Takaisin Ajatusvarikolle - Back to the Thought Deposit
- Dinoglyphs - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa - Prehistoric Creatures Documented by the Ancient Man

3D Map Of The Universe





Jo Hubble huomasi kiusallisen havainnon siitä, että kaikki näyttää kiitävän meistä poispäin punasiirtynyttä, venynyttä valoa lähettäen. Olisiko kama räjähtänyt eli "levitetty kuin telttakangas" nimenomaan näiltä nurkilta lähtien?

Uncle Hubble noticed that everything is fleeing away from us. Fast. Does not that make our solar system as the seed nucleus of the universe?


Hypoteesi: Koska yom oli käsite jo ennen päivän ja yön määrittämistä Telluksella, olisiko sama noin 24 "hetken" jakso nähtävissä myös avaruudessa, muilla taivaankappaleilla, randomia useammin? Näkeekö ainekartoista myös taivaankappaleiden spinien suunnan ja pyörimisen vuorokausinopeuden oman akselinsa ympäri?



Light speed acceleration


Acceleration defined by (20) is plotted against redshift or time. Redshift is indicated and increasing towards the right and time from the Creation as increasing towards the left. The scales of the axes are arbitrary except for the origin. The solid curve indicates at some time during Creation the acceleration was switched from an extremely large number to zero. The broken exponential curve indicates that this may have occurred very rapidly but not instantaneously. In order to model this in (20)–(23) the exponential curve was chosen.


The light travel time (in Earth days) is plotted against distance in the universe (in units of cτ) for two choices of the dimensionless free parameter η = 1012 (solid curve) and 1013 (broken curve). Both curves become flat, meaning that the light travels the rest of the distance to the limits of the universe in the time shown.


A 5D spherically symmetric expanding universe is young

by John Hartnett

Carmelian Cosmological General Relativity theory is considered in five dimensions. For it to be consistent with both Cosmological Relativity on the largest scales and Special Relativity on the smallest scales, the acceleration of the expansion of the cosmos must have been extremely large at Creation and must be zero at the present epoch. Hence the forced stretching of the fabric of space only occurred during the Creation Week and then ceased. This implies that during the creation of the heavenly bodies, massive time dilation occurred on Earth at the centre of the expansion. It is a necessary conclusion from the 5D theory describing a spherically symmetric expanding universe that light from the most distant sources reaches Earth within the biblical time scale as measured by local atomic time, but takes billions of years as measured in cosmic time.

In physics today we have the situation where Einstein’s Special Relativity (SR) theory has been very successfully applied in the local laboratory frame with moving and stationary clocks, to GPS satellites, and in analysing the decay of cosmic particles on Earth. Einstein’s Equivalence Principle (EEP) and his General Relativity (GR) theory have also been extensively tested with space-borne clocks in rockets and satellites.

It appears that it also has been successfully applied to the large-scale structure of the cosmos—cosmology. Today, the framework of Friedmann–Lemaître–Robertson–Walker (FLRW) is used to describe the expansion of the cosmos. However, various anomalies present themselves, including the mysterious ‘dark’ matter and ‘dark’ energy, which are said to comprise about 22% and 74% of the current universe, respectively. But they are still unknown. Moreover we are told that the universe underwent a rapid expansion, and this is the reason the Cosmic Microwave Background (CMB) is so smooth and why we don’t find monopoles. There are also many other problems1 with what has now become the standard paradigm—the big bang origin and evolution of the universe. It all seems to be unravelling at the seams.2,3

In recent years, a new five-dimensional cosmology has begun to challenge the standard model—Cosmological Special Relativity (CSR) and Cosmological General Relativity (CGR), developed by Moshe Carmeli.4–9 However, it might well be asked whether the application of GR to the universe as a whole is correct. The underlying principle upon which the standard model is built is the Copernican or cosmological principle, which essentially says that the physics we see here is the same for the whole universe at all epochs of time. It also says that wherever the observer is, he will see essentially the same picture of the distribution of galaxies in the universe. But if that principle is wrong, then the model that results is invalid. This seems to be the state of what is nowadays called ‘consensus cosmology’.

In this paper I explore an extension of Carmelian cosmology. In itself, it has had success in describing the large-scale structure as seen in the type 1a supernovae distance modulus versus redshift data,10,11 and in fitting to the anomalous rotation curves of spiral galaxies.12 I propose that the only 5D spacetimevelocity metric that can be correct on both the local scale, reproducing the 4D spacetime metric of SR and GR, and on the cosmological scale, reproducing the 4D spacevelocity metric of CSR and CGR, is one that requires that enormous cosmological acceleration and accompanying time dilation has occurred, in the past, between Earth clocks and those in the rest of the universe. This means the universe is very young as measured by Earth clocks. It only has the appearance of great age because we are biased by the vast size of the universe. Based on the observed retardation of cosmological clocks in the distant universe, I postulate that during Creation Week, specifically on Day 4, Earth clocks ran extremely slowly compared to the rest of the universe.

This means that if the new theory is shown to fit the observations of the large-scale structure of the universe and is consistent with Einstein’s well-tested special relativity theory, then we are forced to conclude that the correct understanding of the expanding universe means that clocks on Earth once ran at much slower rates than clocks in the universe. As a result, we have a mechanism for light to travel to Earth from the most distant galaxies within the biblical timescale.

Cosmological Relativity

5D line element

γ-factor in SR

γ-factor in CSR

Lorentz transformations

Time dilation

One-way speed of light

Spherically symmetric universe

Light travel time


Within the framework of Carmelian cosmology, for the 5D theory to be consistent on all scales (i.e. consistent with both SR on the local scale and CGR on the largest scales), the acceleration of the fabric of the expanding universe must be extremely large at high redshift and zero in the solar system. This then leads to the conclusion that at the Creation massive time dilation occurred with respect to the observer at the centre of a spherically symmetric, expanding universe. It also means that what we would calculate the one-way speed of light (not the actual speed of light that determines the physics in any local environment) is extremely large at high redshift—a direct result of massive time dilation and not any change in the speed of light. Therefore, light from the most distant galaxies could traverse the distances in a matter of a few days as measured by Earth-based atomic clocks, depending on the details of the magnitude of the past acceleration.

And there are no anomalous results on the aberration of starlight or any other well-proven relativistic effects because the speed of light measured locally with atomic clocks is always the constant c. Light arriving at Earth is stretched by expansion (hence redshifts observed) but because Earth based clocks at the present epoch run nearly at the same rate as cosmic clocks no other effects are observed.

The time dilation effect occurred on Earth during the Creation Week and was switched off simultaneously with the cessation of the acceleration of the expansion. This means the universe may no longer be expanding; we only see residual effects because of the finite travel time of light. An observer on Earth during the epoch of expansion would have seen large blueshifts. Currently, only redshifts are observed on the large scale in the universe. Everywhere within six thousand light years of Earth the expansion can be observed to have ceased, and this sphere of observation expands as the light continues to arrive from farther and farther away. Therefore events farther out are coming from Creation Week.

Observations are consistent our galaxy being situated at the centre of a 5D spherically symmetric universe of finite extent that has expanded many-fold. In terms of cosmological clocks it is as if the universe appears like a still photograph. This is the result of the vast distances and slow intrinsic motions on the cosmological scale. Nevertheless, the validity of the new theory applying to both the current and past epochs leads to the inescapable conclusion that the time it has taken light to travel from the most distant sources to Earth is billions of years of cosmic time, yet a matter of only days or years in local atomic time units.

Starlight, Time and the New Physics by  John Hartnett

Written by Dr John Hartnett, this is a bold new answer to the distant starlight issue. Many still doubt the Bible’s clear timescale because, they think, it is impossible for light to have reached the Earth in only a few thousand years from stars that are millions of light-years away. This misconception is often the ultimate stumbling block to a straightforward acceptance of the Bible—even the gospel itself. Understandable by intelligent laypersons, with technical equations and papers put into 111 pages of appendices for the specialist. (High School–Adult) 231 pages.

Hubble, Bubble: Big Bang in Trouble by John Hartnett

Contrary to the big bang theory’s billions of years, we may actually be seeing a 6,000-years-ago creation right now! Physicist Dr Hartnett argues persuasively that quasars are not massive objects at the universe’s edge, but embryonic galaxies ejected from mature galaxies in our own neighbourhood. (High School–Adult) 50 mins. While the content of this popular, illustrated presentation DVD is the same as one you may have with the same title, it now includes extra features. Not only does it have a new cover design, it also has English sub-titles, has been ‘re-badged’ to feature the CMI logo and contact details and includes a 3-minute promotional segment.

Dismantling the Big Bang: God’s Universe Rediscovered by Alex Williams and John Hartnett

Dismantling the Big Bang reveals the scientific and philosophical weaknesses at the core of big-bang thinking and the contradictions to which they lead. Written on a level that lay-people can understand, it shows the intellectual superiority of the history of the universe given in the Bible as a basis for our thinking about the cosmos. Rediscover how to think about the universe in the only way that makes sense—from God’s perspective, in the light of the history given in His Word. (Senior High–Adult) 346 pages.


  1. Williams, A.R. and Hartnett, J.G., Dismantling the Big Bang: God’s Universe Rediscovered, Master Books, Green Forest, AR, 2005. Return to text.

  2. Lerner, E.J. et al., An open letter to the scientific community, New Scientist 182(2448):20, 2004. Return to text.

  3. Ratcliffe, H., The first crisis in cosmology conference, Progress in Physics 3:19–24, 2005. Return to text.

  4. Behar, S. and Carmeli, M., Cosmological relativity: a new theory of cosmology, Int. J. Theor. Phys. 39(5):1375–1396, 2000. Return to text.

  5. Carmeli, M., Cosmological special relativity: a special relativity for cosmology, Found. Phys 25:1029, 1995. Return to text.

  6. Carmeli, M., Cosmological special relativity, Found. Phys 26:413, 1996. Return to text.

  7. Carmeli, M., Cosmological Special Relativity: The Large-Scale Structure of Space, Time and Velocity, Second Edition, Singapore, World Scientific, 2002. Return to text.

  8. Carmeli, M., Accelerating Universe: Theory versus Experiment, [arXiv: astro-ph/0205396], 2002. Return to text.

  9. Carmeli, M., Hartnett, J.G. and Oliveira, F.J., The cosmic time in terms of the redshift, [arXiv:gr-qc/0506079], Found. Phys. Letters 19(3):277–283, 2006. Return to text.

  10. Hartnett, J.G., The distance modulus determined from Carmeli’s cosmology fits the accelerating universe data of the high-redshift type Ia supernovae without dark matter, [arXiv:astro-ph/0501526], Found. Phys. 36(6): 839–861, 2006. Return to text.

  11. Oliveira, F.J. and Hartnett, J.G., Carmeli’s cosmology fits data for an accelerating and decelerating universe without dark matter nor dark energy, [arXiv: astro-ph/0603500], Found. Phys. Lett. 19(3):277–283, 2006. Return to text.

  12. Hartnett, J.G., Spiral galaxy rotation curves determined from Carmelian general relativity, [arxiv:astro-ph/0511756], Int. J. Theor. Phys. 45(11):2118–2136, 2006. Return to text.

  13. See Carmeli, refs. 5 and 6; Carmeli, ref. 7, p. 15, Section 2.11. Return to text.

  14. These sources are subject to the Hubble law τ dv = dr. Return to text.

  15. The period of rapid expansion of the universe may have involved Days 1 through 4, but the principle is the same. Return to text.

  16. Hartnett, J.G., The heavens declare a different story! J. Creation 17(2):94–97, 2003. Return to text.

  17. Gemelli, G., Particle production in 5-Dimensional cosmological relativity, Int. J. Theor. Phys. DOI: 10.1007/s10773-006-9187-z, 2006; Gemelli, G., Hydrodynamics in 5-dimensional cosmological special relativity, [arxiv:gr-qc/0610010], Int. J. Theor. Phys. (in press) 2006. Return to text.

  18. Arp, H., Seeing red, redshifts, cosmology and academic science, Apeiron, Montreal, 2003; Arp, H. Quasars, redshifts and controversies, Interstellar Media, Cambridge University Press, Berkeley, CA, 1987 Return to text.

  19. Psalm 19:1. Return to text.

  20. Hartnett, J.G., A new cosmology: solution to the starlight travel time problem, J. Creation 17(2):98–102, 2003. Return to text.

  21. Hartnett, J.G., Distant starlight and Genesis: is ‘observed time’ a physical reality? J. Creation 16(3): 65–67, 2002. Return to text.

  22. Newton, R., Distant starlight and Genesis: conventions of time measurement, J. Creation 15(1):80–85, 2001. Return to text.

  23. Hartnett, J.G., Cosmological expansion in a creationist cosmology, J. Creation 19(3):96–102, 2005. Return to text



"The leading cosmological model invokes a rapid expansion of space known as inflation that stretched microscopic quantum fluctuations in the fiery aftermath of the Big Bang to enormous scales. After inflation ended, gravity caused these seed fluctuations to grow into the galaxies and the galaxy clustering patterns observed in the SDSS. Images of these seed fluctuations were released from the Wilkinson Microwave Anisotropy Probe (WMAP) in February 2003, which measured the fluctuations in the relic radiation from the early Universe. "We have made the best three-dimensional map of the Universe to date, mapping over 200,000 galaxies up to two billion light years away over six percent of the sky", said another lead author of the study, Michael Blanton from New York University. The gravitational clustering patterns in this map reveal the makeup of the Universe from its gravitational effects and, by combining their measurements with that from WMAP, the SDSS team measured the cosmic matter to consist of 70 percent dark energy, 25 percent dark matter and five percent ordinary matter... WMAP on the cosmic matter density and on the Hubble parameter (the cosmic expansion rate). Moreover, the new measurements agree well with the previous state-of-the-art results that combined WMAP with the Anglo-Australian 2dF galaxy redshift survey.


Jesaja 40:22: "Hän istuu korkealla maanpiirin päällä, kuin heinäsirkkoja ovat sen asukkaat; hän levittää taivaan niinkuin harson, pingoittaa sen niinkuin teltan asuttavaksi."

"...stretcheth out the heavens as a curtain, and spreadeth them out as a tent to dwell in..."


Jesus Rocks! -katekismus
Kysymys numero 77:






Jos katsomme maailmankaikkeuden syntyneen tyhjästä, voisi luonnonvakioillakin olettaa olevan täysin sattumanvaraiset arvot. Mikään ei kuitenkaan olisi kauempana totuudesta. Luonnonlait ovat itse asiassa varsin epäluonnollisia.


Paitsi biologia sisäänrakennettuine muuntelukoneistoineenkin, myös itse materia todistaa Luojasta. Luonto on luo-nto. Aine toimii ainoastaan hämmästyttävän pienessä luonnonlakien marginaalissa. Lailla on laatijansa, säännöillä säätäjänsä. Miksei näin olisi luonnonlakienkin kohdalla? Luonnonlakeja keksittäessä kaavoista löydettiin enemmän kuin tiedemies niihin tarkoittikaan. Ne eivät olleet ainoastaan malleja!


Jokainen tietää, etteivät Vanhan Testamentin juutalaiset olleet ainoa ryhmä, joka uskoi johonkin jumalaan. Luonnonkansojen maailmassa luonnon tapahtumilla ei ollut omia lakejaan, vaan yksittäiset ilmiöt johtuivat jumalien oikuista. Tänään raamatullinen usko erottuu länsimaissa uskona yliluonnollisuuteen, mutta ennen se erottui päinvastaisesta syystä: jumaluuksia vähättelevänä, pelkistettynä maailmankuvana.


Maailma Raamatun ympärillä on heilahtanut keijukaisista materialismiin. Toki ympäristön opit ovat molemmissa tapauksissa imeytyneet myös seurakuntaan ja toki Raamatun Jumalakin puuttui toisinaan luomakuntansa tapahtumiin, mutta yliluonnollinen interventio oli aina poikkeus säännöstä ja yleensä Kaitselmuksen väitettiin toteutuneen luonnollisia reittejä. Poikkeuksellisissakin tilanteissa toinen kuuli taivaasta Jumalan puheen – toinen vain ukkosen.


”Siihen aikaan alettiin avuksi huutamaan Herran nimeä” kaikuu Genesis 4:26:ssa jo historian aamuhämärästä. Tämä oli merkittävä virstanpylväs yliluonnollisten tapahtumien suhteen. Genesiksen alkutapahtumien jälkeen Jumalaa ei enää nähty. Raamatullisen maailmankuvan pohjalla oli Jumalan asettamat ja taustalla toimivat Jobin kirjan ”taivaan lait”:


”Tunnetko taivaan lait, tahi sinäkö säädät, miten se maata vallitsee?” (Job 38:33)


”Ylistäkää häntä, aurinko ja kuu. Ylistäkää häntä kaikki kirkkaat tähdet. Ylistäkää häntä te taivasten taivaat ja vedet taivasten päällä. Ylistäkööt ne Herran nimeä, sillä hän käski, ja ne tulivat luoduiksi. Ja hän asetti ne olemaan aina ja iankaikkisesti; ja hän antoi niille lain, josta ne eivät poikkea.” (Ps 148:3-6.)


Pieni, monesti huomaamatta jäävä seikka, joka vahvistaa käsitystä maasta suunnittelun keskipisteenä, on täydellinen auringonpimennys. Samanlaisia auringonpimennyksiä ei näy muissa aurinkokuntamme osissa. Auringon halkaisija on täsmälleen 400 kertaa kuun halkaisijaa suurempi ja kuu on tarkalleen 400 kertaa lähempänä Maata kuin Aurinko. Tämä on syynä siihen että taivaankappaleet näyttävät yhtä suurilta. (Kuun ollessa lähimpänä maata sen kiekko tosin on 14 % suurempi kuin sen ollessa kaukaisimmassa pisteessään. Kuu voi varjostaa aurinkoa kokonaan korkeintaan kahdeksan minuuttia. Kuu loittonee Maasta nykyään noin 4-30 cm vuodessa.) Tähtitieteellisesti katsoen maa on erikoisessa asemassa, koska Maa ja Kuu ovat kaksoisplaneetta. Maan halkaisija on vain neljä kertaa Kuun halkaisija ja Maan massa on vain 81 kertaa Kuun massa.


Kuu peittää auringon täsmällisesti taaksensa. Kaikki auringonpimennykset eivät ole täydellisiä vaan varjo kulkee vain Aurinkoa viistäen. Täydellisen pimennyksen sattuessa varjo on niin tarkka, että sen aikana voidaan jopa tutkia auringon liekkien eli koronan korkeutta! Aurinko on satoja miljoonia kertoja suurempi kappale kuin Kuu, ja välimatkat avaruudessa ovat huikeat. (Auringon sisään mahtuisi 1.3 miljoonaa Maapalloa ja Auringon halkaisijalle 110 maapalloa jonoon.)


Esimerkki on vakuuttava siksi, että ei ole olemassa mitään voimaa eikä vuorovaikutusta, joka tekisi kytkykaupan Auringon ja Kuun välillä. Ei ole mitään syytä, miksi kokoluokkien ja etäisyyksien pitäisi aiheuttaa tarkka auringonpimennys Maan pinnalla kymmenen sentin silmienvälillä. (Kuun ollessa kauimpana Maasta, on sen etäisyys 404 365 km. Lähimmillään Kuu on 366 033 km päässä.)Tarkalta näyttää kuunsirpin esiin jättävän varjon pallomuoto keskellä kuunkiertoakin. Auringonpimennysten jakso on säännöllisesti 18 vuotta ja 11 päivää. (18 a, 10,96 d.)


Vuodessa voi olla korkeintaan seitsemän pimennystä: joko viisi auringon ja kaksi kuunpimennystä tai sitten neljä auringon ja kolme kuunpimennystä. Se nyt ei tosin raastuvassa mitään merkitse.


Elämän edellytyksiä ovat mm. Maan vakaa lämpötila ja hiilidioksidin oikea määrä. Lisäksi planeetta tarvitsee sopivan määrän raskaita alkuaineita ja nestemäisen metalliytimen. Jos vahva ydinvoima olisi vain muutaman prosentin voimakkaampaa, polttaisi Aurinko kaiken vetynsä alle sekunnissa. Muuttamalla aavistuksen verran jonkin perusvoiman suuruutta tai jonkin perushiukkasen massaa, päädytään kosmoksiin, joissa ei muodostu galakseja, tähtiä tai planeettoja. Ns. kosmologinen vakio kuvaa tyhjän avaruuden aiheuttamaa omituista luotaantyöntävää voimaa. Vakio on käsittämättömät 10123 kertaa pienempi kuin sen kvanttiteorian mukaan pitäisi olla (Tähdet ja Avaruus 7/2000 s. 24-28). Luvussa on ykkösen jälkeen 123 kappaletta nollia.


Englannin hoviastronomi Martin Reesin (WSOY 2001) kirjassa Avaruuden avainluvut esitellään kuusi luontoa rajaavaa ehtoa, jotka voi kiteyttää aineen pienimpien osasten välisiin voimiin sekä säteilyn määrään ja vuorovaikutukseen liittyvinä lukuina. Jos nämä luonnonvakiot muuttuisivat prosentinkin, mitään ei voisi olla olemassa. Ei tähtiä, ei niiden energiaa, ei tiettyjä alkuaineita, eikä minkäänlaista elämää. Osa näistä kuudesta ehdosta ovat tiukkoja aina kahdeksanteen desimaaliin saakka!


Monisoluisen elämän kehitys olisi vaatinut tilastollisesti ottaen hyvin pitkän kauden ilman suurten meteoriittien törmäyksiä. Kemiallisen evoluution ja bioinformaation kasaantumisen teoreettisesta mahdollisuudesta tosin kiistellään, vaikka sille antaisi äärettömänkin ajanjakson. Ernst Haeckelin kymmenien kuvien sarjaa elämän alituisesta spontaanista muovautumisesta elottomasta kipsistä valtamerten pohjalla kierrätettiin yli 50 vuotta, 20-luvulle saakka. Olen törmännyt näihin nk. Moneron/Monera –eliöihin vielä 2000-luvun suomalaisessa biologian valintakokeen preppauskurssin eri kurssikirjat integroivassa oppimateriaalissakin. On turha puhua, että Louis Pasteur olisi poistanut evoluutiosta spontaanin alkusynnyn tuoman nosteen sterilisaatiokokeillaan 1959-1962. Suuri yleisö ei ollut niistä kiinnostunut, olihan vuosisadat opetettu matojen, hiirien, skorpionien ja kärpästen sikiävän itsestään kellareissa, lumpuissa ja raadoissa. Popularisaation suoranaisista tiedevilpeistä ja rahvaan harhaanjohtamisesta ei sen enempää tässä.


Maapallo sijaitsee suurin piirtein oikealla etäisyydellä auringosta. Mene lähemmäksi ja pala. Mene kauemmaksi ja jäädy. Omasta Kuustamme voimme oppia miten saattaisi käydä, jos kiertäisimme lähempänä aurinkoa, vaikka se ei olisi kuumakaan: Kuu on sidottu maapalloon niin tiukasti, että se kääntää meille aina vain toisen poskensa.


Jos siis Maa olisi lähempänä aurinkoa, se ei välttämättä pyörisi akselinsa ympäri, jolloin ei olisi vuorokaudenaikojen vaihtelua, jolloin ei olisi auringonlaskuja, jolloin ei olisi Tuulen Viemää - jolloin täällä ei voisi edes elää! Tätä oivallusta kutsutaan antrooppiseksi periaatteeksi.


Periaatetta on kuitenkin pikkusieluisen proosallisesti arvosteltu kehäpäättelystä. Jos muuttaa yhden perusvoiman suuruutta, muuttuu toinenkin ja maailma vain näyttäisi erilaiselta, sanovat saivartelevat kriitikot. Venus kuitenkin pyörii ja Tuulen Viemää alkaa sanoin: ”Scarlett O’Hara ei ollut kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa lumoihin.”. Aurinkovuoden pituus on Venuksella ja Merkuriuksella vain lyhyempi maahan verrattuna. Merkurius sen sijaan ei käännä toista poskeansa Auringon lyötäväksi. Sillä puolella planeettaa lyijyn kylmä sydän sulaisi juoksevaksi kuin vesi, kun taas toisella puolella vallitsee ikuinen talvi, vieläpä ilman japanilaisia kaamosturisteja (toistaiseksi).


Katsoipa tutkija sitten mikroskooppiin tai teleskooppiin (kreikk. scopee, katsoa) niin maailmankaikkeuden joka tasolla esiintyy hierarkkiaa ja järjestystä. Nykyaika tahtoo korostaa ”kaaosta”, mutta kreikassa sen vastakohta oli ”kosmos”, järjestys. (Vrt. kosmetiikka, paikkojen laittaminen järjestykseen.) Preussilainen järjestys näyttää siis pitävän paikkansa jopa tähtijoukkojen suhteen, sitä mukaa kuin niitä opimme tuntemaan. Uusien havaintojen mukaan galaksit ovat sijoittuneet avaruuteen suhteellisen säännöllisin välimatkoin kuin reikäjuuston reiät (Tiede 2000 4/1999 s. 17). Katso kerettiläinen teoria Eläinradan tähtikuvioiden alkuperäisestä, pedagogisesta, merkityksestä: http://www.helsinki.fi/~pjojala/Horoskoopit.htm


Big Bang eli alkuräjähdys ei säännönmukaisuutta selitä. Heinäntekojärki sanoisi että mitä suurempi räjähdys, sitä suurempi epäjärjestys. Alkuräjähdyksen kannattaja joutuu selittelemään myös sitä omalaatuista ilmiötä, että aurinkokunnassamme kuusi kuuta kiertää rataansa eri suuntiin kuin muut. Venus pyörii tämän lisäksi akselinsa ympäri eri suuntaan ja myös hyvin hitaasti muihin planeettoihin nähden. Todellinen alkuräjähdys on biologinen, kuten muualla on Kambrin fossiiliräjähdyksestä osoitettu.


Mikäli avaruustutkimus jotakin on paljastunut, niin sen, että aine ei ole jakaantunut tyhjään avaruuteen tasaisesti eikä esiintyessäänkään ole homogeenistä. Maailmankaikkeuden aineen tiheyserot ovat valtavia. Suurin osa tilasta on tyhjää, kun taas toisiin pisteisiin on kohdistunut valtava massa. Ruokalusikallinen neutriinotähteä nostaisi vaakakupissa ilmaan maapalloja kuin sumo balleriinoja.


Kuitattakoon asia Raamatun toisen luvun ensimmäisella jakeella: ”Niin tulivat valmiiksi taivas ja maa kaikkine joukkoinensa.” ”Joukko” kuvaa järjestyksessä olevaa, komean kaunista, määrättyjen lakien mukaan toimivaa joukkoa ja on varsinaisesti sotilastermi. (Eräs Jumalan nimistä Vanhassa Testamentissa onkin ”joukkojen Jumala”, Herra Sebaot.) (Hugh Ross, Astronomical evidences for a personal, transcendent God. The Creation hypothesis. Intervarsity press 1993 s. 147; Donald Hamilton, The Spectral Evolution of Galaxies: Part I, An Observational Approach. Astrophysical Journal 297 (1985): 371-389).


Lähes kaikkien tunnettujen galaksien on havaittu olevan ”keski-ikäisiä”, ikään kuin käyttöiässään. Joskus on esimerkiksi väitetty spiraaligalaksien olevan vasta ensimmäisellä kierroksella tiiviin rakenteensa vuoksi. Tiedä häntä.


Mitä kauemmaksi Linnunradan keskustasta mennään, sitä suuremmiksi kiertonopeudet nousevat. (Oman linnunratamme kierros tosin kestää 240 miljoonaa vuotta reippaasta 800 000 km tuntinopeudesta huolimatta.) Galaksit ovat arvoituksellisia. Ne pyörivät niin nopeasti, että tähtien pitäisi oikeastaan sinkoutua galaksin keskipisteestä äärettömyyksiin. Kosmologeilta puuttuu heidän omien laskelmiensa mukaan 90 % massasta, joka vaaditaan selittämään maailmankaikkeuden kehitys alkuräjähdyksestä nykyhetkeen (Tieteen kuvalehti 8/1997 s. 36-37). Havaittavissa olevan massan painovoima ei näytä riittävän pitämään universumia koossa. Puute on ollut tapana selittää ns. ”pimeän aineen” olemassaololla, jota ei kaukoputkilla voi havaita. Avaruuteen ammuttiin Hubble-avaruuskaukoputki, jonka tarkkuus riitti pimeän aineen havainnointiin, mutta aineen olemassaoloa ei kuitenkaan kyetty vahvistamaan.


Kaikki kappaleet vetävät toisiaan puoleensa näkymättömin sitein. Mikä tämä ”liima” on tai minkälainen hiukkanen tai aallonpituus sitä välittää, on Newtoneista huolimatta täysi arvoitus. Matemaattisesti tämä tuntematon voima on luvattoman helppo käsitellä. Kappaleet nimittäin vetävät toisiaan puoleensa voimalla, joka on kääntäen verrannollinen niiden välimatkan neliöön. Painovoima = 1/ erottava välimatka2 (neliöön). Monen tutkijan mielestä tämä luku ”2” on tässä yhteydessä liian tasainen luku ollakseen vain sattuman satoa. Miksei 2 tilalla ole esimerkiksi 1,999 tai 2,001? Kokeet ovat osoittaneet ainakin viiden desimaalin tarkkuudella luvun olevan kuitenkin tasan 2, kirjoitti lääkäri Pekka Reinikainen (1990) ajatuksenherättäjässään ”Unohdettu Genesis” (s. 207-208).


Negatiivisesti varattu elektroni kiertää positiivisesti varattua ydintä, jossa sen vastapari on täsmälleen samansuuruisesti, mutta vastakkaismerkkisesti varattu protoni. Partikkeleilla on siis samansuuruinen varaus - muuta yhteistä niillä ei sitten olekaan.


Aalto-ominaisuuksistaan huolimatta elektronilla on myös havaittavissa oleva massa. Protoni on kooltaan lähes 2000 kertaa elektronia suurempi ja sisältää energiaa noin miljardin elektronivoltin verran. Protonin ja elektronin keskinäinen sähköinen vetovoima on 2x1039  kertaa voimakkaampi, kuin niiden keskinäinen painovoima. Voisi kysyä myös, miksei negatiivisesti varautunut elektroni syöksy positiivisesti varattuun ytimeen, vastakkaismerkkiset hiukkaset kun vetävät toisiansa puoleensa. Klassinen vastaus on, että elektronilla on niin suuri nopeus ydintä kiertäessään, että tangentiaalinen voima ja ytimeen vetävä voima kumoavat tarkalleen toisensa. Tällaisen tasapainon alkuperäinen asettaminen ei mielestäni ole mitenkään itsestäänselvää.


Tarkasti ottaen ei voi sanoa, että alkeishiukkasissa olisi kyseessä vain partikkelit tai kappaleet. Elektronin luonnetta selitettäessä on pakko tuoda apuun aaltoyhtälöt, mutta koska en hallitse aihetta, unohdettakoon se tässä yhteydessä. Kvanttimekaniikassa ilmiö selitetään siten, että elektronin ratojen energiatilat ovat kvantittuneet. Tässä mallissa elektronin radat ovat kuin juoksuradat lyhyen matkojen yleisurheilussa: kilpailijalle on varattu jokin tietty rata, eikä ratojen välissä voi juosta. Elektronin sanotaan tavallaan resonoivan ytimen kanssa seisovassa aallossaan, värähtelevän samalla taajuudella. Mallin ongelmakohtia on esimerkiksi se, miksei elektroni menetä koko ajan energiaansa liikkuessaan ja hivuttaudu sen tähden itsestään ytimeen päin. Kvantittuminen tarkoittaa, että Luoja tykkäisi tanskalaisista leegopalikoista. Sekä aine, että biologinen informaatio RNA:n välittämine DNA-koodeineen on digitoitua. Samaan sävyyn omakin tekniikkamme on siirtymässä bittivuossaan lopullisesti analogisista digitaalisiin ja eksplisiittisesti määriteltyihin tietueisiin.


Mikäli klassisella mallilla on edes joitakin ansioita, niin ongelman voi ymmärtää avaruusmatkailun suoman esimerkin avulla: jotta jotakin taivaankappaletta lähestyvä satelliitti saataisiin kiertämään kohdettansa, pitää satelliitin osua kiertoradalleen erittäin pienessä nopeuden, etäisyyden ja tulokulman marginaalissa. Avaruustutkijat käyttävät itse asiassa tätä periaatetta hyväksi ohjatessaan satelliitin sivuuttamaan jotakin matkan varrella olevaa taivaankappaletta hieman kauempaa. Tällöin satelliitti muuttaa hieman suuntaa, mutta taivaankappaleen siihen kohdistama voima tuo satelliitille lisää nopeutta maasta poistuvaan suuntaan nähden. Ainakaan taivaankappaleiden liikkeiden suhteen kvanttimekaanikot eivät tule sekoittamaan ympyröitämme: on melko hyvää tuuria, että kuumme liikkuu nykyisellä nopeudellaan. Mikäli kuu liikkuisi nopeammin, vetäisi se mutkansa suoriksi, mikäli laiskemmin, romahtaisi se maahan.


Säännönmukaisten kiteiden muodostumista esimerkiksi symmetrisissä lumihiutaleissa on ollut tapana käyttää esimerkkinä informaation syntymisestä itsestään. Asian voisi kuitenkin nähdä toisellakin tapaa. Harrastelija-kivenhiojana itseeni on aina tehnyt epäorgaanisen luonnon puolelta vaikutuksen kvartsisikermät. Ruman, pyöreän akaattikiven ontosta sisustasta voi paljastua luonnostaan kidemuotonsa mukaan muotoutuneita ”obeliskeja.” Kaunis kide muodostuu yksinomaan aineen sisäisen rakenteen vuoksi, ilman ulkopuolista informaatiota tai työstöä. Kiteitä esitellessä asiaan vihkiytymättömät luulevatkin niitä yleensä käsin hiotuiksi.


Mineraalien ja kauneimpienkin jalokivien kemiallinen koostumus, ehkä alkuperäkin, osataan tänään selittää, enkä väitä ettäkö kaikki nämä olisivat välttämättä olleet ihailtavinamme luomisesta lähtien. Tässä kohden argumentti on kuitenkin aineen sisäinen rakenne sekä jo kvanttitasolla määräytyvä symmetria. Yhdisteet ovat saattaneet käydä läpi metamorfoosin (muodonmuutoksen) alkuaikojen katastrofissa. Kuitenkin ne minimaalisen pienet aikaluokat, joilla nykyään kyetään valmistamaan esimerkiksi synteettisiä korundeja, kertovat etteivät miljardien vuosien aikamäärät ole välttämättömiä, jos olosuhteet vain ovat tarpeeksi ankarat.





Fyysikot sanovat hyvää yhtälöä ”kauniiksi.” Parhaiten maailmaa kuvaavat yhtälöt ovat juuri tällaisia, pelkistettyjä ja toimivia.

Harhaanjohtavan kristillisen pintasilauksen omaava, Hodgesin tautia sairastava tähtitieteilijä Steven Hawkins joutuu puhesyntetisaattorinsa avulla kysymään modernin fysiikan löytöjen äärellä: ”Mikä puhaltaa hengen näihin yhtälöihin?”


Ludwig Boltzmann huudahti aikoinaan J.C. Maxwellin yhtälöiden äärellä: ”Jumalako nämä on kirjoittanut!”


Juutalaissyntyinen, ensimmäisen radiosähkeen lähettänyt Heinrich Hertz taas tunnustaa Kelvinin, Faradayn ja Maxwellin laatimien yhtälöiden edessä: ”Emme voi paeta tunnetta, että näillä yhtälöillä on todellisuus ja älykkyys itsessään, että ne ovat viisaampia kuin me olemme, jopa viisaampia kuin keksijänsä, ja että me saamme niistä enemmän irti kuin mitä niihin on kirjoitettu.” (Päiviö Latvus, Luonnonmysteerien tuolla puolen. Yliopisto 7/98 s 35.)


Aikansa johtava agnostikko John Tyndall kirjoitti voittoisalle Faradaylle: ”Ajattelen usein, että hyvän kristityn ominaisuudet ovat juuri niitä, jotka ovat oleellisia tiedemiehelle, joiden on ennen kaikkea tultava ‘kuin pieniksi lapsiksi’.”


Tieteen innovatiivinen valtakunta on lasten kaltaisten. ”Ellette tule lasten kaltaisiksi, ette pääse sinne sisälle.”



Master of Sciing
Subway Scientist, Pneumology
Gsus Industry



Pelasta elämä - lahjoita verta!



Safe a Life - Donate Blood!