaantyttäret tai muut korkeampiin säätyluokkiin kuuluvat
neitoset, olematta laillisesti avio-
346
liitossa, joutuivat tulemaan äideiksi, niin
selitettiin aviottoman vesan isäksi tavallisesti "jumala" tai
"puoli-jumala", tässä tapauksessa tuo salaperäinen "pyhä
henki".
Molempien evankelistain,
Matteuksen ja Luukkaan, kertomuksen, että myöskin Maarian olisi hedelmöittänyt
pyhä henki ja että tämä arvotuksellinen jumala siten olisi Kristuksen
todellinen isä, selittävät nykyään useimmat jumaluusoppineet myöhemmin
syntyneeksi taruksi, he väittävät, että juutalainen puuseppä Josef oli Jesuksen
todellinen isä. Toiset taas selittävät Kristuksen aviottoman syntymän
viittaamalla muutamaan apokryfiseen evankeliumiin, johon myöskin Celsus (178
jälk. Kr.) on vedonnut; tämä evankeliumi väittää seuraavaa: I "Josefus
Pandera, erääseen kalabresialaiseen, Judeassa oleskelleeseen legionaan kuuluva
roomalainen sotapäällikkö vietteli betlehemiläisen Mirjamin, hebrealaisen
tytön, ja tuli Jesuksen isäksi”. Tämä kertomus on saavuttanut
hyväksymistä varsinkin niiden jumaluusoppineiden piirissä, jotka ovat
kieltäneet Kristuksen yliluonnollisen (pyhän hengen aikaansaaman) sikiämisen,
mutta halusivat saada hänen isäkseen tunnustetuksi ei juutalaista (kirvesmies
Josefia), vaan kreikkalaisen (sotapäällikkö Panderan eli Pantheraksen).
Historiallisia todistuksia, jotka saattaisivat vaatia tieteellistä merkitystä,
ei ole voitu esittää kummankaan tarun todistamiseksi.
Mielenkiintoinen on
muuten se erilainen käsitys ja arvostelu, joihin Europan neljä suurta
kristillistä sivistyskansaa ovat tulleet tähän luuloteltuun Mirjamin rakkausromaaniin
nähden. Germaanisten rotujen ankarat siveyskäsitteet pakottavat ilman
muuta sen hylkäämään;
347
mieluummin uskoo rehellinen saksalainen ja häveliäs
brittiläinen sokeasti tuohon mahdottomaan satuun "pyhän hengen”
vaikutuksesta tapahtuneesta sikiämisestä. Kuten tunnettua, ei tämä ankara,
huolellisesti näytelty hienompien (varsinkin Englannin!) yhteiskuntaluokkien
häveliäisyys ensinkään vastaa sikäläisen ylhäisön sukupuolisiveellisyyden
todellista tilaa. Paljastukset, joita siinä suhteessa muutamia vuosia sitte
teki esim. "Pall Mall Gazette"-lehti, muistuttivat suuresti
kertomuksia muinaisen Babylonian ja keisariajan Rooman oloista.
Romaanisistaroduista, jotka nauravat
tuota häveliäisyyttä ja arvostelevat sukupuolisuhteita kevytmielisemmin, tuntuu
tuo ”Maarian romaani” varsin puoleensavetävältä, ja se erikoinen
palvelus, jota juuri Ranskassa ja Italiassa osotetaan "rakkaalle
rouvallemme", liittyy usein merkillisen lapsellisesti tuohon
rakkaustaruun. Siten on esim. Paul de Regla (toht. Desjardin), joka
(1894) on käsitellyt "Jesus Natsarealaista, esitettynä tieteelliseltä,
historialliselta ja yhteiskunnalliselta kannalta", pitänyt juuri Kristuksen
aviotonta syntymistä seikkana, joka erikoisesti "oikeuttaa hänet
siihen pyhimysloisteeseen, mikä hänen ihanaa muotoaan ympäröi"!
Tämä näistä kolmesta
Kristuksen isää koskevasta tarusta käyty riita, joka vielä 19:nnen vuosisadan
lopulla kovin kiihotti jumaluusoppineiden mieliä, on nykyään suuresti
menettänyt mielenkiintoisuuttaan. Sillä vertailevan uskonnonhistorian
hämmästyttävät saavutukset ovat perin juurin järkyttäneet kristillisen
jumalaistaruston koko itämaalaista loistorakennusta. Jesuksen Kristuksen puhdas
ihannekuva, jonka yleviä piirteitä uskovaiset ovat koonneet itselleen
Uudesta Testamentista ei todel-
348
lisena ihmisenä (tai
"jumalihmisenä") ole niin täydellisenä milloinkaan elänyt meidän
kiertotähdellämme. Alkuperäisen kristinuskon suuri siveellinen arvo, tämän
"rakkauden uskonnon” jalostava vaikutus, on kokonaan riippumaton noista
jumalaistaruisista dogmeista. Luulotellut ”ilmestykset” sitävastoin,
joille nuo tarut rakentuvat, ovat (- samoin kuin kaikki Vanhan ja Uuden
Testamentin ihmekertomukset -) puhtaan mielikuvituksen tuotteita; ne ovat
sovittamattomassa ristiriidassa meidän nykyaikaisen luonnontuntemuksemme varmimpien
tulosten kanssa.
349
Kahdeksastoista luku.
sopusoinnusta tieteen kanssa. Toden, hyvän ja kauniin ihanteet.
Useat ja sangen
arvossapidetyt nykyajan luonnontutkijat ja filosofit, jotka vakaumukseltaan
meidän tapaamme ovat monisteja, pitävät uskontoa yleensä jo suorittuna asiana.
He ovat sitä mieltä, että se selvä tieto maailmankehityksestä, mistä meidän on
kiittäminen 19:nnen vuosisadan valtavaa tiedollista edistystä, ei vain täysin
tyydytä meidän järkemme syyperäisyystarvetta, vaan myöskin meidän mielemme
korkeimmat tunnetarpeet. Tämä mielipide on eräässä mielessä oikea, sikäli
että, täydellisen selvästi ja johdonmukaisesti käsittäessämme monismin,
tosiasiallisesti molemmat käsitteet, uskonto ja tiede, sulavat yhdeksi. Mutta
vain harvat ajattelijat voivat päästä tälle korkeimnialle ja puhtaimmalle,
Spinozan ja Goethen käsityksen asteelle; päinvastoin jäävät useimmat meidän
aikamme valistuneetkin ihmiset siihen vakaumukseen, että uskonto edustaa
itsenäistä, tieteestä riippumatonta meidän hengenelämämme alaa, joka ei ole sen
vähemmän arvokas ja välttämätön kuin tuo toinenkaan.
350
Jos asetumme tälle katsantokannalle, voimme löytää
noiden molempien suurten, näennäisesti toisistaan erilliiän olevien alojen
sovituksen siitä käsityksestä, minkä minä 1892 olen esittänyt Altenburgissa
pitämässäni esitelmässä: "Monismi uskonnon ja tieteen yhdyssiteenä"
(14:s painos 1908). Tämän "luonnontutkijan uskontunnustukseksi"
nimittämäni teoksen esipuheessa olen esittänyt sen kahtalaisen tarkotuksen
seuraavin sanoin: "Ensinnäkin tahtoisin sen kautta ilmaista sen järjenmukaisen
maailmankatsomuksen, minkä yhtenäisen luonnontuntemuksen saavutukset ja
johdonmukainen ajattelu ehdottomasti pakottavat meidät omaksumaan; se on
melkein kaikkien ennakkoluulottomain ja ajattelevain luonnontutkijain
sisimmässä, vaikkakin vain harvoilla on rohkeutta ja tarvetta sitä julkisesti
tunnustaa. Toiseksi tahtoisin senkautta solmia yhdyssiteen uskonnon ja
tieteen välille ja siten auttaa sovittamaan sitä vastakkaisuutta, mikä
tarpeettomasti on vallitsemassa näiden molempien ihmisen korkeimman
hengentoiminnan alojen välillä; meidän mielemme siveelliset tarpeet
tyydyttää monismi aivan yhtäläisesti kuin se tyydyttää meidän järkemmekin ajatusjohtoisen
syyperäisyystarpeen."
Voimakas
vaikutus, mikä tällä minun altenburgilaisella esitelmälläni oli, todistaa, että
tällä monistisella uskontunnustuksellani olin ilmaissut en vain monien
luonnontutkijain, vaan myöskin lukuisten muitten eri yhteiskuntaluokkiin
kuuluvain miesten ja naisten uskontunnustuksen. Voin pitää tätä odottamatonta
menestystä sitä suurempana, kun titon "uskontunnustuksen" alkuaan
muodosti vapaa tilapäispuhe, jonka valmistelematta pidin 9 p:nä lokakuuta 1892
Altenburgissa Itä-
351
maisen luonnontutkijainseuran riemujuhlassa.
Luonnollisesti seurasi pian myöskin vastavaikutusta toiselta taholta; kimppuuni
hyökkäsivät, paitsi paavilaisuuden käsissä olevaa ultramonttaanilaista
sanomalehdistöä, taikauskon vannoutunutta puolustajistoa, myöskin evankelisen
kristinuskon "vapaamieliset" soturit, jotka väittivät edustavansa
sekä tieteellistä totuutta että myöskin valistunutta uskoa. Mutta sittemmin on
nykyaikaisen luonnontieteen ja oikeaoppisen kristinuskon välinen suuri riita
muodostunut yhä uhkaavammaksi; se on käynyt edelliselle sitä vaarallisemmaksi,
kuta mahtavampaa tukea pimeämielisen kristinuskon puolustajat ovat saaneet
kasvavalta henkiseltä ja valtiolliselta taantumukselta. Tämä on monissa maissa
edistynyt niin pitkälle, että laillisesti taattu ajattelu ja omantunnonvapaus
käytännössä on pahasti vaarassa. Itse asiassa on tuo suuri
maailmanhistoriallinen henkinen taistelu, jota John Draper mainiosti kuvaa
teoksessaan "Uskonnon ja tieteen välisten riitojen historia", käynyt
jyrkemmäksi ja merkityksellisemmäksi kuin mitä se milloinkaan ennen on ollut;
sitä nimitetään vuodesta 1872 alkaen siitä syystä täydellä syyllä "sivistystaisteluksi".
Sivistystaistelu. Surkeankuulu ensyklika ynnä
syllabus, jotka sotaisa paavi Pius IX oli v. 1864 lähettänyt kaikkeen
maailmaan, julistivat pääasiassa koko nykyaikaiselle tieteelle sodan; ne
vaativat järkeä sokeasti alistumaan "Kristuksen sijaisen
erehtymättömyyden" dogmin alaisuuteen. Tämän raa'an, ihmiskunnan
korkeimpia saavutuksia vastaan tähdätyn hyökkäyksen tavattomuus ja
häikäilemättömyys ravisti useat hitaat ja välinpitämättömätkin mielet totutusta
uskonunestaan. Yhdessä sitä seuranneen, paavin erehtymättömyyttä kos-
352
kevan julistuksen (1870) kanssa synnytti ensyklika
laajalti kiihtymystä ja tarmokasta puolustautumaan asettumista, mikä oikeutti
mitä valoisimpiin toiveisiin. Uudessa Saksan valtakunnassa, joka vuosien 1866
ja 1871 taisteluilla raskaita uhreja antaen oli saavuttanut kansallisen
yhteytensä, tuntuivat nämä paavilaisuuden julkeat hyökkäykset varsin raskaina;
sillä toiselta puolen Saksa on uskonpuhdistuksen ja nykyaikaisen henkisen
vapautuksen synnyinsija; mutta toiselta puolen on sillä ikävä kyllä 20
miljoonassa katolilaisessaan mahtava armeija sotaisia uskovaisia, armeija, jota
ei ylipaimentensa käskyjen sokeassa tottelemisessa voita mikään muu
sivistyskansa. Kristus sanoi Pietarille: "Kaitse minun lampaitani!"
Pietarin tuolin myöhemmät haltijat ovat kääntäneet ”kaitsemisen" ”keritsemiseksi".
Paavilaisuuden pyrkimyksistä johtuvat vaarat havaitsi sama terävä
valtiomies, joka on ratkaissut Saksan kansallisrikkinäisyyden
"valtiollisen arvotuksen" ja valtiotaidollaan johtanut meidät
ikävöittyyn kansallisen yhteyden ja vallan päämäärään. Ruhtinas Bismarck alotti
1872 tuon muistettavan, Vatikaanin pakolliseksi tekemän sivistystaistelun jota
mainio sivistysministeri Falk "toukokuunlainsäädännöllään" (1873)
edisti yhtä viisaasti kuin tarmokkaastikin. Ikävä kyllä täytyi taistelu jo
kuutta vuotta myöhemmin jättää sikseen. Vaikka meidän suurin valtiomiehemme oli
mainio ihmistuntija ja viisas todellisuuspolitikoitsija, oli hän kuitenkin
arvannut kolmen valtavan esteen voiman liian pieneksi: ensinnäkin
paavinistuimen voittamattoman oveluuden ja tunnottoman petollisuuden, toiseksi
sivistymättömän katolisen kansan vastaavan ajattelemattomuuden ja
herkkäuskoisuuden, joihin paavilaisuus turvautui, ja kolmanneksi hitauden
voiman, jäykän
353
kiinnipitämisen olemassa olevasta järjettömyydestä vain siksi että se on
olemassa. Niin täytyi sitte jo v. 1878, sitte kun viisaampi paavi Leo XIII oli
astunut paavinistuimelle, toistaa vaikea "Kanossaan-käynti".
Uudestaan voimistuneen Vatikaanin valta lisääntyi taas valtavasti, toiselta
puolen sen ankeriaisliukkaan jesuiittapolitiikan tunnottomien vehkeilyjen ja
kiemurteluiden avulla, toiselta puolen Saksan valtiopäivien väärän kirkollisen
politiikan ja Saksan kansan merkillisen valtiollisen kyvyttömyyden vuoksi. Niin
täytyi meidän sitte 19:nnen vuosisadan lopulla nähdä sellainen häpeällinen näky,
että katolinen keskusta
Saksan valtiopäivillä näytteli määräävää osaa, ja että nöyryytetyn isänmaamme
kohtaloja ohjasi paavilainen puolue, joka lukumäärältään ei ole kolmattakaan
osaa koko väestöstä.
Kun saksalainen
sivistystaistelu v. 1872 alkoi, tervehtivät kaikki vapaasti ajattelevat miehet täydellä
syyllä sitä uskonpuhdistuksen valtiollisena uudistumisena, tarmokkaana yrityksenä vapauttaa
nykyaikainen sivistys paavilaisuuden henkisen tyrannivallan ikeen alaisuudesta;
koko vapaamielinen sanomalehdistö juhli Bismarckia ”valtiollisena
Lutherina" I valtavana sankarina, joka olisi johtava ei vain Saksan
kansalliseen yhteyteen, vaan myöskin sen henkiseen vapautukseen. Kymmentä
vuotta myöhemmin, sitte kun paavilaisuus oli voittanut, väitti sama
"vapaamielinen sanomalehdistö" vastakkaista ja selitti
sivistystaistelun suureksi virheeksi; ja samaa tekee se vielä nykyäänkin. Tämä
tosiasia osottaa vain, miten lyhyt muisti on meidän
sanomalehdenkirjottajillamme, miten puutteellisia heidän historialliset
tietonsa ja miten epätäydellinen heidän filosofinen sivistyksensä. Niinsanottu
"valtion ja kirkon välinen rauhanliitto" on joka
354
tapauksessa vain aselepo, Nykyaikaisen paavilaisuuden
uskollisena itsevaltaisille; jo 1600 vuotta noudattamilleen periaatteille
täytyy ja se tahtookin pyrkiä pysymään herkkäuskoisten sielujen rajattornana
valtiaana, sen täytyy vaatia sivistysvaltion ehdotonta alistumista,
sivistysvaltion, joka sellaisenaan esiintyy järjen ja tieteen oikeuksien
puolustajana. Todellinen rauha voi palata vasta sitten, kun toinen
taistelijoista makaa voitettuna maassa. Joko voittaa "ainoa
autuaaksitekevä kirkko" ja silloin lakkaa "vapaa tiede ja vapaa oppi"
yleensä; silloin muutetaan meidän yliopistomille paavilaisiksi
ylioppilaskodeiksi, oppikoulumme luostarikouluiksi, tai voittaa nykyaikainen
järkivaltio, ja silloin ovat 20:nnellä vuosisadalla inhimillinen sivistys,
vapaus ja hyvinvointi kehittyvät edelleen vielä paljon suuremmassa määrässä
kuin 19:nnellä vuosisadalla on ollut asianlaita. (Vert. tähän seikkaan nähden
Eduard Hartmannin teosta "Kristinuskon itsehajaantumus.", ilm, 1874).
Juuri näiden
korkeiden päämäärien saavuttamiseksi näyttää mitä tärkeimillältä, että
nykyaikainen luonnontiede sekä musertaa taikauskon kuvitelmat ja korjaa pois
niiden siivottoman muran, että myöskin rakentaa vapaaksi tulleelle paikalle
uuden asuillakelpoisen rakennuksen inhimilliselle mielelle, järjen palatsin,
jossa me uuden monistisen maailmankatsoilluksellisille avuin voimme
hartaasti kunnioittaa 19:nnen vuosisadan kolmiyhteyttä, toden, hyvän ja
kauniin kolmiyhteyttä. Tehdäksemme näiden jumalaisten ihanteiden
palveluksen helposti käsitettäväksi, näyttää meistä ennen kaikkea
välttämättömältä suorittaa välimme kristinuskon vallitsevain uskontomuotojen
kanssa ja tarkastaa muutoksia,
355
mihin on pyrittävä kun nämä kristinuskon muodot
vaihdetaan noihin nykyaikaisiin. Sillä kristinuskolla on (alkuperäisessä, puhtaassa
muodossaan) kaikista erhetyksistään ja puutteistaan huolimatta niin suuri
siveellinen arvo; se on puolentoista vuosituhannen varrella liittynyt niin
läheisesti meidän tärkeimpiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin laitoksiimme,
että meidän on, uutta monistista uskontoamme perustaessamme, mahdollisimmassa
määrin liitettävä uusi jo olemassaoleviin käsityksiin. Emme tahdo mitään
uskonnollisen hengenelämän väkinäistä kumousta vaan sen järkevää uudistusta.
I.Totuuden
ihanne. Olemme
edellisistä (varsinkin ensimäiseen ja kolmanteen teoksen osaan sisältyneistä)
tutkielmista tulleet vakuutetuiksi siitä, että puhdas totuus on löydettävissä
vain luonnontuntemuksen temppelistä, ja että ainoina oikeina, siihen
todella johtavina teinä ovat arvosteleva "havainto ja mietiskely",
kokemuksellinen tosiasiain tutkiminen ja järjellinen niissä vaikuttavien syiden
tunteminen. Siten saavutamme puhtaan järjen avulla todellisen tieteen
tuntemuksen, sivistyneen ihmiskunnan kalleimman aarteen. Sitävastoin on
meidän tärkeistä, 16:nnessa luvussa esittämistämme syistä kiellettävä
kaikellaisen niinsanotun "ilmestyksen" mahdollisuus, hylättävä
kaikki nuo uskonkuvitelmat, jotka väittävät yliluonnollista tietä tultavan
sellaisten totuuksien tuntemiseen, joiden keksimiseen meidän järkemme ei riitä.
Kun nyt koko juutalaiskristillisen uskonnon, samoin kuin islamilaisenkin,
uskontorakenne perustuu sellaisille luulotelluille ilmestyksille, kun edelleen
nämä mystilliset mielikuvituksen tuotteet ovat suoranaisessa ristiriidassa
selvän kokemusperäisen luonnontuntemuk-
356
sen kanssa, niin on varmaa, että totuuden voimme
löytää vain oikean tieteen järjellisellä tutkimuksella, mutta emme
mystillisen uskon mielikuvittelujen tietä.
Totuudenjumalatar asuu luonnon temppelissä, viheriöitsevässä
metsässä, sinisellä merellä, lumipeitteisillä vuorenhuipuilla, mutta ei
luostarien ummehtuneissa saleissa, paavilaisten ylioppilaskotien ahtaissa
vankiloissa eikä pyhänhajuntuoksuisissa kristillisissä kirkoissa. Tiet, joita
käyden voimme lähestyä tätä totuuden ja tiedon ihanaa jumalatarta, ovat luonnon
ja sen lakien rakkaudellinen tutkimus, äärettömän suuren tähtitaivaan
tutkiminen kaukoputken avulla, äärettömän pienen solumaailman tarkasteleminen
mikroskoopin avulla; mutta häntä ei saavuteta mielettömillä hartaudenharjotuksilla
eikä ajatuksettomilla rukouksilla, ei aneitten ja pietarinpennien uhreilla.
Totuuden jumalatar lahjottaa meille kalleina antiminaan tiedon puun ihania
hedelmiä ja arvaamattoman kallisarvoisen selvän yhtenäisen maailmankatsomuksen,
mutta hän ei anna sellaisia lahjoja kuin usko yliluonnollisiin
"ihmeisiin" ja "iankaikkisen elämän" harhakuvat ovat.
I.Hyveen
Ihanne. Toisin
kuin totuuden ihanteen, on hyveen jumalallisen ihanteen laita. Sensijaan
että totuudentuntemiseen nähden kirkon ilmestys on kokonaan arvoton ja neuvoa
on kysyttävä vain luonnon tutkimiselta, on sitävastoin hyvän käsite,
jota me nimitämme hyveeksi, meidän monistisessa uskonnossamme suurimmaksi
osaksi sama kuin kristillinen hyve; luonnollisesti koskee tämä vain
alkuperäistä kolmen ensimmäisen vuosisadan puhdasta kristillisyyttä sellaisena
kuin sen siveysopit esitetään evankeliumeissa ja Paavalin kirjeissä; -mutta ei
koske tuon puhtaan opin
357
paavilaista irvikuvaa, joka kautta kahdentoista
vuosisadan vallitsi eurooppalaista sivistystä sen tavattomaksi vahingoksi. Kristillisen
siveysopin parhaimpana osana, josta me pidämme kiinni, ovat rakkauden ja
suvaitsevaisuuden, säälin ja avun inhimilliset käskyt. Nämä jalot käskyt, jotka
on koottu "kristilliseksi siveydeksi" (sanan parhaassa merkityksessä!),
kuitenkaan eivät ole mitään uusia kristinuskon keksintöjä, vaan on ne lainattu
siihen vanhemmista uskonnon muodoista. Itse asiassa on "kultainen
saantö”, joka sisältää nämä käskyt yhtenä lauseena, satoja vuosia vanhempi
kuin kristinusko. Mutta käytännöllisessä elämässä ovat jumalankieltäjät ja
pakanat huolellisesti noudattaneet tätä luonnollista siveyslakia, kun sensijaan
hurskaat, uskovaiset kristityt ovat sen unohtaneet. Myöskin teki kristillinen
siveysoppi suuren erehdyksen siinä, että se yksipuolisesti terotti altruismin
(lähimäisenrakkauden) käskyä, egoismin (itsekkyyden) käskyn
sitävastoin hylkäsi. Meidän monistinen siveysoppimme antaa kummallekin saman
arvon ja pitää täydellisenä hyveenä lähimäisenrakkauden ja itsekkyyden
oikeata tasapainoa. (Vert. 19:nnen luvun kohtaa "Siveellinen
peruslaki").
III.Kauneuden
ihanne. Monessa
suhteessa joutuu meidän monismimme kristinuskon kanssa ristiriitaan kauneuden
alalla. Alkuperäinen, puhdas kristinusko saarnasi maallisen elämän
arvottomuutta ja piti sitä pelkkänä valmistuksena iankaikkista "tulevaista
elämää” varten. Siitä seuraa välittömästi, että millään sillä, mitä
inhimillinen elämä "tässä maailmassa” tarjoo, kaikella taiteessa ja
tieteessä, yleisessä ja yksityisessä elämässä ilmenevällä hyvällä, ei ole
mitään arvoa. Todellisen kristityn tulee olla niistä välittämättä ja aja-
358
tella vain itsensä valmistamista tulevaiseen elämään.
Luonnon halveksiminen, oleminen välittämättä kaikista luonnon tarjoamista
loppumattomista haufinnoista, kaikenlaatuisen kaunotaiteen vierominen ovat
oikeita kristityn velvollisuuksia; ne tulisivat parhaiten täytettyä, jos
ihminen eroisi lähimmäisistään, kurittaisi ruumistansa ia luostareissa ja
erakkomajoissa yksinomaan puuhailisi "jumalan palveluksen" harjottamisessa.
Nyt opettaa tosin sivistyshistoria, että tällä itsensäkidutuksen kristillisellä
siveysopilla, joka on pilkaksi kaikelle luonnolle, luonnollisesti oli aivan
vastakkaiset tulokset. Luostareista, siveyden ja kurin tyyssijoista, tuli pian
mitä hurjimpien irstailujen pesiä. "Kauniin” palvelus, jota niissä
harjotettiin, oli saarnatun "maailmanvieromisen" kanssa mitä
räikeimmässä ristiriidassa. Sama koskee sitä ylellisyyttä ja loistoa, millä
pian kehittyi korkeamman katolisen papiston siveettömässä yksityiselämässä ja
kristillisten kirkkoien ja luostarien taiteellisessa koristelussa.
Kristillinen taide. Tässä väitettänee vastaan,
että meidän mielipiteemme kumoo kristillisen taiteen kauneusrunsaus, joka
varsinkin keskiajan kukoistusajalla loi niin unohtumattomia teoksia. Komeat
goottilaisei tuomiokirkot ja bysanttilaiset basilikot, sadat kauniit kappelit,
tuhannet kristillisten pyhien ia marttyyrien marmoripatsaat, miljoonat kauniit
pyhienkuvat, syvätunteelliset Kristuksen ja jumal-äidin esitykset -ne
todistavat kaikki sellaista kaunotaiteiden kehitystä keskiajalla, että se jää
laatuaan ainokaiseksi. Kaikki nämä ihanat kuvaamataiteen, samoinkuin runouden
muistomerkit säilyttävät korkean kauneusarvonsa, arvostelimmepa niissä
ilmenevää "totuuden ja runoilun" sekotusta miten
359
tahansa. Mutta mitä tekemistä on sillä kaikella
puhtaan kristinopin kanssa tuon kieltäymyksen uskonnon kanssa, joka kehotti
luopumaan kaikesta maallisesta loistosta, haikesta aineellisesta kauneudesta ja
taiteesta, joka halveksi perhe-elämää ja rakkautta naiseen, joka saarnasi vain
huolehtimista "iankaikkisen elämän" katoamattomista hyvyyksistä?
"Kristillisen taiteen" käsite sellaisenaan on oikeastaan sisäisesti
ristiriitainen. Rikkailla kirkkoruhtinailla, jotka siitä huolehtivat, oli aivan
toisia tarkotusperiä, ja he saavuttivatkin ne täydellisesti. Senkautta että he
keskiajalla ohjasivat ihmishengen koko harrastuksen ja pyrkimyksen kohdistumaan
kristilliseen kirkkoon ja sen ominaiseen taiteeseen, vierottivat
he sen luonnosta ja siihen salattujen aarteiden tuntemuksesta, joka
olisi johtanut itsenäiseen tieteeseen. Mutta sitäpaitsi muistutti
kaikkialle joukottain asetettujen pyhienkuvien ja "pyhien
kertomusten" tapauksia esittävien kuvien jokapäiväinen näkeminen
uskovaista kristittyä joka hetki siitä runsaasta taru-aarteesta, minkä kirkon
mielikuvitus on koonnut; Sen tarut esitettiin tosina kertomuksina,
ihmehistoriat todellisina tapauksina, ja uskottiin sellaisiksi. Epäilemättä on
kristillisellä taiteella tässä suhteessa ollut tavaton vaikutus yleiseen
sivistykseen ja varsinkin uskon vakiinnuttamiseen, vaikutus, joka on
havaittavana koko sivistysmaailmassa aina nykypäivään asti.
Monistinen
taide. Mitä
jyrkimmästi vastakkainen tälle vallitsevalle kristilliselle taiteelle on se
uusi kuvaamataiteen muoto, joka vasta 19:nnellä vuosisadalla kehittyi luonnontieteiden
yhteydessä. Maailmantuntemuksemme tavaton laajeneminen, lukemattomien
kauniiden elämänmuotojen keksiminen, mistä meidän on sitä kiit-
360
täminen, on meidän
aikanamme herättänyt aivan toisen kauneusaistin ja antanut samalla
kuvaamataiteelle uuden suunnan. Lukuisat tieteelliset matkat ja suuret
tutkimusretket tuntemattomien maiden ja merien tutkimiseksi toivat jo
18:nnella, mutta ovat 19:nnellä vuosisadalla vielä enemmän tuoneet ilmoille
aavistamattoman määrän tuntemattomia elimellisiä muotoja. Uusien eläin- ja
kasvilajien lukumäärä kasvoi pian äärettömiin, ja niissä (varsinkin aikaisemmin
huomaamatta jääneissä alemmissa ryhmissä) oli tuhansia kauniita ja
mielenkiintoisia muotoja, aivan uusia aikeita taidemaalareille ja
kuvanveistäjille, rakennustaiteelle ja taideteollisuudelle. Uuden maailman
tässä suhteessa avasi laajentunut mikroskooppinen tutkimus 19:nnen
vuosisadan toisella puoliskolla ja varsinkin tarumaisten syvänmeren-asukkaiden
keksiminen, mikä onnistui vasta kuuluisalle Challenger-retkikunnalle
(1872-76). Tuhannet sirot sädejalkaiset ja talamoforit, komeat meduusat ja
korallit, kummalliset nilviäiset ja ravut tutustuttivat meidät äkkiä
aavistamattoman runsaaseen määrään siihen asti salattuja muotoja, joiden
erikoinen kauneus ja moninaisuus suuresti voittaa kaikki inhimillisen
mielikuvituksen luomat taidetuotteet. Yksin jo Challenger-retkikunnan töitten
perusteella julaistuissa viidessäkymmenessä suuressa nidoksessa on 3,000 tauluun
kuvattuna joukko sellaisia kauniita muotoja; mutta myöskin monissa muissa
suurissa loistoteoksissa, jotka sisältyvät viime vuosikymmenien mahtavasti
kasvaneeseen eläintieteelliseen ja kasviopilliseen kirjallisuuteen, on
esitettynä miljoonia ihastuttavia muotoja. Olen koettanut, julkaisemalla
teokseni "Luonnon taidemuotoja", tehdä laajemmille piireille
mahdolliseksi tutustua valikoimaan sellaisia kauniita ja ihastuttavia muotoja.
361
(100 taulua 10:ssä vihossa, ilmestynyt Leipzigissä
1899-1903). Mutta ei tarvitse laajoja matkoja eikä kalleita teoksia, tehdäkseen
jokaiselle mahdolliseksi tutustua tämän maailman ihanuuksiin. Päinvastoin
tarvitsee sitä varten vain avata silmänsä ja totuttaa aistinsa. Kaikkialla
tarjoo ihmistä ympäröivä luonto havaittavaksi ylen runsaan määrän
kaikenlaatuisia kauniita ja mielenkiintoisia esineitä. Jokaisessa sammalessa ja
ruohikossa, jokaisessa kuoriaisessa ja perhosessa huomaamme tarkemmin
tutkiessamme kauneutta, mikä ihmiseltä tavallisesti jää aivan huomaamatta. Jos
lisäksi tarkastamme niitä heikosti suurentavalla suurennuslasilla, tai, mikä
vielä parempi, jos käytämme hyvän mikroskoopin voimakkaampaa suurennusta,
keksimme kaikkialla elimellisessä luonnossa uuden maailman, täynnä
loppumattomia ihastuksen aiheita.
Mutta ei vain
luonnon pienten ja pieninten tarkasteluun, vaan myöskin suurten ja suurinten
tarkasteluun nähden on vasta 19:s vuosisata avannut meidän silmämme. Vielä sen
alussa oli se mielipide vallalla, että korkeiden vuoristojen luonto tosin oli
suuremmoinen, mutta kammottava, meri tosin mahtava, mutta pelottava. Nyt, sen
lopulla, ovat enimmät valistuneet ihmiset - ja varsinkin suurkaupunkien
asukkaat -onnellisia, jos he joka vuosi voivat viettää pari viikkoa nauttien
Alppien kauneudesta ja jäätiköiden kristallikomeudesta; tai jos voivat iloita
sinisen meren majesteetillisuudesta, sen rannikkojen ihastuttavista maisemista.
Kaikki nämä jaloimman luonnonnautinnon lähteet ovat kaikessa ihanuudessaan
käyneet meille avoimiksi ja ymmärrettäviksi vasta hiljattain, ja hämmästyttävästi
kehittynyt liikenteen
362
helppous ja nopeus ovat hankkineet varattomillekin
mahdollisuuksia niistä nauttimiseen. Kaikki tämä kauneudelliseen
luonnonnautintoon -ja samalla tieteelliseen luonnonymmärtämykseen -nähden
tapahtunut edistys merkitsevät yhtä suurta korkeamman hengenkehityksen ja
samalla meidän monistisen uskontomme edistystä.
Maisemamaalaus ja
kuvateokset. Se vastakohtaisuus, jossa meidän luontoa harrastava vuosisatamme
on sen edelliseen, ihmiseen harrastuksensa keskittäneeseen vuosisataan,
ilmenee erikoisen selvästi mitä moninaisinten luonnonesineiden kuvien
arvostamiseen ja leviämiseen nähden. Nykyään on kehittynyt mitä eloisin
harrastus niiden kuvalliseen esittämiseen; edellisille ajoille sellainen oli
tuntematonta; kehitystä tässä suhteessa helpottavat tekotapojen ja liikenteen
hämmästyttävät edistykset, jotka tekevät mahdolliseksi tuollaisen harrastuksen
yleisen leviämisen mitä laajimpiin piireihin. Lukuisat kuvitetut aikakauslehdet
levittävät yleisen sivistyksen ohella samalla kykyä ymmärtää luonnon ääretöntä
kauneutta kaikilla aloilla. Varsinkin on maisemamaalaus tässä suhteessa
saavuttanut ennen aavistamattoman merkityksen. Jo 19:nnen vuosisadan
ensimäisellä puoliskolla oli muuan meidän suurimpia jamonipuoJisimpia luonnontutkij'oitamme,
Aleksander von Humboldt, viitannut siihen, että maisemamaaJauksen kehitys ei
vain olisi "kehotuskeinona Juonnontutkimiseen" ja maantieteellisenä
havaintovälineenä merkitykseltään tärkeä, vaan että sen merkitys jalona
sivistysvälineenä olisi muissakin suhteissa arvioitava suureksi. Sittemmin on
tuota merkitystä alettu vielä paremmin käsittämään. Jokaisen koulun tehtävänä
tulisi olla johtaa lapset jo aikaisin
363
nauttimaan maisemista ja opettaa heille mitä
kiitollisin taito piirustamalla ja vesivärlmaalauksella kiinnittämään niiden
piirteet mieleensä.
Nykyaikainen luonnonnautinto. Se ääretön runsaus kaunista
ja ylevää, mikä luonnossa on, tarjoo jokaiselle ihmiselle, jolla on avoimet
silmät ja kauneusaistia, ehtymättömän rullsaasti mitä ihanimpia antimia. Mutta
niin arvokas ja onriellistuttava kuin kunkin sellaisen eri antimen välitön
nauttiminen on, niin lisääntyy sen arvo vielä suuresti, kun oppii tuntemaan
niiden merkityksen ja niiden suhteen muuhun luontoon. Kun Aleksander von
Humboldt (1845) suuremmoisessa "Kosmos"-teoksessaan julkaisi
"aineellisen maailman kuvauksen luonnokseni”, kun hänen mallikelpoisessa
teoksessaan "Ansichten der Natur" ("Luonnon näköaloja")
mitä onnellisimmalla tavalla yhdisti tieteellisen ja kauneudellisen luonnonymmärtämyksen,
on hän täydellä syyllä huomauttanut, miten läheisesti jalostunut
luonnonnautinto riippuu "maailmanlakien tieteellisestä tuntemisesta"
ja miten molemmat yhdessä auttavat ihmisolentoa kohoamaan korkeammalle
täydellisentymisen asteelle. Hämmästyvä ihmettely, jota tuntien me tarkastamme
tähtitaivasta tai vesipisaran mikroskooppista elämää, kunnioitus, jota tuntien
me tutkimme tarmon ihmeellistä vaikutusta liikkeellä olevassa aineessa,
hartaus, jota meissä herättää kaikkikäsittävän substanssilain vaikutus
luonnossa, kaikki ne ovat meidän mielen-elämämme osia, jotka kuuluvat "luonnollisen
uskonnon" käsitteen piiriin.
Tämä elämä ja
tulevainen elämä. Ylläviitattu nykyaikana tapahtunut edistys toden tuntemisessa ja kauniin
nauttimisessa ovat yhtäläisesti toiselta puolen
364
meidän monistisen uskontom me arvokkaana
sisällyksenä, kuin ne toiselta puolen ovat vihamielisen vastakkaisia
kristinuskolle. Sillä ihminen elää tämän nykyajan kehityksen vaikutuksen
alaisena tunnetussa "tässä elämässä”, mutta kristinuskovaisena hän
elää tuntemattomassa "tulevaisessa elämässä”. Monismi opettaa,
että me olemme kuolevaisia maan lapsia, jotka yhden tai kaksi, korkeintaan
kolme "ihmisikää" saamme "tässä elämässa" nauttia kiertotähtemme
ihanuuksia, katsella sen kauneuden ehtymätöntä runsautta ja oppia tuntemaan sen luonnonvoimien
ihmeellistä leikkiä. Kristinusko sitävastoin opettaa, että tämä maa on kurja
murheenlaakso, jossa meidän tarvitsee vain lyhyen ajan kiduttaa itseämme, sitte
"tulevaisessa elämässä" nauttiaksemme iankaikkisen elämän täyttä
onnea. Missä tätä "tulevaista elämää" eletään, ja minkälaista tämä
iankaikkisen elämän ihanuus oikeastaan on oleva, sitä ei mikään
"ilmestys" vielä ole meille ilmottanut. Niin kauan kuin ihminen piti
"taivasta" sinisenä telttana, joka oli pingotettu levynmuotoisen maan
yli ja jota valaisee muutamien tuhansien tähtien vilkkuileva lampunvalo, voi
inhimillinen
mieli kuvitella etta taivaansalissa tuon teltan yläpuolella kyllakin Olympon
jumalat pitävät kekkereitään ja valhallalaiset pöytäiloaan. Mutta nyt on
kaikille näillä jumaluuksille ja heidän pöytävierainaan oleville
"kuolemattomille sieluille" tullut ilmeinen asuntopula."
Taivaankuva ja maailmankäsitys", sellaisina kuin Troels Lund (suomeksikin
ilmestyneessä teoksessaan "Elämänvalaistus") syvällisessä
yhteydessään on ne historiallisesti esittänyt, ovat nykyaikaisen
maailmantieteen ihailtavien edistysten kautta täydellisesti muuttuneet. Me
tiedämme nykyään tähtifysiikan opettamina, että ääretön
365
maailmanavaruus on täynnä eetteriä, ja että miljoonat
taivaankappaleet, ikuisten kovien luonnonlakien eteenpäinkiidättäminä,
kiertävät siellä hetkeäkään lepäämättä, kaikki ollen ikuisesti vaihtelevan
suuren "syntymisen ia häviämisen" vuorottelun alaisina.
Monistiset
kirkot. Hartauspaikkoja,
joissa ihminen tyydyttää uskonnollista tarvettaan ia kunnioittaa palveluksensa
esineitä, pitää hän pyhinä "kirkkoinaan". Buddhalaisen Aasian
pagodien, klassillisen vanhanaian kreikkalaisten temppelien, Palestiinan
synagogien, Egyptin moskeoiden, etelä-Euroopan katolisten ja pohjois-Euroopan
evankelisten tuomiokirkkojen -kaikkien näiden ”herranhuoneiden" tehtävänä
pitäisi olla kohottaa ihmistä yli tosioloisen jokapäiväisen elämän kurjuuden ja
ikävyyden; niiden pitäisi siirtää hänet korkeamman ihanteellisen maailman
pyhyyteen ia runollisuuteen. Ne täyttävät tätä tarkotusta usein tuhansin eri
muodoin, vastaten erilaisia sivistysmuotoja ia olosuhteita. Nykyaikainen
ihminen, jolla on "tiedettä ia taidetta" -ja samalla myöskin uskontoa
-ei hartautensa herättämiseksi tarvitse mitään erikoista kirkkoa, ei mitään
ahdasta, sulettua huonetta. Sillä kaikkialla vapaassa luonnossa, missä hän
suuntaa katseensa ääretöntä maailmankaikkeutta tai iotakin sen osaa
tarkastamaan, kaikkialla havaitsee hän tosin ankaran "olemisen
taistelun", mutta sen ohella myöskin "toden, hyvän ja kauniin"
vallitsemassa; hän on "kirkossaan” kaikkialla ihanassa luonnossa
itsessään.
366
Yhdeksästoista luku.
Niiden yhtäläinen oikeutus. Kristillisen siveyden
vikoja. Valtio, koulu ja kirkko.
Aivan päinvastaista
mieltä ovat enimmät filosofit ja jumaluusoppineet vielä nykyään; he väittävät
Immanuel
367
Kantin tavoin, että siveyden maailma on kokonaan
riippumaton aineen maailmasta ja noudattaa aivan erilaisia lakeja; siten olisi
myöskin ihmisen siveellinen tajunta, siveellisen elämän perusteena,
aivan riippumaton tieteellisestä maailmantuntemuksesta ja päinvastoin
rakentuisi uskonnolliselle uskolle. Siveellisen maailman seikkojen tietäminen
tapahtuisi senmukaan uskovaisen käytännöllisen järjen välityksellä,
luonnon eli aineellisen maailman tietäminen sitävastoin puhtaan eli tieteisopillisen
järjen välityksellä. Tämä Kantin filosofian ilmeinen ja tajuliinen dualismi
oli sen suurin ja pahin virhe, se on saanut tavattoman paljon
sekavuutta aikaan, ja sillä on mahtava vaikutus vielä nykyäänkin. Ensin oli arvosteleva
Kant suuremmoisessa ja ihailtavassa "puhtaan järjen
arvostelussaan" valaisevasti osottanut, että nuo metafysiikan kolme
suurta keskusdogmia, persoonallinen jumala, vapaa tahto ja kuolematon
sielu, ovat ja tulevat aina olemaan aivan kaikkea järkeen käypää perustetta
vailla. Mutta myöhemmin rakensi dogmaattinen Kant käytännöllisen
järjen loistavan aatteellisen ilmalinnan, johon laitettiin kolme mahtavaa
kirkonlaivaa noiden kolmen mystillisen jumaluuden asuinsijoiksi. Kun heidät
ensin oli pääovesta järjellisen tiedon avulla viety ulos, palasivat ne nyt
takaovesta järjenvastaisen uskon avulla taasen takaisin.
Vaikka nyt tuo
Kantin kummankin järjen ilmeinen vastakkaisuus, puhtaan ja käytännöllisen
järjen periaatteeliinen vastakohtaisuus, tunnettiin ja tuoliainen käsitys
osotettiin vääräksi jo 19:nnen vuosisadan alussa, jäi se kuitenkin nykypäiviin
asti laajojssa piireissä vallitsevaksi. Uuskantilaisten nykyaikainen
koulu saarnaa vielä nykyään "palaamista Kantiin" mitä innokkaimmin
368
juuri tämän mielivaltaisen dualismin vuoksi, ja
taisteleva kirkko tukee heitä heidän pyrkimyksissään mitä lämpimimmin, koska
sen oma mystillinen usko niin mainiosti sopii noihin käsityksiin. Tuntuvan
häviön tuotti niille vasta nykyaikainen luonnontiede 19:nnen vuosisadan
toisella puoliskolla; käytännöllisen järjen opin edellytykset osottautuivat
silloin kokonaan paikkansapitämättömiksi. Maailmansyntyoppi ja biologia, jotka
rakentavat substanssilaille, eivät enää tarvitse "persoonallista
jumalaa"; vertaileva ja kehitysopillinen sielutiede osottivat, että
"kuolematonta sielua" ei voi olla olemassa, ja elontoimintaoppi
todisti, että "vapaan tahdon" otaksuminen perustuu erehdykseen.
Kehitysoppi vihdoin osotti, että epäelimellisen maailman ”ikuiset kovat
luonnonlait" ovat voimassa myöskin elimistöjen ja siveyden maailmassa.
Mutta meidän nykyaikaisella
luonnontuntemuksellamme ei ole vain kielteistä merkitystä
käytännölliselle filosofialle ja siveysopille, se ei ole vain musertanut Kantin
dualismin, vaan se on vaikuttanut myöntöperäiseenkin suuntaan asettamalla
sen tilalle monismin siveyden uuden rakennuksen. Se osottaa, että
ihmisen velvollisuudentunto ei riipu mistään ihmiseen istutetusta ”ehdottomasta
siveyskäskystä”, vaan perustuu kaikissa yhteiskunnittain elävissä
korkeammissa eläimissä tavattavien yhteiskunnallisten vaistojen
tosioloiselle pohjalle. Monismi pitää siveyden korkeimpana päämääränä
terveen sopusoinnun aikaansaamista itsekkyyden ja lähimmäisenrakkauden
välille. Ennen kaikkea on meidän kiittäminen suurta englantilaista
filosofia Herbert Spenceriä tämän monistisen siveysopin perustelemisesta.
Itsekkyys ja
lähimmäisenrakkaus. Ihminen kuuluu
369
yhteiskunnallisiin eläimiin ja hänellä on senvuoksi,
kuten kaikilla yhteiskunnallisilla eläimillä, kahdenlaatuisia erilaisia
velvollisuuksia, ensinnäkin velvollisuuksia omaa itseään ja toiseksi
velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, johon hän kuuluu. Edelliset ovat itsekkyyden
(egoismin), jälkimäiset lähimmäisenrakkauden (altruismin) käskyjä.
Molemmanlaatuiset käskyt ovat yhtä oikeutettuja, yhtä luonnollisia ja yhtä
välttämättömiä. Jos ihminen tahtoo elää ja menestyä järjestyneessä
yhteiskunnassa, niin ei hän saa tavotella vain omaa onneaan, vaan tulee hänen
pyrkiä myöskin sen yhteiskunnan onneen, mihin hän kuuluu, ja niiden
"lähimäistensä" onneen, jotka tämän yhteiskunnallisen kokonaisuuden
muodostavat. Hänen täytyy tietää, että heidän menestymisensä merkitsee hänen
menestymistään ja heidän kärsimyksensä hänen kärsimystään. Nämä
yhteiskunnalliset peruslait ovat niin yksinkertaisia ja niin luonnollisen
välttämättömiä, että on vaikea käsittää, miten niitä teoreettisesti ja
käytännöllisesti voidaan vastustaa; ja kuitenkin tapahtuu niin vielä
nykyäänkin, kuten on vuosituhansia tapahtunut.
Itsekkyyden ja
lähimäisenrakkauden tasapaino. Näiden molempien luonnonvaistojen yhtäläinen
oikeutus, itsekkyyden ja lähimäisenrakkauden samanarvoisuus, on meidän
siveyskäsityksemme tärkein perusperiaate. Kaiken järkevän siveysopin
korkein päämäärä on siten sangen yksinkertainen, "itsekkyyden ja
ltthimttisenrakkauden vttlisen luonnollisen tasapainotilan "
aikaansaaminen. Kultainen siveyslaki sanoo: "Se, mitä tahdot ihmisten
sinulle tekevän, se tee sinäkin heille". Tästä kristinuskon korkeimmasta
käskystä seuraa itsestään, että meillä on yhtä pyhiä velvollisuuksia itseämme koh-
370
taan kuin lähimäisiämmekin kohtaan. Olen esittänyt
käsitykseni tästä perusperiaatteesta jo v. 1892 teoksessani "Monismi"
ja silloin terottanut varsinkin kolmea tärkeätä seikkaa: I. Molemmat
kilpailevat vietit ovat luonnonlakeja, jotka ovat perheen ja
yhteiskunnan säilyttämiseksi yhtä tärkeitä ja yhtä välttämättömiä; itsekkyys
tekee mahdolliseksi yksilön itsesäilytyksen, lähimäisenrakkaus sen suvun
ja lajin säilymisen, joka muodostuu katoavaisten yksilöiden sarjasta.
II. Yhteiskunnalliset velvollisuudet, jotka yhteiskuntamuodostuma
asettaa yhteiskunnaksi yhtyneille ihmisille, ja joiden kautta yhteiskunta
säilyyolemassa, ovat vain niiden vhteiskunnallisten vaistojen korkeampia
kehitysmuotoja, joita havaitsemme kaikissa korkeammissa yhteiskunnittain
elävissä eläimissä. III. Sivistysihmisellä on kaikki siveysoppi, sekä
teoreettinen että käytännöllinen, "ohjetieteenä" riippuvainen maailmankatsomuksesta
ja samalla myöskin uskonnosta.
Siveellinen
peruslaki. (Kultainen siveyslaki). Meidän siveellisen perusperiaatteemme tunnustamisesta
johtuu suoranaisesti sen korkein laki, tuo siveyskäsky, jota usein on sanottu kultaiseksi
siveyslaiksi eli lyhyesti "kultaiseksi säännöksi". Kristus lausui
sen tuona usein toistamanaan yksinkertaisena lauseena: "Sinun tulee
rakastaa lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!" Tähän tärkeimpään ja
korkeimpaan lakiin nähden on meidän monistinen siveysoppimme täydellisesti
sopusoinnussa kristillisen kanssa. Meidän on vaan heti lisättävä se
historiallinen tosiasia, että tämän korkeimman peruslain esittäminen ei ole
Kristuksen ansiota, kuten useimmat jumaluusoppineet väittävät ja heidän
arvostelukyvyttömät uskovaisensa ajattelematta otaksuvat. Päinvastoin on
371
tämä kultainen sääntö enemmän kuin viisisataa
vuotta vanhempi Kristuksen aikaa, ja ovat monet Kreikan ja Itämaiden viisaat
tunnustaneet sen tärkeimmäksi siveyslaiksi. Pittakos, yksi Kreikan seitsemästä
viisaasta lausui 620 vuotta ennen Kristusta: "Älä tee lähimäisellesi
sellaista, mitä pitäisit pahana hänen tekemänään". Konfutse, suuri
kiinalainen filosofi ja uskonnonperustaja (joka kielsi sielun kuolemattomuuden
ja persoonallisen jumalan), sanoi 500 vuotta ennen Kr: Tee jokaiselle toiselle,
mitä tahtoisit hänen tekevän sinulle; älä tee kenellekään toiselle, mitä et
tahtoisi hänen tekevän sinulle. Sinä tarvitset vain tämän käskyn yksinään; se
on kaikkien muiden käskyjen perusta." Aristoteles opetti neljännen
vuosisadan keskivaiheilla ennen Kr. "Meidän on käyttäydyttävä toisia kohtaan siten,
kuin me
tahtoisimme heidän menettelevän meitä kohtaan", Samassa mielessä ja
osittain samoilla sanoilla lausuvat kultaisen säännön Thales, Isokrates,
Aristippus, pytagorealainen Sekstus ja muut klassillisen vanhanajan filosofit -useampia
satoja vuosia ennen Kristusta!. Näistä tosiseikoista näkyy, että
kultaisen peruslain ovat eri aikoina ja eri paikoissa esittäneet monet
filosofit,
toisistaan riippumatta. Muuten täytyisi otaksua, että Jesus on lainannut sen
toisista itämaisista lähteistä
(vanhemmista seemiläisistä, intialaisista,
kiinalaisista perimäopeista, varsinkin buddhalaisista opeista), kuten useimmat muutkin kristilliset
opinkappaleet on todistettu niistä lainatuiksi.
Kristillinen siveysoppi. Kun siveyden perussääntö
siten on jo 2500 vuoden ikäinen, ja kun kristinusko nimenomaan esittää sen
korkeimmaksi, kaikki muut käsittäväksi, siveysoppinsa ensimäiseksi käskyksi,
olisi
372
siten meidän monistinen siveysoppimme tässä
tärkeimmässä kohdassa täydessä sopusoinnussa ei vain noiden vanhempien
pakanallisten siveysoppien, vaan myöskin kristillisen kanssa. Mutta ikävä kyllä
häiritsee tämän ilahduttavan sopusoinnun heti se seikka, että evankeliumeissa
ja Paavalin epistolissa on useita muita siveyskäskyjä, jotka ovat suorastaan
ristiriidassa tuon ensimäisen ja ylimmän käskyn kanssa. Meidän on senvuoksi
lyhyesti viitattava noihin kristinopin surkeisiin puoliin, jotka eivät sovellu
nykyajan parempaan maailmankatsomukseen ja käytännöllisiltä johtopäätöksiltään
ovat suorastaan vahingollisia. Niihin kuuluu kristillisen siveysopin osottama
oman yksilön, ruumiin, luonnon, sivistyksen, perheen ja naisen halveksuminen.
IKristinuskon
opettama itsehalveksuminen. Kristillisen siveysopin pahimpana
harhakäsityksenä, joka suorastaan kumoo kultaisen säännön, täytyy meidän pitää
lähimäisenrakkauden liian pitkälle menemistä itsekkyyden kustannuksella.
Kristinusko periaatteellisesti vastustaa itsekkyyttä, ja kuitenkin on
tämä luonnonvietti ihmisen itsensäsäilyttämiseksi aivan välttämätön;
voipa sanoa, että myöskin lähimäisenrakkaus, sen näennäinen vastakohta,
pohjaltaan on hienostunutta itsekkyyttä. Mitään suurta, mitään ylevää ei
milloinkaan ole tapahtunut itsekkyydettä, ei intohimotta, joka tekee
meidät kykeneviksi suuriin uhrauksiin. Vain tämän vietin liiallisuus on
pahaa. Muuan niitä kristillisiä käskyjä, jota meihin juurrutetaan aikaisimmasta
lapsuudesta yhtenä tärkeimmistä, ja jota miljoonissa saarnoissa ylistetään, on
lause: "Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat,
tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka
teitä vainoovat
373
ja vahingoittavat". Tämä käsky on käytännön
kannalta sangen arveluttava laadultaan. Samoin on laita ohjeen: "Jos joku
ottaa sinulta takin, niin anna hänelle viittakin"; s. o. nykyaikaisen
elämän kannalta: "Jos tunnoton lurjus petoksella ottaa sinulta toisen
puolen omaisuuttasi, niin lahjoita hänelle toinenkin puoli". Monien
ihailema nykyaikaisten sivistysvaltioiden maailmanvaltapolitiikka on räikeässä
ristiriidassa kristillisen rakkauden kaikkien perusoppien kanssa, joita ne suullaan
tunnustavat. Muutenhan on yksityisen ihmisen suositellun aatteellisen,
lähimäisen rakkautta terottavan siveyden ja inhimillisten yhteisöjen, ja
varsinkin kristillisten sivistysvaltioiden, todellisen, puhtaasti itsekkään
siveyden välinen vastakkaisuus yleisesti tunnettu tosiasia. Olisi
mielenkiintoista saada suoranaisia numeroja siitä, miten monen ihmisen
yhteenliittymässä jo eri henkilöiden lähimäisenrakkaudellinen siveysihanne
muuttuu vastakohdakseen, valtioiden ja kansojen puhtaasti itsekkääksi
todellisuuspolitiikaksi.
IIIKristinuskon
ruumiinhalveksuminen. Kun kristinusko arvostelee ihmisen elimistöä aivan dualismin kannalta ja
väittää kuolemattoman sielun vain tilapäisesti oleskelevan kuolevaisessa
ruumiissa, on aivan luonnollista, että edelliselle annetaan paljon suurempi
arvo kuin jälkimäiselle. Siitä johtuu se ruumiinhoidon, ruumiin kehittämisen ja
puhtauden laiminlyöminen, mitkä seikat niin epäedullisesti erottavat
kristillisen keskiajan sivistyselämän pakanallisen klassillisen vanhanajan
sivistyselämästä. Kristillisessä siveysopissa ei ole noita ankaria
jokapäiväisiin peseytymisiin ja huolelliseen ruumiinhoitoon velvottavia
käskyjä, joita näemme muhammedilaisessa, intialaisissa ja muissa uskonnoissa
374
ei vain teoreettisesti määrättyinä, vaan myöskin
käytännössä toteutettuina. Hurskaan kristityn ihanteena on luostareissa
asuva ihminen, joka ei milloinkaan pese eikä vaateta itseään kunnollisesti,
joka milloinkaan ei vaihda likaista kaapuaan. ja joka kunnollisen työn asemasta
viettää laiskaa elämäänsä ajatuksettomasti rukoillen, mielettömästi paastoten
j. n. e. Tämän ruumiinhalveksumisen lisinä muistutettakoon vielä
itsensäruoskitsijain ja muiden itsensäkiduttajain vastenmielisiä
katumusharjotuksia.
III Kristinuskon
luonnonhalveksuminen. Lukemattomien teoreettisten erehdysten ja
käytännöllisten virheiden, siedettyjen raakuuksien ja säälittävien
kieltäymysten lähteenä on kristinuskon väärä kaiken katseleminen ihmisen
kannalta, ihmisen asettuminen "jumalan kuvana" kaikkea muuta
luontoa vastaan. Sen kautta se vain ei ole mitä vahingollisimmalla tavalla
vierottanut ihmisiä ihanasta "luonto"-äidistä, vaan on myöskin
saattanut heidät mitä ikävimmällä tavalla halveksimaan muita eliöitä. Kristinusko ei tunne tuota
ylistettävää rakkautta eläimiä kohtaan, tuota sääliä meitä lähinnä,
ystävinämme olevia nisäkkäitä (koiria, hevosia, raavaita y. m.) kohtaan, mikä
kuuluu monien muiden vanhempien uskontojen, ennen kaikkea laajimmalle
levinneen, buddhalaisuuden, siveyskäskyihin. Joka on elänyt kauemman
aikaa katolisessa etelä-Euroopassa, on usein joutunut noiden inhottavien
eläinkidutusten todistajaksi, jotka meissä eläinystävissä herättävät sekä
syvintä sääliä että suurinta suuttumusta; ja kun sitte moittii noita raakoja
"kristittyjä " heidän julmuudestaan, saa nauraen annetun vastauksen:
"No, eiväthän eläimet toki ole kristittyjä!" Ikävä kyllä tuki tätä
käsitystä myöskin
375
Descartes, joka selitti vain
ihmisellä, mutta ei eläimillä, olevaksi tuntevan sielun,. Miten paljon ylevämpi
onkaan tässä suhteessa meidän monistinen siveysoppimme kuin kristillinen! Darvinismi
opettaa meille, että me polveudumme lähinnä kädellisistä ja edelleen
sarjasta vanhempia nisäkkäitä, ja että nämä ovat "meidän
veljiämme". Elontoimintaoppi todistaa meille, että näillä eläimillä on
hermot ja aistimet samoin kuin meillä, että ne tuntevat kipua ja tuskaa samoin
kuin mekin. Kukaan säälintuntoinen monistinen luonnontutkija ei koskaan tee
itseään syypääksi tuohon raakaan eläinten pahoinpitelyyn, jota uskovainen
kristitty ajattelemlltta suuruudenhulluudessaan "rakkauden jumalan
lapsena" harjottaa. Mutta sitäpaitsi riistää kristinuskon periaatteellinen
luonnonhalveksuminen ihmiseltä runsaan joukon mitä jaloimpia maallisia iloja,
ennen kaikkea ihanan, todella mieltäylentävän luonnonnautinnon. IV. Kristinuskon
sivistyksenhalveksumisen, Kun Kristuksen oppien mukaan maa on
murheenlaakso, meidän maallinen elämämme arvoton ja vain paremman haudantakeisen
"iankaikkisen elämän" valmistusta, niin vaatii se johdonmukaisesti,
että senmukaisesti ihmisen on kieltäydyttävä kaikesta onnesta tässä elämässä ja
halveksuttava kaikkia maallisen onnen nauttimiseksi tarpeellisia maallisia
hyvyyksiä. Mutta näihin "maallisiin hyvyyksiin" kuuluvat uusaikaisella
sivistysihmisellä ”lukemattomat suuret ja pienet tekniikan, terveydenhoidon,
liikenteen apuneuvot, jotka tekevät uusaikaisen sivistyselämän miellyttäväksi;
-näihin "maallisiin hyvyyksiin" kuuluvat kaikki kuvaamataiteen,
säveltaiteen, runouden evät nautinnot, jotka jo kristillisellä keskiajalla
(huolimatta sen periaatteista!) kehittyivät korkeaan korost-
376
tukseen, ja joita me "ihanteellisina
hyvyyksinä" pidämme suuressa arvossa; -näihin "maallisiin
hyvyyksiin" kuuluvat tieteen ja ennen kaikkea luonnontuntemuksen
kallisarvoiset saavutukset. Kaikki nämä kehittyneen sivistyksen "maalliset
hyvyydet", joilla meidän monistisen maailmankatsomuksemme mukaan on mitä
suurin arvo, ovat kristinopin mukaan arvottomia, jopa suureksi osaksi
turmiollisia, ja ankaran kristillisen siveysopin täytyy tuomita näiden
hyvyyksien suosiminen. Kristinusko osottautuu siis tällä käytännölliselläkin
alalla sivistysviholliseksi; taistelu, jota uusaikaisen sivistyksen ja tieteen
on pakko käydä sitä vastaan, on siis tässäkin merkityksessä todellista "sivistystaistelua”.
V. Kristinuskon opettama perheenhalveksuminen. Kristillisen
siveysopin surkeimpiin puoliin kuulun se halveksuminen, mikä siinä ilmenee perhe-elämää,
s. o. tuota läheisten verenheimolaisten luonnollista yhdessäelämistä
kohtaan, joka säännöllisesti kehittyneelle ihmiselle on yhtä välttämätöntä kuin
kaikille korkeammille yhdyskunnittain eläville eläimille. "Perhettä"
pidämme hyvällä syyllä "yhteiskunnan perustana" ja tervettä
perhe-elämää kukoistavan valtioelämän edellytyksenä. Aivan toista mieltä oli Kristus,
jonka "tulevaiseen elämään" suunnattu mieli piti naista ja perhettä,
yhtä halveksuttavina kuin yleensä kaikkia "tämän elämän" seikkoja.
Hänen hatarasta suhteestaan vanhempiinsa ja sisaruksiinsa tietävät evankeliumit
kertoa vain sangen vähän; hänen suhteensa äitiinsä Maariaan ei senmukaan
suinkaan ollut niin hellä ja sydämellinen, kuin tuhannet kauniit kuvat runollisesti
ihannellen esittävät; hän itse ei ollut naimisissa. Sukupuolirakkaus, joka
kuitenkin on perhe-elämän tärkein perusta, näytti
377
Jesuksesta pikemmin välttämättömältä pahalta. Vielä
pitemmälle siinä suhteessa meni hänen innokkain apostolinsa, Paavali, joka
selitti että on parempi olla naimatta kuin naida. "Ihmiselle on hyvä,
ettei hän naiseen koske" sanoo hän (I Kor. 7: I, 28-38). Jos ihminen
seuraisi tätä hyvää neuvoa, pääsisi se kyllä pian kaikesta maallisesta
kärsimyksestä ja kurjuudesta; tämä parannustapa hävittäisi ihmiskunnan yhdessä
vuosisadassa sukupuuttoon.
VI.Kristinuskon
opettama naisenhalveksuminen. Kun Kristus ei tuntenut naisen rakkautta,
jäi hänelle henkilökohtaisesti vieraaksi tuo hieno todellisen ihmisolennon
jalostuminen, joka on seurauksena vasta miehen läheisestä yhdessäelämisestä
naisen kanssa. Läheinen sukupuolinen kanssakäyminen, josta yksistään
riippuu ihmissuvun säilyminen, on siinä suhteessa yhtä tärkeä kuin kummankin
sukupuolen henkinen vaikutus toisiinsa ja se molemminpuolinen täydentäminen,
jota aviopuolisot merkitsevät toisilleen sekä jokapäiväisen elämän
käytännöllisissä tarpeissa että korkeimmassa sielullisessa toiminnassa. Sillä
mies ja nainen ovat kaksi erilaista, mutta samanarvoista elimistöä, joilla
kummallakin on omat omituisuutensa, etuisuutensa ja puutteensa. Kuta
korkeammalle sivistys on kehittynyt, sitä paremmin on opittu tuntemaan tätä
sukupuolirakkauden ihanteellista arvoa, ja sitä suuremmaksi on kasvanut naisen
kunniottaminen, varsinkin germaanisen rodun keskuudessa; sehän on lähteenä,
josta ihanimmat runouden ja taiteen kukat ovat pulpunneet. Kristukselle
tämä katsantokanta sitävastoin oli yhtä vieras kuin melkein koko
vanhalle-ajalle; hänen katsantokantansa oli tuo itämailla yleisesti vallitsevat
että naisen tulee olla miehen alainen ja että
378
seurustelu hänen kanssaan on "saastaista". Loukattu luonto on tämän
halveksumisen pelottavasti kostanut; sen surulliset seuraukset on varsinkin
paavilaisuuden keskiajan sivistyshistoriaan kirjotetut verisin kirjaimin.
Paavllaisuuden
siveysoppi. Roomalais-katolilaisen kirkon ihmeteltävä papisto, joka ei halveksinut
mitään keinoja saattaakseen mielet ehdottoman herruutensa alaisiksi, sai
mainion aseen käsiinsä kehittäessään tuota "saastaisuuden"
katsantokantaa ja samalla sitä itsensäkiduttavaista mielipidettä, että
pidättäytyminen kanssakäymisestä naisen kanssa olisi hyve. Jo ensimäisillä
vuosisadoilla jälkeen Kristuksen pidättäytyivät monet papit vapaaehtoisesti
avioliitosta, ja pian nousi tämän avioliitosta pidättäytymisen luuloteltu arvo
niin korkeaksi, että se julistettiin pakolliseksi. Siveettömyys, joka tämän
johdosta levisi, on uudemman sivistyshistorian tutkimusten kautta tullut
yleisesti tunnetuksi. Jo keskiajalla tuli katolisten pappien harjottamasta
kunniallisten vaimojen ja neitosten viettelemisestä (missä rippituolilla oli
tärkeä merkitys) julkisen pahennuksen asia; useat seurakunnat vaativat, että
naisten suojelemiseksi "siveiden" pappien sallittaisiin pitää jalkavaimoja!
Kristillisissä kirkolliskokouksissa, joissa uskottomia kerettiläisiä
poltettiin elävinä, oli kokoontuneitten kardinalien ja piispojen pitovieraina
kokonaisia laumoja ilotyttöjä. Katolisen papiston salaiset ja julkiset
irstailut kävivät niin häpeämättömiksi ja yhteiskunnalle vaarallisiksi, että jo
ennen Lutheria niistä johtunut suuttumus oli yleinen ja kaikkialla kuului
vaatimus "kirkon uudistamisesta päähän ja jäseniin nähden". Tunnettua
on että siitä huolimatta nämä epäsiveelliset olosuhteet yhä edelleen
vallitsevat (joskin salaisempina) katolisissa maissa. Aikaisemmin
379
uudistuivat ajoittain yhä ehdotukset pappien
naimattomuuskiellon lopullisesta kumoamisesta, niinpä Badenin, Baierin,
Hessenin, Saksin ynnä muiden maiden eduskunnissa. Ikävä kyllä tähän asti
harhaan! Saksan valtiopäivillä, jossa katolinen keskusta ehdottelee mitä
naurettavimpia keinoja sukupuolisen siveettömyyden välttämiseksi, ei mikään
puolue tähän päivään mennen vielä ole yleisen siveellisyyden turvaamiseksi
ehdottanut pappien naimattomuuskiellon poistamista. (Vert. Hoensbroech, "Das Papsttum", ilm. Leipzigissä 1901).
Nykyaikaisen sivistysvaltion, jonka tehtävänä on sekä
käytännöllisen että myöskin siveellisen kansanelämän kohottaminen korkeammalle
asteelle, sekä oikeutena että velvollisuutena on moisten arvottomien ja
yhteiskunnalle vaarallisten olosuhteiden lakkauttaminen. Katolisten pappien pakollinen
naimattomuus on yhtä turmiollinen ja epäsiveellinen kuin korvarippi ja
anekauppa; millään näillä kolmella ei ole mitään tekemistä alkuperäisen
kristinuskon kanssa; kaikki kolme iskevät puhdasta kristinopin siveyttä päin
kasvoja; kaikki kolme ovat paavilaisuuden arvottomia keksintöjä, joiden
tarkotuksena on säilyttää sen ehdotonta valtaa herkkäuskoisiin kansanjoukkoihin
nähden ja kaikin keinoin riistää niitä aineellisesti.
Historian
oikeudenjumalatar on ennen pitkää pitävä roomalaisen paavilaisuuden suhteen
ankarata tuomiotaan, ja miljoonat ihmiset, joilta tämä turmeltunut uskonto on
riistänyt elämänonnen, ovat avustavat, kun sille kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla, ainakin todellisissa "sivistysvaltioissa", annetaan
kuolinisku. Hiljattain on laskettu, että niiden ihmisten lukumäärä, jotka
paavilaisten kerettiläisvainojen, inkvisitsionin, kristillisten
380
uskonsotien y. m. s. kautta ovat menettäneet
henkensä, nousee yli kymmenen miljoonan. Mutta mitä merkitsee tämä lukumäärä
verrattuna niiden onnettomien kymmentäkertaa suurempaan lukumäärään, jotka siveellisessä
suhteessa ovat joutuneet turmeltuneen kristillisen kirkon säännösten ja
pappisvallan uhreiksi? -niiden lukemattomien lukumäärään verraten, joiden
korkeamman hengenelämän se on tappanut, joiden yksinkertaista omaatuntoa se on
kiduttanut, joiden perheonnen se on tuhonnut? Tässä ovat paikallaan Goethen
todet sanat: "Uhreja kaatuu tässä, ei karitsoja eikä härkiä, vaan ihmisuhreja
määrättömästi!”
Valtio ja
kirkko. Suuressa
"sivistystaistelussa", jota näiden surkeiden olosuhteiden vuoksi yhä
on jatkettava, pitäisi ensimäisenä päämääränä olla täydellinen valtion ja
kirkon erottaminen. On oleva "vapaa kirkko vapaassa valtiossa",
s. o. jokaisen kirkon tulee olla vapaa jumalanpalveluksensa ja menojensa
harjottamisessa samoin kuin mielikuvituksellisten kuvitelmiensa ja
taikauskoisten dogmiensa rakentelussa - kuitenkin sillä edellytyksellä, että
se senkautta ei saata yleistä järjestystä ja siveyttä vaaranalaiseksi. Ja
sitten on oleva samanlainen oikeus kaikilla! Vapaat seurakunnat ja monistiset
uskontoyhdyskunnat ovat olevat yhtä siedettyjä ja yhtä vapaita liikkeissään
kuin vapaamieliset protestanttiyhdistykset ja oikeaoppiset paavilaiset
seurakunnat. Mutta kaikille näille mitä erilaisinten uskontunnustusten
"uskovaisille" on uskonto olevayksityisasiana; valtio on niitä
vain valvova ja ehkäisevä mahdollisesti sattuvat vallattomuudet, mutta se ei
ole niitä sortava, ei niitä tukeva. Myöskään ei veronmaksajia enään pakoteta
luovuttamaan rahojansa sellaisen vieraan ”uskon”
381
ylläpitämiseksi ja edistämiseksi, joka heidän
rehellisen vakaumuksensa mukaan on vahingollista taikauskoa.
Pohjois-Ameriikan Yhdysvalloissa, Hollannissa
ja muutamissa pienemmissä maissa on tässä mielessä jo aikoja sitte toteutettu
täydellinen ”valtion ja kirkon ero", ja on se tapahtunut kaikkien
asianomaisten tyytyväisyydeksi; samoin hiljattain Ranskassa. Samalla on siellä
määrätty tuo yhtä tärkeä koulun erottaminen kirkosta, mikä epäilemättä on
oleellisesti edistävä tieteen ja yleensä "korkeamman henkisen elämän kehittymistä”.
Kirkko ja koulu. On itsestään selvää, että
kirkon erottaminen koulusta koskee vain uskontunnustusta, sitä erikoista
uskonmuotoa, minkä eri kirkkojen satupiiri aikojen kuluessa on kehittänyt. Tämä
”tunnustuksellinen opetus" on oleva puhdas yksityisasia ja vanhempien sekä
holhoojain, tai niiden pappien ja opettajain tehtävä, joihin nämä
persoonallisesti luottavat. Sitävastoin tulee poistettujen ”tunnustusten"
tilalle kaksi tärkeätä opetusainetta: ensinnäkin monistinen siveysoppi ja
toiseksi vertaileva uskonnonhistoria. Uudesta monistisesta siveysopista, joka
rakentuu uusaikaisen luonnontuntemuksen, ennen kaikkea kehitysopin pohjalle,
on viimeisten vuosikymmenien kuluessa ilmestynyt laaja kirjallisuus. Meidän
uusaikainen vertaileva uskon;. nonhistoriamme lähtee luonnollisesti
IIraamatunhistorian kertomuksien" ja kreikkalais-roomålaisen vanhan-ajan
satumaailman asteelta. Molempien tunteminen kuuluu yhä edelleen yleiseen
sivistykseen. Se on jo senvuoksi luonnollista, että meidän koko kuvaamataiteemme
mitä läheisimmin liittyy juutalaiseen ja kristilliseen, kreikka- laiseen ja
roomalaiseen jumalaistarustoon. Oleellinen eroavaisuus opetukseen on tuleva
vain siinä suhteessa
382
että noita israelilaisia ja kristillisiä satuja ja
pyhimys- taruja ei enään opeteta "totuutena", vaan samoin kuin
kreikkalaisia ja roomalaisiakin taruja mielikuvituksen tuotteina; sen
kautta ei suinkaan vähennetä, vaan korotetaan, sitä siveellistä ja
kauneudellista arvoa, mitä niissä on. -Mitä Raamattuun tulee, niin olisi
tämä kirja annettava lapsille vain huolellisesti toimitetun lyhennyksen
("kouluraamatun") muodossa; senkautta estettäisiin lapsen
mielikuvitus tahrautumasta niillä lukuisilla
siivottomilla jutuilla ja epäsiveellisillä
kertomuksilla, joita varsinkin Vanhassa Testamentissa on niin runsaasti.
ValtIo ja
koulu. Sitten
kun uusaikainen sivistysvaltio on vapauttanut itsensä ja koulun kirkon orjuuden
kahleista, on se sitä paremmin voiva omistaa voimansa ja huolenpitonsa koulun
hoitamiseksi. Hyvän kouluopetuksen arvaamattoman suuri arvo on käynyt
meille sitä selvemmäksi, kuta enemmän kaikki uusaikaisen sivistyselämän haarat
19:nnen vuosisadan kuluessa ovat kehittyneet. Mutta opetusmenettelytapojen
kehitys ei samalla suinkaan ole edistynyt yhtä nopeasti. Laajasuuntaisen koulunuudistuksen
välttämättömyys käy yhä selvemmäksi. Uudistuksessa olisi otettava huomioon
varsinkin seuraavat seikat: 1. Tähänastisessa opetuksessa on yleensä ihmisellä
ja varsinkin hänen kielensä kieliopillisella opiskelulla ollut
pääosa; luonnontieto on jäänyt aivan syrjäytetyksi. 2. Uudessa koulussa täytyy luonnon
tulla pääasiaksi; ihmisen tulee saada oikea käsitys siitä maailmasta, jossa
hän elää; hän ei saa olla luonnon ulkopuolella vielä vähemmän sen vastakohtana,
vaan tulee hänen olla sen korkeimpana ja jaloimpana tuloksena. 3. Klassillisten
kielten (latinan ja kreikan) tutkiminen, joka tähän asti monissa
oppikouluissa on
383
vienyt suurimman
osan aikaa ja työtä, jää tosin sangen arvokkaaksi opetuksen osaksi, mutta on
rajotettava koskemaan vain näiden kielien alkeita. 4. Sitä vastoin on uusaikaisia
sivistyskieliä (saksaa, englanninkieltä, ranskaa, italiankieltä kaikissa
kouluissa sitä enemmän harrastettava. 5. Historian opetuksen tulee ottaa
enemmän huomioon sisäinen hengenelämä, sivistyshistoria, vähemmän kiinnittää
huomiota ulkonaiseen kansojenhistoriaan (hallitsijasukujen kohtaloihin, sotiin
y. m. s.) 6. Kehitysopin perusteet on opetettava maailmansyntyopin perusteiden
yhteydessä, maansyntyoppi maantieteen yhteydessä, ihmistiede biologian
yhteydessä. 7. Biologian perusteet on saatettava kaikkien valistuneiden
ihmisten yhteisomaisuudeksi; uusaikainen "havainto-opetus" tekee
biologisten tieteiden (ihmistieteen, eläintieteen, kasvitieteen) opetuksen
miellyttäväksi. Aluksi on lähdettävä kuvailevasta järjestelmäopista; myöhemmin
on opetettava myöskin ruumiinrakenneopin ja elontoimintaopin perusteet. 8.
Myöskin on jokaisen opittava fysiikan ja kemian perusteet. 9.
Jokaisen oppilaan on opittava hyvin piirustamaan, ja luonnon mukaan;
mikäli mahdollista myöskin harjottamaan vesivärimaalausta. Piirustaminen ja
maalaus luonnon mukaan (käyttämällä esineinä kukkia, eläimiä, maisemia, pilviä
j. n. e.) ei vain herätä harrastusta luontoon ja sen tarjoomiin nautinnoihin,
vaan oppivat oppilaat senkautta yleensä vasta oikein sitä näkemään ja
nähtyä ymmärtämään. 10. Paljon enemmän huolta ja aikaa kuin tähänasti on
käytettävä ruumiin kehittämiseen, voimisteluun ja uimiseen; mutta
edullisia ovat jokaviikkoiset yhteiset kävelyretket ja loma-aikaiset jalka-
384
matkat;niillä mahdolliseksi käyvä havainto-opetus on mitä
arvokkainta. Korkeamman kouluopetuksen pääasiallisena päämääränä on tähän asti
enimmissä sivistysvaltioissa ollut oppilaiden valmistaminen myöhempääp
ammattiin, eräänlaisen kansalaisille kuuluvia velvollisuuksia koskevan tieto-
ja taitomäärän hankkiminen. 20:nnen vuosisadan koulu sitävastoin on
pääasiallisena päämääränään pitävä itsenäisen ajattelukyvyn kehittämistä,
hankittujen tietojen selvää ymmärtämistä ja ilmiöitten luonnollisen yhteyden
tajuamista. Kun nykyaikainen sivistysvaltio myöntää jokaiselle kansalaiselle
yleisen yhtäläisen äänioikeuden, tulee sen antaa hänelle myöskin mahdollisuus
hyvän
koulusivistyksen kautta kehittää järkeään, voidakseen sitä yhteiseksi hyväksi
järkevästi käyttää.
385
Kahdeskymmenes Luku.
Saavuttuamme maailmanarvotuksia
koskevien filosofisten tutkielmiemme lopulle, voimme huoletta ryhtyä vastaamaan
painavaan kysymykseen: Miten pitkälle on meille niiden ratkaisu onnistunut?
Mikä arvo on niiltä suunnattomilla saavutuksilla, jotka kulunut yhdeksästoista vuosisata
on todelliseen luonnontuntemukseen nähden hankkinut ? Mitä mahdollisuuksia
avaavat ne meille tulevaisuuteen nähden, maailmankatsomuksemme yhä enempään
kehittymiseen nähden 20:nnellä vuosisadalla? Jokainen ennakkoluutoton
ajattelija, jolla jossakin määrin on yleiskatsaus meidän kokemusperäisten
tietojemme tosiasiallisesta edistymisestä ja filosofisen Ymmärtämyksemme
yhtenäisestä selkiämisestä, on oleva samaa mieltä kuin mekin: 19:nnellä
vuosisadalla on tapahtunut suurempaa edistystä luonnon tuntemiseen ja sen
olemuksen ymmärtämiseen nähden kuin aikaisemmilla vuosisadoilla; kulunut
vuosisata on ratkaissut monia suuria ”maailmanarvotuksia"; joitn sen
alussa pidettiin mahdottomina ratkaista; se on avannut meille uusia tiedon ja
tietämi-
386
sen aloja, joiden olemassaolosta ihmisen sata vuotta
sitte ei ollut aavistustakaan. Mutta ennen kaikkea on se asettanut eteemme monistisen
maailmantieteen kehittämisen ylevän päämäärän ja osottanut meille ainoan
tien, jota käyden voimme pyrkiä tuota päämäärää saavuttamaan, tosiasiain täsmällisen
kokemusperäisen tutkimisen ja niiden syiden arvostelevan, kehitykseen
perustuvan tietämisen tien. Suuri koneenomaisen syynperäisyyden laki,
jonka toinen "kouraantuntuvampi" ilmaisumuoto vaan meidän maailmantieteellinen
peruslakimme, substanssilaki, on, vallitsee nyt maailmankaikkeutta
samoinkuin ihmishenkeäkin; siitä on tullut varma, häilymätön johtotähti, jonka
kirkas valo osottaa meille tien lukemattomien yksityisten ilmiöiden hämärästä
sokkelorakennuksesta niiden selvään syy-yhteydelliseen käsittämiseen.
Tullaksemme vakuutetuiksi siitä, tahdomme luoda lyhyen katsauksen siihen
hämmästyttävään edistykseen, mikä tänä muistettavana ajanjaksona on tapahtunut
luonnontieteen pääaloilla.
Tähtitieteen edistys. Tähtitiede on vanhin,
ihmistiede nuorin luonnontieteistä. Itsestään ja omasta olemuksestaan pääsi
ihminen selvyyteen vasta 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla, kun sensijaan
hänellä tähtitaivaan, kiertotähtienliikkeiden j. n. e. tuntemuksessa oli paljon
tietoja jo 5,000 vuotta sitten. Vanhat kiinalaiset, intialaiset, egyptiläiset
ja kaldealaiset tunsivat kaukaisilla itämailla jo silloin tähtitiedettä enemmän
kuin länsimaiden "sivistyneet" kristityt neljätuhatta vuotta
myöhemmin. Jo v. 2697 ennen Kr. laskettiin Kiinassa tähtitieteellisesti
auringonpimennyksen tuleminen, ja 1100 vuotta ennen Kr. määrättiin
aurinkokellon avulla maan radan pinnan ja päiväntasaajan pinnan välinen
387
kulma ("ekliptikan kaltevuus ");
sitävastoin ei Kristuksella itsellään ("jumalan pojalla"!)
tiettävästi ollut mitään tähtitieteellisiä tietoja; hän päinvastoin arvosteli
taivasta ja maata, luontoa ja ihmistä mitä ahtaimmalta maakeskiseltä ja
ihmiskeskiseltä kannalta. Suurimpana tähtitieteen edistysaskeleena pidetään
yleensä, syystä kyllä, Kopernikuksen esittämää aurinkokeskistä
maailmanjärjestelmää, Kopernikuksen, jonka suurenmoinen teos
"Taivaankappalten kiertokulusta" (1543) sai ajattelevien ihmisten
päissä aikaan mitä suurimman vallankumouksen. Samalla kun se kumosi vallitsevan
maakeskisen (Ptolemeuksen) maailmanjärjestelmän, riisti se maaperän
vallitsevalta kristilliseltä maailmankatsomukselta, joka piti maata maailman
keskipisteenä ja ihmistä maan jumalankaltaisena hallitsijana. Oli senvuoksi
vain johdonmukaista, että kristillinen papisto, Rooman paavi sen etunenässä,
mitä ankarimmin vastusti Kopernikuksen uutta oppia. Siitä huolimatta pääsi tämä
oppi pian täydellisesti voitolle, sittenkun Kepler ja Galilei olivat sille
perustaneet todellisen" taivaan liikeopin" ja Newton
painovoimaopillaan antanut sille horjumattoman suuretieteellisen perustan (
1686).
Uusi valtava ja koko
maailmankaikkeutta koskeva edistysaskel oli kehitysajatuksen sovelluttaminen
tähtitieteeseen; tämän työn suoritti vuonna 1755 nuorekas Kant, joka rohkeapiirteisessä
"Yleisessä taivaan luonnonhistoriassaan ja teoriassaan" ei vain
ryhtynyt tutkimaan koko maailmankaikkeuden "rakennetta", vaan
myöskin sen "koneenomaista alkuperää Newtonin periaatteiden mukaan".
Suuremmoisessa teoksessaan "Maailman järjestelmä" Laplace, joka
Kantista riippumatta oli tullut samallaisiin käsityksiin maailmanrakenteesta,
sitte v.
388
1796 perusteli tämän uuden "taivaan
liikeopin" niin vastaansanomattomasti, että voi näyttää siltä kuin meidän
19:nnelle vuosisadallemme ei tällä suurella tietoalalla enään olisi jäänyt
esitettäväksi mitään yhtä tärkeätä oleellisesti uutta. Ja kuitenkin voi se
kerskata tälläkin alalla avanneensa aivan uusia uria ja tavattomasti
laajentaneensa meidän näköpiiriämme maailmankaikkeudessa. Valokuvauksen ja
valonmittauksen, mutta ennen kaikkea kirjoerittelyopin (Bunsen ja Kirchhoff v.
1860) keksintöjen kautta ulotettiin fysiikan ja kemian tutkimusala
tähtitieteenkin piiriin ja saavutettiin senkautta mitä laajakantoisimpia
maailmantieteellisiä johtopäätöksiä. Nyt saatiin varmasti selville, että aine
koko maailmankaikkeudessa pääasiassa on oleellisesti samallaista, ja että
sen fysiikalliset ja kemialliset ominaisuudet ovat kaukaisimmillakin
kiertotähdillä samat kuin täällä maankin päällä.
Senkautta saavuttamamme
monistinen vakaumus, että ääretön maailmankaikkeus
on fysiikallisesti ja kemiallisesti yhtenäinen, on varmaan arvokkaimpia
yleisiä tietosaavutuksia, mistä meidän on kiittäminen tähtifysiikkaa, uutta
mitä mielenkiintoisinta tähtitieteen alaa. Yhtä tärkeä on selvä, sen avulla
saavutettu tietämys, että myöskin samat koneenomaisen kehityksen lait
vallitsevat kaikkialla äärettömässä avaruudessa kuin maanpäälläkin; valtava
kaikkikäsittävä maailmankaikkeuden asteettainen muuttuminen on
tapahtumassa yhtä lakkaamattomasti kaikissa äärettömän maailmankaikkeuden
osissa kuin meidän maanpallommekin geologisessa historiassa; yhtäläisesti sen
asukkaiden sukukehityksessä kuin kansojenhistoriassa ja jokaisen yksityisen
ihmisen elämässä, Eräissä maailmankaikkeuden
389
osissa näemme täydellisimmillä kaukoputkillamme
valtavia usvapilkkuja, jotka ovat kokoonpantuja hehkuvista, äärettömän
harvoista kaasujoukoista; me selitämme ne taivaankappalten iduiksi, jotka
ovat miljoonien penikulmien päässä meistä ja kehityksensä ensimäisellä
asteella. Eräässä näiden "tähti-itujen" osassa eivät kemialliset
alkuaineet vielä todennäköisesti ole erilaistuneet, vaan ovat tavattoman
korkean lämpömäärän vanitessa vielä kaikki yhtenä alku-alkuaineena. Toisissa
maailmankaikkeuden osissa tapaamme tähtiä, jotka jäähtymisen vaikutuksesta jo
ovat käyneet hehkuvan suliksi, toisia, jotka jo ovat jäähtyneet aivan
kiinteiksi; me voimme määrätä niiden kehitysasteen likimääräisesti niiden
erilaisesta väristä. Edeneen näemme tähtiä, joita ympäröivät kuut ja renkaat,
kuten meidän aurinkokuntaamme kuuluvaa Saturnusta; me tiedämme tuon valaisevan
usvarenkaan olevan uuden kuun ituna, joka on eronnut emokiertotähdestä samana
tavoin kuin se vuorostaan aikaisemmin auringosta. Uusaikainen taivaanvalokuvaus
tekee meille mahdolliseksi mahtavien sangen täydellisten jättiläiskaukoputkien
avuna tarkkaan määrätä taivaankannen eri osissa olevien näkyvien
taivaankappalten lukumäärän; jo nykyaikaan mennen on todena laskettu enemmän
kuin satamiljoonaa tähteä, joista useimmat todennäköisesti ovat paljon
suurempia kuin meidän maamme.
"Kiintotähtiin"
nähden, joista monen valo on tarvinnut tuhansia vuosia ehtiäkseen maanpanolle,
voimme varmasti otaksua, että ne ovat aurinkoja, samanaisia kuin
meidänkin aurinkokuntaamme kuuluva. Saamme edeneen myöskin uskoa, että tuhannet
näistä kiertotähdistä ovat samana kehitysasteena kuin meidän
390
maamme, s. o. illssli, jolloin lämpimyys
niiden pinnalla on veden jäätymäpisteen ja kiehumapisteen välillä, niin että
käy mahdolliseksi juoksevan veden olemassaolo. Samalla on se mahdollisuus
olemassa, että hiili niiden pinnalla, samoin kuin maankin pinnalla,
muodostaa muiden alkuaineiden kanssa sangen monimutkaisia yhdistyksiä; ja että
sen typpipitoisista yhdistyksistä on kehittynyt plasmaa, alkulimaa,
tuota ihmeellistä ”elävää substanssia", jonka me tunnemme
elimellisen elämän ainoaksi omaajaksi. Alkulimaeläimet, jotka ovat
muodostuneet pelkästään sellaisesta alkeellisesta alkulimasta, ja jotka ovat alkusynnyn
kautta syntyneet noista epäelimellisistä hiiliyhdistyksistä, ovat nyt
voineet alkaa saman kehityskulun monilla muillakin kuin meidän
kiertotähdellämme; aluksi niiden kauttaaltaan yhtäläisestä plasma-aineesta,
senkautta että keskelle eristyy erikoinen sydän ulkopuolisesta
soluruumiista, muodostuu mahdollisimman yksinkertainen elävä solu. Mutta
kaikkien solujen elämän antapaisuus oikeuttaa meidät tekemään
johtopäätöksen, että siitäkin edelleen jatkuva sukukehitys on monilla tähdillä
ollut samallainen kuin maankin päällä -aina luonnollisesti edellyttäen että
lämpimyys on pysynyt noissa ahtaissa rajoissa, joissa vesi pysyy nestemäisenä;
hehkuvansulilla taivaankappaleilla, joilla vettä on vain höyrynmuodossa, ja
jähmettyneillä, joissa sitä on vain jäänä, on maanpäällä vallitsevan
elimellisen elämän kaltainen elämä mahdotonta.
Sukuhistoriallisen
kehityksen samallaisuus, jonka siten voimme otaksua olevan havaittavana
useilla, samalla elämänsynnyn kehitysasteella olevilla tähdillä, tarjoo
luonnollisesti rakentelevalle mielikuvitukselle laajan väririkkaiden mietteiden
mahdollisuuden. Sellaisten
391
mietteiden mieliesineenä on vanhoista ajoista alkaen
ollut kysymys, asuuko ihmisiäkin tai meidän kaltaisiamme, ehkä
korkeammalle kehittyneitä eliöitä muilla tähdillä? Mikäli nykyään kykenemme
tähän kysymykseen vastaamaan, voimme siitä lausua jotakuinkin seuraava: I. On
sangen todennäköistä, että meidän aurinkokuntamme eräillä kiertotähdillä
(Marsilla ja Venuksella) ja muiden aurinkokuntien monillakin kiertotähdillä
elämänsynnyn kehityskulku on tapahtunut samaan tapaan kuin maankin päällä;
ensiksi syntyi alkusynnyn kautta yksinkertaisia alkulimaeläimiä ja niistä
yksisoluisia alkeiselimistöjä. II. On sangen todennäköistä, että sellaisista
yksisoluisista alkueliöistä, kehityksen edelleen tapahtuessa, aluksi muodostui
yhteiskunnittaisia soluyhdistyksiä, myöhemmin kudoksellisia kasveja ja eläimiä.
III. On edelleen todennäköistä, että kasvikunnassa aluksi kehittyi sammalia ja
sananjalkoja, myöhemmin leviä, vihdoin kukkakasveja. IV. Samoin on
todennäköistä, että myöskin eläinkunnan piirissä elämänsynnyn kehityskulku on
tapahtunut samalla tavalla, että blasteadeista ensin kehittyi gastreadeja, ja
näistä al.emmista eläimistä myöhemmin korkeampia eläimiä. V. Sitävastoin on
sangen kyseenalaista, onko näiden korkeampien eläimien (ja samoin korkeampien
kasvien) eri heimojen kehityskulku ollut samallainen tai edes samantapainen
muilla kiertotähdillä kuin maan päällä. VI. Erikoisesti on epävarmaa, onko
luurankoisia maanpallon ulkopuolellakin, ja onko niiden sukuhistoriallisesti
kehittyessä monien miljoonien vuosien kuluessa muodostunut nisäkkäitä ja niiden
korkeimmaksi kehitysasteeksi ihminen, kuten maan päällä; niillä olisi silloin
täytynyt tapahtua miljoonia muodos-
muunteluja aivan samoin kuin täälläkin. VII. sitävastoin
on todennäköisempää, että muilla kiertotähdillä on kehittynyt muunlaatuisia
korkeampien kasvien ja eläinten perusmuotoja, jotka ovat vieraita meidän
maanpallollemme; ehkä myöskin jostakin korkeammasta eläinryhmästä, joka on
luurankoisia kehityskykyisempi, on muodostunut korkeampia olentoja, jotka älyyn
ja ajattelukykyyn nähden ovat melkoista etevämpiä kuin me maan ihmiset. VIII.
Sen mahdollisuuden, että me ihmiset milloinkaan voisimme päästä suoranaiseen
vuorovaikutukseen tuollaisten muiden kiertotähtien asukkaiden kanssa, näyttää
tekevän mahdottomaksi meidän maanpallomme ja muiden taivaankappalten välinen
suuri etäisyys ja ilman puuttuminen tavattomasta, pelkän eetterin täyttämästä
välillä olevasta maailmanavaruudesta.
Samalla kun nyt
monet tähdet todennäköisesti ovat samalla elämänsynnyn kehitysasteella kuin
maanpallokin, ovat toiset jo ehtineet pitemmälle ja käyvät "kiertotähtien
vanhuudenijälle" ehdittyään kohti kuolemaa, samaa loppua, joka varmasti on
tuleva maanpallonkin osaksi. Kylmään avaruuteen tapahtuvan lämmönsäteilyn
vuoksi laskee lämpimyys vähitellen niin alhaiseksi, että kaikki juokseva vesi
jähmettyy jääksi; samalla käyelimellinen elämä mahdottomaksi. Samalla myöskin
kutistuu pyörivien taivaankappalten ainejoukko yhä voimakkaammin kokoon; niiden
kiertonopeus muuttuu vähitellen. Kiertotähtien radat käyvät yhä pienemmiksi,
samoin niiden ympäri kiertävien kuiden radat. Lopuksi syöksyvät kuut
kiertotähtiinsä ja nämä aurinkoon, josta ne ovat syntyneet. Näissä
yhteentörmäyksissä kehittyy taas tavattornia määriä lämpöä. Yhteen-
393
törmänneiden taivaankappalten tomuksi
hajaantunut aine
jakaantuu äärettömään avaruuteen, ja auringonmuodostumisen ikuinen leikki alkaa
uudelleen. Suuremmoinen kuva, jonka uusaikainen tähtifysiikka siten avaa henkemme
silmien nähtäväksi, näyttää meille lukemattomien taivaankappalten syntymisen ja
häviämisen, niiden eri maailmansyntyisten tilojen jaksollisen vaihtelun, jotka
me maailmankaikkeudessa havaitsemme vierekkäin. Samalla kun jossakin kohdin
ääretöntä maailmanavaruutta hajanaisesta usvakosta kehittyy uusi maailmanitu,
on jollakin kaukaisella avaruuden seudulla toinen jo tiivistynyt sulan,
hehkuvan ainejoukon muodostamaksi, akselinsa ympäri pyöriväksi palloksi; kolmas
on jo päiväntasaajaltaan singottanut avaruuteen renkaita, jotka kokoontuvat
pallomaisiksi kiertotähdiksi; neljännestä on jo tullut mahtava aurinko, jonka
kiertotähtien ympärillä on jo kuut j. n. e., j. n. e. Ja niiden ohella liikkuu
maailmankaikkeudessa miljardeja pienempiä taivaankappaleita, lentotähtiä ja
meteoreja, jotka näennäisesti säännöttöminä kulkulaisina risteilevät suurempien
ratoja, ja joista joka päivä suuri osa syöksyy, suurempiin taivaankappaleisiin.
Samalla muuttuvat vit;ka Ueen maailmanavaruutta kiitävien
taivaankappalten kiertoajat ja radat. Jäähtyneet kuut syöksyvät kiertotähtiinsä
samoin kuin ne aurinkoihinsa. Kaksi kaukaista aurinkoa, ehkä jo jähmettyneina,
syöksyy tavattomalla voimalla toisiinsa ja hajautuu hienoksi usvamaiseksi
ainejoukoksi. Silloin kehittyy niin tavattornia lämpömääriä, että usvajoukko
taas alkaa hehkua, ja nyt toistuu sama leikki uudestaan. Mutta näiden
alituisten muutosten kestäessä pysyy maailmankaikkeuden ääretön substanssi, sen
aineen ja tarmon määrä, aina
394
muuttumattomana, ja ikuisesti toistuu ajan
äärettömyyden kestäessä maailmojenmuodostumisen jaksollinen vaihtelu, elää
maailmankaikkeuden "ikiliikkuja". Kaikkivoipana hallitsee substanssilaki.
III.Geologian
edistys. Paljon
myöhemmin kuin taivas, tuli maanpallo ja sen synty tieteellisen tutkimuksen
esineeksi. Vanhan ja uuden ajan lukuisat maailmansyntyopit ovat kyllä pyrkineet
selittämään maan syntyä yhtähyvin kuin taivaankin syntyä; mutta niiden
jumalaistaruinen ulkoasu ilmaisi heti niiden alkuperäksi puhtaan
mielikuvituksen. Kaikista niistä lukuisista luomistaruista, joista uskonto- ja
sivistyshistoria antaa meille tietoa, voitti yksi pian kaikki muut, nimittäin
Mooseksen luomiskertomus, sellaisena kuin se on kerrottuna ensimäisessä
Mooseksenkirjassa. Se syntyi tunnetussa muodossaan vasta kauan Mooseksen
kuoleman jälkeen; mutta sen lähteet ovat suurimmaksi osaksi paljon vanhemmat ja
löydettävissä assyrialaisista, babylonialaisista ja intialaisista taruista.
Suurimman vaikutuksen saavutti tämä juutalainen luomistaru senkautta, että se
otettiin kristilliseen uskontunnustukseen ja tuli pyhitetyksi "jumalan
sanaksi". Tosin olivat jo 500 vuotta ennen Kr. kreikkalaiset
luonnonfilosofit selittäneet maan syntyneen samalla luonnollisella tavalla kuin
muutkin taivaankappaleet ovat syntyneet. Myöskin oli jo silloin kolofonilainen
Xenofanes ymmärtänyt sittemmin niin suuren merkityksen saavuttaneiden kivettymien
todellisen luonteen; suuri taidemaalari Leonardo da Vinci oli 15:nnellä
vuosisadalla samoin selittänyt nämä kivettymät maanpallon aikaisemmilla
kausilla eläneiden eläinten kivettyneiksi jäännöksiksi. Mutta Raamatun
auktoriteetti, varsinkin vedenpaisumustaru
395
teki mahdottomaksi kaiken enemmän edistymisen
todellisen tiedon saavuttamisessa ja huolehti siitä, että mooseslaiset
luomistarut säilyttivät arvonsa aina 18:nnen vuosisadan keskivaiheille asti.
Oikeaoppisten jumaluusoppineiden piirissä on niillä arvonsa vielä nykyäänkin.
Vasta 18:nnen vuosisadan toisella puoliskolla alkoivat niistä riippumatta
maankuoren rakenteen tieteelliset tutkimukset, ja tehtiin niiden nojalla
johtopäätöksiä sen syntyyn nähden. Maankuoriopin perustaja, freibergiläinen
Werner, selitti kaikki kiviaineet syntyneiksi veden vaikutuksesta, sensijaan
että Voigt ja Hutton (1788) aivan oikein tajusivat, että vain kerrostuneet,
kivettymiä sisältävät vuorilajit ovat sitä tietä syntyneet, mutta että
tuliperäiset vuorijoukot sitävastoin ovat syntyneet hehkuvansulien
ainejoukkojen jähmettymisen kautta. Ankara taistelu, joka syntyi neptunilaisen
(vesiperäistä syntyä opettavan) ja plutonilaisen (tuliperäistä
syntyä opettavan) koulun välillä, kesti vielä kautta 19:nnen vuosisadan kolmen
ensimäisen vuosikymmenen; se tuli ratkaistuksi vasta sitte, kun Karl Hoff
(1822) oli esittänyt aktualismin periaatteen (jonka mukaan maankuoren
muodostumisessa ovat olleet vaikuttamassa samat voimat, jotka vielä nykyäänkin
maankuorta muodostavat) ja Charles Lyell mitä menestyksellisimmin oli
sovelluttanut sitä maan koko luonnollisen kehityksen historiaan. Hänen
teoksensa "Geologian perusteet" (1830) kautta voitti kerrassaan
tärkeä maankuorenmuodostumisen jatkeellisuuden oppi lopullisesti
Cuvierin esittämän luonnonmullistusopin. Muinaiseliötutkimuksesta, jonka
Cuvier oli perustanut kivettyneitä luita koskevalla teoksellaan (1812), tuli
nyt pian tärkein
396
geologian aputiede, ja jo 19:nnen vuosisadan
keskivaiheilla oli se kehittynyt niin pitkälle että oltiin selvillä maan ja sen
asukkaiden historian pääjaksoista. Ohut maanpallon kuori oli nyt varmasti
havaittu hehkuvansulan kiertotahden pinnalle kerrostuneeksi ohueksi kuoreksi,
kiertotähden, jonka vitkaisa jäähtyminen ja kokoonkutistuminen jatkuu
keskeytymättä yhä edelleen. Jähmettyvän kuoren ryppyileminen,
"hehkuvansulan maansisustan vaikutus jäähtyneeseen pintakerrokseen",
ja ennenkaikkea veden keskeytymätön geologinen vaikutus ovat niina
luonnollisina syinä, jotka joka päivä tekevät mahtavata työtaan maankuoren ja
sen vuorien vitkalliseksi muodostelemiseksi.
Kolmesta kerrassaan
tärkeästä yleismerkityksellisestä tuloksesta on meidän kiittäminen uusaikaisen
geologian loistavaa edistymistä. Ensinnäkin sulettiin sen kautta maanpallon
historiasta kaikki ihmeiden mahdollisuus, kaikkien yliluonnollisten,
vuorien kehittymiseen ja mantereiden muodostumiseen vaikuttavien syiden
mahdollisuus. Toiseksi laajeni meidän käsitteemme niiden tavattomien
ajanjaksojen pituudesta, jotka ovat kuluneet maankuoren muodostumiseen,
hämmästyttävässä määrässä. Me tiedämme nyt, että paleozooisten, mesozooisten ja
kenozooisten muodostumien tavattomien vuorijoukkojen kehittymiseen ei ole
kulunut vain vuosituhansia, vaan monia vuosimiljoonia. Kolmanneksi tiedämme me
nyt, että kaikki lukuisat, näihin muodostumiin sisaltyvät kivettymät eivät
ole ihmeellistä "luonnonleikkiä" kuten, uskottiin vielä 150 vuotta
sitten, vaan sellaisten elimistöjen kivettyneita jäännöksiä, jotka ovat todella
eläneet maanpallon historian aikaisemmilla kausilla ja jotka
397
vähitellen tapahtuneen muuttumisen kautta olivat
syntyneet aikaisemmin eläneistä esi-isistä.
llI. Fysiikan ja
kemian edistys. Lukemattomat tärkeät keksinnöt, joita näiden perustavien
tieteiden alalla on tehty 19:nnellä vuosisadalla, ovat niin yleisesti
tunnettuja ja niiden käytännöllinen sovelluttaminen kaikille inhimillisen
sivistyselämän aloille on niin selvänä kunkin nähtävissä, että meidän ei tarvitse
tässä muistuttaa mieliin erikoisseikkoja. Ennen kaikkea on höyryvoiman ja
sähkön käyttäminen lyönyt 19:nteen vuosisataan luonteenomaisen ”koneitten
leiman". Mutta yhtä arvokkaita ovat epäelimellisen ja elimellisen kemian
alalla tehdyt tavattomat edistysaskeleet. Kaikki meidän uusaikaisen
sivistyksemme alat, lääketiede ja teknologia, teollisuus ja maanviljelys,
vuorityö ja metsänhoito, maa- ja vesi- liikenne, ovat, kuten tunnettua, 19:nnen
vuosisadan - ja varsinkin sen toisen puoliskon -kuluessa tämän vuoksi
edistyneet niin tavattomasti, että meidän 18:nnella vuosisadalla eläneet
esi-isämme tuntisivat nykyisessä maailmassa itsensä aivan vieraiksi. Mutta
arvokkaampaa ja syvämerkityksellisempää on vielä se tavaton tieteisopillinen
meidän luonnontuntemuksemme laajeneminen, josta meidän on kiittäminen substanssilain
selvillesaamista. Sitte kun Lavoisiel (1789) oli esittänyt aineen
säilymisen lain ja Dalton (1808) sen avulla uudestaan perustanut atomiopin, oli
uusaikaiselle kemialle ura avattu, jota pitkin se nopeata voittokulkua
kulkien saavutti ennen aavistamattoman merkityksen. Sama I{oskee fysiikkaa tarmon
säilymisen lakiin nähden. Robert Mayerin (1842) ja Hermann Helmholtzin (1847)
toimit." tama tämän lain keksiminen merkitsi tälle tieteelle uutta mitä
hedelmällisimmän kehityksen kautta; sillä nyt vasta
398
kykeni fysiikka käsittämättömän luonnonvoimien
yleisen yhtenäisyyden, ja lukemattomien luonnontapahtumusten
ikuisen leikin, jossa joka hetki toinen luonnonvoima
voi muuttua toiseksi.
IV. Biologian edistys. Ne
suuremmoiset ja meidän koko maailmankatsomuksellemme merkitykselliset
keksinnöt, jotka tähtitiede ja geologia ovat tehneet 19:nnellä 4 vuosisadalla,
voittaa vielä melkoisesti biologian alalla tapahtunut edistys; voimmepa
sanoa, että niistä lukuisista aloista, joille tämä laaja, elimellistä elämää
tutkiva tiede viime aikoina on laajentunut, suurin osa on avattu tutkimukselle
yleensä vasta 19:nnen vuosisadan kuluessa.
Kuten
tämän teoksen ensimäisessä osassa olemme nähneet, on biologiassa ruumiinrakenneopin
ja elontoimintaopin, kasvitieteen ja eläintieteen, yksilökehitysopin ja
sukukehitysopin kaikilla aloilla tehty niin lukemattomia keksintöjä ja
havaintoja, että meidän nykyiset biologiset tietomme ovat monin kerroin
runsaammat kuin sata vuotta aikaisemmin. Siten on laita ensinnäkin määrällisessäsuhteessa, katsoen meidän
tietojemme tavattomaan
kasvamiseen kaikilla noilla eri aloilla. Mutta siten on laita yhtä paljon ja
vielä suuremmassakin määrässä laadullisessa suhteessa, katsoen meillä
biologian ilmiöistä ja niiden vaikuttavista syistä olevien tietojemme
syventymiseen. Tässä suhteessa on ennen kaikkia muita Charles Darwin (1859),
saavuttanut voitonseppeleen; hän on valintaopillaan ratkaissut
"elimellisen. elämän" suuren maailmanarvotuksen, selittämällä
lukemattomat elämänmuodot luonnollisesti kehittyneiksi vähittäisen muuntumisen
kautta. Tosin oli jo viittäkymmentä vuotta aikaisemmin (1809) suuri Lamarck
tajunnut, että tämän kehittymisen kulku riippuu periytymisen ja mukautumisen
399
vuorovaikutuksesta; mutta häneltä puuttui silloin
vielä valintaperiaate, ja häneltä puuttui ennen kaikkea tuo elimistöjen todellisen olemuksen
syvällinen ymmärtämys, joka vasta myöhemmin saavutettiin kehityshistorian ja
soluopin perustamisen kautta. Yleisesti omaksumalla näiden ja muiden
tieteenhaarojen tulokset, ja elimistölen sukuhistorian avulla saatuamme
yhtenäisen käsityksen niistä, perustimme monistisen biologian, jonka
periaatteet minä (1866) olen yrittänyt esittää" Yleisessä
muoto-opissani". (Vert. teostani "Luonnollinen
luomishistoria", 11:s painos 1908). Elontoimintaopin yleisiin kysymyksiin
olen kehitysopp, ja yrittänyt käyttää vuonna 1904 ilmestyneessä teoksessani
"Elämänihmeet" (Yleistajuisia tutkielmia biologisen filosofian
alalta, "Maailmanarvotukset" -teokseni täydennysnidos).
VI.Ihmistieteen
edistys. Kaikkien
muiden tieteiden ensimäisenä on eräässä mielessä todellinen, todella
järjellinen ihmistiede. Vanhan viisaan sanat: "Ihminen, tunne
itsesi” ja toinen kuuluisa lause: "Ihminen on kaikkien oleitten
mitta", on aina tunnustettu oikeiksi ja siinä mielessä käytetty. Ja
kuitenkin on tämä tiede-sanan laajimmassa merkityksessä -kauemman kuin kaikki
muut saanut menehtyä perinnäisoppien ja taika-uskon kahleissa. Tämän teoksen
ensimäisessä osassa olemme nähneet, miten vitkaisasti ja myöhään tieto ihmisen
elimistöstä on kehittynyt. Yksi ihmistieteen tärkeimmistä haaroista,
sikiöhistoria, sai varman perustan vasta v. 1828 (Baerin tutkimusten kautta) ja
toinen yhtä tärkeä, soluoppi, vasta 1838 (Schwannin tutkimusten kautta). Vielä
myöhemmin ratkaistiin "kaikkien kysymysten kysymys", valtava ”ihmisen
alkuperää" koskeva arvotus, Vaikka Lamarck jo 1809 oli osoittanut ~in9an
400
tien tämän
kysymyksen oikeaan ratkaisuun ja väittänyt että "ihminen polveutuu
apinasta", onnistui Darwinin kuitenkin vasta viittäkymmentä vuotta
myöhemmin varmasti perustella tämä väite, ja vasta 1863 esitti Huxley
teoksessaan" Todistuksia ihmisen asemasta luonnossa" tärkeimmät tuota
väitettä tukevat todistukset. Minä itse olen sitte "Ihmisen syntyopissani"
(1874) tehnyt ensimäisen kokeen niiden esi-isien koko sarjan esittämiseksi
historiallisessa yhteydessään, joiden kautta meidän sukumme monien
vuosimiljoonien kuluessa on vähitellen kehittynyt eläinkunnasta nykyiselle
asteelleen. Laajemmin olen esittänyt koko sukuhistorian ja sen käyttämisen
elimisiöjen luonnollisen järjestelmän selvittämiseksi kolminiteisessä
teoksessani "Järjestelmällinen polveutumishistoria" (1894). Tarkemman
arvostelevan esityksen meidän inhimillisen sukuhistoriamme kuudesta jaksosta ja
kolmestakymmenestä pääasteesta sisältää juhlakirjotukseni
"Esi-isäsarjamme" (Progonotaxis hominis, Jena, 30 p:nä heinäkuuta
1908).
401
Loppumietteitä.
Maailmanarvotusten lukumäärä on
ylläesitettyjen todellisen luonnontuntemuksen saavutusten kautta 19:n- nellä
vuosisadalla yhä vähentynyt; se on vähitellen supistunut yhdeksi ainoaksi
kaikkikäsittäväksi yleisarvotukseksi, substanssikysymykseksi. Mitä on
nyt sitte oikeastaan pohjimmiltaan tuo kaikkivaltainen maailmanihme, jonka
tosioloissa pysyvä luonnontutkija ihannoi luonnoksi eli
maailmankaikkeudeksi, idealistinen filosofi substanssiksi, hurskas
uskovainen maailmanhengeksi eli jumalaksi? Voimmeko nykyään väittää,
että meidän uusaikaisen maailmantieteemme ihmeelliset saavutukset ovat
ratkaisseet tämän "substanssiarvotuksen” tai edes että ne ovat johtaneet
meidät sangen paljon lähemmäksi tuota ratkaisua?
Vastaus tähän
loppukysymykseen tulee luonnollisesti sangen erilaiseksi, riippuen kysyvän
filosofin katsantokannasta ja hänen kokemusperäisestä todellisen maailman
tuntemuksestaan. Me myönnämme ennakolta, että luonnon sisin olemus on meille
nykyään ehkä vielä yhtä vieras ja käsittämätön, kuin Anaksimanderille ja
Empedokleelle 2400 vuotta sitten, kuin Spinozalle ja Newtonille 200 vuotta
sitten, kuin Kantille ja Goethelle 100 vuotta sitten. Niin, onpa meidän
myönnettävä,
402
että substanssin varsinainen olemus käy meistä yhä
ihmeellisemmäksi ja arvotuksellisemmaksi, kuta syvällisemmin opimme tuntemaan
sen ominaisuuksia, ainetta ja tarmoa, ja niiden lukemattomia ilmenemismuotoja
ja niiden kehitystä. Mitä "oleitten varsinaisena olemuksena" on
tajuttavien ilmiöiden takana, sitä emme tiedä vielä nykyäänkään. Mutta mitä
liikuttaa meitä yleensä tämä mystillinen "oleitten varsinainen
olemus", kun meillä ei ole mitään keinoja sen tutkimiseksi, kun emme edes
tiedä, onko mitään tuota käsitettä vastaavaa olemassakaan? Jättäkäämme siis
hedelmätön tuumiskelu tämän ihanteellisuuden aaveen laadusta "puhtaille
metafysiikan tutkijoille" ja iloitkaamme me "oikeina
fysiikantutkijoina" niistä valtavista tosioloisista saavutuksista, joita
meidän monistinen luonnonfilosofiamme todella on ennättänyt.
Kaikki muut kuluneen
"suuren vuosisadan" saavutukset ja keksinnöt voittaa kaikkikäsittävä substanssilaki,
"voiman ja aineen säilymisen peruslaki". Se tosiseikka, että
substanssi kaikkialla on ikuisen liikkeen ja muuttumisen alaisena, leimaa tuon
lain samalla yleismaailmalliseksi kehityslaiksi. Senkautta että tämä
korkein luonnonlaki todettiin ja kaikki muut alistettiin sen alaisiksi,
johduimme me siihen vakaumukseen, että koko luonto on yhtenäinen ja
että luonnonlait ikuisesti vallitsevat samallaisina. Hämärästä substanssikysymyksestä
kehittyi selvä substanssi-laki. Maailmankaikkeuden yhtenäisyys,
jonka me sen nojalla päätämme, opettaa meille, että maailmankaikkeudessa
poikkeuksettomasti vallitsevat "ikuiset, kovat, suuret luonnonlait".
Mutta samalla se tuhoo nuo tähänastisen kahtanaisuudenfilosofian kolme suurta
keskusdogmia, persoonallista jumalaa,
403
sielun kuolemattomuutta ja tahdon vapautta koskevat dogmit. Edelläolevassa
maailmanarvotusten käsittelyssäni olen jyrkästi terottanut johdonmukaista
monistista katsantokantaa ja selvästi
osottanut sen sekä dualistisen, nykyään vielä vallitsevan maailmankatsomuksen
vastakkaisuutta.
Tukenani siinä suhteessa on
melkein kaikkien uusaikaisten luonnontutkijain mielipide, joilla yleensä on
taipumusta ja rohkeutta viimeistellyn filosofisen vakaumuksen tunnustamiseen.
Mutta en voine ottaa jäähyväisiä lukijoiltani, viittaamatta sovittavasti
siihen, että tämä jyrkkä vastakkaisuus johdonmukaisesti ja selvästi ajatellen
jossakin määrässä lievenee, jopa voi käydä ilahuttavaksi sopusoinnuksikin.
Täysin johdonmukaisesti ajatellen, sovelluttaessa korkeimpia periaatteita
maailmankaikkeuden elimellisen ja elimettömän luonnon koko alalle, lähenevät
teismin ja panteismin, elämänvoimaopin ja elämän koneenomaisuutta selittävän
opin vastakohdat jopa koskettamaan toisiaan. Mutta, epäilemättä kyllä,
johdonmukainen ajattelu on aina oleva harvinaisena luonnonilmiönä!
Verrattomasti enimmät kaikista filosofeista tahtoisivat oikealla kädellään
vallata puhtaan, kokemukselle perustuvan tiedon, mutta eivät voi samalla
jättää mystillistä, ilmestykselle perustuvaa uskoa, joka heitä pitää
kiinni vasemmasta kädestä.
Ihanteellisen
dualismin vanha maailmankatsomus mystillisine ja ihmiskeskeisine dogmeineen
raukeaa muraksi; mutta sen kautta syntyneen valtavan mura-tantereen yli kohoo
ylevänä ja ihanana meidän tosioloisen monismimme uusi aurinko, joka
näyttää meille luonnon ihmeellisen temppelin kaikessa komeudessaan.
404
”Toden, hyvän ja
kauniin" puhdas jumalanpalvelus, joka on uuden monistisen uskontomme ytimenä,
on meille runsaana korvauksena menetetyistä "jumalan, tahdonvapauden ja
kuolemattomuuden" aatteista.
405
Sisällys.
I. Ihmistieteellinen osa.
Ihminen
2. Ihmisen
ruumiinrakenne 35
3. Ihmisenelämä 52
4. Ihmisen sikiökehitys 65
5. Ihmisen sukuhistoria 81
Sielu.
6. Sielunolemus 103
7. Erilaisia sielunelämän
asteita 125
8. Sielun yksilökehitys 145
9. Sielun
sukultistoria 160
10. Sieluntajunta 178
11. Sielun kuolemattomuus 197
Maailma.
12. Maailman perusaineksen
laki 223
13. Maailman
kehityshistoria 244
14. Luonnon
yhtenäisyys 266
15. Jumala ja
maailma 287
Jumala
16. Tieto ja usko 309
17. Tiede ja kristinusko 326
18. Monistinen uskontomme 349
19. Monistinen siveysoppimme 366
20. Maailmanarvotusten
ratkaisu. 385
http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=260