Takaisin Ajatusvarikolle - Back to the Thought Deposit
HAASTE - CHALLENGE
Dinoglyyfit
- Dinoglyfs - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa - Prehistoric Creatures Documented by the Ancient Man

 

PENTTI SADEMIES

 

Oheinen kirjoitus on vaimoni tekstianalyysin harjoitustyö. Varsinaiseen tekstiin webissä en osaa viitata. On valitettavaa, että HS ei jostakin erikoisesta syystä pidä näytillä vanhoja kirjoituksiansa internetissä, kuten 500 000 kappaleen lehden arvolle 5 000 000 ihmisen maassa olisi sopivaa. Jos HS:n verkkoarkisto säilyy 7 päivää, niin se ei ole arkisto.

 

€€€

KUKA TARJOAA LÄÄKKEEN OPTIMISMIN TAUTIIN? SADENIEMEN MERKINTÖJÄ LÄHI-IDÄN KRIISISTÄ

Aineistonani on Helsingin Sanomissa 31. 1. 2003 julkaistu pääkirjoitus Lääke optimismin tautiin, jonka tekijä on kyseisen lehden pääkirjoitustoimittaja Pentti Sadeniemi. Tynin tavoin tarkastelen tekstiin upotettuja arvottavia asenteita lähinnä sananvalinnan ja nimeämisen kannalta, kiinnittäen kuitenkinjonkin verran huomiota myös sanajärjestykseen, kieliopillisiin funktioihin ja asioiden esittämisjärjestykseen. 


 

PIKKURUISET KUNINKAANTEKIJÄT OUDOSSA DEMOKRATIASSA
 

Ensimmäinen kappale käsittelee israelilaista demokratiaa. Siinä toimittaja yhdistää politiikan diskurssista tuttuja sanoja (demokratia, ehdokas, valtuudet, hallitus) voimakkaasti arvottaviin adjektiiveihin (outo, kohtuuton, pikkuruinen, liian vahva, liian kylmä).

Pääkirjoituksen ensimmäisen virkkeen ensimmäinen substantiivilauseke on israelilaisella demokratialla. Suomen kielessä on tavallista antaa substantiiveille erilaisia etu- ja jälkimääritteitä: voidaan puhua Uolevin siskon punaisesta autosta, suuresta kuolaavasta koirasta, iloisesta ihmisestä jne. Tällöin kysymyksessä ovat sellaiset kielenulkoiset tarkoitteet, joihin luonnostaan kuuluu variaatioiden mahdollisuus.
 

Demokratia puolestaan on abstrakti käsite, jonka luonteeseen vaihtelu sopii huonosti. Vaikka voidaankin puhua esimerkiksi ihanasta demokratiasta, kertoo se kuitenkin enemmän puhujan asennoitumisesta demokratiaa kohraan kuin siitä, millaisesta demokratiasta on kyse.Sijoittaessaan kansallisuutta ilmaisevan etumääritteen demokratian eteen toimittaja tekee siis kautta rantain selväksi, että israelilainen demokratia on jotakin muuta kuin mitä demokratian pitäisi olla: on olemassa demokratiaa ja israelilaista demokratiaa, ja koska nämä ovat kaksi eri asiaa, ei israelilainen demokratia ole demokratiaa lainkaan. Koska sana demokratia on positiivisesti virittynyt, esitetään tässä myös arvostelu Israelin valtiota kohtaan, joka ei ole onnistunut luomaan todellista demokratiaa. Israelilainen demokratia voidaankin käsittää sisällöltään ironiseksi, koska siinä demokratiaksi kutsutaan sellaista, mitä ei todellisuudessa pidetä demokratian kriteereitä täyttävänä. Demokratian epäonnistumisesta ei suoranaisesti syytetä ketään, mutta jos pikkuruisilla kuninkaantekijöillä on kohtuuton valta ja kuningas on liian vahva, on ensimmäisestä kappaleesta luettavissa moite näitä valtaa hamuavia henkilöitä kohtaan.
 

Ensimmäisessä kappaleessa puhutaan siis kuninkaantekijöistä. Toimittaja ei kerro lukijalle keistä tarkalleen ottaen on kyse, mutta antaa ymmärtää heidän olevan melkoisen surkeaa joukkoa. Kuninkaantekijät saavat etumääritteekseen pikkuruiset, joka on varustettu periaatteessa kahdella pienuuden ilmaisulla: -NEN-suffiksilla on ensin tehty pienestä pikkuinen, siitten pikkuisesta vielä pienempi eli pikkuruinen. Pikkuruinen yhdistetään mielikuvissa tavallisesti johonkin söpöön, avuttomaan tai surkeaan; kuningas taas arvovaltaiseen, korkeassa asemassa olevaan henkilöön, jolloin kuninkaantekijöidenkin pitäisi olla jollakin tapaa vaikutusvaltaisia henkilöitä. Kutsumalla kuninkaantekijöitä pikkuruisiksi toimittaja siis yhdistää kaksi periaatteessa yhteen sopimatonta asiaa, mikä tekee ilmauksesta vinoilevan - vai miltä kuulostaisi pikkuruiset presidentintekijät tai pikkuruiset äänestäjät?
 

Toisaalta kuninkaantekijään liittyvät negatiiviset assosiaatiot eivät ole kiinni pelkästään etumääritteestä pikkuruinen. Eräs tarinankerronnan arkkityyppi on joukko valtaistuimen takana juonittelevia matalamielisiä ja korruptoituneita virkamiehiä, jotka itsekkäiden pyrkimystensä ajamina ovat valmiita pettämään, valehtelemaan, lahjomaan ja jopa murhaamaan. Helsingin Sanomien kuninkaantekijöistä paljastetaankin, että heillä on valtaa suorastaan epäoikeudenmukaisen paljon (kohtuuton valta). Tästä huolimatta he eivät ole onnistuneet nostamaan valtaistuimelle mieleistään kuningasta, sillä heidän mukaansa kuningas on liian vahva ja hovissa liian kylmä. Kovin taitavina toimittaja ei siis kyseisiä kuninkaantekijöitä pidä. Lisäksi hän kirjoittaa kuninkaantekijöiden piilottelevan toistensa selkien takana ja mutisevan tyytymättömyyttään kuninkaaseen,ilmaisten täten pitävänsä näitä pelkureina, jotka eivät uskalla astua esiin ja puhua ääneen. 
 

ARIEL SHARON SYNTIPUKKINA

Jos kuninkaantekijöiden nimet jätetäänkin mainitsematta, ei itse kuninkaan henkilöllisyys jää epäselväksi. Ensimmäisessä kappaleessa puhutaan kuninkaasta, mutta jo toisessa samaa tarkoitetta kutsutaan pääministeri Ariel Sharoniksi. Pääministerin nimi mainitaan artikkelissa yhteensä neljä kertaa; lisäksi häneen viitataan persoonapronomilla hän kuusi kertaa, sekä pelkkänä pääministerinä, kuninkaana,kiistattomana ehdokkaana ja röyhkeänä liivintaskuimperialistina kunakin yhden kerran.


 

Sharonin nimittäminen röyhkeäksi liivintaskuimperialistiksi viittaa brittiläiseen imperialismiin eli kolonialismiin ja siirtomaiden valtaamiseen -toisin sanoen muille kuuluvien alueiden varastamiseen, jota Sharonin katsotaan harjoittavan jo esimerkin kolme verbissä anastaa. Liivintaskujen tarkoitus lienee luoda mielikuvaa hienossa puvussa herrastelevasta varakkaasta paksukaisesta (jostain syystä liivintaskuimperialisti kuulostaa lihavalta, varsinkin röyhkeä sellainen [1]) eli toisin sanoen henkilöstä, joka nauttii kaikessa rauhassa maallisesta hyvästä antaen tavallisen rahvaan kärsiä. Tätä mielikuvaa vahvistaa se toinen ehdokas, jonka äänestäjät hylkäsivät ulos sateeseen.
 

Pääkirjoituksen ensimmäisellä puoliskolla (kaksi ensimmäistä palstaa) toimittaja esittää väitelauseiden muodossa koko joukon näkemyksiä siitä, mitä Ariel Sharonilla on, mikä hän on, mitä hän tekee sekä mitä hänellä ei ole, mitä hän ei ole ja mitä hän ei tee. Toimittajan mukaan Sharon on kiistaton ehdokas, kuningas, liian vahva, epäonnistunut lähes kaikessa mihin on tarttunut ja röyhkeä liivintaskuimperialisti; hän anastaa vain lisää maata, sulkee korvansa kaikilta kompromisseilta ja osaa todistettavasti kostamisen taidon. Kieltolausein ilmaistuna hänen hallituksellaan ei ole selviä valtuuksia eikä hänellä ole tajuttavaa poliittista ohjelmaa; hän ei ole pitänyt yhtäkään edellisten vaalien lupaustaan eikä tuonut lupaamaansa turvallisuutta. Kaikki tämä esitetään faktanomaisesti väitelausein, mutta toimittaja ei kuitenkaan tarjoa esimerkkejä voimakkaiden argumenttiensa ja suoranaisten syytöstensä tueksi, mikäHelsingin Sanomien pääkirjoituksen arvovaltaisella paikalla luo vaikutelman, että kysymys on niin yleisesti tunnustetuista tosiasioista ettei perusteluita kaivatakaan. Ainoa viittaus hyvien tapojen mukaiseen vaatimukseen todistaa väitteensä on kostamisen taidon hän todistettavasti osaa, mutta tässäkin lauseessa toimittaja tyytyy vain ilmaisemaan todisteita olevan, vaivautumatta esittelemään niitä sen tarkemmin.
 

Jo sinänsä voimakkaita väitteitä kärjistetään entisestään erilaisilla määritteillä:
 

1. vaikkei hän pitänyt yhtäkään edellisten vaalien lupauksistaan
 

2. vaikka hän on epäonnistunut lähes kaikessa mihin on tarttunut
 

3. anastaa vain lisää maata ja sulkee korvansa kaikilta kompromisseilta
 
 

Modaalisuudeltaan epäröivään sävyyn Sharonista puhutaan ainoastaan yhden kerran:
 

4. Kun turvallisuutta ei löydy, kosto kelpaa sen korvikkeeksi. Sharon ei ole tuonut lupaamaansa turvallisuutta, mutta kostamisen taidon hän todistettavasti osaa. Ehkei hän tunnusta eroa niiden välillä. 
 

Tämänkaltaisissa teksteissä kiinnostavaa ei ole pelkästään se mitä sanotaan, vaan myös se mitä jätetään sanomatta. Kokonaisuutena tarkasteltuna Lääke optimismin tautiin syyttää Lähi-idän kriisistä lähinnä Ariel Sharonia ja Yhdysvaltojen selkärangattomuutta, mutta palestiinalaisten ja heidän johtajiensa osuudesta ei mainita juuri mitään. Siinä, missä Ariel Sharonista käytetään sekä omaa nimeä että konnotaatioltaan voimakkaasti negatiivisia nimityksiä, nimetään palestiinalaiset mahdollsimman neutraalisti ja asiallisesti vain palestiinalaisiksi ja osapuoliksi. Yhtäkään palestiinalaisjohtajaa tai –poliitikkoa ei nimetä, mikä luo vaikutelman, että vastakkain ovat Israelin valtio ja anarkistiset palestiinalaisterroristit. Palestiinalaisten johto jätetään syrjään, jos nyt ei suorastaan puhtaaksi pulmuseksi, niin ainakin sivulliseksi.
 

Palestiinalaisten harjoittamasta itsemurhaterroristakin puhutaan todellisia tekijöitä häivyttäen:
 

5. Ankaran paineen alla elävät ihmiset takertuvat toisiinsa ja pitävät omiensa puolta.
 

6. Kolmatta vuotta jatkunut itsemurhaterrorion jättänyt syvät psykologiset jäljet.
 

Esimerkissä 5 palestiinalaisten harjoittamaan terrorismiin viitataan ohimennen (ihmisten etumääritteenä) kutsumalla sitä ankaraksi paineeksi, josta ei syytetä ketään. Mielenkiinto kohdistuukin lähinnä lauseen kieliopillisena subjektina oleviin ihmisiin (israelilaisiin) ja heidän toimintaansa. Esimerkissä 6 itsemurhaterrori sentään mainitaan, mutta siihen viitataan kuin luonnonilmiöön, josta kukaan ei erityisesti ole vastuussa. Puhumalla pääministeri Ariel Sharonista, hallituksesta, äänestäjistä, vaaleista ja poliittisesta ohjelmasta toimittaja asettaa siis vastakkain Israelin valtion virallisen johdon tekemiset ja epämääräisen itsemurhaterrorin. Näin lukijalle välittyy käsitys, että näiden kahden valtion poliittisista johdoista epäoikeudenmukaisuuksiin syyllistyisi vain Israel. Lisäksi toimittaja puhuu esimerkissä 6 kolmatta vuotta jatkuneesta itsemurhaterrorismista ikään kuin terrori-iskut Israelissa olisivat alkaneet vasta reilut kaksi vuotta sitten. 
 

Siinä, missä israelilaiset ja erityisesti Ariel Sharon esitetään useiden lauseiden agentiiveina, ei koko tekstistä löydy yhtäkään lausetta, jossa palestiinalaisten semanttinen rooli olisi aktiivinen toimija. Heidän kanssaan kaivataan rauhaa, heidän keskuudessaan olisi tapahduttava samoja asioita kuin israelilaistenkin (kts. tarkemmin seuraavan kappaleen esimerkki 7), heitä retuutetaan niskasta pöytään ja heidän kättään väännetään.Lähi-idän kriisiä käsittelevässä pääkirjoituksessa nämä nimeämiseen ja semanttisten roolien jakamiseen liittyvät valinnat välittävät kirjoittajan viestin hyvin selvästi: vastuullisia ovat ainoastaan israelilaiset.
 

Toimittajan esittämä ratkaisu Lähi-idän kriisiin perustuukin juuri näille lähtökohdille:
 

7. Jotta ratkaisun etsintä saataisiin edes alulle, kolmen edellytyksen pitäisi täyttyä. Pääministerin ajattelussa pitäisi tapahtua perinpohjainen mullistus. Olisi koottava hallitus, jota rauhanteon tavattomat jännitykset eivät riittäisi murtamaan. Kolmanneksi kuilun toisella puolen, palestiinalaisten keskuudessa, pitäisi tapahtua samoin.
 

Kysymyksessä olevia kolmea edellytystä ei esitetä keskenään samanarvoisina. Ensimmäiseksi mainittu ja näin ollen tärkeimmäksi katsottu ehto on pääministeri Ariel Sharonissa tapahtuva täydellinen asenteenmuutos eliperinpohjainen mullistus; toiseksi tärkeintä on sopivan hallituksen muodostaminen Israelille.Vasta viimeiseksi - mitä erikseen korostetaan sanomalla kolmanneksi - esitetään vaatimuksia palestiinalaisille sikäli kun esitetään; palestiinalaisten ei itse asiassa tarvitse aktiivisesti tehdä yhtään mitään, riittää kun heidän keskuudessaan tapahtuu samoin. Samaa ilmausta käytetään toki pääministeri Sharoninkin kohdalla, mutta jos jonkun ajattelussa pitäisi tapahtua perinpohjainen mullistus, pitää tämä lause sisällään vaatimuksen aktiivisesta toimijasta eli jostakusta, jonka on itse muutettava ajatteluaan. 
 

Ehdottamaansa ratkaisua toimittaja pitää hyvin epätodennäköisenä. Seuraavassa kappaleessa todetaan ironisesti: Niinpä kyllä; ja kuten Britanniassa sanotaan, porsaat voisivat lentää. Toimittajan valitsemaa sananpartta käytetään Suomessa muodossa lehmät voisivat lentää, joten miksi tämä tutumpi versio ei ole kelvannut Sademiehelle? Mandaattihallinnon päätyttyä 1948 ei Britannian rooli Lähi-idän kriisissä ole ollut mitenkään keskeinen, joten sanonnan brittiläistämistä voi tuskin perustella ainakaan politiikalla. Todennäköisintä onkin, että toimittaja on tarkoituksellisesti yhdistänyt porsaat ja Lähi-idän. On melko yleistä tietoa, että sika on saastainen eläin niin juutalaisille kuin muslimeillekin, joten neutraalin lehmän vaihtaminen porsaaseen on perustelua tulkita tahallisen halventavaksi. Tällöin Britannian mukaanottaminenkin saa selityksen: toimittaja puolustautuu jo ennakolta edellisenkaltaisia syytöksiä vastaan vihjaisemalla sananparren olevan tässä muodossa täysin salonkikelpoinen ainakin Englannissa. Vaikutus on kuitenkin päinvastainen, sillä jos toimittajalla olisi ollut täysin puhtaita jauhoja pussissaan, olisi hän voinut käyttää porsaiden lentämistä ilman viittausta britteihin.
 

Suomalaisesta fraseologiasta poikkeavat porsaat kiinnittävät huomiota siinä määrin, että lukija on taipuvainen pohtimaan niiden merkitystä pitemmällekin. Tahtooko toimittaja ehkä nimittää porsaiksi jotakuta tai joitakuita kriisin osapuolista? Koska edellisessä lauseessa Ariel Sharonilta, Israelin hallitukselta ja palestiinalaisilta vaadittu toiminta todetaan mahdottomaksi, tarkoittaisivat lentämään kykenemättömät porsaat juuri näitä rauhantekoon kykenemättömiä osapuolia. Tähän asti toimittaja on kuitenkin suominut voimakkaimminAriel Sharonia, nimittänyt häntä jo röyhkeäksi liivintaskuimperialistiksi sekä asettanut hänen (kuten esimerkissä 7 todetaan) ajattelunsa mullistamisen tärkeimmäksi edellytykseksi rauhanprosessille, joten lentävä porsas -kielikuva kohdistunee lähinnä häneen. Tiedämme porsaan olevan ihmisten mielikuvissa lihava eläin kuten röyhkeä liivintaskuimperialistikin vaikuttaa lihavalta, ja lisäksi maailmanpolitiikkaa visuaalisesti seuranneet tietävät Sharonin todellisuudessakin olevan melko paksu. Näin Helsingin Sanomien toimittaja siis onnistuu kielen keinoin haukkumaan juutalaista pääministeriä saastaiseksi siaksi sitä oikeastaan tekemättä.

YHDYSVALLAT LASKELMOIVANA PELASTAJANA
 

Seuraavaksi toimittaja ottaa käyttöön kielikuvan, jonka alkuperä on antiikin draamaperinteessä:
 

8. Tilannetta seuraavat ulkopuoliset tähyävät tässä kohden aina muualle löytääkseen ”jumalan koneesta” ja löytävätkin: Yhdysvallat. 
 

Kreikkalaisissa tragedioissa epätoivoisen ongelman ratkaisee usein taivaalta lennähtävä jumala (lännenelokuvissa saman tekee ratsuväki). ’Jumala koneesta’ on siis vakiintunut merkitsemään odottamatonta pelastajaa tai yllättävää sattumaa, joka selvittää epätoivoisen ongelman (Kivimäki 1997, 71). Tässä yhteydessä epätoivoinen ongelma on siis Lähi-idän kriisi, jonka Yhdysvallat voisi ratkaista jumalan tai ratsuväen tavoin. 
 

Entä miksi toimittaja on pannut jumalan koneesta lainausmerkkeihin? Onko hänen tarkoituksensa olla ironinen vai ainoastaan erottaa epätavanomainen ilmaus muusta tekstistä? Kumpikin tulkinta on mahdollinen. Yhdysvallat esitetään osapuolista voimakkaimpana: se on ratsuväen tai jumalan veroinen ongelmanratkaisija; ”ainoa mahti, joka voi retuuttaa osapuolet niskasta pöytään ja sanella ratkaisun”; sillä on presidentti, joka voi vääntää palestiinalaisten kättä kuinka tiukasti hyvänsä mitään vaarantamatta ja sanella ratkaisun. Tämä puhuu jälkimmäisen tulkinnan puolesta. Toisaalta Yhdysvaltoihin suhtaudutaan ironisesti muualla tekstissä: Irakin sodan kaltaista vakavaa asiaa kutsutaan Yhdysvaltojen tiellä olevaksi esteeksi (esimerkki 9) sekä pelinappulaksi Bushin pelissä (esimerkki 10 mutta myös 9, jossa keskenään rinnastetaan Irakin sota, Ariel Sharon ja Yhdysvaltojen tulevat presidentinvaalit).
 

9. Yhdysvalloille tuollainen rauha varmasti sopisi, mutta tiellä on esteitä. Ensimmäinen on Irakin sota, joka on ensin saatava pois tieltä. Toinen on Ariel Sharon, jolla sovinto noilla ehdoilla olisi myrkyn juomista. Kolmas on edessä 2004 odottava Yhdysvaltojen presidentinvaali.
 

10. Nopea ja täydellinen menestys Irakissa voisi antaa Bushille riittävän arvovallan sanella ratkaisu.
 

Sankarinrooliakaan ei jaeta Yhdysvalloille tai George W. Bushille, vaan sille ehdokkaalle, joka rohkenisi uhmata vahvaa Israelia tukevaa mielipidettä kongressissa sekä vahvoja lobbyja runsaine vaalikassoineen:
 

11. George W. Bush voi vääntää palestiinalaisten kättä kuinka tiukasti hyvänsä mitään vaarantamatta, mutta vahva Israelia tukeva mielipide kongressissa ja vahvat lobbyt runsaine vaalikassoineen ovat toisen suuruusluokan ongelma. Sankari se ehdokas, joka niitä uhmaa.
 

Yhdysvalloilla on siis ongelmanratkaisuun tarvittava voima, mutta poliittisen laskelmoinnin vuoksi se ei tahdo sitä käyttää. Antiikin jumalatkin ovat mahtavuudestaan huolimatta kaukana nuhteettomasta juonitteluineen ja aviorikoksineen, joten Yhdysvallat sopii varsin hyvin jumalaksi koneeseen – jos vain suostuisi astumaan näyttämölle. Lainausmerkit kyseisessä ilmauksessa voidaan siis ymmärtää myös ironisiksi: jumalan koneesta olisi tarkoitus olla pelastaja ja tehdä hyvää, mutta tämä jumalapa ei siihen rupea.
 

Esimerkissä 11 ei puhuta israelilaisista, mutta amerikanjuutalaisista kylläkin. Vavat lobbyt runsaine vaalikassoineen assosioituvat stereotypiseen mielikuvaan rikkaista juutalaisista, varsinkin kun ne yhdistetään vahvaan Israelia tukevaan mielipiteeseen kongressissa. Näiden amerikanjuutalaisten katsotaan olevan toisen suuruusluokan ongelma; niin suuri, että vain todellinen sankari uskaltaa näitä voimia uhmata. Vahva Israelia tukeva mielipide ja vahvat lobbyt runsaine vaalikassoineen on myös lauseen subjekti, jonka vaikutusvaltaa korostetaan käyttämällä kaksi kertaa etumääritettä vahva.
 

 

OPTIMISMIN TAUTI JA SEN LÄÄKITSIJÄT

Entä mitä merkitsee pääkirjoituksen otsikko Lääke optimismin tautiin? Tekstissä ei käytetä lääke- tai tauti-metaforia sen enempää (ellei sellaiseksi siis lasketa viimeisen palstan ensimmäisen kappaleen myrkyn juomista, joka kuitenkin lienee luettavissa pikemminkin tekstin draamallisten metaforien joukkoon); vasta viimeinen kappale kuuluu:


 

12. Yksi raaka totuus monien joukossa on, ettei maailmalla ole suurta kiirettä ratkaista Palestiinan verikoston ongelmaa, ellei osapuolilla itsellään ole kiire. Jos siis joku tuntee liiallista taipumusta toiveikkuuteen ihmiskunnan suhteen, vilkaisu Lähi-itään on hänelle luotettava lääke.
 

Optimismin tauti ja liiallinen taipumus toiveikkuuteen ihmiskunnan suhteen ilmaisevat toimittajan näkemystä Lähi-idän kriisin toivottomuudesta. Tätä voisi kutsua myös tekstin teemaksi, koska siihen liittyy paitsi otsikko ja lopetus, myös sisältö kokonaisuudessaan. Entä mistä toimittaja katsoo tämän ongelman johtuvan? Edellä todettiin, että nimeämisen ja syntaksin keinoin vastuullisia toimijoita ovat Israel ja Yhdysvallat; lopuksi voitaisiin laskea viittaukset keskeisiin osapuoliin.
 

Eniten on esillä Ariel Sharon (14 mainintaa), toiseksi eniten israelilaiset (12 mainintaa kun mukaan luetaan israelilainen demokratia, kuninkaantekijät, äänestäjät eli kansalaiset sekä sateeseen hylätty ehdokas. Maininnaksi on laskettu myös ensimmäisen kappaleen passiivimiuotoinen saatiin kiistaton ehdokas kuninkaaksi, koska tekstistä käy selvästi ilmi ketkä saivat. ), seuraavaksi yhdysvaltalaiset ja George W. Bush (8 mainintaa kun mukaan luetaan vahva Israelia tukeva mielipide kongressissa sekä vahvat lobbytrunsaine vaalikassoineen) ja viimeiseksi palestiinalaiset (4 mainintaa). [2] Vastuullisia toimijoita ei siis nimetä ainoastaan laadullisesti syntaksin, sanajärjestyksen, verbimuotojen ja sanasemantiikan keinoin vaan myös kvantitatiivisesti:Lähi-idän kriisin toivottomuutta tarkastelevassa pääkirjoituksessa tämänkaltainen painottaminen merkitsee, että suurimmaksi syylliseksi katsotaan Ariel Sharon ja Israel. 
 

Koko muu maailma kuitataan kolmella maininnalla: esimerkin 8 tilannetta seuraavilla ulkopuolisilla sekä esimerkin 12 geneerisillä jollakin ja hänellä. Toimittaja onnistuu siis häivyttämään taustalle ja vapauttamaan vastuusta Israelia ympäröivät arabivaltiot täsmälleen samoilla keinoilla kuin asettaa toiset syytetyn penkille: nimeämisellä (tilannetta seuraavat ulkopuoliset) ja mainintojen määrällä.
 

Tekstintutkimuksen kannalta lienee samantekevää, ovatko kätketyt merkitykset upotettu tekstiin tarkoituksella vai tahattomasti. Tekstintutkijana en voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, mitä kirjoittajan mielessä on mahtanut liikkua; onko ammattikirjoittaja koodannut huolellisesti työhönsä tämän kaiken tarkoituksenaan vaikuttaa salavihkaa viattomiin lukijoihinsa, vai hämmästyisikö hän itsekin, jos saisi lukea, mitä hänen tekstistään on onnistuttu kaivamaan esiin?
 

 Lähteet:
 

KIVIMÄKI, ARTO: Carpe diem! Hauskaa ja hyödyllistä latinaa. Karisto Oy, Hämeenlinna.
 

TYNI, KAISA: Terroristeja vai eläinsuojelijoita? Sananvalinnat Helsingin Sanomien ja Ilkan turkistarhaisku-uutisissa. Teoksessa Kielen kirjoa. Tekstintutkimus tutuksi. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos 2000. 

 

[1] Olen tehnyt ystävieni ja opiskelutovereideni keskuudessa pienimuotoista galluppia röyhkeän liivintaskuimperialistin herättämistä mielikuvista. Pyydettäessä kuvailemaan röyhkeän liivintaskuimperialistin ulkonäköä kolmella adjektiivilla on tähän mennessä jokainen valinnut yhdeksi lihavan.

[2] Edellämainittuihin lukuihin ei ole laskettu mukaan kolmannen palstan toisen kappaleen eikä viimeisen palstan viimeisen kappaleen osapuolia, koska se viittaa sekä israelilaisiin että palestiinalaisiin. 

http://www.kp-art.fi/default.htm

 

 

Pelasta elämä - lahjoita verta!

http://www.haaste.fi/

http://www.veripalvelu.fi/

Safe a Life - Donate Blood!