Takaisin Ajatusvarikolle
-
Back to the Thought Deposit
Dinoglyyfit
-
Dinoglyfs
PENTTI SADEMIES
Oheinen
kirjoitus on vaimoni tekstianalyysin harjoitustyö. Varsinaiseen tekstiin webissä en osaa viitata. On valitettavaa, että HS ei
jostakin erikoisesta syystä pidä näytillä vanhoja kirjoituksiansa internetissä,
kuten 500 000 kappaleen lehden arvolle 5 000 000
ihmisen maassa olisi sopivaa. Jos HS:n verkkoarkisto säilyy 7 päivää, niin se
ei ole arkisto.
€€€
PIKKURUISET KUNINKAANTEKIJÄT
OUDOSSA DEMOKRATIASSA
Ensimmäinen kappale käsittelee israelilaista
demokratiaa. Siinä toimittaja yhdistää politiikan diskurssista tuttuja
sanoja (demokratia, ehdokas, valtuudet, hallitus) voimakkaasti
arvottaviin adjektiiveihin (outo, kohtuuton, pikkuruinen, liian vahva, liian
kylmä).
Pääkirjoituksen ensimmäisen
virkkeen ensimmäinen substantiivilauseke on israelilaisella demokratialla.
Suomen kielessä on tavallista antaa substantiiveille erilaisia etu- ja
jälkimääritteitä: voidaan puhua Uolevin siskon punaisesta autosta, suuresta
kuolaavasta koirasta, iloisesta ihmisestä jne. Tällöin kysymyksessä ovat
sellaiset kielenulkoiset tarkoitteet, joihin luonnostaan kuuluu variaatioiden
mahdollisuus.
Demokratia puolestaan on abstrakti
käsite, jonka luonteeseen vaihtelu sopii huonosti. Vaikka voidaankin puhua
esimerkiksi ihanasta demokratiasta, kertoo se kuitenkin enemmän puhujan
asennoitumisesta demokratiaa kohraan kuin siitä,
millaisesta demokratiasta on kyse.Sijoittaessaan
kansallisuutta ilmaisevan etumääritteen demokratian eteen toimittaja
tekee siis kautta rantain selväksi, että israelilainen demokratia on jotakin
muuta kuin mitä demokratian pitäisi olla: on olemassa demokratiaa ja
israelilaista demokratiaa, ja koska nämä ovat kaksi eri asiaa, ei israelilainen
demokratia ole demokratiaa lainkaan. Koska sana demokratia on
positiivisesti virittynyt, esitetään tässä myös arvostelu Israelin valtiota
kohtaan, joka ei ole onnistunut luomaan todellista demokratiaa. Israelilainen
demokratia voidaankin käsittää sisällöltään ironiseksi, koska siinä
demokratiaksi kutsutaan sellaista, mitä ei todellisuudessa pidetä demokratian
kriteereitä täyttävänä. Demokratian epäonnistumisesta ei suoranaisesti syytetä
ketään, mutta jos pikkuruisilla kuninkaantekijöillä on kohtuuton
valta ja kuningas on liian vahva, on
ensimmäisestä kappaleesta luettavissa moite näitä valtaa hamuavia henkilöitä
kohtaan.
Ensimmäisessä kappaleessa puhutaan
siis kuninkaantekijöistä. Toimittaja ei kerro lukijalle keistä tarkalleen
ottaen on kyse, mutta antaa ymmärtää heidän olevan melkoisen surkeaa joukkoa.
Kuninkaantekijät saavat etumääritteekseen pikkuruiset, joka on varustettu
periaatteessa kahdella pienuuden ilmaisulla: -NEN-suffiksilla
on ensin tehty pienestä pikkuinen, siitten
pikkuisesta vielä pienempi eli pikkuruinen. Pikkuruinen yhdistetään
mielikuvissa tavallisesti johonkin söpöön, avuttomaan tai surkeaan; kuningas
taas arvovaltaiseen, korkeassa asemassa olevaan henkilöön, jolloin kuninkaantekijöidenkin
pitäisi olla jollakin tapaa vaikutusvaltaisia
henkilöitä. Kutsumalla kuninkaantekijöitä pikkuruisiksi toimittaja siis
yhdistää kaksi periaatteessa yhteen sopimatonta asiaa, mikä tekee ilmauksesta
vinoilevan - vai miltä kuulostaisi pikkuruiset presidentintekijät tai pikkuruiset
äänestäjät?
Toisaalta kuninkaantekijään
liittyvät negatiiviset assosiaatiot eivät ole kiinni pelkästään etumääritteestä
pikkuruinen. Eräs tarinankerronnan arkkityyppi on joukko valtaistuimen
takana juonittelevia matalamielisiä ja korruptoituneita virkamiehiä, jotka
itsekkäiden pyrkimystensä ajamina ovat valmiita pettämään, valehtelemaan,
lahjomaan ja jopa murhaamaan. Helsingin Sanomien kuninkaantekijöistä
paljastetaankin, että heillä on valtaa suorastaan epäoikeudenmukaisen paljon (kohtuuton
valta). Tästä huolimatta he eivät ole onnistuneet nostamaan valtaistuimelle
mieleistään kuningasta, sillä heidän mukaansa kuningas on liian vahva ja
hovissa liian kylmä. Kovin taitavina toimittaja ei siis kyseisiä
kuninkaantekijöitä pidä. Lisäksi hän kirjoittaa kuninkaantekijöiden piilottelevan
toistensa selkien takana ja mutisevan tyytymättömyyttään kuninkaaseen,ilmaisten täten
pitävänsä näitä pelkureina, jotka eivät uskalla astua esiin ja puhua ääneen.
Sharonin
nimittäminen röyhkeäksi liivintaskuimperialistiksi viittaa
brittiläiseen imperialismiin eli kolonialismiin ja siirtomaiden valtaamiseen -toisin sanoen muille kuuluvien alueiden varastamiseen,
jota Sharonin katsotaan harjoittavan jo esimerkin
kolme verbissä anastaa. Liivintaskujen tarkoitus lienee
luoda mielikuvaa hienossa puvussa herrastelevasta varakkaasta paksukaisesta
(jostain syystä liivintaskuimperialisti kuulostaa lihavalta, varsinkin röyhkeä
sellainen [1]) eli toisin sanoen henkilöstä, joka nauttii kaikessa rauhassa
maallisesta hyvästä antaen tavallisen rahvaan kärsiä. Tätä mielikuvaa vahvistaa
se toinen ehdokas, jonka äänestäjät hylkäsivät ulos sateeseen.
Pääkirjoituksen ensimmäisellä
puoliskolla (kaksi ensimmäistä palstaa) toimittaja esittää väitelauseiden
muodossa koko joukon näkemyksiä siitä, mitä Ariel Sharonilla on, mikä hän on, mitä hän tekee sekä mitä
hänellä ei ole, mitä hän ei ole ja mitä hän ei tee. Toimittajan mukaan Sharon on kiistaton ehdokas, kuningas, liian vahva,
epäonnistunut lähes kaikessa mihin on tarttunut ja röyhkeä
liivintaskuimperialisti; hän anastaa vain lisää maata, sulkee korvansa kaikilta
kompromisseilta ja osaa todistettavasti kostamisen taidon. Kieltolausein
ilmaistuna hänen hallituksellaan ei ole selviä valtuuksia eikä hänellä ole
tajuttavaa poliittista ohjelmaa; hän ei ole pitänyt yhtäkään edellisten vaalien
lupaustaan eikä tuonut lupaamaansa turvallisuutta. Kaikki
tämä esitetään faktanomaisesti väitelausein, mutta
toimittaja ei kuitenkaan tarjoa esimerkkejä voimakkaiden argumenttiensa ja
suoranaisten syytöstensä tueksi, mikäHelsingin Sanomien
pääkirjoituksen arvovaltaisella paikalla luo vaikutelman, että kysymys on niin
yleisesti tunnustetuista tosiasioista ettei perusteluita kaivatakaan.
Ainoa viittaus hyvien tapojen mukaiseen vaatimukseen todistaa väitteensä on kostamisen
taidon hän todistettavasti osaa, mutta tässäkin lauseessa toimittaja tyytyy
vain ilmaisemaan todisteita olevan, vaivautumatta esittelemään niitä sen
tarkemmin.
Jo sinänsä voimakkaita väitteitä
kärjistetään entisestään erilaisilla määritteillä:
1. vaikkei hän
pitänyt yhtäkään edellisten vaalien lupauksistaan
2. vaikka hän on
epäonnistunut lähes kaikessa mihin on tarttunut
3. anastaa vain
lisää maata ja sulkee korvansa kaikilta kompromisseilta
Modaalisuudeltaan epäröivään sävyyn
Sharonista puhutaan ainoastaan yhden kerran:
4. Kun
turvallisuutta ei löydy, kosto kelpaa sen korvikkeeksi. Sharon
ei ole tuonut lupaamaansa turvallisuutta, mutta kostamisen taidon hän
todistettavasti osaa. Ehkei hän tunnusta eroa niiden välillä.
Tämänkaltaisissa teksteissä
kiinnostavaa ei ole pelkästään se mitä sanotaan, vaan myös se mitä jätetään
sanomatta. Kokonaisuutena tarkasteltuna Lääke optimismin tautiin syyttää
Lähi-idän kriisistä lähinnä Ariel Sharonia
ja Yhdysvaltojen selkärangattomuutta, mutta palestiinalaisten ja heidän
johtajiensa osuudesta ei mainita juuri mitään. Siinä, missä Ariel
Sharonista käytetään sekä omaa nimeä että
konnotaatioltaan voimakkaasti negatiivisia nimityksiä, nimetään
palestiinalaiset mahdollsimman neutraalisti ja
asiallisesti vain palestiinalaisiksi ja osapuoliksi. Yhtäkään palestiinalaisjohtajaa
tai –poliitikkoa ei nimetä, mikä luo vaikutelman, että vastakkain ovat Israelin
valtio ja anarkistiset palestiinalaisterroristit. Palestiinalaisten johto
jätetään syrjään, jos nyt ei suorastaan puhtaaksi pulmuseksi, niin ainakin
sivulliseksi.
Palestiinalaisten harjoittamasta
itsemurhaterroristakin puhutaan todellisia tekijöitä häivyttäen:
5. Ankaran
paineen alla elävät ihmiset takertuvat toisiinsa ja pitävät omiensa puolta.
6. Kolmatta vuotta jatkunut itsemurhaterrorion
jättänyt syvät psykologiset jäljet.
Esimerkissä 5 palestiinalaisten
harjoittamaan terrorismiin viitataan ohimennen (ihmisten etumääritteenä)
kutsumalla sitä ankaraksi paineeksi, josta ei syytetä ketään. Mielenkiinto
kohdistuukin lähinnä lauseen kieliopillisena subjektina oleviin ihmisiin
(israelilaisiin) ja heidän toimintaansa. Esimerkissä 6 itsemurhaterrori sentään
mainitaan, mutta siihen viitataan kuin luonnonilmiöön, josta kukaan ei
erityisesti ole vastuussa. Puhumalla pääministeri Ariel
Sharonista, hallituksesta, äänestäjistä, vaaleista ja
poliittisesta ohjelmasta toimittaja asettaa siis vastakkain Israelin valtion
virallisen johdon tekemiset ja epämääräisen itsemurhaterrorin. Näin lukijalle
välittyy käsitys, että näiden kahden valtion poliittisista johdoista
epäoikeudenmukaisuuksiin syyllistyisi vain Israel. Lisäksi toimittaja puhuu
esimerkissä 6 kolmatta vuotta jatkuneesta itsemurhaterrorismista ikään
kuin terrori-iskut Israelissa olisivat alkaneet vasta reilut kaksi vuotta sitten.
Siinä, missä
israelilaiset ja erityisesti Ariel Sharon esitetään useiden lauseiden agentiiveina,
ei koko tekstistä löydy yhtäkään lausetta, jossa palestiinalaisten semanttinen
rooli olisi aktiivinen toimija. Heidän kanssaan kaivataan rauhaa, heidän
keskuudessaan olisi tapahduttava samoja asioita kuin israelilaistenkin (kts. tarkemmin seuraavan
kappaleen esimerkki 7), heitä retuutetaan niskasta pöytään ja heidän kättään väännetään.Lähi-idän kriisiä
käsittelevässä pääkirjoituksessa nämä nimeämiseen ja semanttisten roolien
jakamiseen liittyvät valinnat välittävät kirjoittajan viestin hyvin selvästi:
vastuullisia ovat ainoastaan israelilaiset.
Toimittajan esittämä ratkaisu
Lähi-idän kriisiin perustuukin juuri näille lähtökohdille:
7. Jotta
ratkaisun etsintä saataisiin edes alulle, kolmen edellytyksen pitäisi täyttyä.
Pääministerin ajattelussa pitäisi tapahtua perinpohjainen mullistus. Olisi
koottava hallitus, jota rauhanteon tavattomat jännitykset eivät riittäisi
murtamaan. Kolmanneksi kuilun toisella puolen, palestiinalaisten keskuudessa,
pitäisi tapahtua samoin.
Kysymyksessä olevia kolmea
edellytystä ei esitetä keskenään samanarvoisina. Ensimmäiseksi mainittu ja näin
ollen tärkeimmäksi katsottu ehto on pääministeri Ariel
Sharonissa tapahtuva täydellinen asenteenmuutos eliperinpohjainen mullistus; toiseksi
tärkeintä on sopivan hallituksen muodostaminen Israelille.Vasta viimeiseksi - mitä erikseen korostetaan
sanomalla kolmanneksi - esitetään vaatimuksia palestiinalaisille sikäli
kun esitetään; palestiinalaisten ei itse asiassa tarvitse aktiivisesti tehdä
yhtään mitään, riittää kun heidän keskuudessaan tapahtuu samoin. Samaa
ilmausta käytetään toki pääministeri Sharoninkin
kohdalla, mutta jos jonkun ajattelussa pitäisi tapahtua perinpohjainen
mullistus, pitää tämä lause sisällään vaatimuksen aktiivisesta toimijasta
eli jostakusta, jonka on itse muutettava ajatteluaan.
Ehdottamaansa ratkaisua toimittaja
pitää hyvin epätodennäköisenä. Seuraavassa kappaleessa todetaan ironisesti:
Niinpä kyllä; ja kuten Britanniassa sanotaan, porsaat voisivat lentää. Toimittajan valitsemaa sananpartta käytetään Suomessa muodossa lehmät
voisivat lentää, joten miksi tämä tutumpi versio ei ole kelvannut
Sademiehelle? Mandaattihallinnon päätyttyä 1948 ei Britannian rooli
Lähi-idän kriisissä ole ollut mitenkään keskeinen, joten sanonnan
brittiläistämistä voi tuskin perustella ainakaan politiikalla. Todennäköisintä
onkin, että toimittaja on tarkoituksellisesti yhdistänyt porsaat ja Lähi-idän.
On melko yleistä tietoa, että sika on saastainen eläin niin juutalaisille kuin
muslimeillekin, joten neutraalin lehmän vaihtaminen porsaaseen on perustelua
tulkita tahallisen halventavaksi. Tällöin Britannian mukaanottaminenkin
saa selityksen: toimittaja puolustautuu jo ennakolta edellisenkaltaisia
syytöksiä vastaan vihjaisemalla sananparren olevan tässä muodossa täysin
salonkikelpoinen ainakin Englannissa. Vaikutus on kuitenkin päinvastainen,
sillä jos toimittajalla olisi ollut täysin puhtaita jauhoja pussissaan, olisi
hän voinut käyttää porsaiden lentämistä ilman viittausta britteihin.
Suomalaisesta fraseologiasta
poikkeavat porsaat kiinnittävät huomiota siinä määrin, että lukija on
taipuvainen pohtimaan niiden merkitystä pitemmällekin. Tahtooko toimittaja ehkä
nimittää porsaiksi jotakuta tai joitakuita kriisin osapuolista? Koska
edellisessä lauseessa Ariel Sharonilta,
Israelin hallitukselta ja palestiinalaisilta vaadittu toiminta todetaan
mahdottomaksi, tarkoittaisivat lentämään kykenemättömät porsaat juuri näitä
rauhantekoon kykenemättömiä osapuolia. Tähän asti toimittaja on kuitenkin
suominut voimakkaimminAriel Sharonia,
nimittänyt häntä jo röyhkeäksi liivintaskuimperialistiksi sekä asettanut hänen
(kuten esimerkissä 7 todetaan) ajattelunsa mullistamisen tärkeimmäksi
edellytykseksi rauhanprosessille, joten lentävä porsas -kielikuva kohdistunee
lähinnä häneen. Tiedämme porsaan olevan ihmisten mielikuvissa lihava eläin
kuten röyhkeä liivintaskuimperialistikin vaikuttaa lihavalta, ja lisäksi
maailmanpolitiikkaa visuaalisesti seuranneet tietävät Sharonin
todellisuudessakin olevan melko paksu. Näin Helsingin
Sanomien toimittaja siis onnistuu kielen keinoin haukkumaan juutalaista
pääministeriä saastaiseksi siaksi sitä oikeastaan tekemättä.
Seuraavaksi toimittaja ottaa
käyttöön kielikuvan, jonka alkuperä on antiikin draamaperinteessä:
8. Tilannetta seuraavat ulkopuoliset
tähyävät tässä kohden aina muualle löytääkseen ”jumalan koneesta” ja
löytävätkin: Yhdysvallat.
Kreikkalaisissa
tragedioissa epätoivoisen ongelman ratkaisee usein taivaalta lennähtävä jumala
(lännenelokuvissa saman tekee ratsuväki). ’Jumala koneesta’ on siis vakiintunut
merkitsemään odottamatonta pelastajaa tai yllättävää sattumaa, joka selvittää
epätoivoisen ongelman (Kivimäki 1997, 71). Tässä yhteydessä epätoivoinen
ongelma on siis Lähi-idän kriisi, jonka Yhdysvallat voisi ratkaista jumalan tai
ratsuväen tavoin.
Entä
miksi toimittaja on pannut jumalan koneesta lainausmerkkeihin? Onko
hänen tarkoituksensa olla ironinen vai ainoastaan erottaa epätavanomainen
ilmaus muusta tekstistä? Kumpikin tulkinta on mahdollinen. Yhdysvallat
esitetään osapuolista voimakkaimpana: se on ratsuväen tai jumalan veroinen
ongelmanratkaisija; ”ainoa mahti, joka voi retuuttaa osapuolet
niskasta pöytään ja sanella ratkaisun”; sillä on presidentti, joka voi vääntää
palestiinalaisten kättä kuinka tiukasti hyvänsä mitään vaarantamatta ja sanella
ratkaisun. Tämä puhuu jälkimmäisen tulkinnan puolesta. Toisaalta Yhdysvaltoihin
suhtaudutaan ironisesti muualla tekstissä: Irakin sodan kaltaista vakavaa asiaa
kutsutaan Yhdysvaltojen tiellä olevaksi esteeksi (esimerkki 9) sekä
pelinappulaksi Bushin pelissä (esimerkki 10 mutta myös 9, jossa keskenään
rinnastetaan Irakin sota, Ariel Sharon
ja Yhdysvaltojen tulevat presidentinvaalit).
9. Yhdysvalloille tuollainen rauha
varmasti sopisi, mutta tiellä on esteitä. Ensimmäinen on Irakin sota,
joka on ensin saatava pois tieltä. Toinen on Ariel
Sharon, jolla sovinto noilla ehdoilla olisi myrkyn
juomista. Kolmas on edessä 2004 odottava Yhdysvaltojen presidentinvaali.
10. Nopea ja täydellinen menestys
Irakissa voisi antaa Bushille riittävän arvovallan sanella ratkaisu.
Sankarinrooliakaan ei jaeta Yhdysvalloille
tai George W. Bushille, vaan sille ehdokkaalle, joka rohkenisi uhmata vahvaa
Israelia tukevaa mielipidettä kongressissa sekä vahvoja lobbyja
runsaine vaalikassoineen:
11. George W.
Bush voi vääntää palestiinalaisten kättä kuinka tiukasti hyvänsä mitään
vaarantamatta, mutta vahva Israelia tukeva mielipide kongressissa ja vahvat lobbyt runsaine vaalikassoineen ovat toisen
suuruusluokan ongelma. Sankari se ehdokas, joka niitä uhmaa.
Yhdysvalloilla on siis
ongelmanratkaisuun tarvittava voima, mutta poliittisen laskelmoinnin vuoksi se
ei tahdo sitä käyttää. Antiikin jumalatkin ovat mahtavuudestaan huolimatta
kaukana nuhteettomasta juonitteluineen ja aviorikoksineen, joten Yhdysvallat
sopii varsin hyvin jumalaksi koneeseen – jos vain suostuisi astumaan
näyttämölle. Lainausmerkit kyseisessä ilmauksessa voidaan siis ymmärtää myös
ironisiksi: jumalan koneesta olisi tarkoitus olla pelastaja ja tehdä hyvää,
mutta tämä jumalapa ei siihen rupea.
Esimerkissä 11 ei puhuta
israelilaisista, mutta amerikanjuutalaisista kylläkin. Vavat lobbyt runsaine vaalikassoineen assosioituvat stereotypiseen mielikuvaan rikkaista juutalaisista,
varsinkin kun ne yhdistetään vahvaan Israelia tukevaan mielipiteeseen
kongressissa. Näiden amerikanjuutalaisten katsotaan olevan toisen suuruusluokan
ongelma; niin suuri, että vain todellinen sankari uskaltaa näitä voimia uhmata.
Vahva Israelia tukeva mielipide ja vahvat lobbyt
runsaine vaalikassoineen on myös lauseen subjekti, jonka vaikutusvaltaa
korostetaan käyttämällä kaksi kertaa etumääritettä vahva.
12.
Yksi raaka totuus monien joukossa on, ettei maailmalla ole suurta kiirettä ratkaista
Palestiinan verikoston ongelmaa, ellei osapuolilla itsellään ole kiire. Jos
siis joku tuntee liiallista taipumusta toiveikkuuteen ihmiskunnan suhteen,
vilkaisu Lähi-itään on hänelle luotettava lääke.
Optimismin tauti ja liiallinen
taipumus toiveikkuuteen ihmiskunnan suhteen ilmaisevat toimittajan
näkemystä Lähi-idän kriisin toivottomuudesta. Tätä voisi kutsua myös tekstin
teemaksi, koska siihen liittyy paitsi otsikko ja lopetus, myös sisältö
kokonaisuudessaan. Entä mistä toimittaja katsoo tämän ongelman johtuvan? Edellä
todettiin, että nimeämisen ja syntaksin keinoin vastuullisia toimijoita ovat
Israel ja Yhdysvallat; lopuksi voitaisiin laskea viittaukset keskeisiin
osapuoliin.
Eniten on esillä Ariel Sharon (14 mainintaa),
toiseksi eniten israelilaiset (12 mainintaa kun mukaan
luetaan israelilainen demokratia, kuninkaantekijät, äänestäjät eli kansalaiset
sekä sateeseen hylätty ehdokas. Maininnaksi on
laskettu myös ensimmäisen kappaleen passiivimiuotoinen
saatiin kiistaton ehdokas kuninkaaksi, koska tekstistä käy selvästi ilmi
ketkä saivat. ), seuraavaksi yhdysvaltalaiset ja George W. Bush (8
mainintaa kun mukaan luetaan vahva Israelia tukeva mielipide kongressissa
sekä vahvat lobbytrunsaine vaalikassoineen) ja
viimeiseksi palestiinalaiset (4 mainintaa). [2] Vastuullisia toimijoita ei siis
nimetä ainoastaan laadullisesti syntaksin, sanajärjestyksen, verbimuotojen ja
sanasemantiikan keinoin vaan myös kvantitatiivisesti:Lähi-idän
kriisin toivottomuutta tarkastelevassa pääkirjoituksessa tämänkaltainen
painottaminen merkitsee, että suurimmaksi syylliseksi katsotaan Ariel Sharon ja Israel.
Koko muu maailma kuitataan kolmella
maininnalla: esimerkin 8 tilannetta seuraavilla ulkopuolisilla sekä
esimerkin 12 geneerisillä jollakin ja hänellä.
Toimittaja onnistuu siis häivyttämään taustalle ja vapauttamaan vastuusta
Israelia ympäröivät arabivaltiot täsmälleen samoilla keinoilla kuin asettaa
toiset syytetyn penkille: nimeämisellä (tilannetta seuraavat ulkopuoliset)
ja mainintojen määrällä.
Tekstintutkimuksen kannalta lienee
samantekevää, ovatko kätketyt merkitykset upotettu tekstiin tarkoituksella vai
tahattomasti. Tekstintutkijana en voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, mitä
kirjoittajan mielessä on mahtanut liikkua; onko ammattikirjoittaja koodannut
huolellisesti työhönsä tämän kaiken tarkoituksenaan vaikuttaa salavihkaa
viattomiin lukijoihinsa, vai hämmästyisikö hän itsekin, jos saisi lukea, mitä
hänen tekstistään on onnistuttu kaivamaan esiin?
Lähteet:
KIVIMÄKI, ARTO: Carpe
diem! Hauskaa ja hyödyllistä
latinaa. Karisto Oy, Hämeenlinna.
TYNI,
KAISA: Terroristeja vai eläinsuojelijoita? Sananvalinnat
Helsingin Sanomien ja Ilkan turkistarhaisku-uutisissa. Teoksessa Kielen kirjoa. Tekstintutkimus tutuksi. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos 2000.
[1] Olen tehnyt ystävieni ja opiskelutovereideni keskuudessa pienimuotoista galluppia röyhkeän liivintaskuimperialistin herättämistä mielikuvista. Pyydettäessä kuvailemaan röyhkeän liivintaskuimperialistin ulkonäköä kolmella adjektiivilla on tähän mennessä jokainen valinnut yhdeksi lihavan.
[2] Edellämainittuihin lukuihin ei ole laskettu mukaan kolmannen palstan toisen kappaleen eikä viimeisen palstan viimeisen kappaleen osapuolia, koska se viittaa sekä israelilaisiin että palestiinalaisiin.
http://www.kp-art.fi/default.htm
Pelasta elämä - lahjoita verta!
Safe a Life - Donate Blood!