Takaisin Ajatusvarikolle - Back to the Thought Deposit
→ HAASTE - CHALLENGE ←
Dinoglyyfit - Dinoglyfs - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa - Prehistoric Creatures Documented by the Ancient Man

Hyvä Julkisen Sanan Neuvosto, Tahtoisin pyytää tulkintaanne oheisesta Kirkko ja Me –lehden pääkirjoituksesta ja vastineestani siihen. Olen tehnyt samanaikaisesti kyselyn myös Helsingin Sanomain Tietokulmasta Israelin Itsenäisyyssotaan liittyen, sekä Leena Reikon saamasta Journalistiliiton palkinnosta. (www.huomautus: jälkimmäistä kyselyä ei lähetetty, koska Journalistiliitolle tarkoitettu kritiikki olisi koskenut liiaksi yksityishenkilöä.)

Minusta Kirkko ja Me –lehden numerossa 4 (25.4.2002) rikottiin hyvää journalistista tapaa pääkirjoituksessa. Oheisen lehden ohella tekstin voi lukea myös osoitteessa http://www.turunsrk.fi/tiedotus/lehti/km2002-04.html#pääkirjoitus.

TARKISTETTU EHDOTUS VASTINEEKSI: Lihavalla ehdotukset lyhennyksiksi. (Sulkeissa sähköpostissa.) Jos vastine on pitkä, niin oli pääkirjoituksessakin vääriä syytöksiä perä jälkeen.

---

Pääkirjoitus 25.4.: "Israel on terroristivaltio, joka kansainvälisistä sopimuksista piittaamatta käyttää sotilasvoimaansa teurastamalla siviilejä, myös naisia ja lapsia. Niin se menetteli myös vuonna 1982-83 hyökkäämällä Libanoniin ja tappamalla tuhansia palestiinalaisia pakolaisleireissä… Miehittäjän valta on mielivaltaa… Israelin valtio ei noudata uskonnonvapauslakia. Palestiinalaiset saavat kääntyä kristityiksi mutta eivät juutalaisvaltion kansalaiset… valtiollista julmuutta". (http://www.turunsrk.fi/tiedotus/lehti/km2002-04.html#pääkirjoitus)

Mahdollistaako arkkipiispan haastattelu (HS 7.4.) avoimet hyökkäykset Israelia vastaan? Kyse on inhimillisestä tragediasta, joten vilpittömät tunteet sallittakoon. Karkeisiin asiavirheisiin ei kuitenkaan voi olla puuttumatta.

Sabran ja Shatillan 900 hengen joukkomurhanhan tekivät nimikristittyjä edustaneet libanonilaiset! Libanonissa oltiin käyty 1975-76 alkaen veristä sisällissotaa ilman Israelia, koska myös Jordania oli ajanut yhä sotaisemmaksi käyneen PLO:n pois.

Epäsuorastakin vastuusta falangistien verilöylyyn järkytyttiin Israelissa. Puolustusministeri Sharonin ja upseerien rangaistusten syynä oli se, etteivät he kyllin nopeasti estäneet libanonilaisia tappamasta toisiaan. Teurastuksen johtaja Eli Hobeika pääsi Syyrian tuella Libanonissa kolmesti ministeriksi.

Israel oli se poikkeus, joka tutki väärinkäytöksensä - ja juuri siksi ne tunnetaankin. Uutisarvoa olisi syyrialaisten tekemässä 20 000 hengen joukkomurhassa Syyrian Hamassa -82.

(1940-luvun synagogien suhteen jätettiin mainitsematta, että valtaa pitävät britit sallivat vain arabien aseistautua. Juutalaisilta varustautuminen oli teloituksen uhalla kielletty, vaikka ylivoimainen hyökkäys 650 000 asukkaan maahan näytti jo varmalta.)

(Kirkosta voi hakea turvapaikkaa - mutta nyt etsintäkuulutetut linnoittautuivat symboliseen Syntymäkirkkoon konetuliaseet mukana. Jopa CNN vahvisti tiedon vandalismista kirkossa.)

Kesäkuussa PA:n raporttien pohjalta julkaistun ICT:n (Israelin kansainvälisen politiikan terrorismin vastaisen instituutin) tilaston mukaan vain 5 % intifadassa kuolleista palestiinalaisista on ollut naisia ja tyttöjä (noin 60 henkeä, joista 20 aseissa), luvun ollessa 30% israelilaisten vainajien kohdalla (noin 150 henkeä, joista 3 aseissa).

Palestiinalaiset ovat surmanneet yli 150 yli 40-vuotiasta aseistautumatonta, Israel noin 70. Kapinalliset ovat surmanneet myös noin 190 palestiinalaista, vaikka PA sysää nämäkin kuolintapaukset Israelin tekemiksi. Israelin puolustusvoimien (IDF) sivuilla http://www.idf.il/english/news/jump_2_eng_300900.stm on tilastoituna yhteensä 19600 intifadan aikana tehtyä hyökkäystä. Iskuja tehdään yksi tunnissa, ja hyvistä keinoista niin valtioiden kuin yksityistenkin ihmisten hyökkäysten estämiseksi on pula.

Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksella v. 2002 hyväksytyn väitöskirjan mukaan Israelia vastaan käydyissä sodissa (-48, -56, -67 ja -73) kaatuneita on rintaman molemmin puolin kaikkiaan noin 100 000. Luku kertoo Israelin silmätikun asemasta mediassa, sillä se on liikenneonnettomuuksien luokkaa.

Israelin arabeilla on kaikki kansalaisille kuuluvat oikeudet: asunnot, työ, koulutus, virallinen kieli, uskonto, ylenemismahdollisuudet, puoluemuodostus, mielipiteen vapaus. Knessetissä on arabipuolue, Korkeimmassa oikeudessa arabijäsen. Poikkeus on siinä, että arabit on vapautettu asevelvollisuudesta.

(On totta, että Kristus-nimeen liitetyn inkvisition muistossa Israelissa ei pidetä kääntymisestä kristinuskoon. Jopa lähetystyö on kuitenkin sallittua, kunhan siihen ei liity aineellista lahjontaa. Muslimille uskostaan luopuminen saattaa julkilausumien mukaan johtaa kuolemaan.)

(Palestiinalaiskristittyjen massamuutto alkoi PA:n tultua valtaan. Beetlehemin seudun kristitty enemmistö on muuttunut pieneksi vähemmistöksi, samoin on käynyt Ramallahin. Syntymäkirkon lukuisista kristityistä vain harva uskalsi edes tunnustaa olleensa panttivanki.)

Israelin suurlähettiläs torjuu väitteen, jonka mukaan armeija olisi käyttänyt ihmiskilpenä pappia ja tunkeutunut kirkkoon. Todisteita ko. PA:n propagandauutisten torjumiseksi on luettavissa: http://www.idf.il/english/news/lies.stm.

YK:n ihmisoikeusjärjestöjenkin kierrättämät väitteet ”Jeningradin massamurhasta" olivat perättömiä - mutta anteeksipyyntöjä ei ole kuulunut. Saeb Erekat aloitti propagandan puhumalla Jeninin 500:stä kuolleesta ja 3000 kadonneesta. Nyt luvuksi on tunnustettu 59, mutta IDF:n maine on jo tahrattu.

(Ahtisaaren ryhmän tulon näki falskina myös Sharonin hallitukselle kriittinen vasemmistolainen Haaretz-lehti. Yksi kolmesta johtajasta oli Cornelio Sommaruga, Kansainvälisen Punaisen Ristin entinen johtaja, joka on verrannut daavidintähteä hakaristiin. Israelin Punaisen Daavidintähden on ollut tuskallista saada kv. Punaisen Ristin täysjäsenyyttä, vaikka puhe oli uskonnollisesta ja poliittisesta neutraaliudesta.)

(Sharon oli nimenomaan kieltänyt esikuntapäällikköä ohjusten ja rakettien käytöstä Jeninissä siviiliuhrien välttämiseksi. Helikopterien poissaoloa ihmetteli jopa maailman suurin arabiankielinen julkaisu Kairo al-Ahram weekly.)

Aikanaan jotkut länsi-Beirutissa käsin toimineet länsimaiset uutistoimistot hyväksyivät isäntiensä luvun jopa 600 000 kuolleesta Libanonissa 10/6/-82 mennessä. Aika paljasti luvun 10 000:ksi.

Pääkirjoitus mainitsee EU:n varoin pystytettyjen hallintorakennusten tuhoamiset. Ei sitä, että PA:n suurimpana tukijana olemme ilmeisesti rahoittaneet myös terrorismia. http://www.mfa.gov.il/mfa/go.asp?MFAH0lom0 väittää Arafatin allekirjoittaneen näitä "juoksevia menoja". PA:n sisäisessä tilintarkistuksessa 1997 oli 400 miljoonaa USD:a kadoksissa.

("Israelin hyökkäys Palestiinalaisvaltion hallintoalueelle koskettaa meitäkin." Ei valtiollista asemaa silti torilla huudeta. Toistaiseksi alueen ainoa juutalaisilta kielletty arabivaltio on ollut Jordania.)

Israel-vastaiset syytökset ovat usein niin massiivisia, että ne järkyttävät vilpittömän oikeustajua. Niitä voi arvioida viittein varustettuja puolusteluja vastaan mm. osoitteissa http://www.us-israel.org/jsource/myths/mftoc.html ja http://www.mfa.gov.il/mfa/go.asp?MFAH0i9o0. Israelissa pelätään joukkotuhoaseita, koska niillä nämä luvut tosiaan nousisivat.

---

Hyvä journalistinen tapa ei toki rajoita sananvapautta tai mielipiteiden ilmaisun vapautta. Kirjoituksissa olisi kuitenkin pyrittävä totuudenmukaiseen. Israelin syyttäminen mm. Libanonin surullisenkuuluisien verilöylyjen tekijäksi on oman tulkintani mukaan asiavirheisen sotaprapagandan sinänsä vilpitöntä kierrättämistä, jota Turun riviseurakuntalaiset eivät varmastikaan keskimäärin kykene arvioimaan itse.

Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksella tänä vuonna hyväksytyssä Pasi Kesselin väitöskirjassa syvempään tutkimukseen ei oltu otettu, kuin 1948-1973 väliset Israelin vastaiset sodat. Yksityiskohtaisesti Libanonin sodista ja niiden taustoista kertoo esimerkiksi liki 50 kirjaa työstäneen veteraanitoimittaja John Laffinin heti sodan jälkeen valmistunut The War of Desperation.

On kyllä totta, että Israel rankaisi monia sotilasvirkamiehiänsä Sabran ja Shatilan 900 (800-2000) henkeä vaatineiden verilöylyjen suhteen. Olennaista kuitenkin on se, että levottomista oloista ja sodasta huolimatta Israelissa Beirutin tapahtumat tutkittiin, julkaistiin ja tuomittiin. Sekä se, että kyse oli pahimmillaankin vain epäsuorasta osallisuudesta.

Teon varsinaiset tekijät vapautettiin Libanonissa ja Syyriassa vastuusta. Libanonissa Hobeika itse asiassa pääsi tapauksen jälkeen Syyrian valvonnassa kolmesti ministeriksi. (Ironista kyllä, myös pakolaisministeriksi. Libanonin pelätyimmäksi mieheksi kutsutun Hobeikan sanotaan olleen mm. Syyrian Rifaat Assadin liikekumppani.)

Minusta Israeliin pitäisi käyttää lehdistössä samaa mittaa, kuin naapurimaihinsakin. Jos liki ainoata omia ihmisoikeusrikkomuksiansa tutkivaa Lähi-idän valtiota rangaistaan vuosikymmentenkin jälkeen avoimuutensa vuoksi, on journalisteilla syytä itsetutkisteluun.

Vain 29-vuotias Hobeika pakotti nuoretkin "tiedusteluyksikön" alaisensa toimittamaan sanoinkuvaamattoman julmia toimia siviilejä kohtaan 38 tunnin ajan 16.9.1982 alkaen. Kyseessä lienee ollut kostotoimenpide tätä ennen tapahtuneesta 21 falangistikristityn johtajan onnistuneesta attentaatista. Hobeika oli ollut tilaisuudesta turvallisuusvastuussa, etenkin Libanonin yhdistäjäksi kaavaillun Bashir Gemayelin suhteen. Suomen kielellä tapahtumia käsittelee mm. pastori Pekka Sartolan kirja Tähtäimessä Israel (2001).

Libanonin mediasodan Israelin vastaisuutta taas analysoivat mm. seuraavat profaanit teokset: Misreporting Lebanon (Joshua Muravchik, Heritage Foundation, Washington, 66 s. nro 23 Policy Review, 1983); Media Coverage: the War in Lebanon (Frank Gervasi, Center for International Security, Washington 36 s. 1983); The Journalists' War Against Lebanon - Techniques of Distortion, Disorientation and Disinformation (Edward Alexander, 12 s. Encounter 9/1982); 'The Times' Goes War (Melvin J. Lasky, 5 s. Encounter 10/1982).

Israel teki Libanonissa nähdäkseni saman virheen, johon se syyllistyy intifadoissa: se ei perusmentaliteetiltaan enää luota ulkopuolisiin - ja tämä pätee myös toimittajiin. Verrattuna Falklandin sodan tai Grenadan invaasion aikaiseen miltei täydelliseen uutispimentoon, on Israel kuitenkin suoriutunut suhteellisen puhtain paperein journalistien suhteen kansannousun propaganda-arvon huomioon ottaen.

Libanonin kohdalla toimittajien vähäinenkin estäminen oli erityisen huono ratkaisu, koska toiset kirjeenvaihtajista eivät erottaneet vuosien 1975-1976 raunioita vuoden 1982 Israelin operaation aikaansaannoksista. Eritoten Tyyron, Siidonin ja Damourin kaupungit olivat vahingoittuneet pahoin jo aiemmin PLO:n ym. kahakoissa.

Kun nykyään viitataan Israelin Libanonin operaatioon, eivät ainakaan 30-vuotiaat ikätoverini yleensä muista tätä edeltänyttä seitsemättä vuotta jatkunutta kristittyjen ja muslimien paljon verisempää sisällissotaa, Israelin pohjoisosiin tehtyjä sissihyökkäyksiä, tai ylipäänsä sitä että yhä sotaisemmaksi käynyt PLO tuli ensin Jordaniankin poisajamaksi.

Strategisesti Israelin nopea iskusarja Libanonissa osoittautui toimivaksi myöhempiin länsimaisten joukkojen vakauttamisyrityksiin nähden. Jopa Merijalkaväki, Muukalaislegioona ja erilaiset laskuvarjoukot joutuivat jättämään Libanonin, koska nämä eivät soveltuneet staattiseen rooliin etenkään itsemurhaiskuja vastaan. Esimerkiksi 23.10.1983 menehtyi 241 Yhdysvaltain merijalkaväen sotilasta yhdessä itsemurhaiskussa ja 58 Ranskan laskuvarjojääkäriä toisessa. 4.11. isku tappoi 60 rajavartijaa, joista alle puolet israelilaisia.

Tätä taustaa vasten seuraava lainaus 11.9.2001 PA:n (Palestinian Authority) virallisesta Al Hayat Al Jadida -päivälehdestä on ymmärrettävämpi: “The suicide bombers of today are the noble successors of their noble predecessors... the Lebanese suicide bombers, who taught the US Marines a tough lesson in [Lebanon]...and then, with no preconditions, they threw the last of the remaining enemy [Israeli] soldiers out of the [security] zone. These suicide bombers are the salt of the earth, the engines of history...They are the most honorable [people] among us...” (http://www.pmw.org.il/report-120901.html)

Esimerkiksi The New York Times julkaisi 20.6.1982 sivun kokoisen ja 200 intellektuellin allekirjoittaman ilmoituksen, jossa kerrottiin israelilaisten aiheuttaman "kuoleman ja hävityksen" koituneen 40 000 ihmisen kuolemaksi ja 700 000 ihmisen kodittomuudeksi. Kuitenkin Frank Gervasi sai viikkoja Libanonin sairaaloita kierrettyään heinäkuun puolivälissä tulokseksi vain 56 kuollutta Tyyrossa, 265 Siidonissa, 1200 Ein el-Hilwen ja Rachidiyen kovista taisteluista kärsineissä leireissä jne. Jotkut länsimaiset uutistoimistot hyväksyivät Laffinin kirjan mukaan PLO:n Beirutin toimiston luvun jopa 600 000 kuolleesta 10.6. mennessä. Myöhemmin luku vakiintui 10 000:ksi hengeksi.

Vakituisesta palveluksesta eronnut Yhdysvaltain armeijan eversti Trevor Dupuy teki laajan analyysin Libanonin uutisoinnista. Tuolloin Dupuy toimi New Yorkissa sijainneen "Historical Evaluation and Research Organization":in presidenttinä ja toimituspäällikkönä. Pitkässä artikkelissaan Behind the Lies in Lebanon Dupuy oli hyvin kriittinen tiedotusvälineille. Hänen organisaationsa lähetti raportista kopioita 3500:lle Amerikan sanomalehdelle, ilman että mikään näistä olisi valittanut epäreilusta kritiikistä.

Dupuy oli kirjoittanut yli 80 kirjaa sotilasaiheista, ja Libanonin tapaus ilmestyi vuonna 1986 nimellä Flawed Victory: The Arab-Israeli conflict and the 1982 war in Lebanon. Siinä missä Beirutin kiivaimmissa pommituksissa PLO:ta mukaellen 44 000 pommin tai kranaatin "mattopommituksista" ja 700 tuhoutuneesta talosta PLO:n vesillelaskemana puhuttiin, laski tämä kokenut sotakirjeenvaihtaja alle 200 painoltaan 200-500 kilon pommia. Ja Dupuy ei ole mikään Israelin ystävä.

Libanonissa oli jatkunut siis jo pitkään sisällissota ja kostoiskujen kierre. Samoina aikoina (1982) Israelin vastaisiin taisteluihin osallistuneessa Syyriassa teloitettiin yhdessä iskussa 20 000 omaa kansalaista, siis 10-20-kertainen määrä Sabran ja Shatillan leireihin verraten. Haman tapauksessa olisi uutisarvoakin, koska siitä vain aniharva Suomessa on kuullut. Vaikka suomalaisille muistutettaisiinkin vain Sabran ja Shatilan joukkomurhista, niin vähintä olisi, ettei sen varsinaistakin toimittamista pantaisi Israelin syyksi. Etenkin kun populismilla on ollut tapana tehdä juutalaisista syntipukkeja läpi historian.

Mitä Israelin sisäiseen selvitykseen Sabran ja Shatillan verilöylyjen suhteen tulee, niin esimerkiksi The Times käytti sen laadusta sanoja: "in surpassed detail and with painful frankness". Raportti tekee selväksi, että kukaan israelilainen ei ollut mukana tappamisissa. Se kuitenkin katsoi Laffinin mukaan moitteiden arvoisiksi seuraavat henkilöt: Puolustusministeri, kenraali Sharon (päätti falangistien tiedusteluyksikön päästämisestä esikaupunkiin ja uskoi puheet terroristijahdista, vaikka oli olemassa kostotoimien vaara). Henkilöstöpäällikkö, kenraaliluutnantti Raphael Eitan (ei osannut ennakoida verilöylyä tehdäkseen riittävät toimet sen estääkseen). Sotilaallisen tiedustelun johtaja, kenraalimajuri Yoshua Saguy ("blameworthy of 'indifference and a conspicuous lack of concern, of shutting of eyes and ears to a matter regarding which it was incumbent on the director of the intelligence arm to open his eyes and listen well to all that was discussed and decided'"). Libanonin joukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Amir Drori (ei kertonut henkilöstöpäällikölle, että olemassa oli ainakin epäilyksiä verilöylystä). Beirutin sektorin komentaja, prikaatinkenraali Amos Yaron (teki "perinpohjaisen väärän arvion" ja "vakavan virheen").

Libanonilainen Eli Hobeika oli ilmeisesti saanut sotilaskurssitusta myös Israelissa, ja IDF otti julkisesti vastaan hallituksen esittämän kritiikin: "The IDF will prove that it has the ability to withstand criticism and draw painful conclusions". Menachem Beginin ura käytännössä loppui tähän kritiikkiin Anwar Sadatin kanssa jaetusta Nobelin rauhanpalkinnosta huolimatta. Entisen Irgun-johtajan leima tuli takaisin, vaikka ko. organisaatio oli ajettu alas. (Stern hajosi, Irgun/ETZEL maltillistui puolueeksi.)

Mikäli Hallia viittaa joihinkin muihin pakolaisleireihin, niin on totta että PLO:n puolustusasemat olivat usein siviilien keskellä "Rauha Galileaan" -operaatiossa. Tämän johdosta Israel menettikin yllätysmomenttinsa kehottaessaan näissä tapauksissa ensin megafonein siviilejä poistumaan alueelta. Israel myös pudotti suuria määriä lentolehtisiä pyrkiessään saamaan palestiinalaissiviilejä taistelujen alta pois ja murtamaan pelkoa. (Pelkoa, joka oli juuri Hallian naisten ja lasten teurastusmyytin mukaista.)

Israelilaiset veteraanit muistavat sodan erityisesti "traktorin osia" sisältävistä aselaatikoista ja "RPG-pojista". Jälkimmäiset käyttivät ensin piilopaikasta tankkeja vastaan panssarintorjuntaohjusta, ja tulivat heti tämän jälkeen esiin antautuakseen. Pitää muistaa, että tässä sodassa PLO oli huomattavasti paremmin varustettu kuin nykyään. Syyria osallistui erityisesti panssari- ja ilmataisteluihin, PLO:n strategiana oli väijytyssota ja toisaalta vahvojen linnoitusten pitäminen.

Osoitteessa http://www.allaahuakbar.net/jew/israeli_massacres.htm löytää luettelon israelilaisten tekemistä "teurastuksista" ja siviilien "kylmäverisistä murhista". Propagandistinen lista on varmasti kattava, siinä on varmasti arvioitu lukumäärät yläkanttiin, valikoitu haastatellut ja lainaukset tarkasti, ja siinä on varottu visusti mainitsematta mitään vastapuolen iskuista tai syistä näihin tapahtumiin. Asiallisemmin hirmutekoja kuvaa mm. http://www.robincmiller.com/pales2.htm;. Näistä listoistakaan huolimatta esimerkiksi itsenäistymisvaiheista ei voi saada kuvaa "juutalaisten sissiarmeijan aloittamasta suurhyökkäyksestä", kuten HS asian 16/5/2002 "Tietokulmassaan" ilmaisi.

Mitä Jeninin "joukkomurhaan" ja Saeb Erekatin lausuntojen pohjalta kierrätettyihin 3000:sta ja 500:sta kuolleesta liikkeelle lähteneisiin puheisiin tulee, niin todettakoon vastineen lisäksi se, että Jasser Arafatin johtama Fatah ylisti jälkikäteen Jeninin taistelijoita katutaistelun voitosta. Nämä kun saivat hengiltä 23 Israelin reserviläissotilasta ilman että omalta puolelta kaatui paljoa tämän enempää.

IDF tarjosi haavoittuneille taistelijoille Jeninissä esimerkiksi verenluovutusta. Näiden kieltäytyessä "juutalaisverestä", lennätti IDF Jordaniasta 2000 yksikköä verta helikopterein palestiinalaisille. Lisäksi IDF sai välitettyä 40 yksikköä verta Itä-Jerusalemin Mukasad-sairaalasta sekä 1800 yksikköä verenhyytymisen estäjää Marokosta. IDF:n eversti Arik Gordin on antanut julkisuuteen näiden erien tarkat määrät, alkuperät ja määränpäät. Ne olisivat olleet tarkistettavissa paitsi "hygieniasyistä", myös journalistisista syistä.

Suomen valtamedia maalasi kuvia israelilaissotilaista, jotka estivät ambulanssien pääsyn alueelle. Hyvin vähän kiinnitettiin huomiota siihen, että koskemattomuutta vaativissa ambulansseissa on kuljetettu, paitsi aseita ja etsintäkuulutettuja, myös mm. ensimmäinen nais-joukkomurhaaja rikospaikallensa. Hänen iskussaan haavoittui noin 150 ja kuoli yli 10 ihmistä.

Osoitteessa http://www.upi.com/print.cfm?StoryID=20052002-032952-3644r on United Press Internationalen kolmiosaisen artikkelin ensiosa, jossa analysoidaan länsimaisen median herkkäuskoisuutta Jeninin myytin edessä.

http://www.mfa.gov.il/mfa/go.asp?MFAH0lom0 todistaa siis Arafatin jopa omakätisesti allekirjoittaneen lahjoituksia terroristeille "juokseviin menoihin". Juuri tällaisen "Operaatio Suojakilven" yhteydessä kerätyn todistusaineiston pohjalta George Bush Jr. veti tukensa pois PA:n "korruptoituneelta ja terrorismia edistävältä" nykyjohdolta. Saman aineiston pohjalta EU päätti myöntää PA:n toimistoille 15 miljoonaa euroa lisää Israelin tekemän iskun korjaustöihin.

EU suostui vastahakoisesti antamaan IMF:lle (International Momentary Fund) tehtäväksi Palestiinan koulukirjojen ja rahoituksen tarkastamisen. Aloitteensa se kuitenkin antoi delegoitavaksi henkilölle, joka on niin läheinen Arafatin lähipiirille, että todettuaan kirjat salonkikelpoisiksi ja EU-tuen väärinkäytössyytökset aiheettomiksi, hänet nimitettiin uudeksi Palestiinan talousministeriksi.

HS kuvaili tapahtumia väittäen 15.6.2002 C4-sivulla syytöksiä, haastattelun kautta, niinikään aiheettomiksi. Erikoista oli se, että "uutisessa" viitattiin nimettömänä pysytelleeseen EU-virkamieheen. Osoitteessa http://www.usefulwork.com/shark/arafatbombs.html on luettavissa englanniksi Die Zeitin 7.6.2002 pitempi artikkeli aiheesta otsikolla Arafat bombs - Europe pays.

Mitä siis ”Israelin valtioterrorismissa teurastettuihin naisiin ja lapsiin” tulee oheisessa vastineessani, niin kesäkuussa julkaistut ICT:n (Israelin kansainvälisen politiikan terrorismin vastaisen instituutin) tilastot ovat nähtävissä osoitteessa  http://www.ict.org.il/researchreport/researchreport.htm. Olennainen ero palestiinalaisten tekemiin tilastoihin on se, että jälkimmäisissä ei-kombatantteja aina erotella taistelijoista, tai edes itsemurhaiskujen tekijöistä. Lisäksi myös oman opposition surmat lasketaan PA:n (Palestinian Authority) tilastoissa ICT:n mukaan usein IDF:n (Israel Defence Forces) tai yksittäisten israelilaisten asemiesten tekemiksi. Toisessa intifadassa nämä 190 kuollutta kattavat kahdeksasosan, kun ensimmäisessä intifadassa 1980-luvun lopulla Israelin "kollaboraattoreina" kuolleet 300-800 henkeä kattoivat jopa kolmasosan. ICT nojaa raportissaan PA:n tilastoihin ja selostuksiin tapauksista.

Muutama sana niistä ”hyvistä” asioista, joita Israel on palestiinalaisille tehnyt. Toista intifadaa kutsutaan Israelissa sarkastisesti ”Oslon sodaksi”. Vuoden 1993 Oslon sopimuksen perusteella Israel päästi vapaaksi 13 000 vankia, veti joukkonsa palestiinalaisalueiden 6 kaupungista ja 450 kylästä antaen Länsirannan ja Gazan pääosat PA:n hallintaan, ja vetäytyi viimein Barakin toimesta vielä parempaa sopimusta tarjotessaan Libanonin turvavyöhykkeeltä.

Oslon kädenpuristuksen motto oli "maata rauhaa vastaan", mutta palestiinalaisten nykyjohto ei ole pitäytynyt Nobelin rauhanpalkinnolla tunnustetun sopimuksen lupauksissa. Näitähän oli mm. Israelin olemassaolon oikeuden tunnustaminen, terrori-iskujen lopettaminen ja aseistuksen pitäminen poliisi-tarkoituksessa kevyenä ja rajallisena.

Muistettakoon, että Israel on joutunut tuhoamaan myös itse rakentamaansa infrastruktuuria Oslon sopimuksessa kiellettyjä aseita jahdatessaan. Mitä Länsirantaan tulee, niin Israelin hallinnon aikana (1967-1993) Länsirannalle ja Gazan alueelle perustettiin katuja, teitä, viemäröinti, sähkö- ja vesihuolto, kouluja, terveydenhuolto ja sosiaalihuolto. Ainakin ihanteena pidettiin, että arabit ovat saaneet samasta työstä samaa palkkaa kuin juutalaiset, ynnä samat sosiaaliset edut. Arabiväestölle terveyspalvelut ovat olleet ilmaisia, vain lääkkeistä on täytynyt maksaa osa. Vuosina 1967-1988 perus- ja toisen asteen koulujen määrä kasvoi yli kolmanneksella. Vuosina 1970-1986 kouluja käymättömien naisten määrä laski 67 %:sta 32 %:iin. Palestiinalaisilla ei tietääkseni ollut yliopistoja Britannian (1920-1947) ja Jordanian & Egyptin (1948-1967) hallintokausilla. The Association of Arab Universitiesin mukaan (http://www.aaru.edu.jo/) Israelin hallintokaudella Länsirannalle ja Gazaan ilmestyi 9 yliopistoa. Tri. Michael Bardin on-line kirjan mukaan luku tosin on "vain" kuusi (www.us-israel.org/jsource/myths/mf19.html).

Vuodesta 1969 lähtien Jerusalemissa on ilmestynyt riippumaton arabiankielinen sanomalehti, jota ei ole sensuroitu, koska Israelissa on naapurimaista poiketen vain sotilassensuuri. Sotilashallituksesta huolimatta miehitetyillä alueilla on saatu pitää vapaat vaalit, liikkua vapaasti ja ilmaista mielipiteensä - ennen intifadan taisteluoloja. Vaikka Jordanian radio Jom Kippur -sodassa toistuvasti kehotti Israelin arabeja jättämään työnsä ja osallistumaan sissisotaan, ei sellaista tässä vaiheessa juurikaan tapahtunut. Monet arabit jopa luovuttivat verta tai auttoivat kibbutseissa tekemättömissä töissä. Tilanteen kärjistyttyä Israel käyttää esimerkiksi palestiinalaisen koululaisen opetukseen 40 % vähemmän varoja kuin juutalaisen – mutta on ainakin tiedostanut epäkohdan ja luvannut korjata sen.

Perustuslain virkaa Israelissa hoitaa itsenäisyysjulistus. Sen perusteella Israel on 'juutalainen valtio', jossa kaikilla sen kansalaisilla on samat oikeudet, olivatpa he minkä tahansa kansallisuuden edustajia tai uskonnon tunnustajia. Kaikille itsenäisyyssodan jälkeisillä alueilla asuville arabeille on myönnetty Israelin kansalaisuus. Israelin arabeilla on kaikki tähän kansalaisuuteen kuuluvat oikeudet: asunnot, työ, koulutus, virallinen kieli, uskonto, ylenemismahdollisuudet, puoluemuodostus, mielipiteen vapaus. Knessetissä on arabipuolue, Korkeimmassa oikeudessa on arabijäsen. Poikkeus on siinä, että arabit on vapautettu asevelvollisuudesta.

Korkeimman oikeuden mukaan juutalainen ei "juutalaisvaltion" alueella saa muuttaa beduiinikylään joka tahtoo vaalia perinteitänsä. Tästä huolimatta juutalaiset eivät saa muodostaa terrorihyökkäystenkään pelossa puhtaasti juutalaisten asuttamaa kylää lain turvin.

Vuoden 1967 jälkeiset tapahtumat ovat oma lukunsa, koska Israelin valtio ei ole liittänyt Länsirantaa ja Gazan aluetta osaksi virallista Israelin valtiota, vaan kyse on ollut turvallisuustakuista jatkuvien sotien ja sotien välisten sissiryhmien hyökkäysten jälkeen. Kansainvälisen oikeuden mukaan puolustussodassa vallattuja alueita voi pitää puolustuksellisista syistä valvonnassa, mikäli uusi hyökkäys olisi odotettavissa. On muistettava, että YK:n päätös 242 ei käytä luovutettavista alueista (englanniksi) määräistä artikkelia "the territories", vaan sanoo "territories". Päätöslauselmassa myös mainitaan erikseen em. turvallisuustakuut. Israelhan on antanut Siinain niemimaan takaisin kaksi kertaa kokonaan, kerran osittain. Yksi näistä kerroista kattaa 91% ko. lauselman 242 alueista.

Siinailla ei tosin asunut kuin parisataatuhatta ihmistä, mutta Israel oli tehnyt siellä ensimmäisen öljylöytönsä, jonka uskottiin takaavan omavaraisuuden 50%:iin saakka tulevaisuudessa. Ironista on, että Egyptin kanssa solmitusta rauhansopimuksesta palkittu Begin tarvitsi nimenomaan Ariel Sharonia purkamaan Siinain juutalaissiirtokunnat. Häntä tarvittiin paitsi symbolina joka noita alueita valloittikin, myös käytännön sotilaana, koska osa siirtokuntalaisista vastusti poismuuttoa jopa aseellisesti Bardin on-line kirjan mukaan, http://www.us-israel.org/jsource/myths/mftoc.html.

Palestiinalaiskristittyjen nykyisestä asemasta sen verran, että kristittyjen perheiden isiä pidätetään usein "epäluotettavina", eivätkä he saa enää juurikaan työtä. Ongelmia on myös EU:n ruoka-avustusten saannissa - ja niinpä kristittyjä muuttaa pois alueelta. Beit Jallan arabikristittyjen kylän käyttäminen sala-ampumiseen on taktinen asia, koska nämä tahtoisivat itse pysytellä konfliktista syrjässä ja näillä on usein lämpimät välit nk. messiaanisiin juutalaisiin. (Nämä juutalaiset eivät mielellään käytä itsestänsä sanaa ”kristitty”, vaikka sitä varsin henkilökohtaisessa merkityksessä ja UT:n juutalaisten kirjoittajien hengessä ovatkin. Inkvisition ja käännytysliturgioiden muistossa Israelissa on hankkeita, joissa taskulaskimen plus-näppäimestä ja ikkunapuista poistetaan ristin kuvia.)

Mitä JSN:n monipuolisen tiedonvälityksen ohjeeseen tulee, ei vuoden 1973 Israelia vastaan kohdistetun Jom Kippur -yllätyshyökkäyksen maininta Hallian pääkirjoituksessa mielestäni tasapainota mitään. Jom Kippurin hyökkäysluonne on tosiasia, josta ei vallitse kiistaa. Golda Meir oli, paitsi pääministeri, myös isoäiti, joka tahtoi osoittaa koko maailmalle, että ainakaan tällä kertaa Israel ei ottanut tempoa vaikeasti puolustettavista rajoistaan ja pienestä pinta-alastaan huolimatta. Suurena sovintopäivänä Israelissa eivät autot liiku, lentokoneet lennä, eivätkä ihmiset ole töissä. Sodasta piti tulla historian suurin hyökkäysvaunutaistelu, ja Israelin tilanne näytti ennen sotaa vuoden 1967 asetelmiakin toivottamammalta.

Hyökkääjillä (suluissa Israelin lukumäärät) oli Kesselin väitöskirjan mukaan 505 000 (310 000) miestä, 4420 (1900) tankkia, 2055 (570) tykkiä, 1280 (85) maasta laukaistavaa ohjusta, yli 3650 (1000) ilmatorjunta-asetta, 1200 (280) panssarintorjuntaohjusta, yli 5300 (650) panssarintorjuntarakettia, yli 2200 (-) panssarintorjuntatykkiä, 915 (475) hävittäjää, 110 (74) helikopteria ja 135 (yli 50) alusta. Tapahtumien alkuvaiheessa Israel itse asiassa menettikin niin paljon tankkeja (satoja), että oli ilmeisesti annihilaation pelossa jo vähällä turvautua vasta valmistuneisiin viiteen ydinaseeseensa.

Tietojeni mukaan EU antaa noin 10 % koko maailman kehitysavusta. Jäsenvaltioiden omien kiintiöiden kanssa osuus käsittääkseni on jopa puolet koko maailman antamasta avusta. Vuosien 1994 ja 2001 välillä EU antoi PA:n nykyiselle johdolle 1446 miljoonaa euroa, josta vain 256 Me on lainaa Euroopan investointipankilta. Yksittäiset EU-jäsenet tukivat PA:ta lisäksi bilateraalisesti miljardilla eurolla. (http://europa.eu.int/comm/europeaid/reports/index_en.htm.) HS 3/3/2002 mukaan EU-tuki Oslon sopimuksen jälkeen on ollut kaikkiaan 3,5 miljardia euroa

PA:n kuukausibudjetti on noin noin 90 miljoonaa USD:a, josta noin 2/3 menee palkkoihin. Tämä tarkoittaa, että EU kattaa noin 10 % ko. budjetista. Tämä tieto perustuu operaatio ”puolustuskilven” ohessa löydettyjen PA:n terrorismikytköksiin viittaavien dokumenttien pohjalta tehtyyn raporttiin, josta osia on julkaistu internetissä: www.mfa.gov.il/mfa/go.asp?MFAH0lom0)

EU:n kaikesta ulkomaantuesta PA:lle menevän tuen osuus on 4,5-7,5%. Näin mm. siitä huolimatta, että PLO:n historia liittyy avoimeen terrorismiin, PA:n sisäisen tilintarkastuksen yhteydessä havaittiin 400 milj.USD:n vajaus vuonna 1997, ja PA:n on osoitettu ”rohkaisevan eikä vastustavan” siviilejä vastaan tehtyjä iskuja. (George W. Bush Jr:n kesäkuun linjapuheen ilmaisua käyttääkseni.) Me olemme osa Euroopan Unionia ja minusta näitä lukuja voi käyttää aihetodisteina olosuhteista, jotka ennakoivat juutalaisvastaisen populismin uutta tuloa.

Vaikka Euroopassa olisikin parjattu Sharonin epäsuoraa syyllisyyttä Libanonin tapahtumiin palstakilometreittäin, olisi tietolähteisiin suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on käsiteltäessä kiistanalaista asiaa, kuten JSN:n ohjeet sanovat. Tulkintani mukaan tapahtumien volyymiin nähden israelin konfliktissa on kyse maailmanlaajuisesta mediasodasta. Mediasodalla tarkoitan sitä paradoksia, että mediasotaan voivat myös ulkopuolisten maiden mediat aktiivisina osapuolina.

Kun esimerkiksi syksyllä 2001 Etelä-Afrikan Durbanissa järjestettiin YK:n rasismikokous, oli sen julkilausumaluonnoksessa ainoa nimeltä mainittu valtio Israel. Muistettakoon, että esimerkiksi YK:n lähes 200:n jäsenvaltion joukossa vain Israelille on annettu erityistapauksena vähennettyjä jäsenoikeuksia; sen suurlähettiläiltä on muodollisesti kielletty osallistumisoikeuksia; 53 vuoden jälkeen se pääsi vasta äskettäin turvallisuusneuvostoon, jonka päätöksistä jopa kolmannes on koskenut yksittäistä maata: Israelia. YK:n ihmisoikeuskomissio ottaa vastaan delegaatioita tyrannioistakin, ja on osoittanut neljänneksen muodollisista tuomioistaan samalle demokraattiselle valtiolle.

(http://www.un.org/documents/, löytyy kaikki Turvallisuusneuvoston päätöslauselmat, Yleiskokouksen päätöslauselmat vuodesta 1977 ja Talous- ja sosiaalineuvoston päätöslauselmat vuodesta 1982. Vanhempien päätöslauselmien Yleiskokouksen osalta: Index to resolutions of the General Assebly 1945-1970 -teos listaa yhteensä  2750 lauselmaa (146 sivulla). Vuosien 1971- 1975 päätöslauselmat on etsittävä vuosittain ilmestyneistä indekseistä tai tietokannoista. UNBISnet tietokanta http://unbisnet.un.org/ on vapaasti käytettävissä, ohjeita saa United Nations Documentation Reseach Guidesta:
http://www.un.org/Depts/dhl/resguide/gares.htm.)

Pääkirjoituksessa oli kyseessä eettinen linjanveto – ja juuri sen vuoksi siihen ei saisi piilottaa ainakaan tietoisesti indoktrinaatiota. Yleisön olisi voitava erottaa tosiasiat mielipideaineistosta. Tässä tapauksessa yksityiskohdat viitoittivat eettistä linjaa, mikä teki niistä sitäkin painokkaampia.

Puhe ”terroristivaltiosta” on kestämätöntä, kun ottaa huomioon vuosikymmeniä kestäneen Israelin vastaisten sotien kierteen – tai kirkon ja Euroopan juutalaisvainojen historiallisen jatkumon ylipäänsä. Oma näkemykseni tähän historiaan on luettavissa osoitteessa http://www.helsinki.fi/~pjojala/Nollaveri.html. Kattavana selontekona voi Turun suunnalta viitata Turun yliopiston historian dosentti Eero Kuparisen 1999 ilmestyneeseen laajaan tutkimukseen "Alexandriasta Auschwitziin - antisemitismin pitkä historia".

Journalismissa tulee kunnioittaa ihmisoikeuksia ja rauhaa, mutta palestiinalaisten traaginen uhrirooli on minusta täsmälleen päinvastainen, kuin mitä päätoimittaja Jouko Hallia antaa ymmärtää. Hamasiin, Jihadiin ja Hez-b-Allahiin nähden jopa suhteellisen maltillisen PLO:n perusti Arabiliitto, eivät palestiinalaiset itse. Sen tavoite oli kahtalainen: Palestiinan vapauttaminen - Israelin hävittämisen kautta. Tämä kaikki kirjattiin PLO:n peruskirjan artikloihin ennen Israelin valloituksia, vuonna 1964. Ko. pykäläy ovat luettavissa kotisivujeni osoitteessa http://www.helsinki.fi/~pjojala/PLO_peruskirja.html.

En ole hämmästyksekseni nähnyt minkään suomalaisen median luettelevan PLO:n artikloja. Niissä kokonaisen kansanryhmän ”etujoukkorooli” ja lasten kasvatus ”aseelliseen taisteluun” on kuitenkin ollut harvinaisen selkeästi ilmaistuna aina Bill Clintonin läsnäollessa pehmennettyyn versioon (joulukuu 1998) saakka. Clinton-kokouksen viitoittamia uusia pykäliä ei tosin ilmeisesti koskaan lupauksista huolimatta tehty tai ainakaan markkinoitu. Pari kuukautta tämän jälkeen alkoikin jo nykyinen kansannousu tai kapina, jonka spontaanisuudesta kiistellään. Suomen valtamedian alunperin kierrättämä väite Ariel Sharonin käynnistä kalliomoskeijassa ei loppujen lopuksi pitänyt paikkaansa, vaan oli propagandistinen.

”Journalisti on ensisijaisesti vastuussa lukijoille, kuuntelijoille ja katsojille. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtainen hyötymisen mahdollisuus.” En usko tällaisesta Israel-linjasta olevan varsinaisesti henkilökohtaista hyötyä Suomen luterilaisen kirkon sisällä korkeampia virkoja haettaessa. Minusta tällainen kirjoittelu on lähinnä trendikästä. Hallian artikkeli ilmestyi kuitenkin ensimmäisessä Kirkko ja Me –numerossa HS:n teettämän paljon huomiota saaneen arkkipiispan haastattelun ja uuden ko. konfliktia käsittelevän kirjan esipuheen julkaisemisen jälkeen.

Sananvapauteen pitäisi journalistin ohjeiden mukaan sisältyä myös pyrkimys edistää keskustelua ja tiedonkulkua. Verkkosivuilla kerrotaan lukijapostista: "Me Kirkko ja me -lehden toimituksessa otamme kovin mielellämme vastaan postia lukijoilta,           kommentteja juttuihin, ideoita seuraaviin, vastauksia Kirjoittelemme - keskustelemme -palstalle." Mitään vastineita ei kuitenkaan julkaistu päätoimittajan ja tiedotuspäällikön arvovallalla pääkirjoituksessa naulattuihin teeseihin.

Lähetin Kirkko ja Me –lehdelle vastineen joistakin kirjoituksen sisältämistä asiavirheistä, viitaten yksityishenkilön vastuuseeni luterilaisen paikallisseurakunnan kehittämisryhmän jäsenenä. (Luettavissa osoitteessa: http://www.helsinki.fi/~pjojala/Kirkko ja Me2.html.) Tämän ohella olen tietoinen ainakin yhdestä toisesta lehdelle lähetetystä vastineesta. Kuukausittain ilmestyvä lehti kuitenkin päinvastoin lisäsi vettä myllyyn uudessa Lähi-idän konfliktia käsitelleessä artikkelissa toukokuussa. Seuraava lehti ilmestyisi vasta elokuussa, jolloin JSN:n 3 kk:n karenssiaika olisi jo umpeutunut.

Tarkistettu vastineeni keskittyy esitettyyn arvosteluun, se käsittelee asioita eikä loukkaa Kirkko ja Me-lehteä tai Jouko Halliaa sinänsä. Kuten sanon, Israel-vastaisen tiedotuksen volyymi hämärtää vilpittömän oikeustajua.

En kyennyt esittämään vastinepyyntöäni Kirkko ja Me -lehdelle ennen kuin olin - toisinajattelijana - selvittänyt lähteitteni varmuutta historiaa koskeneista asioista. Tämän vuoksi palautteeni 25.4. ilmestyneestä lehdestä oli perillä vasta 14.5. Sama koskee avunpyyntöäni Julkisen Sanan Neuvostolle. Kuulin lisäksi vasta jälkeenpäin toisesta, niin ikään ilmeisesti dead-linen jälkeen lähetetystä, vastineesta.

Minusta painokseltaan 104 000 kappaleen luterilaisen kirkon julkaisu on erityisen uhkaava tuki antisiionismille, anti-israelismille ja antisemitismille. Suomalaisista noin 90% kuuluu kirkkoon ja varmaankin saa sen huolenaiheista ainakin tekosyyn Israel- tai juutalaiskysymykseen. Jouko Hallian kirjoituksen voi myös nähdä osana laajempaa murrosta kansankirkossa, koska kyseessä oli arkkipiispa Paarman runsaasti julkisuutta saaneen esiintulon jälkeen ensimmäinen mahdollinen ajankohta tälle purkaukselle. Vaikka tällaista murrosta ei kaiketi voi tai tulisi sensuroida, en näe mitään oikeudenmukaista syytä, miksi Israeliinkaan liittyvään asiavirheiseen uutisointiin ja julkiseen solvaamiseen ei voisi - ja pitäisi - puuttua.
 

Pahoittelevin terveisin,

Pauli Ojala
(Osoitteet yms.)

KANTELU 3152B/AL/02 - Ojala / Kirkko ja Me
 

Asiakohdassa mainittu kantelunne oli esillä Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajiston kokouklsessa 5.9.2002. Neuvoston puheenjohtajiston tehtävänä on päättää kanteluiden ja muiden asioiden käsittelyyn ottamisesta.

Puheenjohtajiston kokouksessa todettiin, että kantelun kohteena oleva lehti, Kirkko ja Me, ei kuulu Julkisen sana neuvoston taustayhteisöihin, eikä näin ollen ole toimivaltainen käsittelemään asiaa.

Tällä perusteella puheenjohtajisto päätti jättää asianne kanteluna tutkimatta.
 

Helsingissä 6. syyskuuta 2002

Juha Hänninen
neuvoston sihteeri

---
JSN on lehdistön, radion ja television piirissä toimiva epävirallinen elin, joka tulkitsee hyvää journalistista tapaa ja puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta.
 

http://www.kp-art.fi/default.htm