Takaisin Ajatusvarikolle - Back to the Thought Deposit
HAASTE - CHALLENGE
Dinoglyyfit
- Dinoglyfs - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa - Prehistoric Creatures Documented by the Ancient Man

Käsin naputti faktuurakirjasimista Pauli Ojala.
 

Kansalaiskirjasto Nro 4

J. E. Aro Kehitysoppi nykyisellä kannallaan

Suomalainen kustannus O. Y. KANSA

http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=1854

 

J. E. Aro:
Kehitysoppi nykyisellä kannallaan
44 kuwalla walaistu. Hinta 2 mk.

SISÄLLYS:
Keitysopin historialliset waiheet 3
Todistukset kehitysopin puolesta 14
Wertailewasta muoto-opista saadut todistukset 15
Yksilökehityksestä saatu todistus 28
Muinaismaailman kaswi- ja eläinkunnasta saatu todistus 34
Todistukset eläinmaantieteen alalta 50
Taistelu kehitysoppia wastaan 60
Darwinismi ja Lamarckialaisuus 65
Darwinismi 65
Lamarckialaisuus 83
Taistelu "Lajien synnystä" 87
Muita mielipiteitä kehityksen syistä 103
Rouxin teoria "taistelusta elimistön osien wälillä" 103
Syyt n. k. surkastuneitten elimien muodostumiseen 106
Weismannin oppi 109
Mutationioppi 117
Kehitysoppi ja ihminen 128


Kiistat kaiken synnystä ja kehityksestä maapallollamme käsittelewät sellaista mitä tärkeintä kysymystä, josta jo meilläkin täytyy suuren yleisön muodostaa mielipiteensä. Eri tieteenaloja edistäwästä sarjastamme olemme sen wuoksi tahtoneet saada selostetuksi kehitysopin yleiset wäitelmät ja ne pääsuunnat, jotka nykyään kehitysopin alalla suhteesta tai toisesta owat wastakkain, tietäen tten tarjoawamme pohjan wastaiselle mielipiteiden waihdolle Näihin asti onkin kehitysoppia meillä mainittu wain hajanaisina piirteinä. Warsin luonnollisesti olisi tältä alalta ensin saatawa kehitysopin kannattajan laatima yleiskatsaus. Warmaankin lehtori Aron maltillinen esitys on terwetullut niille, jotka tahtowat tähän alaan tutustua, olkoon heidän oma käsityksensä poikkeawakin joko luonnontieteilijän kannalta tahi sellaisen uskollollisen wakaumuksen wuoksi, että raamattu ja kristioppi yleensä on kehitysopin kanssa ehdottomassa ristiriidassa. Joka tapauksessa lienee suotawaa saada tältä alalta yhtenäinen esitys alkuperäisenä ja yleistajuisena, jollaisen nyt tarjoamme yleislle. Tekeillä on meillä tutkielma kristillismielisen kehitysopin-kannattajan suhteesta kehitys-oppiin.

Suomalainen kustannus-o.y. Kansa.

HUOM! Painettu (taltioitu) Sisu-askin kirjasimilla (fraktuuralla)

Kehitysoppi nykyisellä kannallaan
Esittänyt J. E. Aro
Luonnohistorian ja maantiedon lehtori Viipurin reaalilyseossa
Helsingissä
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa

Tampereella 1907
Pyynikin Kirjapaino, A. A. Salakari


 KEHITYSOPIN HISTORIALLISET VAIHEET.
Jo Wanhojen kreikkalaisten aikoina mietittiin ja koetettiin selittää maapallon ja sen eläwän luonnon syntyä ja kehitystä. Silloiset käytettävissä olewat apuneuvot oliwat kuitenkin siksi alkuoperäisellä kannalla, ettei ole lainkaan ihmeteltäwä, waikka senaikaiset selitykset tuntuwatkin meidän mielestämme perin yksinkertaisilta. Niinpä eräskin kreikkalainen, Empedosles, selittää, että maaailmassa on neljä alkuainetta: maa, wesi, ilma ja tuli. Näitten toimintaa johtaa kaksi peruswoimaa: wiha ja rakkaus. Alkujaan oliwat kaikki alkuaineet yhtyneet palloksi, josta wain rakkaus eli wetowoima vallitsi. Mutta sitten tunkeutui tuohon sopusointuiseen ryhmään wiha, joka heti jakaa pallon eri osiin ja saa siten aikaan yksityisolentojen muodostumisen. Näin jatkuu jakautumista kunnes lopulta ei enää ole mikä jakautuisi. Mutta silloin pääsee rakkaus taas hiukan waikuttamaan ja seuraus siitä on, että kaikki yksityiset uudelleen ja wähtiellen liittyvät yhteen, kunnes taas on waan yksi yhteinen pallo. Tällä tawalla wallitsee alituisesti kamppailu rakkauden ja wihan wälillä, mutta samalla siinä sentään muodostuu elollisiakin olentoja, ensin kasweja ja sitten eläimiä, wieläpä siten, että aluksi muodostui wain eläinten yksityisiä osia ja elimiä, kuten silmiä ilman kaswoja, käsiwarsia ilman ruumista, ruumiita ilman päätä j.n.e. Kun nämä oliwat valmiit, koetti luonto sowitella niitä jos jollakin tawalla toisiinsa ja siten syntyi mitä omituisimpia yhtymiä, joista tietysti suuri osa oli aiwan kelvottomia, mutta osa sentään hywiäkin. Wiimemainitut jäiwät henkiin ja saattoiwat lisääntyä - ja sitä jatkuu yhä edelleenkin.

Omituista kyllä piilee näistä Empedokleen mietteistä täysin nykyaikaisia ajatuksia. Sillä mitä muuta kuin puhdasta walintaoppia on hänen selityksensä sopimattomien eläinmuotojen häwiöstä ja tarkoituksen mukaisten lajien eloon jäämisestä. Ja kun hän sen lisäksi wäittää, ettei maailmasta mitään häwiä kokonaan pois eikä mitään ennen ollut tule lisää, on hän aiwan samalla kannalla kuin nykyaikainen kemia. Hän wain esittää nämä oikeat ajatuksensa hiukan hullunkurisella tawalla ja aikana, jolloin aniharwat sellaisia asioita miettiwät ja wieläkin harwemmat niitä oikein ymmärsiwät.

Empedokleen luonnontieteellinen tietowarasto oli kaikesta päättäen wielä hywin vähäinen. Mutta toisin oli laita Aristoteleen, joka kuoli 322 e.Kr., ja jota jälkimaailma on kunnioittanut nimellä "luonnontieteitten isä". Omistaen perinjuuri aikansa kaiken tiedon ja laajentaen sitä omilal tarkoilla hawainnoillaan, hän jo jakoi koko eläinkunnan kahteen suureen ryhmään "merieläimiin" (nykyjään lurankoiset) ja "werettömiin eläimiin" (nyk. selkärangattomat). Tästä hän tosin väittää, ettei alemmilla eläimillä olisi lainkaan verta, mutta sitä ei ole ihmettelemistäkään, kun ajattelee, ettei mikroskooppia liioin vielä tunnettu. Hän ja hänen aikalaisensa tunsiwat vasta 200 eläinmuotoa ja nykyään niitä tunnetaan jo lähimain 300,000, eikä hänellä ollut aawistustakaan muinaisten aikojen merkillisistä eläinmuodoista, joita meidän päivinämme kuitenkin jo tunnetaan kokonaista 40,000 eri lajia. Ei sentähden kumma, ettei tämäkään terävä-älyinen ajattelija wielä kyennyt luonnosta huomaamaan alituista waikka witkallistakin kehitystä.

Ja sillä kannalla syntyi luonnontieteellinen tutkimus wuosisatoja, halki wanhan ja keskiajan. Omintakeista tutkimuksia ei kukaan yrittänyt eikä uskaltanutkaan tehdä, sillä silloinen kirkko näki kaikessa sellaisessa ilmeistä kapinoimista sitä wastaan ja rakaisi uskalikkoa useinkin kuolemalla.Wasta kun saksalainen Nikolaus Kopernik (1473-1543) uudenajan alussa todisti, ettei aurinko pyörinytkään maan ympäri, waan päinwastoin maa kiersi aurinkoa, ryhdyttiin epäilemään muitakin entisaikojen totuuksia ja tekemään omintakeisia tutkimuksia eläwänkin luonnon piiristä. Kun sitten keksittiin mikroskooppi, awautui tutkijoille aiwan uusi ja peräti moninainen maailma, maailma sellainen, että siinä eläwien kaswi- ja eläinlajien luku ja muotorikkaus on ehkä wieläkin suurempi kuin paljain silmin nähtäwästä luonnosta. Ja kuta useampia lajeja opittiin tuntemaan ja kuta sywemmälle tunkeuduttiin luonnon salaisuuksiin, sitä selwemmäksi käwi tutkijoille, että nykyinen luonto onkin wähittäisen kehityksen kautta syntynyt ja että se yhä edelleenkin on alituisen waihtelun alainen.

Tällaisia ajatuksia lausui ensimmäisenä suuri saksalainen runoilija ja ajattelija Goethe. Monissa runoissaan hän lennokkaasti kuwaa eläinten ja kaswien sukulaisuussuhteita, esittääpä "alkukaswinkin" ja miten kukkien lehdet owat wain muuttuneita warsilehtiä, mutta kaiken tämän waihtelun ja muuttumisen hän jäljittää wain kuwaannollisessa mielessä, utukuwina, joita hän ei yritäkään tosiasioilla todistaa. Toisin oli laita englantilaisen lääkärin Erasmus Darwinin, joka syntyi 1731 ja oli kehitysopin woittoon wiejän Charles Darwinin isoisä. Tämä hiljainen ajattelija julkaisi w. 1794 kirjan, Zoonomia, jossa hän lukuisten esimerkkien nojalla wäittää eläinkunnan kehittyneen asteettain ja että elinten rakenne on johtunut niiden käytännöstä. Niin on sian kärsä muodostunut kowapäiseksi alituisesta tonkimisesta maasta, elefantin kärsä saanut erinomaisen liikkuwaisuutensa ptikäaikaisesta heiluttamiseta joka suuntaan, leopardi ja jättiläiskäärme saaneet täplikkään wärityksensä walo- ja warjosuhteista lehtimetsissä j. n. e. Kirjansa lopussa hän kokoo mietteensä seuraawiin sanoihin: "Maailma on kehittynyt, eikä luotu; se on syntynyt wähitellen pienestä alusta, kaswanut sisäisten woimiensa toiminnan kautta, ja siten pitemmin kaswanut kuin jonkun kaikkiwaltiaan olennon kautta yht'äkkiä syntynyt."

Wuotta myöhemmin kuin Erasmus Darwinin teos ilmestyi, lausui Isidore Geoffroy St. Hilaire Pariisista myöskin epäilykjsensä lajien muuttumattomuuteen nähden, wäittäen että ne mitä me kutsumme lajeiksi owatkin wain muunnoksia eliu waihteluita jostakin päämuodosta. Mutta kului wielä pitkä aika ennenkuin hän kykeni tarkemmin näitä ajatuksiaan esittämään. Sen sijaan teki sen hiukan aikaisemmin hänen miehensä Lamarck.

Jean Babtiste de Lamarck syntyi w. 1744 eräästä Bicardie-maakunnan kylästä, oli ensin sotilasuralla, sitten kaswitieteilijänä ja wiimeksi eläintieteen professorina Pariisissa. W. 1809 julkaisemastaan pääteoksessa hän selwästi esittää, miten lajien muuttumattomuus ei pidä paikkaans, waan kaikki eläwät olennot alituisesti muuttuwat ja owat muututneet, waikkemme

7
sitä niin helposti huomaa, kun ikämme on niin lyhyt. Ja SYYNÄ tähän kehitykseen on hänen mielestään olosuhteitten muuttuminen, joka on joko suorastaan wälittömästi waikuttanut ruumiinrakenteeseen, esim. lämpö ja pakkanen, tai wälillisesti siten, että olosuhteet owat ensin aiheuttaneet muutoksia elinten käytäntöön ja tämä sitte itse elimeen. Siten owat walaskalat menettäneet hampaansa sen kautta että urpesiwat käyttämään rawintonaan kalojen asemasta pehmeitä pieniä nilwiäisiä, joita ei tarwinnut pureskella, waan sai niellä kokonaan. Siten pieneniwät ja surkastuiwat maamyyrän silmät, kun se alkoi elää maan sisässä pimeässä, ja samasta syystä peittyiwt olmin silmät kokonaan piiloon, kun se elää aiwan pimeissä luolissa ja onkaloissa. Ja kun joku maalintu rupesi etsimään rawintoaan wedestä ja lewitti sentähden warpaitaan mahdollisimman hajalleen kyetäkseen woimakkaasti potkaisemaan wettä, wenyi warpaitten wälinen nahka ja raajat muuttuiwat wähitellen uintijaloiksi. Samaten saiwat kahlaajatkin pitkät koipensa sekä pitkän nokkansa ja kaulansa siitä syystä, että wedessä kahlatessaan ojensiwat näitä elimiään mahdollisimman pitkälle. Niin ja myöskin kirahwi pitkän kaulansa ja korkeat eturaajansa sen kautta, että rupesi syömään puitten lehtiä ja tuli tällöin alituisesti kaulaansa kurkottaneeksi. Sanalla sanoen, JOKAINEN ELIN WAHWISTUU KÄYTÄNNÖN KAUTTA, MUTTA HEIKONTUU TOIMETONNA.
Kuten edellisestä näemme ei Lamarck tyytynyt esittämään mielipiteitään wain lajien muuttuwaisuudesta, waan antautui myöskin tutkimaan mitkä syyt tällaisen muutoksen aiheuttawat. Mutta ennakkoluulot oliwat siksi woimakkaita ja Lamarckia wastaan, ettei hänen oppejaan kukaan ensin ottanut kuulewiin korwiinsakaan, tuskinpa tiedettiin, että hän oli sellaista esittänytkään.

8
Ja niin unohtui kehitysoppi taas pitkiksi ajoiksi, warsinkin sen jälkeen kun Geoffroy St. Hilaire oli joutunut tappiolle taistellessaan wirkatowerinsa Cuvierin kanssa, joka piti lujasti kiinni lajien muuttumattomuudesta.

Tiedemiesten huomio kääntyi nyt etupäässä erikoisalojen tutkimiseen, keräämään tosiasioita, ja yleisemmät kysymykset jätettiin syrjään. Ei tutkittu ainoastaan luurankoisten, waan kaikkien, yksin alhaisimpienkin eläinryhmien ruumiinrakennusta, wieläpä seurattiin niitten kehitystäkin ihan munasolusta lähtien. Ja kun näistä seikoista oltiin päästy selwille ryhdyttiin wahwojen suurennuslasien awulla tarkastamaan kudoksien rakennetta ja huomattiin silloin, että ne owat muodostuneet peinen pienistä soluista. Näitten pikku-osasten mukana lewisi luonnontutkijoitten eteen taas aiwan uusia, ennen tykkänään koskemattomia aloja, joista on riittänyt tutkimista meidän päiwiimme saakka.

Silloin iski kuin salama kirkkaalta taiwaalta englantilainen Charles Darwin uudelleen kehitysoppiin käsiksi teoksellaan ”Lajien synnystä”.

Charles Robert Darwin syntyi Shrewsburnssa Englannissa 12 p:nä helmikuussa 1809. Hänen isänsä oli etewä lääkäri ja hänen isoisänsä ennen mainittu ”kehitysopin” edelläkäwijä Erasmus Darwin. Jo lapsuudessa kiintyi Charles Darwinin mieli wastustamattomasti luonnon ilmiöihin. Pitkillä waiwalloisilla retkeilyill kaswoi rakkaus eläwään luontoon, silmä harjaantui ja hawaintokyky terästyi. Kirjalukuihin hän sen sijaan osoitti sekä koulussa että ensi wuosina yliopistossakin melkein wastenmielisyyttä. 16-wuotiaana hän kirjoittautui Edinburgin yliopistoon, lukeaksensa lääketiedettä ja luonnonhistoriaa, sillä hän aikoi antautua lääkäriuralle.

9
Mutta kaikellaiset leikkelyharjoitukset ja yliopistollinen opetus tuntuiwat hänetä ikäwiltä, jota wastoin urheilu, metsästys ja eritoten hyönteisten keräileminen häntä wiehättiwät. Oltuaan pari wuotta Edinburgissa hän päätti ruweta isänsä toiwon mukaan – papiksi ja muuttikin Cambridgen yliopistoon jumaluusoppia tutkimaan. ”Tätä isäni toiwoa”, sanoo hän, ”en muodollisesti koskaan hylännyt, mutta se kuoli luonnollisen kuoleman samana päiwänä kun jätin Cambridgen seuratakseni ’Beaglea’ luonnontutkijana.” Wuonna 1831 lähetettiin näet tämän niminen englantilainen sotalaiwa purjehtimaan maapallon ympäri ja Darwinin onnistui päästä mukaan.

Tämä matka, joka kesti wuoteen 1836 ja jolla käytiin Etelä-Amerikassa, Tulimaassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa sek useilla Atlantin, Intian ja Tyynen waltameren saarilla, muodostaa käännekohdan Darwinin elämässä. Sille lähtiessään ei hän ollut mikään oppinut mies, mutta hän oli nero, joka ymmärsi suorastaan luonnon helmasta ammentaa tietoja ja osasi käyttää niitä elämän suurten arwoitusten ratkaisemisessa. Laiwan seistessä jonkun aikaa Galapagos-saarilla Etelä-Amerikan länsipuolella, pisti Darwinin silmään, mitne saarilla eli useita maalintuja, jotka oliwat hywin saman näköisiä kuin läheisellä mantereella, mutta kuitenkin sen werran eroawia, että muodostiwat omia lajeja. Melkein jokaisella saarella oli omat lajinsa, ja niin heräsi hänessä ajatus, että ne juurtawatkin alkuperänsä mannermaan linnuista, jotka syystä tai toisesta oliwat jo hywin kauwan sitten joutuneet näille tuliperäisille saarille, lisääntyneet siellä ja aikojen kuluessa muututneet eri lajeiksi. Täten syntyi Darwinista ensimmäinen siemen kehitysopista, ja yhä jatkuwien tutkimusten kautta tuli hän wakuutetuksi siitä, että kaikkien

10
aitojen eläwien olentojen wälillä on olemassa läheisempi tai etäisempi sukulaissuhde, että kaikki elimistöt owat kehittyneet alemmista muodoista ja että näin ollen kaswi- ja eläinlajit eiwät siis olekaan muuttumattomia, kuten siihen asti yleisesti luultiin.

Kotimaahan palattuaan Darwin asettui Lontooseen sekä ryhtyi heti järjestämään muistiinpanojaan ja alustawiin töihin tuloksena julkaisemista warten. Mutta hänen huonontunut terweytensä pakotti hänet jättämään sumuisen pääkaupungin ja siirtymään pienelle maatilalleen Downin kylään, lähelle Lontoota. Täällä, rauhaisalla maaseudulla, hän sitten wietti onnellisen perheensä keskuudessa taloushuolista wapaana loput ikäänsä, lähes 40 wuotta. Siellä hän ajatteli ja kokeili kokonaista kuusitoista wuotta samaa suurta kysymystä, lakeja elollisten olentojen kehityksestä, sillä wasta w. 1858 hän antoi muulle maailmalle tietää tuloksensa. Ja silloinkin melkein pakosta. Englantilainen luonnontieteilijä A. R. Wallace, joka niihin aikoihin oli eläintieteellisellä tutkimusretkellä malaijilaisessa saaristossa, lähetti nimittäin Darwinille kirjoituksen, joka käsitteli lajien syntyä ja sisälsi jotenkin samansuuntaiset ajatukset kuin Darwinin oma, jo w. 1844 walsmistunut kirjoitus, jota hän ei kuitenkaan ollut julkaissut. Näin ollen oli kaksi tutkijaa tullut aiwan erilaisten ainesten perustuksella ja otisistaan riippumatta samaan lopputulokseen Waatimattomasti kyllä tahtoi Darwin julkaista wain Wallacen kirjoituksen, mutta muutamien ystäwiensä kehoituksesta hän kuitenkin julkaisi samalla kertaa myös omansa. Jo wuosie sen jälkeen ilmestyi häneltä seikkaperäisempi kirjoitus: ”Lajien synnystä luonnollisen walinnan kautta”, jossa hän lukemattomien esimerkkien awulla todistaa kehityksen olemassa

11
olon eläwässä luonnossa ja miten m.m. taistelu olemassa olosta aiheuttaa tuollaisen kehityksen.

Wäärin olisi wäittää, että Darwinin oppi täydellisesti selittäisi uusien kaswi- ja eläinlajien synnyn. Mutta Dawin osotti ensi kerran wastaansanomattoman selwästi, että luonnossa tapahtuu alituisesti uudistus ja kehitys, ja hän löysi ainakin yhden waikuttimen, walinnan luonnossa, jota nähtäwästi waikuttaa uusien lajien syntymiseen. Sentähen alettiinkin kehitysoppia kutsua Darwinin mukaan darwinismiksi, waikka itse asiassa warsinainen ”darwinismi” eli Darwinin oppi kaswi- ja eläinlajien synnystä on hiukan toista. Kehitysopilla (descendensiteorialla) ymmärretään sitä oppia, joka julistaa, että kaikki kaswi- ja eläinlajit owat kehittyneet wähitellen, ollenkaan esittämättä syitä tällaiseen kehitykseen, jälkimmisellä taas sitä muotoa kehitysopista, joka sanoo että lajit owat kehittyneet pääasiallisesti luonnollisen walinnan waikutuksesta (selektionioppi). Darwinin myöhemmät teokset, joita on melkoinen joukko, koskettelewat enemmän tai wähemmän tätä samaa kysymystä, laajentaen ja sowelluttaen sitä yhä useammille aloille.

Darwin kuoli 19 p:nä huhtikuuta 1882 ja haudattiin Englannin suurmiesten joukkoon, Westminster Abbenhin, lähelle Isac Newtonin hautaa.

Tuskin on koskaan mikään kirja herättänyt suurempaa huomiota kuin Darwinin ensimmäinen teos lajien synnystä. Silloisen Englannin johtawat tiedemiehet lausuiwat siitä ihailunsa ja useat yhtyiwät heti Darwinin mielipiteitä kannattamaan. Wanha polwi asettui kuten tawallista wälinpitämätötmälle tai wastustawalle kannalle, mutta nuoresta polwesta se sen sijaan waikutti kuin innostuttawa, tulinen puhe, weti kaikki empimättä mukaansa.

12
Mutta olihan sitä wastustajiakin. Eritoten ne, jotka pitiwät Moseksen luomishistoriaa puustawillisti ainoana oikeana ja jotka pelkäsiwät, että ihminenkin Darwinin opin mukaan saadaan kehittymään muusta luomakunnasta, wieläpä läheiseksi sukulaiseksi apinoille, nousiwat miehistä sotajalalle.

Ensimmäinen ankara kamppailu sattui eräässä brittiläisen tiedeseuran kokouksessa Oxfordissa w. 1860. ”Oikeaoppiset” tahtoiwat siellä Oxfordin piispan johdolla ja auktoriteettinsa nojalla kokonaan kukistaa uuden opin. [Skand. huom. matematiikan professorin]. Mutta kokous päättyikin etupäässä Huxleyn ja Hookerin loistawan todistuskywyn waikutuksesta woitoksi darwinismille. [Skand. huom. Ratkaiseva argumentti vetosi todennäköisyystieteeseen, Wilberforcen omaan leipälajiin, ja koski kuuluisaa esimerkkiä apinoista jotka kirjoituskoneella saisivat aikaan Shakespearen Kesäyön unelman, jos niillä olisi ikuisesti aikaa käytettävissä ja joka matematiikan professorin piti myöntää. Tähän kompakysymykseen lankesi myös koko yleisö. Tosiasiassa vertaus on tietenkin epärehellinen silmänkääntötemppu. Tosiasiassa apinoiden kirjoituskoneessa olisi pitänyt olla myös ”delete”-nappula. Deletenappuloita olisi itse asiassa pitänyt olla reilusti yli puolet nappuloista. Retoriikan ja väittelyiden klassisimmankin tapauksen osalta evolutionismin vallankumous seisoo siis kestämättömällä pohjalla. Raskauttavinta on kuitenkin se, että debattitilanteen kuvaus ei tänä päivänäkään, 103 vuotta Aron jälkeen, ole korjattu.]

Seuraawa wuosikymmen käytiin yli koko Euroopan ankaraa taistelua Darwinia wastaan ja hänen puolestaan. Itse ei hän ottanut juuri ollenkaan osaa tähän kamppailuun, waan työskenteli rauhassa oppinsa sywentämiseksi ja täydentämiseksi. Sieltä rauhalliselta maaseudulta hän tuon tuostakin julkaisi merkillisiä teoksia, jotka paniwat koko silloisen siwistyneen maailman wilkkaaseen liikkeeseen ja johtiwat eläwän luonnon tutkimisen aiwan uusille urille. W. 1860 ilmestyi toinen painos ” Lajien synnystä”, sitten seurasi pari kaswitieteellistä teosta, 1868 Kotieläinten ja wiljeltyjen kaswien waihtelewaisuudesta (The variation of Animals and Plants under Domestication), w. 1871 hänen lähinnä huomattawin teoksensa Ihmisen syntyperä ja sukupuoliwalinta (The Descent of Man and Selection in Relation to Sex) y. m. Myöhempinä wuosinaan hän työskenteli etupäässä kaswitieteen alalla tutkien hyönteissyöjiä kasweja, ristisiitosta, kaswien liikuntailmiöitä y. m. Ja wuosi ennen kuolemaansa hän julkaisi huomattawan teoksen kastematojen merkityksestä ruokamullan muodostuksessa.

13
Mutta sitä kiiwaampia taistelupukareita oliwat hänen kannattajansa, etenkin äsken mainittu Huxley Englannista ja Ernst Haeckel Saksasta. Warsinkin wiimemainittu on saanut aikaan, että ”Darwinismi” niin nopeasti lewisi Euroopan mantereella, joskin toiselta puolelta hänen liiallisuutensa kautta taistelu myöskin on käynyt tawallista kiiwaammaksi ja monesti siirtynyt aiwan ulkopuolelle itse pääkysymystä. Epäilemättä juuri Haeckelin kautta darwinismi on tullut meillläkin laajemmissa piireissä tunnetuksi.

Englantilaisista tiedemiehistä oliwat paitsi edellämainittuja warsinkin Lyell ja Lubbock hywin innokkaita Darwinin kannattajia. Saksassa se saawutti myöskin heti lukuisia ystäwiä. Paitsi Haeckeliä owat siellä Carl Gegenbaur ja August Weissman paljon täydentäneet ”darwinismia” ja antaneet luonnolliselle walinnalle wieläkin suuremman merkityksen kuin Darwin itse. utta Saksassa on myöskin wastustus ollut woimakkain, ompa siellä wielä aiwan wiime aikoihin saakka kuulunut ääniä itse kehitysoppiakin wastaan.

Ennen kuin lähdemme lähemmin tarkastamaan Darwinin oppia lajien syntyyn nähden, ja sitä taistelua, jota on käyty ja wieläkin käydään sitä wastaan ja sen puolesta, mainittakoon lyhyesti itse kehitysopin päpiirteet ja tärkeimmät niistä todistuksista, joita sen tueksi on tuotu.


14
Todistukset kehitysopin puolesta.

Kun Haeckel wuonna 1863 eräässä luonnontutkijoitten kokouksessa Stettinissä ensi kertaa teki selkoa Darwinin kehitysopista, sai hän osakseen wain säälittelewää hymyilyä. ”Päiwällislewon unena” pitiwät useat oppia, joka taas yritti todistaa, että maapallomme kaikki eläwät olennot, kaswit ja eläimet owat wähitellen kehittyneet alemmista muodoista yhä korkeammalle. Mutta Haeckel ei wähästä säikähtänyt. laajatietoisena ja erinomaisena puhujana ja kirjailijana sekä itse sywästi wakuutettuna kehitysopin totuudesta hän jo jonkun wuoden taistelun jälkeen oli kerännyt ympärilleen suuren kannattajapiirin, joka on sittemmin kaswamistaan kaswanut, niin että Saksassa nykyään on aniharwoja tutkijoita, jotka kehitysoppia wastustaisiwat.

On itsestään selwää, että Haeckelillä tällöin täytyi olla käytettäwinään suuri joukko wastaansanomattoman pätewiä todistuksia esittämänsä opin totuudesta. Sellaisia oli jo Darwin kerännyt melkoisen joukon ja yhä lisää niitä ilmestyi sitä mukaa kuin tiedemiehet ennättiwät eri aloja käsitellä. Tällä tawalla on wähitellen syntynyt erityinen kirjallisuuden laatu, jossa julkaistaan joko suorastaan luonnosta kokeitten tai muullaisten hawaintojen awulla saatuja esimerkkejä kaswi- tai eläinmuotojen

15
waihtelewaisuudesta ja muuttumisesta. Kun tällaisia tutkimusten tuloksia sowitetaan yhteen, saadaan pitkä jono todistuksia, joilla kyetään päiwän selwästi osoittamaan, että luonnossa todellakin on tapahtunut ja yhä edelleenkin tapahtuu alituinen kehitys suuntaan tai toiseen.

Näistä todistuksista esitetään seuraawassa tärkeimmät.


Vertailevasta muoto-opista (morfologiasta) saadut todistukset.

Jo paljo ennen kuin mitään oli puhuttu kehitysopista, oli huomattu, että kaswi- ja eläinmuodot muistuttiwat enemmän tai wähemmän toisiansa ja että siis niitten wälillä oli olemassa sukulaisuussuhteita. Ja jo 1700-luwun lopulla oliwat useat tutkijat selwillä siitä, että eläinkunnassa saatettiin järjestää tämän sukulaisuuden perustuksella eläinlajit puuhun werrattawaan ryhmään siten, että isommat haaroitukset merkitsewät pääjaksoja, pienemmät oksat taas lahkoja, heimoja, sukuja ja lajeja.

Tosin kaikissa eläimissä on hawaittawissa yhteisiä ominaisuuksia, kuten esim. kyky rawita itseänsä, kaswaa ja lisääntyä, ärtyisyys sekä liikuntakyky, jota paitsi kaikki owat rakennetut samankaltaisista rakennusaineista, soluista. Mutta nämä ominaisuudet owat eri eläinryhmissä hywin eri lailla muodostuneita sekä monella tawalla yhtyneet erilaisiksi elimiksi. Tämän kautta jo tulee eläinkunnassa olemaan melkoisia eroawaisuuksia. Niinpä esim. saattaa koko eläinkunnan jakaa kahteen suureen pääpääryhmään (sic), yksisoluisiin eläimiin (Protozoa), joitten koko ruumiin muodostaa wain yksi ainoa solu (kuwa 1), ja monisoluisiin

16
(Metazoa), joitten ruumiissa on useampia soluja. Edellisessä toimittaa tuo ainoa solu, alkulima eli protoplasma, kaikki elämän tehtäwät, ryömimisen, liikkumisen ja tuntemisen. Ne lisääntywät siten, että solu wain jakaantuu kahtia ja molemmat puoliskot eroawat toisistaan sekä muuttuwat emäsolun kaltaisiksi (kuwa 2). Mutta muutamissa muodoissa eiwät puoliskot eroakaan, waan jääwät enemmän tai wähemän toistensa yhteyteen. Silloin syntyy näistä yksisoluisista olioista n. k. yhteiskunta (kuwa 3). Wähitellen tapahtuu tällaisessa yhteiskunnassa sitten työnjako, josta on seurauksena pienempiä tai suurempia muutoksia yksilöitten muodossa ja rakenteessa. Täten joutuwat toiset solut esim. pitämään huolta liikunnosta, toiset rawinnon

17
otosta ja kolmannet lisääntymisestä siten, että wain niitten solujen toimesta syntyy uusia yhteiskuntia.

Ei tarwitse suurin ajatella, ennen kuin huomaa, miten tämänlaatuiset yhteiskuntaeläimet muodostawat mukawan sillan eli wälimuodon yksisoluisten ja monisoluisten olentojen wälillä. Eri yksilöryhmät eli niin sanoaksemme ammattikunnat muuttuwat wain useampisoluisiksi elimiksi – ja yhteiskunnan asemasta meillä on monisoluinen eläinyksilö (kuwa 4).

Kaikkein alhaisimmissa monisoluisissa eläimissä n. k. onteloeläimissä (Coelenterata) on tuskin wielä muita elimiä kuin jättimäinen laajennus, ontelowatsa, joka on aukon, suun, kautta yhteydessä ulkomaailman kanssa. Ruumiin kylkinä on
Kuwa 1. Alkulima-eläin, Amoeba proteus (Leidyn mukaan).
Kuwa 2.
Amoeba polypodia jakautumassa (J.F. Schultzen mukaan).
Kuwa 3.
Muutamia yksisoluisia eläimiä, Butschlichin ja Steinin mukaan. Kahdessa oikeanpuolisessa on useampia yksisoluisia yhdessä ryhmässä.

18
kaksi solukerrosta, joista sisempi eli ontelowatsan puoleinen toimii ruuansulatuselimenä ja ulompi taas ruumiin ulkopintana. Tällaisen yksinkertaisen eläinmuodon saattaa helposti ajatella syntyneen ennen mainitun yhteiskunnan kaltaisesta pallomaisesta eläinmuodosta, jonka eri yksilöt owat ryhmittyneet yhdeksi kerrokseksi pallon pinnalle, siten että tässä yhteiskunnassa on tapahtunut jossakin kohdassa sisäänpainuminen. Sen kautta on syntynyt jättimäinen eläinmuoto, jossa säkin sisäpinnassa olewat eläinyksilöt owat joutuneet ruuansulattajiksi ja ulkopinnalla olewat taas suojakerrokseksi eli kuoreksi.

Tällaisessä eläimessä – sellainen on esim. meidänkin wesissämme yleinen lampipolyyppi (Hydra, kuwat 5 ja 6) – eri elinten wälinen työnjako on wielä werrattain wähäinen, wasta alulla. Toisin on sen sijaan laita korkeammilla eläimillä. Tosin niilläkin on ulkokerros ja sisäkerros, mutta sitä paitsi nillä on näitten wälissä useita tärkeitä elimiä ja kudoksia, jotka kuitenkin owat nekin syntyneet poimumuodostuksen kautta ulko- ja sisäkerroksista (kuwa 7). Siten on kaikilla korkeammilla eläimillä itsenäinen hermosto, jonka pääosilla on omat komeronsa ruumiin sisällä. Se on syntynyt ulkokerroksesta. Sisäkerros taas ei peitä ainoastaan suolen sisäpintaa, waan siitä muodostuu ulospullistumisen kautta aiwan uusiakin elimiä, kuten keuhkot, maksa, y.m. Useimmilla korkeammilla eläimillä on wielä ulko- ja sisäkerroksen yhtymiskohdasta tawallisesti poimuutumisen
Kuwa 4. Eräs yhteiskunnaksi käsitetty olio kaswi- ja eläinkunnan rajamailta, Kleinin mukaan.

19
kautta syntynyt keskikerros, josta wuorostaan sitten muodostuu sukupuolielimet, munuaiset, lihaksia y. m.

Wertailkaamme nyt muutamia näistä elimistä waikkapa wain n. k. luurankoisten eläinten eri ryhmistä kulkien alhaisimmalla asteella olewista muodosita korkeampiin muotoihin. Otetaan esim. werenkiertoelimet.

Useista alhaisemmista eläinmuodosita antaa ruuansulatuksen kautta walmistettu rawintoneste itsestään tarwitsewille ruumiinosille wälittömästi rakennusainetta tunkeutumalla wain soluseinämien läpi solusta soluun Mutta kaikkein useimmissa eläinryhmissä ei rawintoneste näin pääse suorastaan ilman muuta
Kuwa 5. Lampipolyyppi, R. Hertwigin mukaan. Rihmamaiset lisäkkeet owat pyyntilonkeroita ja niitten keskellä on suuaukko.
Kuwa 6. Läpileikkaus eräästä lampipolyypin tapaisesta eläimestä, R. Hertwigin mukaan en-sisäkerros; ek – ulkokerros.

20
tunkeutumaan eri soluihin, sillä eläimessä on muodostunut erityisiä, muista ruumiin elimistä jyrkästi erotettuja, onttoja putkia, jotka kulkewat rawintonesteen määrättyjen rajojen sisään ja johtawat sitä eri ruumiinosiin ja niitten kudoksiin. Tällaista putkistoa kutsumme suonistoksi.

Suoniston alkuperäisin ja yksinkertaisin muoto on se, jossa woidaan erottaa ainoastaan yksi tai jokunen harwa isompi putki, mistä sitten lähtee wain aniharwoja haaroja. Nämä aukeawat sitten wälittömästi ruumiin onteloon ja päästäwät siten weren wapaasti wirtaamaan kudosten wälissä. Tällaista suonistoa kutsumme awonaiseksi erotukseksi sellaisesta, jossa pääsuonien haarat wieläkin wuorostaan haaraantuwat yhä hienommiksi suoniksi, kunnes latwahaarat muodostawat hienon hienoja werkkomaisia suoniryhmiä, n. k. hiussuonistoja, joissa wasta werestä erottuu tarwitsewiin kudoksiin rakennusainetta. Näistä hiussuoniwerkoista saa sitten alkunsa taas toisia hienoja suonia, jotka yhtymällä muodostawat yhä paksumpia suonia, kunnes nämä aukeawat alkuperäisiin pääsuoniin. Tällaisessa suonistossa owat siis kaikki suonet yhteydessä toistensa kanssa ja weri tulee siten koko ruumiissa suljetuksi määrättyjen rajojen sisään. Tällöin suonistoa kutsumme suljetuksi.

Jotkut pääsuonista owat samalla muuttuneet rakenteeltaa
Kuwa7. Kappale erään onteloeläimen seinästä. J. F. Schulzen mukaan; ek – ulkokerros; o-munia.

21
muita omituisemmiksi, saaneet seinämiinsä lukuisia lihaksia, jotka supistumalla ja laajenemalla waikuttawat sen, että suonen tilawuus käy joko ahtaammaksi tai laajemmaksi. Ompa joku osa näistäkin käynyt muita wahwemmaksi, saanut siten suuremman supistus- ja laajenemisominaisuuden ja tullut täten ikään kuin johtawaksi keskusasemaksi Tätä keskustaa kutsumme sydämeksi.

Alkuperäisin ja yksinkertaisin muoto tällaista sydäntä on se, jossa se esiintyy ainoastaan wahwahkona putkena Tämä putki
Kuwa 8. kaawakuwa werenkiertoelimistä; R. Hertwigin mukaan a- waltimo, c-hiussuoniwerkosto; h- etehinen; k-kammio; kl-lämssät; p-sydänpussi; v-laskimoita.
Kuwa 9.
Kaawakuwia erilaisista werenkiertoelimistöistä, hatsdjekin mukaan A kalan; B sammakon; C lämminwerisen. Nuolet osoittawat weren kulkusuunnan.

22
kuroutuu sitten keskikohdaltaan hywin ahtaaksi ja erottuu siten kahdeksi osastoksi Toista näistä kutsumme etehiseksi, koska ruumiista tulewa weri ensin laksee siihen. Toista taas kammioksi. Sen seinämät owat paksumpia kuin etehisen ja joustawia, joten ne supisutmisellaan pakottawat weren uos sydämestä ruumiiseen. Molempien osastojen wälissä on lihasläppiä, jotka estäwät weren pääsemästä kammiosta etehiseen. Tällainen sydän on esim. kaloilla.

Sydämestä lähtewiä suonia ja niitten haaroja eli paremmin niitä suonia, joita myöten weri kulkee pois sydämestä ruumiiseen, kutsutaan waltimosuoniksi. Edelliset owat paksumpia ja joustawaseinäisiä, jälkimmäiset taas ohuempiseinäisiä, mutta sisäpuolisesti läpillä warustettuja, kutsutaan werenkiertoelimistöksi.

Jos tapetun kastemadon awaa hywin warowasti watsapuolelta, niin näkee sen sisällä kulkewan päästä takaruumiin päähän saakka suolen ja sen selkä- ja watsapuolella paksun suonen. Kumpikin näistä on haarautunut hienoihin haaroihin, jotka yhtywät keskenään hiussuoniwerkostossa. Suonisto on siis suljettu Muta sitä paitsi kulkee molempien suonien wälillä useita pareja poikkisuonia, joten siis suoli tulee kulkemaan niitten wälitse. Ja näistä poikkisuonista owat jotkut, samoinkuin selksuoniskin sykkiwiä. Muunlaista sydäntä ei kastemadolla ole

Jokseenkin samallainen werenkiertoelimistö on n. k. suikulaisella (Amphioxus), muutamalla parin tuuman pituisella kalanmuotoisella eläimellä, joka muistuttaa niin paljon luurangolla warustettuja eläimiä, että se wiedään eläinkunnan järjestelmässä

23
näitten joukkoon. Silläkään, siis luurankoisten yksinkertaisemmalla, ei ole sydäntä, waan kaksi woimakasta pitkittäin kulkewaa suonta ja niitten wälistä poikkisuonia. Sykkiwiä näistä owat niinhywin pääsuonet kuin useat poikkisuonetkin. kun kuitenkin suikulaisella on jonkinlaiset kiduksetkin, oikeastaan wain suolen etuosan seinämät, on sen suonisto sen johdosta hiukan toisenlainen kuin kastemadolla. Poikkisuoniin, jotka kulkewat näistä suolen seinistä, on näet syntynyt hienoja haaroja, hiussuonia, ja niissä tapahtuu weren puhdistus. Tämän kautta on kukin poikkihaara tullut oikeastaan jaetuksi kahteen osaan; toista myöten tulee weri kidukseen, puhdistuu siellä ja jatkaa sitten toista myöten matkaansa pois kiduksesta. Edellistä kutsutaan sentähden kiduswaltimoksi ja jälkimmäistä kiduslaskimoksi.

Yleiseltä ruumiinrakenteeltaan owat kaikille tunnetut nahkiaiset (Petromyzon) jonkun werran täydellisemmin rakennettuja eläimiä kuin suikulainen. Niinpä on niilllä jo pää ja siinä silmät sekä ainakin eturuumiissa samanlaisista liistakkeista muodostunut rintakehän tapainen laitos, jota sopii werrata luurankoon. Werenkiertoelimistössä on watsapuolisesta pääsuonesta osa kääntynyt äkkinäiselle mutkalle ja samalla kuroutunut 2-osaiseksi sydämeksi, ohutseinäiseksi etehiseksi ja paksuseinäiseksi kammioksi. Wielä selwempi on tämä yksinkertainen sydänlaitos kaloilla, jotka muutenkin owat hywän joukon täydellisempiä eläinmuotoja kuin nahkiainen, sillä niillähän on selwä ja moniosainen luuranko lihaksien toimintaa tukemassa.

Kalojen sydämestä kulkee weri päähän päin isoa suonta myöten, josta lähtee parittaisia suonia kiduksiin n. k. kiduswaltimoita myöten ylöspäin niskaan, jossa kaikista kiduksista

24
tulewat suonet yhtywät isommaksi suoneksi, mikä kulkee pitkin selkärangan alapuolta pyrstöön päin. Tässä selkäsuonessa on siis yksinomaan puhdistetuta werta. Käytyään sitten ruumiin eri elimissä ja jouduttuaan sen kautta pilaantuneeksi eli kuten sanotaan tympeäksi, weri keräytyy maksan kohdalla taas isoksi suoneksi, jota myöten se sitten uudelleen pääsee sydämen etehiseen.

Näin ollen sisältää sydän sekä nahkiaisilla että kaloilla pelkkää tympeätä werta. Wasta kiduksissa käytyään se on puhdasta ja walmis antamaan tarwitsewille elimille rakennusaineksia, jonka jälkeen se uudelleen palaa sydämeen. Tällaista werenkiertoa kutsutaan yksinkertaiseksi werenkierroksi, koska weri siinä tekee wain yhden kierroksen ruumiissa.

Muutamilla hywin merkillisillä kaloilla, n. k. keuhkokaloilla, jotka ilmanalan pakottamina owat kuiwan wuodenajan yli liejuun ja saween kaiwautuneina, on ilmarakko ryhtynyt werta puhdistamaan sillä aikaa kun kidukset owat kuiwuuden tähden toimeensa kykenemättömiä. Sen kautta on werenkiertoelimistökin jonkun werran erilainen kuin muilla kaloilla. Ensinnäkin on tywimäisessä kiduswaltiomaparissa ilmarakkoon erkautunut haara n. k. keuhkowaltimo, jakautunut täällä hiussuoniwerkostoksi, josta lähtee n. k. keuhkowaltimoita suoraan sydämeen. Sitä paitsi on sydämen etehisessä muodostunut wäliseinä, jonka kautta etehinen on tullut jaetuksi kahteen osaan, oikeaan ja wasempaan. Tämä wäliseinä jatkuu sitten kammioonkin ja estää ainakin jossain määrin etehisen eri puoliskoista tulleen weren sekoittumasta. Siten johtuu esim. se weriwirta, joka kulkee etehisen oikeassa osastossa, kammion oikeaan osastoon ja siitä taas erityisesti muodostunutta tietä myöten tywimäiseen kiduswaltimoon, josta lähtee suoni keuhkoksi muuttuneeseen ilmarakkoon. Näin tulee

25
weri keuhkoon. Puhdistuttuaan siellä se joutuu uudelleen sydämeen, wieläpä etehisen wasempaan osastoon. ja sitä tietä ulos sydämestä kiduksiin päin, wieläpä ohi noitten keuhoihin menewien poikkihaarojen itse kiduksiin, joista se wielä kerran puhdistuu, jos nimittäin niissä on niukasti wettä. Wasta kiduksista päästyään ja selkäsuoneen jouduttuaan weri saa lähteä ruumiista kirtämään ja rawintoa tarjoamaan. Muututtuaan sitte elimissä luonnoltaan tympeäksi laskimowereksi se johtuu uudelleen sydämeen ja nyt oikeanpuoliseen etehiseen, jossa se taas jatkaa matkaansa ”keuhkoihin”.

Keuhkokalojen ruumiissa huomaamme siis jo alun kaksinkertaisesta werenkierrosta, koska weri ensin kulkee sydämestä keuhkoon ja siitä taas sydämeen sekä wasta kidusten kautta muuhun ruumiiseen ja sieltä takaisin sydämeen.

Sammakkoeläinten (Amphibia) toukka-asteella on jokseenkin samallainen werenkiertoelimistö kuin edellisillä. Se erotus on kuitenkin, että kiduswaltimoista lähtee jo ennen kiduksia haarasuoni wastaawiin kiduslaskimoihin. Siitä on eläimelle se hyöty, että kun sammakko myöhemmällä kehitysasteellaan siirtyy werestä elämään maalle, jolloin tietysti kidukset kuiwuwat, pääsee weri näitä uusia suonia myöten ohi kidusten pitemälle kulkemaan Kidukset saawat näin ollen huoletta häwitä kokonaan pois. Weri puhdistuunyt keuhkoista sekä sitä paitsi hywin suuresta määrästä myös ihosta, johon menee woimakas waltimo neljännestä waltimokaariparista.

Kuten tunnettua eläwät sammakot mielellään wedessä tai ainakin kosteilla paikoilla kuitenkin niin, että niitten täytyy hengittää ilmaa. Tätä ne pakottawat nielemällä tunkeutumaan pussimaisiin

26
keuhkoihin. Mutta kun iho on pehmeätä ja kosteata ja kun siinä risteilee runsaasti suonia, saattaa weri myöskin siinä puhdistua.

matelijoitten (Reptilia)alhaisimmilla muodoilla on sydän samaten kuin sammakkoeläimilläkin jakautunut kolmeen osastoon. Mutta krokotiileilla on kammiokin jakautunut wäliseinän kautta kahtia, oikeaan ja wasempaan kammioon, niin ettei ole kuin pieni reikä enään aiwan aortan eli woimakkaimman waltimon juuressa. Muutamat muutkin wajawaisuudet tekewät sen, ettei krokotiileillakaan wielä sydämen wajemmassa osastossa kulje yksinomaan aiwan puhdasta werta.

Mutta linnuilla (Aves) ja imettäväisillä (Mammalia) owat kaikki aukot ja hankaluudet poistetut, joten sydän on täydellisesti jakautunut neljään lokeroon. Sen kautta tulee sydämen wasemmassa puoliskossa kulkemaan yksinomaan
Kuwa 10.
Nisäkkään werenkierto, Selenkan mukaan. Tummissa suonissa kulkee puhdistettua werta. oe-oikea etehinen; ov-oikea kammio; vk – wasen kammio; a-aorta; sv-suoliwaltimo; s-suoli; sh-suolen hiussuonistoa; kt-kylustiehyeitä; lt-lymfatiehyeitä; kl-keuhkolaskimo, kv-keuhkowaltimo; kh-keuhkon hiussuonistoa; m-maksa; yol-ylempi onttolaskimo.

27
puhdasta werta, oikeassa taas wain tympeätä. Linnun werenkiertoelimistö eroaa imettäwäisen werenkierrosta oikeastaan wain siinä, että sydämestä lähtewä woimakas wlatimo, aorta, taipuu linnulla oikealle päin, imettäwäisellä taas wasemmalle, eli oikeammin siinä, että matelijoilla tawattawissa aortakaarista linnuilla surkastuu wasen, nisäkkäillä taas oikea.

Edellisestä näemme, että luurankoisilla eläimillä warsinkin sydämen ja pääsuonien rakenteessa saattaa helposti ja selwästi huomata sitä monimutkaisemman ja tarkoituksenmukaisemman rakenteen, kuta korkeammalle nousemme eläinkunnan järjestelmässä.

Toisena esimerkkinä tällaisesta ruumiinrakenteesta huomattawasta sukulaisuussuhteesta, otamme kalanpyrstön ja etenkin sen sisäisen luurakennusten. Ennen mainitulla keuhkokalalla on pyrstö takapuolisen suippopäinen ja luuranko kulkee suorana sen kärkeen saakka. Mutta jo haikaloilla on kaksi isoa pyrstöliuskaa ja selkäranka kulkee wain ylempään, tehden sentähden mutkauksen ylöspäin. Eräällä sampikalan sukulaisella on luurangon latwapuoli jo aikalailla kokoonkutistunut ja tawallisella
Kuwa 11.
Erilaisia pyrstöjä; Rittelin mukaan. A-erään keuhkokalan; B_sammin; C-erään Amiakalan; D-lohen.

28
ahwenella se on wieläkin kutistuneempi ja wain wiimeinen niwel winosti ylöspäin suuntautunut, waikkei sitä ulkopuolisesti saata erottaa.

Jo näin pyrstönkin perustuksella woi kaloissa siis huomata selwän asteettaisen kehityksen rustokaloista, johon haikala kuuluu, luukaloihin sakka, joihin luetaan m. m. ahwen, hauki, lohi y. m.


Yksilökehityksestä saatu todistus
Omituista kyllä saattaa kaikkien eläinten, ihmisenkin, yksilökehityksessä huomata ihan samallaisia asteettaisia muutoksia eri elimissä kuin äsken näimme koko eläinkunnan tai suurempien pääjaksojen ja luokkien ruumiinrakenteessa. Niinpä alkaa jokainen monisoluinen elin olemassa olonsa yksisoluisena munana. Hedelmöitetyn munasolun jakautumisen kautta syntyy rakkomainen, monisoluinen yhteiskunta, josta muodostuu sisäänpainumisen kautta jättimäinen olento, jossa on wain kaksi solukerrosta. Myöhemmin syntyy sitten korkeammilla eläimillä molempien alkuperäisten kerrosten wäliin uusi, n. k. keskikerros. Wasta näihin aikoihin tapahtuu yksilön kehityksessä muutoksia, jotka owat erikoisen ominaisia eri pääjaksojen eläinmuodoille. Niinpä luurankoisilla eläimillä syntyy muodostuksia, joita ei tawata samalla asteella esim. äyriäisillä, j. n. e. Mutta eri luurankoisluokissa kulkee kehitys sen sijaan wielä pitkän aikaa aiwan samaan suuntaan. Sen kautta tulee maalla eläwissä luurankoisissa, myöskin ihmisessä, olemaan asteita, jotka paljon muistuttawat kaloja, jotka luurankoisten joukossa owat mitä yksinkertaisimmin rakennettuja eläimiä.

29
Kuwissa 12-17 näemme kolme astetta haikalan, wesiliskon, kilpikonnan, kanan, kaniinin ja ihmisen kehityksessä. Eritoten merkillinen on raajojen muodostus. Pyrstö, joka on kalojen tärkein liikuntoelin ja joka useimmille muille luurankoisille on werrattain wähäpätöinen tai aiwan merkityksetön, on kuitenkin niilläkin aika kehittynyt ja esiintyy paljoa aikaisemmin kuin etu- ja takaraajat. Wielä toisellakin asteella, kun jo raajat alkawat muodostua, on pyrstöpitkä ja woimakas yksinpä sellaisillakin eläimillä kuin merikilpikonna ja kaniini, joilla täyskaswaneina on aiwan lyhyt häntä. Onpa ihmiselläkin tällä asteella sangen pitkä ja selwä häntä.

Sitä mukaa kuin raajat kaswawat, käy häntä ainakin tähän kuwatuilla sikiöillä yhä surkastuneemmaksi. Wertaa kolmannen (III) asteen kuwia! Siinä owat kuwatut sikiöt jo täydellisesti saawuttaneet maaeläinten aseman, ja kalamaiset ominaisuudet owat hävinneet. Eri muodot owat myöskin alkaneet yhä enemmän erilaistua. Siten on esim. merikilpikonna jo selwä kilpikonna, kana lintu ja kaniini nisäkäs. Eritoten huomattawaa on, että raajat, jotka sittemmin owat näissä eläimissä niin erilaisia, wielä tällä asteella paljon muistuttawat toisiansa.

Samaten kuin näin liikuntoelimissä huomaa selwän kala-asteen, erottaa hengityselimissäkin näkywiä kidusrakoja. Aiheita kiduksiin ei tosin ainakaan yleisesti, eikä myöskään täysin muodostuneita kidusrakoja, mutta kaulan ulkopinnalla on kuitenkin sywiä wakoja, joita sisäpinnalla wastaa pullistumia nielusta. Täten syntyy kidusrakoja, jotka owat ainoastaan hywin ohuen kalwon kautta suljettuja. Näitten muodostusten rinnalla on korkeammilla eläimillä myöskin aiheita kaloilla tawattawasta kidusluustosta. Se käsittää joukon alapäästään

30
Kuwat 12-17
Kolme (I, II, III) astetta seuraawista eläimistä: 12-eräs haikala;
13-wesilisko;
14-merikilpikonna;
15-kana
16-lammas; (I) ja kaniini (II, III).
17-ihminen.
Ihmisessä on I sikiä 3 wiikon wanha ja 4 mm pitkä, II 4 wiikon wanha ja 8 mm pitkä, III 8 wiikon wanha ja 21 mm pitkä. (Wirenin mukaan.)

31
kieliluun kanssa yhtyneitä kaaria, jotka sijaitsewat rakojen edessä. Näistä kaarista osa häwiää sittemmin kokonaan ja osa muodostuu uusiksi elimiksi m. m. korwaluiksi Samaten käy kidusrakojenkin. Muut sulkeutuwat kokonaan paitsi kahden ensimmäisen kaariparin wälissä olewa rako, josta osa muuttuu myöhemmin keskikorwaksi ja nielusta korwaan johtawaksi n. k. eustakiuksen putkeksi.

Samoihin aikoihin kuin sikiöillä näin erotetaan kidusrakoja, on niitten werenkierto-elimistökin paljon kaloja muistuttawa. Sydämestä lähtee wain yksi iso suoni, joka haarautuu useaksi kidussuoneksi, aiwan kuten kaloilla. Mutta kun kiduksia ei ole, ei näissä suonissa synny hiussuoniwerkostoa, waan ne menewät suorastaan selkäaortaan. Ja samalla kun sikiö muutenkin jättää kala-asteen siirtyäkseen seuraawalle kehityksen portaalle, jakautuu sydänkin kahteen puoliskoon, oikeaan ja wasempaan.

Myöskin munuaiset owat siiön kala-asteella aiwan samallaiset kuin kaloillakin Sittemmin osa näistä ensimunuaisista häwiää, osa muodostuu aiwan toisiksi elimiksi ja korwautuwat toisilla, alun pitäin uuusista aineksista syntyneillä munuaisilla.

Kun wielä mainitsemme, että aiwojenkin kehityksessä on asteita, jolloin ne owat aiwan kalan aiwojen kaltaisia, on kyllin selwästi osotettu, että korkeampien eläinten yksilökehityksessä on asteita, jotka wastaawat täydellisesti nykyisiä kaloja. Tätä omituisuutta kehitysoppi selittää siten että kaikki luurankoiset eläimet juontawat syntynsä yhteisestä alkuperästä, esiluurankoisista, jotka owat eläneet wedessä ja hengittäneet kiduksilla sekä muutenkin rakenteeltaan muistuttaneet nykyisiä kaloja.

32
Tosin meidän päivwiemme kaloissa woi erottaa useita erilaisia rakennemuotoja, mutta kun ne kaikki eläwät yhä edelleenkin wedessä, eiwät nämä eroawaisuudet sentään poikkea warsin paljoa alkuperäisestä esi-isien ruumiinrakenteesta.

Wielä merkillisempiä seikkoja ilmenee muutamien äyriäiseläinten kehityksestä. Tawallisesti alempien äyriäisten kehitys alkaa sillä, että munasta kuopriutuu alkutoukka (nauplius), jolla on kolme paria pitkäharjaksisia raajoja ja yksi silmä keskellä otsaa. Muutamien nahanwaihdosten jälkeen syntyy tästä alkutoukasta täysin kehittynyt äyriäinen, jolla on useita raajapareja ja niistä jotkut suuosina. Sellainen on esim. melkein kaikissa lätäköissä ja järwissä tawattawa wilkkaasti liikkuwa noin 2-3 mm mittainen Cyclops. Mutta aiwan toisenlaatuinen on eräs toinen äyriäiseläin n. k. pussiäyriäinen (Sacculina). Sen toukat owat kyllä wapaasti liikkuwia ja kolmiraajaparisia, kuten edellämainituilla äyriäisillä, mutta kun tällainen toukka tapaa jonkun taskukrawun, takertuu se ensimmäisellä raajaparillaan lujasti tämän pyrstön alle. Kohta sen jälkeen
Kuwa 18.
Pussiäyriäisen kehitysasteita: A-alkutoukka (nauplius); va-pariton silmä; 1,2,3-kolme raajaparia. B-n. k. raakkutoukka, jolla on tuntosarwet, yksi silmä, 6 raajaparia ja 2 kuorta. C-raajat ja silmä häwiäwät. D-raajat ja silmä häwinneet, mutta kuoret wielä paikoillaan. E-kuoretkin häwinneet. Eläin alkaa kaiwaa reikää taskukrawun kuoreen. F-eläin siirtyy isäntänsä sisään.

33
huomaa se silmänsä ja raajansa aiwan tarpeettomiksi ja heittää ne sentähden pois. Samalla syntyy sen etupäähän ontto putki, joka läpäisee taskukrawun kuoren. Tämän putken kautta waluttaa pussiäyriäinen pehmeän ruumiinsa isäntänsä kuoren sisäpuolelle ja tunkee siellä pitkiä juuririhmoja kaikkialle taskukrawun sisälmyksiin. Jonkin ajan kuluttua syöwyttää se taas isäntänsä kuoreen reijän ja pujahtaa siitä uudelleen ulkopuolelle, jonne nyt muodostuu isonlainen pussi. Siihen syntyy pian reikä, jonka kautta lukuisat munat waluwat ulos weteen.

Aiwan samalla tawalla kuin luurankoisten eläinten sikiöt kertoiwat, millaisia niiden esi-isät owat olleet, kertoo myöskin pussiäyriäisen kehitys esi-isiensä waiheet. Ei woi olla epäilystäkään siitä, että näm äowat olleet alkujaan wapaasti eläwiä äyriäisiä ja että ne sitten rupesiwat elämään taskukrapujen kustannuksella, siis loisina. Tällöin käwiwät monet elimet niille aiwan tarpeettomiksi ja heitettiin sellaisina tieltä pois, ja koko eläin sai niin oudon ulkomuodon, ettei sitä enää krawuksi tuntisikaan.

Tällaisten eläinkunnassa lukuisasti tawattawien tosiasioitten perustuksella muodosti Haeckel seuraawan wäitteen: "Yksilökehitys on lyhyt ja nopea perinnöllisyyden ja mukautumisen lakien aiheuttama kertaus koko sen eläinryhmän kehityksestä, johon yksilö kuuluu".

34
Muinaismaailman kaswi- ja eläinkunnasta saatu todistus
Paraimmat todistuksensa kehitysoppi saa maapallon kerroksissa tawattawista kaswi- ja eläinkiwettymistä. Tällaiset kiwettymät owat syntyneet siten, että juoksewan weden mukana meriin ja järwiin tulleeseen liejuun, joka on painunut pohjalle, on hautautunut osia sellaisista kasweista ja eläimistä, jotka tawalla tai toisella owat joutuneet weteen. Kun lieju, sawi ja hiekka sitten weden suunnattoman painon alla ja erilaisten kemiallisten aineitten awulla kowettuu aiwan kiwikowaksi, pysywät eläintähteet siellä mätänemättä ja rikkoutumatta, joten niitä saattaa melkein yhtä helposti tutkia kuin nykyäänkin eläwiä muotoja. Eniten tapaa tällaisia kiwettymiä kalkki- ja sawiliuskeissa. Mutta toisillakin tawoilla saattaa kiwettymiä syntyä. Usein näkee etenkin hyönteisiä ja hämähäkkejä meripihkan sisään suljettuina. Ne owat nähtäwästi tarttuneet ensin pihkaan, jota sitten on keräytynyt yhä enemmän niitten ympärille ja muuttunut wähitellen kowaksi meripihkaksi. Samoin on lämpimien lähteitten partaille moni kaswi ja eläin tullut suljetuksi niihin kerrostumiin, jotka syntywät wedestä kiteytywästä kalkista tai piikiwestä. Myöskin turwekaloissa on säilynyt paljon tähteitä entisaikojen kasweista ja eläimistä.

Itsestään on selwää, että ne kaswit ja eläimet, joitten tähteitä tai merkkejä näin löydämme wuorten sisästä, owat eläneet samoihin aikoihin kuin nämä muodostuiwat. Jos siis tawalla tai toisella saattaa määrätä eri maakerrosten ijän, on samalla kiwettymienkin ikä selwillä. Yleensä on se kerros wanhempi, joka on alinna, se taasn uorin, joka on pinnalla. Poikkeuskia tästäkin säännöstä saattaa kuitenkin olla, waikka ne yleensä owat harwinaisia. Esim. maanjäristykset saattawat toisinaan siirtää wanhempia kerroksia nuorempien päälle, mutta sellaiset alueet owat werrattain wähäisiä, joten niitten ijästä saa selwän wertaamalla niitä naapuriseutujen kerroksiin.

Näitten kiwettymien awulla woidaan kirjoittaa kaswi- ja eläinkunnan historia aiwan samalla tawalla kuin jonkun kansankin historia kirjotietaan säilyneitten muistomerkkien ja asiapaperien nojalla. Ja samaten kuin ihmiskunnankin historiasta erotetaan useampia ajan jaksoja, on maapallonkin ja sen eläwän luonnon historiasta erotettu moniaita aikakausia. Pohjois-Euroopassa yleisimmin nykyään käytetty jaoiotus on seuraawa:

I Alkuaika (Atsooinen aika)
Kataskeeinen kausi

II Wanha aika.
Proterotsooinen aika:

Laatokkakausi.
Pohjanlahden kausi.
Jatulinen kausi.
Jotuuninen kausi.

Paleotsooinen aika:
Kambrinen kausi.
Siluurikausi.
Dewoonikausi.
Hiilikausi.
Permikausi.

36
III Keskiaika (Mesotsooinen aika).
Triiaskausi.
Juutakausi.
Liitukausi.

IV Uusiaika (Kenotsooinen aika).
Tertiääriaikakausi:
Soseenikausi.
Oligoseenikausi.
Mioseenikausi.
Plioseenikausi.

Kwartääriaikakausi:
Pleistoseenikausi.

Tietystikään ei woida wetää mitään jyrkkiä rajoja eri aikakausien wälille, waan menewät ne hiljalleen huomaamattakin toisesta toiseen. Ei myöskään pidä luulla, että kaikki olisiwat yhtä pitkiä. Joltisenkin oikea käsitys eri aikakausien suhteellisesta pituudesta on arweltu saatawan jakamalla aika alkuajan alusta nykypäiwiin asti 1,000 yhtä suureen osaan. Näistä tulee silloin atsooisen ajan osalle noin 500, proterotsooiselle ajalle noin 250, paleotsooiselle noin 130, mesotsooiselle noin 75 ja kenotsooiselle noin 25, josita kwartäärikaudelle tulee wain 2 osaa.

Yksistään paleotsooisten kerrosten paksuus on laskettu noin 32,000 metriksi, joista kambrilais-siluurilaiset kerrokset anastawat jo enemmän kuin kaikki muut yhteensä.

Mitä maapallon ikään tulee, on sitäkin yritetty arwaella. Toiset otaksuvat sitä 10 miljoonaksi, toiset taas kokonaista 700 miljoonaksi ajastajaksi. Edellinen näistä luvuista on epäilemättä

37
liian alhainen, sillä kyllä maaemomme ikä sentään lienee pikemmin määrättäwä satamiljoonista kuin kymmenmiljoonista wuosista.

Seuraawassa esitetään lyhyin piirtein kullekin aikakaudelle ominaisimmat kiwettymät.

Alkuaika. Maapallon warhaisimmat waiheet owat täydellisen hämärän peitossa. Mitään warmaa ei siitä woi kukaan sanoa, mutta tutkimalla muita taiwaankappaleita on kuitenkin woitu arwaella sinne tänne ja jotkut tällaisista otaksumisista tuntuwat warsin todennäköisiltä. Niinpä lienee hywin luultawaa, että maapallo on jonakin aikana ollut tulikuumana, sulana pallona. Liidellessään kylmässä awaruudessa se tietenkin jäähtymistään jäähtyi, ja silloin kowettui sen pinta kowaksi kuoreksi. Tässä tapahtui sitten ajoittain ankaria maanjäristyksiä, kun sulaa ainetta pyrki pursuamaan maan sisästä pinnalle, ja yhtä luonnollista myöskin on, että jäähtymisestä ja kowettumisesta seurasi melkoisia poimuutumisia, aiwan kuten kuiwuwassa omenan pinnassa. Täten syntyi laaksoja ja wuorijonoja.

Sikäli kuin jäähtyminen edistyi, tiiwistyiwät ilmakehässä leijailewat kaasumaiset ainekset ja putosiwat ainakin osaksi sateina maan pinnalle, jossa ne keräytyiwät sywennyksiin järwiksi ja meriksi. Ja silloin alkoiwat wesien haihtumiset ja wesihöyryjen tiiwistymiset pilwiksi, ja sitä on sitten jatkunut läpi aikojen meidän päiwiimme saakka. Sadewesi, auringon säteet ja tuulet, eli n. k. "ajan kuluttawa hammas", rapautti kiinteätä maata ja murentuneet ainekset kulkeutuiwat meriin ja järwiin, joissa

38
ne muodostiwat ja muodostawat yhä edelleen waakasuoria kerroksia. Aikojen kuluessa häwisi täten korkeita wuoriharjanteita niin tyyten, että niistä on enää jäljellä tasoittuneet juuret.

Tällä tawalla muuttuiwat maapallon mittasuhteet alituisesti ja niin ne muuttuwat wielä tänäkin päiwänä. Wuoriharjanteita häwisi, sywänteitä tasottui ja poimuuntumalla syntyi uusia wuoria ja laaksoja. On hywin epäwarmaa, tokko maapallolla enää missään on näkywissä aiwan ensimmäistä kuorta. Mutta hywin wanhoja kerroksia, n. k. alkuwuoria, joka on suurimmaksi osaksi graniittia ja gneissiä, on sen sijaan kyllä näkywissä joskin sekin pahasti pinnaltaan kuluneena. Mahtawimmat alkuwuorialueet tawataan skandinaawisella niemimaalla ja Suomessa sekä siihen rajoittuwissa osissa Wenäjää (n. k. Fennoskandiassa), Grönlannnissa ja Kanadan itäosissa. Mahdollista on, että nämä kolme alkuwuorialuetta owat olleet maayhteydessä toistensa kanssa ja muodostaneet silloin ikiwanhan mantereen, joka katkesi kuitenkin jo aikaisin kappaleiksi, joista jotkut wajosiwat meren peittoon.

Alkuaijan jälkeen oli sitten useita pitkiä aikakausia, jolloin ainakin suuret osat Pohjois-Amerikkaa ja Fennoskandia oliwat meren peittämiä. Tällaisten merikausien wälissä oli maakausia, jollon nämä samat oliwat meren pinnan yläpuolella ja siis rapautumiselle ja weden uurtawalle woimalle alttiina. Tuhkatiheään on silloin myöskin ollut ankaria tuliwuoren purkauksia, sillä useissa kerroksissa tawataan waltawia joukkoja purkautuneita wuorilajeja. Ja kaikesta päättäen oli kasweja ja eläimiäkin silloin jo olemassa, sillä ainakin Pohjois-Amerikassa on löydetty joitakuita tämän aikusiia kiwettymiä.

Mutta wasta n. k. paleotsooisella ajalla kaswi- ja eläinmaailma näyttää päässeen siksi lewinneeksi, että siitä on onnistuttu löytämään melko paljon kiwettymiä. Tosin kambriselta kaudelta ei wielä tunneta warmoja kaswitähteitä, muta jo siluurissa kerroksissa on tawattu suuret määrät kalkkilewiä ja dewoonikaudella sekä hiilikaudelta on säilynyt runsaasti saniaisia. Silloinen kaswimaailma oli aiwan toisen näköinen kuin nykyinen. Ei ollut wielä lehtipuita eikä tuoksuawia kukkakasweja, waan sammalia sekä puumaisia saniaisia ja kortteita, jotka saattoiwat kaswaa melkoisen korkeiksi. Tällaisia alhaisia kasweja oli hywin monta lajia, ja useat niistä muodostiwat muhkeita, korkeita metsiä.

Myöskin eläinmaailma oli jo sangen monimuotoinen ja pitkälle kehittynyt. Kambrisista eläimuodoista oliwat eräät
Kuwa 20.
Trilobiitteja, entisaikojen äyriäiseläimiä (Hutchinsonin mukaan).

40
äyriäiseläimet, n. k. trilobiittit tärkeimmät ja luomakunnan herroina. Siluurikaudella ne jo hiukan wäheniwät ja permisellä kaudella ne kuoliwat sukupuuttoon maapallolta, Muista alhaisista eläimistä ilmestyi siluurikaudella kuorellisia mustekaloja ja korallieläimiä sekä ensimäiset kalat. Wanhimmat niistä oliwat omituisia, wanhoilla panssareilla warustettuja kaloja, jotka muistuttiwat etenkin pyrstönsä puolesta nykyisiä haikaloja ja sampia. Myöhemmin syntyi keuhkokaloja, ja dewoonikaudella oliwat kalat jo luomakunnan herroina, mahtawimpana eläinryhmänä. Maaeläimiä on myöskin jo näihin aikoihin ollut olemassa, waikka niistä on wasta onnistuttu löytämään erään hyönteisen siipi sekä skorpiooneja ja tuhatjalkaisia.

N. k. nuoremmalla paleotsooisella ajalla,
Kuwa 21.
Panssarikaloja dewoonikaudelta (Hutchinsonin mukaan).

41
jolla on erotettu hiili- ja permikaudet, oliwat useat kohdat maapalloa mahtawien aarniometsien peitossa. Nämä metsät lienewät näyttäneet oudon ja ation näköisiltä ilman lehtipuita, kukkia ja lintujen laulua sekä ilman perhoswilinää ja ainoatakaan nisäkästä. Sen sijaan niissä kaswoi taajassa korkeita saniaispuita, joitten wälissä hyöri jättiläiskokoisia, heinäsirkkamaisia ja torakkamaisia hyötneisiä, ja puitten juurella mateli suuria suomusalamantereita, jotka owat ensimmäiset tunnetut tähteet nelijalkaisista eläimistä. Sittemmin ilmaantui hiilikauden lopulla ja permikaudella hawupuita, joista toiset muistuttiwat nykyisiä hawupuita, mutta toiset taas lehtipuita.

Näiltä ajoilta on tawattu myös ensimmäiset merkit warsinaisista matelijoista.

Hiilikaudella on muuten ollut erinomaisen suuri merkitys ihmiskunnalle, sillä siltä ajalta polweutuiwat maapallon mahtawimmat kiwihiilikentät. Kiwihiilikerrokset owat syntyneet
Kuwa 22. Hiilikauden metsää (Böljden mukaan).

42
siten, että entisaikojen metsät syystä tai toisesta joutuiwat tulwan alle ja mätäniwät wedessä. Tällöin kaswit hajautuiwat ihan pien pieniin osasiin, joten syntyi ruskeata tai mustahkoa liejua. Kun tällainen lieju sitten joutui juoksewan weden mukana toisiin metsiin tai kun tulwajärween kaatui rannoilta uusia puita, joutui liejun sisään tuoreita kasweja, jotka eiwät hajonneetkaan ihan kokonaan, waan pystyttiwät oman muotonsa, joskin muuten muuttuiwat. Sittemmin wesi kuiwui pois, lieju kowettui ja hautautui hiekan tai soran alle, josta sitä nyt kaiwetan esille n. k. kiwihiilenä poltettawaksi.

Keskiajalla (mesotsooinen aika), jossa erotetaan triias-, juura- ja liitukaudet, tapahtui kiwettymistä päättäen melkoisia muutoksia niin hywin kaswi- kuin eläinkunnassakin. Tosin keskiajan alkupuolella on säilynyt hywin wähäisen kaswikiwettymiä, mutta kaikesta päättäen weiwät paljassiemeniset eli siis hawupuut silloin woiton itiökasweista, eli saniaisista, kortteista y. m. s. Hawupuut oliwat nyt waltakasweina; warsinkin araukaariat, joita nykyään pidetään Suomessakin huonekasweina, oliwat silloin hywin yleisiä. Mutta wähitellen häwisiwät lehtipuut yhä yleisimmiksi, kunnes jo keskiajan lopulla eli liitukaudella hawupuut oliwat häwiöllä ja lehtikaswit waltakasweina. Ja niin sai kaswimaailma

Kuwa 23.
Eräs hiilikauden sudenkorennon kaltainen hyönteinen.
43
wähitellen nykyisen muotonsa, sillä kuta nuorempiin kerroksiin eli siis kuta pinnemmalle tulemme, sitä useampia nykyaikaisia kasweja maasta löydämme.

Samaten on käynyt eläinkunnakin. Keskiajan wanhimmissa kerroksissa se on wielä hywin wanhanaikaista, kalat oliwat pääasiallisesti rustokaloja ja sammakkoeläimeistä oli olemassa wielä suomusalamantereita. Mutta pian ilmestyi joukkoon luukalojakin, ja keskiajan lopulla ne jo oliwat woittaneet rustokalat ja muistuttiwat paljon nykyisiä kaloja. Wielä suurempia edistyksiä tapahtui matelijoissa, jotka näihin aikoihin oliwat maapallon mahtavimpana ja woimakkaimpana eläinryhmänä. Näyttää siltä kuin olisi luonto kokeillut näillä eläimillä, mitkä niistä olisiwat missäkin aineessa sopiwimmat
Kuwa 24.
Ukkolisko, entisaikojen jättiläismatelijoita (Knightin mukaan).
44
elämään, sillä niistä on löydetty tawattoman monta lajia ja mitä omituisimpia muotoja. Toiset oliwat pieniä kuin nykyiset sisiliskot, toiset hirwittäwän suuria, jopa 33 m pitkiä.

Useat eliwät wedessä ja oliwat rakenteeltaan sen mukaisia, suippoja, pitkiä ja ewämäisillä raajoilla warustettuja, toiset taas maalla, jolloin monetkin nojasiwat woimakkaaseen pitkään pyrstöönsä. Olipa sellaisiakin, jotka painoiwat ainakin noin 20,000 kiloa ja jotka käweliwät melko sywissä järwissä wesikasweja syömässä, sillä ne saattoiwat nostaa päänsä hengittämistä warten noin 9 m korkeudelle. Kömpelöitä ne kaikesta päättäen oliwat ja mitä merkillisimmillä puolustuskeinoilla aseestettuja. Ankara kilpailu siis näyttää jo silloin maapallolla wallinneen.

Lopulta rupesi luonto sowelluttamaan matelijoita ailmassakin eläjiksi, sillä hywin paljon on tawattu luurankoja merkillisistä lenninräpylöillä warustetuista linnuista. Jotkut niistä oliwat wain noin warpusen kokoisia, mutta olipa sellaisiakin, joilla oli 6:kin metriä siipien wäliä, ja kun niillä oli kamalan teräwät hampaat, oli maallaeläwillä epäilemättä täysi syy warustautua mahdollisimman paksuilla panssareilla ja pitkillä tikarimaisilla puolustuspiirteillä.

Tällaiset hirwiöt eiwät kuitenkaan kauwaa menestyneet maan päällä; jo keskiajan lopulla ne kuoliwat sukupuuttoon. Ne oliwat liian kömpelöitä ja aiwan liiaksi suuria. Tarwittiin notkeutta ja nopeutta, ja niin tapaammekin nuoremmista kerroksista tämän tarpeen mukaan rakentuneita muotoja. Syntyi lintuja ja nisäkkäitä. Edellisistä on kaikkein wanhin tähän asti tunnettu eräs n. k. liskolintu (Archaeopteryx), jota on löydetty wain 2 kappaletta. Sillä oli pää kuin nykyisillä linnuilla, paitsi että leuwoissa oli hampaita, pyrstö oli pitkä

45
kuin sisiliskolla ja warustettu parittaisilla höyhenillä, kylkiluut oliwat kuin matelijoilla ja sormet oliwat wielä erillään toisistaan. Siiwissä oli näkywät, teräwät kynnet ja linnunsulkia, joten eläin kaikesta päättäen lensi; takaraajat muistuttiwat lintujen jalkoja ja ruumis oli höyhenpeitteinen. Se oli kyyhkysen kokoinen. Toiselta puolen se oli matelija, mutta toiselta puolen jo lintukin, siis selwä wäliaste.
Kuwa 25.
Liskolintu, ensimmäinen tunnettu lintu juurakaudelta (Steinmann-Döberlein mukaan).

46
Nisäkkäistä oli jo keskiajan puoliwälissä omituisia, kaikkiruokaisia muotoja, jotka muistuttiwat pussieläimiä, joita myöskin jo silloin oli joitakuita lajeja olemassa.

Uuden ajan alussa saiwat yksisirkkasietkin kaswit eli heinät ja muut sen apaiset syntyä. Ja kun ilmasto-olosuhteet oliwat silloin melkoista lämpöisemmät kuin nykyään, kaswoi Keski-Euroopassa useita ainawiheriöitsewiä kasweja, kuten palmuja ja laakereita, ja Grönlannissa asti leppiä, pähkinäpensaita, kastanjoita, tammia, wiiniköynnöksiä y. m.
Eläinmaailmakin oli jo melkein nykyisen kaltaista, paitsi että nisäkkäät silloin paraikaa ilmestyivät maapallolle. Hywin opettawaisia owat tässä suhteessa warsinkin hewosen kehitystä kertowat luurankolöydöt. Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa on
Kuwa 26.
Neliwarpainen hewonen, joka oli noin 40 cm korkuinen. (Knightin mukaan.)

47
nimittäin löydetty koko joukko luurankoja, joitten awulla woi täydellisesti saada selwille hewosen kantawanhemmat. Askel askeleelta saattaa näitten perustuksella seurata nykyisen hewosen esi-isiä taaksepäin, kunnes tertiäärisistä kerrokssita löydämme muutaman pienen eläimen, joka kaikesta päättäen on hewosen ja monen muunkin kawiollisen eläimen kantaisä.

Wieressä olewasta kuwasta näemme muutamia luita ja hampaita eräistä jo aikoja sitten sukupuuttoon kuolleista eläimistä ja nykyisestä
Kuva 27.
Raajojen ja hampaitten rakenne hewosemme kantaisillä. (Lopen, Marshin ja Scottin mukaan.)
hewosesta. Alimmasta (I) on kantaisän, erään Phenacodus-nimisen eläimen warpaat ja sormet, joita on molempia wielä tawallinen luku 5, sekä pohe- ja kyynärluut, jotka myöskin owat tawallista rakennetta. Lähinnä nuoremmasta (II) muodosta on wasta löydetty molemmat raajat, mutta niistä owat jo siwuwarpaat ja peukalo surkastuneet. Seuraawassa asteessa (III) owat surkastuneita warpaita wastaawat jalkapöydänluutkin häwinneet ja sitä seuraawasta (IV) owat keskiwarpaat huomattawasti woimakkaammat muita ja eturaajoissakin on enää wain 3 warwasta. Seuraawassa asteessa (V), joka eli tertiääsiajan lopulla, eiwät siwuwarpaat enää ulottuneet maahan asti, joten ne oliwat aiwan hyödyttömiä, ja poheluu sekä wärttinäluu oliwat tarpeettomina surkastuneet pieniksi puikoiksi. Ja nykyisellä hewosella (VI) owat keskiwarpaat hywin woimakkaita, jotawastoin siwuwarpaista ja niitä wastaawista jalkapöydän luista on, samaten kuin pohe- ja wärttinäluistakin, jäljellä wain pienet nastat.
Ehkä tämän yhteydessä on syytä huomauttaa, että näistä samaisista luurangoista muutkin jäljellä olewat luut, warsinkin hampaat osoittawat samallaista asteettaista kehitystä Bhenacobuffesta nykyaikaiseen hewoseen. Ja kun wielä on samoista rotkoista löydetty tähteitä parista kolmestakin edelläkuwatusta asteesta, käy hewosen sukupuu sitäkin warmemmin todistetuksi.

Muista silloisista nisäkkäistä ansaitsewat erikoisemmin huomiotamme useat jättiläiskokoiset elefanttieläimet, kuten mastodontti, sekä muuan merkillinen n. k. apinaihminen (Pithecantropus erectus), josta kuitenkin on toistaiseksi löydetty wain kappale aiwokoppaa, reisiluu ja pari yläleuan poskihammasta, nekin parin metrin päässä toisistaan. Mielipiteet näistä luista
49
owat hywin erilaiset. Toiset pitäwät niitä kuuluwina jollekin apinalle, joka silloin olisi korkeimmalle kehittynyt apina, toiset taas ihmiselle, joka silloin olisi alhaisimmalla asteella olewa ihminen, jopa jotkut apinan ja ihmisen wälimuotona.
Uusimman ajan kerroksista astuu kaswi- ja eläinmaailma eteemme yhä nykyisemmän kaltaisena, kuta korkeammalle pintaa kohden nousemme. Kaikellaisten nykyisten lehtipuitten ohella tapaa jo jos jonkinlaisia kukkiwia yhttejä ja nykyaikaisia yksisirkkaisia kasweja, heiniä, saroja, j. m. s. Ja samalla alkaa eläinmaailmakin erilaistua maapallon silloisten pintasuhteitten, ilmaston ja kaswullisuuden mukaan aroeläimistöksi, metsäeläimistöksi, wesieläimistöksi j. n. e., kunnes wiimein löydämme warmoja merkkejä ihmisestä, joka pian kohoaa luomakunnan herraksi.
Ilmastossa näyttää näihin aikoihin tapahtuneen huomattawia muutoksia kylmempään päin. Syntyi n. k. jääkausi, joka etenkin meidän maassamme teki suuria mullitusksia pintasuhteissa ja maaperän laadussa. Siihen aikaan eli mahtawa mammutti, jättiläiskokoinen, pitkäkarwainen elefanttieläin, jonka jäätyneitä raatoja on löydetty Siperiasta niin hywin säilyneinä, että eräskin sellainen on woitu täyttää museossa säilytettäwäksi.
Edellisestä näemme, että maapallon kerroksissa tawattawat kiwettymät todellakin kertowat wähittäisestä kehityksestä alhaisemmista muodosita korkeampii. On tietysti luonnollista, ettei näitä kaikkia kaswi- ja eläinmuotoja ole tawattu aiwan keskeytymättömistä sarjoista. Päinwastoinn on monessa kohden olemassa wielä melkoisia aukkoja. Se johtuu aiwan yksinkertaisesti siitä, että maapallon kuorta on wasta siksi wähäisen kaiwettu ja että kokonaista 5/7 sen pinnasta on wesien peitossa,
50
joten ei kaiwamista woi suorittaa sellaisilla seuduilla lainkaan. Sitä paitsi on otettawa huomioon sekin, että kaikista eläwistä olennoista wain kowimmat osat, kuten luurankoisten luut, simpukoitten kuoret y. m. s. woiwat säilyä liejussa ja hiakassa mätänemättä. Saamme päinwastoin ihmetellä, että niinkin paljo on menneitten aikojen maailmasta säilynyt meidän päiwiimme saakka.
On kuitenkin joitakuita tapauksia, jolloin on löydetty aiwan yhtäjaksoisiakin sarjoja eri lajien wälillä. Niinpä löydettiin muutamassa seudussa Slawonian tertiäärisistä kerroksista suuret joukot erästä suosimpukkaa, jota wälittömästi muuttui wanhemmista kerrksista nuorempiin mennessä toisesta suwusta toiseksi.

TODISTUKSEN ELÄINMAANTIETEEN ALALTA.
Myöskin eläinten ja kaswien nykyisestä lewenemisestä on etsitty todistuksia kehitysopin puolesta. Tosin ensikatsannolla woisi luulla, että eläinten nykyinen leweneminen ainakin jossakin määrin wastustaisi wåhittäistä kehitystä, koska samoja eläimiä tawataan kaukana toisitaan olewilla ja suurien merien erottamilla alueilla, ja tuntuu waikealta ymmärtää, miten ne olisiwat näin päässeet yhdestä alkuperästä lewenemään. Mutta kun wertaa maapallon kehitystä eli siis sen kuoressa tapahtuneita muutoksia eri aikakausien kuluessa eläinten lewenemiseen, woidaankin päinwastoin wiimemainittua käyttää todistuksena kehitysopin puolesta. Että niin todellakin on asianlaita selwiää, kun luomme lyhyen silmäyksen edes muutamien eläinmuotojen lewenemiseen sikäli kuin sitä nykyään tunnetaan.
51
Eläinmaantieteellisessä suhteessa jaetaan maapallo useampaan wyöhykkeeseen ja kukin niistä taas pienempiin alueisiin. Tällöin on maitten läheisyydellä tai etäisyydellä monestikin aiwan wähäinen merkitys. Niinpä owat kuumat, troopilliset maanosat Austraalia, Afrikka ja Etelä-Amerikka aikalailla erilaisia eläinmaailmansa puolesta. Poikkeaapa Austraalia melkoisesti aiwan läheisistäkin saarista, kuten Jawasta ja Borneosta. Ja samalla tawalla eroaa Madagasgarin eläimistö hywin tuntuwasti aiwan läheisen Afrikan eläimistöstä. Sama on sanottawa Keski-Amerikan suhteesta Pohjois-Amerikkaan, jotawastoin wiimemainitun eläinmaailma lähenee sangen paljon kaukana olewaa Eurooppaa. Saarilta puuttuu useinkin kaikki nisäkkäät, ja muutenkin on niitten eläinmaailma yleensä werrattain köyhää. Niinpä ei Irlannissa tawata lainkaan orawia, jäniksiä, lepakoita ja maamyyriä; matelijoista ja sammakkoeläimistä on siellä wain 5 lajia, jota wastoin läheisess äEnglannissa niitä on 22 lajia j. n. e.
Kuwa 28.
Nokkaeläin (R. Hertwigin mukaan).
Seuraawassa esitän muutamia huomattawampia eläimiä kustakin alueesta.
1. Austraalialainen alue käsittää Austraalian manteren sekä Tyynenmeren saariston Celebes- ja Borneo-saarien wäliseen salmeen saakka länteen päin. Sille owat erikoisen ominaisia merkilliset nokkaeläimet, jotka muniwat munia ja joitten kuono on sarweistupen peittämä, mutta jotka owat karwapeitteisiä ja joitten poikaset tawallaan imewät emoaan, sekä pussieläimet, joistta tawataan siellä runsaasti lajeja. Muita kotimaisia imettäwäisiä ei Austraaliassa sensijaan ole
Kuwa 29.
Kenguru, muuan pussieläin (Bokornyn mukaan).
53
lainkaan, waan wastaawat niitä edellämainitut pussieläimet, jotka owat elintapojensa mukaan muodostuneet petoeläimiksi, märehtijöiksi, jyrsijöiksi, hyönteissyöjiksi j. n. e.
Kaikesta päättäen owat nokkaeläimet ja warsinkin pussieläimet ikiwanhoja eläimiä, jotka owat muualla jo aikoja sitten häwinneet sukupuuttoon.
2. Neotrooppinen alue käsittää Etelä-Amerikan ja suuren osan Keski-Amerikkaa sekä Länsi-Intian saaret. Sielläkin on wielä joitakuita pussieläinsukuja, mutta niitten ohella jo kaikellaisia muitakin eläimiä. Merkillisimmät näistä owat hampaattomat nisäkkäät, joita siellä on kolmekin ryhmää, laiskiasiet, wyötiäiset ja muurahaiskarhut, sekä pitkillä piikeillä warustetut jyrsijät. Apinoista on siellä n. k. uudenmaailman apinoita, joilla on leweä nenän wäliseinä, joten nenä tulee olemaan tawallista litteämpi, linnuista tawataan
Kuwa 30.
Wyötiäisiä (Brehmin mukaan).
54
eteläamerikkalainen kamelikursi, pienen pieniä kolibreja ja jättiläiskokoisia petolintuja, kondooreja.
3. Etioppilais-intialainen alue, joka käsittää Keski- ja Etelä-Afrikan, Madagasgarin ja Indian. Huomattawimmat tämän alueen eläimistä owat ihmismuotoiset apinat, gorilla ja simpanssi Afrikasta sekä orangutan Itä-Intian saarilla, puoliapinat, kuten lori, woimakkaat kissaeläimet, leijona Afrikasta ja tiikeri Intiasta, sekä jättiläiskokoiset norsut Afrikasta ja Intiasta.
55
Tässä wyöhykkeessä on eritoten Madagasgarin saari hywin merkillinen. Waikka se on niin lähellä Afrikkaa, muistutaa sen eläinmaailma paljoa enemmän Intiaa kuin Afrikkaa ja on laadultaan hywin wanhanaikainen. - Intialle owat erikoisen ominaisia puhweli, sika, tapiirit, orawat, riikinkukot, fasaanit ja kuko sekä kana. Yksistään Afrikassa tawataan wirtahepoja, joki- ja käsnäsikoja, kirahweja, seeproja, useita antilooppeja, kaksiwarpainen kamelikurki ja helmikana, jotawastoin hirwiä ja karhuja sieltä puuttuu kokonaan.
4. Polarktinen alue käsittää maapallon koko pohjoisosan, siis Pohjois-Amerikan, Euroopan, Aasian Intian niemimaitten pohjoisrajoja myöten ja Afrikan pohjoisosan. Tälle alueelle owat ominaisia karhut, hirwet, peurat, piisonit, lampaat y. m. sekä linnuista pienet laululinnut.
Tällaista eläinten lewenemistä ei muuten ymmärrä, ellei wertaa sitä maapallon kehityshistoriaan. Mutta kun sen tekee, selwiäwät kaikki omituisuudet hywin helposti. Olemme jo edellä nähneet, että maakerroksissa tawatut luut ja muut merkit osotawat pussieläinten ja nokkaeläinten olleen ensimmäiset nisäkkäät maapallolla. Wasta tertiääriajalla pääsi imettäwäisten eläinten kehitys oikeaan wauhtiinsa ja tapahtui nähtäwästi eri osissa maapallon jonkunwerran eri suuntiin. On luultu woitawan huomata kokonaista neljä tuollaista kehityskeskustaa, nim. juuri edellämainitut maantieteelliset alueet.
Austraalialaisessa alueessa pysyiwät maat wisusti erillään muista alueista, joten ainoastaan jotkut harwat muodot owat päässeet sinne muualta puikahtamaan. Nokkaeläimet ja pussieläimet
56
saiwat siellä rauhassa elää ja pysyiwät sentähden läpi aikojen jokseenkin samanlaisina.
Myöskin neotrooppinen alue pysyi erillään muista maanosista tertiääriajan loppuun asti, mutta yhtyi silloin Pohjois-Amerikan kanssa. Siten syntynyttä siltaa käyttiwät jotkut eläimet, kuten tapiiri, laama, kissaeläimet y. m. siirtyäkseen Etelä-Amerikkaan, joten niitä nyt on siellä. Alueen kotimaisissa eläimissä kehittyi jättiläiskokoisia laiskiaisia ja wyötiäisiä, mutta ne eiwät jaksaneet kauwaa pitää puoliaan nopeampiliikkeisiä wieraita petoeläimiä wastaan.
Wanhassa maailmassa, Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa, oliwat tuollaisia kehityskeskuksia nähtäwästi Eurooppa ja Intia. Afrikka oli silloin Intian yhteydessä, sillä Intian waltamerestä oli suuri osa maana, mutta sensijaan kulki nykyisen Saharan, Egyptin, Syyrian ja Arapian yli leweä salmi, joka erotti Afrikan Euroopasta. Wasta tertiääriajan alussa syntyi Afrikan ja Madagaskarin wäliin sywä salmi, ja suuret alat yhdistäwää mannerta peittyiwät meren peittoon. Sitäpaitsi syntyi niihin nyt mahtawia poimuwuoria, kuten Himalaija, Alpit y. m., joista jotkut yhdistiwät Afrikan Eurooppaan.
Euroopassa syntyi ensiksi wain pieniä hyötneissyöjiä, puoliapinoita ja petoeläinten alkumuotoja. Sitten kehittyiwät petoeläimet hywin lajilukuisiksi ja joukkoon ilmestyi jyrsijöitä sekä sorkkaeläimiä, joista warsinkin wiimenainitut owat erittäin ominaisia wanhalle maailmalle. Kun Pohjois-Amerikka oli leweän kannaksen kaautta yhtynyt Aasiaan, pääsi sitä tietä Eurooppaan siirtymään sarwikuonoja, tapiireja ja nykyisen hewosen kantawanhemmat, jotawastoin etelästä päin sinne nähtäwästi tuli elefantteja, antilooppeja, ihmisapinoita ja kissansukuisia eläimiä.
57
Pohjois-Amerikassa syntyi ensin mahtawia ylätasankoja ja niille erittäin rikas eläimistö, joka sai rauhassa kehittyä tertiääriaikaan saakka. Etenkin kawioeläimiä oli runsaasti, jotawastoin sorkkaeläimiä werrattain wähän. Euroopasta käsin kulki sinne sika, karhu sekä piisonihärkä, ja Etelä-Amerikasta joitakuita laiskiaisia ja jyrsijöitä.
Edellisessä on ollut puhe wain lintujen ja nisäkkäiden lewenemisestä. Luokaamme wielä silmäys matelijoittenkin lewenemiseen. Silloin pistää ensiksikin silmään se huomattawa eroawaisuus, joka on olemassa itäisen ja läntisen pallonpuoliskon maitten wälillä. Niissä on nimittäin hywin harwoja yhteisiä heimoja. Se johtuu siitä, että matelijat syntywät auringon hautomista munista eiwätkä sentähden woi tulla toimeen kylmässä ilmanalassa, joten niitten kulkeminen Amerikan ja Aasian wälistä siltaa myöten käwi mahdottomaksi, koska se ei ulottunut 60 leweysasteen eteläpuolelle.
Eläinten maantieteellisessä lewenemisessä on wielä muuan seikka, jota ei sowi tässä yhteydessä siwuuttaa. Se on se, että joillakuilla seuduilla tawataan aiwan pienillä alueilla yksityisiä eläinmuotoja, jotka muuten eläwät peräti toisilla tahoilla maapalloa. Sellaisia eläimiä ja kasweja kutsutaan jätteiksi eli relikteiksi. Niinpä tawataan Alpeilla ja Pyreneillä walkoinen jänis, metsäkana sekä sammalia ja jäkäliä, joita muualla löytyy wain kaukana Pohjois-Euroopan wuoristoissa. Ja esim. Suomenlahdessa ja Pohjanlahdessa elää n. k. merihärkä, muuan 4-kyhmyinen simppu, jota sitten taas tawataan wasta Pohjkoisessa jäämeressä. Tämä omituinen leweneminen johtuu n. k. jääkaudesta, joka aikoinaan wallitsi Pohjois-Euroopassa, ja jolloin tämä Euroopan osa sekä Brittein saaret ja Pohjois-Saksa
58
oliwat paksun jään peitossa. Siihen aikaan eli Keski-Euroopassa moniaita kylmän ilmanalan muotoja, ja kun sitten taas ilma alkoi lämmetä, siirtyi näistä osa Alppien rinteitä ylös, koska siellä oli niille kyllin kylmää, kun taas suurin osa seurasi jään pohjoiseen päin pakenewaa reunaa ja joutui sen mukana nykyisille asuinsijoille Pohjois-Eurooppaan. Merihärkä taas on jäte niiltä ajoilta, jolloin Suomen itäpuolella lainehti aawa meri yhdistämässä Itämerta ja Pohjoista jäämerta toisiinsa. Kun maa sitten Suomessa kohosi ja Pohjois-Eurooppa yhdistyi Itä-Eurooppaan jäi osa simppuja Itämereksi sulkeutuneeseen Itä-mereen ja mukautui muuttuneisiin olosuhteisiin.
Jo edellisen perustuksella woinee huomata, että eläinten nykyistä lewenemistä on warsin mukawa selitellä kehitysopin awulla. Ainoastaan se walaisee kyllin selwästi miksi Etelä-Amerikalla on aiwan toisenlainen eläinmaailma kuin Pohjois-Amerikalla, jotawastoin wiimemainitun ja siitä kaukana olewan Euroopan ja Aasian eläimet muistuttawat melkoisesti toisiansa. hteisistä perusmuodosita kehittyneinä ne owat lewinneet yhä loitommalle kehityskeskuksestaan ja sitä enemmän erilaistuneet, kuta kauwemmaksi ja kuta erilaisemmista oloissa owat eläneet.

Näin ollen on niin hywin eläinten ruumiinrakenne kuin niitten yksilökehitys, kiwettymät ja maantieteellinen leweneminenkin todistamassa, että eläinmaailmassa - ja samaten kaswimaailmassakin - on hawaittawissa kehitystä
59
alhaisemmasta eli yksilökertaisemmin rakennetusta korkeampaan eli monimutkaisempaan päin. Sentähden owat luonnontutkijat sekä eläin- että kaswikunnasta muodostaneet haarowaa puuta muistuttawan sarjan, jossa puun tywi wastaa yksisoluisia eläimiä ja latwat korkealle kehittyneitä nisäkkäitä, lintuja, hyönteisiä y. m.

60
TAISTELU KEHITYSOPPIA WASTAAN
Olisi suuri erehdys luulla, että todellakin kaikki luonnontutkijat tunnustautuisiwat kehitysopin yleisenä teoriianakaan oikeaksi. Puhumattakaan niistä, jotka eiwät wielä olleet tulleet tuntemaan Darwinin esittämiä lukemattomia todistuksia, on aiwan nykyaikastenkin tutkijoitten joukossa monia, jotka pitäwät kiinni lajien muuttumattomuudesta.
Perusteena tälle käsitykselle on pääasiassa kieltäytyminen tekemästä johtopäätöksiä, koska esim. muinaismaailman eläin- ja kaswitähteiden sarjassa on paljon aukkoja ja koska puuttuu suoranaisia hawaintoja, että niistä todellakin on wähitellen syntynyt nykyaikaisia muotoja. Siten - wain yhden nimen mainitaksemme - A. Fleichmann, eläinopin professori Erlangenista, laajoissa teoksissaan todistelee, että kehitysoppi on wain arwoton mielikuvitusten tuote, joka olisi jo aikoja sitten luhistunut, ellei taipumus satuihin olisi ihmisen ajatuksissa niin suuri. ELäinten muuttumiskywystä ja lajien waihtelewaisuudesta hän ei löydä riittäwää aihetta kehitysopin laajakantoiselle suunnitelmalle, kun, kuten sanottu, ei löydy suoranaisia yhtäjaksoisia todisteita laajemmista muuttumissarjoista. Hewosen jalkojen merkillisen kehityksen hän siten kieltää kerrassaan, selittäen maakerroksissa tawatut wiisi-, neli- ja kolmiwarpaiset raajat wain
61
erilaisiksi rakennussuunniksi. "Surkastuneille elimille" hän samaten panee wähäisen painoa.
Tietysti on kehitysopin teoriiaa harkitessa subjektiiwinen luonne tärkeänä tekijänä. TIedemies, joka tekee johtopäätöksensä ainoastaan silmiinnähtäwistä todistuksista, ei tunne olewansa oikeutettu tulkitsemaan kehitysopin puoltajain käyttämiä esimerkkejä niin täydellisen järjestelmän rakentamiseksi kuin nämä tekewät. Waikeimmalta tuntuu heistä liittää siihen ihmisen alkuperä, jota kehitysopin taholta on "wälimuodoilla" todisteltu, kuten esityksemme loppuluwussa lyhyesti kerrotaan. Monet tapahtuneet erehdykset owat olleet omiaan wahwistamaan epäilijäin wakuutusta kehitysopin haaweellisuudesta. Onhan oltu löytäwinään apina-ihmisiä jossakin troopillisessa aarniometsässä, ja huomattu että onkin wain tawattu joku metsittynyt yksilö; tahi on ihmisen ja apinan luurangon-osia wäärin oletettu yhteen kuuluwiksi j. n. e. Tällaiset tapaukset owat saattaneet heidät yhä epäilewämmiksi kehitysopin pätewämpiäkin löytöjä wastaan tältä alalta.
Sitäkin suuremmalla syyllä, kun ihminen henkiolentona ensi katseella tuntuu tuiki mahdottomalta yhdistää kehitysopin järjestelmään muiden kuin niiden joiden maailmankäsitys on materialistinen. Siten on kehitysoppi saanut ankaraa wastarintaa uskonnollisista syistä, niiden taholta, jotka eiwät tieteellisesti wäittele sitä wastaan, waan yksistään uskonnollisen wakaumuksensa nojalla, tahi ihmisen korkean henkiolemuksen tajuten, ehdottomasti hylkääwät kehitysopin sotiwana uskontoa ja sisäistä tietoisuutta wastaan.
Tosin ei esim. raamatun luonnontieteellisiä lausuntamuotoja nykyaikana kehittyneemmissä piireissä pidetä sitowina.
62
Sanotaanhan esim. eräässä Suomen oppikoulujen käytettäwäksi hywäksytyssä uskonto-opissa *): "Koska Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja, ei luomiskertomuksen yksityiskohtia tarwitse sowittaa yhteen luonnoniteteen tuloksien kanssa. Luomiskertomuksen uskonnolliset perusaatteet eiwät ole missään ristiriidassa tieteen kanssa. Kristitty woi sentähden huoletta, wieläpä iloisella osanotolla seurata sitä tutkimusta, joka selwittelee Jumalan luomistöiden ihmeitä. Mutta luomisaate ei perustu luonnontieteeseen waan uskoon.
Mutta jokseenkin harwassa owat wielä ne teoloogit, jotka owat nousseet huomauttelemaan, että kehitysoppi ei ole ehdottomassa ristiriidassa wapaamman raamatunkäsityksen kanssa. Epäilemätöntä on, että nykyaikaisempi teologia ajan mittaan poistaa paljon ennakkoluuloisuutta, mikä estää arwostelemasta kehitysopin wäitteitä puolueettomalta kannalta.
Siten on kehitysopin historiassa huomattawa sija Wasmannilla, katolilaisella jesuiittain weljeskuntaan kuuluwalla oppineella, joka omaksuu eräänlaisen wälittäwän kannan. Tämä uskonnollinen luonnontieteilijä, joka on tullut tunnetuksi etenkin muurahaisten ja termiittien elämää käsittäwistä tutkimuksistaan, on julkaisuissaan ja esitelmissään esittänyt mielipiteitä sellaisia, että hänet täytyy lukea kehitysopin mieheksi. Katoline kirkko ei ole nähnyt syytä nousta hänen käsitystänsä wastaan.
Wasmann selittää käsityksensä olewan, että Jumala loi aineen ja joitakuita alkumuotoja, joista sitten on koko eläwä luonto kehityksen kautta syntynyt. Syynä tähän kehitykseen on osaksi ollut luonnollinen walinta, joka on karsinut pois sopimattomat
*) Kristillinen uskonto-oppi kouluja warten, kirj. Erik Johanson (Erkki Kaila), 1905, s. 32.
63
mutta osaksi myöskin mukautumienn olosuhteisiin. Puhuessaan sisäloisista hän lausuu, että teoloogia kyllä miellyttäisi paremmin käsittää niinhywin loisten kuin niitten isäntäinkin olewan yhtä'aikaa nykyistensä kaltaisiksi luodut, mutta luonnontutkijain täytyy myöntää kehitysopin käsitys oikeammaksi.
Mitä taas ihmisen syntyyn tulee, pitää Wasmann wielä todistamattomana, että ihminen polweutuisi ihmismuotoisista apinoista, mutta myöntää, että hänen kehittymisensä jostakin muusta eläinryhmästä on kylläkin todennäköistä. Warmaan emme sitä tiedä, sillä paleontologia ei ole wielä onnistunut löytämään selwää ihmisen esi-isää. Että ihminen kuitenkin on henkiolentonsa kautta jyrkästi erotettu muusta eläinkunnasta, on sanomattakin selwää, huomauttaa Wasmann.
Tätä erotusta eiwät hywinkin monet kehitysopin kannattajaat ota mihinkään lukuun, ja se johtuu siitä, että he näkewät pelkkää ainetta. Jos kehitysoppi todistelee kaiken aineen yhteyttä ja kaiken elollisen sukulaisuutta, niin hekin yhdistäwät tähän oppiin uskonnollisen kysymyksen, jolla kuitenkaan ei ole mitään tekemistä puhtaasti tieteellisessä järjestelmässä. Täten käytetään kehitysoppia aseena uskontoa wastaan, ja edistetään wäittelyä wieraalla pohjalla.
64
Kuwa 32.
Puumainen kaawakuwa eläinkunnan pääryhmistä
(K. L. Schneiderin mukaan).

65
DARWINISMI JA LAMARCKIALAISUUS
Olemme edellisessä nähneet, että ani harwat luonnontutkijat enää meidän päiwinämme wastustawat kehityksen olemassa oloa. Mutta toinen on asia, kun lähdetään tarkastamaan niitä syitä, jotka owat aiheuttaneet tällaisen kehityksen. Siinä suhteessa eiwät he suinkaan ole yksimielisiä. Päinwastoin näyttää warsinkin wiime kuluneen wuosisadan wauhteessa esiintyneen luonnontutkijoittenkin piireissä melkoisen eroawia mielipiteitä. Mutta ennenkuin niihin lähdemme tutustumaan silmäilkäämme hetkinen kahden oppi-isän Darwinin ja Lamarckin mielipiteitä lajien synnystä.
Darwinismi.
Kun Darwin ryhtyi etsimään syitä elollisen luonnon kehitykseen, lähti hän siitä tunnetusta tosiasiasta, että ihminen saattaa siitoseläinten walinnan kautta saada tawallisista kotieläimistä ja wiljelyskasweista mitä omituisimpia ja toisistaan aiwan tawattomasti eroawia muotoja. Niinpä on esim. koirasta olemassa ainakin 7 päärotua ja näistä sitten taas lukuisia alarotuja, joista jotkut eroawat siinä määrässä toisista, että niitä täydellä syyllä woisi pitää aiwan itsenäisinä lajeina. Ajatellaanpa wain esim. mäyräkoiraa ja winttikoiraa tai pitkäkarwaista St. Bernhardilaista ja aiwan karwatonta japanilaista koiraa.
66
Niitten wälillä on olemassa paljoa suurempia eroawaisuuksia kuin esim. ketun ja suden wälillä, ja kuitenkin ne lasketaan wielä yhteen lajiin kuuluwiksi.

Samallaisia esimerkkejä näemme kaikissa kotieläimissämme ja wiljelyskasweissamme, kissassa, hewosessa, lehmässä, lampaissa, sioissa, kaniineissa, omenapuissa, karwiaismarjoissa, kaurassa, rukiissa, wehnässä y. m. Kaikissa niissä on lukuisia rotuja tai laatuja, jotka melkoisesti eroawat sekä toisistaan että kantamuodoista. Ja kaikki ne on ihminen saanut aikaan, wain walitsemalla mielensä mukaiset siitoseläimet.
Jokainen tietää miten se käy päinsä. Ajatellaanpa, että karjanhoitaja haluaa hywän lypsykarjan asemesta itselleen wankkarakenteisen teuraskarjan. Suurella waiwalla hänen on ehkä onnistunut juuri saada hywin lypsäwiä lehmiä, kun syystä tai toisesta hänelle käykin edullisemmaksi hoitaa wain teuraskarjaa. Silloin hän walitsee karjastaan muutamia helposti lihoawia ja nopeasti kaswawia, kookkaita lehmiä ja sonneja. Näitten wäsikoista on ehkä suurin osa hitaasti kaswasia ja pienikokoisia, mutta on siellä ainakin joitakuita isojakin ja nopeasti kaswawia. Kelpaamattomat pienet wasikat käytetään muihin tarkoituksiin, mutta isoista walitaan paraat taas siitoseläimiksi. Näitten wasikoissa on epäilemättä joitakuita, joilla nuo tälle karjanhoitajalle mieluisat ominaisuudet owat olemassa jopa suuremmassa mitassa kuin katawanhemmilla. Kun nyt taas wain näitä käytetään siitoseläimiksi, saadaan ainakin joitakuita wieläkin edullisempia wasikoita, j. n. e. Näin walitsemalla itselleen mieleisillä ominaisuuksilla warustettuja siitoseläimiä saa karjanhoitaja ennen pitkää, ehkäpä jo parissa wuosikymmenessä aiwan toisellaisen karjan kuin hänellä alkujaan oli.
67
Aiwan yhtä helposti woi saada lihawia sikoja, nopeajuoksuisia hewosia, hienowillaisia lampaita, hywin muniwia kanoja j. n. e. Siinä waaditaan wain tarkkuutta walinnassa. Hywin merkillisiä muotoja on saatu tawallisesta kyyhkysestämme, joka polweutuu kalliokyyhkysestä (Columba livia). Darwin itse hoiti näitä maakartanossaan ja kehitti siitoskyyhkysiä walitsemalla niistä mitä omituisimpia rotuja, ja hänen jälkeensä owat monet muutkin tehneet samallaisia kokeita, ompa kyyhkyskaswattajia, jotka sitoutuwat tilaajalle hankkimaan kymmenkunnan wuoden kuluttua melkeinpä millaisen uuden rodun tahansa. Eikä tällöin rajoituta yksinomaan wärimuunnoksiin, waan kehitetään kaikki ruumiinosat, sanalla sanoen koko eläin aiwan erilaiseksi kuin
Kuwa 33.
Kesytön kalliokyyhkynen (ylimpänä) ja muutamia omituisia kesyn kyyhkysen rotuja (Romanes'in mukaan).
68
meidän tawallinen kyyhkysemme, niin erilaiseksi, että sitä on aiwan mahdoton tuntea enää kyyhkyslinnuksikaan. Kun kyyhkynen pesii useita kertoja wuodessa, käy tällainen uusien muotojen synnyttäminen siitä paljoa nopeammin kuin useista muista eläimistä. Niitä on isonokkaisia ja pikkunokkaisia, matalaraajaisia ja pitkäkoipisia, pienipyrstöisiä ja tawattoman komeapyrstöisiä, töyhtöpäisiä ja helttaleukaisia sekä lukemattomia muita.
Suoranaisilla kokeilla sai Darwin todistetuksi, että jos kahdesta erilaatuisesta rodusta tai läheisestä lajista ristisiitoksella saadaan jälkeläisiä, nämä useinkin poikkeawat kumpaisestakin wanhemmastaan ja saawat ominaisuuksia, joita tawataan wain niitten kentawanhemmilla jo useakin sukupolwi taaksepäin. TÄllaista esi-isien ominaisuuksien uusiutumista wasta useamman sukupolwen jälkeen kutsutaan atawismiksi. Huomattawaa myöskin on, etteiwät ristisiitosten kautta saawutetut ominaisuudet mene perintönä jälkeläisille, jos näitä ensinkään tuleekaan. Sen sijaan periytywät wanhemmista tawattomat ominaisuudet kyllä kahden samallaisen muodon jälkeläisissä.
Kun ihminen näin kehittää eläimistä tai kasweista uusia rotuja, pitää hän kaikkein useimmissa tapauksissa silmällä wain omaa etuansa. Sentähden owatkin hänen waalimansa muodot itsekseen jätettyinä useinkin niin awuttomia, etteiwät woi tulla lainkaan toimeen ilman ihmisen hoitoa, waan kuolewat pois tai jos kykenewät hankkimaan itsellensä elatuksen, menettäwät wäitellen nuo ihmiselle hyödylliset, mutta itse omistajalleen useinkin vahingolliset ominaisuudet ja palautuwat takaisin kantawanhempiensa kaltaisiksi. Tätä seikkaa owat useat kehitysopin wastustajat käyttäneet wäitteensä tueksi, mutta itse asiassahan sekin
69
todistaa kehitysopin puolesta; sillä nyt astuu wain luonto ihmisen sijalle ja kehittää eläimen tai kaswin siihen suuntaan, joka on sille itselleen hyödyksi.
Monasti ihminen kehittää wain jotakin määrättyä astetta eli toisin sanoen jotakin kehityskautta eläimestä tai kasweista. Siten esim. on ihmisen walinnan kautta syntyneyt erinomaisen hienojasilkkiä punowia silkkimatoja, jotawastoin itse silkkiperhonen, jonka toukka-aste silkkimato on, ei ole muuttunut juuri lainkaan. Ihmiselle on hyödyksi wain silkkirihma ja sitä koettaa saada yhä mieleisemmälleen, jotawastoin silkkiperhosesta hänellä ei ole muuta hyötyä, kuin että se laskee munia, josiat syntyy silkkimatoja, ja sentähden hän ei ulota huolenpitoaan erinomaisemmasta määnän perhoseen asti.

Toiselta puolen huomataan hoidettawista kasweista ja eläimistä useitten sellaistenkin elinten kehittywän, joita ei ihminen olen ensinnäkään halunnut. Se riippuu siitä, että eri eläimet owat enemmän tai vähemmän riippuwaisia toisistaan. Ja kun nyt ihminen pyrkii kehittämään jotakin hänelle edullista ominaisutta ihmiselle wieläkin edullisemmaksi, wetää tämä mukanaan joitakuita muitakin ominaisuuksia ja pakottaa nekin kehittymään. Joskus ihminen ryhtyy wastustamaan wiimemainittujen kehitystä ja saakin monasti ne tukahdetuksi, mutta kun tällaiset siwuhyppäykset wiewät paljon aikaa, ei ihminen wiitsi niihin puuttuu, vaan antaa niiden kehityksen mennä menojaan. Usein saattaa kuitenkin tapahtua niinkin, että ihminen woi, waikka tahdottaisikin keskeyttää epämieluisten ominaisuuksien kehitystä, ne kun owat niin sidottuja ihmisen suosimiin ominaisuuksiin, että pysäyttäwät niittenkin kehityksen, jos muutoksia koetetaan saada aikaan.
70
Samalla tawalla kuin kotieläimet näin saawat kiittää olemassa-olostaan ihmisen walintaa, riippuu Darwinin mielestä lajien synty ulkona wapaasta luonnostakin walinnasta, luonnon omasta walinnasta. Ihminen wealitsee siitoseläimiksi sellaiset, joilla on hänelle hyödyllisiä ominaisuuksia. Niin tekee luontokin. Sekin walitsee sukua jatkamaan wain sellaiset yksilöt, joilla on enmmän kuin muilla sen suwun olemassa-ololle edullisia ominaisuuksia.
Tällainen walinta käy mahdolliseksi sen kautta, että niin hywin kasweista kuin eläimistäkin on suuri taipumus waihdella ja että luonnossa yleensä on käymäss ankara taistelu olemassa-olosta.
Tosin ensi silmäkysellä näyttää siltä kuin kaswi- ja eläinlajit olisiwat aiwan muuttumattomia, toinen sukupolwi aiwan toisensa kaltainen. Mutta kun tarkemmin tutustuu luontoon, huomaa joka askeleella, aiwan pienimmissäkin olioissa melkoisia waihteluita saman lajin eri yksilöiden wälillä, jopa niinkin suuria, että luonnontutkijoille on kerrassaan mahdotonta määritellä aiwan tarkkaan usean lajin tunnusmerkit. Ja waihtelua tapaa muuallakin kuin wain ulkonaisissa suhteissa, waikka ne jääwät helmpommin huomaamatta. Niinpä waihtelewat etenkin luurankoisissa eläimissä lihakset, isommat werisuonet, keuhkojen muoto, aiwojen poimut j. n. e. Sen sijaan erottaa sellaisissa elimissä kuin esim. hampaissa, jotka owat eläimelle erikoisemmin tärkeitä, werrattain wähäisen erowaisuuksia. Kaikki nämä seikat osottawat, että lajikäsitteellä on wain näennäinen merkitys. jonkin lajin muodostawat ne yksilöt, jotka muistuttawat toisiaan noin pääseikoissa, mutta se käsittää aina enmmän tai wähemmän erikoisia muotoja eli muunnoksia (warieteettejä). Juuri tässä piilee eräs tärkeimpiä syitä siihen, että lajit woiwat muuttua toisiksi.
71
Yleensä saattaa jokainen eläwä olento, jos olosuhteet owat suotuisat, elinajallaan antaa alun useammalle jälkeläiselle. Toiset saawat tyytyä wähempään lukumäärään, toiset synnyttäwät taas aiwan suuuunattoman joukon sikiöitä. Kaikissa tapauksissa saattaa yhden kaswin tai eläimen jälkeläisparwi jo lyhyenkin ajan kuluessa kaswaa tawattoman suureksi. Niinpä on laskettu, että yksiwuotinen kaswi, joka saa wain 2 siementä - eikä tunneta ainoatakaan kaswilajia, joka ei enempää kehittäisi - lisääntyisi 25 wuoden kuluessa, jos jokainen siemen itäisi ja antaisi aiheen kahdelle uudelle siemenelle, enemmän kuin 32 miljoonaksi kaswiksi. Elefanttia pidetään eläimenä, joka sikiää hywin hitaasti. Darwin on kuitenkin laskenut, että yhden elefanttiparin jälkeläiset kaswaisiwat 500 wuoden kuluttua 15 miljoonaksi, jos elefantit saisiwat aiwan wapaasti lisääntyä ja jokainen naaras synnyttäisi elinajallaan wain kolme paria poikasia.

Kaikkein useimmat eläimet sikiäisiwät paljoa nopeammin. Niinpä on laskettu, että muuan pienien pieni yksisoluinen eläin, jonka lisääntyminen tapahtuu jakautumisen kautta, aikaan saa lyhyessä ajassa satoja miljoonia yksilöitä. 25-26 C asteen lämpömäärässä, ja jos rawintoa on runsaasti, jakautuu yksi tällainen eläin wuorokaudessa wiidesti, jolloin aina syntyy kaksi uuta yksilöä. Näin ollen saisi se, jos olosuhteet olisiwat sille suotuisat, yhden kuukauden kuluessa jälkeläislauman, joka yhteenlaskettuna olisi satatuhatta miljoonaa kertaa niin suuri kuin aurinko. Ja kuitenkin on eläimen koko wain noin 0,0001 kuutiomillimetriä!
Näin suunnattomasti ei kuitenkaan minkään eläimen jälkeläisjoukko woi kaswaa, sillä taistelussa olemassa-olonsa puolesta saa suurin osa siitä ennenaikaisen surmansa. Kuta lukuisampi jälkeläisjoukko on, sitä pienempi osa siitä useinkin saa
72 tilaisuuden kehittyä. Ajatellaanpa win, minkä tawattoman määrän siementä tawalliset puumme wuosittain sirottawat ympärilleen, ja kuitenkin wain aniharwat niistä pääsewät itämään ja taimistakin wain jotkut saawat kaswaa puuksi asti. Maaperä, ilmanala, toiset kaswit, eläimet ja ihminen turmelewat monikertaisesti suurimman osan siemenistä, ennen kuin ne pääsewät tilaisuuteen itää, ja senkin jälkeen uhkaa niitä monelta taholta tuho. Täten saawat kaikki eläwät olennot alituisesti taistella ulkonaisia olosuhteita wastaan. Se yksilö, joka on warustettu kyllin edullisilla puolustus-aseilla, woittaa kaikki wastukset ja pääsee kehittämään uusia yksilöitä. Samalla on koko sillä lajilla, johon tällaisia yksilöitä kuuluu, mahdollisuus woittaa muut heikommat lajit. Esimerkkejä sellaisista saamme yllin kyllin etenkin rikkaruohojen ja monien eläimien joukosta. Niinpä oli mustarotta wielä noin 100 wuotta sitten Euroopassa aiwan yleinen jyrsijä. Mutta silloin waelsi Aasiasta käsin isorotta suurissa laumoissa yli jokien ja wuoristojen, lewisi wastustamattomalla woimalla poikki Wenäjän ja Keski-Eurooppaan ja Suomeenkin, ja surmasi kaikkialta mustanrotan tieltään, niin että wiimemainittu nykyään on, kuten tunnettu, aiwan harwinainen eläin.
Mutta heikotkin lajit woiwat pysyä pystyssä, jos lisääntywät mahdollisimman opeasti ja runsaasti, jotta on waraa joutua hukkaankin, tai muodostawat "liittoja" puolustuksekseen tai hyökätäksensä suuremmalla woimalla muitten olentojen kimppuun. Kaikissa tapauksissa joutuu kokonaisia lajeja, jopa sukujakin ja heimoja peräti häwiölle tässä olemassa-olon taistelussa. Sitä todistawat paraiten monen monituiset muinaisaikojen kaswi- ja eläinmuodot, jotka jo aikoja siten owat kuolle et sukupuuttoon.
Mutta samankin lajin eri yksilöt taistelewat monella tawalla keskenään. Niinpä pyrkiwät isommat pedot aina karkoittamaan sukulaisensakin pois metsästysmailtaan, sillä useampien petojen oleskelu samalla paikkakunnalla aiheuttaisi epäilemättä ennen pitkää nälänhädän, josta ainoastaan woimakkaimmat suoriutuisiwat hengissä.
Myöskin kaswit kilpailewat keskenään. Tiheissä wiidakoissa ja metsiköissä näkee aina lyhempiä, laihempia ja muutenkin kuihtuneempia puita, jotka naapurit owat tukehuttaneet. Sillä kaswille owat tila ja auringonwalo erittäin tärkeitä. Se kappale, joka ei ennätä kaswaa kyllin nopeasti ja suoraan ylöspäin, joutuu warjoon ja kärsii tietysti siitä. Muut nousewawt minkä ennättäwät yläilmoihin, oksia ja lehtiä mahtuu rungolle tilan ahtauden tähden kaswamaan aiwan wähäisen, ja puusta tulee niin luonnottoman hoikka ja pitkä, että se itsekseen jätettynä kaatuisi nurin. Samalla tawalla koettawat kaswit kukkiensa wäriloistossa ja tarkoituksenmukaisessa rakenteessa, siementen lewenemiswälikappaleilla y. m.s. woittaa toinen toisensa. Jolla on esim. kauneimmat tai tuoksuwimmat kukat, se saa paraiten hyönteisiä käymään luonansa ja warmimmin hedelmöitymisen tapahtumaan.
Mutta toisellakin alalla tawataan kilpailua. Hywin tunnettu tosiasia on, että jotkut määrätyt ominaisuudet, kauneus, ääni, urhous, woima j. n. e. waikuttawat tehoawasti useihin eläimiin. Tästä seuraa siis myöskin walinta. Woimakkain, kaunein tai urhoollisin joukosta saa tawallisesti paraimman puolison, pääseepä parwittain eläwissä eläimissä kerrassaan yksinwaltiaaksi "hienomman" sukupuolen yli. Ja heikot, woitetut, saawat tyytyä huonompiin naaraksiin tai sirtyä kokonaan pois muille laitumille. Luonnollista tällöin on, että tuollaiset yliluonnollisen
74 loistawat koristukset, joita esim. muutamien lintulajien, kuten riikinkukon, koirakset saawat, owat kantajilleen perin haitallisia towallisessa elämässä, silllä niittenhän kautta eläin on helpommin wihollisen huomattawissa ja pakoonkin pääseminen on hankalata. Naarakset sen sijaan, jotka tästä tapauksesta owat walitsijoita, owat paljoa yksinkertaisemmin wäritettyjä, mutta nehän tarwitsewatkin wäristään hywää suojaa, sillä etenkin hautoma-aikana sekä ne että pesät joutuisiwat helposti wiholliselle alttiiksi. Omituista kyllä owat koirakset naarasten wärisiä aina siihen asti kuin kaswawat siitoskykyisiksi. Tästä tekee Darwin sen johtopäätöksen, että naarasten wäri on oikeastaan kantamuoto, josta sitten koirasten wäritys on sukupuoliwalinnan kauta syntynyt.
Löytyy kuitenkin tapauksia, jolloin koiraksilla on tilaisuus walita itselleen puoliso. Silloin owat naarakset komeawärisiä ja kaunismuotoisia, ja silloin onkin niiden taisteltawa ankaria taisteluita woittaaksensa koirasten suosion. Sen sijaan owat koirakset nyt heikompia ja yksinkertaisemmin wäritettyjä. Tällainen suhde wallitsee m. m. erääsä kahlaajalajissa.
Näyttää melkein sattumalta, mitkä yksilöt taistelussa olemassaolosta joutuwat alakynteen, itkä taas woitolle. Ja luonnollista onkin, että monet ulkonaiset seikat todellakin waikuttawat aiwan sattuman tapaan. Mutta suurin piirtein katsottuna on selwää, että pääasiallisesti wain ne yksilöt, joilla on ennen muita sellaisia ominaisuuksia, että ne taistelussa owat sille hyödyksi, pääsewät yleensä warmemmin kehittymään kuin muut saman lajin yksilöt. Sen tähden johtuu taistelussa olemassaolon puolesta Darwinin mielestä wälttämättömästi walinta luonnossa. Luonto ikäänkuin walitsee wahwimmat
75
ja sopiwimmat sukua jatkamaan, jota wastoin se jättää heikommat oman onnensa nojaan, surman suuhun. Ja tällaiseen walintaan sillä on erinomaisen hywä tilaisuus, sillä kaikki kaswi- ja eläinmuodothan waihtelewat melkoisesti suuntaan tai toiseen. Kun nyt esim. jonkun sellaisen kaswin jälkeläiset, joka jo on tottunut kaswamaan kuiwilla paikoilla, joutuwat vieläkin kuiwempaan seutuun, kerrassaan kuumaan erämaahan, on luonnollista, etteiwät kaikki yksilöt kykene muuttuneissa olosuhteissa tulemaan toimeen, waan ainoastaan ne, joitten lehdet owat warustetut esim. tawallista tiiwiimmällä ulkoketolla ja joitten juuret owt tawallista sywemmälläe tunkewia, joten ne woiwat menestyksellä kestää polttawaa kuumuutta ja kuiwuutta. Kaswien tunnetun waihtelemiskywyn johdosta ei näytä lainkaan mahdottomalta, että tässä tapauksessa todellakin löytyy jokunen tuollaisilla edullisilla ominaisuuksilla wrutettu yksilö. Seuraawissa sukupolwissa luonto yhä walitsee kuumuutta ja kuiwuutta paraiten kestäwät kappaleet ja niin edelleen, kunnes erämaan waikutuksesta on luonnollisen walinnan kautta syntynyt aiwan uusi laji.
Ja samalla tawalla käy eläintekin. Otamme esimerkiksi kaikille tutun kirahwin, joka elää Afrikan sawanneilla eli heinäaroilla. Ainoastaan siellä täällä kaswaa tuollaisilla sawanneilla joitakuita yksinäisiä korkeita pensaita ja tuuheita puita. Koko muu kaswullisuus on korkeata kowaa heinikkoa. Jos tällaisilla seuduilla eläin tahtoo tuoretta kaswirawintoa, täytyy sen suurimman osan wuotta turwautua noitten harwojen puitten ja pensaitten lehtiin. Ja kun ne owat pian lyödyt alaoksilta, täytyy yhä enemmän kurottautua latwusta kohden. Sentähden kärsiwät kaikki matalaraajaiset ja lyhytjalkaiset kaswinsyöjät aikana
76 ankaraa nälkää, ja monikin heikontuu niin, ettei kykene suojelemaan itseään seudulla eläwiä petoja wastaan. Se sitäwastoin, joka saattaa kurkottautua ylempänäkin olewia lehtiä syömään, pysyy woimakkaana waikeankin ajan yli ja säästyy monenlaisilta sitä uhkaawilta waaroilta. Tällaisen onnellisen yksilön jälkeläisillä on monastikin perintönä useita wanhempiensa ominaisuuksia, ja jos näistä ominaisuuksista yksi sattuu olemaan pitkäkaulaisuus, on sen toimeentulo paljoa taatumpi kuin lyhytkaulaisten sukulaistensa. Sille eiwät epäedulliset luonnonsuhteet ole niin waarallisia kuin muille, jonka tähden se säästyy. Tämän jälkeläisistä jääwät warmimmin eloon taas ne, jotka kykenewät korkeimmalle kurkottautumaan j. n. e. Täten on syntynyt korkearaajainen, pitkäkaulainen eläin. Samalla owat myöskin sawannin ja eritoten pensas- tai puusawannin wärisuhteet myöskin waikuttaneet walintaan. Sillä jos tuollainen pitkäkaulainen eläin olisi esim. musta wäriltään, pistäisi se jo kaukaa leijonan silmään ja joutuisi epäilemättä heti tuhon omaksi. Keltaisen täplikäs wäri on sensijaan hywin waikeasti etenkin kaukaa huomattawissa, joten juuri senwäriset eläimet paraiten säästywät.
Näin syntyi walintaopin mukaan kirahwi, ja sellaisena kuin se nykyään on, se pysyykin, kunnes sen wiholliset taas wuorostaan kehittywät sellaiseen suuntaan, ettei näistäkään wäreistä ole paljo apua - esim. hywin trkkawainuisiksi - ja kunnes kaswullisuus näillä tienoilla kehittyy juuri korkeakaulaisille päedulliseksi - esim. pensaitten ja puitten lehdet käywät siellä myrkyllisiksi. Tällöin tietysti koettaa luonto sowittaa taas kirahwinkin olosuhteitten mukaan tai antaa sitten koko lajin häwitä sopimattomana pois maapallolta.
Tällä tawalla woi lukemattomien esimerkkien nojalla
77 huomata, miten walinta luonnossa johtaa kaswi- ja eläinmuotojen kehitystä niille hyödyllisimpään ja tarkoituksenmukaisimpaan suuntaan. Tätä kehitystä woi myöskin kutsua lajien mukautumiseksi olosuhteitten mukaan. Ja sen seuraukset näemme siinä sopusuhtaisessa tarkoituksenmukaisuudessa, jota kaikkialla luonnossa ihailemme. Erinomaisen walaisewia owat tässä suhteessa etenkin kylmien napaseutujen ja kuiwien, kaswittomien erämaaseutujen eläimistöt. Ajatelkaammepa wain miten esim. useimmat napaseutujen nisäkkäät owat ainakin talwella wäriltään lumiwalkoisia, jotawastoin erämaitten eläimistö on yleensä ruskeata, kellanruskeata tai harmaata. Ja tämä "suojelewa wäri" ei rajoitu ainoastaan heikkoihin, hätyytettyihin eläinmuotoihin, waan woimakkaisiin petoeläimiinkin. Yksinpä linnutkin, jotka kuitenkin lentokykyisinä saattawat helposti ennen maahan laskeutumistaan ottaa selkoa, onko waaraa lähellä, owat näitten olojen mukaan wäritettyinä, wieläpä siten että esim useat erämaan linnut owat kyllä watsapuolelta komeawärisiä, mutta selkäpuoleltaaiwan hiekan karwaisia. Se johtuu siitä, että niillä on pahin waara uhkaamassa ylhäältä, ilmasta päin, jota paitsi ne maahan painautuessaan kykenewät hywin piloutumaan maaeläimiltäkin.
Mutta eläimen ulkopiirteetkin saattawat olla hywin merkillisesti muodostuneita, jotta se paremmin tulisi suojelluksi wihollisia wastaan. Niinpä tawataan lämpöisissä merissä muuan kala, lewäkala (Phyllopterus eques), jonka koko ruumis on niin tawattoman liuskoittunut, että se häipyy ihan erottamattomasti kun se piiloutuu muutamien lewien joukkoon. Ja monen hyönteisen raajat ja useat muutkin ruumiinosat owat niin kaswien lehtien muotoisia, että tottuneenkin silmän on hywin waikea
Kuwa 34.
Waeltawa lehti (Phyllium Scythe).
R. Hertwigin mukaan.
78 erottaa sitä maasta yrttien ja ruohojen joukosta. Moni mittariperhosten toukka pelastuu myöskin epäilemättä lukemattomia kertoja ahnaitten pikkulintujen nokkaan joutumasta sen kautta, että waaran uhatessa oikaisee itsensä ulos oksalta ja näyttää silloin erehdyttäwästi kuiwettuneelta, ryhmyiseltä oksahaaralta. Lintu, joka sen ehkä näki jo pitemmän matkan päästä, menettää sen taas yht'äkkiä näkywistään, sillä tuollaista pientä oksaa ei tietenkään arwaa nokkaansa ottaa. - Wielä merkillisempi on muuan borneolainen perhoslaji, Kallima paralecta. Kun sillä on siiwet lewällään, on se erinomaisen kaunis- ja helakanwärinen ja sentähden perin helposti huomattawissa. Mutta kun se istahtaa erään soikealehtisen pensaan oksalle, häwiää se kerrassaan näkymättömiin. Sen siipien alawäri ja koko muoto on niin lehtien näköinen, että sitä on melkeinpä mahdoton niistä erottaa. Onpa eräällä toisella lajilla pieniä ikäänkuin toukkien syöiä reikiäkin ja lowia siiwissä!
Useita tapauksia on myöskin sellaisia, jolloin eläin matkii koko ulkomuodossaan erehdyttäwästi jotakin lajia, joka on joko niin pahanmakuinen, etteiwät wiholloiset wiitsi sitä ottaa suuhunsa, tai joka muuten kykenee hywin suojelemaan itseänsä. Niinpä on meidänkin maassamme joitakuita perhoslajeja, jotka owat niin muutamien kimalaisten ja ampiaisten näköisiä, että esim. koirat lähtewät heti ne nähtyään pakoon eikä ihminenkään
Kuwa 35.
Lehtiperhosia (Kallima paralecta ja Siderone strigosa) lennossa ja istuwina. R. Hertwigin mukaan
80 juuri uskalla niihin käsiksi käydä. Nämä perhoset owat tuollaisen ulkomuotonsa kautta hywin suojattuja lintuja wastaan, mutta sen sijaan owat sitten nitten toukat puissa ja pensaissa eläwinä etenkin tikoille alttiina.
Myöskin wesien eläimistössä huomaa lukemattomia esimerkkejä suojelewasta yhdenvärisyydestä. Suuri osa alempaa wesieläimistöä on näet aiwan läpikuultawaa, weden wäristä, joko wihertäwää, jos wesi on sellaista, tai kristallikirjasta, jos wesikin on wäritöntä. Monastikin luulee, että jossakin järwessä tai lammessa wesi on aiwan puhdasta, muttak un wetää siinä hetkisen tiiwistä silkkiharsoa ja tarkastaa sitten sen pohjasta wesilasiin kaatamaansa saalista, näkeekin kummaksensa, että siinä on elämää niin että kuhisee. Ruumiin läpikuultawuus suojelee näitä pienen pieniä eläimiä ahnaita kaloja, kuten salakoita, silakoita, särkiä y. m. s. wastaan. Mutta useat kalat eiwät tyydy siihen, että wasta saaliinsa nähtyään sieppaisiwat sen suuhunsa, waan hotasewat arwiokaupalla wettä ja saawat siten tämän tästä jonkun saaliiksensa, Näin ollen ei suurikaan läpikuultawuus saata suojella kaikkia weden pikkuolioita. Monia wihollisia wastaan se kyllä suojelee, mutta ei kuitenkaan kaikkia.
Kuwa 36.
Wasemmalla: eräs ampiaislaji ja muuan sitä matkiwa kowakuoriainen. Oikeanpuoliset: tawallinen ampiainen ja eräs sitä matkiwa perhoslaji. R. Hertwigin mja Claus'in mukaan
81 Siitä huolimatta on selwää, että elleiwät nuo pienet wesieläimet olisi niin perin wedenwärisiä, ne ennen pitkää joutuisiwat wihollistensa saaliiksi ja suwun olemassa-olo waaraan. Nyt tulee ainakin osa suojelluksia ja suwun jatkuminen siten turwatuksi.
Esimerkkinä siitä, miten luonnon walinta aiheuttaa ihan uusien elintenkin syntymisen, owat n. k. raatelukaswit, eli sellaiset kaswimuodot, jotka näkisiwät muuten ankarata nälkää, elleiwät kykenisi eläinkunnasta saamaan rawintoaineita. Tällaisia kasweja on joitakuita meidänkin maassamme. Niinpä kaswaa melkeinpä millä suolla tai wetisellä rahkasammaleisella rannalla tahansa n. k. kihokki, pienenlainen pyöreälehtinen wanakaswi, jonka lehdet owt peittyneet lukuisilla pitkänlaisilla karwoilla, jopitten päässä on pieni, kimaltelewa nestepisara. Jos esim. joku hyönteinen istahtaa tällaiselle lehdelle imeäksensä noita maukkailta näyttäwiä pisaroita, tarttuukin se niihin kiinni, sillä neste on sitkeätä liimaa. Ja mikä wieläkin omituisempaa, kääntywät karwat kaikilta lehden osilta hyönteiseen päin, taipuwat sen
Kuwa 37.
Kihokki
yli, jos se on siksi matala, ja takerruttawat yhä lujemmin lehteen kiinni. Kun jonkun ajan kuluttua tarkastaa täten pyydystettynä hyönteistä, tapaa sen suurimmaksi osaksi sulaneena. Tällä liimamaisella nesteellä on näet samalla myöskin se ominaisuus, että se kykenee liuentamaan munanwalkuaista sisältäwiä aineita, esim. lihaa. Näin hyönteisiä ja muita pikkueläimiä pyydystämällä saa kihokki siis typpipitoissia aineita, joita se ei rahkasammaleessa kaswana woisi saada perin lyhyillä juurillaan.
Wielä merkillisempiä raatelukasweja kaswaa lämpöisissä maissa. Eräälläkin niistä (Nepenthes) on lehtien lapa muodostunut aiwan kuin kannuksi, jolla on wielä kansikin. Kannun sisäseinät owat liukkaan sileät ja sen pohjalla on kirkasta wettä.
Kuwa 38.
Kihokin lehti, jossa limanystyrät owat toisella puoliskolla kääntyneet sisäänpäin peittämään jonkun pikkueläwän. Weismannin mukaan.
Kuwa 39.
Nepenthes villosan kannulehti. Weismannin mukaan.
83 Kun nyt hyönteiset käwelewät kannun laidassa olewaa nestettä imemessä ja näkewät pohjemmalla olewan sitä enemmältäkin saatawissa, lähtewät ne astumaan seinää myöten alas, mutta nuljahtawatkin ja putoawat weteen. Kun wielä kansikin sulkeutuu, owat hyönteiset auttamattomasti hukassa. Kannussa olewa neste on hapanta ja sulattaa ihmisen mahanesteen tapaan lihaa, jota sitten kaswi käyttää hywäksensä.
Näissä tapauksissa näemme siis, miten luonto on walinnallaan saanut kaswien lehdet toimimaan ihan toisella alalla kuin tawallisissa oloissa, ompa synnyttänyt niistä kerrassaan eläinten ruuansulatuskanawaa muistuttawia elimiä. Kun esim. kihokin kantamuoto syystä tai toisesta on joutunut elämään rahkasammalissa, on se ensi alussa saanut kärsiä alituista typennälkää ja epäilemättä monikin sen jälkeläisistä on juuri siistä syystä sortunut ennen aikojaan, ei ole woinutkaan tehdä siemeniä. Sen sijaan owat ne kihokit, jotka owat kyenneet liimalla tai muulla pyydystämään soilla liikkuwia pikku eläimiä ja niitä sulattaneet, kaswaneet woimakkaiski ja tehneet werrattain runsaasti siemeniä. Uusista jälkeläisistä owat paraiten menestyneet juuri ne, joilla nämä ominaisuudet owat pisimmälle kehittyneet j. n. e., kunnes syntyi nykyisen kaltainen kaswi, jolla nämä ominaisuudet owat todellakin sangen pitkälle kehittyneet.

LAMARCKIALAISUUS.
Sen sijaan että Darwin piti lajien satunnaista muuntelewaisuutta ja luonnollista walintaa ainakin tärkeimpänä syynä nykypäiwäisen kaswi- ja eläinmaailman syntyyn, oli Lamarck
84 kiinnittänyt huomionsa etupäässä eri elinten mukautumiseen olosuhteitten mukaan ja johtanut siitä sen ajatuksen, että tarwe ja käytäntö owat syynä elinten rakenteeseen ja ulkomuotoon. Oppinsa tueksi hän selittää m. m. seuraawia seikkoja. Jokaiselle on kyllin tunnettu, miten meissä itsessämme wain ajatuskin waikuttaa jo tuntuwasti olemukseemme. Kaikki tiedämme minkä waikutuksen nuoren, suloisen naisen tai uljaan ryhdikkään miehen näkeminen tekee, wieläpä silloinkin kun wain mielikuwituksessamme loihdimme hänet uudelleen esille. Ja kukapa ei olisi kokenut woimakkaan säikähdyksen, mieltäkiinnittäwän kertomuksen tai äkillisen ilon ja surun aiheuttamia, monasti waikeitakin seurauksia. Ruumiimme sisäisetkin elimistöt owat näin ollen selwästi riippuwaisia ajatuksesta.
Tämä omituisen seikan selittää Lamarck siten, että ihmisessä wirtaa hienon "hieno neste" (fluidum), joka aiheuttaa ei ainoastaan ulkopuolisten elintemme tekemät työt, waan joka myöskin synnyttää sellaisiakin toimintoja kuin on tarkkaawaisuus, wertaileminen y. m. sanalla sanoen kaikenlaisen ajatteleminen. 1 (On syytä pitää mielessä, ettei Lamarckin aikoina wielä tiedetty solujen elämästä mitään.) Kun nyt joku toiminta uusiutuu useamman kerran tai jos se muuttuu aiwan tottumukseksi, tulee fluidumikin kulkemaan samoja teitä hywin monta kertaa. Tästä on seurauksena että sen käyttämä tie, joka tietenkin ensi alussa oli hankala ja ahdas, käy yhä paremmaksi ja wäljemmäksi, joten kysymyksessä olewan toiminnan suorittaminen tulee askel askeleelta helpommaksi. Käypä lopulta niinkin, että muutkin läheiset elimet sopiwat paljoa paremmin kuin alussa toimintaan, joten sen nyt saattaa suorittaa aiwan helposti. Mutta ei wielä silläkään hywä. Tottumukseksi tullut toiminta käy jonkun ajan kuluttua
85 asianomaisessa yksilössä, jonka se jo ainakin osaksi muutti itselleen sopiwaksi, wälttämättömyydeksi, taipumukseksi, wieläpä sellaiseksi, ettei yksilö enää saata sitä ainakaan ilman suurta waiwaa woittaa.
Lamarckin mielestä on näinollen ajatuksella, jonka hän käsitti jonkinlaiseksi "hermofluidumin" liikkeeksi, kyky muuttaa ruumiin elimiä tarpeensa mukaan. Kun nyt joku elin tulee aiwan uusiin olosuhteisiin, tarwitaan elimessä tietenkin muutoksia, jotta se tulisi toimeen. Tästä tarpeesta on elimistöllä itsellään jonkunlainen hämärä aawistus, tunne, jokin wetowoima, joka panee elimen woimakkaampaan toimintaan. Ja kun kerran elin waan alkaa toimia määrättyyn suuntaan, tottuwat sen eri osaset wähitellen tähän uuteen työhön ja muuttuwat sitä mukaa yhä sopiwammiksi sitä suorittamaan, ja koko elin saa uusia tunnusmerkkejä.
Tällä tawalla käsittää Lamarck lajien syntymisen. Kaikki mikä jossakin elimistössä on toiminnalle, waikkapa wain miten wähäpätöiselle tahansa, kelpaawata, on käytännön kautta syntynyt. Lintu, joka tahtoo etsiä ruokansa wedestä, lewittää warpaitaan, jotta ei wajoaisi pohjaliejuun tai jotta kykenisi potkaisemaan wettä. Tällainen lewittäminen waikuttaa kiihotuksen warpaitten wälisessä nahassa, joka siitä alkaa pyrkiä mukautumaan tajutun tarpeen mukaiseksi, siis laajenemaan uintiräpyläksi. Siten syntyi wähitellen wesilintu. Kahlaaja taas ei lähtenyt uimasille, waan koetti ojennella jalkojaan mahdollisimman pitkiksi, jotta woisi pistäytyä yhä sywemmälle wedelle, ja kiihotuksen mukaan raajat kaswoiwatkin melkoisesti pituutta. Kirahwi taas kurkotteli lehtiä sawannien puista, ja sentähden sen kaula wenyi niin pitkäksi. Tikan pitkä kieli ja merkillinen kieliluusto tuliwat niin tawattoman pitkäksi sentähden että eläin koetti sillä wetää toukkia
86 puitten reijistä, ja käärme on muodostunut noin ohueksi ja liereäksi sentähden, että se aina pyrkii luikertelemaan hywin ahtaista paikoista.
Mutta jos elintä ollaan pitkät ajat käyttämättä, niin se wähitellen menettää kokonaan kykynsä toimia. Tällaiia häwinneitä ja surkastuneita elimiä on eläinkunnassa hywinkin paljon. Niinpä owat esi. walailla takaraajat sopimattomina ja tarpeettomina häwinneet niin tyyten, että niistä on jäljellä wain joitakuita rippeitä lihan sisässä, jotawastoin on syntynyt woimakas pyrstö. Muutamalla pimeissä luolissa eläwällä olmi-nimisellä eläimellä owat silmät käyttämättöminä sulkeutuneet ihan kokonaan ja joutuneet nahan peittoon. Samasta syystä on myöskin ihmisellä umpisuoli lisäkkeinene tullut niin lyhyeksi ja surkastuneeksi.
Käytäntö ja toimettomuus, ne yksin määrääwät millaiseksi elin ja koko eläinkin muuttuu. Ja kun kerran kaswit Lamarckin mielestä eiwät saata liikuttaa itseänsä eiwätkä siis myöskään muuttaa toimintaansa, pysywät ne muuttumattomina. Samaan ryhmään hän lukee myöskin yksisoluiset eläimet, polyypit, piikkinahkaiset ja useat madot, koska ne owat niin alhaisella kannalla, ettei niillä woi olla mitään tuntoa eikä siis myöskään pyrkimystä mukautumaan tarpeen mukaan.
87

TAISTELU "LAJIEN SYNNSTÄ".
Tosin Lamarck esitti oppinsa hywän joukon aikaisemmin kuin Darwin, mutta ajan silloinen henki julisti ilman muuta hänen mielipiteensä wääriksi, ja ne unohtuiwat. Ehkä tähän osaltaan waikutti myöskin se, ettei Lamarck ollut kyennyt kyllin wakuttawasti oppiansa selittämään. Darwinin laita oli sen sijaan tässä suhteessa toinen. Lukemattomilla todistuksilla, joista useat oliwat wastaansanomattoman selwiä, hän todisteli kehityksen olemassa olon ja että tämä kehitys riippuu "taistelusta olemassaolonsa puolesta" ja sen aiheuttamasta luonnollisesta walinnasta. Juuri tämän suuren selwyytensä wuoksi hänen oppinsa lewisi nopeasti sekä kotimaassa, Englannissa, että mantereellakin.

Mutta wastustajien joukko kaswoi kaswamistaan. Uudet tutkimukset etenkin kaswitieteen alalla johtiwat useita yhä lähemmäksi Lamarckin mielipiteitä, sillä "luonnollinen walinta" ei heidän mielestään kyennyt tyydyttäwästi selittämään läheskään kaikkia kehityksen tapauksia, waan tuntui heistä luonnollisemmalta etsiä syyt kaswien ja eläinten omasta olemuksesta, niistä sisäisistä woimista, joita emme wiel' kyllin tarkkaan tunne, waan jotka kaikesta päättäen ohjaawat kaikkien elimiemme, jopa solujenkin toimintaa.

Näin syntyi siis warsinaisten luonnontutkijoittenkin piireissä taistelu Darwinin ja Lamarckin mielipiteitten wälillä, ja tämän taistelun kuluessa on sitten ilmaantunut aiwan uusiakin ajatussuuntia. Wäittely ei suinkaan wielä ole lopussa ja turhaa on mennä arwailemaan, kumpi puoli woiton wie - ehkä molemmat -, muta siitä huolimatta lienee syytä siihen tutustua,

88 etenkin kun sen kuluessa saa yhä sitowampia todistuksia sitä, että kehitys todellakin on luonnossa tapahtunut ja tapahtuu.
Hywin monet, kuten esim. Nägeli, Spencer, v. Hartman, Eimer y. m., pitäwät Darwinin opissa heikkona kohtana sitä, ettei se kykene selittämään mistä syystä syntyy muunnoksia. Darwin itse piti tätä kysymystä wielä ratkaisemattomana, ja niin tekewät hänen puolusstajansakin. Wiimemainittujen mielestä ei tässä nyt olekaan niin paljon kysymys siitä, mistä ensimmäinen alku sai, kuin siitä, että muunnoksia on olemassa ja että niitä alituisesti syntyy. Ja se täytyy taas jokaisen tunnollisen luonnontutkijan myöntää. Tosin niitä on sellaisiakin tutkijoita, jotka owat koettaneet kieltää tämänkin tosiasian. Niinpä muuan kieliläinen eläintieteilijä Viktor Heusen wäittää, että hänellä on monasti ollut tarkastettawana
Kuwa 36.
Muuan hywin waihtelewa lewälaji (Ceratium). Weismannin mukaan.

89 20-40,000 kappaletta eräitä yksisoluisia olioita, eikä ole woinut huomata niissä juuri huomattawampaa muuntelewaisuutta. Tähän wastaawat taas kaswitieteilijä R. H. France ja eläintieteilijä Friedr. Drener, että hekin owat tarkastaneet joitakuita kymmeniätuhansia tuollaisia olioita ja tulleet silloin aiwan päinwastaisiin tuloksiin; ne waihtelewat niin, että niissä saattaa waikeudetta erottaa waikkapa aiwan eri lajejakin!

Useat, esim. Wigand, Nägeli, Bfeffer, Rastowitz ja G. de Wries, eiwät myöskään tunnusta, että luonnollinen walinta silti on wielä todistettu, jos ihminen saattaa keinotekoisesti walitsemalla kehittää uusia lajeja. Sillä edellisessä tapauksessa owat järjettömät luonnonwoimat toimimassa, jälkimäisessä taas riippuu koko kehitys järkewän ihmisen tahdosta, jotapaitsi ulkona luonnossa eroawaisuudet owat perin wähäisiä ja samalla haawaa jakautuneina lukuisille yksilöille, mutta keinotekoisessa walinnassa ottaa ihminen aiwan erilleen muista mahdollisimman jyrkästi eroawat kappaleet. Wielä he huomauttawat, että ihmisen aikaansaamat rodut palautuwat yksikseen jätettyinä helposti kantamuotoihin takaisin, jotawastoin muunnokset luonnossa eiwät muutu samallaisissa oloissa enää esi-isiensä kaltaisiksi. Sen lisäksi eiwät muunnokset luonnossa, ainakaan kaikkein useimmissa tapauksissa, tee jälkeläisiä toistensa tai kantamuodon knasa, jotawastoin keinotekoiset muodot kyllä sikiäwät ristisiitosten kautta.

Näihin ja muihin sen tapaisiin wäitteisiin wastaawat "darwinistit", että luonnollisessa walinnassa juuri eläinten ja kaswien oma hyöty on se woima, joka johtaa kehityksen tultua määrättyyn suuntaan, aiwan samalla tawalla kuin ihmisen tahto johtaa hänen hodiettawiensa eläinten kehitystä ihmiselle edulliseen
90 suuntaan. Sen werran tässä ihmisen järki ja tahto kuitenkin saawat enemmän aikaan, että kehitys tapahtuu nopeammin kuin luonnonwoimien johdolla. Ja jos ihmisen aikaan saamat kyyhkysrodut pidetään wapaasta luonnossakin aiwan samallaisissa oloissa kuin missä ne syntywät, niin eiwät ne muuta kalliokyyhkyseksi takaisin, warsinkaan jos owat kauwemman aikaa olleet ihmisen hoidossa. uudet rodut ja lajit syntywät tawallisesti ihmisen hoidossa niin nopeasti, etteiwät uudet tuntomerkit ole läheskään wielä wakiintuneet, ja sentähden ne myöskin häwiäwät nopeasti. Ulkona luonnossa on sen sijaan toisin. Kaikki tapahtuu hitaasti, mutta tulokset owat myöskin silloin warmasti pysywiä. Joskus sattuu kuitenkin luonnossakin tuollaisia palautumisia kantamuotoihin takaisin, kuten jokainen luonnon elämää seurannut kyllä hywin tietää.

Hywin yleinen (Huber, Wigand, Nägeli, Spencer, Reinke, Rasfowitz) on se wäite, etteiwät pienet muutokset saata aiheuttaa mitään walintaa, koska tuollaiset waihtelewaisuudet juuri ensimmäisessä alussaan owat niin wähäpätöisiä, ettei eläimelle tai kaswille woi olla niistä wielä mitään hyötyä. Kuten tietty on Darwin tässä suhteessa sitä mieltä, että juuri tuollaiset pienet wihtelewaisuudet muodostawat ainekset luonnolliselle walinnalle, joskin yksittäin, satunnaisesti ilmestywät poikkeukset saattawat olla ja owatkin monasti aiwan merkityksettömiä. Sillä hän ei tietystikään wielä tarkoita, että ihan kaikkein pienimmistä waihteluista jo walinta alkaisi, waan että joku muutos käy wasta silloin luonnolliselle walinnalle tärkeäksi, kun kaikki sen yksilöt, joilla ei tätä muutosta ole, joutuwat ennemmin tai myöhemmin, waikkapa wasta useamman sukupolwen jälkeen, auttamattomasti perikatoon. Olisi luonnotonta ajatella,

91 että jokin uusi muunnos hetipaikalla, jo siinä sukupolwessa, woittaa täydellisesti kantamuodon. Riittää, jos muunnos saa ensin wain jonkunlaisenkin woiton lukumäärässä; siitä se kyllä sitten wähitellen, sukupolwien kuluttua saa täydellisen yliwallan. Mutta joskus saatta jo aiwan pienikin muutos olla ratkaisewa. Ajatellaanpa wain esim. kirahwia. Kuiwana aikana jonkun yksilön kielen ja kuonon tarwitsee ulottua wain muutaman millimetrin toisia ylemmälle, niin se jo ulottuu sellaisiin lehtiin, jotka owat olleet muille liian korkealla, ja säästyy hengissä. Wielä paremmin sen huomaa suojelewasta yhdenwärisyydestä. Siinä saattaaa kyllä ajatella tapauksia, jolloin wain wähäpätöinen piste tai wiiru on pelastanut omistajansa hengen. Että tällaisilla pienen pienilläkin eroawaisuuksilla saattaa monasti olla aiwan ratkaisewa merkitys owat useat tutkijat osottaneet. Niinpä esim. tiedetään, että aiwan pienet osaset saatawat pitää lehtitäitä loitolla kasweista; että jo wähäinenkin painon erotus siemenessä waikutta, wajoaako jonkun wesikaswin siemen pohjaan, jossa se pääsee iämään, wai ei; että kasworjen tai höyhenten tiheydestä riippuu useasti aiwan ratkaisewasti, mitkä kappaleet säilywät ankarien pakkasten ja rajuilmojen ohi; että useitten loismatojen suwun jatkaminen riippuu ihan "hiuskarwasta", waikka eläimet synnyttäwät miljoonittain munia, j.n.e. Kyllä tässäkin suhteessa pienet asiat saattawat saada suuria aikaan, kun niikseen sattuu.

Walintaopin mahdottomuutta on (Nägeli, Rorfchinfkn) koetettu todistaa myöskin sillä, että lajit eroawat useinkin toisistaan juuri sellaisten tunnusmerkkien awulla, joista eläimelle tai kaswille ei ole ollut minkäänlaista hyötyä tai wahinkoa. Miksi silloin sellaisia ominaisuuksia on syntynyt ja miksi juuri

92

ne owat niin pysywiä, että kelpaawat eri lajien erotusmerkeiksi? Tähän wastaawat Darwinin puolustajat, että on hiukan ennenaikaista mennä sanomaan, millä nystyröillä, pisteillä ja muilla sellaisilla tunnusmerkeillä ei ole merkitystä asianomaisen omistajansa elämälle. ja toisekseen saattaa olla niinkin, että kehitykselle hyödylliset ominaisuudet owat wetäneet mukanaan joitakuita aiwan merkityksettömiäkin ominaisuuksia ja panneet nekin kehittymään. Syystä tai toisesta saattaa siten näitten erilaisten ominaisuuksien wälinen yhteys katketa ja tuo merkityksetön ominaisuus jää nyt jäljelle, pysyy siis muuttumattomana pitkiäkin aikoja, jotawastoin monet muut ominaisuudet yhä edelleen saattawat woimakkaasti waihdella.

Muutamat tutkijat (esim. Raskowitz) wäittäwät, että monet sangen tärkeätkin elimet owat aiwan ulkopuolella "taistelua olemassaolon puolesta" ja owat kuitenkin kehittyneet merkillisen pitkälle. Kuinka woidaan esim. walintaopin perustuksella selittää, että perhosella on n. k. werkkosilmät (suuri ryhmä pieniä silmiä), waikka ne syntywät toukasta, jolla on n. k. pikkusilmät. Tällöin ei oteta lainkaan huomioon sitä seikkaa, ettei perhonen ole aina kehittynyt näin liikkumattoman koteloasteen kautta toukasta, waan että on ollut aikoja, jolloin sen kehitys tapahtui wähitellen, ja jolloin koteloaste oli jakautuneena moneen eri asteeseen. Ne owat silloin olleet samantapaisella kannalla kuin nykyään useat alhaisemmat hyönteiset, joilla ei ole koteloastetta lainkaan, ja joilla pikkusilmällisestä toukasta wieläkin syntyy wähitellen askel askeleelta werkkosilmällinen täyskehittynyt hyönteinen.

Mutta ompa tapauksia, jolloin aiwan silminnähtäwästi uusi laji on syntynyt, kun olosuhteet owat syystä tai toisesta muuttuneet.

93

Niinpä owat W.J.R. Weldon ja K. Thompson saaneet selwille, että erään Blymouthin salmessa, Englannin etelärannalla, eläwän taskurawun otsakuori on kuuden wuoden kuluessa melkoisesti pienentynyt. Se johtui siitä, että salmen muta lisääntyi. Hienoa liejua tunkeutui krawun kiduksiin, joitten läpi hengitysweden pitää siiwilöityä, ja waikeutti jopa estikin hengitystä. Niitä yksilöitä, joilla sattui olemaan kapeampi otsareuna, ei tämä epäkohta niin waiwannut, joten ne jäiwät sopiwimpina eloon, kuten suoranaisilla kokeillakin osotettiin. Ja niin syntyi Blymouthiin uusi taskurapulaji.

Brysseliläinen kaswitieteilijä Errera tietää kertoa eräästä kaswista, jonka kukat käwiwät sellaisiksi, etteiwät enää ne hyönteislajit, jotka kuljettiwat sen siitepölyä, pässeetkään kukan hunajawarastoa maistamaan, jonka tähden ne hylkäsiwät kukan ja se kuoli sukupuuttoon.

Tällaiset esimerkit silmien edessä eiwät kiiwaatkaan, luontoon perehtyneet wastustajat enää woineet kieltää "walinnan" merkitystä. Mutta sen werran he kuitenkin wielä riistäwät siltä arwoa, etteiwät myönnä sille uudestaan synnyttäwää, luowaa kykyä, waan rajoittawat sen yksinomaan häwittäwäksi woimaksi.

Luonnollinen walinta kykenee siis kyllä karsimaan kelpaamattomat ainekset pois maapallolta, mutta se ei saata mitenkään synnyttää uusia kaswi- ja eläinmuotoja. Kehityksen suunnan määrääwät heidän mielestään kokonaan toiset seikat.

94

Kaikkein pahimpana riitakapulana darwinilaisuuden ja lamarckilaisuuden wälillä on ollut kysymys siitä, miten suuri merkitys on annettawa elimistön kywylle itse järjestäytyä eli mukautua olewien olojen mukaisiksi. Kuten tunnettu, herätti tämän kysymyksen Lamarck, ja samaan suuntaan käwiwät myöskin hänen maanmiehensä Geoffroy St. Hilairen (1772-1844) mielipiteet, jotapaitsi Darwinkin antoi sille suuren merkityksen, esittääpä useita tapauksia, jolloin käytäntö ilmeisesti on elimiä wahwistanut ja muodostellut. Sittemmin on tätä "mukautumisoppia yhä innokkaammin kannatettu ja paranneltu, niin että se nykyään on jo melkoisessa määrässä toista kuin Lamarckin esittämänä, ja kutsutaan uuslamarckilaisuudeksi.

Jo w. 1877 selitti italialainen Tito Bignoli, että kaikki elimistöt muuttuwat toimintansa kautta, joka waikuttaa ärsytyksenä eli kiihotuksena. Mutta tämä ärsytys ei synny ainoastaan sen ympäristön waikutuksesta, jossa eläin elää, waan yhtä usein myöskin elimistön omasta itsenäisestä toiminnasta, se saattaa näet itse walta ja erottaa, mitkä seikat sille owat wahingoksi, mitkä hyödyksi. Eri elimistöt jopa yksityiset solutkin saattawat siis omintakeisesti ajatella ja päättää, miohin suuntaan milloinkin on paras toimia. Aiwan sama on laita kasweissakin, waikkei niissä tuota itsenäistä tahtoa ja älyä niin helposti huomaa.

Tätä "sieluoppia" owat sitten K. Hering, G. Bunge, Nägeli, L. Warming, Errera, A. Pauln, Wettstein, Reinke, R. H. France y. m. lämpimästi kannattaneet ja yhä laajentaneet.

Seuraawassa esitämme muutamia huomattawampia piirteitä tästä uudestaan henkiin heränneestä ja parannetusta lamarckilaisuudesta.

95

Jos wiedään kasweja tuntureilta tasangoille, lämpimämmistä seuduista kylmempiin tai yleensä outoihin oloiin, muttuwat ne ulkomuodoltaan selwästi sillä tawalla, että siinä woi huomata suoranaisen yhteyden ympäristön olojen kanssa. Esimerkkejä tästä owat uudemman ajan kaswitieteilijät esittäneet niin runsaasti, ettei sitä käy enää epäileminen. Mutta samalla on myöskin huomattu, että saman lajin eri yksilöt mukautuwat eri suuressa määrässä. Toisilla on kerrassaan jämmästyttäwä kyky asettua olewien olojen mukaan, jotawastoin toisille se käy hywin waikeaksi, jopa niinin waikeaksi, että kutistuwat kesken aikojaan. Ja tärkeä on myöskin se hawainto, ettei tuollaisen "wälittömän mukautumisen" kautta koskaan synny mitään aiwan uutta, waan ainoastaan eri suuuntaisia muodostelmia jo ennestään olewista ominaisuuksista, ja että aniharwoin wain yksi ominaisuus muuttuu. Tawallisimmin owat ominaisuudet niin toisistaan riippuwaisia, että kokonainen ryhmä niitä muuttuu, jos kerran joku alkaa.

Hywin on helppo huomata, että lihakset kaswawat sekä suuruudeltaan että woimaltaan, kun niitä järkiperäisesti "harjotetaan". Yhtä tunnettua myöskin on, että ratsastajilla sääret käywät ulospäin pullistuwiksi, jos niillä puserretaan hewosen kupeita wastaan, ja että kämmenen nahka kowettuu ja paksunee, kun tekee sellaista työtä, ett ätyökalu pitemmän aikaa hankaa sitä wastaan. Tällaisia esimerkkejä woisi luetella kuinka paljon tahansa, mutta se on turhaa, sillä ei kukaan järkewä ihminen saata wäittää, ettei käytäntö wahwistaisi ja muuttaisi elintä, tai päinwastoin, ettei käyttämättömyydestä elimistö surkastuisi. Mutta eri mieltä saattaa olla siitä, owatko nämä näin saawutetut ominaisuudet perinnöllisiä. Darwin sen kielsi, lamarckilaiset

96

sen taas myöntäwät. Jos saatetaan todistaa, että saawutetutkin ominaisuudet menewät perintönä jälkeläisille, on luonnollista, että käytännöllä ja ei-käytännöllä on suuri merkitys lajien synnyssä, mutta muussa tapauksessa päinwastoin. Juuri tässä saawutettujen ominaisuuksien perinnöllisyyskysymyksessä darwinilaisuus ja lamarckialaisuus eniten poikkeawat toisistaan, jonka tähden juuri sitä koetetaan innokkaimmin todistella suuntaan ja toiseen.

Ensin luultiin, että keinotekoisestikin aikaansaadut ominaisuudet olisiwat perinnöllisiä. Jos siis esim. koiralta katkaisi hännän, niin piti sen poikasista ainakin jonkun olla töppöhäntä. Myöhemmin on kuitenkin huomattu, ettei tämä wäite pidä lainkaan paikkaansa. Yhtä perätöntä on myöskin, että leikkaamalla koiran korwat tylpiksi saataisiin sen jälkeläisistä lyhytkorwaisia, tai että kiwityömiehen pojilla olisi paksukämmeniset kädet, j. n. e. Mutta aisa muuttuu, jos esim. jollakulla kissanpojalla on luonnostaan, syntyessään lyhyt häntä. Sellaisten poikasissa on kyllä huomattu töppöhäntiä ja niistä on kaswatettu oma rotunsakin, kuten esim. Pieksämäellä.

Useissta perhoslajeista tunnetaan, että täyskehittynyt perhonen on jonkun werran toisen wärinen kuin tawallisesti, jos sen annetaan koteloaikana olla määrätyssä pakkasessa. Kylmyys siis waikuttaa muutoksia perhosten wärityksessä. Ja useat etewät perhostutkijat owat todistaneet, että täten syntyneet wärimuutokset owat menneet perintönä jälkeläisille, joten siis on syntynyt uusia muunnoksia. Tähän wastaa tunnettu darwinisti Weismann, että pakkanen on waikuttanut hyönteisen munasarjoihin asti muutoksia, ja kun kerran ne owat muuttuneet

97

seuraa siitä itsestään, että jälkeläisistä ainakin osa perii syntyneen ominaisuuden.

Kokeilemalla wiljalajeilla on saatu selwille, että ne mukautuwat werrattain nopeasti erilaiseen ilmastoon. Niinpä esim. saksalainen kesäwehnä, joka kotimaassaan waatii 100 päiwää kypsyäkseen, kypsyi kolmen sukupolwen jälkeen Kristianissa jo 75 päiwässä. Ja jos näitä nopeakaswuisia jywiä wietiin takaisin entiseen kotimaahansa, kypsyiwät ne siellä noin 80 päiwässä; wasta wähitellen kaswuaika taas pitei. Tämä todistaisi saawutettujen ominaisuuksien perinnöllisyyttä, mutta yhtä paljon sen myöskin woi lukea luonnollisen walinnan ansioksi (de Wries).

Muutamat tutkijat owat suoranaisilla kokeilla luulleet woiwansa todistaa, että saawutetut ominaisuudet todellakin menewät perintönä sukupolwesta sukupolween. Niinpä tietää kuuluisa Pasteur kertoa, että useissa batereissa saattaa wiljelysten awulla saada aikaaan ominaisuuksia, jotka owat perinnöllisiä. Warsinkin rawintoaineiden, lämmön, walon ja hapen aiheuttamat muutokset kulkewat säännöllisesti perintönä jälkeläisille.

98
Samaan suuntaan käywät C. Ch. Hansenin tulokset hiiwasienistä. 12 wuoden aikana hän kokeili useitten satojen sukupolwien kanssa ja sai luonnottoman korkean lämmön awulla tukahuttamansa itiömuodostukset jäämään sieneltä tawallissakin oloissa pois, s. t. s. sieni, joka muuten "sikisi" myös omituisten itiöitten awulla, muutui sellaiseksi, että se lisääntyi wain silmikoimalla.

Erittäin mieltäkiinnittäwiä owat myöskin ne tutkimukset, joilla on saatu selwille, että kuusesta ja lehtikuusesta on korkeissa wuoristoissa toinen, matalampi muoto kuin alhaalla tasangoilla, ja että tämän matalamman muodon siemenisstä alangoilla itäneet puut owat owat myöskin matalia, kunnes wasta myöhemmistä polwista taas tulee korkeampia puita.

Edellä sanotun ja monien muittenkin tutkimusten nojalla pitäwät lamarckialaiset kyllin selwästi todistettuna, että mukautumisen awulla saawutetut ominaisuudet owat perinnöllisiä, ja kun kerran niin on laita, on silloin myöskin selwää, etää uusien lajien synty saa juuri mukautumista kiittää olemassaolostaan.

Epäilemättä herää nyt kysymys siitä, mikä sitten on se woima, joka aiheuttaa tuon mukautumisen. Jotta tämä puoli selwiäisi täytyy lukijan seurata lamarckialaisten mielipiteitä ihan yksinkertaisen solun elämästä lähtien.

Sekä kasweja että eläimiä woi werrata mahtawaan kiwimuuriin, jossa on monenlaisia sokkeloita, komeroita, käytäwiä ja torneja ja joka on rakennettu lukemattomista tiilistä ja kiwistä. Rakennusten tiilejä wastaa kaswissa ja eläimessä pienen pienet kappaleet, solut, jotka saattawat melkolailla waihdella sekä ulkomuodoltaan että toiminnaltaan ja joista monetkin owat aiwan samanlaatuisia kuin wapaasti eläwät alhaiset oliot. Tärkeimpänä aineksena tuollaisesta eläwästä kaswi- tai eläinsolussa on alkulima

99
eli protoplasma, joka on omituinen sekotus munanwalkuaisaineista. Eräs osa siitä on miuuta protoplasmaa tiheämpi ja sitä kutsutaan solutumaksi. Merkillistä kyllä käsittäwät sekä protoplasma että solutuma aiwan samallaisia aineksia, olipa solu sitten kaswin, hyönteisen, sammakon tai ihmisen ruumiissa. Eikä sillä hywä. Solun hienompi rakenne, sen lisääntyminen ja koko sen muu elämäntoiminta on aiwan samallainen kaikissa luomakunnan olioissa pienen pieneistä yksisoluisista ihmiseen saakka. Kaikkialla on solun alkulima, niin kauwan kuin se wain on terwe ja eläwä, enemmän tai wähemmän arka walolle, lämmölle ja kosketukselle. Tuskin lienee hauskempaa nähtäwää, kuin tarkastaa mikroskoopissa likaisesta lätäköstä otettua wesipisaraa ja siinä wallitsewaa wilkasta elämää. Pieniä owat otukset, niin pieniä, ettei niitä paljain silmin woi erottaakaan, ja kuitenkin

Kuwa 43. Kaswisoluja. Pisteinen osa on eläwää protoplasmaa, walkoinen osa taas ilmaa tai wettä. B:stä on protoplasma ärsytyksen waikutuksesta wetäytynyt palloiksi. O. Hertwigin mukaan.

100
niistä huomaa samallaiset elämäntoiminnat kuin omassa itsessämme. Ne liikkuwat, töytääwät toisiansa, säikähtäwät ja pysähtywät. Ne taistelewat keskenään tulisia otteluita ja "werenhimoisena" useakin ahmailee toisen sisäänsä, waikkei monella ole edes suuaukkoakaan, waan nielaisee saaliinsa mistä kohti ruumistaan tahansa. Wäkisinkin juolahtaa katsojalle mieleen, että nuokin olennot ajattelewat ja että niilläkin on tahtonsa, jonka mukaan ne toimiwat.

Jos tämän myöntää - ja uudemmat tutkimukset esittäwät yhä sitowampia todistuksia sen puolesta - johdutaan helposti uuslamarckilaisten mukana siihenkin, että yksityiset eläwät solut jossakin puussa, yrtissä ja eläimessä myöskin kykenewät ajattelemaan ja tahtomaan, koska ne owat rakenteeltaan aiwan samanlaisia kuin wapaasti eläwät solueläimet, eikä silloin ole waikea ymmärtää, mikä aiheuttaa yksityisten elinten ja kokonaisten kaswien tai eläinten mukautumisen. Uudet olot waikuttawat elimien pienen pieniin soluihin toisella tawall aärsyttäwästi kuin entiset ja herättäwät niissä "ajattelemisen" ja "tahdon" woittaa tielle tulleen wastuksen. Lujasti siiä solu saa taistella, mutta wimein se on sawuttanut sellaisen muodon tai ominaisuuden, että se tulee toimeen uusissakin oloissa. Toisin sanoen, solu on mukautunut olosuhteiden mukaan. Ja kun moni solu on tehnyt saman, on koko elinkin mukautunut ja saanut enemmän tai wähemmän poikkeawan ulkomuodon. Mutta kun solutkin kykenewät ajattelemaan, ei elinten muuttumiseen wälttämättömästi tarwitakaan uusia olosuhteita, waan saatta se käydä päinsä wanhoissakin oloissa.

Tähän suuntan selittäwät uuslamarckilaiset sen woiman, joka elimistössä saa aikaan muutoksia suuntaan tai toiseen. Ja useat darwinistitkin myöntäwät, että tuollainen "sieluoppi" kyllä

101
monasti pitää paikkansa, joskin heidän mielestään löytyy paljo sellaisiakin tapauksia, joisa on aiwan mahdoton käsittää muutoksien tapahtuneen minkään sieluntoiminnan awulla. Mahdotonta on esim. ymmärtää, että olosuhteet saattawat tehdä jonkun hyönteisen aiwan erään kämmekkäkukan näköiseksi, jonkun perhosen aiwan äkäisen kimalaisen kaltaiseksi, jonkun myrkyttömän ja hywälihaisen käärmeen ihan samallaiseksi kuin hywin myrkyllinen käärme j. n. e. Koko "suojelewa yhdenwärisyys" käy tältä kannalta liian waikeaksi ymmärtää. Sillä tuntuuhan sangen oudolta, että wain pelko omasta hengestään ja tahto sitä säilyttää jo waikuttaisi asianomaisissa elimissä muutoksia turwallisempaan suuntaan, kuten esim. Bauly wäittää. Eihän tunnu luonnolliselta, että myrkylisten käärmeitten sylkirauhaset alkoiwat walmistaa myrkkyä wain siitä syystä, että eläin tahtoi tai toiwoi niitten sen tekewän. Yhtä wähän woi tunnustaa, että sarwiwalaan sarwi syntyi tätä tietä, sillä sen esi-isillä oli tietysti kaksi hammasta, ja jos kerran eläin rupesi käyttämään niitä hyötyaseena, niin tottapa tllaisesta käytännöstä molemmat hampaat olisiwat kehittyneet samaan suuntaan. Walintaoppi sen sitä wastoin selittää paljoa luonnollisemmin. Kaksi syöksyhammasta oli eläimelle haitaksi, sillä niitten wäliinhän usein takertui tapetusta saaliista luita y. m. Sentähden erotti luonnollinen

102
wainta paraiksi wain ne yksilöt, joilla yksi hammas oli kehittynyt. Nisäkkäitten häntä on kyllä monelssakin tapauksessa muodostunut käytännön mukaan (esim. hyppyrotan ja kengurun häntä, kierteis-häntäapinoitten tarttumahäntä ja majawan litteä uintihäntä), mutta millaien käytäntö olisis pakottanut esim. wyötiäisen otsalle kaswamaan kilwen tai muurahaiskarhun häntään niin tawattoman pitkiä karwoja? Ja miten woisi selittää, että kowakuoriaisen peitinsiiwet owat niin paksuja, waikei niissä ole minkäänlaisia lihaksia kiinitettynä?

TÄllaisia mahdottomuuksia woisi luetella jos kuinka paljon niin hywin eläimistä kuin kasweistakin. Mutta näistkin jo selwiää, ettei käytäntö tai ei-käytäntö ja wielä wähemmin "sieluoppi" kykene ykisnään selittämään uusien lajien syntyä. Osansa niillä epäilemättä kyllä on, mutta tunnustaa täytyy, että ne tarwitsewat woimakasta apua muiltakin luonnon woimilta. Ja kun "luonnollinen walinta" juuri selittää tuollaiset waikeammat mukautumiselmiöt, on juuri selittää tuollaiset waikeammat mukautumisilmiöt, on suuri osa luonnontutkijoita kallistunut sille kannalle, että niin hywin luonnollinen walinta kuin käytäntö ja ei-käytäntö owat aiheuttaneet eläwän luonnon kehityksen nykyiseen muotoonsa. Niinpä myöntäwät sellaisetkin wanhat darwinistit kuin Haeckel, Weismann, Wallace, Fritz Muller ja Plate, että uuslamarcklialaisten oppi on monessa kohdassa oikea, ja toiselta puolen tunnustawat taas sellaiset lamarckialaiset kuin v. Wettstein "luonnolliselle walinnalle" hywin suuren merkityksen. Toisin sanoen: sekä darwinismi että lamarckialaisuus on oikeassa.

Tällä kannalla on nykyään darwinilaisuuden ja lamarckialaisuuden wälinen taistelu.

MUITA MIELIPITEITÄ KEHITYKSEN SYISTÄ.

ROUXIN TEORIIA "TAISTELUSTA ELIMISTÖN OSIEN VÄLILLÄ".
Muuan niitä, joita ei Darwinin walintaoppi tädellisesti tyydyttänyt, oli Wilhelm Roux, anatomien professori Hallen yliopistosta. Sillä hänen mielestään ei riittänyt, että taistelu olomassa-olosta pakottaa elimistöt ulkonaisesti kehittymään sellaisiksi, että kyknewät tulemaan olewissa oloissa toimeen, waan niitten aiwan pienet osasetkin, kudokset ja solut owat ilmeisesti rakentuneet toimintaansa wastaawaan suuntaan. Niinpä owat luitten pikku-osaset järjestyneet juuri sillä tawalla, että luut woiwat kestää sekä kowaa painoa että wetämistä, ja lukemattomissa ontoissa elimissä owat lihassyyt asettuneet säännöllisiin poikki- ja pituuskerroksiin y. m. Tällaiset sisäiset seikat eiwät Rouxin mielestä saata johtua Darwinin selittämän walinnan johdosta, sillä mitä merkitystä ja hyötyä walinnalle olisi, jos jollakulla eläimellä on muutamia luu- tai lihassyitä enemmän tai wähemmän kuin toisella. Tässä tarwitaan "luonnolliselle walinnalle" awuksi uusi selitystapa, ja se on n. k. "taistelu osien wälillä". Rouxin mielestä wallitsee kaswi- ja eläinyksilöissä eri kudosten ja solujen, wieläpä molekyylienkin wälillä samallainen kamppailu olemassa-olosta kuin udosten isäntienkin

104
wälillä. Ja aiwan samalla tawalla kuin walinta jälkimmäisten wälillä johtaa sopiwimpien woiton kautta tarkoituksenmukaisimmin rakennettuihin yksilöihin, johtaa se solujenkin wälillä siihen, että nämä kehittywät juuri sellaisiksi, että ne paraiten tulewat toimeen. Tässäkin taistelussa woittawat wain paraat ainekset, muut työntywät syrjään, surkastuwat ja häwiäwät. Elimistöt saawat tämän kautta kywyn itse järjestäytyä tarkoituksenmukaiimpaan suuntaan, ja woiwat siis omin woiminsa kokonaan riippumatta "henkilöwalinnasta" (s. o. yksilöitten wälisestä kamppalilusta johtunut luonnollinen walinta), tulla yhä täydellisemmiksi. Siten täytyy esim. siihen kohtaan luussa, johon sattuu pahin paino tai weto, syntyä enimmin luuainesta, koska luutamuodostawat solut niihin waikuttawan kiihotuksen kautta runsaimmin kaswawat ja nopeimmin lisääntywät. Samalla tawalla on selitettäwissä suonien ja muitten sisäelimien hienompi rakenne. "Woimakkaampi toiminta wahwistaa ja suurentaa aina elintä wain siihen suuntaan, joka saa woimakkaamman toiminnan aikaan" ja "woimakkaampi toiminta muuttaa elimen laatua kohottamalla sen erikoista toimintakykyä". Siinä Rouxin säännöt elinten mukautumisilmiöstä.

Tietysti lamarckialaiset hywäksyiwät ilman muuta Rouxin opin, sillä sehän myöntää ilmeisesti elimille kywyn itse järjestäytyä olosuhteitten mukaan, siis jonkunlaisen sielullisen toiminnan. Mutta useat darwinistit panewat jyrkästi wastaan. Etenkin saksalainen Ludwig Plate kieltää kaikenlaisen taistelun kudosten osasien wälillä. Ensinnäkin on ylen tunnettu tosiasia, että useimat aistimet, warsinkin näkö ja kuulo, heikkenewät ikää myöten, waikka niittne pitäisi Rouxin opin mukaan woimistua. Samaten on laita hampaitten, jotka myöskin kuluwat

105
kuta wanhemmaksi eläin tulee. Toisekseen on päiwän selwää, ettei ainakaan sikiön ensimmäisten elinhetkien aikana tuollaista taistelua solujen wälillä woi tulla kysymykseenkään, Sillä silloin woisi ja täytyisikin noista sikiöistä syntyä jos minkälaisia eriskummallisia muotoja. Eihän ole lainkaan sanottua, että taistelun tulos esim. kaikissa koiranpennuissa olisi aiwan samallainen. Päinwastoin saattaa hywällä syyllä olettaa, että "osasten wälinen kamppailu" johtaa jossakin penikassa oikean raajan paljoa pitemmäksi kuin wasemman, toisessa taas päinwastoin j. n. e. lukematomiin eri suuntiin Sitäpaitsi ei eläin wielä lainkaan käytä elimiään, joten niitten ei pitäisi woimistua lainkaan. Kyllä ainakin tällä asteella on Platen mielestä ilmeisen selwää, että elimistöjen rakenne tyyten riippuu perinnöllisyydestä. Tasaisesti ja tyynesti kukin sikiön solu kaswaa ainakin lähimain sen muotoiseksi kuin emollakin. Siihen sitä pakottaa määrätty kaswamislaki, laki, jonka luontoa me eme wielä tarkemmin tunne, ja joka sallii ainoastaan wähäisiä muutoksia suuntaan tai toiseen.

Weismann sen sijaan hywäksyy Rouxin opin ainakin pääseikoissa. Hänen mielestään on luonnotonta ajatella, että jokaisella luukappaleella, lihaksella, suonella ja hermolla on jo munasta lähtien ihan warma asemansa, muotonsa ja suuruutensa. Paljoa todennäköisempää on, että wasta erilaiset paikalliset olosuhteet, kuten puristus, weto y. m. s. määrääwät minkälaiseksi kukin elin lopullisesti muodostuu. Mutta perinnölliseksi eiwät nämä paikallisten olosuhteitten aiheuttamat muutokset hänen mielestään woi jäädä.

SYYT N. K. SURKASTUNEITTEN ELINTEN MUODOSTUMISEEN.
Olemme jo ennen lyhyesti maininneet, että n. k. surkastuneet elimet, kuten esim. umpisuolen lisäke, owathywiä todistuskappaleita kehitysopin puolesta. TÄllaisia elimiä on etenkin saksalainen RObert Wiedersheim löytänyt ihmisessäkin suuren joukon, ja kuten tunnettu selitetään ne "muistoiksi" ihmisen kantawanhemmilta. Mutta niistä syistä, jotka owat panneet nämä elimet noin surkastumaan, ollaan tiedemiesten piireissä erimielisiä.

Darwin koskettelee tätä kysymystä hywin lyhyesti, sanoohan wain että "luonnollinen walinta" on lakannut niitä enää eteenpäin kehittämästä, koska niistä ei ole eläimelle mitään hyötyä, ja nyt ne saawat wapaasti waihdella suuntaan tai toiseen ja sen johdosta surkastuwat. Esim. elleiwät ankat, jotka owat suljetut ahtaseen aituukseen, enää pääse käyttämään siipiään, jääwät huonosiipisetkin eloon, joten suku tässä suhteessa huononemistaan huononee, kunnes lopulta ankat owat aiwan siiwettömiä. Samasta syystä owat Weismannin mukaan ihmisen warpaat niin lyhyet. Tähän wastaawat kuitenkin toiset (Spencer), että wiimeksimainittu omituisuus riippuu pikemmin ihmisen käwelemisestä pystssä, sillä silloin tulee painopiste pankeamaan jalan keskikohdalle, joten warpaitten merkitys häwiää ja ne saawat tarpeettomina tai werrattain wähäpätöisinä käytännön puutteessa surkastua .Myöskin on Weismann sitä mieltä, että n. k. näkkiäyriäiset, eräät merkilliset, lämpimissä merissä eläwät krapueläimet, jotka asuwat kuoren sisässä ja joilla takaruumis

107
on melkein kokonaan pehmeäpintainen, owat tällaisiksi muodostuneet sentähden, että luonnollinen walinta on lakannut krawun takaruumiin kilpiä muodostamasta. Lamarckialaiset ja useat darwinistitkin näkewät tässä kuitenkin ilmeisen esimerkin "ei-käytännön" waikutuksesta. Jossain määrin siinä sentään woi luonnollinen walintakin tulla kysymykseen, sillä onhan lähellä sekin mahdollisuus, että aina wain ne krawut jääwät eloon ja sukua jatkamaan, joilla takaruumi on niin pehmeäksi sattunut, että sen saattaa tunkea tyhjän kierteisen näkinkengän kuoren sisään.

Wiime aikoina on eritoten edellä mainitu Plate ottanut tämän kysymyksen perinpohjaisemman harkinnan alaiseksi ja saanut seuraawat tulokset.

"Ei-käytäntö"-oppi hänen mielestään kykenee selittämään wain toiminnassa olewien elinten surkastumisen. Sillä jos se pitäisi aina paikkansa, täytyisi sellaisten ruumiin osien, joilla ei ole pitkiin aikoihin ollut minkäänlaista käytäntöä, olla jo aikoja sitten kokonaan häwinneitä. Sen sijaan saattawat ulkonaiset olosuhteet, rawinto, ilma, y. m. s. monessa tapauksessa olla syynä surkastumiseen, ja kun Plate myöntää tällaiseten waikuttimien aiheuttamat muutokset perinnöllisiksi, on luonnollista, että etenkin tämä on hänen mielestään hywin onnistunut ja pätewä seliotys surkastuneitten elinten rakenteeseen.

Hywin usein saattaa olla myöskin niin, että joku elin käy ulkonaisten olosuhteitten muutututa wahingolliseksi. Silloin säilyttää luonnollinen walinta wain ne yksilöt, joilla tuo wahingollinen elin on mahdollisimman wähän wahinkoa tuottawa. Siten sim. owat monet hyönteiset, jotka eläwät aukeilla saarilla, menettäneet siipensä, koska siiwelliset joutuwat tuulien

108
mukana mereen ja hukkuwat. Hiekka- ja multasiruset tärwelisiwät helposti maamyyrän silmät ja sentähden nämä owat jääneet iin pieniksi. J. n. e. Kuitenkin pitää Plate sellaisen walinnan merkitystä wähäisenä, eikä hän usko, että se kykenisi häwittämään elimiä ihan tyyten pois, ainoastaan pienentämään.

Usein kaswawat jotkut elimet suuremman käytännön ja sen johdosta syntyneen suuremman rawinnonsaannin waikutuksesta niin woimakkaasti, että jotkut toiset, lähellä olewat elimet siitä kärsiwät ja sentähden surkastuwat. Niinpä muutamilla eläimillä on jokunen warwas tawattoman suureksi kaswanut, mutta toiset warpaat sen sijaan aiwan pieniä. Tämmöisissä tapauksissa on Platen mielestä hywin mahdollista, että juuir tuo rawinnon riistäminen on ollut syynä surkastumiseen. Mutta sen sijaan ei hän woi tunnustaa, että silloinkin tämä syy olisi ollut olemassa, kun esim. jonkun eläimen korwat owat hywin isot, mutta häntä aiwan pieni. Ainoastaan lähellä toisiaan olewat elimet saattawat täten muodostua. Aina ei kuitenkaan tämäkään selitys pidä paikkaansa. Niinpä esim. sisäloisilla, kuten heisimadolla, monet elimet owat aiwan surkastuneita, waikka eläin asuu suorastaan walmiiksi sulatetun rawinnon sisässä, joten ei rawinnon puutetta sillä pitäisi olla.

Sangen sattuwan selitystawan on saksalainen Mehnert (w. 1897) lausunut. Hänen mielestään surkastuneen elimen olemassa-olo riippuu siitä, että asianomainen elin on pysähtynyt liian aikaisin tai hiidastunut kaswussaan ja jäänyt siis tawallaan keskentekoisiksi. Tämän selityksen hywäksyy Plate sillä lisäyksellä, että "ei-käytäntö", ulkonaiset olosuhteet, rawinnon saanti y. m. s. seikat owat ensin antaneet alun tälle kaswamisen pysähtymiselle tai hidastumiselle.

109
Käwisi liian pitkäksi seikkaperäisemmin sywentyä kaikkiin Platen esitämiin todistuksiin. Mainittakoon waan, että hän lopulta tulee siihen tulokseen, että luonnollisen walinnan lakkaaminen todennäköisesti kyllä aiheuttaa asianomaisen elimen toiminnan heikkenemisen, mutta sen sijaan ei ole wielä läheskään todistettu, että se myöskin saisi aikaan itse surkastuminen.


WEISMANNIN OPPI.
Olemme nähneet, että etenkin wiime wuosikymmeniä useat luonnontutkijat watustawat Darwinin walintaoppia. Mutta on niitä sellaisiakin, jotka pitäwät juuri tätä luonnollista walintaa ainoana oikeana selityksenä, ja menewät siis pitemmälle kuin itse Darwin. Näitä on etukynnessä August Weismann, eläintieteen professori Freiburgin yliopistossa.

Weismannin oppi muistuttaa monessa suhteessa aikaisemmin esittämäämme Rouxin järjestelmää; se erotus wain on, että hän siirtää "taistelun osasten wälillä" muna- ja siittiösoluihin. Ainoastaan siinä tapaksessa saattawat ominaisuudet mennä perintönä wanhemmille jälkeläisille, että ne owat olemassa aiwan sukupuolisoluista astil Näin ollen täytyy sukupuolisoluista ainakin kaikkein useimpien ominaisuuksien olla edustettuja, ja koska muna- ja etenkin siittiösolut owat perin pieniä kappaleita, on nitten rakenne erinomaisen monimutkainen. Eikä se riitä, että nämä ominaisuudet olisiwat jakautuneina koko soluun, kuten eräs toinen tutkija, Nägeli, on arwellut, waan Weismann panee ne sijaitsemaan wieläkin pienempään kappaleeseen, yksistään solun tumaan. Ja sinne hän saa ne sopimaan seuraawalla tawalla.

110
Kussakin solussa on solutumassa joko yksi tai useampi wärihitunen (chromofomi), joka wärjäytyy muutamista nesteistä hywin woimakkaasti, joten sen saattaa suurennuslasin awulla selwästi erottaa. ywin usein owat sitten wielä nämä wärihitusetkin jakautuneet osasiin, n. k. id'eihin, jolloin Weismann kutsuu wärihitusta "idantiksi". Kussakin tällaisessa pienessä, mutta kuitenkin wielä nähtäwässä "idissä" on koko eläin aiheina olemassa.

On tietysti hywin waikea käsittää, että tuollaisessa määrättömän pienessä kappaleessa woi löytyä niin suunnattoman paljon aineksia, että esim. joku piste tai kuoppaus ihossa saataa olla perinnöllinen useita sukupolwia, jonka tähden siis silläkin täytyy olla edustajansa "idissä". Weismann selittää asian siten, että "idin" rakenne on äärettömän monimutkainen. Se on kokoonpantu lukemattomista n. k. "bioforeista", jotka owat yhdistynee ryhmiin, n. k. "determinantteihin", siten että kutakin elintä tai elimen osaa wastaa oma determinanttinsa, Kun koiras- ja naarassolut yhtywät eli kun on syntynyt n. k. "hedelmöittynyt muna", niinn siinä on bioforeja sekä koiraksesta että naaraksesta. Ja kun sitten munasolu jakautuu jakautumistaan ja siitä alkaa muodostua sikiö, tulewat yksilön kaikki ominaisuudet riippumaan wain determinanttien laadusta.

Yksisoluisissa kaswi- ja eläinmuodoissa, joilla ei wielä ole erityisiä elimiä, owat determinantit nähtäwästi wain yhdestä bioforista muodostuneita, mutta monisoluisissa muodoissa, isoissa puissa ja korkealle kehityneissä eläimissä, owat determinantit epäilemättä kokoonpantuja useista "bioforeista". Kun esim. jollakulla ennen mainitsemallamme merkillisellä lehtiperhosella on muutamia pisteitä toisenwärisiä kuin jollakulla toisella muuten

111

saman wärisellä perhosella, täytyy Weismannin mielestä olettaa, että jo noita pisteitä wastaa kutakin oma determinanttinsa, jossa sitten taas eri bioforit wastaawat eriwärisiä siipisuomuja.

Mutta nyt ei wielä ole kylliksi, että munassa on bioforeja ja determinantteja kustakin täyskehittyyneen perhosen ruumiinosasta ja wäriwiwahduksesta, waan pitää niitä olla myöskin perhosen aikaisemmista kehitysasteista, toukasta ja kotelosta. Tällä tawalla on siis perhosen munassa determinantteja äärettömän paljon, ja kun sitten munasta alkaa kehittyä toukka, pysywät muut determinantit kehittymättä ja jakautumatta paitsi toukan eri elimiä wastaawat. Sillä jos otaksuisi, kuten muutamat tekewätkin, että perhosen ominaisuudet syntywät "uudestasyntymisen" kautta toukan elimistä ja ettei siis perhosen determinantteja wielä tarwittaisi munassa, ei esim. siipiä saattaisisyntyä lainkaan, koska toukalla ei senkaltaisia elimiä ole. Sentähden pitää Weismann wälttämättömänä, että jo munassa on olemassa esim. sekä perhosen siipiä että toukan selkänahkaa wastaawat ja synnyttäwät determinantit. Sen kautta käy myöskin helpommaksi ymmärtää, että niin hywin toukan, kuin kotelon ja perhosenkin eri ominaisuudet owat perinnöllisiä. Sillä jos ajattelisi, että perhosen ominaisuudet syntywät wasta toukassa, tultaisiin siihen, että kun toukassa joku elin olosuhteitten pakottamana muuttuu, myöskin perhosessa wastaawat osat muuttuwat. Mutta suoranaisilla kokeilla on woitu todistaa, ettei niin ole laita. Niinpä saattaa toukasta olla olemassa kaksi wäriltään aiwan erilaista muotoa, mutta niistä kehittywät perhoset owat kuitenkin samallaiset ja päin wastoin. Samaten tiedämme, että esim. tawallisella peipposellamme on kahdenwärisiä munia, sinisiä ja ruskeita siten, että toisissa pesissä on wain

112

sellaisia munia, joissa on sininen pohjawäri, toisissa taas wain sellaisia, joissa on ruskea pohjawäri. Mutta kumpaisenkin wärisistä munista syntyy samanwärisiä peipposia!

Edelleen Weismann selittää, että jos munasta, tai waikkapa toukan nahasta poistettaisiin siipiä tai jotakin niitten osaa wastaawat determinantit, perhosille ei näitä elimiä syntyisiä laisinkaan. Ja kun hänelle on sattunut joskus niin, että perhoselta puuttuu esim. toinen takasiipi kokonaan, mitä tapahtuu meidänkin maassamme sangen usein, selittää hän sen johtuneeksi siitä, että tätä takasiipeä wastaawat determinantit owat syystä tai toisesta häwinneet. Sen sijaan en ole onnistunut löytämään hänen teoksistaan selitystä siihen ilmiöön, että jos sisiliskolta katkeaa pyrstö, uusi kaswaa sijaan, tai jos tawalliselta jokikrawulta irtautuu joku raaja tai sen osa, samalle paikalle syntyy uusi. Tuntuisi melkein siltä kuin näitten elinten determinantit olisiwat jossakin sywemmällä asianomaisen eläimen ruumiissa, sellaisessa paikassa, josta ne eiwät heltiäisi pyrstön tai raajan mukana. Mutta toiselta puolen pitäisi ainakin krawun saksen ulointa kyhmyä wastaawan determinantin hukkaantua irtautuwan saksen mukana; siitä huolimatta on kuten tiedetään uudessa saksessa samallaiset kyhmyt kuin entisessäkin.

Mitä "bioforien" rakenteeseen tulee, ei Weismann tietystikään mene siitä mitään warmaa sanomaan. Luonnollista on, että ne owat kokoonpantuja erilaatuisista kemiallisista aineista, kuten munawalkuaisesta, wedestä, suoloista y. m. s., mutta millä tawalla näitten aineitten molekyylit ja atoomit owat järjestyneitä, sitä ei kukaan wielä woi yrittää selitellä.

Kaikesta päättäen owat determinantit asettuneina määrättyihin paikkoihin asianomaisessa "idissä" ja solutumassa. Nämä

113

paikat eiwät riipu sattumasta, waan ei-ikädeterminanteista ja niistä woimista, jotka tumassa epäilemättä owat wallitsemassa, waikkemme niitä wielä tarkemmin tune. Nämä eläwät woimat yhdistäwät determinantit eläwäksi kokonaisuudeksi, "idiksi", joka ottaa rawintoa, kaswaa ja lisääntyy jakautumisen kautta. Sma on laita bioforienkin. Nekin kaswawat ja lisääntywät, eli toisin sanoen eläwät samantapaista elämää kuin solutkin ja niistä muodostuneet kaswit ja eläimet.

Nyt tietysti woisi ajatella, että "wärihitunen" kuluisi loppuun jonkun sukupolwen kuluttua. Ettei näin käy, riippuu Weismannin käsityksen mukaan juuri siitä bioforien ominaisuudesta, että ne saattawat jakautua ja lisääntyä muuttumatta silti lainkaan ominaisuuksiltaan. Kun jonkun nesteen molekyylin saa jaetuksi pienempiin osiin, owat nämä sekä kooltaan että monasti ulkomuodoltaankin aiwn erilaiset kuin alkuperäinen molekyyli. Mutta kun joku biofori jakautu, kaswawat jako-osat pian emonsa kokoisiksi ja muotoisiksi, niin että niitä on enää mahdoton erottaa muista bioforeista. Bioforien wälillä toimiwa eläwä woima, jonka laatua emme tunne, mutta jonka tulokset me kyllä näemme, waikuttaa siis sen, että determinantit ja bioforit saawat jakautua uinka monta kerta tahansa ja kuitenkin pysywät ainakin pääpiirteissään muututmattomina.
Mitä utlee determinanttien suhteeseen siihen soluun nähden, jonka tumassa ne asustawat, saattaa se olla kahdellainen, joko waikuttaa solun ulkomuotoon tai olla siihen mitään waikuttamatta. Edellien tapauksen Weismann ajattelee syntywäksi siitä, että bioforit tunkeutuwat tuman keton läpi soluonteloon. Siellä syntyy silloin ankara taistelu rawinnosta ja tilasta protoplasman

114

ainesten ja niitten joukkoon tunkeutuneitten bioforien wälillä. ja siitä on seurauksena, että itse solun rakenne muuttuu jonkun werran joko huonompaan tai parempaan suuntaan. Eikä sillä hwä, että bioforit joskus taistelewat solun muita aineksia wastaan, waan hywin usein owat ne keskenäänkin, samoinkuin eri determinantitkin keskenään, ankarassa kamppailussa. Tosin tätä taistelua on mahdoton silmin nähdä ja seurata, mutta koska bioforit kerran owat eläwiä olioita ja koska eläwät olennot yleensä tarwitsewat rawintoa, seuraa siitä luonnollisesti taistelu. Liuenneessa tilassa wirtailee rawintoaine determinanttien ja bioforien wälissä ja se determinantti, jonka onnistuu saada sopiwin määrä rawintoa, kaswaa tietenkin paraiten, jotawastoin se, joka sattuu jäämään ihan rawinnotta, surkastuu ja kuolee. Tällaisen epäsäännöllisen rawinnon jaoen saattaa Weismannin mielestä ajatella yhtähywin tapahtuwan solutumassa kuin kaikkialla muuallakin eläwässä luonnossa. Miksi juuri bioforit tekisiwät poikkeuksen yleisestä, kaikille tunnetusta laista? Ja jos kerran esim. determinantti A saa jossakin määrätyssä ajassa wähemmän ja huonompaa rawintoa kuin determinantti B, niin kaswaa se tietysti hitaammin ja jää heikommaksi. Silloin on tietystikin siitä mahdollisesti kehittywästä elimestä asianomainen determinanttia wastaawa kohta heikompi kuin muilla saman lajin yksilöillä. Tällä tawalla saa Weismann selitetyksi kaikkialla luonnossa tawattoman muuntelewaisuuden.

Yhä pitemmälle jatkaa Weismann. Wärihitunen eli n. k. "ituplasma" on jyrkästi erotettu muusta ruumiista, jota hän kutsuu nimellä "soma". Wiimemainittu on kyllä riippuwainen edellisestä, koska sen rakenne riippui kokonaan ituplasman

115

determinanteista, mutta muulla ruumiila ei ituplasmaan ole muuta waikutusta kuin antaa sille rawintoa. Siitä seuraa, että ainoastaan ituplasman ominaisuudet, waai ei muun ruumiin, owat perinnöllisiä. Ja kun yksilöitten ominaisuuksista tietenkin osa on perittyä, osa taas omaa hankkimaa ja ulkonaisten olosuhteitten waikutuksesta juuri sille yksilölle kehittynyttä, niin Weismannin mielestä wain isiltä peritty saattaa mennä perintönä jälkeläisille. Ainostaan siinä tapauksessa, että myöhemmin hankitut ominaisuudet woisiwat waikuttaa itse determinantteihin, saattawat ne jäädä perinnöllisiksi. Tällaisena mahdollisuutena hän pitää ilmanalan ja rawinnon waikutusta.

Myöntää täytyy, että Weismannin teoriia on sangen älykkäästi ajateltu. Siitä huolimatta owat kuitenkin werrattain harwat luonontutkijat sen täydellisesti hywäksynet. Lamarckialaiset hylkääwät sen warsinkin sen tähden, että se kieltää useimpien saawutettujen ominaisuuksien perinnöllisyyden, ja useat "darwinistitkin" asettuwat siihen nähden ainakin odottawalle kannalle. Suorastaan hylkääwän lausunnon wiimemainittujenkin joukossa antaa m. m. Plate. Mainitseme tässä huomattawimmat hänen wastawäitteistään.

Weismannin mielestä riippuu determinanttien suuruus saatawissa olewan rawinnon määrästä. Kun nyt isot elimistöt kehittywät hänen oppinsa mukaan isommista determinanteista, jäisiwät Platen mielestä pienet elimet aiawn syrjään, jopa kerrassaan kehitymättäkin, sillä eiwäthän niitä wastaawat determinantit kykene taistelemaan isojen determinanttien kanssa

116
rawinnon jaossa, waan jääwät keskeneräisiksi tai aiwan surkastuneiksi. Sentähden pitää Plate onnistumattomana oletuksena koko bioforien ja determinanttien wälistä taistelua.

Aiwan mieliwaltaisena olettamuksena pitää Plate sitä Weismannin wäitettä, että yksilöwalinnan kautta woittaneet hyödylliset determiantit olisiwat samalla myöskin woimakkaimmat. Sillä eihän jonkun elimen hyöty ole wälttämättömästi riippuwainen sen koosta tai woimasta.

Jos determinantin elinwoima todellakin riippuisi niin paljon rawinnosta kuin Weismann wäittää, woisi otaksua, että huonommin rawittu determinanti jakautuisi harwemmin kuin hywin rawittu. Ja kun kussakin munassa on wain yksi kappale kutakin determinanttilajia, saattaisi joskus tapahtua niinkin, että jonkun tärkeän, waikka kooltaan wähäisen elimen determinanttien jakautuminen ja pitemmälle kaswaminen wiiwästyisi niin paljon, ettei tuo elin ennättäisi lainkaan ajoissa kehittyä tai että se myhästyisi tyyten olemattomiin. Tällaisia tapauksia tosin woi sattua, mutta ne owat paljoa harwinaisempia, kuin odottaisi, jos kerran Weismann on oikeassa.

Waikeata on myöskin ymmärtää, miksei esim. pingwiinin munassa löytwässä runsaassa rawintomäärästä riittäisi siipienkin täydelliseen kehitykseen, joten ei niitten tarwitsisi jäädä niin surkastuneiksi, kuin ne todlelisuudessa owat. Sitäpaitsi on kokeilla osoitettu, etä munasta saattaa reijän kautta laskea ruskuaista aika runsaasti pois poikasen silti tulematta raajairkoksi tai lunnottoman näköiseksi.

Sen sijaan ei Plate puolestaan hywäksy sitä Wolffin tekemää muistutusta, ettei "ituplasmassa" saata tapahtua minkäänlaista taistelua, koska kutakn determinanttilajia on wain

117
yksi kappale. Woisihan taistelu tapahtua erilaatuisten determinanttien wälillä.

Kuten edellisestä näkyy, on Weismannilla wielä paljon selitettäwää, ennenkuin woi toiwoa nerokkaan oppinsa saawan yleisempää kannatusta.

MUTATIONIOPPI.
Monasti uulee kehitysopin wastustajien wäitäwän, että lajithan owat selwästi psywiä, sillä eihän niissä ole huomattu tuhansiin wuosiin minkäänlaisia muutoksia. Ja tawallansa tämä wäite pitääkin paikkansa. Sillä onpa todellakin monia sellaisia lajeja, jotka owat pysyneet ihan samallaisina halki wuosituhansien. Mutta toiselta puolen on myöskin moni tutkija aiwan omin silmin saanut tilaisuuden nähdä, miten jostakin lajista on syntynyt uusi muoto. Etenkin kaswitieteilijät tietäwät kertoa useita tällaisia tapauksia. Tawallisen muotoisissa kukissa on syntynyt siemeniä, joista sitten on kaswanut melkoisen poikkeawia kasweja. Useimmissa tapauksissa eroawat nämä uudet lajit kantamodosita wain yhden ainoan tuntomerkin kautta, wieläpä tawallisesti niin, että joku entinen tärkeä erotusmerkki on häwinnyt. Siten on esim. syntynyt muotoja, joilla kukan pohjawäri on aiwan toinen kuin kantamuodolla, tai joilla lehdet owat tawattoman karwaisia tai ulkopiirteiltään poikkeawia j. n. e. Täten syntyi eräänä päiwänä muutamassa Pariisin puutarhassa ruusulaji, jonka lehdet oliwat kourasuonisia, ja josta puutarhurit saiwat hywin kaupaksi menewän oudon ruusumuodon.

118
Ja samallaisia merkillisyyksiä on usein etenkin juuri puutarhoissa muodostunut.

Kun tällaisia ilmiöitä huomatitin, sntyi muutamissa tutkijoissa ajatus, että lajit kehittywätkin juuri tuolla tawalla, ikäänkuin äkkinäisin nykäyksin, eiwätkä siis wähitellen, kuten useimmat kehitysopin kannatajat arweliwat. Darwin puolestaan hywäksyi sekä wähittäisen että nykäyksittäisen kehityksen. Mutta hänen kannattajansa owat antaneet yhä suuremman merkityksen edelliselle, niin että nykyään kuulee monasti wain tätä selitystä pidettäwän "darwinistisena".

Tätä käsitystä on ryhtynyt woimakkaasti wastustamaan Hugo de Vries, kaswitieteen professori Amsterdamista. Kaswattamalla useina wuosikymmeninä lukamattomia kasweja puutarhassaan ja kaswihuoneissaan hänen on toellakin onnistunut omin silmin seurata lajien kehitystä, nähdä miten toisesta lajista syntyy usi, pysywä laji. Täten hän saattaa todistaa ei ainoastaan, että luonnossa tapahtuu kehitys, waan että juuri tuollainen äkkinäinen, nykäyksittäinen muuttuminen lajista toiseksi on eräs kehittymistapa.
Hänen mielipiteittensä mukaan on kullakin lajilla alkunsa ja loppunsa. Sen elämä on aiwan samantapainen kuin yksilönkin; se syntyy, warttuu nuorukaiseksi ja täyskaswaneeksi ja häwiää sitten taas joko pitemmän tai lyhyemmän jaan kuluttua kokonaan maapallolta. Ja aiwan kuten yksilöt muistuttawat paljon toisiansa, yhdistywät lajitkin ryhmiin, joista tottumattoman on useinkin hywin waikea erottaa lajit toisistaan. Siten on esim. willinä kaswawia ruusuja, pajuja ja ETENKIN KELTANOITA (SKAND. HUOM: GREGOR MENDEL PANTIIN TOISTAMAAN KOKEENSA KELTANOILLA HERNEIDEN JÄLKEEN/SIJAAN. NIILLÄ TOISTOT EIVÄT KUITENKAAN ONNISTUNEET, EIVÄTKÄ ONNISTUISI TÄNÄKÄÄN PÄIVÄNÄ, KELTANOT KUN LISÄÄNTYVÄT APOMIKTISESTI EIVÄTKÄ "MENDELISTISESTI" NISÄKKÄIDEN TAPAAN. MENDELIN 16 000 KOKEEN TODELLINEN MERKITYS OLI SIINÄ, ETTÄ APOTTI OSOITTI ETTEIVÄT UUDET OMINAISUUDET ILMESTYKÄÄN TYHJÄSTÄ, EX NIHILO, VAAN OLIVAT JO OLEMASSA VANHEMMISSA RESESSIIVISINÄ EI PIILEVINÄ. TOSIASIALLISESTI MENDEL VEI EVOLUUTIOLTA TÄRKEÄN TODISTUSKAPPALEEN JA TÄMÄ AINEISTO OLI KIUSALLISTA JA EI-TOIVOTTUA. MENDELIN TULOKSET VAIENNETTIIN 35 KRIITTISEKSI VUODEKSI, KUNNES EVOLUUTION VALLANKUMOUSTAISTELUT OLI KÄYTY JA AKATEEMINEN VASTARINTA MURSKATTU KESKIEUROOPASSA.) satoja lajeja, mutta useat niin toistensa kaltaisia, että täytyy olla oikein erikoistuntija, ennenkuin saattaa ne erottaa. Ja hyönteisten

119
joukossa on tällaisia "tähtisumuja", niinkuin jotkut owat niitä kutsuneet, wieläkin runsaammin. Otetaanhan wain joku isompi hyönteiskokoelma tarkasteltawaksemme, niin näemme siinä kymmeniä kiiltäwiä kowakuoriaisia tai mustia kärpäsiä, ettei tawallinen ihminen saata hawaita mitään eroa niitten wälillä. Sattuwasti sanookin muuan etewä perhostutkija Standfuss, että tuollaiset lajirikkaat suwut owat ikäänkuin räjähdyksen kautta pirstautuneet satoihin jopa tuhansiinkin kappaleisiin. Kukin kappale on nykyinen laji ja "räjähtänyt" suku on oikeastaan wain alkuperäinen laji eli emälaji. Semmoinen "emälaji" kaswien joukossa on esim. tawallinen kewätkynsimö "Draba verna), jossa on saatettu erottaa kokonaista 200 pysywäistä alamuotoa.

Näistä muodoista eläwät toiset pitemmän toiset lyhyemmän ajan aiwan kuten yksilöistäkin. Toiset owat pitempi- toiset lyhyempi-ikäisiä, saattaapa osa sortua jo hywinkin aikaisin olemassa-olon taistelussa. Ja kuta suurempi aluea lajilla on kaswamisalanaan, sitä ykislörikkaammaksi se tulee, elleiwät jotkut muut seikat ole sille tuhoatuottawia. Mutta joskus tulee kuitenkin jokaiselle loppunsa. Woitokaskin laji joutuu lopulta oloihin, joissa se ikäänkuin räjähtää ja häwiää kappaleiksi, jotka taas saawat paremmin sowellettuinsa olosuhteitten mukaan alottaa uuden elämän.

Tällaista menoa jatkuu halki aikojen. Uusia lajeja syntyy, ne kaswawat jonkun aikaa ja häwiäwät. Tuota uusien lajien muntelemis- ja kehittymisaikaa, joka siis wastaisi yksilön lapsuutta ja nuoruutta, de Vries kutsuu mutationiaikakaudeksi. Kaikesta päätäten tällaiset mutationikaudet owat werrattain lyhyitä, jotawastoin "miehuusajat" eli ne aikakaudet,
120
jolloin lajit pysywät muututmattomina, saattawat olla melkoista pitempiä. Monesta suwusta ja heimosta sattaa näin ollen juuri nykyjään olla olemassa wain "lepääwiä" lajeja eli muotoja, jotka parhaillaan owat miehuusijässä. Mutta iehän silti ole sanottu, että kaikki tällä hetkellä maapallolla eläwät lajit olisiwat sellaisia. Päinwastoin tuntuu paljoa luonnollisemmalta, että monet lajit juuri nykyään owat "räjähtämässä" tai jakautumassa ja kehittymässä uusiksi lajeiksi. Ja de Vries on todellakin tawannut ainakin yhden tällä asteella olewan kaswin. Monia hän sai koettaa, mutta ainoastaan yksi alkoi hänen silmiensä edessä muuttua. Se oli Oenothera Lamarckiana.

oenothera Lamarckiana on muuan Amerikasta tullut, useinkin miehenkorkuinen, isokukkainen kaswi, joka wähitellen on lewinnyt useaan Euroopan maahan. Sydänkesällä kantawat sen solakat, leweälehitset waret isoja, keltaisia, loistawia kukkia, jotka aukeawat wasta iltasella, auringon laskiessa, kaikki yht'aikaa ja melkein silmänräpäyksessä. Täten muutuu kenttä kuin taikasauwalla yht'äkkiä kultahohteiseksi ruusukoksi, joka houkuttelee hywällä tuoksullaan ja runsaalla hunajallaan yöperhosia siitepölyä kuljetamaan. Kuta kylmempi ilma on, sitä kauwemmin aikaa owat kukat auki, monasti koko seuraawan päiwänkin.

Tällä ihanalla kaswilla on se harwinainen ominaisuus, että se saattaa wuosittain synnyttää joitakuita uusia lajeja. Se ei siis ole muuttumaton kuten useimmat muut kaswit, waan kaikesta päättäen paraikaa "räjähtämässä", jakautumassa useiksi lajeiksi. Ja tällaisia uusia lajeja se synnytää suuren joukon. Useimmat niistä tosin owat heikkoja tai niin harwinaisia, etteiwät pysy kauwaa elossa, mutta toiset owat selwästi pysywäisiä tai kykenewät itse puolestaan synnyttämään taas uusia lajeja.
121
Ne eriawat toisistaan sekä koostaan että lehtiensä muodossa ja wärissä tai kukkiensa ja hedelmiensä wäristä ja ulkopiirteissä, sanalla sanoen sellaisia ominaisuuksissa, joita tawallisimmin pidetään tärkeinä erotusmerkkeinä eri lajien wälillä.

Hywin huomattawa on se de Vriesin tekemä hawainto, että uudet lajit owat heti synnyttyään täysin pysywiä. Niitten wälillä ei ole monia sukupolwia, waan syntywät ne yhdellä iskulla. Niitten kesken ei myöskään ole minkäänlaista taistelua olemassa-olosta, joten luonnollinen walintakin on mahdoton. Heti kun joku uusi muoto syntyi, hedelmöitti de Vries niitten kukat hyönteisten awulla ja käyttämällä aina kaswien omaa siitepölyä. Ja aina oliwat jälkeläiset samannäköisiä kuin emäkaswien tai sitten taas aiwan uutta muotoa. Wäliasteita ei ollut lainkaan.

Tällä tawalla sai siis de Vries omin silmin nähdä uusia lajeja syntywän, äkkiä ja ilman wälimuotoja. Jak un kerran näin käy tälle kaswilajielle, niin miksei siten woisi olla joidenkuiden muittenkin laita. Sentähden päätteleekin de Vries, että ympäristöllä on itse lajin syntyhetkellä aiwan wähäinen merkitys. Uusi muoto saattaa syntyä waikka minkälaisissa oloissa. Eri asia on sitten, pysyykö se kaikissa oloissa pitempää aikaa elossa.

Täten saawat selityksensä myöskin n. k. "surkastuneet elimet". Joku elin saattaa nimittäin yht'äkkiä, ilman mitään ulkonaista syytä jäädä waillinaiseksi rakenteeltaan. Jos olot owat sellaiset, ettei tuota elintä ihan wälttämättömästi tarwita, jää yksilö eloon ja sen jälkeläiset muodostawat silloin lajin, joka on kantamuotoon nähden taantuneella asteella. Näin ollen woi uusien lajien kehitys olla takaperoistakin. (HUOM!)

122
Ei ole lainkaan wälttämätöntä, että joku uusi laji syntyy wain yhtenä ainoana yksilönä. Päinwastoin on hywin tawallista, että aiwan samallaisissa olosuhteissa syntyy useampia yksilöitä, eri tahoilla, muta silti aiwan toistensa kaltaisia. ja jokaisen kappaleen jälkeläiset owat samaa uutta lajia.

Mitä "taisteluun olemassa-olon puolesta" tulee, arwelee de Vries ettei sitä ole käymässä yksilöitten, waan eri lajien wälillä. Paraat kappaleet eiwät aina jää eloon, waan ne muodot eli "typit", jotka soweltuwat paraiten wallitsewiin olosuhteisiin. Toisilla seuduilla saattawat sortua juuri ne muodot, mitkä toisaalla jääwät eloon, koska kukin laji kaipaa ja kestää wain määrätynlaissia oloja. Tässä merkityksessä siis "luonnollinen walinta" määrää, millaiseksi eläwä luonto wastaisuudessa muodostuu. Se karsii sopimattomat lajit pois ja jättää sopiwat eloon. Näin on käynyt kuluneina pitkinä geoloogisina aikakausina ja niin käy wastakin.

Kuten jo huomautimme, eroaa de Vriesin tutkimusten mukaan jokainen uusi laji kantamuodosta wain yhden ainoan ominaisuuden kautta. Tosin tämä ominaisuus saattaa olla yhteydesä ja riippuwainen kaswien kaikistakin elimistä, muta sitenkin se ilmenee wain yhtensä kokonaisuutesan, jota ei käy ohittaminen. Näin ollen pääsee siis elimistö kunakin mutationiaikakautena wain yhden ainoan askelen eteenpäin - tai myöskin taaksepäin. Siitä seuraa, että jollakulla kaswilla on ollut yhtä monta mutationiaikakautta kuin elimistöastettakin. Eli toisin sanoen, jollakulla nykyisellä lajilla on ollut niin monta mutationiaikakautta kuin sillä on ominaisuutta - ja sellaisiahan on tuhansia, jopa niinkin paljon, että käy perin waikeaksi, melkeinpä mahdottomaksi niitä

123
kaikkia luetella. Kuta yksinkertaisempi sisi joku olio on, sitä ienempi määrä tuollaisia mutationiaikakausia sillä on ollut. Ja siitä taas seuraa, että alhaisemmilla eläimillä ja kasweilla on ollut hywin pitkät lepoajat, jolloin ne eiwät ole muuttuneet suuntaan tai toiseen, jotawastoin taas korkeampien muotojen kehitys on tapahtunut melkoista nopeammassa tahdissa.

Kun tältä kannalta kehitystä katselee, heikenee itsestään se kehitysopin wastustajien tekemä muistutus, ettei kehitystä ole woinut jo senkään tähden tapahtua, että maapallon olisi pitänyt olla hirwittäwän kauwan olemassa, ennenkuin eläwä luonto olisi ennättänyt kehittyä nykyiselle kannalleen. Joskin jo egyptiläisten aikana on ollut olemassa hyönteisiä, jotka owat ihan nykyisten kaltaisia, niin ei siitä seuraa, etteiwät lajit muutu, ja että olisi mennyt miljaardeja wuosia, ennenkuin esim. ihminen on ennätänyt kehittyä sille korkealle kannalle, jolla hän nykyään on. TUo käsitys menettää painonsa, jos ajattelee kehityksen tapahtuneen de Vriesin esittämään tapaan.

Saatetaan kysyä, miten usein tuollaisia mutationiaikoja jatkuu. Tähän wastaa de Vries, että se riippuu tyyten itse kaswi- ja eläinmuodoista sekä niitä ympäröiwistä olosuhteista. Waikeata on mennä sanomaan esim. kumpi on korkeammalla asteella, yksinkertainenko wai kasisirkkaiset kaswit, kuten esim. heinälajit, sarat y. m. s. kaksisirkkaisista, kuten esim. koiwu, paju ja tawallisimmat yrttimme. Jos siis yksisirkkaiset owat korkeammalla kehitysasteella, on niillä myöskin ollut useampia mutationiaikoja. Mutta mahdotonta on mennä sanomaan, miten monta tuollaista kehitysjaksoa kullakin lajilla on ollut.

Sama on laita eläinkunnankin. Warmaan ainakin tiedetään,
124
sanoo de Vries, että ensimmäiset selkärangalliset eläimet syntyiwät jo aikaisemmin kuin hawupuut. Siis koko eläinkunnan kehitys yksisoluisista alkumuodoista selkärangallisiin käwi nopeammin, lyhyemmässä ajassa kuin kaswikunnan kehitys wain hawupuihin saakka. Ja toiselta puolen on, hän jatkaa, kaswikunta taas puolestaan kehittynyt hawupuista nykypäiwien monenlaisiin lajeihin samassa ajassa kuin eläimet kaloista lähtien ihmiseen. TÄmän mukaan on ainakin eläinkunnan pitänyt kehittyä alkuaikoinaan paljoa nopeammin kuin nykyään. Muutosaikakaudet owat silloin seuranneet melkoista tiheämmin ja "lepoajat" olleet paljoa lyhyemmät kuin meidän päiwinämme. Ja se onkin de Vriesin mielestä luonnollista, koska warsinkin lämpösuhteet oliwat ennen hywän joukon edullisemmat kuin nykyään. Tiedämmehän jo ennestään, että muinoin on esim. Grönlannissa ollut niin lämmintä, että siellä wiihtyi palmuja ja muita etelämaitten kasweja. Kuin olot oliwat tällaiset, woi hywin ymmärtää, että laji saawuytti "miehuusaikansa" pikemmin kuin nykyään ja että se myöskin nopeammin hajosi uusiksi lajeiksi.

"Luonnolliseen walintaan" ja "lamarckialaisuuteen" nähden asettuu de Vries epäilemättä lähemmäksi ensinmainittua, waikkei hän sitäkään woi ihan sellaisenaan hywäksyä. Hänen mielestään on luonnollinen walinta wain "seula, mutta ei luonnonwoima", joka kyllä karsii sopimattomat lajit pois, ja jättää kelwolliset eloon, mutta jolla ei ole mitään tekemistä itse kehityksen yksityisten asteittein kanssa. Wasta sitten kun kehitysaskel on tapahtunut astuu luonnollinen walinta näyttämölle lajittelemaan eri kehitysmuodot sopiwiin ja sopimattomiin. Lamarckialaisuutta ei de Vries woi hywäksyä sentähden, että luonto ilmeisesti saa
125
synnyttää useita, 10-20, huonoa lajia, ennenkuin luonnollinen walinta löytää mieleisensä. Kaikki riippuu siis sattumasta - ja sitähän eiwät lamarckialaiset millään muotoa myönnä.

Toiselta puolen eiwät taas "darwinistit" ja "lamarckialaiset" woi hywäksyä de Vriesin mielipiteitä. On kyllä selwää, että uusia lajeja saattaa syntyä äkkinäisin nykäyksin, mutta mitenkä tawallinen tämä lie ulkona luonnossa, sitä useat epäilewät. Päinwastoin tuntuu heistä siltä, kuin se olisi hywinkin harwinainen ilmiö, koskapa de Vriesikin onnistui puutarhassaan ja kaswihuoneissaan tawata wain yksi tuollainen kaswi. Ja kun hän sai kokonaista 50,000 kappaleesta wain 1-2% tai erittäin suotuisina wuosina noin 3% uusia muotoja, eiwät wähäyksilöiset lajit pääsisi lainkaan kehittymän, warsinkin kun ottaa huomioon, että ristisiitos ulkona luonnossa helposti palautaisi syntyneen uuden kappaleen jälkeläiset kantamuotoon takaisin. Puutarhassa se kyllä woi käydä päinsä, kun ihminen huolellisesti eristää syntyneet uudet muodot muista, mutta luonnossa se on sangen epäiltäwää. Menewätpä jotkut wastustajat (Plate, Weismann) niinkin pitkälle, että kieltäwät de Vriesin mutationeilta warsinaisen lajin arwon, pitäwät niitä wain tawallisina muunnoksina.

Weismann mainitsee seuraawan kuwaawan esimerkin mutationiteoriaa wastaan Sywissä waltamerissä, joissa pohjalla on pilkkosen pimeätä, on usealla siellä eläwällä eläimellä m. m. merkillisiä waloelimiä. Näitten awulla ne saattawat walaista ympäristöänsä, jote ne näkewät paremmin sekä wihollisensa että saaliinsa. Owatko nyt tuollaiset, monimutkaisesti rakennetut ja monastikin eläimen tahdon mukaan toimiwat elimet woineet syntyä äkkiä, ilman wäliasteita? Ei suinkaan, sillä sellaista
126
tapahtumaa woisi jo kutsua ihmeeksi. Weismann pitää päiwän selwänä, että ne owat syntyneet luonnollisen walinnan ja wähittäisen kehityksen kautta. Sitä todistaisi jo sekin, että näitä omituisia laitoksia on hywin usealla ja toisistaan mitä eroawimmalla eläimellä, kaloilla, äyriäisillä, mustekaloilla y. m. Ja jos ne olisiwat syntyneet äkkiä, niin miksei niitä ole myöskin walossa eläwillä muodoilla, waan yksinomaan tuolla pilkkopimeässä asuwilla eläimillä!

Aiwan sama on noitten sywänmren eläjien silmien laita. Nekin owat aiwan poikkeawaa rakennetta, werrattuna walossa eläwiin muotoihin. Ennen luultiin, että sywien merien pohjaeläimet olisiwat sokeita, mutta wiime aikoina on onnistuttu saamaan koko joukko tuollaisia eläimiä pyydystetyksi, ja huomattu silloin, että niillä on silmät, wieläpä hywin merkilliset silmät. Meikäläisillä pohjakaloilla, kuten kiiskellä ja kuhalla, on tosin sangen suuret ja lasimaiset silmät, mutta noilla 11/2 ja 2 kilometrin sywyydellä asuwilla kaloilla ne owat wenyneet pitkiksi, melkeinpä kiikarimaisiksi, jotapaitsi niitten sisärakennus on hywin monimutkainen, Niitä onkin kutsuttu "teleskooppisilmiksi". Mahdotonta on ajatella, että näin merkilliset laitokset olisiwat syntyneet yht'äkkiä nykäyksittäin.

Ja kun edellämainitun tapaisia ominaisuuksia on noilla sywänweden olijoilla useampia, niin mitä oikeastaan jää mutationien ansioksi? TUskinpa wain mitään, tai owat ne eläimelle werrattain wähäarwoisia. Edellä sanotun nojalla tulewat warsinkin Weismann ja Plate siihen lopputulokseen, että äkkinäisillä muutoksilla on kaikesta päättäen kyllä merkityksensä puutarhanhoidossa, muta lajien syntyä ulkona wapaassa luonnossa tämä oppi ei kykene selittämään.
127
Useat lamarckialaiset kuten esim. nuori saksalainen kaswitieteilijä G. B. France löytäwät mutationiopista kuitenkin enmmän hywäksyttäwää kuin edellämainitut darwinistit. Warsinkin se seikka, ettei maailma tämän opin mukaan ole syntynyt eikä wastakaan kehity minkään edeltäpäin määrätyn suunnitelman mukaan, on saawuttanut heidän hywäksymisensä. TOsin he eiwät mene niin pitkälle kuin de Vries, että nimittäin pelkkä sattuma määräisi, millaiseksi mikin kaswi- ja eläinryhmä milloinkin kehittyy, waan he ajattelewat sen riippuwan eläwien olentojen ja niitten solujen omasta tahdosta.


IHMINEN JA KEHITYSOPPI.
Kehitysopin wastustajien mielestä on epäilemättä pahin kohta tässä opissa se, että se selittää ihmisen kehittyneen samalla tawalla kuin muunkin eläwän luonnon, wähitellen alhaisemmista muodoista. Monikin olisi kyllä taipuwainen myöntämään kehitysopin oikeaksi kasweihin ja eläimiin nähden, mutta ihminen on heidän mielestään sittenkin syntynyt kerrallaan walmiiksi kehittyneenä.

Olemme jo parissa kohdassa ennen wiitanneet muutamiin seikkoihin, jotka ilmeisesti osoittawat ihmisen läheisen sukulaisuuden eläinmaailman kanssa. Mutta sittenkin palaamme wielä kerran tähän kysymykseen, koska juuri ihmisen suhde kehitysoppiin mielestämme on kaikkein tärkein.

Tuskin kukaan uskaltaa kieltää, ettei ihminen ruumiinrakenteeltaan olisi täysi eläin. Ken wähäisenkään tuntee korkeampien nisäkästen ruumista, hänen täytyy myöntää, että ihminen ehdottomasti kuuluu niitten joukkoon. Ja sinnehän jo Linnekin hänet sijoitti, apinoitten kanssa yhteen ryhmään, n. k. kädellisiin eläimiin. Mutta waikka tämä tunnustetaankin, tahdotaan sittenkin käsittää ihminen erikseen luoduksi, joskin Luoja sowitti hänen ruumiinsa suunnilleen samallaiseksi kuin korkeampien eläinten. Mennäänpä niinkin pitkälle, että selitetään, miten tämä ihmisen

129
luominen tapahtui, miten ensin tehtiin sawesta luuranko, sen päälle lihakset ja sisälmykset ja sitten lopuksi pantiin iho waipaksi peittämään kaikkia noita elimiä. Kuitenkin saanee otaksua, että enää nykyään on harwoja, jotka ottawat raamatun näin perin puustawilliselta kannalta.

Wastustajien puolelta kuulee usein selitettäwän, että luonnontutkijat owat turhaan etsineet menneitten aikojen maakerroksista ihmisen esi-isien luita. Totta kyllä on, ettei tuollaisia aiwan sitowia todistuksia ole löydetty summakaupalla, muta on niitä sentään onnistuttu tapaamaan joitakuita kappaleita, jotka kaikesta päättäen todellakin owat ihmisen esi-isille kuuluneet. Niinpä on Neanderthalissa lähellä Dusseldorfia, Böhmistä, Mähristä, Italiassa, Ranskassa, Belgiassa ja Englannissa tawattu etenkin kallo-osia, jotka hämmästyttäwästi muistuttawat ihmisen kalloa, mutta poikkeawat siitä kuitenkin siinä määrässä, että täytyy katsoa niitten omistajien muodostaneen ainakin oman erikoisen, nykyihmisestä melkoisesti eroawan rodun. Tosin kuuluisa saksalainen Virchow riensi selittämään niitä wain sairalloisen ihmisen tähteiksi, mutta sittemmin owat useat muut anatoomi, m. m. K. Schwalz, kumonneet Virchowin wäitteet ja julistaneet tuon n. k. neanderthal-ihmisen aiwan itsenäiseksi muodoksi. Täysin tyydyttäwästi saatiin tämä todistetuksi parin belgialaisen luonnontutkijan tekemien löytöjen kauta. He tapasiwat nimittäin Spyn kylästä, jonkun matkaa Brusselistä kaakkoon päin, pari luurankoa, joista warsinkin toinen oli hywin täydellinen, ja joita on kutsuttu "spy-ihmisiksi". Päättäen niistä uista, joita löydettiin samasta luolasta, owat spy-ihmiset eläneet aikana, jolloin Euroopassa eli sellaisia jättiläiseläimiä, kuin mammuti, karwainen sarwikuonon, alkuhärkä, luolakarhu, luolahyeena ja
130
luolajalopeura, jotka kaikki owat jo aikoja sitten kuolleet sukupuuttoon. Näitä ja monia muitakin silloisia eläimiä spy-ihmiset metsästeliwät, sillä luolassa tawatut luut owat katkotut määrätyllä tawalla, nähtäwästi sentähden, että luuydin saataisiin esille. Kun sen lisäksi luolassa löydettiin hiiliä, on tädennäköistä että spy-ihmiset jo osasiwat käyttää tulta hywäksensä.

Näitten spy-ihmisten awulla on saatu sangen tarkkoja selityksiä "neanderthal-suvun" ulkomuodosta sillä tähän rotuun epäilemättä spy-ihmisetkin kuuluiwat. Otsa oli heillä hywin taaksepäin kallistunut ja silmäkulmat tawattoman esiinpistäwät. Päälaenluut oliwat litteitä ja niskaluu erittäin woimakkaasti kehittynyt, joten on selwää, että siihen oli kiinnittynyt runsaasti lihaksia. Alaleuka oli lyhyt ja leuaton, jossa suhteessa se huomattawasti roaa kaikista nykyaikaisista ihmisistä. Raajat oliwat lyhyet ja woimakkaat, kädet ja jalat werrattain isot.

Jo näittenkin seikkojen perustuksella woi päättää, että neanderthal-rotu erosi melkoisesti kaikista nykyään eläwistä ihmisroduista. Yksityiset ominaisuudet sopiwat kyllä muutamiin nykyisiin rotuihin, mutta se todistaa wain, että nämä "neanderthal-ihmiset" edustiwat rotua, jota ehkä sopii pitää läheisenä sukulaisena meidän päiwiemme ihmisten kantawanhemmille. Ja kun toiselta puolelta hywin monet niistä spy-ihmisten ominaisuuksista, jotka owat erilaisia kuin ihmisellä, owat jokseenkin samallaisia kuin kykypäiwäisillä ihmismuotoisilla apinoilla, johtuu itsestään se ajatus, että nämä omituiset olennot oliwat siis läheisiä sukulaisia myöskin apinoille.

Neanderthal-ihmisellä oli jonkun werran maatalouskaluja, ainakin aseita. Ja kun maakerroksissa on tawattu wieläkin yksinkertaisemmin walmistettuja tarwikkeita saattaa siitä päättää, että ennen
131
neanderthal-isiäkin oli ihmisen tapaisia olentoja olemassa. Tämän ajatuksen lausui noin 15 wuotta sitten ruotsalainen luonnontutkija Wilhelm Leche, ja hiukan sen jälkeen eli wuonna 1894 löydettiin yksityisiä luita, jotka wiwät woineet kuulua ihmiselle, mutta eiwät myöskään apinalle, waan niitten wäliasteella olleelle "apinaihmiselle".

Toimittaessaan kaiwaustöitä mainittuna wuonna muutamalla maatumaseudulla Jawan saarella löysi hollantilainen luonnontutkija E. Dubois pääkopan yläosan, reisiluun ja kaksi poskihammasta, joitten merkillinen ulkomuoto herätti suurta hämmästystä yli koko oppineen maailman. Luita ei ollut monta, se on myönnettäwä, eiwätkä ne edes löytyneet aiwan toistensa wierestäkään, mutta siitä huolimatta o niillä ollut perin suuri merkitys ihmisen sukupuun selwittämisessä. Saattaa tosin epäillä kuuluiwatko ne edes samalle yksilöllekään, mutta waikka ne olisiwatkin olleet eri yksilöitten yksityisiä luita, owat ne sittenkin kuuluneet samalle lajille. Se on woitu päättää wertaamalla niitä ennen samoilta seuduilta tawattuihin ja nykyään eläwien läheisten eläinmuotojen luihin.

Tärkein löydetyistä luista on pääkopan yläosa. Ei millään nykyaikaisella rodulla, eipä edes neanderthal-ihmisellä, ole ollut niin matalaa kalloa ja niin ulkonewia silmäkulmia. Sen sijaan on nykyisellä gibbon-nimisellä apinalla, joka elää jokseenkin samoilla seuduilla maapalloa, mistä löydetyt luutkin owat kotoisin, hywin tämän muotoinen pääkallo. Kysymyksessä olewa pääkoppa eroaa kuitenkin tuntuwasti gibboninkin kallosta kooltaan, sillä tehdyn mittauksen mukaan se on yli 900 kuutiosenttimetriä, jotawastoin suurimmankin nykyisen apinan, afrikkalaisen gorillan kallo on wain 600-650 kuutiosenttimetriä. Tässä suhteessa se siis lähenee
132
ihmisen kalloa, joka on tawallisesti noin 1200 kuutiosenttimetriä, ja muutamilla etelämerensaarelaisilla wain 930-984.

Löydetyn reisiluun yläpäässä on isonlaisia pahkoja, jotka nähtäwästi owat sairaalloisuuksia. Virchow lausui niiten johdosta sen käsityksen, että noin waikeitten wammojen parantuminen osoittaa selwästi inhimillistä siwistystä tai toisin sanoen, tämän tapaista sairautta potewa yksilö ei olisi woinut parantua ellei hän olisi itse ollut ihminentai ellei toiset ihmiset olisi häntä hoitaneet. Tämän mielipiteen owat kuitenkin kumonneet niin hywin muinaismaailman tutkijat kuin eläintieteilijätkin osoittamalla samallaisia sairalloisia muodostuksia usealla tawallisella eläimellä ja aikoina, kuten esim. jo jurakaudella, jolloin ei wielä woinut olla minkäänlaista inhimillissairaanhoitoa. Muuten muistuttaa kysymyksen alainen reisiluu koko rakenteeltaan täydellisesti ihmisen reisiluuta. Ainoastaan jotkut pienemmt seikat luun alaosassa lähenewät muutamia apinoita. Kaikki, jotka owat tarkastaneet tuota luuta, owat yksimielisiä ainakin siitä, että sen omistaja on käwellyt pystyssä, kuten ihminen.

Edellä mainittujen ominaisuuksien perustuksella näyttää näitten löydettyjen luitten omistaja, jota on kutsuttu apinaihmiseksi (Pithecanthropus erectus), olleen olento, joka muutamissa suhteissa oli aiwan kuin nykyinen ihminen, mutta toisissa taas selwä apina. Se oli siis joko "enimmin ihmisen näköinen apina" tai "enimmin apinan näköinen ihminen", kummin puolin wain tahtoo sanoa.

Onko sitten ihminen syntynyt ja kehittynyt tästä Pithecantrophuksesta? Dubois ja jotkut muutkin luonnontutkijat owat kyllä itä mieltä, mutta toiset taas pitäwät liian uskallettuna wain näitten luitten perustuksella wetää jo tuollaista johtopäätöstä.
133
Sillä onhan mahdollista, että Pithecantrophus oli wain jonkunlainen onnistumaton yritys ihmiseksi, aiwan kuten olemme ennen nähneet lentäwien matelijoitten olleen onnistumattomia kokeiluita lentäwästä eläimestä. Ei myöskään ole mahdotonta, että ihminenkin jo oli näihin aikoihin olemassa ja että Pithecantrophus oli ihmisen sukupuusta joku siwuhaara, joka pian surkastui pois ja joka ei siis päässyt sen pitemmälle kehittymään. Kaikissa tapauksissa on tämä "apinahminen" ollut elintawoiltaan hywin samallainen kuin ihminen, käwellyt pystyssä ja siis käyttänyt eturaajojaan muihin trkoituksiin kuin käwelemiseen. Se oli ehkä aikansa korkeimmalle kehittynyt olento ja kykeni aiwojensa koosta päättäen ajattelemaan ja päättämään asioista, mihin eiwät nykyiset apinat pysty. Lähimpänä sukulaisena sillä oli eläinten joukossa nykyisen gibbonin kantaisä, joka ehkä jo silloin pystyi liikkumaan puissakin ja jonka eturaajat tämän elintawan waikutuksesta piteniwät pitenemistään, kunnes ne meidän päiwiemme gibbonilla owat kerrassaan pitkät. Joko itse Pithecantrophuksesta tai sen pikkuserkuista kehittyi sitten asteettain ihminen omien elintapojesna mukaiseen suuntaan, oppi käyttämään kieltänsä puhumiseen ja sai sen kautta uusia mahdollisuuksia kehittää henkisiä ominaisuuksiaan. Rinnan ihmisen kanssa, samasta alkujuuresta, waikka omiin suuntiinsa kehittyiwät epäilemättä nykyäiwäiset ihmismuotoiset apinat, kuten gorilla, simpanssi, orangutan y. m. Koskaan ei niistä woi ihmistä syntyä, siksi eri suuntaan on niitten kehitys kulkenut. Sentähden on ihan turhaa wiisastella sellaisilla kysymyksillä kuin: "Miksei wieläkin gorillasta synny ihmistä?"

134
Erittäin mieltäkiinnittäwä on kysymys: "millä maapallon kolkalla ihminen sai alkunsa?" Tietysti siitäkin ollaan eri mieltä. Entisaikojen oppineet arweliwat ihmisen kehdon olleen Eufrat- ja Tigrisjoen latwoilla, sillä siellä he käsittiwät "paratiisin" sijainneen. Nykyjään mainittujen jokien wälinen alue, Mesopotamia on kaikkea muuta kuin "paratiisi", mutta ennen on ollut toisin. Mahtawien kaupunkien rauniot ja suurenmoiset kanawalaitokset, joita myöten johdettiin joista wettä wainioille, todistawat tääll äolleen aikoinaan kukoistawia wainioita ja ihania puistikoita. Asukkaitten lewäperäisyyden ja useitten wiholliskansojen hyökkäysten waikutuksesta owat sitten kanawat päässeet rappeutumaan, maa kuiwunut ja ympäröiwien erämaitten hiekka ja pöly peittänyt wiljawainiot allensa, niin ettei nykypäiwinä maanwiljelyksestä woida harjoittaa kuin aiwan jokien rantamilla. Epäilemättä ylempänäkin jokiwarsilla on luonto ennen muinoin ollut hywin rehewätä, ja rehewätä se on siellä wuoristoisilla seuduilla wieläkin, joten tuntuu hywin luonnolliselta, miksi silloiset erämaitten paimentlaiskansat rupesiwat juuri niitä seutuja ylistelemään paratiisin ihaniksi, ja miksi he juuri sinne sijoittiwat alkuperänsä.

Myöhemmät luonnontieteilijät eiwät sen sijaan ole olleet samaa mieltä entisaikojen oppineitten kanssa. Tuskinpa kukaan heistä on woinut hywäksyä entistä "paratiisia" ihmissuwun kehdoksi. Mutta hywin waikeata on ollut löytää sille toistakaan paikkaa. Monet tiedemiehet (Owatrefrages etukynnessä) arwelewat Sisä-Aasian lnsiraajalla olewata korkeata Bamirin ylänköä ihmisen syntymäpaikaksi, etenkin siitä syystä, että lähiseuduilla elää useita ihmisen kesyttämiä eläimiä wieläkin willeinä ja koska useat wiljelyskaswitkin owat läheisilltä tienoilta kotoisin.
135
Enemmän kannatusta on saanut kuitenkin toinen mielipide. HAECKEL NÄET OTAKSUU, ETTÄ NYKYISEN INTIAN WALTAMEREN PEITTÄMÄ ALUE OLISI IHMISEN KEHTO. Kaikesta päättäen on niillä tienoilla ennen ollut mahtawa manner, joka yhdisti Sundasaaret, Ceylonin ja Madagasgarin toisiinsa. Tämä manner wajosi sitten meren peittoon, niin että siitä nyt enää on jäljellä wain mainitut saaret. Ja siihen tahtoisi nyt Haeckel sijoitaa ihmissuwun lewenemiskeskustan. Aikaisemmin selitetty Pithecantropuslöytö tukee melkolailla tätä Haeckelin otaksumaa, sillä Sundasaareiltahan (Jawalta) nämä merkilliset luut löydettiin. Sitä ihmisen nykyinen maantieteellinen leweneminenkään sitä wastusta, pikemmin päinwastoin. Sillä tuolla entisaikojen manterelta, Lemurialta, kuten Haeckel sitä kutsuu, kulki ihmisen tie Lounais-Aasiaan, sieltä Mesopotamian, Arapian ja Sinainkannaksen kautta Afrikkaan, jossa sikäläiset olosuhteet kehittiwät
änestä neekerien mustat kansat, ja toista tietä Iranin ja Bamirin seutujen kautta Sisä-Aasiaan. Siellä synnyttiwät olot mongolien keltaiset ja winosilmäiset laumat. Osa näitä Sisä-Aasiaan tulleita kansoja jatkoi kulkuaan yhä koillista kohdenIshukthien niemimaan kautta Pohjois-Amerikkaan, jossa eskimolaiset wieläkin owat mongoolien sukulaisia. Eurooppa taas sai asutksensa epäilemättä sekä Wähän-Aasian että Kaspianmeren pohjoispuolelta sijaitsewien arojen kautta. Ja kun wielä otaksumme Austraalian asukkaitten siirtyneen suorastaan "Lemuriasta" tai Malaijilaisilta saarilta, jotka molemmatkin otaksumiset owat sangen todenmukaisia, on ihmissuwun leweneminen jokseenkin tyydyttäwästi selitetty.

Useat tiedemiehet eiwät kuitenkaan hywäksy kumpaakaan edellä esitettyä otaksumaa, waan johtawat ihmisen alun pohjoisnawan
136
mailta. Tämä otaksuma tuntuu ensi silmäykseltä kerrassaan luonnottomalta, koska nämä seudut nykyään owat melkein mahdottomia ihmisen asua. Mutta kun muistaa, että on ollut aikoja, jolloin nykyinen, ehkä kilometrin paksuisen jään peittämä Grönlannin saari on ollu tlämminilmastoinen seutu, jossa on kaswanut palmuja ja monia muita etelämaitten kasweja ja jonka eläinkunta oli monimuotoinen, ei tämäkään otaksuma sentään tunnu niin aiwan mahdottomalta. Sielläkin on epäilemättä ollut ennen laaja manner, Arktogea, joka kuitenkin wajosi niin ettei siit äjäänyt meren pinnan yläpuolelle kuin Grönlanti ja muu tPohjoisnawan ympärillä olewat saaret. Ja tältä manterelta ihminen sitten, kysymyksssä olewien tutkjoitten mukaan, lewisi muihin maihin.

Edellä esitetyt mielipiteet owat kaikki yksimielisiä siinä, että ihminen on syntynyt yhdestä ainoasta alkujuuresta. Mutta on niitä sellaisiakin luonnontutkijoita, jotka arwelewat nykyisen ihmiskunnan polweutuwan useammasta alkuparista, jotka owat olleet eri tahoilla maapalloa. Niinpä olettaa Agassiz, että on ollut yhtä monta lewenemiskeskustaa kuin on nykyään rotuja, - siis hänen mielestään 9. TÄmä otaksuma on sentään saanut werrattain wäsäisen kannatusta.
137
SISÄLLYS:
Keitysopin historialliset waiheet 3
Todistukset kehitysopin puolesta 14
Wertailewasta muoto-opista saadut todistukset 15
Yksilökehityksestä saatu todistus 28
Muinaismaailman kaswi- ja eläinkunnasta saatu todistus 34
Todistukset eläinmaantieteen alalta 50
Taistelu kehitysoppia wastaan 60
Darwinismi ja Lamarckialaisuus 65
Darwinismi 65
Lamarckialaisuus 83
Taistelu "Lajien synnystä" 87
Muita mielipiteitä kehityksen syistä 103
Rouxin teoria "taistelusta elimistön osien wälillä" 103
Syyt n. k. surkastuneitten elimien muodostumiseen 106
Weismannin oppi 109
Mutationioppi 117
Kehitysoppi ja ihminen 128


TIETEEN PÄIVÄT 2009

Evoluutiokriittiset puheenvuorot

Powerpoint-slaidit
Drawings from the Finnish Culture and Nature

Kuvia Suomen luonnosta ja kulttuurista

http://www.kp-art.fi/default.htm

Elämä on kiehtovampaa kun USKALTAA AJATELLA. Sapere aude!

Pelasta elämä - lahjoita verta!

http://www.haaste.fi/

http://www.veripalvelu.fi/

Safe a life - Donate blood!