Takaisin Ajatusvarikolle
-
Back to the Thought Deposit
Dinoglyyfit
-
Dinoglyfs
Käsin naputti faktuurakirjasimista Pauli Ojala.
Kansalaiskirjasto Nro 4
J. E. Aro Kehitysoppi nykyisellä kannallaan
Suomalainen kustannus O. Y. KANSA
http://www.kp-art.fi/cgi-bin/nayta_tuote.pl?id=1854
J. E. Aro:
Kehitysoppi nykyisellä kannallaan
44 kuwalla walaistu. Hinta 2 mk.
SISÄLLYS:
Keitysopin historialliset waiheet 3
Todistukset kehitysopin puolesta 14
Wertailewasta muoto-opista saadut todistukset 15
Yksilökehityksestä saatu todistus 28
Muinaismaailman kaswi- ja eläinkunnasta saatu todistus 34
Todistukset eläinmaantieteen alalta 50
Taistelu kehitysoppia wastaan 60
Darwinismi ja Lamarckialaisuus 65
Darwinismi 65
Lamarckialaisuus 83
Taistelu "Lajien synnystä" 87
Muita mielipiteitä kehityksen syistä 103
Rouxin teoria "taistelusta elimistön osien wälillä" 103
Syyt n. k. surkastuneitten elimien muodostumiseen 106
Weismannin oppi 109
Mutationioppi 117
Kehitysoppi ja ihminen 128
Kiistat kaiken synnystä ja kehityksestä maapallollamme käsittelewät sellaista
mitä tärkeintä kysymystä, josta jo meilläkin täytyy suuren yleisön muodostaa
mielipiteensä. Eri tieteenaloja edistäwästä sarjastamme olemme sen wuoksi
tahtoneet saada selostetuksi kehitysopin yleiset wäitelmät ja ne pääsuunnat,
jotka nykyään kehitysopin alalla suhteesta tai toisesta owat wastakkain, tietäen
tten tarjoawamme pohjan wastaiselle mielipiteiden waihdolle Näihin asti onkin
kehitysoppia meillä mainittu wain hajanaisina piirteinä. Warsin luonnollisesti
olisi tältä alalta ensin saatawa kehitysopin kannattajan laatima yleiskatsaus.
Warmaankin lehtori Aron maltillinen esitys on terwetullut niille, jotka tahtowat
tähän alaan tutustua, olkoon heidän oma käsityksensä poikkeawakin joko
luonnontieteilijän kannalta tahi sellaisen uskollollisen wakaumuksen wuoksi,
että raamattu ja kristioppi yleensä on kehitysopin kanssa ehdottomassa
ristiriidassa. Joka tapauksessa lienee suotawaa saada tältä alalta yhtenäinen
esitys alkuperäisenä ja yleistajuisena, jollaisen nyt tarjoamme yleislle.
Tekeillä on meillä tutkielma kristillismielisen kehitysopin-kannattajan
suhteesta kehitys-oppiin.
Suomalainen kustannus-o.y. Kansa.
HUOM! Painettu (taltioitu) Sisu-askin kirjasimilla (fraktuuralla)
Kehitysoppi nykyisellä kannallaan
Esittänyt J. E. Aro
Luonnohistorian ja maantiedon lehtori Viipurin reaalilyseossa
Helsingissä
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa
Tampereella 1907
Pyynikin Kirjapaino, A. A. Salakari
KEHITYSOPIN HISTORIALLISET VAIHEET.
Jo Wanhojen kreikkalaisten aikoina mietittiin ja koetettiin selittää maapallon
ja sen eläwän luonnon syntyä ja kehitystä. Silloiset käytettävissä olewat
apuneuvot oliwat kuitenkin siksi alkuoperäisellä kannalla, ettei ole lainkaan
ihmeteltäwä, waikka senaikaiset selitykset tuntuwatkin meidän mielestämme perin
yksinkertaisilta. Niinpä eräskin kreikkalainen, Empedosles, selittää, että
maaailmassa on neljä alkuainetta: maa, wesi, ilma ja tuli. Näitten toimintaa
johtaa kaksi peruswoimaa: wiha ja rakkaus. Alkujaan oliwat kaikki alkuaineet
yhtyneet palloksi, josta wain rakkaus eli wetowoima vallitsi. Mutta sitten
tunkeutui tuohon sopusointuiseen ryhmään wiha, joka heti jakaa pallon eri osiin
ja saa siten aikaan yksityisolentojen muodostumisen. Näin jatkuu jakautumista
kunnes lopulta ei enää ole mikä jakautuisi. Mutta silloin pääsee rakkaus taas
hiukan waikuttamaan ja seuraus siitä on, että kaikki yksityiset uudelleen ja
wähtiellen liittyvät yhteen, kunnes taas on waan yksi yhteinen pallo. Tällä
tawalla wallitsee alituisesti kamppailu rakkauden ja wihan wälillä, mutta
samalla siinä sentään muodostuu elollisiakin olentoja, ensin kasweja ja sitten
eläimiä, wieläpä siten, että aluksi muodostui wain eläinten yksityisiä osia ja
elimiä, kuten silmiä ilman kaswoja, käsiwarsia ilman ruumista, ruumiita ilman
päätä j.n.e. Kun nämä oliwat valmiit, koetti luonto sowitella niitä jos jollakin
tawalla toisiinsa ja siten syntyi mitä omituisimpia yhtymiä, joista tietysti
suuri osa oli aiwan kelvottomia, mutta osa sentään hywiäkin. Wiimemainitut
jäiwät henkiin ja saattoiwat lisääntyä - ja sitä jatkuu yhä edelleenkin.
Omituista kyllä piilee näistä Empedokleen mietteistä täysin nykyaikaisia
ajatuksia. Sillä mitä muuta kuin puhdasta walintaoppia on hänen selityksensä
sopimattomien eläinmuotojen häwiöstä ja tarkoituksen mukaisten lajien eloon
jäämisestä. Ja kun hän sen lisäksi wäittää, ettei maailmasta mitään häwiä
kokonaan pois eikä mitään ennen ollut tule lisää, on hän aiwan samalla kannalla
kuin nykyaikainen kemia. Hän wain esittää nämä oikeat ajatuksensa hiukan
hullunkurisella tawalla ja aikana, jolloin aniharwat sellaisia asioita miettiwät
ja wieläkin harwemmat niitä oikein ymmärsiwät.
Empedokleen luonnontieteellinen tietowarasto oli kaikesta päättäen wielä hywin
vähäinen. Mutta toisin oli laita Aristoteleen, joka kuoli 322 e.Kr., ja jota
jälkimaailma on kunnioittanut nimellä "luonnontieteitten isä". Omistaen
perinjuuri aikansa kaiken tiedon ja laajentaen sitä omilal tarkoilla
hawainnoillaan, hän jo jakoi koko eläinkunnan kahteen suureen ryhmään
"merieläimiin" (nykyjään lurankoiset) ja "werettömiin eläimiin" (nyk.
selkärangattomat). Tästä hän tosin väittää, ettei alemmilla eläimillä olisi
lainkaan verta, mutta sitä ei ole ihmettelemistäkään, kun ajattelee, ettei
mikroskooppia liioin vielä tunnettu. Hän ja hänen aikalaisensa tunsiwat vasta
200 eläinmuotoa ja nykyään niitä tunnetaan jo lähimain 300,000, eikä hänellä
ollut aawistustakaan muinaisten aikojen merkillisistä eläinmuodoista, joita
meidän päivinämme kuitenkin jo tunnetaan kokonaista 40,000 eri lajia. Ei
sentähden kumma, ettei tämäkään terävä-älyinen ajattelija wielä kyennyt
luonnosta huomaamaan alituista waikka witkallistakin kehitystä.
Ja sillä kannalla syntyi luonnontieteellinen tutkimus wuosisatoja, halki wanhan
ja keskiajan. Omintakeista tutkimuksia ei kukaan yrittänyt eikä uskaltanutkaan
tehdä, sillä silloinen kirkko näki kaikessa sellaisessa ilmeistä kapinoimista
sitä wastaan ja rakaisi uskalikkoa useinkin kuolemalla.Wasta kun saksalainen
Nikolaus Kopernik (1473-1543) uudenajan alussa todisti, ettei aurinko
pyörinytkään maan ympäri, waan päinwastoin maa kiersi aurinkoa, ryhdyttiin
epäilemään muitakin entisaikojen totuuksia ja tekemään omintakeisia tutkimuksia
eläwänkin luonnon piiristä. Kun sitten keksittiin mikroskooppi, awautui
tutkijoille aiwan uusi ja peräti moninainen maailma, maailma sellainen, että
siinä eläwien kaswi- ja eläinlajien luku ja muotorikkaus on ehkä wieläkin
suurempi kuin paljain silmin nähtäwästä luonnosta. Ja kuta useampia lajeja
opittiin tuntemaan ja kuta sywemmälle tunkeuduttiin luonnon salaisuuksiin, sitä
selwemmäksi käwi tutkijoille, että nykyinen luonto onkin wähittäisen kehityksen
kautta syntynyt ja että se yhä edelleenkin on alituisen waihtelun alainen.
Tällaisia ajatuksia lausui ensimmäisenä suuri saksalainen runoilija ja
ajattelija Goethe. Monissa runoissaan hän lennokkaasti kuwaa eläinten ja kaswien
sukulaisuussuhteita, esittääpä "alkukaswinkin" ja miten kukkien lehdet owat wain
muuttuneita warsilehtiä, mutta kaiken tämän waihtelun ja muuttumisen hän
jäljittää wain kuwaannollisessa mielessä, utukuwina, joita hän ei yritäkään
tosiasioilla todistaa. Toisin oli laita englantilaisen lääkärin Erasmus
Darwinin, joka syntyi 1731 ja oli kehitysopin woittoon wiejän Charles Darwinin
isoisä. Tämä hiljainen ajattelija julkaisi w. 1794 kirjan, Zoonomia, jossa hän
lukuisten esimerkkien nojalla wäittää eläinkunnan kehittyneen asteettain ja että
elinten rakenne on johtunut niiden käytännöstä. Niin on sian kärsä muodostunut
kowapäiseksi alituisesta tonkimisesta maasta, elefantin kärsä saanut erinomaisen
liikkuwaisuutensa ptikäaikaisesta heiluttamiseta joka suuntaan, leopardi ja
jättiläiskäärme saaneet täplikkään wärityksensä walo- ja warjosuhteista
lehtimetsissä j. n. e. Kirjansa lopussa hän kokoo mietteensä seuraawiin
sanoihin: "Maailma on kehittynyt, eikä luotu; se on syntynyt wähitellen pienestä
alusta, kaswanut sisäisten woimiensa toiminnan kautta, ja siten pitemmin
kaswanut kuin jonkun kaikkiwaltiaan olennon kautta yht'äkkiä syntynyt."
Wuotta myöhemmin kuin Erasmus Darwinin teos ilmestyi, lausui Isidore Geoffroy
St. Hilaire Pariisista myöskin epäilykjsensä lajien muuttumattomuuteen nähden,
wäittäen että ne mitä me kutsumme lajeiksi owatkin wain muunnoksia eliu
waihteluita jostakin päämuodosta. Mutta kului wielä pitkä aika ennenkuin hän
kykeni tarkemmin näitä ajatuksiaan esittämään. Sen sijaan teki sen hiukan
aikaisemmin hänen miehensä Lamarck.
Jean Babtiste de Lamarck syntyi w. 1744 eräästä Bicardie-maakunnan kylästä, oli
ensin sotilasuralla, sitten kaswitieteilijänä ja wiimeksi eläintieteen
professorina Pariisissa. W. 1809 julkaisemastaan pääteoksessa hän selwästi
esittää, miten lajien muuttumattomuus ei pidä paikkaans, waan kaikki eläwät
olennot alituisesti muuttuwat ja owat muututneet, waikkemme
7
sitä niin helposti huomaa, kun ikämme on niin lyhyt. Ja SYYNÄ tähän kehitykseen
on hänen mielestään olosuhteitten muuttuminen, joka on joko suorastaan
wälittömästi waikuttanut ruumiinrakenteeseen, esim. lämpö ja pakkanen, tai
wälillisesti siten, että olosuhteet owat ensin aiheuttaneet muutoksia elinten
käytäntöön ja tämä sitte itse elimeen. Siten owat walaskalat menettäneet
hampaansa sen kautta että urpesiwat käyttämään rawintonaan kalojen asemasta
pehmeitä pieniä nilwiäisiä, joita ei tarwinnut pureskella, waan sai niellä
kokonaan. Siten pieneniwät ja surkastuiwat maamyyrän silmät, kun se alkoi elää
maan sisässä pimeässä, ja samasta syystä peittyiwt olmin silmät kokonaan
piiloon, kun se elää aiwan pimeissä luolissa ja onkaloissa. Ja kun joku maalintu
rupesi etsimään rawintoaan wedestä ja lewitti sentähden warpaitaan
mahdollisimman hajalleen kyetäkseen woimakkaasti potkaisemaan wettä, wenyi
warpaitten wälinen nahka ja raajat muuttuiwat wähitellen uintijaloiksi. Samaten
saiwat kahlaajatkin pitkät koipensa sekä pitkän nokkansa ja kaulansa siitä
syystä, että wedessä kahlatessaan ojensiwat näitä elimiään mahdollisimman
pitkälle. Niin ja myöskin kirahwi pitkän kaulansa ja korkeat eturaajansa sen
kautta, että rupesi syömään puitten lehtiä ja tuli tällöin alituisesti kaulaansa
kurkottaneeksi. Sanalla sanoen, JOKAINEN ELIN WAHWISTUU KÄYTÄNNÖN KAUTTA, MUTTA
HEIKONTUU TOIMETONNA.
Kuten edellisestä näemme ei Lamarck tyytynyt esittämään mielipiteitään wain
lajien muuttuwaisuudesta, waan antautui myöskin tutkimaan mitkä syyt tällaisen
muutoksen aiheuttawat. Mutta ennakkoluulot oliwat siksi woimakkaita ja Lamarckia
wastaan, ettei hänen oppejaan kukaan ensin ottanut kuulewiin korwiinsakaan,
tuskinpa tiedettiin, että hän oli sellaista esittänytkään.
8
Ja niin unohtui kehitysoppi taas pitkiksi ajoiksi, warsinkin sen jälkeen kun
Geoffroy St. Hilaire oli joutunut tappiolle taistellessaan wirkatowerinsa
Cuvierin kanssa, joka piti lujasti kiinni lajien muuttumattomuudesta.
Tiedemiesten huomio kääntyi nyt etupäässä erikoisalojen tutkimiseen, keräämään
tosiasioita, ja yleisemmät kysymykset jätettiin syrjään. Ei tutkittu ainoastaan
luurankoisten, waan kaikkien, yksin alhaisimpienkin eläinryhmien
ruumiinrakennusta, wieläpä seurattiin niitten kehitystäkin ihan munasolusta
lähtien. Ja kun näistä seikoista oltiin päästy selwille ryhdyttiin wahwojen
suurennuslasien awulla tarkastamaan kudoksien rakennetta ja huomattiin silloin,
että ne owat muodostuneet peinen pienistä soluista. Näitten pikku-osasten mukana
lewisi luonnontutkijoitten eteen taas aiwan uusia, ennen tykkänään koskemattomia
aloja, joista on riittänyt tutkimista meidän päiwiimme saakka.
Silloin iski kuin salama kirkkaalta taiwaalta englantilainen Charles Darwin
uudelleen kehitysoppiin käsiksi teoksellaan ”Lajien synnystä”.
Charles Robert Darwin syntyi Shrewsburnssa Englannissa 12 p:nä helmikuussa 1809.
Hänen isänsä oli etewä lääkäri ja hänen isoisänsä ennen mainittu ”kehitysopin”
edelläkäwijä Erasmus Darwin. Jo lapsuudessa kiintyi Charles Darwinin mieli
wastustamattomasti luonnon ilmiöihin. Pitkillä waiwalloisilla retkeilyill kaswoi
rakkaus eläwään luontoon, silmä harjaantui ja hawaintokyky terästyi.
Kirjalukuihin hän sen sijaan osoitti sekä koulussa että ensi wuosina
yliopistossakin melkein wastenmielisyyttä. 16-wuotiaana hän kirjoittautui
Edinburgin yliopistoon, lukeaksensa lääketiedettä ja luonnonhistoriaa, sillä hän
aikoi antautua lääkäriuralle.
9
Mutta kaikellaiset leikkelyharjoitukset ja yliopistollinen opetus tuntuiwat
hänetä ikäwiltä, jota wastoin urheilu, metsästys ja eritoten hyönteisten
keräileminen häntä wiehättiwät. Oltuaan pari wuotta Edinburgissa hän päätti
ruweta isänsä toiwon mukaan – papiksi ja muuttikin Cambridgen yliopistoon
jumaluusoppia tutkimaan. ”Tätä isäni toiwoa”, sanoo hän, ”en muodollisesti
koskaan hylännyt, mutta se kuoli luonnollisen kuoleman samana päiwänä kun jätin
Cambridgen seuratakseni ’Beaglea’ luonnontutkijana.” Wuonna 1831 lähetettiin
näet tämän niminen englantilainen sotalaiwa purjehtimaan maapallon ympäri ja
Darwinin onnistui päästä mukaan.
Tämä matka, joka kesti wuoteen 1836 ja jolla käytiin Etelä-Amerikassa,
Tulimaassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa sek useilla Atlantin, Intian ja
Tyynen waltameren saarilla, muodostaa käännekohdan Darwinin elämässä. Sille
lähtiessään ei hän ollut mikään oppinut mies, mutta hän oli nero, joka ymmärsi
suorastaan luonnon helmasta ammentaa tietoja ja osasi käyttää niitä elämän
suurten arwoitusten ratkaisemisessa. Laiwan seistessä jonkun aikaa
Galapagos-saarilla Etelä-Amerikan länsipuolella, pisti Darwinin silmään, mitne
saarilla eli useita maalintuja, jotka oliwat hywin saman näköisiä kuin
läheisellä mantereella, mutta kuitenkin sen werran eroawia, että muodostiwat
omia lajeja. Melkein jokaisella saarella oli omat lajinsa, ja niin heräsi
hänessä ajatus, että ne juurtawatkin alkuperänsä mannermaan linnuista, jotka
syystä tai toisesta oliwat jo hywin kauwan sitten joutuneet näille
tuliperäisille saarille, lisääntyneet siellä ja aikojen kuluessa muututneet eri
lajeiksi. Täten syntyi Darwinista ensimmäinen siemen kehitysopista, ja yhä
jatkuwien tutkimusten kautta tuli hän wakuutetuksi siitä, että kaikkien
10
aitojen eläwien olentojen wälillä on olemassa läheisempi tai etäisempi
sukulaissuhde, että kaikki elimistöt owat kehittyneet alemmista muodoista ja
että näin ollen kaswi- ja eläinlajit eiwät siis olekaan muuttumattomia, kuten
siihen asti yleisesti luultiin.
Kotimaahan palattuaan Darwin asettui Lontooseen sekä ryhtyi heti järjestämään
muistiinpanojaan ja alustawiin töihin tuloksena julkaisemista warten. Mutta
hänen huonontunut terweytensä pakotti hänet jättämään sumuisen pääkaupungin ja
siirtymään pienelle maatilalleen Downin kylään, lähelle Lontoota. Täällä,
rauhaisalla maaseudulla, hän sitten wietti onnellisen perheensä keskuudessa
taloushuolista wapaana loput ikäänsä, lähes 40 wuotta. Siellä hän ajatteli ja
kokeili kokonaista kuusitoista wuotta samaa suurta kysymystä, lakeja elollisten
olentojen kehityksestä, sillä wasta w. 1858 hän antoi muulle maailmalle tietää
tuloksensa. Ja silloinkin melkein pakosta. Englantilainen luonnontieteilijä A.
R. Wallace, joka niihin aikoihin oli eläintieteellisellä tutkimusretkellä
malaijilaisessa saaristossa, lähetti nimittäin Darwinille kirjoituksen, joka
käsitteli lajien syntyä ja sisälsi jotenkin samansuuntaiset ajatukset kuin
Darwinin oma, jo w. 1844 walsmistunut kirjoitus, jota hän ei kuitenkaan ollut
julkaissut. Näin ollen oli kaksi tutkijaa tullut aiwan erilaisten ainesten
perustuksella ja otisistaan riippumatta samaan lopputulokseen Waatimattomasti
kyllä tahtoi Darwin julkaista wain Wallacen kirjoituksen, mutta muutamien
ystäwiensä kehoituksesta hän kuitenkin julkaisi samalla kertaa myös omansa. Jo
wuosie sen jälkeen ilmestyi häneltä seikkaperäisempi kirjoitus: ”Lajien synnystä
luonnollisen walinnan kautta”, jossa hän lukemattomien esimerkkien awulla
todistaa kehityksen olemassa
11
olon eläwässä luonnossa ja miten m.m. taistelu olemassa olosta aiheuttaa
tuollaisen kehityksen.
Wäärin olisi wäittää, että Darwinin oppi täydellisesti selittäisi uusien kaswi-
ja eläinlajien synnyn. Mutta Dawin osotti ensi kerran wastaansanomattoman
selwästi, että luonnossa tapahtuu alituisesti uudistus ja kehitys, ja hän löysi
ainakin yhden waikuttimen, walinnan luonnossa, jota nähtäwästi waikuttaa uusien
lajien syntymiseen. Sentähen alettiinkin kehitysoppia kutsua Darwinin mukaan
darwinismiksi, waikka itse asiassa warsinainen ”darwinismi” eli Darwinin oppi
kaswi- ja eläinlajien synnystä on hiukan toista. Kehitysopilla (descendensiteorialla)
ymmärretään sitä oppia, joka julistaa, että kaikki kaswi- ja eläinlajit owat
kehittyneet wähitellen, ollenkaan esittämättä syitä tällaiseen kehitykseen,
jälkimmisellä taas sitä muotoa kehitysopista, joka sanoo että lajit owat
kehittyneet pääasiallisesti luonnollisen walinnan waikutuksesta (selektionioppi).
Darwinin myöhemmät teokset, joita on melkoinen joukko, koskettelewat enemmän tai
wähemmän tätä samaa kysymystä, laajentaen ja sowelluttaen sitä yhä useammille
aloille.
Darwin kuoli 19 p:nä huhtikuuta 1882 ja haudattiin Englannin suurmiesten
joukkoon, Westminster Abbenhin, lähelle Isac Newtonin hautaa.
Tuskin on koskaan mikään kirja herättänyt suurempaa huomiota kuin Darwinin
ensimmäinen teos lajien synnystä. Silloisen Englannin johtawat tiedemiehet
lausuiwat siitä ihailunsa ja useat yhtyiwät heti Darwinin mielipiteitä
kannattamaan. Wanha polwi asettui kuten tawallista wälinpitämätötmälle tai
wastustawalle kannalle, mutta nuoresta polwesta se sen sijaan waikutti kuin
innostuttawa, tulinen puhe, weti kaikki empimättä mukaansa.
12
Mutta olihan sitä wastustajiakin. Eritoten ne, jotka pitiwät Moseksen
luomishistoriaa puustawillisti ainoana oikeana ja jotka pelkäsiwät, että
ihminenkin Darwinin opin mukaan saadaan kehittymään muusta luomakunnasta,
wieläpä läheiseksi sukulaiseksi apinoille, nousiwat miehistä sotajalalle.
Ensimmäinen ankara kamppailu sattui eräässä brittiläisen tiedeseuran kokouksessa
Oxfordissa w. 1860. ”Oikeaoppiset” tahtoiwat siellä Oxfordin piispan johdolla ja
auktoriteettinsa nojalla kokonaan kukistaa uuden opin. [Skand. huom.
matematiikan professorin]. Mutta kokous päättyikin etupäässä Huxleyn ja Hookerin
loistawan todistuskywyn waikutuksesta woitoksi darwinismille. [Skand. huom.
Ratkaiseva argumentti vetosi todennäköisyystieteeseen, Wilberforcen omaan
leipälajiin, ja koski kuuluisaa esimerkkiä apinoista jotka kirjoituskoneella
saisivat aikaan Shakespearen Kesäyön unelman, jos niillä olisi ikuisesti aikaa
käytettävissä ja joka matematiikan professorin piti myöntää. Tähän
kompakysymykseen lankesi myös koko yleisö. Tosiasiassa vertaus on tietenkin
epärehellinen silmänkääntötemppu. Tosiasiassa apinoiden kirjoituskoneessa olisi
pitänyt olla myös ”delete”-nappula. Deletenappuloita olisi itse asiassa pitänyt
olla reilusti yli puolet nappuloista. Retoriikan ja väittelyiden klassisimmankin
tapauksen osalta evolutionismin vallankumous seisoo siis kestämättömällä
pohjalla. Raskauttavinta on kuitenkin se, että debattitilanteen kuvaus ei tänä
päivänäkään, 103 vuotta Aron jälkeen, ole korjattu.]
Seuraawa wuosikymmen käytiin yli koko Euroopan ankaraa taistelua Darwinia
wastaan ja hänen puolestaan. Itse ei hän ottanut juuri ollenkaan osaa tähän
kamppailuun, waan työskenteli rauhassa oppinsa sywentämiseksi ja
täydentämiseksi. Sieltä rauhalliselta maaseudulta hän tuon tuostakin julkaisi
merkillisiä teoksia, jotka paniwat koko silloisen siwistyneen maailman
wilkkaaseen liikkeeseen ja johtiwat eläwän luonnon tutkimisen aiwan uusille
urille. W. 1860 ilmestyi toinen painos ” Lajien synnystä”, sitten seurasi pari
kaswitieteellistä teosta, 1868 Kotieläinten ja wiljeltyjen kaswien
waihtelewaisuudesta (The variation of Animals and Plants under Domestication),
w. 1871 hänen lähinnä huomattawin teoksensa Ihmisen syntyperä ja
sukupuoliwalinta (The Descent of Man and Selection in Relation to Sex) y. m.
Myöhempinä wuosinaan hän työskenteli etupäässä kaswitieteen alalla tutkien
hyönteissyöjiä kasweja, ristisiitosta, kaswien liikuntailmiöitä y. m. Ja wuosi
ennen kuolemaansa hän julkaisi huomattawan teoksen kastematojen merkityksestä
ruokamullan muodostuksessa.
13
Mutta sitä kiiwaampia taistelupukareita oliwat hänen kannattajansa, etenkin
äsken mainittu Huxley Englannista ja Ernst Haeckel Saksasta. Warsinkin
wiimemainittu on saanut aikaan, että ”Darwinismi” niin nopeasti lewisi Euroopan
mantereella, joskin toiselta puolelta hänen liiallisuutensa kautta taistelu
myöskin on käynyt tawallista kiiwaammaksi ja monesti siirtynyt aiwan
ulkopuolelle itse pääkysymystä. Epäilemättä juuri Haeckelin kautta darwinismi on
tullut meillläkin laajemmissa piireissä tunnetuksi.
Englantilaisista tiedemiehistä oliwat paitsi edellämainittuja warsinkin Lyell ja
Lubbock hywin innokkaita Darwinin kannattajia. Saksassa se saawutti myöskin heti
lukuisia ystäwiä. Paitsi Haeckeliä owat siellä Carl Gegenbaur ja August Weissman
paljon täydentäneet ”darwinismia” ja antaneet luonnolliselle walinnalle wieläkin
suuremman merkityksen kuin Darwin itse. utta Saksassa on myöskin wastustus ollut
woimakkain, ompa siellä wielä aiwan wiime aikoihin saakka kuulunut ääniä itse
kehitysoppiakin wastaan.
Ennen kuin lähdemme lähemmin tarkastamaan Darwinin oppia lajien syntyyn nähden,
ja sitä taistelua, jota on käyty ja wieläkin käydään sitä wastaan ja sen
puolesta, mainittakoon lyhyesti itse kehitysopin päpiirteet ja tärkeimmät niistä
todistuksista, joita sen tueksi on tuotu.
14
Todistukset kehitysopin puolesta.
Kun Haeckel wuonna 1863 eräässä luonnontutkijoitten kokouksessa Stettinissä ensi
kertaa teki selkoa Darwinin kehitysopista, sai hän osakseen wain säälittelewää
hymyilyä. ”Päiwällislewon unena” pitiwät useat oppia, joka taas yritti todistaa,
että maapallomme kaikki eläwät olennot, kaswit ja eläimet owat wähitellen
kehittyneet alemmista muodoista yhä korkeammalle. Mutta Haeckel ei wähästä
säikähtänyt. laajatietoisena ja erinomaisena puhujana ja kirjailijana sekä itse
sywästi wakuutettuna kehitysopin totuudesta hän jo jonkun wuoden taistelun
jälkeen oli kerännyt ympärilleen suuren kannattajapiirin, joka on sittemmin
kaswamistaan kaswanut, niin että Saksassa nykyään on aniharwoja tutkijoita,
jotka kehitysoppia wastustaisiwat.
On itsestään selwää, että Haeckelillä tällöin täytyi olla käytettäwinään suuri
joukko wastaansanomattoman pätewiä todistuksia esittämänsä opin totuudesta.
Sellaisia oli jo Darwin kerännyt melkoisen joukon ja yhä lisää niitä ilmestyi
sitä mukaa kuin tiedemiehet ennättiwät eri aloja käsitellä. Tällä tawalla on
wähitellen syntynyt erityinen kirjallisuuden laatu, jossa julkaistaan joko
suorastaan luonnosta kokeitten tai muullaisten hawaintojen awulla saatuja
esimerkkejä kaswi- tai eläinmuotojen
15
waihtelewaisuudesta ja muuttumisesta. Kun tällaisia tutkimusten tuloksia
sowitetaan yhteen, saadaan pitkä jono todistuksia, joilla kyetään päiwän
selwästi osoittamaan, että luonnossa todellakin on tapahtunut ja yhä edelleenkin
tapahtuu alituinen kehitys suuntaan tai toiseen.
Näistä todistuksista esitetään seuraawassa tärkeimmät.
Vertailevasta muoto-opista (morfologiasta) saadut todistukset.
Jo paljo ennen kuin mitään oli puhuttu kehitysopista, oli huomattu, että kaswi-
ja eläinmuodot muistuttiwat enemmän tai wähemmän toisiansa ja että siis niitten
wälillä oli olemassa sukulaisuussuhteita. Ja jo 1700-luwun lopulla oliwat useat
tutkijat selwillä siitä, että eläinkunnassa saatettiin järjestää tämän
sukulaisuuden perustuksella eläinlajit puuhun werrattawaan ryhmään siten, että
isommat haaroitukset merkitsewät pääjaksoja, pienemmät oksat taas lahkoja,
heimoja, sukuja ja lajeja.
Tosin kaikissa eläimissä on hawaittawissa yhteisiä ominaisuuksia, kuten esim.
kyky rawita itseänsä, kaswaa ja lisääntyä, ärtyisyys sekä liikuntakyky, jota
paitsi kaikki owat rakennetut samankaltaisista rakennusaineista, soluista. Mutta
nämä ominaisuudet owat eri eläinryhmissä hywin eri lailla muodostuneita sekä
monella tawalla yhtyneet erilaisiksi elimiksi. Tämän kautta jo tulee
eläinkunnassa olemaan melkoisia eroawaisuuksia. Niinpä esim. saattaa koko
eläinkunnan jakaa kahteen suureen pääpääryhmään (sic), yksisoluisiin eläimiin
(Protozoa), joitten koko ruumiin muodostaa wain yksi ainoa solu (kuwa 1), ja
monisoluisiin
16
(Metazoa), joitten ruumiissa on useampia soluja. Edellisessä toimittaa tuo ainoa
solu, alkulima eli protoplasma, kaikki elämän tehtäwät, ryömimisen, liikkumisen
ja tuntemisen. Ne lisääntywät siten, että solu wain jakaantuu kahtia ja molemmat
puoliskot eroawat toisistaan sekä muuttuwat emäsolun kaltaisiksi (kuwa 2). Mutta
muutamissa muodoissa eiwät puoliskot eroakaan, waan jääwät enemmän tai wähemän
toistensa yhteyteen. Silloin syntyy näistä yksisoluisista olioista n. k.
yhteiskunta (kuwa 3). Wähitellen tapahtuu tällaisessa yhteiskunnassa sitten
työnjako, josta on seurauksena pienempiä tai suurempia muutoksia yksilöitten
muodossa ja rakenteessa. Täten joutuwat toiset solut esim. pitämään huolta
liikunnosta, toiset rawinnon
17
otosta ja kolmannet lisääntymisestä siten, että wain niitten solujen toimesta
syntyy uusia yhteiskuntia.
Ei tarwitse suurin ajatella, ennen kuin huomaa, miten tämänlaatuiset
yhteiskuntaeläimet muodostawat mukawan sillan eli wälimuodon yksisoluisten ja
monisoluisten olentojen wälillä. Eri yksilöryhmät eli niin sanoaksemme
ammattikunnat muuttuwat wain useampisoluisiksi elimiksi – ja yhteiskunnan
asemasta meillä on monisoluinen eläinyksilö (kuwa 4).
Kaikkein alhaisimmissa monisoluisissa eläimissä n. k. onteloeläimissä
(Coelenterata) on tuskin wielä muita elimiä kuin jättimäinen laajennus,
ontelowatsa, joka on aukon, suun, kautta yhteydessä ulkomaailman kanssa. Ruumiin
kylkinä on
Kuwa 1. Alkulima-eläin, Amoeba proteus (Leidyn mukaan).
Kuwa 2.
Amoeba polypodia jakautumassa (J.F. Schultzen mukaan).
Kuwa 3.
Muutamia yksisoluisia eläimiä, Butschlichin ja Steinin mukaan. Kahdessa
oikeanpuolisessa on useampia yksisoluisia yhdessä ryhmässä.
18
kaksi solukerrosta, joista sisempi eli ontelowatsan puoleinen toimii
ruuansulatuselimenä ja ulompi taas ruumiin ulkopintana. Tällaisen yksinkertaisen
eläinmuodon saattaa helposti ajatella syntyneen ennen mainitun yhteiskunnan
kaltaisesta pallomaisesta eläinmuodosta, jonka eri yksilöt owat ryhmittyneet
yhdeksi kerrokseksi pallon pinnalle, siten että tässä yhteiskunnassa on
tapahtunut jossakin kohdassa sisäänpainuminen. Sen kautta on syntynyt
jättimäinen eläinmuoto, jossa säkin sisäpinnassa olewat eläinyksilöt owat
joutuneet ruuansulattajiksi ja ulkopinnalla olewat taas suojakerrokseksi eli
kuoreksi.
Tällaisessä eläimessä – sellainen on esim. meidänkin wesissämme yleinen
lampipolyyppi (Hydra, kuwat 5 ja 6) – eri elinten wälinen työnjako on wielä
werrattain wähäinen, wasta alulla. Toisin on sen sijaan laita korkeammilla
eläimillä. Tosin niilläkin on ulkokerros ja sisäkerros, mutta sitä paitsi nillä
on näitten wälissä useita tärkeitä elimiä ja kudoksia, jotka kuitenkin owat
nekin syntyneet poimumuodostuksen kautta ulko- ja sisäkerroksista (kuwa 7).
Siten on kaikilla korkeammilla eläimillä itsenäinen hermosto, jonka pääosilla on
omat komeronsa ruumiin sisällä. Se on syntynyt ulkokerroksesta. Sisäkerros taas
ei peitä ainoastaan suolen sisäpintaa, waan siitä muodostuu ulospullistumisen
kautta aiwan uusiakin elimiä, kuten keuhkot, maksa, y.m. Useimmilla korkeammilla
eläimillä on wielä ulko- ja sisäkerroksen yhtymiskohdasta tawallisesti
poimuutumisen
Kuwa 4. Eräs yhteiskunnaksi käsitetty olio kaswi- ja eläinkunnan rajamailta,
Kleinin mukaan.
19
kautta syntynyt keskikerros, josta wuorostaan sitten muodostuu sukupuolielimet,
munuaiset, lihaksia y. m.
Wertailkaamme nyt muutamia näistä elimistä waikkapa wain n. k. luurankoisten
eläinten eri ryhmistä kulkien alhaisimmalla asteella olewista muodosita
korkeampiin muotoihin. Otetaan esim. werenkiertoelimet.
Useista alhaisemmista eläinmuodosita antaa ruuansulatuksen kautta walmistettu
rawintoneste itsestään tarwitsewille ruumiinosille wälittömästi rakennusainetta
tunkeutumalla wain soluseinämien läpi solusta soluun Mutta kaikkein useimmissa
eläinryhmissä ei rawintoneste näin pääse suorastaan ilman muuta
Kuwa 5. Lampipolyyppi, R. Hertwigin mukaan. Rihmamaiset lisäkkeet owat
pyyntilonkeroita ja niitten keskellä on suuaukko.
Kuwa 6. Läpileikkaus eräästä lampipolyypin tapaisesta eläimestä, R. Hertwigin
mukaan en-sisäkerros; ek – ulkokerros.
20
tunkeutumaan eri soluihin, sillä eläimessä on muodostunut erityisiä, muista
ruumiin elimistä jyrkästi erotettuja, onttoja putkia, jotka kulkewat
rawintonesteen määrättyjen rajojen sisään ja johtawat sitä eri ruumiinosiin ja
niitten kudoksiin. Tällaista putkistoa kutsumme suonistoksi.
Suoniston alkuperäisin ja yksinkertaisin muoto on se, jossa woidaan erottaa
ainoastaan yksi tai jokunen harwa isompi putki, mistä sitten lähtee wain
aniharwoja haaroja. Nämä aukeawat sitten wälittömästi ruumiin onteloon ja
päästäwät siten weren wapaasti wirtaamaan kudosten wälissä. Tällaista suonistoa
kutsumme awonaiseksi erotukseksi sellaisesta, jossa pääsuonien haarat wieläkin
wuorostaan haaraantuwat yhä hienommiksi suoniksi, kunnes latwahaarat muodostawat
hienon hienoja werkkomaisia suoniryhmiä, n. k. hiussuonistoja, joissa wasta
werestä erottuu tarwitsewiin kudoksiin rakennusainetta. Näistä
hiussuoniwerkoista saa sitten alkunsa taas toisia hienoja suonia, jotka
yhtymällä muodostawat yhä paksumpia suonia, kunnes nämä aukeawat alkuperäisiin
pääsuoniin. Tällaisessa suonistossa owat siis kaikki suonet yhteydessä toistensa
kanssa ja weri tulee siten koko ruumiissa suljetuksi määrättyjen rajojen sisään.
Tällöin suonistoa kutsumme suljetuksi.
Jotkut pääsuonista owat samalla muuttuneet rakenteeltaa
Kuwa7. Kappale erään onteloeläimen seinästä. J. F. Schulzen mukaan; ek –
ulkokerros; o-munia.
21
muita omituisemmiksi, saaneet seinämiinsä lukuisia lihaksia, jotka supistumalla
ja laajenemalla waikuttawat sen, että suonen tilawuus käy joko ahtaammaksi tai
laajemmaksi. Ompa joku osa näistäkin käynyt muita wahwemmaksi, saanut siten
suuremman supistus- ja laajenemisominaisuuden ja tullut täten ikään kuin
johtawaksi keskusasemaksi Tätä keskustaa kutsumme sydämeksi.
Alkuperäisin ja yksinkertaisin muoto tällaista sydäntä on se, jossa se esiintyy
ainoastaan wahwahkona putkena Tämä putki
Kuwa 8. kaawakuwa werenkiertoelimistä; R. Hertwigin mukaan a- waltimo,
c-hiussuoniwerkosto; h- etehinen; k-kammio; kl-lämssät; p-sydänpussi;
v-laskimoita.
Kuwa 9.
Kaawakuwia erilaisista werenkiertoelimistöistä, hatsdjekin mukaan A kalan; B
sammakon; C lämminwerisen. Nuolet osoittawat weren kulkusuunnan.
22
kuroutuu sitten keskikohdaltaan hywin ahtaaksi ja erottuu siten kahdeksi
osastoksi Toista näistä kutsumme etehiseksi, koska ruumiista tulewa weri ensin
laksee siihen. Toista taas kammioksi. Sen seinämät owat paksumpia kuin etehisen
ja joustawia, joten ne supisutmisellaan pakottawat weren uos sydämestä
ruumiiseen. Molempien osastojen wälissä on lihasläppiä, jotka estäwät weren
pääsemästä kammiosta etehiseen. Tällainen sydän on esim. kaloilla.
Sydämestä lähtewiä suonia ja niitten haaroja eli paremmin niitä suonia, joita
myöten weri kulkee pois sydämestä ruumiiseen, kutsutaan waltimosuoniksi.
Edelliset owat paksumpia ja joustawaseinäisiä, jälkimmäiset taas
ohuempiseinäisiä, mutta sisäpuolisesti läpillä warustettuja, kutsutaan
werenkiertoelimistöksi.
Jos tapetun kastemadon awaa hywin warowasti watsapuolelta, niin näkee sen
sisällä kulkewan päästä takaruumiin päähän saakka suolen ja sen selkä- ja
watsapuolella paksun suonen. Kumpikin näistä on haarautunut hienoihin haaroihin,
jotka yhtywät keskenään hiussuoniwerkostossa. Suonisto on siis suljettu Muta
sitä paitsi kulkee molempien suonien wälillä useita pareja poikkisuonia, joten
siis suoli tulee kulkemaan niitten wälitse. Ja näistä poikkisuonista owat
jotkut, samoinkuin selksuoniskin sykkiwiä. Muunlaista sydäntä ei kastemadolla
ole
Jokseenkin samallainen werenkiertoelimistö on n. k. suikulaisella (Amphioxus),
muutamalla parin tuuman pituisella kalanmuotoisella eläimellä, joka muistuttaa
niin paljon luurangolla warustettuja eläimiä, että se wiedään eläinkunnan
järjestelmässä
23
näitten joukkoon. Silläkään, siis luurankoisten yksinkertaisemmalla, ei ole
sydäntä, waan kaksi woimakasta pitkittäin kulkewaa suonta ja niitten wälistä
poikkisuonia. Sykkiwiä näistä owat niinhywin pääsuonet kuin useat
poikkisuonetkin. kun kuitenkin suikulaisella on jonkinlaiset kiduksetkin,
oikeastaan wain suolen etuosan seinämät, on sen suonisto sen johdosta hiukan
toisenlainen kuin kastemadolla. Poikkisuoniin, jotka kulkewat näistä suolen
seinistä, on näet syntynyt hienoja haaroja, hiussuonia, ja niissä tapahtuu weren
puhdistus. Tämän kautta on kukin poikkihaara tullut oikeastaan jaetuksi kahteen
osaan; toista myöten tulee weri kidukseen, puhdistuu siellä ja jatkaa sitten
toista myöten matkaansa pois kiduksesta. Edellistä kutsutaan sentähden
kiduswaltimoksi ja jälkimmäistä kiduslaskimoksi.
Yleiseltä ruumiinrakenteeltaan owat kaikille tunnetut nahkiaiset (Petromyzon)
jonkun werran täydellisemmin rakennettuja eläimiä kuin suikulainen. Niinpä on
niilllä jo pää ja siinä silmät sekä ainakin eturuumiissa samanlaisista
liistakkeista muodostunut rintakehän tapainen laitos, jota sopii werrata
luurankoon. Werenkiertoelimistössä on watsapuolisesta pääsuonesta osa kääntynyt
äkkinäiselle mutkalle ja samalla kuroutunut 2-osaiseksi sydämeksi,
ohutseinäiseksi etehiseksi ja paksuseinäiseksi kammioksi. Wielä selwempi on tämä
yksinkertainen sydänlaitos kaloilla, jotka muutenkin owat hywän joukon
täydellisempiä eläinmuotoja kuin nahkiainen, sillä niillähän on selwä ja
moniosainen luuranko lihaksien toimintaa tukemassa.
Kalojen sydämestä kulkee weri päähän päin isoa suonta myöten, josta lähtee
parittaisia suonia kiduksiin n. k. kiduswaltimoita myöten ylöspäin niskaan,
jossa kaikista kiduksista
24
tulewat suonet yhtywät isommaksi suoneksi, mikä kulkee pitkin selkärangan
alapuolta pyrstöön päin. Tässä selkäsuonessa on siis yksinomaan puhdistetuta
werta. Käytyään sitten ruumiin eri elimissä ja jouduttuaan sen kautta
pilaantuneeksi eli kuten sanotaan tympeäksi, weri keräytyy maksan kohdalla taas
isoksi suoneksi, jota myöten se sitten uudelleen pääsee sydämen etehiseen.
Näin ollen sisältää sydän sekä nahkiaisilla että kaloilla pelkkää tympeätä
werta. Wasta kiduksissa käytyään se on puhdasta ja walmis antamaan tarwitsewille
elimille rakennusaineksia, jonka jälkeen se uudelleen palaa sydämeen. Tällaista
werenkiertoa kutsutaan yksinkertaiseksi werenkierroksi, koska weri siinä tekee
wain yhden kierroksen ruumiissa.
Muutamilla hywin merkillisillä kaloilla, n. k. keuhkokaloilla, jotka ilmanalan
pakottamina owat kuiwan wuodenajan yli liejuun ja saween kaiwautuneina, on
ilmarakko ryhtynyt werta puhdistamaan sillä aikaa kun kidukset owat kuiwuuden
tähden toimeensa kykenemättömiä. Sen kautta on werenkiertoelimistökin jonkun
werran erilainen kuin muilla kaloilla. Ensinnäkin on tywimäisessä
kiduswaltiomaparissa ilmarakkoon erkautunut haara n. k. keuhkowaltimo,
jakautunut täällä hiussuoniwerkostoksi, josta lähtee n. k. keuhkowaltimoita
suoraan sydämeen. Sitä paitsi on sydämen etehisessä muodostunut wäliseinä, jonka
kautta etehinen on tullut jaetuksi kahteen osaan, oikeaan ja wasempaan. Tämä
wäliseinä jatkuu sitten kammioonkin ja estää ainakin jossain määrin etehisen eri
puoliskoista tulleen weren sekoittumasta. Siten johtuu esim. se weriwirta, joka
kulkee etehisen oikeassa osastossa, kammion oikeaan osastoon ja siitä taas
erityisesti muodostunutta tietä myöten tywimäiseen kiduswaltimoon, josta lähtee
suoni keuhkoksi muuttuneeseen ilmarakkoon. Näin tulee
25
weri keuhkoon. Puhdistuttuaan siellä se joutuu uudelleen sydämeen, wieläpä
etehisen wasempaan osastoon. ja sitä tietä ulos sydämestä kiduksiin päin,
wieläpä ohi noitten keuhoihin menewien poikkihaarojen itse kiduksiin, joista se
wielä kerran puhdistuu, jos nimittäin niissä on niukasti wettä. Wasta kiduksista
päästyään ja selkäsuoneen jouduttuaan weri saa lähteä ruumiista kirtämään ja
rawintoa tarjoamaan. Muututtuaan sitte elimissä luonnoltaan tympeäksi
laskimowereksi se johtuu uudelleen sydämeen ja nyt oikeanpuoliseen etehiseen,
jossa se taas jatkaa matkaansa ”keuhkoihin”.
Keuhkokalojen ruumiissa huomaamme siis jo alun kaksinkertaisesta werenkierrosta,
koska weri ensin kulkee sydämestä keuhkoon ja siitä taas sydämeen sekä wasta
kidusten kautta muuhun ruumiiseen ja sieltä takaisin sydämeen.
Sammakkoeläinten (Amphibia) toukka-asteella on jokseenkin samallainen
werenkiertoelimistö kuin edellisillä. Se erotus on kuitenkin, että
kiduswaltimoista lähtee jo ennen kiduksia haarasuoni wastaawiin
kiduslaskimoihin. Siitä on eläimelle se hyöty, että kun sammakko myöhemmällä
kehitysasteellaan siirtyy werestä elämään maalle, jolloin tietysti kidukset
kuiwuwat, pääsee weri näitä uusia suonia myöten ohi kidusten pitemälle kulkemaan
Kidukset saawat näin ollen huoletta häwitä kokonaan pois. Weri puhdistuunyt
keuhkoista sekä sitä paitsi hywin suuresta määrästä myös ihosta, johon menee
woimakas waltimo neljännestä waltimokaariparista.
Kuten tunnettua eläwät sammakot mielellään wedessä tai ainakin kosteilla
paikoilla kuitenkin niin, että niitten täytyy hengittää ilmaa. Tätä ne
pakottawat nielemällä tunkeutumaan pussimaisiin
26
keuhkoihin. Mutta kun iho on pehmeätä ja kosteata ja kun siinä risteilee
runsaasti suonia, saattaa weri myöskin siinä puhdistua.
matelijoitten (Reptilia)alhaisimmilla muodoilla on sydän samaten kuin
sammakkoeläimilläkin jakautunut kolmeen osastoon. Mutta krokotiileilla on
kammiokin jakautunut wäliseinän kautta kahtia, oikeaan ja wasempaan kammioon,
niin ettei ole kuin pieni reikä enään aiwan aortan eli woimakkaimman waltimon
juuressa. Muutamat muutkin wajawaisuudet tekewät sen, ettei krokotiileillakaan
wielä sydämen wajemmassa osastossa kulje yksinomaan aiwan puhdasta werta.
Mutta linnuilla (Aves) ja imettäväisillä (Mammalia) owat kaikki aukot ja
hankaluudet poistetut, joten sydän on täydellisesti jakautunut neljään lokeroon.
Sen kautta tulee sydämen wasemmassa puoliskossa kulkemaan yksinomaan
Kuwa 10.
Nisäkkään werenkierto, Selenkan mukaan. Tummissa suonissa kulkee puhdistettua
werta. oe-oikea etehinen; ov-oikea kammio; vk – wasen kammio; a-aorta;
sv-suoliwaltimo; s-suoli; sh-suolen hiussuonistoa; kt-kylustiehyeitä;
lt-lymfatiehyeitä; kl-keuhkolaskimo, kv-keuhkowaltimo; kh-keuhkon hiussuonistoa;
m-maksa; yol-ylempi onttolaskimo.
27
puhdasta werta, oikeassa taas wain tympeätä. Linnun werenkiertoelimistö eroaa
imettäwäisen werenkierrosta oikeastaan wain siinä, että sydämestä lähtewä
woimakas wlatimo, aorta, taipuu linnulla oikealle päin, imettäwäisellä taas
wasemmalle, eli oikeammin siinä, että matelijoilla tawattawissa aortakaarista
linnuilla surkastuu wasen, nisäkkäillä taas oikea.
Edellisestä näemme, että luurankoisilla eläimillä warsinkin sydämen ja
pääsuonien rakenteessa saattaa helposti ja selwästi huomata sitä
monimutkaisemman ja tarkoituksenmukaisemman rakenteen, kuta korkeammalle
nousemme eläinkunnan järjestelmässä.
Toisena esimerkkinä tällaisesta ruumiinrakenteesta huomattawasta
sukulaisuussuhteesta, otamme kalanpyrstön ja etenkin sen sisäisen
luurakennusten. Ennen mainitulla keuhkokalalla on pyrstö takapuolisen
suippopäinen ja luuranko kulkee suorana sen kärkeen saakka. Mutta jo haikaloilla
on kaksi isoa pyrstöliuskaa ja selkäranka kulkee wain ylempään, tehden sentähden
mutkauksen ylöspäin. Eräällä sampikalan sukulaisella on luurangon latwapuoli jo
aikalailla kokoonkutistunut ja tawallisella
Kuwa 11.
Erilaisia pyrstöjä; Rittelin mukaan. A-erään keuhkokalan; B_sammin; C-erään
Amiakalan; D-lohen.
28
ahwenella se on wieläkin kutistuneempi ja wain wiimeinen niwel winosti ylöspäin
suuntautunut, waikkei sitä ulkopuolisesti saata erottaa.
Jo näin pyrstönkin perustuksella woi kaloissa siis huomata selwän asteettaisen
kehityksen rustokaloista, johon haikala kuuluu, luukaloihin sakka, joihin
luetaan m. m. ahwen, hauki, lohi y. m.
Yksilökehityksestä saatu todistus
Omituista kyllä saattaa kaikkien eläinten, ihmisenkin, yksilökehityksessä
huomata ihan samallaisia asteettaisia muutoksia eri elimissä kuin äsken näimme
koko eläinkunnan tai suurempien pääjaksojen ja luokkien ruumiinrakenteessa.
Niinpä alkaa jokainen monisoluinen elin olemassa olonsa yksisoluisena munana.
Hedelmöitetyn munasolun jakautumisen kautta syntyy rakkomainen, monisoluinen
yhteiskunta, josta muodostuu sisäänpainumisen kautta jättimäinen olento, jossa
on wain kaksi solukerrosta. Myöhemmin syntyy sitten korkeammilla eläimillä
molempien alkuperäisten kerrosten wäliin uusi, n. k. keskikerros. Wasta näihin
aikoihin tapahtuu yksilön kehityksessä muutoksia, jotka owat erikoisen ominaisia
eri pääjaksojen eläinmuodoille. Niinpä luurankoisilla eläimillä syntyy
muodostuksia, joita ei tawata samalla asteella esim. äyriäisillä, j. n. e. Mutta
eri luurankoisluokissa kulkee kehitys sen sijaan wielä pitkän aikaa aiwan samaan
suuntaan. Sen kautta tulee maalla eläwissä luurankoisissa, myöskin ihmisessä,
olemaan asteita, jotka paljon muistuttawat kaloja, jotka luurankoisten joukossa
owat mitä yksinkertaisimmin rakennettuja eläimiä.
29
Kuwissa 12-17 näemme kolme astetta haikalan, wesiliskon, kilpikonnan, kanan,
kaniinin ja ihmisen kehityksessä. Eritoten merkillinen on raajojen muodostus.
Pyrstö, joka on kalojen tärkein liikuntoelin ja joka useimmille muille
luurankoisille on werrattain wähäpätöinen tai aiwan merkityksetön, on kuitenkin
niilläkin aika kehittynyt ja esiintyy paljoa aikaisemmin kuin etu- ja
takaraajat. Wielä toisellakin asteella, kun jo raajat alkawat muodostua, on
pyrstöpitkä ja woimakas yksinpä sellaisillakin eläimillä kuin merikilpikonna ja
kaniini, joilla täyskaswaneina on aiwan lyhyt häntä. Onpa ihmiselläkin tällä
asteella sangen pitkä ja selwä häntä.
Sitä mukaa kuin raajat kaswawat, käy häntä ainakin tähän kuwatuilla sikiöillä
yhä surkastuneemmaksi. Wertaa kolmannen (III) asteen kuwia! Siinä owat kuwatut
sikiöt jo täydellisesti saawuttaneet maaeläinten aseman, ja kalamaiset
ominaisuudet owat hävinneet. Eri muodot owat myöskin alkaneet yhä enemmän
erilaistua. Siten on esim. merikilpikonna jo selwä kilpikonna, kana lintu ja
kaniini nisäkäs. Eritoten huomattawaa on, että raajat, jotka sittemmin owat
näissä eläimissä niin erilaisia, wielä tällä asteella paljon muistuttawat
toisiansa.
Samaten kuin näin liikuntoelimissä huomaa selwän kala-asteen, erottaa
hengityselimissäkin näkywiä kidusrakoja. Aiheita kiduksiin ei tosin ainakaan
yleisesti, eikä myöskään täysin muodostuneita kidusrakoja, mutta kaulan
ulkopinnalla on kuitenkin sywiä wakoja, joita sisäpinnalla wastaa pullistumia
nielusta. Täten syntyy kidusrakoja, jotka owat ainoastaan hywin ohuen kalwon
kautta suljettuja. Näitten muodostusten rinnalla on korkeammilla eläimillä
myöskin aiheita kaloilla tawattawasta kidusluustosta. Se käsittää joukon
alapäästään
30
Kuwat 12-17
Kolme (I, II, III) astetta seuraawista eläimistä: 12-eräs haikala;
13-wesilisko;
14-merikilpikonna;
15-kana
16-lammas; (I) ja kaniini (II, III).
17-ihminen.
Ihmisessä on I sikiä 3 wiikon wanha ja 4 mm pitkä, II 4 wiikon wanha ja 8 mm
pitkä, III 8 wiikon wanha ja 21 mm pitkä. (Wirenin mukaan.)
31
kieliluun kanssa yhtyneitä kaaria, jotka sijaitsewat rakojen edessä. Näistä
kaarista osa häwiää sittemmin kokonaan ja osa muodostuu uusiksi elimiksi m. m.
korwaluiksi Samaten käy kidusrakojenkin. Muut sulkeutuwat kokonaan paitsi kahden
ensimmäisen kaariparin wälissä olewa rako, josta osa muuttuu myöhemmin
keskikorwaksi ja nielusta korwaan johtawaksi n. k. eustakiuksen putkeksi.
Samoihin aikoihin kuin sikiöillä näin erotetaan kidusrakoja, on niitten
werenkierto-elimistökin paljon kaloja muistuttawa. Sydämestä lähtee wain yksi
iso suoni, joka haarautuu useaksi kidussuoneksi, aiwan kuten kaloilla. Mutta kun
kiduksia ei ole, ei näissä suonissa synny hiussuoniwerkostoa, waan ne menewät
suorastaan selkäaortaan. Ja samalla kun sikiö muutenkin jättää kala-asteen
siirtyäkseen seuraawalle kehityksen portaalle, jakautuu sydänkin kahteen
puoliskoon, oikeaan ja wasempaan.
Myöskin munuaiset owat siiön kala-asteella aiwan samallaiset kuin kaloillakin
Sittemmin osa näistä ensimunuaisista häwiää, osa muodostuu aiwan toisiksi
elimiksi ja korwautuwat toisilla, alun pitäin uuusista aineksista syntyneillä
munuaisilla.
Kun wielä mainitsemme, että aiwojenkin kehityksessä on asteita, jolloin ne owat
aiwan kalan aiwojen kaltaisia, on kyllin selwästi osotettu, että korkeampien
eläinten yksilökehityksessä on asteita, jotka wastaawat täydellisesti nykyisiä
kaloja. Tätä omituisuutta kehitysoppi selittää siten että kaikki luurankoiset
eläimet juontawat syntynsä yhteisestä alkuperästä, esiluurankoisista, jotka owat
eläneet wedessä ja hengittäneet kiduksilla sekä muutenkin rakenteeltaan
muistuttaneet nykyisiä kaloja.
32
Tosin meidän päivwiemme kaloissa woi erottaa useita erilaisia rakennemuotoja,
mutta kun ne kaikki eläwät yhä edelleenkin wedessä, eiwät nämä eroawaisuudet
sentään poikkea warsin paljoa alkuperäisestä esi-isien ruumiinrakenteesta.
Wielä merkillisempiä seikkoja ilmenee muutamien äyriäiseläinten kehityksestä.
Tawallisesti alempien äyriäisten kehitys alkaa sillä, että munasta kuopriutuu
alkutoukka (nauplius), jolla on kolme paria pitkäharjaksisia raajoja ja yksi
silmä keskellä otsaa. Muutamien nahanwaihdosten jälkeen syntyy tästä
alkutoukasta täysin kehittynyt äyriäinen, jolla on useita raajapareja ja niistä
jotkut suuosina. Sellainen on esim. melkein kaikissa lätäköissä ja järwissä
tawattawa wilkkaasti liikkuwa noin 2-3 mm mittainen Cyclops. Mutta aiwan
toisenlaatuinen on eräs toinen äyriäiseläin n. k. pussiäyriäinen (Sacculina).
Sen toukat owat kyllä wapaasti liikkuwia ja kolmiraajaparisia, kuten
edellämainituilla äyriäisillä, mutta kun tällainen toukka tapaa jonkun
taskukrawun, takertuu se ensimmäisellä raajaparillaan lujasti tämän pyrstön
alle. Kohta sen jälkeen
Kuwa 18.
Pussiäyriäisen kehitysasteita: A-alkutoukka (nauplius); va-pariton silmä;
1,2,3-kolme raajaparia. B-n. k. raakkutoukka, jolla on tuntosarwet, yksi silmä,
6 raajaparia ja 2 kuorta. C-raajat ja silmä häwiäwät. D-raajat ja silmä
häwinneet, mutta kuoret wielä paikoillaan. E-kuoretkin häwinneet. Eläin alkaa
kaiwaa reikää taskukrawun kuoreen. F-eläin siirtyy isäntänsä sisään.
33
huomaa se silmänsä ja raajansa aiwan tarpeettomiksi ja heittää ne sentähden
pois. Samalla syntyy sen etupäähän ontto putki, joka läpäisee taskukrawun
kuoren. Tämän putken kautta waluttaa pussiäyriäinen pehmeän ruumiinsa isäntänsä
kuoren sisäpuolelle ja tunkee siellä pitkiä juuririhmoja kaikkialle taskukrawun
sisälmyksiin. Jonkin ajan kuluttua syöwyttää se taas isäntänsä kuoreen reijän ja
pujahtaa siitä uudelleen ulkopuolelle, jonne nyt muodostuu isonlainen pussi.
Siihen syntyy pian reikä, jonka kautta lukuisat munat waluwat ulos weteen.
Aiwan samalla tawalla kuin luurankoisten eläinten sikiöt kertoiwat, millaisia
niiden esi-isät owat olleet, kertoo myöskin pussiäyriäisen kehitys esi-isiensä
waiheet. Ei woi olla epäilystäkään siitä, että näm äowat olleet alkujaan
wapaasti eläwiä äyriäisiä ja että ne sitten rupesiwat elämään taskukrapujen
kustannuksella, siis loisina. Tällöin käwiwät monet elimet niille aiwan
tarpeettomiksi ja heitettiin sellaisina tieltä pois, ja koko eläin sai niin
oudon ulkomuodon, ettei sitä enää krawuksi tuntisikaan.
Tällaisten eläinkunnassa lukuisasti tawattawien tosiasioitten perustuksella
muodosti Haeckel seuraawan wäitteen: "Yksilökehitys on lyhyt ja nopea
perinnöllisyyden ja mukautumisen lakien aiheuttama kertaus koko sen eläinryhmän
kehityksestä, johon yksilö kuuluu".
34
Muinaismaailman kaswi- ja eläinkunnasta saatu todistus
Paraimmat todistuksensa kehitysoppi saa maapallon kerroksissa tawattawista
kaswi- ja eläinkiwettymistä. Tällaiset kiwettymät owat syntyneet siten, että
juoksewan weden mukana meriin ja järwiin tulleeseen liejuun, joka on painunut
pohjalle, on hautautunut osia sellaisista kasweista ja eläimistä, jotka tawalla
tai toisella owat joutuneet weteen. Kun lieju, sawi ja hiekka sitten weden
suunnattoman painon alla ja erilaisten kemiallisten aineitten awulla kowettuu
aiwan kiwikowaksi, pysywät eläintähteet siellä mätänemättä ja rikkoutumatta,
joten niitä saattaa melkein yhtä helposti tutkia kuin nykyäänkin eläwiä muotoja.
Eniten tapaa tällaisia kiwettymiä kalkki- ja sawiliuskeissa. Mutta toisillakin
tawoilla saattaa kiwettymiä syntyä. Usein näkee etenkin hyönteisiä ja
hämähäkkejä meripihkan sisään suljettuina. Ne owat nähtäwästi tarttuneet ensin
pihkaan, jota sitten on keräytynyt yhä enemmän niitten ympärille ja muuttunut
wähitellen kowaksi meripihkaksi. Samoin on lämpimien lähteitten partaille moni
kaswi ja eläin tullut suljetuksi niihin kerrostumiin, jotka syntywät wedestä
kiteytywästä kalkista tai piikiwestä. Myöskin turwekaloissa on säilynyt paljon
tähteitä entisaikojen kasweista ja eläimistä.
Itsestään on selwää, että ne kaswit ja eläimet, joitten tähteitä tai merkkejä
näin löydämme wuorten sisästä, owat eläneet samoihin aikoihin kuin nämä
muodostuiwat. Jos siis tawalla tai toisella saattaa määrätä eri maakerrosten
ijän, on samalla kiwettymienkin ikä selwillä. Yleensä on se kerros wanhempi,
joka on alinna, se taasn uorin, joka on pinnalla. Poikkeuskia tästäkin säännöstä
saattaa kuitenkin olla, waikka ne yleensä owat harwinaisia. Esim.
maanjäristykset saattawat toisinaan siirtää wanhempia kerroksia nuorempien
päälle, mutta sellaiset alueet owat werrattain wähäisiä, joten niitten ijästä
saa selwän wertaamalla niitä naapuriseutujen kerroksiin.
Näitten kiwettymien awulla woidaan kirjoittaa kaswi- ja eläinkunnan historia
aiwan samalla tawalla kuin jonkun kansankin historia kirjotietaan säilyneitten
muistomerkkien ja asiapaperien nojalla. Ja samaten kuin ihmiskunnankin
historiasta erotetaan useampia ajan jaksoja, on maapallonkin ja sen eläwän
luonnon historiasta erotettu moniaita aikakausia. Pohjois-Euroopassa yleisimmin
nykyään käytetty jaoiotus on seuraawa:
I Alkuaika (Atsooinen aika)
Kataskeeinen kausi
II Wanha aika.
Proterotsooinen aika:
Laatokkakausi.
Pohjanlahden kausi.
Jatulinen kausi.
Jotuuninen kausi.
Paleotsooinen aika:
Kambrinen kausi.
Siluurikausi.
Dewoonikausi.
Hiilikausi.
Permikausi.
36
III Keskiaika (Mesotsooinen aika).
Triiaskausi.
Juutakausi.
Liitukausi.
IV Uusiaika (Kenotsooinen aika).
Tertiääriaikakausi:
Soseenikausi.
Oligoseenikausi.
Mioseenikausi.
Plioseenikausi.
Kwartääriaikakausi:
Pleistoseenikausi.
Tietystikään ei woida wetää mitään jyrkkiä rajoja eri aikakausien wälille, waan
menewät ne hiljalleen huomaamattakin toisesta toiseen. Ei myöskään pidä luulla,
että kaikki olisiwat yhtä pitkiä. Joltisenkin oikea käsitys eri aikakausien
suhteellisesta pituudesta on arweltu saatawan jakamalla aika alkuajan alusta
nykypäiwiin asti 1,000 yhtä suureen osaan. Näistä tulee silloin atsooisen ajan
osalle noin 500, proterotsooiselle ajalle noin 250, paleotsooiselle noin 130,
mesotsooiselle noin 75 ja kenotsooiselle noin 25, josita kwartäärikaudelle tulee
wain 2 osaa.
Yksistään paleotsooisten kerrosten paksuus on laskettu noin 32,000 metriksi,
joista kambrilais-siluurilaiset kerrokset anastawat jo enemmän kuin kaikki muut
yhteensä.
Mitä maapallon ikään tulee, on sitäkin yritetty arwaella. Toiset otaksuvat sitä
10 miljoonaksi, toiset taas kokonaista 700 miljoonaksi ajastajaksi. Edellinen
näistä luvuista on epäilemättä
37
liian alhainen, sillä kyllä maaemomme ikä sentään lienee pikemmin määrättäwä
satamiljoonista kuin kymmenmiljoonista wuosista.
Seuraawassa esitetään lyhyin piirtein kullekin aikakaudelle ominaisimmat
kiwettymät.
Alkuaika. Maapallon warhaisimmat waiheet owat täydellisen hämärän peitossa.
Mitään warmaa ei siitä woi kukaan sanoa, mutta tutkimalla muita
taiwaankappaleita on kuitenkin woitu arwaella sinne tänne ja jotkut tällaisista
otaksumisista tuntuwat warsin todennäköisiltä. Niinpä lienee hywin luultawaa,
että maapallo on jonakin aikana ollut tulikuumana, sulana pallona. Liidellessään
kylmässä awaruudessa se tietenkin jäähtymistään jäähtyi, ja silloin kowettui sen
pinta kowaksi kuoreksi. Tässä tapahtui sitten ajoittain ankaria maanjäristyksiä,
kun sulaa ainetta pyrki pursuamaan maan sisästä pinnalle, ja yhtä luonnollista
myöskin on, että jäähtymisestä ja kowettumisesta seurasi melkoisia
poimuutumisia, aiwan kuten kuiwuwassa omenan pinnassa. Täten syntyi laaksoja ja
wuorijonoja.
Sikäli kuin jäähtyminen edistyi, tiiwistyiwät ilmakehässä leijailewat
kaasumaiset ainekset ja putosiwat ainakin osaksi sateina maan pinnalle, jossa ne
keräytyiwät sywennyksiin järwiksi ja meriksi. Ja silloin alkoiwat wesien
haihtumiset ja wesihöyryjen tiiwistymiset pilwiksi, ja sitä on sitten jatkunut
läpi aikojen meidän päiwiimme saakka. Sadewesi, auringon säteet ja tuulet, eli
n. k. "ajan kuluttawa hammas", rapautti kiinteätä maata ja murentuneet ainekset
kulkeutuiwat meriin ja järwiin, joissa
38
ne muodostiwat ja muodostawat yhä edelleen waakasuoria kerroksia. Aikojen
kuluessa häwisi täten korkeita wuoriharjanteita niin tyyten, että niistä on enää
jäljellä tasoittuneet juuret.
Tällä tawalla muuttuiwat maapallon mittasuhteet alituisesti ja niin ne muuttuwat
wielä tänäkin päiwänä. Wuoriharjanteita häwisi, sywänteitä tasottui ja
poimuuntumalla syntyi uusia wuoria ja laaksoja. On hywin epäwarmaa, tokko
maapallolla enää missään on näkywissä aiwan ensimmäistä kuorta. Mutta hywin
wanhoja kerroksia, n. k. alkuwuoria, joka on suurimmaksi osaksi graniittia ja
gneissiä, on sen sijaan kyllä näkywissä joskin sekin pahasti pinnaltaan
kuluneena. Mahtawimmat alkuwuorialueet tawataan skandinaawisella niemimaalla ja
Suomessa sekä siihen rajoittuwissa osissa Wenäjää (n. k. Fennoskandiassa),
Grönlannnissa ja Kanadan itäosissa. Mahdollista on, että nämä kolme
alkuwuorialuetta owat olleet maayhteydessä toistensa kanssa ja muodostaneet
silloin ikiwanhan mantereen, joka katkesi kuitenkin jo aikaisin kappaleiksi,
joista jotkut wajosiwat meren peittoon.
Alkuaijan jälkeen oli sitten useita pitkiä aikakausia, jolloin ainakin suuret
osat Pohjois-Amerikkaa ja Fennoskandia oliwat meren peittämiä. Tällaisten
merikausien wälissä oli maakausia, jollon nämä samat oliwat meren pinnan
yläpuolella ja siis rapautumiselle ja weden uurtawalle woimalle alttiina.
Tuhkatiheään on silloin myöskin ollut ankaria tuliwuoren purkauksia, sillä
useissa kerroksissa tawataan waltawia joukkoja purkautuneita wuorilajeja. Ja
kaikesta päättäen oli kasweja ja eläimiäkin silloin jo olemassa, sillä ainakin
Pohjois-Amerikassa on löydetty joitakuita tämän aikusiia kiwettymiä.
Mutta wasta n. k. paleotsooisella ajalla kaswi- ja eläinmaailma näyttää päässeen
siksi lewinneeksi, että siitä on onnistuttu löytämään melko paljon kiwettymiä.
Tosin kambriselta kaudelta ei wielä tunneta warmoja kaswitähteitä, muta jo
siluurissa kerroksissa on tawattu suuret määrät kalkkilewiä ja dewoonikaudella
sekä hiilikaudelta on säilynyt runsaasti saniaisia. Silloinen kaswimaailma oli
aiwan toisen näköinen kuin nykyinen. Ei ollut wielä lehtipuita eikä tuoksuawia
kukkakasweja, waan sammalia sekä puumaisia saniaisia ja kortteita, jotka
saattoiwat kaswaa melkoisen korkeiksi. Tällaisia alhaisia kasweja oli hywin
monta lajia, ja useat niistä muodostiwat muhkeita, korkeita metsiä.
Myöskin eläinmaailma oli jo sangen monimuotoinen ja pitkälle kehittynyt.
Kambrisista eläimuodoista oliwat eräät
Kuwa 20.
Trilobiitteja, entisaikojen äyriäiseläimiä (Hutchinsonin mukaan).
40
äyriäiseläimet, n. k. trilobiittit tärkeimmät ja luomakunnan herroina.
Siluurikaudella ne jo hiukan wäheniwät ja permisellä kaudella ne kuoliwat
sukupuuttoon maapallolta, Muista alhaisista eläimistä ilmestyi siluurikaudella
kuorellisia mustekaloja ja korallieläimiä sekä ensimäiset kalat. Wanhimmat
niistä oliwat omituisia, wanhoilla panssareilla warustettuja kaloja, jotka
muistuttiwat etenkin pyrstönsä puolesta nykyisiä haikaloja ja sampia. Myöhemmin
syntyi keuhkokaloja, ja dewoonikaudella oliwat kalat jo luomakunnan herroina,
mahtawimpana eläinryhmänä. Maaeläimiä on myöskin jo näihin aikoihin ollut
olemassa, waikka niistä on wasta onnistuttu löytämään erään hyönteisen siipi
sekä skorpiooneja ja tuhatjalkaisia.
N. k. nuoremmalla paleotsooisella ajalla,
Kuwa 21.
Panssarikaloja dewoonikaudelta (Hutchinsonin mukaan).
41
jolla on erotettu hiili- ja permikaudet, oliwat useat kohdat maapalloa mahtawien
aarniometsien peitossa. Nämä metsät lienewät näyttäneet oudon ja ation
näköisiltä ilman lehtipuita, kukkia ja lintujen laulua sekä ilman perhoswilinää
ja ainoatakaan nisäkästä. Sen sijaan niissä kaswoi taajassa korkeita
saniaispuita, joitten wälissä hyöri jättiläiskokoisia, heinäsirkkamaisia ja
torakkamaisia hyötneisiä, ja puitten juurella mateli suuria suomusalamantereita,
jotka owat ensimmäiset tunnetut tähteet nelijalkaisista eläimistä. Sittemmin
ilmaantui hiilikauden lopulla ja permikaudella hawupuita, joista toiset
muistuttiwat nykyisiä hawupuita, mutta toiset taas lehtipuita.
Näiltä ajoilta on tawattu myös ensimmäiset merkit warsinaisista matelijoista.
Hiilikaudella on muuten ollut erinomaisen suuri merkitys ihmiskunnalle, sillä
siltä ajalta polweutuiwat maapallon mahtawimmat kiwihiilikentät.
Kiwihiilikerrokset owat syntyneet
Kuwa 22. Hiilikauden metsää (Böljden mukaan).
42
siten, että entisaikojen metsät syystä tai toisesta joutuiwat tulwan alle ja
mätäniwät wedessä. Tällöin kaswit hajautuiwat ihan pien pieniin osasiin, joten
syntyi ruskeata tai mustahkoa liejua. Kun tällainen lieju sitten joutui
juoksewan weden mukana toisiin metsiin tai kun tulwajärween kaatui rannoilta
uusia puita, joutui liejun sisään tuoreita kasweja, jotka eiwät hajonneetkaan
ihan kokonaan, waan pystyttiwät oman muotonsa, joskin muuten muuttuiwat.
Sittemmin wesi kuiwui pois, lieju kowettui ja hautautui hiekan tai soran alle,
josta sitä nyt kaiwetan esille n. k. kiwihiilenä poltettawaksi.
Keskiajalla (mesotsooinen aika), jossa erotetaan triias-, juura- ja liitukaudet,
tapahtui kiwettymistä päättäen melkoisia muutoksia niin hywin kaswi- kuin
eläinkunnassakin. Tosin keskiajan alkupuolella on säilynyt hywin wähäisen
kaswikiwettymiä, mutta kaikesta päättäen weiwät paljassiemeniset eli siis
hawupuut silloin woiton itiökasweista, eli saniaisista, kortteista y. m. s.
Hawupuut oliwat nyt waltakasweina; warsinkin araukaariat, joita nykyään pidetään
Suomessakin huonekasweina, oliwat silloin hywin yleisiä. Mutta wähitellen
häwisiwät lehtipuut yhä yleisimmiksi, kunnes jo keskiajan lopulla eli
liitukaudella hawupuut oliwat häwiöllä ja lehtikaswit waltakasweina. Ja niin sai
kaswimaailma
Kuwa 23.
Eräs hiilikauden sudenkorennon kaltainen hyönteinen.
43
wähitellen nykyisen muotonsa, sillä kuta nuorempiin kerroksiin eli siis kuta
pinnemmalle tulemme, sitä useampia nykyaikaisia kasweja maasta löydämme.
Samaten on käynyt eläinkunnakin. Keskiajan wanhimmissa kerroksissa se on wielä
hywin wanhanaikaista, kalat oliwat pääasiallisesti rustokaloja ja
sammakkoeläimeistä oli olemassa wielä suomusalamantereita. Mutta pian ilmestyi
joukkoon luukalojakin, ja keskiajan lopulla ne jo oliwat woittaneet rustokalat
ja muistuttiwat paljon nykyisiä kaloja. Wielä suurempia edistyksiä tapahtui
matelijoissa, jotka näihin aikoihin oliwat maapallon mahtavimpana ja
woimakkaimpana eläinryhmänä. Näyttää siltä kuin olisi luonto kokeillut näillä
eläimillä, mitkä niistä olisiwat missäkin aineessa sopiwimmat
Kuwa 24.
Ukkolisko, entisaikojen jättiläismatelijoita (Knightin mukaan).
44
elämään, sillä niistä on löydetty tawattoman monta lajia ja mitä omituisimpia
muotoja. Toiset oliwat pieniä kuin nykyiset sisiliskot, toiset hirwittäwän
suuria, jopa 33 m pitkiä.
Useat eliwät wedessä ja oliwat rakenteeltaan sen mukaisia, suippoja, pitkiä ja
ewämäisillä raajoilla warustettuja, toiset taas maalla, jolloin monetkin
nojasiwat woimakkaaseen pitkään pyrstöönsä. Olipa sellaisiakin, jotka painoiwat
ainakin noin 20,000 kiloa ja jotka käweliwät melko sywissä järwissä wesikasweja
syömässä, sillä ne saattoiwat nostaa päänsä hengittämistä warten noin 9 m
korkeudelle. Kömpelöitä ne kaikesta päättäen oliwat ja mitä merkillisimmillä
puolustuskeinoilla aseestettuja. Ankara kilpailu siis näyttää jo silloin
maapallolla wallinneen.
Lopulta rupesi luonto sowelluttamaan matelijoita ailmassakin eläjiksi, sillä
hywin paljon on tawattu luurankoja merkillisistä lenninräpylöillä warustetuista
linnuista. Jotkut niistä oliwat wain noin warpusen kokoisia, mutta olipa
sellaisiakin, joilla oli 6:kin metriä siipien wäliä, ja kun niillä oli kamalan
teräwät hampaat, oli maallaeläwillä epäilemättä täysi syy warustautua
mahdollisimman paksuilla panssareilla ja pitkillä tikarimaisilla
puolustuspiirteillä.
Tällaiset hirwiöt eiwät kuitenkaan kauwaa menestyneet maan päällä; jo keskiajan
lopulla ne kuoliwat sukupuuttoon. Ne oliwat liian kömpelöitä ja aiwan liiaksi
suuria. Tarwittiin notkeutta ja nopeutta, ja niin tapaammekin nuoremmista
kerroksista tämän tarpeen mukaan rakentuneita muotoja. Syntyi lintuja ja
nisäkkäitä. Edellisistä on kaikkein wanhin tähän asti tunnettu eräs n. k.
liskolintu (Archaeopteryx), jota on löydetty wain 2 kappaletta. Sillä oli pää
kuin nykyisillä linnuilla, paitsi että leuwoissa oli hampaita, pyrstö oli pitkä
45
kuin sisiliskolla ja warustettu parittaisilla höyhenillä, kylkiluut oliwat kuin
matelijoilla ja sormet oliwat wielä erillään toisistaan. Siiwissä oli näkywät,
teräwät kynnet ja linnunsulkia, joten eläin kaikesta päättäen lensi; takaraajat
muistuttiwat lintujen jalkoja ja ruumis oli höyhenpeitteinen. Se oli kyyhkysen
kokoinen. Toiselta puolen se oli matelija, mutta toiselta puolen jo lintukin,
siis selwä wäliaste.
Kuwa 25.
Liskolintu, ensimmäinen tunnettu lintu juurakaudelta (Steinmann-Döberlein
mukaan).
46
Nisäkkäistä oli jo keskiajan puoliwälissä omituisia, kaikkiruokaisia muotoja,
jotka muistuttiwat pussieläimiä, joita myöskin jo silloin oli joitakuita lajeja
olemassa.
Uuden ajan alussa saiwat yksisirkkasietkin kaswit eli heinät ja muut sen apaiset
syntyä. Ja kun ilmasto-olosuhteet oliwat silloin melkoista lämpöisemmät kuin
nykyään, kaswoi Keski-Euroopassa useita ainawiheriöitsewiä kasweja, kuten
palmuja ja laakereita, ja Grönlannissa asti leppiä, pähkinäpensaita,
kastanjoita, tammia, wiiniköynnöksiä y. m.
Eläinmaailmakin oli jo melkein nykyisen kaltaista, paitsi että nisäkkäät silloin
paraikaa ilmestyivät maapallolle. Hywin opettawaisia owat tässä suhteessa
warsinkin hewosen kehitystä kertowat luurankolöydöt. Pohjois-Amerikassa ja
Euroopassa on
Kuwa 26.
Neliwarpainen hewonen, joka oli noin 40 cm korkuinen. (Knightin mukaan.)
47
nimittäin löydetty koko joukko luurankoja, joitten awulla woi täydellisesti
saada selwille hewosen kantawanhemmat. Askel askeleelta saattaa näitten
perustuksella seurata nykyisen hewosen esi-isiä taaksepäin, kunnes
tertiäärisistä kerrokssita löydämme muutaman pienen eläimen, joka kaikesta
päättäen on hewosen ja monen muunkin kawiollisen eläimen kantaisä.
Wieressä olewasta kuwasta näemme muutamia luita ja hampaita eräistä jo aikoja
sitten sukupuuttoon kuolleista eläimistä ja nykyisestä
Kuva 27.
Raajojen ja hampaitten rakenne hewosemme kantaisillä. (Lopen, Marshin ja Scottin
mukaan.)
hewosesta. Alimmasta (I) on kantaisän, erään Phenacodus-nimisen eläimen warpaat
ja sormet, joita on molempia wielä tawallinen luku 5, sekä pohe- ja kyynärluut,
jotka myöskin owat tawallista rakennetta. Lähinnä nuoremmasta (II) muodosta on
wasta löydetty molemmat raajat, mutta niistä owat jo siwuwarpaat ja peukalo
surkastuneet. Seuraawassa asteessa (III) owat surkastuneita warpaita wastaawat
jalkapöydänluutkin häwinneet ja sitä seuraawasta (IV) owat keskiwarpaat
huomattawasti woimakkaammat muita ja eturaajoissakin on enää wain 3 warwasta.
Seuraawassa asteessa (V), joka eli tertiääsiajan lopulla, eiwät siwuwarpaat enää
ulottuneet maahan asti, joten ne oliwat aiwan hyödyttömiä, ja poheluu sekä
wärttinäluu oliwat tarpeettomina surkastuneet pieniksi puikoiksi. Ja nykyisellä
hewosella (VI) owat keskiwarpaat hywin woimakkaita, jotawastoin siwuwarpaista ja
niitä wastaawista jalkapöydän luista on, samaten kuin pohe- ja
wärttinäluistakin, jäljellä wain pienet nastat.
Ehkä tämän yhteydessä on syytä huomauttaa, että näistä samaisista luurangoista
muutkin jäljellä olewat luut, warsinkin hampaat osoittawat samallaista
asteettaista kehitystä Bhenacobuffesta nykyaikaiseen hewoseen. Ja kun wielä on
samoista rotkoista löydetty tähteitä parista kolmestakin edelläkuwatusta
asteesta, käy hewosen sukupuu sitäkin warmemmin todistetuksi.
Muista silloisista nisäkkäistä ansaitsewat erikoisemmin huomiotamme useat
jättiläiskokoiset elefanttieläimet, kuten mastodontti, sekä muuan merkillinen n.
k. apinaihminen (Pithecantropus erectus), josta kuitenkin on toistaiseksi
löydetty wain kappale aiwokoppaa, reisiluu ja pari yläleuan poskihammasta, nekin
parin metrin päässä toisistaan. Mielipiteet näistä luista
49
owat hywin erilaiset. Toiset pitäwät niitä kuuluwina jollekin apinalle, joka
silloin olisi korkeimmalle kehittynyt apina, toiset taas ihmiselle, joka silloin
olisi alhaisimmalla asteella olewa ihminen, jopa jotkut apinan ja ihmisen
wälimuotona.
Uusimman ajan kerroksista astuu kaswi- ja eläinmaailma eteemme yhä nykyisemmän
kaltaisena, kuta korkeammalle pintaa kohden nousemme. Kaikellaisten nykyisten
lehtipuitten ohella tapaa jo jos jonkinlaisia kukkiwia yhttejä ja nykyaikaisia
yksisirkkaisia kasweja, heiniä, saroja, j. m. s. Ja samalla alkaa
eläinmaailmakin erilaistua maapallon silloisten pintasuhteitten, ilmaston ja
kaswullisuuden mukaan aroeläimistöksi, metsäeläimistöksi, wesieläimistöksi j. n.
e., kunnes wiimein löydämme warmoja merkkejä ihmisestä, joka pian kohoaa
luomakunnan herraksi.
Ilmastossa näyttää näihin aikoihin tapahtuneen huomattawia muutoksia kylmempään
päin. Syntyi n. k. jääkausi, joka etenkin meidän maassamme teki suuria
mullitusksia pintasuhteissa ja maaperän laadussa. Siihen aikaan eli mahtawa
mammutti, jättiläiskokoinen, pitkäkarwainen elefanttieläin, jonka jäätyneitä
raatoja on löydetty Siperiasta niin hywin säilyneinä, että eräskin sellainen on
woitu täyttää museossa säilytettäwäksi.
Edellisestä näemme, että maapallon kerroksissa tawattawat kiwettymät todellakin
kertowat wähittäisestä kehityksestä alhaisemmista muodosita korkeampii. On
tietysti luonnollista, ettei näitä kaikkia kaswi- ja eläinmuotoja ole tawattu
aiwan keskeytymättömistä sarjoista. Päinwastoinn on monessa kohden olemassa
wielä melkoisia aukkoja. Se johtuu aiwan yksinkertaisesti siitä, että maapallon
kuorta on wasta siksi wähäisen kaiwettu ja että kokonaista 5/7 sen pinnasta on
wesien peitossa,
50
joten ei kaiwamista woi suorittaa sellaisilla seuduilla lainkaan. Sitä paitsi on
otettawa huomioon sekin, että kaikista eläwistä olennoista wain kowimmat osat,
kuten luurankoisten luut, simpukoitten kuoret y. m. s. woiwat säilyä liejussa ja
hiakassa mätänemättä. Saamme päinwastoin ihmetellä, että niinkin paljo on
menneitten aikojen maailmasta säilynyt meidän päiwiimme saakka.
On kuitenkin joitakuita tapauksia, jolloin on löydetty aiwan yhtäjaksoisiakin
sarjoja eri lajien wälillä. Niinpä löydettiin muutamassa seudussa Slawonian
tertiäärisistä kerroksista suuret joukot erästä suosimpukkaa, jota wälittömästi
muuttui wanhemmista kerrksista nuorempiin mennessä toisesta suwusta toiseksi.
TODISTUKSEN ELÄINMAANTIETEEN ALALTA.
Myöskin eläinten ja kaswien nykyisestä lewenemisestä on etsitty todistuksia
kehitysopin puolesta. Tosin ensikatsannolla woisi luulla, että eläinten nykyinen
leweneminen ainakin jossakin määrin wastustaisi wåhittäistä kehitystä, koska
samoja eläimiä tawataan kaukana toisitaan olewilla ja suurien merien erottamilla
alueilla, ja tuntuu waikealta ymmärtää, miten ne olisiwat näin päässeet yhdestä
alkuperästä lewenemään. Mutta kun wertaa maapallon kehitystä eli siis sen
kuoressa tapahtuneita muutoksia eri aikakausien kuluessa eläinten lewenemiseen,
woidaankin päinwastoin wiimemainittua käyttää todistuksena kehitysopin puolesta.
Että niin todellakin on asianlaita selwiää, kun luomme lyhyen silmäyksen edes
muutamien eläinmuotojen lewenemiseen sikäli kuin sitä nykyään tunnetaan.
51
Eläinmaantieteellisessä suhteessa jaetaan maapallo useampaan wyöhykkeeseen ja
kukin niistä taas pienempiin alueisiin. Tällöin on maitten läheisyydellä tai
etäisyydellä monestikin aiwan wähäinen merkitys. Niinpä owat kuumat,
troopilliset maanosat Austraalia, Afrikka ja Etelä-Amerikka aikalailla erilaisia
eläinmaailmansa puolesta. Poikkeaapa Austraalia melkoisesti aiwan läheisistäkin
saarista, kuten Jawasta ja Borneosta. Ja samalla tawalla eroaa Madagasgarin
eläimistö hywin tuntuwasti aiwan läheisen Afrikan eläimistöstä. Sama on
sanottawa Keski-Amerikan suhteesta Pohjois-Amerikkaan, jotawastoin wiimemainitun
eläinmaailma lähenee sangen paljon kaukana olewaa Eurooppaa. Saarilta puuttuu
useinkin kaikki nisäkkäät, ja muutenkin on niitten eläinmaailma yleensä
werrattain köyhää. Niinpä ei Irlannissa tawata lainkaan orawia, jäniksiä,
lepakoita ja maamyyriä; matelijoista ja sammakkoeläimistä on siellä wain 5
lajia, jota wastoin läheisess äEnglannissa niitä on 22 lajia j. n. e.
Kuwa 28.
Nokkaeläin (R. Hertwigin mukaan).
Seuraawassa esitän muutamia huomattawampia eläimiä kustakin alueesta.
1. Austraalialainen alue käsittää Austraalian manteren sekä Tyynenmeren
saariston Celebes- ja Borneo-saarien wäliseen salmeen saakka länteen päin. Sille
owat erikoisen ominaisia merkilliset nokkaeläimet, jotka muniwat munia ja
joitten kuono on sarweistupen peittämä, mutta jotka owat karwapeitteisiä ja
joitten poikaset tawallaan imewät emoaan, sekä pussieläimet, joistta tawataan
siellä runsaasti lajeja. Muita kotimaisia imettäwäisiä ei Austraaliassa
sensijaan ole
Kuwa 29.
Kenguru, muuan pussieläin (Bokornyn mukaan).
53
lainkaan, waan wastaawat niitä edellämainitut pussieläimet, jotka owat
elintapojensa mukaan muodostuneet petoeläimiksi, märehtijöiksi, jyrsijöiksi,
hyönteissyöjiksi j. n. e.
Kaikesta päättäen owat nokkaeläimet ja warsinkin pussieläimet ikiwanhoja
eläimiä, jotka owat muualla jo aikoja sitten häwinneet sukupuuttoon.
2. Neotrooppinen alue käsittää Etelä-Amerikan ja suuren osan Keski-Amerikkaa
sekä Länsi-Intian saaret. Sielläkin on wielä joitakuita pussieläinsukuja, mutta
niitten ohella jo kaikellaisia muitakin eläimiä. Merkillisimmät näistä owat
hampaattomat nisäkkäät, joita siellä on kolmekin ryhmää, laiskiasiet, wyötiäiset
ja muurahaiskarhut, sekä pitkillä piikeillä warustetut jyrsijät. Apinoista on
siellä n. k. uudenmaailman apinoita, joilla on leweä nenän wäliseinä, joten nenä
tulee olemaan tawallista litteämpi, linnuista tawataan
Kuwa 30.
Wyötiäisiä (Brehmin mukaan).
54
eteläamerikkalainen kamelikursi, pienen pieniä kolibreja ja jättiläiskokoisia
petolintuja, kondooreja.
3. Etioppilais-intialainen alue, joka käsittää Keski- ja Etelä-Afrikan,
Madagasgarin ja Indian. Huomattawimmat tämän alueen eläimistä owat
ihmismuotoiset apinat, gorilla ja simpanssi Afrikasta sekä orangutan Itä-Intian
saarilla, puoliapinat, kuten lori, woimakkaat kissaeläimet, leijona Afrikasta ja
tiikeri Intiasta, sekä jättiläiskokoiset norsut Afrikasta ja Intiasta.
55
Tässä wyöhykkeessä on eritoten Madagasgarin saari hywin merkillinen. Waikka se
on niin lähellä Afrikkaa, muistutaa sen eläinmaailma paljoa enemmän Intiaa kuin
Afrikkaa ja on laadultaan hywin wanhanaikainen. - Intialle owat erikoisen
ominaisia puhweli, sika, tapiirit, orawat, riikinkukot, fasaanit ja kuko sekä
kana. Yksistään Afrikassa tawataan wirtahepoja, joki- ja käsnäsikoja, kirahweja,
seeproja, useita antilooppeja, kaksiwarpainen kamelikurki ja helmikana,
jotawastoin hirwiä ja karhuja sieltä puuttuu kokonaan.
4. Polarktinen alue käsittää maapallon koko pohjoisosan, siis Pohjois-Amerikan,
Euroopan, Aasian Intian niemimaitten pohjoisrajoja myöten ja Afrikan
pohjoisosan. Tälle alueelle owat ominaisia karhut, hirwet, peurat, piisonit,
lampaat y. m. sekä linnuista pienet laululinnut.
Tällaista eläinten lewenemistä ei muuten ymmärrä, ellei wertaa sitä maapallon
kehityshistoriaan. Mutta kun sen tekee, selwiäwät kaikki omituisuudet hywin
helposti. Olemme jo edellä nähneet, että maakerroksissa tawatut luut ja muut
merkit osotawat pussieläinten ja nokkaeläinten olleen ensimmäiset nisäkkäät
maapallolla. Wasta tertiääriajalla pääsi imettäwäisten eläinten kehitys oikeaan
wauhtiinsa ja tapahtui nähtäwästi eri osissa maapallon jonkunwerran eri
suuntiin. On luultu woitawan huomata kokonaista neljä tuollaista
kehityskeskustaa, nim. juuri edellämainitut maantieteelliset alueet.
Austraalialaisessa alueessa pysyiwät maat wisusti erillään muista alueista,
joten ainoastaan jotkut harwat muodot owat päässeet sinne muualta puikahtamaan.
Nokkaeläimet ja pussieläimet
56
saiwat siellä rauhassa elää ja pysyiwät sentähden läpi aikojen jokseenkin
samanlaisina.
Myöskin neotrooppinen alue pysyi erillään muista maanosista tertiääriajan
loppuun asti, mutta yhtyi silloin Pohjois-Amerikan kanssa. Siten syntynyttä
siltaa käyttiwät jotkut eläimet, kuten tapiiri, laama, kissaeläimet y. m.
siirtyäkseen Etelä-Amerikkaan, joten niitä nyt on siellä. Alueen kotimaisissa
eläimissä kehittyi jättiläiskokoisia laiskiaisia ja wyötiäisiä, mutta ne eiwät
jaksaneet kauwaa pitää puoliaan nopeampiliikkeisiä wieraita petoeläimiä wastaan.
Wanhassa maailmassa, Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa, oliwat tuollaisia
kehityskeskuksia nähtäwästi Eurooppa ja Intia. Afrikka oli silloin Intian
yhteydessä, sillä Intian waltamerestä oli suuri osa maana, mutta sensijaan kulki
nykyisen Saharan, Egyptin, Syyrian ja Arapian yli leweä salmi, joka erotti
Afrikan Euroopasta. Wasta tertiääriajan alussa syntyi Afrikan ja Madagaskarin
wäliin sywä salmi, ja suuret alat yhdistäwää mannerta peittyiwät meren peittoon.
Sitäpaitsi syntyi niihin nyt mahtawia poimuwuoria, kuten Himalaija, Alpit y. m.,
joista jotkut yhdistiwät Afrikan Eurooppaan.
Euroopassa syntyi ensiksi wain pieniä hyötneissyöjiä, puoliapinoita ja
petoeläinten alkumuotoja. Sitten kehittyiwät petoeläimet hywin lajilukuisiksi ja
joukkoon ilmestyi jyrsijöitä sekä sorkkaeläimiä, joista warsinkin wiimenainitut
owat erittäin ominaisia wanhalle maailmalle. Kun Pohjois-Amerikka oli leweän
kannaksen kaautta yhtynyt Aasiaan, pääsi sitä tietä Eurooppaan siirtymään
sarwikuonoja, tapiireja ja nykyisen hewosen kantawanhemmat, jotawastoin etelästä
päin sinne nähtäwästi tuli elefantteja, antilooppeja, ihmisapinoita ja
kissansukuisia eläimiä.
57
Pohjois-Amerikassa syntyi ensin mahtawia ylätasankoja ja niille erittäin rikas
eläimistö, joka sai rauhassa kehittyä tertiääriaikaan saakka. Etenkin
kawioeläimiä oli runsaasti, jotawastoin sorkkaeläimiä werrattain wähän.
Euroopasta käsin kulki sinne sika, karhu sekä piisonihärkä, ja Etelä-Amerikasta
joitakuita laiskiaisia ja jyrsijöitä.
Edellisessä on ollut puhe wain lintujen ja nisäkkäiden lewenemisestä. Luokaamme
wielä silmäys matelijoittenkin lewenemiseen. Silloin pistää ensiksikin silmään
se huomattawa eroawaisuus, joka on olemassa itäisen ja läntisen pallonpuoliskon
maitten wälillä. Niissä on nimittäin hywin harwoja yhteisiä heimoja. Se johtuu
siitä, että matelijat syntywät auringon hautomista munista eiwätkä sentähden woi
tulla toimeen kylmässä ilmanalassa, joten niitten kulkeminen Amerikan ja Aasian
wälistä siltaa myöten käwi mahdottomaksi, koska se ei ulottunut 60 leweysasteen
eteläpuolelle.
Eläinten maantieteellisessä lewenemisessä on wielä muuan seikka, jota ei sowi
tässä yhteydessä siwuuttaa. Se on se, että joillakuilla seuduilla tawataan aiwan
pienillä alueilla yksityisiä eläinmuotoja, jotka muuten eläwät peräti toisilla
tahoilla maapalloa. Sellaisia eläimiä ja kasweja kutsutaan jätteiksi eli
relikteiksi. Niinpä tawataan Alpeilla ja Pyreneillä walkoinen jänis, metsäkana
sekä sammalia ja jäkäliä, joita muualla löytyy wain kaukana Pohjois-Euroopan
wuoristoissa. Ja esim. Suomenlahdessa ja Pohjanlahdessa elää n. k. merihärkä,
muuan 4-kyhmyinen simppu, jota sitten taas tawataan wasta Pohjkoisessa
jäämeressä. Tämä omituinen leweneminen johtuu n. k. jääkaudesta, joka aikoinaan
wallitsi Pohjois-Euroopassa, ja jolloin tämä Euroopan osa sekä Brittein saaret
ja Pohjois-Saksa
58
oliwat paksun jään peitossa. Siihen aikaan eli Keski-Euroopassa moniaita kylmän
ilmanalan muotoja, ja kun sitten taas ilma alkoi lämmetä, siirtyi näistä osa
Alppien rinteitä ylös, koska siellä oli niille kyllin kylmää, kun taas suurin
osa seurasi jään pohjoiseen päin pakenewaa reunaa ja joutui sen mukana
nykyisille asuinsijoille Pohjois-Eurooppaan. Merihärkä taas on jäte niiltä
ajoilta, jolloin Suomen itäpuolella lainehti aawa meri yhdistämässä Itämerta ja
Pohjoista jäämerta toisiinsa. Kun maa sitten Suomessa kohosi ja Pohjois-Eurooppa
yhdistyi Itä-Eurooppaan jäi osa simppuja Itämereksi sulkeutuneeseen Itä-mereen
ja mukautui muuttuneisiin olosuhteisiin.
Jo edellisen perustuksella woinee huomata, että eläinten nykyistä lewenemistä on
warsin mukawa selitellä kehitysopin awulla. Ainoastaan se walaisee kyllin
selwästi miksi Etelä-Amerikalla on aiwan toisenlainen eläinmaailma kuin
Pohjois-Amerikalla, jotawastoin wiimemainitun ja siitä kaukana olewan Euroopan
ja Aasian eläimet muistuttawat melkoisesti toisiansa. hteisistä perusmuodosita
kehittyneinä ne owat lewinneet yhä loitommalle kehityskeskuksestaan ja sitä
enemmän erilaistuneet, kuta kauwemmaksi ja kuta erilaisemmista oloissa owat
eläneet.
Näin ollen on niin hywin eläinten ruumiinrakenne kuin niitten yksilökehitys,
kiwettymät ja maantieteellinen leweneminenkin todistamassa, että eläinmaailmassa
- ja samaten kaswimaailmassakin - on hawaittawissa kehitystä
59
alhaisemmasta eli yksilökertaisemmin rakennetusta korkeampaan eli
monimutkaisempaan päin. Sentähden owat luonnontutkijat sekä eläin- että
kaswikunnasta muodostaneet haarowaa puuta muistuttawan sarjan, jossa puun tywi
wastaa yksisoluisia eläimiä ja latwat korkealle kehittyneitä nisäkkäitä,
lintuja, hyönteisiä y. m.
60
TAISTELU KEHITYSOPPIA WASTAAN
Olisi suuri erehdys luulla, että todellakin kaikki luonnontutkijat
tunnustautuisiwat kehitysopin yleisenä teoriianakaan oikeaksi. Puhumattakaan
niistä, jotka eiwät wielä olleet tulleet tuntemaan Darwinin esittämiä
lukemattomia todistuksia, on aiwan nykyaikastenkin tutkijoitten joukossa monia,
jotka pitäwät kiinni lajien muuttumattomuudesta.
Perusteena tälle käsitykselle on pääasiassa kieltäytyminen tekemästä
johtopäätöksiä, koska esim. muinaismaailman eläin- ja kaswitähteiden sarjassa on
paljon aukkoja ja koska puuttuu suoranaisia hawaintoja, että niistä todellakin
on wähitellen syntynyt nykyaikaisia muotoja. Siten - wain yhden nimen
mainitaksemme - A. Fleichmann, eläinopin professori Erlangenista, laajoissa
teoksissaan todistelee, että kehitysoppi on wain arwoton mielikuvitusten tuote,
joka olisi jo aikoja sitten luhistunut, ellei taipumus satuihin olisi ihmisen
ajatuksissa niin suuri. ELäinten muuttumiskywystä ja lajien waihtelewaisuudesta
hän ei löydä riittäwää aihetta kehitysopin laajakantoiselle suunnitelmalle, kun,
kuten sanottu, ei löydy suoranaisia yhtäjaksoisia todisteita laajemmista
muuttumissarjoista. Hewosen jalkojen merkillisen kehityksen hän siten kieltää
kerrassaan, selittäen maakerroksissa tawatut wiisi-, neli- ja kolmiwarpaiset
raajat wain
61
erilaisiksi rakennussuunniksi. "Surkastuneille elimille" hän samaten panee
wähäisen painoa.
Tietysti on kehitysopin teoriiaa harkitessa subjektiiwinen luonne tärkeänä
tekijänä. TIedemies, joka tekee johtopäätöksensä ainoastaan silmiinnähtäwistä
todistuksista, ei tunne olewansa oikeutettu tulkitsemaan kehitysopin puoltajain
käyttämiä esimerkkejä niin täydellisen järjestelmän rakentamiseksi kuin nämä
tekewät. Waikeimmalta tuntuu heistä liittää siihen ihmisen alkuperä, jota
kehitysopin taholta on "wälimuodoilla" todisteltu, kuten esityksemme
loppuluwussa lyhyesti kerrotaan. Monet tapahtuneet erehdykset owat olleet omiaan
wahwistamaan epäilijäin wakuutusta kehitysopin haaweellisuudesta. Onhan oltu
löytäwinään apina-ihmisiä jossakin troopillisessa aarniometsässä, ja huomattu
että onkin wain tawattu joku metsittynyt yksilö; tahi on ihmisen ja apinan
luurangon-osia wäärin oletettu yhteen kuuluwiksi j. n. e. Tällaiset tapaukset
owat saattaneet heidät yhä epäilewämmiksi kehitysopin pätewämpiäkin löytöjä
wastaan tältä alalta.
Sitäkin suuremmalla syyllä, kun ihminen henkiolentona ensi katseella tuntuu
tuiki mahdottomalta yhdistää kehitysopin järjestelmään muiden kuin niiden joiden
maailmankäsitys on materialistinen. Siten on kehitysoppi saanut ankaraa
wastarintaa uskonnollisista syistä, niiden taholta, jotka eiwät tieteellisesti
wäittele sitä wastaan, waan yksistään uskonnollisen wakaumuksensa nojalla, tahi
ihmisen korkean henkiolemuksen tajuten, ehdottomasti hylkääwät kehitysopin
sotiwana uskontoa ja sisäistä tietoisuutta wastaan.
Tosin ei esim. raamatun luonnontieteellisiä lausuntamuotoja nykyaikana
kehittyneemmissä piireissä pidetä sitowina.
62
Sanotaanhan esim. eräässä Suomen oppikoulujen käytettäwäksi hywäksytyssä
uskonto-opissa *): "Koska Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja, ei
luomiskertomuksen yksityiskohtia tarwitse sowittaa yhteen luonnoniteteen
tuloksien kanssa. Luomiskertomuksen uskonnolliset perusaatteet eiwät ole missään
ristiriidassa tieteen kanssa. Kristitty woi sentähden huoletta, wieläpä
iloisella osanotolla seurata sitä tutkimusta, joka selwittelee Jumalan
luomistöiden ihmeitä. Mutta luomisaate ei perustu luonnontieteeseen waan uskoon.
Mutta jokseenkin harwassa owat wielä ne teoloogit, jotka owat nousseet
huomauttelemaan, että kehitysoppi ei ole ehdottomassa ristiriidassa wapaamman
raamatunkäsityksen kanssa. Epäilemätöntä on, että nykyaikaisempi teologia ajan
mittaan poistaa paljon ennakkoluuloisuutta, mikä estää arwostelemasta
kehitysopin wäitteitä puolueettomalta kannalta.
Siten on kehitysopin historiassa huomattawa sija Wasmannilla, katolilaisella
jesuiittain weljeskuntaan kuuluwalla oppineella, joka omaksuu eräänlaisen
wälittäwän kannan. Tämä uskonnollinen luonnontieteilijä, joka on tullut
tunnetuksi etenkin muurahaisten ja termiittien elämää käsittäwistä
tutkimuksistaan, on julkaisuissaan ja esitelmissään esittänyt mielipiteitä
sellaisia, että hänet täytyy lukea kehitysopin mieheksi. Katoline kirkko ei ole
nähnyt syytä nousta hänen käsitystänsä wastaan.
Wasmann selittää käsityksensä olewan, että Jumala loi aineen ja joitakuita
alkumuotoja, joista sitten on koko eläwä luonto kehityksen kautta syntynyt.
Syynä tähän kehitykseen on osaksi ollut luonnollinen walinta, joka on karsinut
pois sopimattomat
*) Kristillinen uskonto-oppi kouluja warten, kirj. Erik Johanson (Erkki Kaila),
1905, s. 32.
63
mutta osaksi myöskin mukautumienn olosuhteisiin. Puhuessaan sisäloisista hän
lausuu, että teoloogia kyllä miellyttäisi paremmin käsittää niinhywin loisten
kuin niitten isäntäinkin olewan yhtä'aikaa nykyistensä kaltaisiksi luodut, mutta
luonnontutkijain täytyy myöntää kehitysopin käsitys oikeammaksi.
Mitä taas ihmisen syntyyn tulee, pitää Wasmann wielä todistamattomana, että
ihminen polweutuisi ihmismuotoisista apinoista, mutta myöntää, että hänen
kehittymisensä jostakin muusta eläinryhmästä on kylläkin todennäköistä. Warmaan
emme sitä tiedä, sillä paleontologia ei ole wielä onnistunut löytämään selwää
ihmisen esi-isää. Että ihminen kuitenkin on henkiolentonsa kautta jyrkästi
erotettu muusta eläinkunnasta, on sanomattakin selwää, huomauttaa Wasmann.
Tätä erotusta eiwät hywinkin monet kehitysopin kannattajaat ota mihinkään
lukuun, ja se johtuu siitä, että he näkewät pelkkää ainetta. Jos kehitysoppi
todistelee kaiken aineen yhteyttä ja kaiken elollisen sukulaisuutta, niin hekin
yhdistäwät tähän oppiin uskonnollisen kysymyksen, jolla kuitenkaan ei ole mitään
tekemistä puhtaasti tieteellisessä järjestelmässä. Täten käytetään kehitysoppia
aseena uskontoa wastaan, ja edistetään wäittelyä wieraalla pohjalla.
64
Kuwa 32.
Puumainen kaawakuwa eläinkunnan pääryhmistä
(K. L. Schneiderin mukaan).
65
DARWINISMI JA LAMARCKIALAISUUS
Olemme edellisessä nähneet, että ani harwat luonnontutkijat enää meidän
päiwinämme wastustawat kehityksen olemassa oloa. Mutta toinen on asia, kun
lähdetään tarkastamaan niitä syitä, jotka owat aiheuttaneet tällaisen
kehityksen. Siinä suhteessa eiwät he suinkaan ole yksimielisiä. Päinwastoin
näyttää warsinkin wiime kuluneen wuosisadan wauhteessa esiintyneen
luonnontutkijoittenkin piireissä melkoisen eroawia mielipiteitä. Mutta ennenkuin
niihin lähdemme tutustumaan silmäilkäämme hetkinen kahden oppi-isän Darwinin ja
Lamarckin mielipiteitä lajien synnystä.
Darwinismi.
Kun Darwin ryhtyi etsimään syitä elollisen luonnon kehitykseen, lähti hän siitä
tunnetusta tosiasiasta, että ihminen saattaa siitoseläinten walinnan kautta
saada tawallisista kotieläimistä ja wiljelyskasweista mitä omituisimpia ja
toisistaan aiwan tawattomasti eroawia muotoja. Niinpä on esim. koirasta olemassa
ainakin 7 päärotua ja näistä sitten taas lukuisia alarotuja, joista jotkut
eroawat siinä määrässä toisista, että niitä täydellä syyllä woisi pitää aiwan
itsenäisinä lajeina. Ajatellaanpa wain esim. mäyräkoiraa ja winttikoiraa tai
pitkäkarwaista St. Bernhardilaista ja aiwan karwatonta japanilaista koiraa.
66
Niitten wälillä on olemassa paljoa suurempia eroawaisuuksia kuin esim. ketun ja
suden wälillä, ja kuitenkin ne lasketaan wielä yhteen lajiin kuuluwiksi.
Samallaisia esimerkkejä näemme kaikissa kotieläimissämme ja
wiljelyskasweissamme, kissassa, hewosessa, lehmässä, lampaissa, sioissa,
kaniineissa, omenapuissa, karwiaismarjoissa, kaurassa, rukiissa, wehnässä y. m.
Kaikissa niissä on lukuisia rotuja tai laatuja, jotka melkoisesti eroawat sekä
toisistaan että kantamuodoista. Ja kaikki ne on ihminen saanut aikaan, wain
walitsemalla mielensä mukaiset siitoseläimet.
Jokainen tietää miten se käy päinsä. Ajatellaanpa, että karjanhoitaja haluaa
hywän lypsykarjan asemesta itselleen wankkarakenteisen teuraskarjan. Suurella
waiwalla hänen on ehkä onnistunut juuri saada hywin lypsäwiä lehmiä, kun syystä
tai toisesta hänelle käykin edullisemmaksi hoitaa wain teuraskarjaa. Silloin hän
walitsee karjastaan muutamia helposti lihoawia ja nopeasti kaswawia, kookkaita
lehmiä ja sonneja. Näitten wäsikoista on ehkä suurin osa hitaasti kaswasia ja
pienikokoisia, mutta on siellä ainakin joitakuita isojakin ja nopeasti kaswawia.
Kelpaamattomat pienet wasikat käytetään muihin tarkoituksiin, mutta isoista
walitaan paraat taas siitoseläimiksi. Näitten wasikoissa on epäilemättä
joitakuita, joilla nuo tälle karjanhoitajalle mieluisat ominaisuudet owat
olemassa jopa suuremmassa mitassa kuin katawanhemmilla. Kun nyt taas wain näitä
käytetään siitoseläimiksi, saadaan ainakin joitakuita wieläkin edullisempia
wasikoita, j. n. e. Näin walitsemalla itselleen mieleisillä ominaisuuksilla
warustettuja siitoseläimiä saa karjanhoitaja ennen pitkää, ehkäpä jo parissa
wuosikymmenessä aiwan toisellaisen karjan kuin hänellä alkujaan oli.
67
Aiwan yhtä helposti woi saada lihawia sikoja, nopeajuoksuisia hewosia,
hienowillaisia lampaita, hywin muniwia kanoja j. n. e. Siinä waaditaan wain
tarkkuutta walinnassa. Hywin merkillisiä muotoja on saatu tawallisesta
kyyhkysestämme, joka polweutuu kalliokyyhkysestä (Columba livia). Darwin itse
hoiti näitä maakartanossaan ja kehitti siitoskyyhkysiä walitsemalla niistä mitä
omituisimpia rotuja, ja hänen jälkeensä owat monet muutkin tehneet samallaisia
kokeita, ompa kyyhkyskaswattajia, jotka sitoutuwat tilaajalle hankkimaan
kymmenkunnan wuoden kuluttua melkeinpä millaisen uuden rodun tahansa. Eikä
tällöin rajoituta yksinomaan wärimuunnoksiin, waan kehitetään kaikki
ruumiinosat, sanalla sanoen koko eläin aiwan erilaiseksi kuin
Kuwa 33.
Kesytön kalliokyyhkynen (ylimpänä) ja muutamia omituisia kesyn kyyhkysen rotuja
(Romanes'in mukaan).
68
meidän tawallinen kyyhkysemme, niin erilaiseksi, että sitä on aiwan mahdoton
tuntea enää kyyhkyslinnuksikaan. Kun kyyhkynen pesii useita kertoja wuodessa,
käy tällainen uusien muotojen synnyttäminen siitä paljoa nopeammin kuin useista
muista eläimistä. Niitä on isonokkaisia ja pikkunokkaisia, matalaraajaisia ja
pitkäkoipisia, pienipyrstöisiä ja tawattoman komeapyrstöisiä, töyhtöpäisiä ja
helttaleukaisia sekä lukemattomia muita.
Suoranaisilla kokeilla sai Darwin todistetuksi, että jos kahdesta erilaatuisesta
rodusta tai läheisestä lajista ristisiitoksella saadaan jälkeläisiä, nämä
useinkin poikkeawat kumpaisestakin wanhemmastaan ja saawat ominaisuuksia, joita
tawataan wain niitten kentawanhemmilla jo useakin sukupolwi taaksepäin.
TÄllaista esi-isien ominaisuuksien uusiutumista wasta useamman sukupolwen
jälkeen kutsutaan atawismiksi. Huomattawaa myöskin on, etteiwät ristisiitosten
kautta saawutetut ominaisuudet mene perintönä jälkeläisille, jos näitä ensinkään
tuleekaan. Sen sijaan periytywät wanhemmista tawattomat ominaisuudet kyllä
kahden samallaisen muodon jälkeläisissä.
Kun ihminen näin kehittää eläimistä tai kasweista uusia rotuja, pitää hän
kaikkein useimmissa tapauksissa silmällä wain omaa etuansa. Sentähden owatkin
hänen waalimansa muodot itsekseen jätettyinä useinkin niin awuttomia, etteiwät
woi tulla lainkaan toimeen ilman ihmisen hoitoa, waan kuolewat pois tai jos
kykenewät hankkimaan itsellensä elatuksen, menettäwät wäitellen nuo ihmiselle
hyödylliset, mutta itse omistajalleen useinkin vahingolliset ominaisuudet ja
palautuwat takaisin kantawanhempiensa kaltaisiksi. Tätä seikkaa owat useat
kehitysopin wastustajat käyttäneet wäitteensä tueksi, mutta itse asiassahan
sekin
69
todistaa kehitysopin puolesta; sillä nyt astuu wain luonto ihmisen sijalle ja
kehittää eläimen tai kaswin siihen suuntaan, joka on sille itselleen hyödyksi.
Monasti ihminen kehittää wain jotakin määrättyä astetta eli toisin sanoen
jotakin kehityskautta eläimestä tai kasweista. Siten esim. on ihmisen walinnan
kautta syntyneyt erinomaisen hienojasilkkiä punowia silkkimatoja, jotawastoin
itse silkkiperhonen, jonka toukka-aste silkkimato on, ei ole muuttunut juuri
lainkaan. Ihmiselle on hyödyksi wain silkkirihma ja sitä koettaa saada yhä
mieleisemmälleen, jotawastoin silkkiperhosesta hänellä ei ole muuta hyötyä, kuin
että se laskee munia, josiat syntyy silkkimatoja, ja sentähden hän ei ulota
huolenpitoaan erinomaisemmasta määnän perhoseen asti.
Toiselta puolen huomataan hoidettawista kasweista ja eläimistä useitten
sellaistenkin elinten kehittywän, joita ei ihminen olen ensinnäkään halunnut. Se
riippuu siitä, että eri eläimet owat enemmän tai vähemmän riippuwaisia
toisistaan. Ja kun nyt ihminen pyrkii kehittämään jotakin hänelle edullista
ominaisutta ihmiselle wieläkin edullisemmaksi, wetää tämä mukanaan joitakuita
muitakin ominaisuuksia ja pakottaa nekin kehittymään. Joskus ihminen ryhtyy
wastustamaan wiimemainittujen kehitystä ja saakin monasti ne tukahdetuksi, mutta
kun tällaiset siwuhyppäykset wiewät paljon aikaa, ei ihminen wiitsi niihin
puuttuu, vaan antaa niiden kehityksen mennä menojaan. Usein saattaa kuitenkin
tapahtua niinkin, että ihminen woi, waikka tahdottaisikin keskeyttää
epämieluisten ominaisuuksien kehitystä, ne kun owat niin sidottuja ihmisen
suosimiin ominaisuuksiin, että pysäyttäwät niittenkin kehityksen, jos muutoksia
koetetaan saada aikaan.
70
Samalla tawalla kuin kotieläimet näin saawat kiittää olemassa-olostaan ihmisen
walintaa, riippuu Darwinin mielestä lajien synty ulkona wapaasta luonnostakin
walinnasta, luonnon omasta walinnasta. Ihminen wealitsee siitoseläimiksi
sellaiset, joilla on hänelle hyödyllisiä ominaisuuksia. Niin tekee luontokin.
Sekin walitsee sukua jatkamaan wain sellaiset yksilöt, joilla on enmmän kuin
muilla sen suwun olemassa-ololle edullisia ominaisuuksia.
Tällainen walinta käy mahdolliseksi sen kautta, että niin hywin kasweista kuin
eläimistäkin on suuri taipumus waihdella ja että luonnossa yleensä on käymäss
ankara taistelu olemassa-olosta.
Tosin ensi silmäkysellä näyttää siltä kuin kaswi- ja eläinlajit olisiwat aiwan
muuttumattomia, toinen sukupolwi aiwan toisensa kaltainen. Mutta kun tarkemmin
tutustuu luontoon, huomaa joka askeleella, aiwan pienimmissäkin olioissa
melkoisia waihteluita saman lajin eri yksilöiden wälillä, jopa niinkin suuria,
että luonnontutkijoille on kerrassaan mahdotonta määritellä aiwan tarkkaan usean
lajin tunnusmerkit. Ja waihtelua tapaa muuallakin kuin wain ulkonaisissa
suhteissa, waikka ne jääwät helmpommin huomaamatta. Niinpä waihtelewat etenkin
luurankoisissa eläimissä lihakset, isommat werisuonet, keuhkojen muoto, aiwojen
poimut j. n. e. Sen sijaan erottaa sellaisissa elimissä kuin esim. hampaissa,
jotka owat eläimelle erikoisemmin tärkeitä, werrattain wähäisen erowaisuuksia.
Kaikki nämä seikat osottawat, että lajikäsitteellä on wain näennäinen merkitys.
jonkin lajin muodostawat ne yksilöt, jotka muistuttawat toisiaan noin
pääseikoissa, mutta se käsittää aina enmmän tai wähemmän erikoisia muotoja eli
muunnoksia (warieteettejä). Juuri tässä piilee eräs tärkeimpiä syitä siihen,
että lajit woiwat muuttua toisiksi.
71
Yleensä saattaa jokainen eläwä olento, jos olosuhteet owat suotuisat,
elinajallaan antaa alun useammalle jälkeläiselle. Toiset saawat tyytyä wähempään
lukumäärään, toiset synnyttäwät taas aiwan suuuunattoman joukon sikiöitä.
Kaikissa tapauksissa saattaa yhden kaswin tai eläimen jälkeläisparwi jo
lyhyenkin ajan kuluessa kaswaa tawattoman suureksi. Niinpä on laskettu, että
yksiwuotinen kaswi, joka saa wain 2 siementä - eikä tunneta ainoatakaan
kaswilajia, joka ei enempää kehittäisi - lisääntyisi 25 wuoden kuluessa, jos
jokainen siemen itäisi ja antaisi aiheen kahdelle uudelle siemenelle, enemmän
kuin 32 miljoonaksi kaswiksi. Elefanttia pidetään eläimenä, joka sikiää hywin
hitaasti. Darwin on kuitenkin laskenut, että yhden elefanttiparin jälkeläiset
kaswaisiwat 500 wuoden kuluttua 15 miljoonaksi, jos elefantit saisiwat aiwan
wapaasti lisääntyä ja jokainen naaras synnyttäisi elinajallaan wain kolme paria
poikasia.
Kaikkein useimmat eläimet sikiäisiwät paljoa nopeammin. Niinpä on laskettu, että
muuan pienien pieni yksisoluinen eläin, jonka lisääntyminen tapahtuu
jakautumisen kautta, aikaan saa lyhyessä ajassa satoja miljoonia yksilöitä.
25-26 C asteen lämpömäärässä, ja jos rawintoa on runsaasti, jakautuu yksi
tällainen eläin wuorokaudessa wiidesti, jolloin aina syntyy kaksi uuta yksilöä.
Näin ollen saisi se, jos olosuhteet olisiwat sille suotuisat, yhden kuukauden
kuluessa jälkeläislauman, joka yhteenlaskettuna olisi satatuhatta miljoonaa
kertaa niin suuri kuin aurinko. Ja kuitenkin on eläimen koko wain noin 0,0001
kuutiomillimetriä!
Näin suunnattomasti ei kuitenkaan minkään eläimen jälkeläisjoukko woi kaswaa,
sillä taistelussa olemassa-olonsa puolesta saa suurin osa siitä ennenaikaisen
surmansa. Kuta lukuisampi jälkeläisjoukko on, sitä pienempi osa siitä useinkin
saa
72 tilaisuuden kehittyä. Ajatellaanpa win, minkä tawattoman määrän siementä
tawalliset puumme wuosittain sirottawat ympärilleen, ja kuitenkin wain aniharwat
niistä pääsewät itämään ja taimistakin wain jotkut saawat kaswaa puuksi asti.
Maaperä, ilmanala, toiset kaswit, eläimet ja ihminen turmelewat monikertaisesti
suurimman osan siemenistä, ennen kuin ne pääsewät tilaisuuteen itää, ja senkin
jälkeen uhkaa niitä monelta taholta tuho. Täten saawat kaikki eläwät olennot
alituisesti taistella ulkonaisia olosuhteita wastaan. Se yksilö, joka on
warustettu kyllin edullisilla puolustus-aseilla, woittaa kaikki wastukset ja
pääsee kehittämään uusia yksilöitä. Samalla on koko sillä lajilla, johon
tällaisia yksilöitä kuuluu, mahdollisuus woittaa muut heikommat lajit.
Esimerkkejä sellaisista saamme yllin kyllin etenkin rikkaruohojen ja monien
eläimien joukosta. Niinpä oli mustarotta wielä noin 100 wuotta sitten Euroopassa
aiwan yleinen jyrsijä. Mutta silloin waelsi Aasiasta käsin isorotta suurissa
laumoissa yli jokien ja wuoristojen, lewisi wastustamattomalla woimalla poikki
Wenäjän ja Keski-Eurooppaan ja Suomeenkin, ja surmasi kaikkialta mustanrotan
tieltään, niin että wiimemainittu nykyään on, kuten tunnettu, aiwan harwinainen
eläin.
Mutta heikotkin lajit woiwat pysyä pystyssä, jos lisääntywät mahdollisimman
opeasti ja runsaasti, jotta on waraa joutua hukkaankin, tai muodostawat
"liittoja" puolustuksekseen tai hyökätäksensä suuremmalla woimalla muitten
olentojen kimppuun. Kaikissa tapauksissa joutuu kokonaisia lajeja, jopa
sukujakin ja heimoja peräti häwiölle tässä olemassa-olon taistelussa. Sitä
todistawat paraiten monen monituiset muinaisaikojen kaswi- ja eläinmuodot, jotka
jo aikoja siten owat kuolle et sukupuuttoon.
Mutta samankin lajin eri yksilöt taistelewat monella tawalla keskenään. Niinpä
pyrkiwät isommat pedot aina karkoittamaan sukulaisensakin pois
metsästysmailtaan, sillä useampien petojen oleskelu samalla paikkakunnalla
aiheuttaisi epäilemättä ennen pitkää nälänhädän, josta ainoastaan woimakkaimmat
suoriutuisiwat hengissä.
Myöskin kaswit kilpailewat keskenään. Tiheissä wiidakoissa ja metsiköissä näkee
aina lyhempiä, laihempia ja muutenkin kuihtuneempia puita, jotka naapurit owat
tukehuttaneet. Sillä kaswille owat tila ja auringonwalo erittäin tärkeitä. Se
kappale, joka ei ennätä kaswaa kyllin nopeasti ja suoraan ylöspäin, joutuu
warjoon ja kärsii tietysti siitä. Muut nousewawt minkä ennättäwät yläilmoihin,
oksia ja lehtiä mahtuu rungolle tilan ahtauden tähden kaswamaan aiwan wähäisen,
ja puusta tulee niin luonnottoman hoikka ja pitkä, että se itsekseen jätettynä
kaatuisi nurin. Samalla tawalla koettawat kaswit kukkiensa wäriloistossa ja
tarkoituksenmukaisessa rakenteessa, siementen lewenemiswälikappaleilla y. m.s.
woittaa toinen toisensa. Jolla on esim. kauneimmat tai tuoksuwimmat kukat, se
saa paraiten hyönteisiä käymään luonansa ja warmimmin hedelmöitymisen
tapahtumaan.
Mutta toisellakin alalla tawataan kilpailua. Hywin tunnettu tosiasia on, että
jotkut määrätyt ominaisuudet, kauneus, ääni, urhous, woima j. n. e. waikuttawat
tehoawasti useihin eläimiin. Tästä seuraa siis myöskin walinta. Woimakkain,
kaunein tai urhoollisin joukosta saa tawallisesti paraimman puolison, pääseepä
parwittain eläwissä eläimissä kerrassaan yksinwaltiaaksi "hienomman" sukupuolen
yli. Ja heikot, woitetut, saawat tyytyä huonompiin naaraksiin tai sirtyä
kokonaan pois muille laitumille. Luonnollista tällöin on, että tuollaiset
yliluonnollisen
74 loistawat koristukset, joita esim. muutamien lintulajien, kuten riikinkukon,
koirakset saawat, owat kantajilleen perin haitallisia towallisessa elämässä,
silllä niittenhän kautta eläin on helpommin wihollisen huomattawissa ja
pakoonkin pääseminen on hankalata. Naarakset sen sijaan, jotka tästä tapauksesta
owat walitsijoita, owat paljoa yksinkertaisemmin wäritettyjä, mutta nehän
tarwitsewatkin wäristään hywää suojaa, sillä etenkin hautoma-aikana sekä ne että
pesät joutuisiwat helposti wiholliselle alttiiksi. Omituista kyllä owat
koirakset naarasten wärisiä aina siihen asti kuin kaswawat siitoskykyisiksi.
Tästä tekee Darwin sen johtopäätöksen, että naarasten wäri on oikeastaan
kantamuoto, josta sitten koirasten wäritys on sukupuoliwalinnan kauta syntynyt.
Löytyy kuitenkin tapauksia, jolloin koiraksilla on tilaisuus walita itselleen
puoliso. Silloin owat naarakset komeawärisiä ja kaunismuotoisia, ja silloin
onkin niiden taisteltawa ankaria taisteluita woittaaksensa koirasten suosion.
Sen sijaan owat koirakset nyt heikompia ja yksinkertaisemmin wäritettyjä.
Tällainen suhde wallitsee m. m. erääsä kahlaajalajissa.
Näyttää melkein sattumalta, mitkä yksilöt taistelussa olemassaolosta joutuwat
alakynteen, itkä taas woitolle. Ja luonnollista onkin, että monet ulkonaiset
seikat todellakin waikuttawat aiwan sattuman tapaan. Mutta suurin piirtein
katsottuna on selwää, että pääasiallisesti wain ne yksilöt, joilla on ennen
muita sellaisia ominaisuuksia, että ne taistelussa owat sille hyödyksi, pääsewät
yleensä warmemmin kehittymään kuin muut saman lajin yksilöt. Sen tähden johtuu
taistelussa olemassaolon puolesta Darwinin mielestä wälttämättömästi walinta
luonnossa. Luonto ikäänkuin walitsee wahwimmat
75
ja sopiwimmat sukua jatkamaan, jota wastoin se jättää heikommat oman onnensa
nojaan, surman suuhun. Ja tällaiseen walintaan sillä on erinomaisen hywä
tilaisuus, sillä kaikki kaswi- ja eläinmuodothan waihtelewat melkoisesti
suuntaan tai toiseen. Kun nyt esim. jonkun sellaisen kaswin jälkeläiset, joka jo
on tottunut kaswamaan kuiwilla paikoilla, joutuwat vieläkin kuiwempaan seutuun,
kerrassaan kuumaan erämaahan, on luonnollista, etteiwät kaikki yksilöt kykene
muuttuneissa olosuhteissa tulemaan toimeen, waan ainoastaan ne, joitten lehdet
owat warustetut esim. tawallista tiiwiimmällä ulkoketolla ja joitten juuret owt
tawallista sywemmälläe tunkewia, joten ne woiwat menestyksellä kestää polttawaa
kuumuutta ja kuiwuutta. Kaswien tunnetun waihtelemiskywyn johdosta ei näytä
lainkaan mahdottomalta, että tässä tapauksessa todellakin löytyy jokunen
tuollaisilla edullisilla ominaisuuksilla wrutettu yksilö. Seuraawissa
sukupolwissa luonto yhä walitsee kuumuutta ja kuiwuutta paraiten kestäwät
kappaleet ja niin edelleen, kunnes erämaan waikutuksesta on luonnollisen
walinnan kautta syntynyt aiwan uusi laji.
Ja samalla tawalla käy eläintekin. Otamme esimerkiksi kaikille tutun kirahwin,
joka elää Afrikan sawanneilla eli heinäaroilla. Ainoastaan siellä täällä kaswaa
tuollaisilla sawanneilla joitakuita yksinäisiä korkeita pensaita ja tuuheita
puita. Koko muu kaswullisuus on korkeata kowaa heinikkoa. Jos tällaisilla
seuduilla eläin tahtoo tuoretta kaswirawintoa, täytyy sen suurimman osan wuotta
turwautua noitten harwojen puitten ja pensaitten lehtiin. Ja kun ne owat pian
lyödyt alaoksilta, täytyy yhä enemmän kurottautua latwusta kohden. Sentähden
kärsiwät kaikki matalaraajaiset ja lyhytjalkaiset kaswinsyöjät aikana
76 ankaraa nälkää, ja monikin heikontuu niin, ettei kykene suojelemaan itseään
seudulla eläwiä petoja wastaan. Se sitäwastoin, joka saattaa kurkottautua
ylempänäkin olewia lehtiä syömään, pysyy woimakkaana waikeankin ajan yli ja
säästyy monenlaisilta sitä uhkaawilta waaroilta. Tällaisen onnellisen yksilön
jälkeläisillä on monastikin perintönä useita wanhempiensa ominaisuuksia, ja jos
näistä ominaisuuksista yksi sattuu olemaan pitkäkaulaisuus, on sen toimeentulo
paljoa taatumpi kuin lyhytkaulaisten sukulaistensa. Sille eiwät epäedulliset
luonnonsuhteet ole niin waarallisia kuin muille, jonka tähden se säästyy. Tämän
jälkeläisistä jääwät warmimmin eloon taas ne, jotka kykenewät korkeimmalle
kurkottautumaan j. n. e. Täten on syntynyt korkearaajainen, pitkäkaulainen
eläin. Samalla owat myöskin sawannin ja eritoten pensas- tai puusawannin
wärisuhteet myöskin waikuttaneet walintaan. Sillä jos tuollainen pitkäkaulainen
eläin olisi esim. musta wäriltään, pistäisi se jo kaukaa leijonan silmään ja
joutuisi epäilemättä heti tuhon omaksi. Keltaisen täplikäs wäri on sensijaan
hywin waikeasti etenkin kaukaa huomattawissa, joten juuri senwäriset eläimet
paraiten säästywät.
Näin syntyi walintaopin mukaan kirahwi, ja sellaisena kuin se nykyään on, se
pysyykin, kunnes sen wiholliset taas wuorostaan kehittywät sellaiseen suuntaan,
ettei näistäkään wäreistä ole paljo apua - esim. hywin trkkawainuisiksi - ja
kunnes kaswullisuus näillä tienoilla kehittyy juuri korkeakaulaisille
päedulliseksi - esim. pensaitten ja puitten lehdet käywät siellä myrkyllisiksi.
Tällöin tietysti koettaa luonto sowittaa taas kirahwinkin olosuhteitten mukaan
tai antaa sitten koko lajin häwitä sopimattomana pois maapallolta.
Tällä tawalla woi lukemattomien esimerkkien nojalla
77 huomata, miten walinta luonnossa johtaa kaswi- ja eläinmuotojen kehitystä
niille hyödyllisimpään ja tarkoituksenmukaisimpaan suuntaan. Tätä kehitystä woi
myöskin kutsua lajien mukautumiseksi olosuhteitten mukaan. Ja sen seuraukset
näemme siinä sopusuhtaisessa tarkoituksenmukaisuudessa, jota kaikkialla
luonnossa ihailemme. Erinomaisen walaisewia owat tässä suhteessa etenkin kylmien
napaseutujen ja kuiwien, kaswittomien erämaaseutujen eläimistöt. Ajatelkaammepa
wain miten esim. useimmat napaseutujen nisäkkäät owat ainakin talwella wäriltään
lumiwalkoisia, jotawastoin erämaitten eläimistö on yleensä ruskeata,
kellanruskeata tai harmaata. Ja tämä "suojelewa wäri" ei rajoitu ainoastaan
heikkoihin, hätyytettyihin eläinmuotoihin, waan woimakkaisiin petoeläimiinkin.
Yksinpä linnutkin, jotka kuitenkin lentokykyisinä saattawat helposti ennen
maahan laskeutumistaan ottaa selkoa, onko waaraa lähellä, owat näitten olojen
mukaan wäritettyinä, wieläpä siten että esim useat erämaan linnut owat kyllä
watsapuolelta komeawärisiä, mutta selkäpuoleltaaiwan hiekan karwaisia. Se johtuu
siitä, että niillä on pahin waara uhkaamassa ylhäältä, ilmasta päin, jota paitsi
ne maahan painautuessaan kykenewät hywin piloutumaan maaeläimiltäkin.
Mutta eläimen ulkopiirteetkin saattawat olla hywin merkillisesti muodostuneita,
jotta se paremmin tulisi suojelluksi wihollisia wastaan. Niinpä tawataan
lämpöisissä merissä muuan kala, lewäkala (Phyllopterus eques), jonka koko ruumis
on niin tawattoman liuskoittunut, että se häipyy ihan erottamattomasti kun se
piiloutuu muutamien lewien joukkoon. Ja monen hyönteisen raajat ja useat muutkin
ruumiinosat owat niin kaswien lehtien muotoisia, että tottuneenkin silmän on
hywin waikea
Kuwa 34.
Waeltawa lehti (Phyllium Scythe).
R. Hertwigin mukaan.
78 erottaa sitä maasta yrttien ja ruohojen joukosta. Moni mittariperhosten
toukka pelastuu myöskin epäilemättä lukemattomia kertoja ahnaitten pikkulintujen
nokkaan joutumasta sen kautta, että waaran uhatessa oikaisee itsensä ulos
oksalta ja näyttää silloin erehdyttäwästi kuiwettuneelta, ryhmyiseltä
oksahaaralta. Lintu, joka sen ehkä näki jo pitemmän matkan päästä, menettää sen
taas yht'äkkiä näkywistään, sillä tuollaista pientä oksaa ei tietenkään arwaa
nokkaansa ottaa. - Wielä merkillisempi on muuan borneolainen perhoslaji, Kallima
paralecta. Kun sillä on siiwet lewällään, on se erinomaisen kaunis- ja
helakanwärinen ja sentähden perin helposti huomattawissa. Mutta kun se istahtaa
erään soikealehtisen pensaan oksalle, häwiää se kerrassaan näkymättömiin. Sen
siipien alawäri ja koko muoto on niin lehtien näköinen, että sitä on melkeinpä
mahdoton niistä erottaa. Onpa eräällä toisella lajilla pieniä ikäänkuin toukkien
syöiä reikiäkin ja lowia siiwissä!
Useita tapauksia on myöskin sellaisia, jolloin eläin matkii koko ulkomuodossaan
erehdyttäwästi jotakin lajia, joka on joko niin pahanmakuinen, etteiwät
wiholloiset wiitsi sitä ottaa suuhunsa, tai joka muuten kykenee hywin
suojelemaan itseänsä. Niinpä on meidänkin maassamme joitakuita perhoslajeja,
jotka owat niin muutamien kimalaisten ja ampiaisten näköisiä, että esim. koirat
lähtewät heti ne nähtyään pakoon eikä ihminenkään
Kuwa 35.
Lehtiperhosia (Kallima paralecta ja Siderone strigosa) lennossa ja istuwina. R.
Hertwigin mukaan
80 juuri uskalla niihin käsiksi käydä. Nämä perhoset owat tuollaisen
ulkomuotonsa kautta hywin suojattuja lintuja wastaan, mutta sen sijaan owat
sitten nitten toukat puissa ja pensaissa eläwinä etenkin tikoille alttiina.
Myöskin wesien eläimistössä huomaa lukemattomia esimerkkejä suojelewasta
yhdenvärisyydestä. Suuri osa alempaa wesieläimistöä on näet aiwan läpikuultawaa,
weden wäristä, joko wihertäwää, jos wesi on sellaista, tai kristallikirjasta,
jos wesikin on wäritöntä. Monastikin luulee, että jossakin järwessä tai lammessa
wesi on aiwan puhdasta, muttak un wetää siinä hetkisen tiiwistä silkkiharsoa ja
tarkastaa sitten sen pohjasta wesilasiin kaatamaansa saalista, näkeekin
kummaksensa, että siinä on elämää niin että kuhisee. Ruumiin läpikuultawuus
suojelee näitä pienen pieniä eläimiä ahnaita kaloja, kuten salakoita, silakoita,
särkiä y. m. s. wastaan. Mutta useat kalat eiwät tyydy siihen, että wasta
saaliinsa nähtyään sieppaisiwat sen suuhunsa, waan hotasewat arwiokaupalla wettä
ja saawat siten tämän tästä jonkun saaliiksensa, Näin ollen ei suurikaan
läpikuultawuus saata suojella kaikkia weden pikkuolioita. Monia wihollisia
wastaan se kyllä suojelee, mutta ei kuitenkaan kaikkia.
Kuwa 36.
Wasemmalla: eräs ampiaislaji ja muuan sitä matkiwa kowakuoriainen.
Oikeanpuoliset: tawallinen ampiainen ja eräs sitä matkiwa perhoslaji. R.
Hertwigin mja Claus'in mukaan
81 Siitä huolimatta on selwää, että elleiwät nuo pienet wesieläimet olisi niin
perin wedenwärisiä, ne ennen pitkää joutuisiwat wihollistensa saaliiksi ja suwun
olemassa-olo waaraan. Nyt tulee ainakin osa suojelluksia ja suwun jatkuminen
siten turwatuksi.
Esimerkkinä siitä, miten luonnon walinta aiheuttaa ihan uusien elintenkin
syntymisen, owat n. k. raatelukaswit, eli sellaiset kaswimuodot, jotka näkisiwät
muuten ankarata nälkää, elleiwät kykenisi eläinkunnasta saamaan rawintoaineita.
Tällaisia kasweja on joitakuita meidänkin maassamme. Niinpä kaswaa melkeinpä
millä suolla tai wetisellä rahkasammaleisella rannalla tahansa n. k. kihokki,
pienenlainen pyöreälehtinen wanakaswi, jonka lehdet owt peittyneet lukuisilla
pitkänlaisilla karwoilla, jopitten päässä on pieni, kimaltelewa nestepisara. Jos
esim. joku hyönteinen istahtaa tällaiselle lehdelle imeäksensä noita maukkailta
näyttäwiä pisaroita, tarttuukin se niihin kiinni, sillä neste on sitkeätä
liimaa. Ja mikä wieläkin omituisempaa, kääntywät karwat kaikilta lehden osilta
hyönteiseen päin, taipuwat sen
Kuwa 37.
Kihokki
yli, jos se on siksi matala, ja takerruttawat yhä lujemmin lehteen kiinni. Kun
jonkun ajan kuluttua tarkastaa täten pyydystettynä hyönteistä, tapaa sen
suurimmaksi osaksi sulaneena. Tällä liimamaisella nesteellä on näet samalla
myöskin se ominaisuus, että se kykenee liuentamaan munanwalkuaista sisältäwiä
aineita, esim. lihaa. Näin hyönteisiä ja muita pikkueläimiä pyydystämällä saa
kihokki siis typpipitoissia aineita, joita se ei rahkasammaleessa kaswana woisi
saada perin lyhyillä juurillaan.
Wielä merkillisempiä raatelukasweja kaswaa lämpöisissä maissa. Eräälläkin niistä
(Nepenthes) on lehtien lapa muodostunut aiwan kuin kannuksi, jolla on wielä
kansikin. Kannun sisäseinät owat liukkaan sileät ja sen pohjalla on kirkasta
wettä.
Kuwa 38.
Kihokin lehti, jossa limanystyrät owat toisella puoliskolla kääntyneet
sisäänpäin peittämään jonkun pikkueläwän. Weismannin mukaan.
Kuwa 39.
Nepenthes villosan kannulehti. Weismannin mukaan.
83 Kun nyt hyönteiset käwelewät kannun laidassa olewaa nestettä imemessä ja
näkewät pohjemmalla olewan sitä enemmältäkin saatawissa, lähtewät ne astumaan
seinää myöten alas, mutta nuljahtawatkin ja putoawat weteen. Kun wielä kansikin
sulkeutuu, owat hyönteiset auttamattomasti hukassa. Kannussa olewa neste on
hapanta ja sulattaa ihmisen mahanesteen tapaan lihaa, jota sitten kaswi käyttää
hywäksensä.
Näissä tapauksissa näemme siis, miten luonto on walinnallaan saanut kaswien
lehdet toimimaan ihan toisella alalla kuin tawallisissa oloissa, ompa
synnyttänyt niistä kerrassaan eläinten ruuansulatuskanawaa muistuttawia elimiä.
Kun esim. kihokin kantamuoto syystä tai toisesta on joutunut elämään
rahkasammalissa, on se ensi alussa saanut kärsiä alituista typennälkää ja
epäilemättä monikin sen jälkeläisistä on juuri siistä syystä sortunut ennen
aikojaan, ei ole woinutkaan tehdä siemeniä. Sen sijaan owat ne kihokit, jotka
owat kyenneet liimalla tai muulla pyydystämään soilla liikkuwia pikku eläimiä ja
niitä sulattaneet, kaswaneet woimakkaiski ja tehneet werrattain runsaasti
siemeniä. Uusista jälkeläisistä owat paraiten menestyneet juuri ne, joilla nämä
ominaisuudet owat pisimmälle kehittyneet j. n. e., kunnes syntyi nykyisen
kaltainen kaswi, jolla nämä ominaisuudet owat todellakin sangen pitkälle
kehittyneet.
LAMARCKIALAISUUS.
Sen sijaan että Darwin piti lajien satunnaista muuntelewaisuutta ja luonnollista
walintaa ainakin tärkeimpänä syynä nykypäiwäisen kaswi- ja eläinmaailman
syntyyn, oli Lamarck
84 kiinnittänyt huomionsa etupäässä eri elinten mukautumiseen olosuhteitten
mukaan ja johtanut siitä sen ajatuksen, että tarwe ja käytäntö owat syynä
elinten rakenteeseen ja ulkomuotoon. Oppinsa tueksi hän selittää m. m. seuraawia
seikkoja. Jokaiselle on kyllin tunnettu, miten meissä itsessämme wain ajatuskin
waikuttaa jo tuntuwasti olemukseemme. Kaikki tiedämme minkä waikutuksen nuoren,
suloisen naisen tai uljaan ryhdikkään miehen näkeminen tekee, wieläpä silloinkin
kun wain mielikuwituksessamme loihdimme hänet uudelleen esille. Ja kukapa ei
olisi kokenut woimakkaan säikähdyksen, mieltäkiinnittäwän kertomuksen tai
äkillisen ilon ja surun aiheuttamia, monasti waikeitakin seurauksia. Ruumiimme
sisäisetkin elimistöt owat näin ollen selwästi riippuwaisia ajatuksesta.
Tämä omituisen seikan selittää Lamarck siten, että ihmisessä wirtaa hienon
"hieno neste" (fluidum), joka aiheuttaa ei ainoastaan ulkopuolisten elintemme
tekemät työt, waan joka myöskin synnyttää sellaisiakin toimintoja kuin on
tarkkaawaisuus, wertaileminen y. m. sanalla sanoen kaikenlaisen ajatteleminen. 1
(On syytä pitää mielessä, ettei Lamarckin aikoina wielä tiedetty solujen
elämästä mitään.) Kun nyt joku toiminta uusiutuu useamman kerran tai jos se
muuttuu aiwan tottumukseksi, tulee fluidumikin kulkemaan samoja teitä hywin
monta kertaa. Tästä on seurauksena että sen käyttämä tie, joka tietenkin ensi
alussa oli hankala ja ahdas, käy yhä paremmaksi ja wäljemmäksi, joten
kysymyksessä olewan toiminnan suorittaminen tulee askel askeleelta helpommaksi.
Käypä lopulta niinkin, että muutkin läheiset elimet sopiwat paljoa paremmin kuin
alussa toimintaan, joten sen nyt saattaa suorittaa aiwan helposti. Mutta ei
wielä silläkään hywä. Tottumukseksi tullut toiminta käy jonkun ajan kuluttua
85 asianomaisessa yksilössä, jonka se jo ainakin osaksi muutti itselleen
sopiwaksi, wälttämättömyydeksi, taipumukseksi, wieläpä sellaiseksi, ettei yksilö
enää saata sitä ainakaan ilman suurta waiwaa woittaa.
Lamarckin mielestä on näinollen ajatuksella, jonka hän käsitti jonkinlaiseksi
"hermofluidumin" liikkeeksi, kyky muuttaa ruumiin elimiä tarpeensa mukaan. Kun
nyt joku elin tulee aiwan uusiin olosuhteisiin, tarwitaan elimessä tietenkin
muutoksia, jotta se tulisi toimeen. Tästä tarpeesta on elimistöllä itsellään
jonkunlainen hämärä aawistus, tunne, jokin wetowoima, joka panee elimen
woimakkaampaan toimintaan. Ja kun kerran elin waan alkaa toimia määrättyyn
suuntaan, tottuwat sen eri osaset wähitellen tähän uuteen työhön ja muuttuwat
sitä mukaa yhä sopiwammiksi sitä suorittamaan, ja koko elin saa uusia
tunnusmerkkejä.
Tällä tawalla käsittää Lamarck lajien syntymisen. Kaikki mikä jossakin
elimistössä on toiminnalle, waikkapa wain miten wähäpätöiselle tahansa,
kelpaawata, on käytännön kautta syntynyt. Lintu, joka tahtoo etsiä ruokansa
wedestä, lewittää warpaitaan, jotta ei wajoaisi pohjaliejuun tai jotta kykenisi
potkaisemaan wettä. Tällainen lewittäminen waikuttaa kiihotuksen warpaitten
wälisessä nahassa, joka siitä alkaa pyrkiä mukautumaan tajutun tarpeen
mukaiseksi, siis laajenemaan uintiräpyläksi. Siten syntyi wähitellen wesilintu.
Kahlaaja taas ei lähtenyt uimasille, waan koetti ojennella jalkojaan
mahdollisimman pitkiksi, jotta woisi pistäytyä yhä sywemmälle wedelle, ja
kiihotuksen mukaan raajat kaswoiwatkin melkoisesti pituutta. Kirahwi taas
kurkotteli lehtiä sawannien puista, ja sentähden sen kaula wenyi niin pitkäksi.
Tikan pitkä kieli ja merkillinen kieliluusto tuliwat niin tawattoman pitkäksi
sentähden että eläin koetti sillä wetää toukkia
86 puitten reijistä, ja käärme on muodostunut noin ohueksi ja liereäksi
sentähden, että se aina pyrkii luikertelemaan hywin ahtaista paikoista.
Mutta jos elintä ollaan pitkät ajat käyttämättä, niin se wähitellen menettää
kokonaan kykynsä toimia. Tällaiia häwinneitä ja surkastuneita elimiä on
eläinkunnassa hywinkin paljon. Niinpä owat esi. walailla takaraajat
sopimattomina ja tarpeettomina häwinneet niin tyyten, että niistä on jäljellä
wain joitakuita rippeitä lihan sisässä, jotawastoin on syntynyt woimakas pyrstö.
Muutamalla pimeissä luolissa eläwällä olmi-nimisellä eläimellä owat silmät
käyttämättöminä sulkeutuneet ihan kokonaan ja joutuneet nahan peittoon. Samasta
syystä on myöskin ihmisellä umpisuoli lisäkkeinene tullut niin lyhyeksi ja
surkastuneeksi.
Käytäntö ja toimettomuus, ne yksin määrääwät millaiseksi elin ja koko eläinkin
muuttuu. Ja kun kerran kaswit Lamarckin mielestä eiwät saata liikuttaa itseänsä
eiwätkä siis myöskään muuttaa toimintaansa, pysywät ne muuttumattomina. Samaan
ryhmään hän lukee myöskin yksisoluiset eläimet, polyypit, piikkinahkaiset ja
useat madot, koska ne owat niin alhaisella kannalla, ettei niillä woi olla
mitään tuntoa eikä siis myöskään pyrkimystä mukautumaan tarpeen mukaan.
87
TAISTELU "LAJIEN SYNNSTÄ".
Tosin Lamarck esitti oppinsa hywän joukon aikaisemmin kuin Darwin, mutta ajan
silloinen henki julisti ilman muuta hänen mielipiteensä wääriksi, ja ne
unohtuiwat. Ehkä tähän osaltaan waikutti myöskin se, ettei Lamarck ollut kyennyt
kyllin wakuttawasti oppiansa selittämään. Darwinin laita oli sen sijaan tässä
suhteessa toinen. Lukemattomilla todistuksilla, joista useat oliwat
wastaansanomattoman selwiä, hän todisteli kehityksen olemassa olon ja että tämä
kehitys riippuu "taistelusta olemassaolonsa puolesta" ja sen aiheuttamasta
luonnollisesta walinnasta. Juuri tämän suuren selwyytensä wuoksi hänen oppinsa
lewisi nopeasti sekä kotimaassa, Englannissa, että mantereellakin.
Mutta wastustajien joukko kaswoi kaswamistaan. Uudet tutkimukset etenkin kaswitieteen alalla johtiwat useita yhä lähemmäksi Lamarckin mielipiteitä, sillä "luonnollinen walinta" ei heidän mielestään kyennyt tyydyttäwästi selittämään läheskään kaikkia kehityksen tapauksia, waan tuntui heistä luonnollisemmalta etsiä syyt kaswien ja eläinten omasta olemuksesta, niistä sisäisistä woimista, joita emme wiel' kyllin tarkkaan tunne, waan jotka kaikesta päättäen ohjaawat kaikkien elimiemme, jopa solujenkin toimintaa.
Näin syntyi siis warsinaisten luonnontutkijoittenkin piireissä taistelu Darwinin ja Lamarckin mielipiteitten wälillä, ja tämän taistelun kuluessa on sitten ilmaantunut aiwan uusiakin ajatussuuntia. Wäittely ei suinkaan wielä ole lopussa ja turhaa on mennä arwailemaan, kumpi puoli woiton wie - ehkä molemmat -, muta siitä huolimatta lienee syytä siihen tutustua,
88 etenkin kun sen kuluessa saa yhä sitowampia todistuksia sitä, että kehitys
todellakin on luonnossa tapahtunut ja tapahtuu.
Hywin monet, kuten esim. Nägeli, Spencer, v. Hartman, Eimer y. m., pitäwät
Darwinin opissa heikkona kohtana sitä, ettei se kykene selittämään mistä syystä
syntyy muunnoksia. Darwin itse piti tätä kysymystä wielä ratkaisemattomana, ja
niin tekewät hänen puolusstajansakin. Wiimemainittujen mielestä ei tässä nyt
olekaan niin paljon kysymys siitä, mistä ensimmäinen alku sai, kuin siitä, että
muunnoksia on olemassa ja että niitä alituisesti syntyy. Ja se täytyy taas
jokaisen tunnollisen luonnontutkijan myöntää. Tosin niitä on sellaisiakin
tutkijoita, jotka owat koettaneet kieltää tämänkin tosiasian. Niinpä muuan
kieliläinen eläintieteilijä Viktor Heusen wäittää, että hänellä on monasti ollut
tarkastettawana
Kuwa 36.
Muuan hywin waihtelewa lewälaji (Ceratium). Weismannin mukaan.
89 20-40,000 kappaletta eräitä yksisoluisia olioita, eikä ole woinut huomata niissä juuri huomattawampaa muuntelewaisuutta. Tähän wastaawat taas kaswitieteilijä R. H. France ja eläintieteilijä Friedr. Drener, että hekin owat tarkastaneet joitakuita kymmeniätuhansia tuollaisia olioita ja tulleet silloin aiwan päinwastaisiin tuloksiin; ne waihtelewat niin, että niissä saattaa waikeudetta erottaa waikkapa aiwan eri lajejakin!
Useat, esim. Wigand, Nägeli, Bfeffer, Rastowitz ja G. de Wries, eiwät myöskään tunnusta, että luonnollinen walinta silti on wielä todistettu, jos ihminen saattaa keinotekoisesti walitsemalla kehittää uusia lajeja. Sillä edellisessä tapauksessa owat järjettömät luonnonwoimat toimimassa, jälkimäisessä taas riippuu koko kehitys järkewän ihmisen tahdosta, jotapaitsi ulkona luonnossa eroawaisuudet owat perin wähäisiä ja samalla haawaa jakautuneina lukuisille yksilöille, mutta keinotekoisessa walinnassa ottaa ihminen aiwan erilleen muista mahdollisimman jyrkästi eroawat kappaleet. Wielä he huomauttawat, että ihmisen aikaansaamat rodut palautuwat yksikseen jätettyinä helposti kantamuotoihin takaisin, jotawastoin muunnokset luonnossa eiwät muutu samallaisissa oloissa enää esi-isiensä kaltaisiksi. Sen lisäksi eiwät muunnokset luonnossa, ainakaan kaikkein useimmissa tapauksissa, tee jälkeläisiä toistensa tai kantamuodon knasa, jotawastoin keinotekoiset muodot kyllä sikiäwät ristisiitosten kautta.
Näihin ja muihin sen tapaisiin wäitteisiin wastaawat "darwinistit", että
luonnollisessa walinnassa juuri eläinten ja kaswien oma hyöty on se woima, joka
johtaa kehityksen tultua määrättyyn suuntaan, aiwan samalla tawalla kuin ihmisen
tahto johtaa hänen hodiettawiensa eläinten kehitystä ihmiselle edulliseen
90 suuntaan. Sen werran tässä ihmisen järki ja tahto kuitenkin saawat enemmän
aikaan, että kehitys tapahtuu nopeammin kuin luonnonwoimien johdolla. Ja jos
ihmisen aikaan saamat kyyhkysrodut pidetään wapaasta luonnossakin aiwan
samallaisissa oloissa kuin missä ne syntywät, niin eiwät ne muuta
kalliokyyhkyseksi takaisin, warsinkaan jos owat kauwemman aikaa olleet ihmisen
hoidossa. uudet rodut ja lajit syntywät tawallisesti ihmisen hoidossa niin
nopeasti, etteiwät uudet tuntomerkit ole läheskään wielä wakiintuneet, ja
sentähden ne myöskin häwiäwät nopeasti. Ulkona luonnossa on sen sijaan toisin.
Kaikki tapahtuu hitaasti, mutta tulokset owat myöskin silloin warmasti pysywiä.
Joskus sattuu kuitenkin luonnossakin tuollaisia palautumisia kantamuotoihin
takaisin, kuten jokainen luonnon elämää seurannut kyllä hywin tietää.
Hywin yleinen (Huber, Wigand, Nägeli, Spencer, Reinke, Rasfowitz) on se wäite, etteiwät pienet muutokset saata aiheuttaa mitään walintaa, koska tuollaiset waihtelewaisuudet juuri ensimmäisessä alussaan owat niin wähäpätöisiä, ettei eläimelle tai kaswille woi olla niistä wielä mitään hyötyä. Kuten tietty on Darwin tässä suhteessa sitä mieltä, että juuri tuollaiset pienet wihtelewaisuudet muodostawat ainekset luonnolliselle walinnalle, joskin yksittäin, satunnaisesti ilmestywät poikkeukset saattawat olla ja owatkin monasti aiwan merkityksettömiä. Sillä hän ei tietystikään wielä tarkoita, että ihan kaikkein pienimmistä waihteluista jo walinta alkaisi, waan että joku muutos käy wasta silloin luonnolliselle walinnalle tärkeäksi, kun kaikki sen yksilöt, joilla ei tätä muutosta ole, joutuwat ennemmin tai myöhemmin, waikkapa wasta useamman sukupolwen jälkeen, auttamattomasti perikatoon. Olisi luonnotonta ajatella,
91 että jokin uusi muunnos hetipaikalla, jo siinä sukupolwessa, woittaa täydellisesti kantamuodon. Riittää, jos muunnos saa ensin wain jonkunlaisenkin woiton lukumäärässä; siitä se kyllä sitten wähitellen, sukupolwien kuluttua saa täydellisen yliwallan. Mutta joskus saatta jo aiwan pienikin muutos olla ratkaisewa. Ajatellaanpa wain esim. kirahwia. Kuiwana aikana jonkun yksilön kielen ja kuonon tarwitsee ulottua wain muutaman millimetrin toisia ylemmälle, niin se jo ulottuu sellaisiin lehtiin, jotka owat olleet muille liian korkealla, ja säästyy hengissä. Wielä paremmin sen huomaa suojelewasta yhdenwärisyydestä. Siinä saattaaa kyllä ajatella tapauksia, jolloin wain wähäpätöinen piste tai wiiru on pelastanut omistajansa hengen. Että tällaisilla pienen pienilläkin eroawaisuuksilla saattaa monasti olla aiwan ratkaisewa merkitys owat useat tutkijat osottaneet. Niinpä esim. tiedetään, että aiwan pienet osaset saatawat pitää lehtitäitä loitolla kasweista; että jo wähäinenkin painon erotus siemenessä waikutta, wajoaako jonkun wesikaswin siemen pohjaan, jossa se pääsee iämään, wai ei; että kasworjen tai höyhenten tiheydestä riippuu useasti aiwan ratkaisewasti, mitkä kappaleet säilywät ankarien pakkasten ja rajuilmojen ohi; että useitten loismatojen suwun jatkaminen riippuu ihan "hiuskarwasta", waikka eläimet synnyttäwät miljoonittain munia, j.n.e. Kyllä tässäkin suhteessa pienet asiat saattawat saada suuria aikaan, kun niikseen sattuu.
Walintaopin mahdottomuutta on (Nägeli, Rorfchinfkn) koetettu todistaa myöskin sillä, että lajit eroawat useinkin toisistaan juuri sellaisten tunnusmerkkien awulla, joista eläimelle tai kaswille ei ole ollut minkäänlaista hyötyä tai wahinkoa. Miksi silloin sellaisia ominaisuuksia on syntynyt ja miksi juuri
92
ne owat niin pysywiä, että kelpaawat eri lajien erotusmerkeiksi? Tähän wastaawat Darwinin puolustajat, että on hiukan ennenaikaista mennä sanomaan, millä nystyröillä, pisteillä ja muilla sellaisilla tunnusmerkeillä ei ole merkitystä asianomaisen omistajansa elämälle. ja toisekseen saattaa olla niinkin, että kehitykselle hyödylliset ominaisuudet owat wetäneet mukanaan joitakuita aiwan merkityksettömiäkin ominaisuuksia ja panneet nekin kehittymään. Syystä tai toisesta saattaa siten näitten erilaisten ominaisuuksien wälinen yhteys katketa ja tuo merkityksetön ominaisuus jää nyt jäljelle, pysyy siis muuttumattomana pitkiäkin aikoja, jotawastoin monet muut ominaisuudet yhä edelleen saattawat woimakkaasti waihdella.
Muutamat tutkijat (esim. Raskowitz) wäittäwät, että monet sangen tärkeätkin elimet owat aiwan ulkopuolella "taistelua olemassaolon puolesta" ja owat kuitenkin kehittyneet merkillisen pitkälle. Kuinka woidaan esim. walintaopin perustuksella selittää, että perhosella on n. k. werkkosilmät (suuri ryhmä pieniä silmiä), waikka ne syntywät toukasta, jolla on n. k. pikkusilmät. Tällöin ei oteta lainkaan huomioon sitä seikkaa, ettei perhonen ole aina kehittynyt näin liikkumattoman koteloasteen kautta toukasta, waan että on ollut aikoja, jolloin sen kehitys tapahtui wähitellen, ja jolloin koteloaste oli jakautuneena moneen eri asteeseen. Ne owat silloin olleet samantapaisella kannalla kuin nykyään useat alhaisemmat hyönteiset, joilla ei ole koteloastetta lainkaan, ja joilla pikkusilmällisestä toukasta wieläkin syntyy wähitellen askel askeleelta werkkosilmällinen täyskehittynyt hyönteinen.
Mutta ompa tapauksia, jolloin aiwan silminnähtäwästi uusi laji on syntynyt, kun olosuhteet owat syystä tai toisesta muuttuneet.
93
Niinpä owat W.J.R. Weldon ja K. Thompson saaneet selwille, että erään Blymouthin salmessa, Englannin etelärannalla, eläwän taskurawun otsakuori on kuuden wuoden kuluessa melkoisesti pienentynyt. Se johtui siitä, että salmen muta lisääntyi. Hienoa liejua tunkeutui krawun kiduksiin, joitten läpi hengitysweden pitää siiwilöityä, ja waikeutti jopa estikin hengitystä. Niitä yksilöitä, joilla sattui olemaan kapeampi otsareuna, ei tämä epäkohta niin waiwannut, joten ne jäiwät sopiwimpina eloon, kuten suoranaisilla kokeillakin osotettiin. Ja niin syntyi Blymouthiin uusi taskurapulaji.
Brysseliläinen kaswitieteilijä Errera tietää kertoa eräästä kaswista, jonka kukat käwiwät sellaisiksi, etteiwät enää ne hyönteislajit, jotka kuljettiwat sen siitepölyä, pässeetkään kukan hunajawarastoa maistamaan, jonka tähden ne hylkäsiwät kukan ja se kuoli sukupuuttoon.
Tällaiset esimerkit silmien edessä eiwät kiiwaatkaan, luontoon perehtyneet wastustajat enää woineet kieltää "walinnan" merkitystä. Mutta sen werran he kuitenkin wielä riistäwät siltä arwoa, etteiwät myönnä sille uudestaan synnyttäwää, luowaa kykyä, waan rajoittawat sen yksinomaan häwittäwäksi woimaksi.
Luonnollinen walinta kykenee siis kyllä karsimaan kelpaamattomat ainekset pois maapallolta, mutta se ei saata mitenkään synnyttää uusia kaswi- ja eläinmuotoja. Kehityksen suunnan määrääwät heidän mielestään kokonaan toiset seikat.
94
Kaikkein pahimpana riitakapulana darwinilaisuuden ja lamarckilaisuuden wälillä on ollut kysymys siitä, miten suuri merkitys on annettawa elimistön kywylle itse järjestäytyä eli mukautua olewien olojen mukaisiksi. Kuten tunnettu, herätti tämän kysymyksen Lamarck, ja samaan suuntaan käwiwät myöskin hänen maanmiehensä Geoffroy St. Hilairen (1772-1844) mielipiteet, jotapaitsi Darwinkin antoi sille suuren merkityksen, esittääpä useita tapauksia, jolloin käytäntö ilmeisesti on elimiä wahwistanut ja muodostellut. Sittemmin on tätä "mukautumisoppia yhä innokkaammin kannatettu ja paranneltu, niin että se nykyään on jo melkoisessa määrässä toista kuin Lamarckin esittämänä, ja kutsutaan uuslamarckilaisuudeksi.
Jo w. 1877 selitti italialainen Tito Bignoli, että kaikki elimistöt muuttuwat toimintansa kautta, joka waikuttaa ärsytyksenä eli kiihotuksena. Mutta tämä ärsytys ei synny ainoastaan sen ympäristön waikutuksesta, jossa eläin elää, waan yhtä usein myöskin elimistön omasta itsenäisestä toiminnasta, se saattaa näet itse walta ja erottaa, mitkä seikat sille owat wahingoksi, mitkä hyödyksi. Eri elimistöt jopa yksityiset solutkin saattawat siis omintakeisesti ajatella ja päättää, miohin suuntaan milloinkin on paras toimia. Aiwan sama on laita kasweissakin, waikkei niissä tuota itsenäistä tahtoa ja älyä niin helposti huomaa.
Tätä "sieluoppia" owat sitten K. Hering, G. Bunge, Nägeli, L. Warming, Errera, A. Pauln, Wettstein, Reinke, R. H. France y. m. lämpimästi kannattaneet ja yhä laajentaneet.
Seuraawassa esitämme muutamia huomattawampia piirteitä tästä uudestaan henkiin heränneestä ja parannetusta lamarckilaisuudesta.
95
Jos wiedään kasweja tuntureilta tasangoille, lämpimämmistä seuduista kylmempiin tai yleensä outoihin oloiin, muttuwat ne ulkomuodoltaan selwästi sillä tawalla, että siinä woi huomata suoranaisen yhteyden ympäristön olojen kanssa. Esimerkkejä tästä owat uudemman ajan kaswitieteilijät esittäneet niin runsaasti, ettei sitä käy enää epäileminen. Mutta samalla on myöskin huomattu, että saman lajin eri yksilöt mukautuwat eri suuressa määrässä. Toisilla on kerrassaan jämmästyttäwä kyky asettua olewien olojen mukaan, jotawastoin toisille se käy hywin waikeaksi, jopa niinin waikeaksi, että kutistuwat kesken aikojaan. Ja tärkeä on myöskin se hawainto, ettei tuollaisen "wälittömän mukautumisen" kautta koskaan synny mitään aiwan uutta, waan ainoastaan eri suuuntaisia muodostelmia jo ennestään olewista ominaisuuksista, ja että aniharwoin wain yksi ominaisuus muuttuu. Tawallisimmin owat ominaisuudet niin toisistaan riippuwaisia, että kokonainen ryhmä niitä muuttuu, jos kerran joku alkaa.
Hywin on helppo huomata, että lihakset kaswawat sekä suuruudeltaan että woimaltaan, kun niitä järkiperäisesti "harjotetaan". Yhtä tunnettua myöskin on, että ratsastajilla sääret käywät ulospäin pullistuwiksi, jos niillä puserretaan hewosen kupeita wastaan, ja että kämmenen nahka kowettuu ja paksunee, kun tekee sellaista työtä, ett ätyökalu pitemmän aikaa hankaa sitä wastaan. Tällaisia esimerkkejä woisi luetella kuinka paljon tahansa, mutta se on turhaa, sillä ei kukaan järkewä ihminen saata wäittää, ettei käytäntö wahwistaisi ja muuttaisi elintä, tai päinwastoin, ettei käyttämättömyydestä elimistö surkastuisi. Mutta eri mieltä saattaa olla siitä, owatko nämä näin saawutetut ominaisuudet perinnöllisiä. Darwin sen kielsi, lamarckilaiset
96
sen taas myöntäwät. Jos saatetaan todistaa, että saawutetutkin ominaisuudet menewät perintönä jälkeläisille, on luonnollista, että käytännöllä ja ei-käytännöllä on suuri merkitys lajien synnyssä, mutta muussa tapauksessa päinwastoin. Juuri tässä saawutettujen ominaisuuksien perinnöllisyyskysymyksessä darwinilaisuus ja lamarckialaisuus eniten poikkeawat toisistaan, jonka tähden juuri sitä koetetaan innokkaimmin todistella suuntaan ja toiseen.
Ensin luultiin, että keinotekoisestikin aikaansaadut ominaisuudet olisiwat perinnöllisiä. Jos siis esim. koiralta katkaisi hännän, niin piti sen poikasista ainakin jonkun olla töppöhäntä. Myöhemmin on kuitenkin huomattu, ettei tämä wäite pidä lainkaan paikkaansa. Yhtä perätöntä on myöskin, että leikkaamalla koiran korwat tylpiksi saataisiin sen jälkeläisistä lyhytkorwaisia, tai että kiwityömiehen pojilla olisi paksukämmeniset kädet, j. n. e. Mutta aisa muuttuu, jos esim. jollakulla kissanpojalla on luonnostaan, syntyessään lyhyt häntä. Sellaisten poikasissa on kyllä huomattu töppöhäntiä ja niistä on kaswatettu oma rotunsakin, kuten esim. Pieksämäellä.
Useissta perhoslajeista tunnetaan, että täyskehittynyt perhonen on jonkun werran toisen wärinen kuin tawallisesti, jos sen annetaan koteloaikana olla määrätyssä pakkasessa. Kylmyys siis waikuttaa muutoksia perhosten wärityksessä. Ja useat etewät perhostutkijat owat todistaneet, että täten syntyneet wärimuutokset owat menneet perintönä jälkeläisille, joten siis on syntynyt uusia muunnoksia. Tähän wastaa tunnettu darwinisti Weismann, että pakkanen on waikuttanut hyönteisen munasarjoihin asti muutoksia, ja kun kerran ne owat muuttuneet
97
seuraa siitä itsestään, että jälkeläisistä ainakin osa perii syntyneen ominaisuuden.
Kokeilemalla wiljalajeilla on saatu selwille,
että ne mukautuwat werrattain nopeasti erilaiseen ilmastoon. Niinpä esim.
saksalainen kesäwehnä, joka kotimaassaan waatii 100 päiwää kypsyäkseen, kypsyi
kolmen sukupolwen jälkeen Kristianissa jo 75 päiwässä. Ja jos näitä
nopeakaswuisia jywiä wietiin takaisin entiseen kotimaahansa, kypsyiwät ne siellä
noin 80 päiwässä; wasta wähitellen kaswuaika taas pitei. Tämä todistaisi
saawutettujen ominaisuuksien perinnöllisyyttä, mutta yhtä paljon sen myöskin woi
lukea luonnollisen walinnan ansioksi (de Wries).
Muutamat tutkijat owat suoranaisilla kokeilla luulleet woiwansa todistaa, että
saawutetut ominaisuudet todellakin menewät perintönä sukupolwesta sukupolween.
Niinpä tietää kuuluisa Pasteur kertoa, että useissa batereissa saattaa
wiljelysten awulla saada aikaaan ominaisuuksia, jotka owat perinnöllisiä.
Warsinkin rawintoaineiden, lämmön, walon ja hapen aiheuttamat muutokset kulkewat
säännöllisesti perintönä jälkeläisille.
98
Samaan suuntaan käywät C. Ch. Hansenin tulokset hiiwasienistä. 12 wuoden aikana
hän kokeili useitten satojen sukupolwien kanssa ja sai luonnottoman korkean
lämmön awulla tukahuttamansa itiömuodostukset jäämään sieneltä tawallissakin
oloissa pois, s. t. s. sieni, joka muuten "sikisi" myös omituisten itiöitten
awulla, muutui sellaiseksi, että se lisääntyi wain silmikoimalla.
Erittäin mieltäkiinnittäwiä owat myöskin ne tutkimukset, joilla on saatu
selwille, että kuusesta ja lehtikuusesta on korkeissa wuoristoissa toinen,
matalampi muoto kuin alhaalla tasangoilla, ja että tämän matalamman muodon
siemenisstä alangoilla itäneet puut owat owat myöskin matalia, kunnes wasta
myöhemmistä polwista taas tulee korkeampia puita.
Edellä sanotun ja monien muittenkin tutkimusten nojalla pitäwät lamarckialaiset
kyllin selwästi todistettuna, että mukautumisen awulla saawutetut ominaisuudet
owat perinnöllisiä, ja kun kerran niin on laita, on silloin myöskin selwää, etää
uusien lajien synty saa juuri mukautumista kiittää olemassaolostaan.
Epäilemättä herää nyt kysymys siitä, mikä sitten on se woima, joka aiheuttaa
tuon mukautumisen. Jotta tämä puoli selwiäisi täytyy lukijan seurata
lamarckialaisten mielipiteitä ihan yksinkertaisen solun elämästä lähtien.
Sekä kasweja että eläimiä woi werrata mahtawaan kiwimuuriin, jossa on
monenlaisia sokkeloita, komeroita, käytäwiä ja torneja ja joka on rakennettu
lukemattomista tiilistä ja kiwistä. Rakennusten tiilejä wastaa kaswissa ja
eläimessä pienen pienet kappaleet, solut, jotka saattawat melkolailla waihdella
sekä ulkomuodoltaan että toiminnaltaan ja joista monetkin owat aiwan
samanlaatuisia kuin wapaasti eläwät alhaiset oliot. Tärkeimpänä aineksena
tuollaisesta eläwästä kaswi- tai eläinsolussa on alkulima
99
eli protoplasma, joka on omituinen sekotus munanwalkuaisaineista. Eräs osa siitä
on miuuta protoplasmaa tiheämpi ja sitä kutsutaan solutumaksi. Merkillistä kyllä
käsittäwät sekä protoplasma että solutuma aiwan samallaisia aineksia, olipa solu
sitten kaswin, hyönteisen, sammakon tai ihmisen ruumiissa. Eikä sillä hywä.
Solun hienompi rakenne, sen lisääntyminen ja koko sen muu elämäntoiminta on
aiwan samallainen kaikissa luomakunnan olioissa pienen pieneistä yksisoluisista
ihmiseen saakka. Kaikkialla on solun alkulima, niin kauwan kuin se wain on terwe
ja eläwä, enemmän tai wähemmän arka walolle, lämmölle ja kosketukselle. Tuskin
lienee hauskempaa nähtäwää, kuin tarkastaa mikroskoopissa likaisesta lätäköstä
otettua wesipisaraa ja siinä wallitsewaa wilkasta elämää. Pieniä owat otukset,
niin pieniä, ettei niitä paljain silmin woi erottaakaan, ja kuitenkin
Kuwa 43. Kaswisoluja. Pisteinen osa on eläwää protoplasmaa, walkoinen osa taas
ilmaa tai wettä. B:stä on protoplasma ärsytyksen waikutuksesta wetäytynyt
palloiksi. O. Hertwigin mukaan.
100
niistä huomaa samallaiset elämäntoiminnat kuin omassa itsessämme. Ne liikkuwat,
töytääwät toisiansa, säikähtäwät ja pysähtywät. Ne taistelewat keskenään tulisia
otteluita ja "werenhimoisena" useakin ahmailee toisen sisäänsä, waikkei monella
ole edes suuaukkoakaan, waan nielaisee saaliinsa mistä kohti ruumistaan tahansa.
Wäkisinkin juolahtaa katsojalle mieleen, että nuokin olennot ajattelewat ja että
niilläkin on tahtonsa, jonka mukaan ne toimiwat.
Jos tämän myöntää - ja uudemmat tutkimukset esittäwät yhä sitowampia todistuksia
sen puolesta - johdutaan helposti uuslamarckilaisten mukana siihenkin, että
yksityiset eläwät solut jossakin puussa, yrtissä ja eläimessä myöskin kykenewät
ajattelemaan ja tahtomaan, koska ne owat rakenteeltaan aiwan samanlaisia kuin
wapaasti eläwät solueläimet, eikä silloin ole waikea ymmärtää, mikä aiheuttaa
yksityisten elinten ja kokonaisten kaswien tai eläinten mukautumisen. Uudet olot
waikuttawat elimien pienen pieniin soluihin toisella tawall aärsyttäwästi kuin
entiset ja herättäwät niissä "ajattelemisen" ja "tahdon" woittaa tielle tulleen
wastuksen. Lujasti siiä solu saa taistella, mutta wimein se on sawuttanut
sellaisen muodon tai ominaisuuden, että se tulee toimeen uusissakin oloissa.
Toisin sanoen, solu on mukautunut olosuhteiden mukaan. Ja kun moni solu on
tehnyt saman, on koko elinkin mukautunut ja saanut enemmän tai wähemmän
poikkeawan ulkomuodon. Mutta kun solutkin kykenewät ajattelemaan, ei elinten
muuttumiseen wälttämättömästi tarwitakaan uusia olosuhteita, waan saatta se
käydä päinsä wanhoissakin oloissa.
Tähän suuntan selittäwät uuslamarckilaiset sen woiman, joka elimistössä saa
aikaan muutoksia suuntaan tai toiseen. Ja useat darwinistitkin myöntäwät, että
tuollainen "sieluoppi" kyllä
101
monasti pitää paikkansa, joskin heidän mielestään löytyy paljo sellaisiakin
tapauksia, joisa on aiwan mahdoton käsittää muutoksien tapahtuneen minkään
sieluntoiminnan awulla. Mahdotonta on esim. ymmärtää, että olosuhteet saattawat
tehdä jonkun hyönteisen aiwan erään kämmekkäkukan näköiseksi, jonkun perhosen
aiwan äkäisen kimalaisen kaltaiseksi, jonkun myrkyttömän ja hywälihaisen
käärmeen ihan samallaiseksi kuin hywin myrkyllinen käärme j. n. e. Koko "suojelewa
yhdenwärisyys" käy tältä kannalta liian waikeaksi ymmärtää. Sillä tuntuuhan
sangen oudolta, että wain pelko omasta hengestään ja tahto sitä säilyttää jo
waikuttaisi asianomaisissa elimissä muutoksia turwallisempaan suuntaan, kuten
esim. Bauly wäittää. Eihän tunnu luonnolliselta, että myrkylisten käärmeitten
sylkirauhaset alkoiwat walmistaa myrkkyä wain siitä syystä, että eläin tahtoi
tai toiwoi niitten sen tekewän. Yhtä wähän woi tunnustaa, että sarwiwalaan sarwi
syntyi tätä tietä, sillä sen esi-isillä oli tietysti kaksi hammasta, ja jos
kerran eläin rupesi käyttämään niitä hyötyaseena, niin tottapa tllaisesta
käytännöstä molemmat hampaat olisiwat kehittyneet samaan suuntaan. Walintaoppi
sen sitä wastoin selittää paljoa luonnollisemmin. Kaksi syöksyhammasta oli
eläimelle haitaksi, sillä niitten wäliinhän usein takertui tapetusta saaliista
luita y. m. Sentähden erotti luonnollinen
102
wainta paraiksi wain ne yksilöt, joilla yksi hammas oli kehittynyt. Nisäkkäitten
häntä on kyllä monelssakin tapauksessa muodostunut käytännön mukaan (esim.
hyppyrotan ja kengurun häntä, kierteis-häntäapinoitten tarttumahäntä ja majawan
litteä uintihäntä), mutta millaien käytäntö olisis pakottanut esim. wyötiäisen
otsalle kaswamaan kilwen tai muurahaiskarhun häntään niin tawattoman pitkiä
karwoja? Ja miten woisi selittää, että kowakuoriaisen peitinsiiwet owat niin
paksuja, waikei niissä ole minkäänlaisia lihaksia kiinitettynä?
TÄllaisia mahdottomuuksia woisi luetella jos kuinka paljon niin hywin eläimistä
kuin kasweistakin. Mutta näistkin jo selwiää, ettei käytäntö tai ei-käytäntö ja
wielä wähemmin "sieluoppi" kykene ykisnään selittämään uusien lajien syntyä.
Osansa niillä epäilemättä kyllä on, mutta tunnustaa täytyy, että ne tarwitsewat
woimakasta apua muiltakin luonnon woimilta. Ja kun "luonnollinen walinta" juuri
selittää tuollaiset waikeammat mukautumiselmiöt, on juuri selittää tuollaiset
waikeammat mukautumisilmiöt, on suuri osa luonnontutkijoita kallistunut sille
kannalle, että niin hywin luonnollinen walinta kuin käytäntö ja ei-käytäntö owat
aiheuttaneet eläwän luonnon kehityksen nykyiseen muotoonsa. Niinpä myöntäwät
sellaisetkin wanhat darwinistit kuin Haeckel, Weismann, Wallace, Fritz Muller ja
Plate, että uuslamarcklialaisten oppi on monessa kohdassa oikea, ja toiselta
puolen tunnustawat taas sellaiset lamarckialaiset kuin v. Wettstein
"luonnolliselle walinnalle" hywin suuren merkityksen. Toisin sanoen: sekä
darwinismi että lamarckialaisuus on oikeassa.
Tällä kannalla on nykyään darwinilaisuuden ja lamarckialaisuuden wälinen
taistelu.
MUITA MIELIPITEITÄ KEHITYKSEN SYISTÄ.
ROUXIN TEORIIA "TAISTELUSTA ELIMISTÖN OSIEN VÄLILLÄ".
Muuan niitä, joita ei Darwinin walintaoppi tädellisesti tyydyttänyt, oli Wilhelm
Roux, anatomien professori Hallen yliopistosta. Sillä hänen mielestään ei
riittänyt, että taistelu olomassa-olosta pakottaa elimistöt ulkonaisesti
kehittymään sellaisiksi, että kyknewät tulemaan olewissa oloissa toimeen, waan
niitten aiwan pienet osasetkin, kudokset ja solut owat ilmeisesti rakentuneet
toimintaansa wastaawaan suuntaan. Niinpä owat luitten pikku-osaset järjestyneet
juuri sillä tawalla, että luut woiwat kestää sekä kowaa painoa että wetämistä,
ja lukemattomissa ontoissa elimissä owat lihassyyt asettuneet säännöllisiin
poikki- ja pituuskerroksiin y. m. Tällaiset sisäiset seikat eiwät Rouxin
mielestä saata johtua Darwinin selittämän walinnan johdosta, sillä mitä
merkitystä ja hyötyä walinnalle olisi, jos jollakulla eläimellä on muutamia luu-
tai lihassyitä enemmän tai wähemmän kuin toisella. Tässä tarwitaan
"luonnolliselle walinnalle" awuksi uusi selitystapa, ja se on n. k. "taistelu
osien wälillä". Rouxin mielestä wallitsee kaswi- ja eläinyksilöissä eri kudosten
ja solujen, wieläpä molekyylienkin wälillä samallainen kamppailu olemassa-olosta
kuin udosten isäntienkin
104
wälillä. Ja aiwan samalla tawalla kuin walinta jälkimmäisten wälillä johtaa
sopiwimpien woiton kautta tarkoituksenmukaisimmin rakennettuihin yksilöihin,
johtaa se solujenkin wälillä siihen, että nämä kehittywät juuri sellaisiksi,
että ne paraiten tulewat toimeen. Tässäkin taistelussa woittawat wain paraat
ainekset, muut työntywät syrjään, surkastuwat ja häwiäwät. Elimistöt saawat
tämän kautta kywyn itse järjestäytyä tarkoituksenmukaiimpaan suuntaan, ja woiwat
siis omin woiminsa kokonaan riippumatta "henkilöwalinnasta" (s. o. yksilöitten
wälisestä kamppalilusta johtunut luonnollinen walinta), tulla yhä
täydellisemmiksi. Siten täytyy esim. siihen kohtaan luussa, johon sattuu pahin
paino tai weto, syntyä enimmin luuainesta, koska luutamuodostawat solut niihin
waikuttawan kiihotuksen kautta runsaimmin kaswawat ja nopeimmin lisääntywät.
Samalla tawalla on selitettäwissä suonien ja muitten sisäelimien hienompi
rakenne. "Woimakkaampi toiminta wahwistaa ja suurentaa aina elintä wain siihen
suuntaan, joka saa woimakkaamman toiminnan aikaan" ja "woimakkaampi toiminta
muuttaa elimen laatua kohottamalla sen erikoista toimintakykyä". Siinä Rouxin
säännöt elinten mukautumisilmiöstä.
Tietysti lamarckialaiset hywäksyiwät ilman muuta Rouxin opin, sillä sehän
myöntää ilmeisesti elimille kywyn itse järjestäytyä olosuhteitten mukaan, siis
jonkunlaisen sielullisen toiminnan. Mutta useat darwinistit panewat jyrkästi
wastaan. Etenkin saksalainen Ludwig Plate kieltää kaikenlaisen taistelun
kudosten osasien wälillä. Ensinnäkin on ylen tunnettu tosiasia, että useimat
aistimet, warsinkin näkö ja kuulo, heikkenewät ikää myöten, waikka niittne
pitäisi Rouxin opin mukaan woimistua. Samaten on laita hampaitten, jotka myöskin
kuluwat
105
kuta wanhemmaksi eläin tulee. Toisekseen on päiwän selwää, ettei ainakaan sikiön
ensimmäisten elinhetkien aikana tuollaista taistelua solujen wälillä woi tulla
kysymykseenkään, Sillä silloin woisi ja täytyisikin noista sikiöistä syntyä jos
minkälaisia eriskummallisia muotoja. Eihän ole lainkaan sanottua, että taistelun
tulos esim. kaikissa koiranpennuissa olisi aiwan samallainen. Päinwastoin
saattaa hywällä syyllä olettaa, että "osasten wälinen kamppailu" johtaa jossakin
penikassa oikean raajan paljoa pitemmäksi kuin wasemman, toisessa taas
päinwastoin j. n. e. lukematomiin eri suuntiin Sitäpaitsi ei eläin wielä
lainkaan käytä elimiään, joten niitten ei pitäisi woimistua lainkaan. Kyllä
ainakin tällä asteella on Platen mielestä ilmeisen selwää, että elimistöjen
rakenne tyyten riippuu perinnöllisyydestä. Tasaisesti ja tyynesti kukin sikiön
solu kaswaa ainakin lähimain sen muotoiseksi kuin emollakin. Siihen sitä
pakottaa määrätty kaswamislaki, laki, jonka luontoa me eme wielä tarkemmin
tunne, ja joka sallii ainoastaan wähäisiä muutoksia suuntaan tai toiseen.
Weismann sen sijaan hywäksyy Rouxin opin ainakin pääseikoissa. Hänen mielestään
on luonnotonta ajatella, että jokaisella luukappaleella, lihaksella, suonella ja
hermolla on jo munasta lähtien ihan warma asemansa, muotonsa ja suuruutensa.
Paljoa todennäköisempää on, että wasta erilaiset paikalliset olosuhteet, kuten
puristus, weto y. m. s. määrääwät minkälaiseksi kukin elin lopullisesti
muodostuu. Mutta perinnölliseksi eiwät nämä paikallisten olosuhteitten
aiheuttamat muutokset hänen mielestään woi jäädä.
SYYT N. K. SURKASTUNEITTEN ELINTEN MUODOSTUMISEEN.
Olemme jo ennen lyhyesti maininneet, että n. k. surkastuneet elimet, kuten esim.
umpisuolen lisäke, owathywiä todistuskappaleita kehitysopin puolesta. TÄllaisia
elimiä on etenkin saksalainen RObert Wiedersheim löytänyt ihmisessäkin suuren
joukon, ja kuten tunnettu selitetään ne "muistoiksi" ihmisen kantawanhemmilta.
Mutta niistä syistä, jotka owat panneet nämä elimet noin surkastumaan, ollaan
tiedemiesten piireissä erimielisiä.
Darwin koskettelee tätä kysymystä hywin lyhyesti, sanoohan wain että
"luonnollinen walinta" on lakannut niitä enää eteenpäin kehittämästä, koska
niistä ei ole eläimelle mitään hyötyä, ja nyt ne saawat wapaasti waihdella
suuntaan tai toiseen ja sen johdosta surkastuwat. Esim. elleiwät ankat, jotka
owat suljetut ahtaseen aituukseen, enää pääse käyttämään siipiään, jääwät
huonosiipisetkin eloon, joten suku tässä suhteessa huononemistaan huononee,
kunnes lopulta ankat owat aiwan siiwettömiä. Samasta syystä owat Weismannin
mukaan ihmisen warpaat niin lyhyet. Tähän wastaawat kuitenkin toiset (Spencer),
että wiimeksimainittu omituisuus riippuu pikemmin ihmisen käwelemisestä pystssä,
sillä silloin tulee painopiste pankeamaan jalan keskikohdalle, joten warpaitten
merkitys häwiää ja ne saawat tarpeettomina tai werrattain wähäpätöisinä
käytännön puutteessa surkastua .Myöskin on Weismann sitä mieltä, että n. k.
näkkiäyriäiset, eräät merkilliset, lämpimissä merissä eläwät krapueläimet, jotka
asuwat kuoren sisässä ja joilla takaruumis
107
on melkein kokonaan pehmeäpintainen, owat tällaisiksi muodostuneet sentähden,
että luonnollinen walinta on lakannut krawun takaruumiin kilpiä muodostamasta.
Lamarckialaiset ja useat darwinistitkin näkewät tässä kuitenkin ilmeisen
esimerkin "ei-käytännön" waikutuksesta. Jossain määrin siinä sentään woi
luonnollinen walintakin tulla kysymykseen, sillä onhan lähellä sekin
mahdollisuus, että aina wain ne krawut jääwät eloon ja sukua jatkamaan, joilla
takaruumi on niin pehmeäksi sattunut, että sen saattaa tunkea tyhjän kierteisen
näkinkengän kuoren sisään.
Wiime aikoina on eritoten edellä mainitu Plate ottanut tämän kysymyksen
perinpohjaisemman harkinnan alaiseksi ja saanut seuraawat tulokset.
"Ei-käytäntö"-oppi hänen mielestään kykenee selittämään wain toiminnassa olewien
elinten surkastumisen. Sillä jos se pitäisi aina paikkansa, täytyisi sellaisten
ruumiin osien, joilla ei ole pitkiin aikoihin ollut minkäänlaista käytäntöä,
olla jo aikoja sitten kokonaan häwinneitä. Sen sijaan saattawat ulkonaiset
olosuhteet, rawinto, ilma, y. m. s. monessa tapauksessa olla syynä
surkastumiseen, ja kun Plate myöntää tällaiseten waikuttimien aiheuttamat
muutokset perinnöllisiksi, on luonnollista, että etenkin tämä on hänen
mielestään hywin onnistunut ja pätewä seliotys surkastuneitten elinten
rakenteeseen.
Hywin usein saattaa olla myöskin niin, että joku elin käy ulkonaisten
olosuhteitten muutututa wahingolliseksi. Silloin säilyttää luonnollinen walinta
wain ne yksilöt, joilla tuo wahingollinen elin on mahdollisimman wähän wahinkoa
tuottawa. Siten sim. owat monet hyönteiset, jotka eläwät aukeilla saarilla,
menettäneet siipensä, koska siiwelliset joutuwat tuulien
108
mukana mereen ja hukkuwat. Hiekka- ja multasiruset tärwelisiwät helposti
maamyyrän silmät ja sentähden nämä owat jääneet iin pieniksi. J. n. e. Kuitenkin
pitää Plate sellaisen walinnan merkitystä wähäisenä, eikä hän usko, että se
kykenisi häwittämään elimiä ihan tyyten pois, ainoastaan pienentämään.
Usein kaswawat jotkut elimet suuremman käytännön ja sen johdosta syntyneen
suuremman rawinnonsaannin waikutuksesta niin woimakkaasti, että jotkut toiset,
lähellä olewat elimet siitä kärsiwät ja sentähden surkastuwat. Niinpä muutamilla
eläimillä on jokunen warwas tawattoman suureksi kaswanut, mutta toiset warpaat
sen sijaan aiwan pieniä. Tämmöisissä tapauksissa on Platen mielestä hywin
mahdollista, että juuir tuo rawinnon riistäminen on ollut syynä surkastumiseen.
Mutta sen sijaan ei hän woi tunnustaa, että silloinkin tämä syy olisi ollut
olemassa, kun esim. jonkun eläimen korwat owat hywin isot, mutta häntä aiwan
pieni. Ainoastaan lähellä toisiaan olewat elimet saattawat täten muodostua. Aina
ei kuitenkaan tämäkään selitys pidä paikkaansa. Niinpä esim. sisäloisilla, kuten
heisimadolla, monet elimet owat aiwan surkastuneita, waikka eläin asuu
suorastaan walmiiksi sulatetun rawinnon sisässä, joten ei rawinnon puutetta
sillä pitäisi olla.
Sangen sattuwan selitystawan on saksalainen Mehnert (w. 1897) lausunut. Hänen
mielestään surkastuneen elimen olemassa-olo riippuu siitä, että asianomainen
elin on pysähtynyt liian aikaisin tai hiidastunut kaswussaan ja jäänyt siis
tawallaan keskentekoisiksi. Tämän selityksen hywäksyy Plate sillä lisäyksellä,
että "ei-käytäntö", ulkonaiset olosuhteet, rawinnon saanti y. m. s. seikat owat
ensin antaneet alun tälle kaswamisen pysähtymiselle tai hidastumiselle.
109
Käwisi liian pitkäksi seikkaperäisemmin sywentyä kaikkiin Platen esitämiin
todistuksiin. Mainittakoon waan, että hän lopulta tulee siihen tulokseen, että
luonnollisen walinnan lakkaaminen todennäköisesti kyllä aiheuttaa asianomaisen
elimen toiminnan heikkenemisen, mutta sen sijaan ei ole wielä läheskään
todistettu, että se myöskin saisi aikaan itse surkastuminen.
WEISMANNIN OPPI.
Olemme nähneet, että etenkin wiime wuosikymmeniä useat luonnontutkijat
watustawat Darwinin walintaoppia. Mutta on niitä sellaisiakin, jotka pitäwät
juuri tätä luonnollista walintaa ainoana oikeana selityksenä, ja menewät siis
pitemmälle kuin itse Darwin. Näitä on etukynnessä August Weismann, eläintieteen
professori Freiburgin yliopistossa.
Weismannin oppi muistuttaa monessa suhteessa aikaisemmin esittämäämme Rouxin
järjestelmää; se erotus wain on, että hän siirtää "taistelun osasten wälillä"
muna- ja siittiösoluihin. Ainoastaan siinä tapaksessa saattawat ominaisuudet
mennä perintönä wanhemmille jälkeläisille, että ne owat olemassa aiwan
sukupuolisoluista astil Näin ollen täytyy sukupuolisoluista ainakin kaikkein
useimpien ominaisuuksien olla edustettuja, ja koska muna- ja etenkin
siittiösolut owat perin pieniä kappaleita, on nitten rakenne erinomaisen
monimutkainen. Eikä se riitä, että nämä ominaisuudet olisiwat jakautuneina koko
soluun, kuten eräs toinen tutkija, Nägeli, on arwellut, waan Weismann panee ne
sijaitsemaan wieläkin pienempään kappaleeseen, yksistään solun tumaan. Ja sinne
hän saa ne sopimaan seuraawalla tawalla.
110
Kussakin solussa on solutumassa joko yksi tai useampi wärihitunen (chromofomi),
joka wärjäytyy muutamista nesteistä hywin woimakkaasti, joten sen saattaa
suurennuslasin awulla selwästi erottaa. ywin usein owat sitten wielä nämä
wärihitusetkin jakautuneet osasiin, n. k. id'eihin, jolloin Weismann kutsuu
wärihitusta "idantiksi". Kussakin tällaisessa pienessä, mutta kuitenkin wielä
nähtäwässä "idissä" on koko eläin aiheina olemassa.
On tietysti hywin waikea käsittää, että tuollaisessa määrättömän pienessä
kappaleessa woi löytyä niin suunnattoman paljon aineksia, että esim. joku piste
tai kuoppaus ihossa saataa olla perinnöllinen useita sukupolwia, jonka tähden
siis silläkin täytyy olla edustajansa "idissä". Weismann selittää asian siten,
että "idin" rakenne on äärettömän monimutkainen. Se on kokoonpantu
lukemattomista n. k. "bioforeista", jotka owat yhdistynee ryhmiin, n. k.
"determinantteihin", siten että kutakin elintä tai elimen osaa wastaa oma
determinanttinsa, Kun koiras- ja naarassolut yhtywät eli kun on syntynyt n. k.
"hedelmöittynyt muna", niinn siinä on bioforeja sekä koiraksesta että
naaraksesta. Ja kun sitten munasolu jakautuu jakautumistaan ja siitä alkaa
muodostua sikiö, tulewat yksilön kaikki ominaisuudet riippumaan wain
determinanttien laadusta.
Yksisoluisissa kaswi- ja eläinmuodoissa, joilla ei wielä ole erityisiä elimiä, owat determinantit nähtäwästi wain yhdestä bioforista muodostuneita, mutta monisoluisissa muodoissa, isoissa puissa ja korkealle kehityneissä eläimissä, owat determinantit epäilemättä kokoonpantuja useista "bioforeista". Kun esim. jollakulla ennen mainitsemallamme merkillisellä lehtiperhosella on muutamia pisteitä toisenwärisiä kuin jollakulla toisella muuten
111
saman wärisellä perhosella, täytyy Weismannin mielestä olettaa, että jo noita pisteitä wastaa kutakin oma determinanttinsa, jossa sitten taas eri bioforit wastaawat eriwärisiä siipisuomuja.
Mutta nyt ei wielä ole kylliksi, että munassa on bioforeja ja determinantteja kustakin täyskehittyyneen perhosen ruumiinosasta ja wäriwiwahduksesta, waan pitää niitä olla myöskin perhosen aikaisemmista kehitysasteista, toukasta ja kotelosta. Tällä tawalla on siis perhosen munassa determinantteja äärettömän paljon, ja kun sitten munasta alkaa kehittyä toukka, pysywät muut determinantit kehittymättä ja jakautumatta paitsi toukan eri elimiä wastaawat. Sillä jos otaksuisi, kuten muutamat tekewätkin, että perhosen ominaisuudet syntywät "uudestasyntymisen" kautta toukan elimistä ja ettei siis perhosen determinantteja wielä tarwittaisi munassa, ei esim. siipiä saattaisisyntyä lainkaan, koska toukalla ei senkaltaisia elimiä ole. Sentähden pitää Weismann wälttämättömänä, että jo munassa on olemassa esim. sekä perhosen siipiä että toukan selkänahkaa wastaawat ja synnyttäwät determinantit. Sen kautta käy myöskin helpommaksi ymmärtää, että niin hywin toukan, kuin kotelon ja perhosenkin eri ominaisuudet owat perinnöllisiä. Sillä jos ajattelisi, että perhosen ominaisuudet syntywät wasta toukassa, tultaisiin siihen, että kun toukassa joku elin olosuhteitten pakottamana muuttuu, myöskin perhosessa wastaawat osat muuttuwat. Mutta suoranaisilla kokeilla on woitu todistaa, ettei niin ole laita. Niinpä saattaa toukasta olla olemassa kaksi wäriltään aiwan erilaista muotoa, mutta niistä kehittywät perhoset owat kuitenkin samallaiset ja päin wastoin. Samaten tiedämme, että esim. tawallisella peipposellamme on kahdenwärisiä munia, sinisiä ja ruskeita siten, että toisissa pesissä on wain
112
sellaisia munia, joissa on sininen pohjawäri, toisissa taas wain sellaisia, joissa on ruskea pohjawäri. Mutta kumpaisenkin wärisistä munista syntyy samanwärisiä peipposia!
Edelleen Weismann selittää, että jos munasta, tai waikkapa toukan nahasta poistettaisiin siipiä tai jotakin niitten osaa wastaawat determinantit, perhosille ei näitä elimiä syntyisiä laisinkaan. Ja kun hänelle on sattunut joskus niin, että perhoselta puuttuu esim. toinen takasiipi kokonaan, mitä tapahtuu meidänkin maassamme sangen usein, selittää hän sen johtuneeksi siitä, että tätä takasiipeä wastaawat determinantit owat syystä tai toisesta häwinneet. Sen sijaan en ole onnistunut löytämään hänen teoksistaan selitystä siihen ilmiöön, että jos sisiliskolta katkeaa pyrstö, uusi kaswaa sijaan, tai jos tawalliselta jokikrawulta irtautuu joku raaja tai sen osa, samalle paikalle syntyy uusi. Tuntuisi melkein siltä kuin näitten elinten determinantit olisiwat jossakin sywemmällä asianomaisen eläimen ruumiissa, sellaisessa paikassa, josta ne eiwät heltiäisi pyrstön tai raajan mukana. Mutta toiselta puolen pitäisi ainakin krawun saksen ulointa kyhmyä wastaawan determinantin hukkaantua irtautuwan saksen mukana; siitä huolimatta on kuten tiedetään uudessa saksessa samallaiset kyhmyt kuin entisessäkin.
Mitä "bioforien" rakenteeseen tulee, ei Weismann tietystikään mene siitä mitään warmaa sanomaan. Luonnollista on, että ne owat kokoonpantuja erilaatuisista kemiallisista aineista, kuten munawalkuaisesta, wedestä, suoloista y. m. s., mutta millä tawalla näitten aineitten molekyylit ja atoomit owat järjestyneitä, sitä ei kukaan wielä woi yrittää selitellä.
Kaikesta päättäen owat determinantit asettuneina määrättyihin paikkoihin asianomaisessa "idissä" ja solutumassa. Nämä
113
paikat eiwät riipu sattumasta, waan
ei-ikädeterminanteista ja niistä woimista, jotka tumassa epäilemättä owat
wallitsemassa, waikkemme niitä wielä tarkemmin tune. Nämä eläwät woimat
yhdistäwät determinantit eläwäksi kokonaisuudeksi, "idiksi", joka ottaa rawintoa,
kaswaa ja lisääntyy jakautumisen kautta. Sma on laita bioforienkin. Nekin
kaswawat ja lisääntywät, eli toisin sanoen eläwät samantapaista elämää kuin
solutkin ja niistä muodostuneet kaswit ja eläimet.
Nyt tietysti woisi ajatella, että "wärihitunen" kuluisi loppuun jonkun
sukupolwen kuluttua. Ettei näin käy, riippuu Weismannin käsityksen mukaan juuri
siitä bioforien ominaisuudesta, että ne saattawat jakautua ja lisääntyä
muuttumatta silti lainkaan ominaisuuksiltaan. Kun jonkun nesteen molekyylin saa
jaetuksi pienempiin osiin, owat nämä sekä kooltaan että monasti
ulkomuodoltaankin aiwn erilaiset kuin alkuperäinen molekyyli. Mutta kun joku
biofori jakautu, kaswawat jako-osat pian emonsa kokoisiksi ja muotoisiksi, niin
että niitä on enää mahdoton erottaa muista bioforeista. Bioforien wälillä
toimiwa eläwä woima, jonka laatua emme tunne, mutta jonka tulokset me kyllä
näemme, waikuttaa siis sen, että determinantit ja bioforit saawat jakautua uinka
monta kerta tahansa ja kuitenkin pysywät ainakin pääpiirteissään muututmattomina.
Mitä utlee determinanttien suhteeseen siihen soluun nähden, jonka tumassa ne
asustawat, saattaa se olla kahdellainen, joko waikuttaa solun ulkomuotoon tai
olla siihen mitään waikuttamatta. Edellien tapauksen Weismann ajattelee
syntywäksi siitä, että bioforit tunkeutuwat tuman keton läpi soluonteloon.
Siellä syntyy silloin ankara taistelu rawinnosta ja tilasta protoplasman
114
ainesten ja niitten joukkoon tunkeutuneitten bioforien wälillä. ja siitä on seurauksena, että itse solun rakenne muuttuu jonkun werran joko huonompaan tai parempaan suuntaan. Eikä sillä hwä, että bioforit joskus taistelewat solun muita aineksia wastaan, waan hywin usein owat ne keskenäänkin, samoinkuin eri determinantitkin keskenään, ankarassa kamppailussa. Tosin tätä taistelua on mahdoton silmin nähdä ja seurata, mutta koska bioforit kerran owat eläwiä olioita ja koska eläwät olennot yleensä tarwitsewat rawintoa, seuraa siitä luonnollisesti taistelu. Liuenneessa tilassa wirtailee rawintoaine determinanttien ja bioforien wälissä ja se determinantti, jonka onnistuu saada sopiwin määrä rawintoa, kaswaa tietenkin paraiten, jotawastoin se, joka sattuu jäämään ihan rawinnotta, surkastuu ja kuolee. Tällaisen epäsäännöllisen rawinnon jaoen saattaa Weismannin mielestä ajatella yhtähywin tapahtuwan solutumassa kuin kaikkialla muuallakin eläwässä luonnossa. Miksi juuri bioforit tekisiwät poikkeuksen yleisestä, kaikille tunnetusta laista? Ja jos kerran esim. determinantti A saa jossakin määrätyssä ajassa wähemmän ja huonompaa rawintoa kuin determinantti B, niin kaswaa se tietysti hitaammin ja jää heikommaksi. Silloin on tietystikin siitä mahdollisesti kehittywästä elimestä asianomainen determinanttia wastaawa kohta heikompi kuin muilla saman lajin yksilöillä. Tällä tawalla saa Weismann selitetyksi kaikkialla luonnossa tawattoman muuntelewaisuuden.
Yhä pitemmälle jatkaa Weismann. Wärihitunen eli n. k. "ituplasma" on jyrkästi erotettu muusta ruumiista, jota hän kutsuu nimellä "soma". Wiimemainittu on kyllä riippuwainen edellisestä, koska sen rakenne riippui kokonaan ituplasman
115
determinanteista, mutta muulla ruumiila ei ituplasmaan ole muuta waikutusta kuin antaa sille rawintoa. Siitä seuraa, että ainoastaan ituplasman ominaisuudet, waai ei muun ruumiin, owat perinnöllisiä. Ja kun yksilöitten ominaisuuksista tietenkin osa on perittyä, osa taas omaa hankkimaa ja ulkonaisten olosuhteitten waikutuksesta juuri sille yksilölle kehittynyttä, niin Weismannin mielestä wain isiltä peritty saattaa mennä perintönä jälkeläisille. Ainostaan siinä tapauksessa, että myöhemmin hankitut ominaisuudet woisiwat waikuttaa itse determinantteihin, saattawat ne jäädä perinnöllisiksi. Tällaisena mahdollisuutena hän pitää ilmanalan ja rawinnon waikutusta.
Myöntää täytyy, että Weismannin teoriia on sangen älykkäästi ajateltu. Siitä huolimatta owat kuitenkin werrattain harwat luonontutkijat sen täydellisesti hywäksynet. Lamarckialaiset hylkääwät sen warsinkin sen tähden, että se kieltää useimpien saawutettujen ominaisuuksien perinnöllisyyden, ja useat "darwinistitkin" asettuwat siihen nähden ainakin odottawalle kannalle. Suorastaan hylkääwän lausunnon wiimemainittujenkin joukossa antaa m. m. Plate. Mainitseme tässä huomattawimmat hänen wastawäitteistään.
Weismannin mielestä riippuu determinanttien suuruus saatawissa olewan rawinnon määrästä. Kun nyt isot elimistöt kehittywät hänen oppinsa mukaan isommista determinanteista, jäisiwät Platen mielestä pienet elimet aiawn syrjään, jopa kerrassaan kehitymättäkin, sillä eiwäthän niitä wastaawat determinantit kykene taistelemaan isojen determinanttien kanssa
116
rawinnon jaossa, waan jääwät keskeneräisiksi tai aiwan surkastuneiksi. Sentähden
pitää Plate onnistumattomana oletuksena koko bioforien ja determinanttien
wälistä taistelua.
Aiwan mieliwaltaisena olettamuksena pitää Plate sitä Weismannin wäitettä, että
yksilöwalinnan kautta woittaneet hyödylliset determiantit olisiwat samalla
myöskin woimakkaimmat. Sillä eihän jonkun elimen hyöty ole wälttämättömästi
riippuwainen sen koosta tai woimasta.
Jos determinantin elinwoima todellakin riippuisi niin paljon rawinnosta kuin
Weismann wäittää, woisi otaksua, että huonommin rawittu determinanti jakautuisi
harwemmin kuin hywin rawittu. Ja kun kussakin munassa on wain yksi kappale
kutakin determinanttilajia, saattaisi joskus tapahtua niinkin, että jonkun
tärkeän, waikka kooltaan wähäisen elimen determinanttien jakautuminen ja
pitemmälle kaswaminen wiiwästyisi niin paljon, ettei tuo elin ennättäisi
lainkaan ajoissa kehittyä tai että se myhästyisi tyyten olemattomiin. Tällaisia
tapauksia tosin woi sattua, mutta ne owat paljoa harwinaisempia, kuin odottaisi,
jos kerran Weismann on oikeassa.
Waikeata on myöskin ymmärtää, miksei esim. pingwiinin munassa löytwässä
runsaassa rawintomäärästä riittäisi siipienkin täydelliseen kehitykseen, joten
ei niitten tarwitsisi jäädä niin surkastuneiksi, kuin ne todlelisuudessa owat.
Sitäpaitsi on kokeilla osoitettu, etä munasta saattaa reijän kautta laskea
ruskuaista aika runsaasti pois poikasen silti tulematta raajairkoksi tai
lunnottoman näköiseksi.
Sen sijaan ei Plate puolestaan hywäksy sitä Wolffin tekemää muistutusta, ettei
"ituplasmassa" saata tapahtua minkäänlaista taistelua, koska kutakn
determinanttilajia on wain
117
yksi kappale. Woisihan taistelu tapahtua erilaatuisten determinanttien wälillä.
Kuten edellisestä näkyy, on Weismannilla wielä paljon selitettäwää, ennenkuin
woi toiwoa nerokkaan oppinsa saawan yleisempää kannatusta.
MUTATIONIOPPI.
Monasti uulee kehitysopin wastustajien wäitäwän, että lajithan owat selwästi
psywiä, sillä eihän niissä ole huomattu tuhansiin wuosiin minkäänlaisia
muutoksia. Ja tawallansa tämä wäite pitääkin paikkansa. Sillä onpa todellakin
monia sellaisia lajeja, jotka owat pysyneet ihan samallaisina halki
wuosituhansien. Mutta toiselta puolen on myöskin moni tutkija aiwan omin silmin
saanut tilaisuuden nähdä, miten jostakin lajista on syntynyt uusi muoto. Etenkin
kaswitieteilijät tietäwät kertoa useita tällaisia tapauksia. Tawallisen
muotoisissa kukissa on syntynyt siemeniä, joista sitten on kaswanut melkoisen
poikkeawia kasweja. Useimmissa tapauksissa eroawat nämä uudet lajit
kantamodosita wain yhden ainoan tuntomerkin kautta, wieläpä tawallisesti niin,
että joku entinen tärkeä erotusmerkki on häwinnyt. Siten on esim. syntynyt
muotoja, joilla kukan pohjawäri on aiwan toinen kuin kantamuodolla, tai joilla
lehdet owat tawattoman karwaisia tai ulkopiirteiltään poikkeawia j. n. e. Täten
syntyi eräänä päiwänä muutamassa Pariisin puutarhassa ruusulaji, jonka lehdet
oliwat kourasuonisia, ja josta puutarhurit saiwat hywin kaupaksi menewän oudon
ruusumuodon.
118
Ja samallaisia merkillisyyksiä on usein etenkin juuri puutarhoissa muodostunut.
Kun tällaisia ilmiöitä huomatitin, sntyi muutamissa tutkijoissa ajatus, että
lajit kehittywätkin juuri tuolla tawalla, ikäänkuin äkkinäisin nykäyksin,
eiwätkä siis wähitellen, kuten useimmat kehitysopin kannatajat arweliwat. Darwin
puolestaan hywäksyi sekä wähittäisen että nykäyksittäisen kehityksen. Mutta
hänen kannattajansa owat antaneet yhä suuremman merkityksen edelliselle, niin
että nykyään kuulee monasti wain tätä selitystä pidettäwän "darwinistisena".
Tätä käsitystä on ryhtynyt woimakkaasti wastustamaan Hugo de Vries, kaswitieteen
professori Amsterdamista. Kaswattamalla useina wuosikymmeninä lukamattomia
kasweja puutarhassaan ja kaswihuoneissaan hänen on toellakin onnistunut omin
silmin seurata lajien kehitystä, nähdä miten toisesta lajista syntyy usi, pysywä
laji. Täten hän saattaa todistaa ei ainoastaan, että luonnossa tapahtuu kehitys,
waan että juuri tuollainen äkkinäinen, nykäyksittäinen muuttuminen lajista
toiseksi on eräs kehittymistapa.
Hänen mielipiteittensä mukaan on kullakin lajilla alkunsa ja loppunsa. Sen elämä
on aiwan samantapainen kuin yksilönkin; se syntyy, warttuu nuorukaiseksi ja
täyskaswaneeksi ja häwiää sitten taas joko pitemmän tai lyhyemmän jaan kuluttua
kokonaan maapallolta. Ja aiwan kuten yksilöt muistuttawat paljon toisiansa,
yhdistywät lajitkin ryhmiin, joista tottumattoman on useinkin hywin waikea
erottaa lajit toisistaan. Siten on esim. willinä kaswawia ruusuja, pajuja ja
ETENKIN KELTANOITA (SKAND. HUOM: GREGOR MENDEL PANTIIN TOISTAMAAN KOKEENSA
KELTANOILLA HERNEIDEN JÄLKEEN/SIJAAN. NIILLÄ TOISTOT EIVÄT KUITENKAAN
ONNISTUNEET, EIVÄTKÄ ONNISTUISI TÄNÄKÄÄN PÄIVÄNÄ, KELTANOT KUN LISÄÄNTYVÄT
APOMIKTISESTI EIVÄTKÄ "MENDELISTISESTI" NISÄKKÄIDEN TAPAAN. MENDELIN 16 000
KOKEEN TODELLINEN MERKITYS OLI SIINÄ, ETTÄ APOTTI OSOITTI ETTEIVÄT UUDET
OMINAISUUDET ILMESTYKÄÄN TYHJÄSTÄ, EX NIHILO, VAAN OLIVAT JO OLEMASSA
VANHEMMISSA RESESSIIVISINÄ EI PIILEVINÄ. TOSIASIALLISESTI MENDEL VEI
EVOLUUTIOLTA TÄRKEÄN TODISTUSKAPPALEEN JA TÄMÄ AINEISTO OLI KIUSALLISTA JA
EI-TOIVOTTUA. MENDELIN TULOKSET VAIENNETTIIN 35 KRIITTISEKSI VUODEKSI, KUNNES
EVOLUUTION VALLANKUMOUSTAISTELUT OLI KÄYTY JA AKATEEMINEN VASTARINTA MURSKATTU
KESKIEUROOPASSA.) satoja lajeja, mutta useat niin toistensa kaltaisia, että
täytyy olla oikein erikoistuntija, ennenkuin saattaa ne erottaa. Ja hyönteisten
119
joukossa on tällaisia "tähtisumuja", niinkuin jotkut owat niitä kutsuneet,
wieläkin runsaammin. Otetaanhan wain joku isompi hyönteiskokoelma
tarkasteltawaksemme, niin näemme siinä kymmeniä kiiltäwiä kowakuoriaisia tai
mustia kärpäsiä, ettei tawallinen ihminen saata hawaita mitään eroa niitten
wälillä. Sattuwasti sanookin muuan etewä perhostutkija Standfuss, että
tuollaiset lajirikkaat suwut owat ikäänkuin räjähdyksen kautta pirstautuneet
satoihin jopa tuhansiinkin kappaleisiin. Kukin kappale on nykyinen laji ja
"räjähtänyt" suku on oikeastaan wain alkuperäinen laji eli emälaji. Semmoinen
"emälaji" kaswien joukossa on esim. tawallinen kewätkynsimö "Draba verna), jossa
on saatettu erottaa kokonaista 200 pysywäistä alamuotoa.
Näistä muodoista eläwät toiset pitemmän toiset lyhyemmän ajan aiwan kuten
yksilöistäkin. Toiset owat pitempi- toiset lyhyempi-ikäisiä, saattaapa osa
sortua jo hywinkin aikaisin olemassa-olon taistelussa. Ja kuta suurempi aluea
lajilla on kaswamisalanaan, sitä ykislörikkaammaksi se tulee, elleiwät jotkut
muut seikat ole sille tuhoatuottawia. Mutta joskus tulee kuitenkin jokaiselle
loppunsa. Woitokaskin laji joutuu lopulta oloihin, joissa se ikäänkuin räjähtää
ja häwiää kappaleiksi, jotka taas saawat paremmin sowellettuinsa olosuhteitten
mukaan alottaa uuden elämän.
Tällaista menoa jatkuu halki aikojen. Uusia lajeja syntyy, ne kaswawat jonkun
aikaa ja häwiäwät. Tuota uusien lajien muntelemis- ja kehittymisaikaa, joka siis
wastaisi yksilön lapsuutta ja nuoruutta, de Vries kutsuu mutationiaikakaudeksi.
Kaikesta päätäten tällaiset mutationikaudet owat werrattain lyhyitä, jotawastoin
"miehuusajat" eli ne aikakaudet,
120
jolloin lajit pysywät muututmattomina, saattawat olla melkoista pitempiä.
Monesta suwusta ja heimosta sattaa näin ollen juuri nykyjään olla olemassa wain
"lepääwiä" lajeja eli muotoja, jotka parhaillaan owat miehuusijässä. Mutta iehän
silti ole sanottu, että kaikki tällä hetkellä maapallolla eläwät lajit olisiwat
sellaisia. Päinwastoin tuntuu paljoa luonnollisemmalta, että monet lajit juuri
nykyään owat "räjähtämässä" tai jakautumassa ja kehittymässä uusiksi lajeiksi.
Ja de Vries on todellakin tawannut ainakin yhden tällä asteella olewan kaswin.
Monia hän sai koettaa, mutta ainoastaan yksi alkoi hänen silmiensä edessä
muuttua. Se oli Oenothera Lamarckiana.
oenothera Lamarckiana on muuan Amerikasta tullut, useinkin miehenkorkuinen,
isokukkainen kaswi, joka wähitellen on lewinnyt useaan Euroopan maahan.
Sydänkesällä kantawat sen solakat, leweälehitset waret isoja, keltaisia,
loistawia kukkia, jotka aukeawat wasta iltasella, auringon laskiessa, kaikki
yht'aikaa ja melkein silmänräpäyksessä. Täten muutuu kenttä kuin taikasauwalla
yht'äkkiä kultahohteiseksi ruusukoksi, joka houkuttelee hywällä tuoksullaan ja
runsaalla hunajallaan yöperhosia siitepölyä kuljetamaan. Kuta kylmempi ilma on,
sitä kauwemmin aikaa owat kukat auki, monasti koko seuraawan päiwänkin.
Tällä ihanalla kaswilla on se harwinainen ominaisuus, että se saattaa wuosittain
synnyttää joitakuita uusia lajeja. Se ei siis ole muuttumaton kuten useimmat
muut kaswit, waan kaikesta päättäen paraikaa "räjähtämässä", jakautumassa
useiksi lajeiksi. Ja tällaisia uusia lajeja se synnytää suuren joukon. Useimmat
niistä tosin owat heikkoja tai niin harwinaisia, etteiwät pysy kauwaa elossa,
mutta toiset owat selwästi pysywäisiä tai kykenewät itse puolestaan synnyttämään
taas uusia lajeja.
121
Ne eriawat toisistaan sekä koostaan että lehtiensä muodossa ja wärissä tai
kukkiensa ja hedelmiensä wäristä ja ulkopiirteissä, sanalla sanoen sellaisia
ominaisuuksissa, joita tawallisimmin pidetään tärkeinä erotusmerkkeinä eri
lajien wälillä.
Hywin huomattawa on se de Vriesin tekemä hawainto, että uudet lajit owat heti
synnyttyään täysin pysywiä. Niitten wälillä ei ole monia sukupolwia, waan
syntywät ne yhdellä iskulla. Niitten kesken ei myöskään ole minkäänlaista
taistelua olemassa-olosta, joten luonnollinen walintakin on mahdoton. Heti kun
joku uusi muoto syntyi, hedelmöitti de Vries niitten kukat hyönteisten awulla ja
käyttämällä aina kaswien omaa siitepölyä. Ja aina oliwat jälkeläiset
samannäköisiä kuin emäkaswien tai sitten taas aiwan uutta muotoa. Wäliasteita ei
ollut lainkaan.
Tällä tawalla sai siis de Vries omin silmin nähdä uusia lajeja syntywän, äkkiä
ja ilman wälimuotoja. Jak un kerran näin käy tälle kaswilajielle, niin miksei
siten woisi olla joidenkuiden muittenkin laita. Sentähden päätteleekin de Vries,
että ympäristöllä on itse lajin syntyhetkellä aiwan wähäinen merkitys. Uusi
muoto saattaa syntyä waikka minkälaisissa oloissa. Eri asia on sitten, pysyykö
se kaikissa oloissa pitempää aikaa elossa.
Täten saawat selityksensä myöskin n. k. "surkastuneet elimet". Joku elin saattaa
nimittäin yht'äkkiä, ilman mitään ulkonaista syytä jäädä waillinaiseksi
rakenteeltaan. Jos olot owat sellaiset, ettei tuota elintä ihan wälttämättömästi
tarwita, jää yksilö eloon ja sen jälkeläiset muodostawat silloin lajin, joka on
kantamuotoon nähden taantuneella asteella. Näin ollen woi uusien lajien kehitys
olla takaperoistakin. (HUOM!)
122
Ei ole lainkaan wälttämätöntä, että joku uusi laji syntyy wain yhtenä ainoana
yksilönä. Päinwastoin on hywin tawallista, että aiwan samallaisissa olosuhteissa
syntyy useampia yksilöitä, eri tahoilla, muta silti aiwan toistensa kaltaisia.
ja jokaisen kappaleen jälkeläiset owat samaa uutta lajia.
Mitä "taisteluun olemassa-olon puolesta" tulee, arwelee de Vries ettei sitä ole
käymässä yksilöitten, waan eri lajien wälillä. Paraat kappaleet eiwät aina jää
eloon, waan ne muodot eli "typit", jotka soweltuwat paraiten wallitsewiin
olosuhteisiin. Toisilla seuduilla saattawat sortua juuri ne muodot, mitkä
toisaalla jääwät eloon, koska kukin laji kaipaa ja kestää wain määrätynlaissia
oloja. Tässä merkityksessä siis "luonnollinen walinta" määrää, millaiseksi eläwä
luonto wastaisuudessa muodostuu. Se karsii sopimattomat lajit pois ja jättää
sopiwat eloon. Näin on käynyt kuluneina pitkinä geoloogisina aikakausina ja niin
käy wastakin.
Kuten jo huomautimme, eroaa de Vriesin tutkimusten mukaan jokainen uusi laji
kantamuodosta wain yhden ainoan ominaisuuden kautta. Tosin tämä ominaisuus
saattaa olla yhteydesä ja riippuwainen kaswien kaikistakin elimistä, muta
sitenkin se ilmenee wain yhtensä kokonaisuutesan, jota ei käy ohittaminen. Näin
ollen pääsee siis elimistö kunakin mutationiaikakautena wain yhden ainoan
askelen eteenpäin - tai myöskin taaksepäin. Siitä seuraa, että jollakulla
kaswilla on ollut yhtä monta mutationiaikakautta kuin elimistöastettakin. Eli
toisin sanoen, jollakulla nykyisellä lajilla on ollut niin monta
mutationiaikakautta kuin sillä on ominaisuutta - ja sellaisiahan on tuhansia,
jopa niinkin paljon, että käy perin waikeaksi, melkeinpä mahdottomaksi niitä
123
kaikkia luetella. Kuta yksinkertaisempi sisi joku olio on, sitä ienempi määrä
tuollaisia mutationiaikakausia sillä on ollut. Ja siitä taas seuraa, että
alhaisemmilla eläimillä ja kasweilla on ollut hywin pitkät lepoajat, jolloin ne
eiwät ole muuttuneet suuntaan tai toiseen, jotawastoin taas korkeampien muotojen
kehitys on tapahtunut melkoista nopeammassa tahdissa.
Kun tältä kannalta kehitystä katselee, heikenee itsestään se kehitysopin
wastustajien tekemä muistutus, ettei kehitystä ole woinut jo senkään tähden
tapahtua, että maapallon olisi pitänyt olla hirwittäwän kauwan olemassa,
ennenkuin eläwä luonto olisi ennättänyt kehittyä nykyiselle kannalleen. Joskin
jo egyptiläisten aikana on ollut olemassa hyönteisiä, jotka owat ihan nykyisten
kaltaisia, niin ei siitä seuraa, etteiwät lajit muutu, ja että olisi mennyt
miljaardeja wuosia, ennenkuin esim. ihminen on ennätänyt kehittyä sille
korkealle kannalle, jolla hän nykyään on. TUo käsitys menettää painonsa, jos
ajattelee kehityksen tapahtuneen de Vriesin esittämään tapaan.
Saatetaan kysyä, miten usein tuollaisia mutationiaikoja jatkuu. Tähän wastaa de
Vries, että se riippuu tyyten itse kaswi- ja eläinmuodoista sekä niitä
ympäröiwistä olosuhteista. Waikeata on mennä sanomaan esim. kumpi on
korkeammalla asteella, yksinkertainenko wai kasisirkkaiset kaswit, kuten esim.
heinälajit, sarat y. m. s. kaksisirkkaisista, kuten esim. koiwu, paju ja
tawallisimmat yrttimme. Jos siis yksisirkkaiset owat korkeammalla
kehitysasteella, on niillä myöskin ollut useampia mutationiaikoja. Mutta
mahdotonta on mennä sanomaan, miten monta tuollaista kehitysjaksoa kullakin
lajilla on ollut.
Sama on laita eläinkunnankin. Warmaan ainakin tiedetään,
124
sanoo de Vries, että ensimmäiset selkärangalliset eläimet syntyiwät jo
aikaisemmin kuin hawupuut. Siis koko eläinkunnan kehitys yksisoluisista
alkumuodoista selkärangallisiin käwi nopeammin, lyhyemmässä ajassa kuin
kaswikunnan kehitys wain hawupuihin saakka. Ja toiselta puolen on, hän jatkaa,
kaswikunta taas puolestaan kehittynyt hawupuista nykypäiwien monenlaisiin
lajeihin samassa ajassa kuin eläimet kaloista lähtien ihmiseen. TÄmän mukaan on
ainakin eläinkunnan pitänyt kehittyä alkuaikoinaan paljoa nopeammin kuin
nykyään. Muutosaikakaudet owat silloin seuranneet melkoista tiheämmin ja
"lepoajat" olleet paljoa lyhyemmät kuin meidän päiwinämme. Ja se onkin de
Vriesin mielestä luonnollista, koska warsinkin lämpösuhteet oliwat ennen hywän
joukon edullisemmat kuin nykyään. Tiedämmehän jo ennestään, että muinoin on
esim. Grönlannissa ollut niin lämmintä, että siellä wiihtyi palmuja ja muita
etelämaitten kasweja. Kuin olot oliwat tällaiset, woi hywin ymmärtää, että laji
saawuytti "miehuusaikansa" pikemmin kuin nykyään ja että se myöskin nopeammin
hajosi uusiksi lajeiksi.
"Luonnolliseen walintaan" ja "lamarckialaisuuteen" nähden asettuu de Vries
epäilemättä lähemmäksi ensinmainittua, waikkei hän sitäkään woi ihan
sellaisenaan hywäksyä. Hänen mielestään on luonnollinen walinta wain "seula,
mutta ei luonnonwoima", joka kyllä karsii sopimattomat lajit pois, ja jättää
kelwolliset eloon, mutta jolla ei ole mitään tekemistä itse kehityksen
yksityisten asteittein kanssa. Wasta sitten kun kehitysaskel on tapahtunut astuu
luonnollinen walinta näyttämölle lajittelemaan eri kehitysmuodot sopiwiin ja
sopimattomiin. Lamarckialaisuutta ei de Vries woi hywäksyä sentähden, että
luonto ilmeisesti saa
125
synnyttää useita, 10-20, huonoa lajia, ennenkuin luonnollinen walinta löytää
mieleisensä. Kaikki riippuu siis sattumasta - ja sitähän eiwät lamarckialaiset
millään muotoa myönnä.
Toiselta puolen eiwät taas "darwinistit" ja "lamarckialaiset" woi hywäksyä de
Vriesin mielipiteitä. On kyllä selwää, että uusia lajeja saattaa syntyä
äkkinäisin nykäyksin, mutta mitenkä tawallinen tämä lie ulkona luonnossa, sitä
useat epäilewät. Päinwastoin tuntuu heistä siltä, kuin se olisi hywinkin
harwinainen ilmiö, koskapa de Vriesikin onnistui puutarhassaan ja
kaswihuoneissaan tawata wain yksi tuollainen kaswi. Ja kun hän sai kokonaista
50,000 kappaleesta wain 1-2% tai erittäin suotuisina wuosina noin 3% uusia
muotoja, eiwät wähäyksilöiset lajit pääsisi lainkaan kehittymän, warsinkin kun
ottaa huomioon, että ristisiitos ulkona luonnossa helposti palautaisi syntyneen
uuden kappaleen jälkeläiset kantamuotoon takaisin. Puutarhassa se kyllä woi
käydä päinsä, kun ihminen huolellisesti eristää syntyneet uudet muodot muista,
mutta luonnossa se on sangen epäiltäwää. Menewätpä jotkut wastustajat (Plate,
Weismann) niinkin pitkälle, että kieltäwät de Vriesin mutationeilta warsinaisen
lajin arwon, pitäwät niitä wain tawallisina muunnoksina.
Weismann mainitsee seuraawan kuwaawan esimerkin mutationiteoriaa wastaan Sywissä
waltamerissä, joissa pohjalla on pilkkosen pimeätä, on usealla siellä eläwällä
eläimellä m. m. merkillisiä waloelimiä. Näitten awulla ne saattawat walaista
ympäristöänsä, jote ne näkewät paremmin sekä wihollisensa että saaliinsa. Owatko
nyt tuollaiset, monimutkaisesti rakennetut ja monastikin eläimen tahdon mukaan
toimiwat elimet woineet syntyä äkkiä, ilman wäliasteita? Ei suinkaan, sillä
sellaista
126
tapahtumaa woisi jo kutsua ihmeeksi. Weismann pitää päiwän selwänä, että ne owat
syntyneet luonnollisen walinnan ja wähittäisen kehityksen kautta. Sitä
todistaisi jo sekin, että näitä omituisia laitoksia on hywin usealla ja
toisistaan mitä eroawimmalla eläimellä, kaloilla, äyriäisillä, mustekaloilla y.
m. Ja jos ne olisiwat syntyneet äkkiä, niin miksei niitä ole myöskin walossa
eläwillä muodoilla, waan yksinomaan tuolla pilkkopimeässä asuwilla eläimillä!
Aiwan sama on noitten sywänmren eläjien silmien laita. Nekin owat aiwan
poikkeawaa rakennetta, werrattuna walossa eläwiin muotoihin. Ennen luultiin,
että sywien merien pohjaeläimet olisiwat sokeita, mutta wiime aikoina on
onnistuttu saamaan koko joukko tuollaisia eläimiä pyydystetyksi, ja huomattu
silloin, että niillä on silmät, wieläpä hywin merkilliset silmät. Meikäläisillä
pohjakaloilla, kuten kiiskellä ja kuhalla, on tosin sangen suuret ja lasimaiset
silmät, mutta noilla 11/2 ja 2 kilometrin sywyydellä asuwilla kaloilla ne owat
wenyneet pitkiksi, melkeinpä kiikarimaisiksi, jotapaitsi niitten sisärakennus on
hywin monimutkainen, Niitä onkin kutsuttu "teleskooppisilmiksi". Mahdotonta on
ajatella, että näin merkilliset laitokset olisiwat syntyneet yht'äkkiä
nykäyksittäin.
Ja kun edellämainitun tapaisia ominaisuuksia on noilla sywänweden olijoilla
useampia, niin mitä oikeastaan jää mutationien ansioksi? TUskinpa wain mitään,
tai owat ne eläimelle werrattain wähäarwoisia. Edellä sanotun nojalla tulewat
warsinkin Weismann ja Plate siihen lopputulokseen, että äkkinäisillä muutoksilla
on kaikesta päättäen kyllä merkityksensä puutarhanhoidossa, muta lajien syntyä
ulkona wapaassa luonnossa tämä oppi ei kykene selittämään.
127
Useat lamarckialaiset kuten esim. nuori saksalainen kaswitieteilijä G. B. France
löytäwät mutationiopista kuitenkin enmmän hywäksyttäwää kuin edellämainitut
darwinistit. Warsinkin se seikka, ettei maailma tämän opin mukaan ole syntynyt
eikä wastakaan kehity minkään edeltäpäin määrätyn suunnitelman mukaan, on
saawuttanut heidän hywäksymisensä. TOsin he eiwät mene niin pitkälle kuin de
Vries, että nimittäin pelkkä sattuma määräisi, millaiseksi mikin kaswi- ja
eläinryhmä milloinkin kehittyy, waan he ajattelewat sen riippuwan eläwien
olentojen ja niitten solujen omasta tahdosta.
IHMINEN JA KEHITYSOPPI.
Kehitysopin wastustajien mielestä on epäilemättä pahin kohta tässä opissa se,
että se selittää ihmisen kehittyneen samalla tawalla kuin muunkin eläwän
luonnon, wähitellen alhaisemmista muodoista. Monikin olisi kyllä taipuwainen
myöntämään kehitysopin oikeaksi kasweihin ja eläimiin nähden, mutta ihminen on
heidän mielestään sittenkin syntynyt kerrallaan walmiiksi kehittyneenä.
Olemme jo parissa kohdassa ennen wiitanneet muutamiin seikkoihin, jotka
ilmeisesti osoittawat ihmisen läheisen sukulaisuuden eläinmaailman kanssa. Mutta
sittenkin palaamme wielä kerran tähän kysymykseen, koska juuri ihmisen suhde
kehitysoppiin mielestämme on kaikkein tärkein.
Tuskin kukaan uskaltaa kieltää, ettei ihminen ruumiinrakenteeltaan olisi täysi
eläin. Ken wähäisenkään tuntee korkeampien nisäkästen ruumista, hänen täytyy
myöntää, että ihminen ehdottomasti kuuluu niitten joukkoon. Ja sinnehän jo
Linnekin hänet sijoitti, apinoitten kanssa yhteen ryhmään, n. k. kädellisiin
eläimiin. Mutta waikka tämä tunnustetaankin, tahdotaan sittenkin käsittää
ihminen erikseen luoduksi, joskin Luoja sowitti hänen ruumiinsa suunnilleen
samallaiseksi kuin korkeampien eläinten. Mennäänpä niinkin pitkälle, että
selitetään, miten tämä ihmisen
129
luominen tapahtui, miten ensin tehtiin sawesta luuranko, sen päälle lihakset ja
sisälmykset ja sitten lopuksi pantiin iho waipaksi peittämään kaikkia noita
elimiä. Kuitenkin saanee otaksua, että enää nykyään on harwoja, jotka ottawat
raamatun näin perin puustawilliselta kannalta.
Wastustajien puolelta kuulee usein selitettäwän, että luonnontutkijat owat
turhaan etsineet menneitten aikojen maakerroksista ihmisen esi-isien luita.
Totta kyllä on, ettei tuollaisia aiwan sitowia todistuksia ole löydetty
summakaupalla, muta on niitä sentään onnistuttu tapaamaan joitakuita kappaleita,
jotka kaikesta päättäen todellakin owat ihmisen esi-isille kuuluneet. Niinpä on
Neanderthalissa lähellä Dusseldorfia, Böhmistä, Mähristä, Italiassa, Ranskassa,
Belgiassa ja Englannissa tawattu etenkin kallo-osia, jotka hämmästyttäwästi
muistuttawat ihmisen kalloa, mutta poikkeawat siitä kuitenkin siinä määrässä,
että täytyy katsoa niitten omistajien muodostaneen ainakin oman erikoisen,
nykyihmisestä melkoisesti eroawan rodun. Tosin kuuluisa saksalainen Virchow
riensi selittämään niitä wain sairalloisen ihmisen tähteiksi, mutta sittemmin
owat useat muut anatoomi, m. m. K. Schwalz, kumonneet Virchowin wäitteet ja
julistaneet tuon n. k. neanderthal-ihmisen aiwan itsenäiseksi muodoksi. Täysin
tyydyttäwästi saatiin tämä todistetuksi parin belgialaisen luonnontutkijan
tekemien löytöjen kauta. He tapasiwat nimittäin Spyn kylästä, jonkun matkaa
Brusselistä kaakkoon päin, pari luurankoa, joista warsinkin toinen oli hywin
täydellinen, ja joita on kutsuttu "spy-ihmisiksi". Päättäen niistä uista, joita
löydettiin samasta luolasta, owat spy-ihmiset eläneet aikana, jolloin Euroopassa
eli sellaisia jättiläiseläimiä, kuin mammuti, karwainen sarwikuonon, alkuhärkä,
luolakarhu, luolahyeena ja
130
luolajalopeura, jotka kaikki owat jo aikoja sitten kuolleet sukupuuttoon. Näitä
ja monia muitakin silloisia eläimiä spy-ihmiset metsästeliwät, sillä luolassa
tawatut luut owat katkotut määrätyllä tawalla, nähtäwästi sentähden, että
luuydin saataisiin esille. Kun sen lisäksi luolassa löydettiin hiiliä, on
tädennäköistä että spy-ihmiset jo osasiwat käyttää tulta hywäksensä.
Näitten spy-ihmisten awulla on saatu sangen tarkkoja selityksiä "neanderthal-suvun"
ulkomuodosta sillä tähän rotuun epäilemättä spy-ihmisetkin kuuluiwat. Otsa oli
heillä hywin taaksepäin kallistunut ja silmäkulmat tawattoman esiinpistäwät.
Päälaenluut oliwat litteitä ja niskaluu erittäin woimakkaasti kehittynyt, joten
on selwää, että siihen oli kiinnittynyt runsaasti lihaksia. Alaleuka oli lyhyt
ja leuaton, jossa suhteessa se huomattawasti roaa kaikista nykyaikaisista
ihmisistä. Raajat oliwat lyhyet ja woimakkaat, kädet ja jalat werrattain isot.
Jo näittenkin seikkojen perustuksella woi päättää, että neanderthal-rotu erosi
melkoisesti kaikista nykyään eläwistä ihmisroduista. Yksityiset ominaisuudet
sopiwat kyllä muutamiin nykyisiin rotuihin, mutta se todistaa wain, että nämä "neanderthal-ihmiset"
edustiwat rotua, jota ehkä sopii pitää läheisenä sukulaisena meidän päiwiemme
ihmisten kantawanhemmille. Ja kun toiselta puolelta hywin monet niistä
spy-ihmisten ominaisuuksista, jotka owat erilaisia kuin ihmisellä, owat
jokseenkin samallaisia kuin kykypäiwäisillä ihmismuotoisilla apinoilla, johtuu
itsestään se ajatus, että nämä omituiset olennot oliwat siis läheisiä sukulaisia
myöskin apinoille.
Neanderthal-ihmisellä oli jonkun werran maatalouskaluja, ainakin aseita. Ja kun
maakerroksissa on tawattu wieläkin yksinkertaisemmin walmistettuja tarwikkeita
saattaa siitä päättää, että ennen
131
neanderthal-isiäkin oli ihmisen tapaisia olentoja olemassa. Tämän ajatuksen
lausui noin 15 wuotta sitten ruotsalainen luonnontutkija Wilhelm Leche, ja
hiukan sen jälkeen eli wuonna 1894 löydettiin yksityisiä luita, jotka wiwät
woineet kuulua ihmiselle, mutta eiwät myöskään apinalle, waan niitten
wäliasteella olleelle "apinaihmiselle".
Toimittaessaan kaiwaustöitä mainittuna wuonna muutamalla maatumaseudulla Jawan
saarella löysi hollantilainen luonnontutkija E. Dubois pääkopan yläosan,
reisiluun ja kaksi poskihammasta, joitten merkillinen ulkomuoto herätti suurta
hämmästystä yli koko oppineen maailman. Luita ei ollut monta, se on myönnettäwä,
eiwätkä ne edes löytyneet aiwan toistensa wierestäkään, mutta siitä huolimatta o
niillä ollut perin suuri merkitys ihmisen sukupuun selwittämisessä. Saattaa
tosin epäillä kuuluiwatko ne edes samalle yksilöllekään, mutta waikka ne
olisiwatkin olleet eri yksilöitten yksityisiä luita, owat ne sittenkin kuuluneet
samalle lajille. Se on woitu päättää wertaamalla niitä ennen samoilta seuduilta
tawattuihin ja nykyään eläwien läheisten eläinmuotojen luihin.
Tärkein löydetyistä luista on pääkopan yläosa. Ei millään nykyaikaisella
rodulla, eipä edes neanderthal-ihmisellä, ole ollut niin matalaa kalloa ja niin
ulkonewia silmäkulmia. Sen sijaan on nykyisellä gibbon-nimisellä apinalla, joka
elää jokseenkin samoilla seuduilla maapalloa, mistä löydetyt luutkin owat
kotoisin, hywin tämän muotoinen pääkallo. Kysymyksessä olewa pääkoppa eroaa
kuitenkin tuntuwasti gibboninkin kallosta kooltaan, sillä tehdyn mittauksen
mukaan se on yli 900 kuutiosenttimetriä, jotawastoin suurimmankin nykyisen
apinan, afrikkalaisen gorillan kallo on wain 600-650 kuutiosenttimetriä. Tässä
suhteessa se siis lähenee
132
ihmisen kalloa, joka on tawallisesti noin 1200 kuutiosenttimetriä, ja muutamilla
etelämerensaarelaisilla wain 930-984.
Löydetyn reisiluun yläpäässä on isonlaisia pahkoja, jotka nähtäwästi owat
sairaalloisuuksia. Virchow lausui niiten johdosta sen käsityksen, että noin
waikeitten wammojen parantuminen osoittaa selwästi inhimillistä siwistystä tai
toisin sanoen, tämän tapaista sairautta potewa yksilö ei olisi woinut parantua
ellei hän olisi itse ollut ihminentai ellei toiset ihmiset olisi häntä
hoitaneet. Tämän mielipiteen owat kuitenkin kumonneet niin hywin muinaismaailman
tutkijat kuin eläintieteilijätkin osoittamalla samallaisia sairalloisia
muodostuksia usealla tawallisella eläimellä ja aikoina, kuten esim. jo
jurakaudella, jolloin ei wielä woinut olla minkäänlaista
inhimillissairaanhoitoa. Muuten muistuttaa kysymyksen alainen reisiluu koko
rakenteeltaan täydellisesti ihmisen reisiluuta. Ainoastaan jotkut pienemmt
seikat luun alaosassa lähenewät muutamia apinoita. Kaikki, jotka owat
tarkastaneet tuota luuta, owat yksimielisiä ainakin siitä, että sen omistaja on
käwellyt pystyssä, kuten ihminen.
Edellä mainittujen ominaisuuksien perustuksella näyttää näitten löydettyjen
luitten omistaja, jota on kutsuttu apinaihmiseksi (Pithecanthropus erectus),
olleen olento, joka muutamissa suhteissa oli aiwan kuin nykyinen ihminen, mutta
toisissa taas selwä apina. Se oli siis joko "enimmin ihmisen näköinen apina" tai
"enimmin apinan näköinen ihminen", kummin puolin wain tahtoo sanoa.
Onko sitten ihminen syntynyt ja kehittynyt tästä Pithecantrophuksesta? Dubois ja
jotkut muutkin luonnontutkijat owat kyllä itä mieltä, mutta toiset taas pitäwät
liian uskallettuna wain näitten luitten perustuksella wetää jo tuollaista
johtopäätöstä.
133
Sillä onhan mahdollista, että Pithecantrophus oli wain jonkunlainen onnistumaton
yritys ihmiseksi, aiwan kuten olemme ennen nähneet lentäwien matelijoitten
olleen onnistumattomia kokeiluita lentäwästä eläimestä. Ei myöskään ole
mahdotonta, että ihminenkin jo oli näihin aikoihin olemassa ja että
Pithecantrophus oli ihmisen sukupuusta joku siwuhaara, joka pian surkastui pois
ja joka ei siis päässyt sen pitemmälle kehittymään. Kaikissa tapauksissa on tämä
"apinahminen" ollut elintawoiltaan hywin samallainen kuin ihminen, käwellyt
pystyssä ja siis käyttänyt eturaajojaan muihin trkoituksiin kuin käwelemiseen.
Se oli ehkä aikansa korkeimmalle kehittynyt olento ja kykeni aiwojensa koosta
päättäen ajattelemaan ja päättämään asioista, mihin eiwät nykyiset apinat pysty.
Lähimpänä sukulaisena sillä oli eläinten joukossa nykyisen gibbonin kantaisä,
joka ehkä jo silloin pystyi liikkumaan puissakin ja jonka eturaajat tämän
elintawan waikutuksesta piteniwät pitenemistään, kunnes ne meidän päiwiemme
gibbonilla owat kerrassaan pitkät. Joko itse Pithecantrophuksesta tai sen
pikkuserkuista kehittyi sitten asteettain ihminen omien elintapojesna mukaiseen
suuntaan, oppi käyttämään kieltänsä puhumiseen ja sai sen kautta uusia
mahdollisuuksia kehittää henkisiä ominaisuuksiaan. Rinnan ihmisen kanssa,
samasta alkujuuresta, waikka omiin suuntiinsa kehittyiwät epäilemättä
nykyäiwäiset ihmismuotoiset apinat, kuten gorilla, simpanssi, orangutan y. m.
Koskaan ei niistä woi ihmistä syntyä, siksi eri suuntaan on niitten kehitys
kulkenut. Sentähden on ihan turhaa wiisastella sellaisilla kysymyksillä kuin:
"Miksei wieläkin gorillasta synny ihmistä?"
134
Erittäin mieltäkiinnittäwä on kysymys: "millä maapallon kolkalla ihminen sai
alkunsa?" Tietysti siitäkin ollaan eri mieltä. Entisaikojen oppineet arweliwat
ihmisen kehdon olleen Eufrat- ja Tigrisjoen latwoilla, sillä siellä he
käsittiwät "paratiisin" sijainneen. Nykyjään mainittujen jokien wälinen alue,
Mesopotamia on kaikkea muuta kuin "paratiisi", mutta ennen on ollut toisin.
Mahtawien kaupunkien rauniot ja suurenmoiset kanawalaitokset, joita myöten
johdettiin joista wettä wainioille, todistawat tääll äolleen aikoinaan
kukoistawia wainioita ja ihania puistikoita. Asukkaitten lewäperäisyyden ja
useitten wiholliskansojen hyökkäysten waikutuksesta owat sitten kanawat päässeet
rappeutumaan, maa kuiwunut ja ympäröiwien erämaitten hiekka ja pöly peittänyt
wiljawainiot allensa, niin ettei nykypäiwinä maanwiljelyksestä woida harjoittaa
kuin aiwan jokien rantamilla. Epäilemättä ylempänäkin jokiwarsilla on luonto
ennen muinoin ollut hywin rehewätä, ja rehewätä se on siellä wuoristoisilla
seuduilla wieläkin, joten tuntuu hywin luonnolliselta, miksi silloiset
erämaitten paimentlaiskansat rupesiwat juuri niitä seutuja ylistelemään
paratiisin ihaniksi, ja miksi he juuri sinne sijoittiwat alkuperänsä.
Myöhemmät luonnontieteilijät eiwät sen sijaan ole olleet samaa mieltä
entisaikojen oppineitten kanssa. Tuskinpa kukaan heistä on woinut hywäksyä
entistä "paratiisia" ihmissuwun kehdoksi. Mutta hywin waikeata on ollut löytää
sille toistakaan paikkaa. Monet tiedemiehet (Owatrefrages etukynnessä) arwelewat
Sisä-Aasian lnsiraajalla olewata korkeata Bamirin ylänköä ihmisen
syntymäpaikaksi, etenkin siitä syystä, että lähiseuduilla elää useita ihmisen
kesyttämiä eläimiä wieläkin willeinä ja koska useat wiljelyskaswitkin owat
läheisilltä tienoilta kotoisin.
135
Enemmän kannatusta on saanut kuitenkin toinen mielipide. HAECKEL NÄET OTAKSUU,
ETTÄ NYKYISEN INTIAN WALTAMEREN PEITTÄMÄ ALUE OLISI IHMISEN KEHTO. Kaikesta
päättäen on niillä tienoilla ennen ollut mahtawa manner, joka yhdisti
Sundasaaret, Ceylonin ja Madagasgarin toisiinsa. Tämä manner wajosi sitten meren
peittoon, niin että siitä nyt enää on jäljellä wain mainitut saaret. Ja siihen
tahtoisi nyt Haeckel sijoitaa ihmissuwun lewenemiskeskustan. Aikaisemmin
selitetty Pithecantropuslöytö tukee melkolailla tätä Haeckelin otaksumaa, sillä
Sundasaareiltahan (Jawalta) nämä merkilliset luut löydettiin. Sitä ihmisen
nykyinen maantieteellinen leweneminenkään sitä wastusta, pikemmin päinwastoin.
Sillä tuolla entisaikojen manterelta, Lemurialta, kuten Haeckel sitä kutsuu,
kulki ihmisen tie Lounais-Aasiaan, sieltä Mesopotamian, Arapian ja
Sinainkannaksen kautta Afrikkaan, jossa sikäläiset olosuhteet kehittiwät
änestä neekerien mustat kansat, ja toista tietä Iranin ja Bamirin seutujen
kautta Sisä-Aasiaan. Siellä synnyttiwät olot mongolien keltaiset ja
winosilmäiset laumat. Osa näitä Sisä-Aasiaan tulleita kansoja jatkoi kulkuaan
yhä koillista kohdenIshukthien niemimaan kautta Pohjois-Amerikkaan, jossa
eskimolaiset wieläkin owat mongoolien sukulaisia. Eurooppa taas sai asutksensa
epäilemättä sekä Wähän-Aasian että Kaspianmeren pohjoispuolelta sijaitsewien
arojen kautta. Ja kun wielä otaksumme Austraalian asukkaitten siirtyneen
suorastaan "Lemuriasta" tai Malaijilaisilta saarilta, jotka molemmatkin
otaksumiset owat sangen todenmukaisia, on ihmissuwun leweneminen jokseenkin
tyydyttäwästi selitetty.
Useat tiedemiehet eiwät kuitenkaan hywäksy kumpaakaan edellä esitettyä
otaksumaa, waan johtawat ihmisen alun pohjoisnawan
136
mailta. Tämä otaksuma tuntuu ensi silmäykseltä kerrassaan luonnottomalta, koska
nämä seudut nykyään owat melkein mahdottomia ihmisen asua. Mutta kun muistaa,
että on ollut aikoja, jolloin nykyinen, ehkä kilometrin paksuisen jään peittämä
Grönlannin saari on ollu tlämminilmastoinen seutu, jossa on kaswanut palmuja ja
monia muita etelämaitten kasweja ja jonka eläinkunta oli monimuotoinen, ei
tämäkään otaksuma sentään tunnu niin aiwan mahdottomalta. Sielläkin on
epäilemättä ollut ennen laaja manner, Arktogea, joka kuitenkin wajosi niin ettei
siit äjäänyt meren pinnan yläpuolelle kuin Grönlanti ja muu tPohjoisnawan
ympärillä olewat saaret. Ja tältä manterelta ihminen sitten, kysymyksssä olewien
tutkjoitten mukaan, lewisi muihin maihin.
Edellä esitetyt mielipiteet owat kaikki yksimielisiä siinä, että ihminen on
syntynyt yhdestä ainoasta alkujuuresta. Mutta on niitä sellaisiakin
luonnontutkijoita, jotka arwelewat nykyisen ihmiskunnan polweutuwan useammasta
alkuparista, jotka owat olleet eri tahoilla maapalloa. Niinpä olettaa Agassiz,
että on ollut yhtä monta lewenemiskeskustaa kuin on nykyään rotuja, - siis hänen
mielestään 9. TÄmä otaksuma on sentään saanut werrattain wäsäisen kannatusta.
137
SISÄLLYS:
Keitysopin historialliset waiheet 3
Todistukset kehitysopin puolesta 14
Wertailewasta muoto-opista saadut todistukset 15
Yksilökehityksestä saatu todistus 28
Muinaismaailman kaswi- ja eläinkunnasta saatu todistus 34
Todistukset eläinmaantieteen alalta 50
Taistelu kehitysoppia wastaan 60
Darwinismi ja Lamarckialaisuus 65
Darwinismi 65
Lamarckialaisuus 83
Taistelu "Lajien synnystä" 87
Muita mielipiteitä kehityksen syistä 103
Rouxin teoria "taistelusta elimistön osien wälillä" 103
Syyt n. k. surkastuneitten elimien muodostumiseen 106
Weismannin oppi 109
Mutationioppi 117
Kehitysoppi ja ihminen 128
TIETEEN PÄIVÄT 2009
Evoluutiokriittiset puheenvuorot
Drawings from the Finnish Culture and NatureKuvia Suomen luonnosta ja kulttuurista
http://www.kp-art.fi/default.htm
Elämä on kiehtovampaa kun USKALTAA AJATELLA. Sapere aude!
Pelasta elämä - lahjoita verta!
Safe a life - Donate blood!