Takaisin Ajatusvarikolle - Back to the Thought Deposit
→ HAASTE - CHALLENGE ←
Dinoglyyfit - Dinoglyfs - Esihistorialliset eläimet historiankirjoissa - Prehistoric Creatures Documented by the Ancient Man

Kantelu Julkisen sana neuvostolle, lähetetty 19.7.2002

Hyvä Julkisen Sanan Neuvosto,

Tahtoisin pyytää tulkintaanne oheisesta Helsingin Sanomain Tietokulmasta, sekä vastineestani siihen, Israelin Itsenäisyyssotaan liittyen. Olen tehnyt samanaikaisesti kyselyn myös Leena Reikon saamasta Journalistiliiton palkinnosta sekä Kirkko ja Me –lehden pääkirjoituksesta. (www.huomautus: jälkimmäistä kyselyä ei lähetetty, koska Journalistiliitolle tarkoitettu kritiikki olisi koskenut liiaksi yksityishenkilöä.)

EHDOTUKSENI VASTINEEKSI: Lihavalla ehdotukset lyhennyksiksi. (Sulkeissa sähköpostissa.) Jos vastine on pitkä, niin Tietokulmassa syytökset oli esitetty ytimekkäästi tosiasioina.

Tietokulma 16/5/02 kertoi Israelin anti-itsenäisyyspäivästä: ”Palestiinalaiset viettivät keskiviikkona al-Nakban (katastrofin) muistopäivää. Sillä muistetaan kotimaan menetystä ja pakolaiseksi joutumista, kun Israelin valtio perustettiin 1948. YK ehdotti 1947 Britannian mandaattialueena olleen Palestiinan jakoa juutalais- ja arabivaltioon. Mandaatin lopulla juutalaisten sissiarmeija aloitti suurhyökkäyksen, jonka päätyttyä 400 000 palestiinalaista oli joutunut pakolaiseksi. Itsenäinen Israel julistettiin toukokuun 14. päivä. Samaan aikaan lähialueiden arabivaltiot hyökkäsivät. Sodan päättyessä 1949 Palestiinan arabit jäivät ilman valtiota. Palestiinalaisia pakolaisia ja heidän jälkeläisiään on nyt noin neljä miljoonaa.”

Kertomatta jäi, että juutalaisille jakopäätös olisi kelvannut - naapureille ei. PLO:n artikla 19 on julistanut vuodesta 1968: ”Palestiinan jakaminen v. 1947 ja Israelin perustaminen on pohjimmiltaan mitätön ajan kulusta riippumatta…”

(Palestiinalaisvaltio torjuttiin, vaikka Transjordaniaksi oli jo lohkaistu ¾ juutalaisille pakopaikaksi luvatusta alueesta. Sinnehän ei juutalaisia saanut muuttaa lainkaan.)

(Aluetta olivat kuitenkin aiemminkin hallinneet vieraat, britit valloittivat sen viimeiseksi Turkilta. Israel antoi kaikille alueellaan asuville ihmisille kansalaisuuden itsenäisyyssodan päätyttyä, uskontoon katsomatta.)

Puhe juutalaisten suurhyökkäyksestä Itsenäisyyssodan syynä on puhtaan poliittinen kannanotto, mutta "tietoa" se ei ole. Se on vakava syytös, koska siinä sysätään syy koko sotien kierteestä vasta saippuatehtaista päässeille juutalaisille.

Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksella tänä vuonna hyväksytty väitöskirja tiivistää puoli vuotta itsenäisyysjulistusta edeltäneestä "teiden sodasta": "Tänä aikana viimeiset brittiläiset joukot evakuoitiin Palestiinasta. Sodan tässä vaiheessa juutalaiset osallistuivat lähinnä puolustustoimiin."

Jerusalemin suurmuftin Amin el-Husseinin sodanlietsonta yleislakkoineen oli jatkunut 30-luvulta saakka täysin julkisesti, jopa yhteistyössä natsien kanssa.

Kaikkiaan 650 000 henkeä käsittäneestä juutalaisväestöstä voitiin mobilisoida noin 45 000 henkeä, joista 30 000 sopi vain paikalliseen puolustukseen. (Haganan sotilaallinen siipi) Palmach käsitti 3000 miestä ja 1000 reserviläistä, surullisenkuuluisat Irgun (ETZEL) 2 000-4 000 ja LEHI (Stern) 500-800 jäsentä.

Näitä järjestöjä voi kyllä kutsua sissiliikkeiksi, ja niiden jäsenet olivat osallistuneet moniin vastarintaliikkeisiin Saksan miehittämissä maissa. Juutalaisten aseistus kohentui taistelujen myötä, mutta sodan alussa se kuitenkin käsitti käsiaseiden lisäksi vain 800 konepistoolia, 200 konekivääriä, 800 kpl 50-75 mm kranaatinheitintä, 16 tykkiä, 3 tankkia, 0 sota-alusta, 10 siviililentokonetta - ja ammuksia joiksikin päiviksi.

(Englannin mandaattilait olivat estäneet juutalaisten varustautumista teloituksen uhalla, mikä juuri johti äärijärjestöjen kasvuun mellakoiden pelossa. Lisäksi Juutalaistoimisto esti omien äärimmäisainesten aseidensaantia.)

1947-49 naapurit karkottivat yli 800 000 juutalaista, monesti ilman omaisuuttaan. Näistä 600 000 asutettiin Israeliin.

Keisari Claudiuksen väetönlaskennassa 48 eKr. (jKr.) juutalaisia oli ollut liki 7 miljoonaa, joista Irakin, Syyrian, Iranin ja Vähä-Aasian alueella asui liki miljoona kussakin. Vielä 1600-luvulla 2/3 juutalaisista asui idässä. Kun siis jäljellejääneitä nk. sefardijuutalaisten rippeitä asettui 10 kk kestäneen sodan raunioittamaan Israeliin, eivät he yleensä osanneet puhua kuin arabiaa tai farsia. Miksi? Koska he olivat Lähi-idän natiiveja.

("Viidennen kolonnan" pelon ohella myös tämä tungos vaikeutti palestiinalaispakolaisten takaisintuloa, eikä arabeja päästetty takaisin kuin joitakin kymmeniä tuhansia. Toisaalta pakolaisleireissä kasvaa sotilasainesta PLO:n 14. artiklan "etujoukkorooliin", ja kolmannen polven evakkojen asutuksesta on puuttunut tahtoa.)

(Suurmufti ja Arabien Vapautusarmeijan johtanut el-Kaukji neuvoivat aikanaan arabeja lähtemään mm. Haifasta nopeaa paluuta luvaten. Sekä kaupungin juutalainen pormestari että brittikenraali Stockwell yrittivät ylipuhua arabeja jäämään, mutta lähes 100 000 jätti kaupungin. Poistuminen altisti juutalaiset myös epäsuoralle tykistötulelle.)

Jordania hallitsi Länsirantaa 1949-1967. Ei tuolloinkaan ollut puhetta uudesta arabivaltiosta, vaan Israelin tuhosta. PLO perustettiin Arabiliiton toimesta 1964, siis ennen turvallisuussyistä tehtyjä valloituksia.

Puolustussodassa vallattua aluetta saa kansainvälisen lain mukaan valvoa niin kauan, kuin hyökkäysuhka on olemassa. Tänään useampikin Lähi-idän diktatuuri etsii joukkotuhoaseita punainen vaate silmillä.

(Siinain niemimaan Israel on antanut takaisin pariinkin kertaan. Menachem Begin oli Irgun-johtaja, joka Nobelinsa eteen saattoi terrorijärjestönsä siviiliin. Hänen avukseen Israelin öljylöytöjä luovuttamaan ja aseistautuneita siirtokuntia tyhjentämään tuli muuan Ariel Sharon.)

---

Toukokuun 16. päivän tienoilla Helsingin Sanomissa oli, jälleen kerran, toistuvasti uutisia Lähi-idän tapahtumista ja historiallisia katsauksia Israelin sotiin. Oheisen Jasser Arafatin lupauksia kiitelleen uutisartikkelin vieressä siis oli punaisella värillä varustettu ja nurkkaan sijoitettu viiden teesin lista otsikolla ”tietokulma”. (Valitettavasti en ole saanut Helsingin Sanomain arkisto-palvelua vähänkään vanhempien dokumenttien suhteen toimimaan, enkä voi viitata www-osoitteeseen.)

Minusta tietoiskussa rikottiin kaikessa ytimekkyydessään hyvää journalistista tapaa. Tulkinnoista eroon kehystetty asema lisäsi harhaanjohtavan tiedon tai sotapropagandan kierrätyksen langettavuutta mielestäni entisestään. Etenkin, kun takana on lähes 500 000 kappaleen painos 5 miljoonan asukkaan maassa.

Lähetin Tietokulmasta vastineen, jota ei kuitenkaan julkaistu sen paremmin minun lähettämänäni kuin veljeni Antti Ojalankaan lähettämänä. (http://www.helsinki.fi/~pjojala/HS.html. Vastineeni numero 13/23, joka arvosteli erästä vieraskynä-artikkelia, oli jo julkaistu 11.4.2002.) Saatekirjeessäni kirjoitin mm. "Jos on liian tyrniä tekstiä teitä itseänne kohtaan, niin stilisoikaa ja siloitelkaa sopuisemmaksi… Olen laittanut joihinkin paikkoihin omia lyhennysehdotuksiani. Jos teillä on vastaavasta aiheesta muutakin kritiikkipostia, niin antakaa sen mennä edelle vain."

Jälkeenpäin kuulin muista, itseäni paljon arvovaltaisemmista ja Suomea ulkomaillakin edustaneista henkilöistä, jotka olivat tarjonneet HS:lle vastinetta. Mitään vastinetta ei kuitenkaan julkaistu.

En ole kyennyt esittämään lausuntopyyntöäni JSN:lle tämän nopeammin, koska olen tahtonut ensin selvittää lähteitäni.

Tarkistettu vastineeni keskittyy esitettyyn arvosteluun, se käsittelee asioita eikä loukkaa Helsingin Sanomia tai ko. toimittajia sinänsä. Nimiä tosin ei artikkelissa mainittu, vaan Tietokulmassa käytettiin viitettä ”Reuters-HS”. Väite juutalaisten suurhyökkäyksestä OLI "puhtaan poliittinen kannanotto", mutta mikäli HS ei väriä tunnustanutta artikkelia tunnusta, voi tätä lausetta muuttaa.

Omien - yksityisen ja huolestuneen harrastelijan tasoa olevien - tutkimuksieni ja lähteitteni mukaan yksikään viidestä kohdasta ei ole totuudenmukainen. Kanteluni Julkisen Sanan Neuvostolle koskee kuitenkin erityisesti kohtaa 3. Seuraavassa lainataan kaikki kohdat kokonaisuudessaan.

Lähteenä kohdassa 3 on käytetty ennen kaikkea Chaim Herzogin kirjaa The Arab-Israeli Wars (1982). Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksella tänä vuonna hyväksytyssä Pasi Kesselin väitöskirjassa syvempään tutkimukseen oli otettu vain 1948-1973 väliset Israelin vastaiset sodat, mutta siinä käsiteltiin myös Itsenäisyyssotaa edeltäneitä kahakoita erittäin kattaviin lähteisiin kriittisesti viitaten.

Kesseli katsoo Israelin olleen Itsenäisyyssodassa "Goljatin" asemassa arabien "Daavidia" vastaan. Tämän radikaalin mielipiteensä tueksi hänellä ei kuitenkaan ole muuta näyttöä, kuin juutalaisten 7-15 kk (10 kk) kestäneen sodan mittaan kohentunut aseistus, voimakas puolustustahto, kyky saada liikekannalle loppuvaiheessa 90 000 miestä ja naista 650 000 asukkaan joukosta, sekä noin 45 000 hengen saama maksimissaankin vain 50 päivän sotilaskoulutus ennen toukokuuta.

Käytännössä Kesseli tarkoittaa vapaamielisessä katsantokannassaan sitä, että huomattavasti paremmasta aseistuksestaan ja suuresta uhostaan huolimatta arabimaista ei tahdottu lähteä taistelemaan kuin 55 000 -68 000 miehellä Israelin 34 400:ää rivissä olevaa miestä ja naista vastaan. Hän painottaa myös sitä, että Israelin aseistus koheni huomattavasti sodan aikana, osin ulkomailta aselevon aikana saatujen kauppojen, osin taisteluissa saadun materiaalin, ansiosta. Ottaen huomioon Englannin ylijäämäaseet Toisesta Maailmansodasta, monien islamististen maiden sanomalehtien hyökkäysvaroittelut, sekä jihadin julistaneen rintaman laajuus, oli minusta henkinen asetelma juuri päinvastainen.

Nämä ovat kuitenkin väitöksiä, vastineessani minä tuon esille olennaista ja osin laajalta yleisöltä pihdattua tietoa. JSN:n ylevä ohjelmajulistus tukee pyrkimystäni, avoin kysymys Teidän suhteenne on mielestäni vain HS:n monopolia muistuttavan aseman pelosta johtuvasta tukemisesta.

1: ”Palestiinalaiset viettivät keskiviikkona al-Nakban (katastrofin) muistopäivää. Sillä muistetaan kotimaan menetystä ja pakolaiseksi joutumista, kun Israelin valtio perustettiin 1948.” Kyseisellä maantieteellisellä alueella ei kuitenkaan ollut aiemmin itsenäisyyttä. Viimeksi sitä oli hallittu Englannin mandaattilaein, sitä ennen pitkään Turkin ja ottomaanien toimesta. Hallitsijoita oli ollut harvinaisen monia vuosisatain saatossa, joista lähinnä juutalaiset ärsyttävät aina anti-itsenäisyyspäivän viettoon saakka.

Juutalaisten kohdalla Transjordaniaksi leikatulla alueella asuminen on ollut kategorisesti kiellettyä, vaikka Palestiinassa on asunut aina myös juutalaisia lähes kaksituhatta vuotta kestäneestä diasporasta/galutista huolimatta. (Jerusalemissa on ollut juutalaisenemmistö viimeistään 1880-luvulta, mahdollisesti jo ennen 1840-lukua.)

Arabien kohdalla Israelista ei pääsääntöisesti ”joutunut” tai pakotettu pakolaiseksi, joskin sitä kyllä varmasti toivottiin monen kohdalla. Lyddan/Ramlen 50 000 hengen marssitus on selkein todiste juutalaisten suorittamista väestönsiirroista (www.robinmiller.com/pales2.htm). Mikä usein unohdetaan, on se, että avoimesti tähän kehotettiin hyökkäävän arabiarmeijoiden yhtymän toimesta sotateknisistä- ja propagandasyistä.

Maahan jääneet arabit saivat siis kansalaisoikeudet välittömästi itsenäistymisen jälkeen, uskonnosta riippumatta. Itsenäisyyssodan aikaan arabimaista lähti siis yli 800 000 sefardijuutalaista, joista noin 600 000 saapui Israeliin. Näistä tapauksista sana ”joutuminen” tai karkotus olisi jopa osuvampi takavarikoidun omaisuuden ja sotilaallisten toimien vuoksi. Tämä väestönosa on ollut heikohkossa yhteiskunnallisesta asemassa jopa Israelin omassa politiikassa heikon kielitaitonsa ja "takapajuisuutensa" vuoksi. Keulakuvaksi tälle ryhmälle on ollut nousemassa lapsena Irakista pois ajettu Jitzhak Mordechai. (Hän oli tietääkseni ainoa Jordanian kuningas Husseinin hautajaisissa omaisia halaillut Israelin poliitikko. Egyptissä vieraillessaan Mubarakin ja Mordechain kohteliaisuusrituaalit kestävät jokusen minuutin, ennenkuin jompi kumpi istuutuu alas ensin.) "Sefardit" tuntevat "ashkenazi-juutalaisia" syvemmin Lähi-idän kulttuurin ja perinteen ja heillä voisi olla paremmat edellytykset rauhanneuvotteluihin, joskin heidän osuutensa on pienentynyt maahanmuuton vuoksi.)

Perustuslain virkaa Israelissa hoitaa itsenäisyysjulistus. Sen perusteella Israel on 'juutalainen valtio', jossa kaikilla sen kansalaisilla on samat oikeudet, olivatpa he minkä tahansa kansallisuuden edustajia tai uskonnon tunnustajia. Annihilaatio-uhkailuista huolimatta Israelin arabeilla on kaikki kansalaisille kuuluvat oikeudet: asunnot, työ, koulutus, virallinen kieli, uskonto, ylenemismahdollisuudet, puoluemuodostus, mielipiteen vapaus. Knessetissä on arabipuolue, Korkeimmassa oikeudessa on arabijäsen. Poikkeus on siinä, että arabit on vapautettu asevelvollisuudesta.

Korkeimman oikeuden mukaan juutalainen ei "juutalaisvaltion" alueella saa muuttaa beduiinikylään joka tahtoo vaalia perinteitänsä. Tästä huolimatta juutalaiset eivät saa muodostaa terrorihyökkäystenkään pelossa puhtaasti juutalaisten asuttamaa kylää lain turvin. HS teki viikolla 29 asiaan liittyvästä uudesta lakiehdotuksesta premiääriuutisia, joissa se korosti torjutun ehdotuksen arabeja syrjivää puolta.

2. ”YK ehdotti 1947 Britannian mandaattialueena olleen Palestiinan jakoa juutalais- ja arabivaltioon.” Asiayhteydessä ei mainittu sitä olennaista: juutalaisille tämä olisi kelvannut, arabien edustajille ei. Juutalaisille tämä olisi kelvannut siitä huolimatta, että Balfourin julistuksesta oli leikattu ensin ¾ Transjordaniaksi ja nyt heille olisi jätetty lähinnä Negevin asumaton autiomaa ynnä heidän itse perustamansa ja enemmistönä kansoittamansa alueet. Näitä olivat kapeina ja vaikeasti puolustettavina kolmena kaistaleena mm. Tel Aviv. Tel Avivin saartoon mandaattihallinto vielä liittyi, Jerusalemin piiritys oli sotaa, josta britit pysyivät erillään.

Olennaista on, että vuonna 1947 Israelin tuhoa toivottiin enemmän kuin nykyistä Palestiinan valtiota, jonka asenteen voi havaita myös PLO:n peruskirjan artikloissa (www.helsinki.fi/~pjojala/PLO_Peruskirja). Nämä täysin julkiset asiakirjat selittävät osaltaan myös sitä, miksi uudesta Palestiinan valtiosta ei puhuttu vuosina 1949-1967, Jordanian hallitessa Länsirantaa ja Egyptin Gazan kaistaletta.

HS tekisi hyvin painaessaan lehteensä nämä artiklat, jotta Jordanian Länsirannan-miehityksen pohtiminen ei jäisi kuluttamaan harvojen yleisönosastolle pääsevien kirjeiden palstatilaa. Artikloissa kokonaisen kansanryhmän ”etujoukkorooli” ja lasten kasvatus ”aseelliseen taisteluun” on ollut harvinaisen selkeästi ilmaistuna aina Bill Clintonin läsnäollessa pehmennettyyn versioon (joulukuu 1998) saakka. Clinton-kokouksen viitoittamia uusia pykäliä ei tosin ilmeisesti koskaan lupauksista huolimatta tehty tai ainakaan markkinoitu. Pari kuukautta tämän jälkeen alkoikin jo nykyinen kansannousu tai kapina, jonka spontaanisuudesta kiistellään.

On oireellista, että monet arabimaat kieltäytyvät edelleen kategorisesti painamasta Israelia lainkaan kartoillensa. Huolestuttavinta on se, että näin tapahtuu myös palestiinalaisille suunnatuissa oppikirjoissa (http://www.edume.org/reports/3/8.htm).

Kun EU:lle kohdistettiin aiheen tiimoilta kysymys, sanoi ulkoasiainkomissaari Chris Patten HS:n artikkelin http://www.helsinginsanomat.fi/arkisto/juttu.asp?id=20010428UL16:n mukaan: "'Väitteet ovat täysin perusteettomia. Komissio ei ole koskaan tukenut koulukirjojen tuotantoa'… Komissaari liitti kohuun sen sijaan Suomen, Hollannin ja Irlannin. Ne tukevat kirjatuotantoa kahdenkeskisillä sopimuksilla palestiinalaisten hallinnon kanssa, Pattenin tiedotteessa kerrottiin."

Arafat sai Nobelin rauhanpalkinnon tunnustaessaan Israelin valtion olemassaolon, mutta PLO:n tunnuksessa, jota palestiinalaishallintokin käyttää, on edelleen koko Palestiinan kartta. Vrt. PLO:n peruskirjan kohta 2 vapautettavan alueen määritelmästä: "Palestiina niine rajoineen, jotka sillä olivat Brittiläisen mandaatin aikana, on kokonainen alueellinen yksikkö".

3. ”Mandaatin lopulla juutalaisten sissiarmeija aloitti suurhyökkäyksen, jonka päätyttyä 400 000 palestiinalaista oli joutunut pakolaiseksi.” Vuonna 1947 Palmach, joka oli Haganan sotilaallinen siipi, käsitti 3000 miestä ja 1000 reserviläistä. Kaikkiaan koko 650 000 henkeä käsittävästä juutalaisväestöstä voitiin mobilisoida siis noin 45 000 henkeä. Näistä noin 30 000 sopi vain paikalliseen puolustukseen. Tämän lisäksi voidaan laskea 2 000-4 000 Irgunin (ETZELin) ja 500-800 LEHIn (Sternin) jäsentä. Näitä järjestöjä voi kyllä kutsua sissiliikkeiksi, ja niiden jäsenet olivat osallistuneet moniin vastarintaliikkeisiin Saksan miehittämissä maissa II Maailmansodan aikaan. Aseistus vuonna 1947 käsitti kuitenkin vain nuo mainitsemani artikkelit. Olen itse asiassa lisännyt Kesselin väitöskirjan liitteen 4 vertailevaan taulukkoon juutalaisten aseistuksen kuvausta leipätekstistä ja muista kirjoista. HS:n viittaaman Itsenäisyyssotaa edeltäneen kahakoinnin aikana aseistus oli tätäkin pienempi.

Sissiarmeijan suurhyökkäyksestä puhuminen Itsenäisyyssodan alkusyynä on paitsi väärä, myös kavala johtuen sen sisältämästä vihjeestä juutalaisten syyllisyyteen koko sotien kierteeseen.

Osoitteessa http://www.allaahuakbar.net/jew/israeli_massacres.htm löytää luettelon israelilaisten tekemistä "teurastuksista" ja siviilien "kylmäverisistä murhista". Propagandistinen lista on varmasti kattava, siinä on varmasti arvioitu lukumäärät yläkanttiin, valikoitu haastatellut ja lainaukset tarkasti, ja siinä on varottu visusti mainitsematta mitään vastapuolen iskuista tai syistä näihin tapahtumiin. Asiallisemmin ja viitteineen hirmutekoja kuvaa mm. http://www.robincmiller.com/pales2.htm;. Näistä listoistakaan huolimatta Itsenäistymisvaiheista ei voi saada kuvaa "juutalaisten sissiarmeijan aloittamasta suurhyökkäyksestä".

Arabikylien miehistä miltei jokaisella oli ase. Varustelutason ero perustui siihen kylmään tosiasiaan, että Englannin mandaattilait kielsivät juutalaisilta aseistautumisen kuolemanrangaistuksen uhalla, mikä siksi piti tehdä mustan pörssin kautta mm. Tsekkoslovakiasta. Israel oli sodassa yksin, muut valtiot eivät käyneet sen kanssa avoimesti edes asekauppaa.

Arabien kohdalla mobilisaatio tapahtui ns. Faza’a hälytyssyteemillä, joka oli kunkin sheikin hallinnassa. Jordanian arabilegioonasta paenneet arabit tekivät pommi-iskuja Jerusalemissa ja Tel Avivissa jopa brittiunivormuissa esiintyen. Jerusalemin muftilla Haj Amin Husseinilla oli 1 000 miehen kokoinen iskujoukko, joka oli osittain koulutettu Saksassa. Tämän Jasser Arafatin sukulaisen kiihotuspuheet, kutsut Pyhään Sotaan, ja liittolaisuus Adolf Hitlerin kanssa jo paljon ennen II Maailmansotaa ovat yleistä tietoa. (Arafat käyttää lempinimeään, oikeassa nimessä Husseinin suku näkyy kyllä. Tarkempi sukulaisuussuhde on eräs suurimpia mysteerejä koko asiassa, ja lähteet vaihtelevat sedästä "setään", serkkuun tai isän serkkuun.) HS:n tulkinnoille ei ole esittää vastaavaa julkisuutta: sissitaisteluista huolimatta juutalaiset olivat puolustava osapuoli, tempo oli muilla. "Teiden sota" alkoi, koska piiritetyssä Jerusalemissa oli lähes 100 000 huoltotoimia tarvitsevaa siviiliä.

Arabien Palestiinan valtaamiseen suunnitellut vakioarmeijat käsittivät yli 30 000 henkeä. Tämän lisäksi oli perustettu Arabien Vapautusarmeija, jonka johdossa oli entinen syyrialainen upseeri Fawzi el-Kaukji.

Sodan alussa hyökkääjien aseistus oli Pasi Kesselin väitöskirjan liite 4:n taulukon mukaan seuraava (suluissa Israelin aseistus): Tankkeja 20-40 (3), tykkejä 152 (16; toukokuussa vain kuusi 65 mm ja yksi 20 mm kaliiperinen; kranaatinheittimiä Kesseli ei taulukoi), lentokoneita 55-59 (10; Kesseli ei taulukossaan ota huomioon koneiden siviililuonnetta vastustajan Spitfireihin nähden ja pitää leipätekstissä lukuna yhdeksää), merialuksia 0 tai muutamia, joskin luku on kiistanalainen (0).

Vihollisuudet alkoivat asutuskeskuksiin tehtyihin “hit-and-run” iskuihin etenkin siviilejä kohtaan. Arabien ensimmäinen vakava yritys valloittaa juutalainen asutus tapahtui tammikuussa 1948 Kfar Soldissa, Ylä-Galileassa. Ns. Yarmuk-pataljoona hyökkäsi Syyriasta, eivätkä britit tehneet mitään sen estämiseksi. Samassa kuussa Abd el-Kaderin el-Husseinin johtama 1 000 miehen osasto hyökkäsi Kfar Etzioniin, Jerusalemin eteläpuolella. Seuraavaksi Kaukjin armeija hyökkäsi Yehiamin kylään ja Tirat Zvi kibbutsiin Libanonin rajalla. Kaikki nämä hyökkäykset epäonnistuivat.

Samaan aikaan operaatioita asutuskeskuksiin kiihdytettiin räjäyttämällä pommein lastattuja autoja juutalaiskeskuksissa. Juutalaiset sissijärjestöt olivat räjäyttäneet mitä ilmeisimmin kolme merkittävämpää autopommia, mutta tässä ajankohdassa King David -hotellin räjäytystä seurannut ääriryhmien hillitseminen piti suhdetta pienenä. Seuraavaksi aloitettiin 100 000 juutalaista asuttaneen Jerusalemin piiritys Tel Avivin liikenne estämällä. Lopulta arabit onnistuivat eristämään edellä esitetyt asutukset, saaden näin voiton konfliktin ensimmäisessä erässä. Juutalaisia kuolleita oli tässä vaiheessa 1 200. Juutalaiset olivat kuitenkin voittaneet aikaa, jota käytettiin etupäässä aseistuksen kohentamiseen.

Huhtikuun 4.-12. päivä Kaukjin vahvistetut joukot yrittivät saada haltuunsa Mishmar Haemekin, mutta joutuivat lopulta perääntymään Jeniniin. Samaan aikaan tehtiin juutalaisten toimesta ns. operaatio Nachson, jonka tarkoituksena oli avata käytävä Jerusalemiin. Kyseessä oli huoltoyhteys, joka oli välttämätön lukuisien siviilienkin vuoksi. Tämä onnistui, joskin vain hetkellisesti. Huhtikuun lopussa saattueet olivat uudelleen vaikeuksissa.

Seuraavaksi juutalaiset suorittivat operaatiot Yiftach, joka tehtiin Safedin pelastamiseksi brittien vetäydyttyä sieltä ja ”Sakset” Haifan pitämiseksi brittien lähtiessä. Kun Haifan arabikorttelit oli eristetty kolmeen osaan, käytiin neuvotteluja brittikenraali Hugh Stockwellin johdolla. Juutalaiset vaativat aseiden laskemista ja rauhan palauttamista. Jerusalemin Mufti ja Kaukji neuvoivat arabeja lähtemään ja lupasivat nopeata paluuta. Sekä kaupungin juutalainen pormestari että kenraali Stockwell yrittivät ylipuhua arabeja jäämään, mutta turhaan. Näin lähes 100 000 arabia jätti kaupungin.

Tämän jälkeen, 25. huhtikuuta, Irgun aloitti omissa nimissä operaation Jaffaa vastaan, joka ei kuitenkaan onnistunut. Kun he sitten pyysivät Haganaa apuun, britit uhkasivat käyttää panssareita Tel Avivia vastaan. Loput mandaatin ajasta Hagana ja brittien armeija olivat vastakkain kaupunkien rajalla. Sen jälkeen aika ennen 14. toukokuuta oli taistelua Jerusalemista.

Arabien hyökkäykset alkoivat siis tammikuussa, jolloin etäiset juutalaisasutukset saatiin täysin eristettyä. Britit suosivat lähes poikkeuksetta arabeja ja luovuttivat strategisesti sijoitetut ja linnoitetut Taggart-asemansa heille. Juutalaisten ensimmäiset rajoitetut offensiiviset operaatiot alkoivat vasta huhtikuussa vain viikkoja ennen itsenäistymistä.

Mistään suurhyökkäyksestä ei missään nimessä voi puhua, vaan kysymyksessä oli kilpailusta brittien jättämän vakuumin täyttämiseksi. Suurin juutalaisten toimeenpanema ihmisoikeusrikkomus lienee ollut juuri Irgunin 9.4.1948 tekemä Deir Jassinin tapaus, jossa surmattiin väijytyksiin osallistuneesta kylästä jopa 250 ihmistä, pääosin siviilejä taistelijoiden ollessa taistelussa. Irgun mielsi tekonsa siis kostoiskuksi, mutta se ei tätä surullisenkuuluisaa tahraa tietenkään oikeuta tai poista. Tapausta pidetään edelleen esillä Israelin lehdistössä varoittavana esimerkkinä, vastapuolen vastaavista toimituksista tätä ei voida sanoa.

On kuvaavaa, että Encyclopaedia Judaican mukaan Juutalaistoimisto pyrki estämään Irgunin ja sen kaltaisten ääriliikkeiden aseidensaannin mm. upottamalla näiden aselaivan ennen satamaan pääsyä. Karine A:n 50 tonnin aselastin jälkeenhän loppukeväällä upotettiin tätäkin suuremman aselaivan rannikon edustalla. Tässä tapauksessa upottaja oli kuitenkin vastapuoli, ja silminnäkijöiden mukaan Ariel Sharonia on harvoin nähty niin raivoissaan, todistuskappaleiden hävitessä.

Miten selvästi huonommin aseistettu ja typistettyynkin jakopäätökseen tyytynyt joukko voisi aloittaa suurhyökkäyksen? Israelissa asui siis noin 650 000 juutalaista, pääasiallisissa hyökkäyksen tehneissä maissa (Irakissa, Egyptissä, Jordaniassa, Libanonissa ja Syyriassa) noin 150-kertainen määrä.

Väitöskirjansa sivuilla 58-59 Pasi Kesseli jakaa Itsenäisyyssodan seuraaviin vaiheisiin:
"-The War of the Roads, a half-year period preceding 15 May 1948. During this period the last Britih forces evacuated from Palestine. In this stage of war, the Jews mainly engaged in defensive actions.
- The second stage, the first four weeks of the war of Independence from 15 may to 10 June. On 15 May, the neighbouring countries launched - after Israel's declaration of independence on the previous day - a full-scale offensive against the newly-established state. From the jewish point of view, this stage saw both defensive action and the containment of Israeli Forces.
- The third phase begins on 8 July, one day before the cessation of the first truce, and is known as the "Ten Days' Offensive". This phase consisted of Israeli tactical offensives on all three fronts, although the Egyptians initiated the battles.
- The final phase continued on 15 October after the second truce with Israeli offensives in the Galilee and on the southern front up until 01 March 1949. This fourth stage consisted of Israeli operational offensives."

4. ”Itsenäinen Israel julistettiin toukokuun 14. päivä. Samaan aikaan lähialueiden arabivaltiot hyökkäsivät. Sodan päättyessä 1949 Palestiinan arabit jäivät ilman valtiota.” Kertomatta jäi hyökkäävien valtioiden lukumäärä ja varustelutaso. Kertomatta jäi 3-kohtaa liittyen se, että hyökkäys oli julistettu tapahtuvaksi jo Kairon kokouksessa 1947, YK:n ilmoittaessa jakopäätöksestään. Hyökkäystä julistettiin laajalti lehdissä, ja tämä on olennaista, mitä HS:n väitteeseen juutalaisten aloittamasta suurhyökkäyksestä tulee.

Kertomatta jäi myös Palestiinan arabien omasta kiihotus-, sissi- ja sotatoimista. Brittien nimittämä Jerusalemin suurmufti vietti II Maailmansodan vuodet itse asiassa Saksassa. Amin Husseini oli läsnä kokouksessa, jossa Adolf Eichman esitteli tekniset ratkaisunsa juutalaiskysymyksen kolmanteen vaiheeseen ja hänellä oli henkilökohtainen panos noin 50 000 juutalaisen murhauttamiseen Jugoslaviassa ja Unkarissa.

Kertomatta jäi, että valtiotta jääminen ei ollut Israelin, vaan Länsirantaa vailla YK:n hyväksyntää hallinneen Jordanian, synti. 1949-1967 välillä Länsirannan tunnusti Jordanialle ainoastaan Pakistan ja Englanti, mutta tässä vaiheessa palestiinalaisesten etnisestä identiteetistä ei vielä katsottu aiheelliseksi puhua.

5. ”Palestiinalaisia pakolaisia ja heidän jälkeläisiään on nyt noin neljä miljoonaa.” Kertomatta siis jäi juutalaispakolaisten lukumäärät ja kahden evakkoerän asutuspolitiikan vertailu.

Kertomatta jäi, että on olemassa näyttöä, jonka mukaan palestiinalaisten integraatiota pois pakolaisstatuksestaan on pyritty jopa systemaattisesti estämään arabinaapureiden taholta. (UNRWA:n mukaan palestiinalaiset tosin itsekään eivät halua asettua asumaan minnekään muualle kuin omaan maahansa.) Itse asiassa Israelin työllistämispolitiikka on lähtenyt siitä, että näin pyritään sopeuttamaan niin arabeja kuin sefardijuutalaisiakin demokraattiseen yhteiskuntaan. Israel ei estä juutalaistenkaan poismuuttoa tai yritysten aivovientiä.

Israelin valtio ei ole liittänyt Länsirantaa ja Gazan aluetta osaksi virallista Israelin valtiota, vaan kyse on ollut turvallisuustakuista jatkuvien sotien ja sotien välisten sissiryhmien hyökkäysten jälkeen. Kansainvälisen oikeuden mukaan puolustussodassa vallattuja alueita voi pitää puolustuksellisista syistä hallussaan, mikäli uusi hyökkäys olisi odotettavissa. Siihen nähden, että Israeliin kohdistuneet terrori-iskut ovat jatkuneet sotien välilläkin, on Palestiinan valtion vapaan ilmatilan, vapaiden rajojen ja raskaampien asejärjestelmien ja sotilaallisen järjestäytymisen torjuminen täysin ymmärrettävää.

Näine ehdoin Ehud Barak tarjosi 95% Länsirannasta takaisin Camp Davidissä, loppujen 5% tullessa Israelin omalta maalta. Tämän tarjouksen sijaan HS on patistanut Israelia ottamaan vastaan Saudiarabian kruununprinssin voittajan elkein esittämän "historiallisen" rauhantarjouksen (mm. 29.3.02), jossa edellytetään sekä uuden Palestiinan valtion perustamista että pakolaisten paluuta Israelin alueelle. "Rauhantarjouksessa" ei ehdotettu edes muodon vuoksi mitään vierailuja Tel Aviviin, suoria keskusteluja, valtiopropagandan rajoittamista, terroristitukien suurvalta-aseman rajoittamista tms. Jerusalemin juutalaisosien myöntämisen suhteen HS jätti kertomatta, että Jerusalemissa on ollut juutalaisenemmisöt jo yli sata vuotta. Kyseisen arabiliiton kokouksen suhteen HS jätti kertomatta, että edellisen kerran samat maat olivat kokoontuneet noin puoli vuotta sitten uudistaakseen Pyhän Sotansa (jihad) Israelin hävittämiseksi. Kumpi on tarkoitus, kumpi keino tämän saavuttamiseksi?

On muistettava, että YK:n päätös 242 ei käytä luovutettavista alueista (englanniksi) määräistä artikkelia "the territories", vaan sanoo "territories". Päätöslauselmassa myös mainitaan erikseen em. turvallisuustakuut. Israelhan on antanut Jordanin tuonpuoleisten alueiden ohella Siinain niemimaan takaisin kaksi kertaa kokonaan, kerran osittain. Yksi näistä kerroista kattaa 91% ko. lauselman 242 alueista.

Siinailla ei tosin asunut kuin parisataatuhatta ihmistä, mutta Israel oli tehnyt siellä ensimmäisen öljylöytönsä, jonka uskottiin takaavan omavaraisuuden 50%:iin saakka tulevaisuudessa. Ironista on, että Egyptin kanssa solmitusta rauhansopimuksesta palkittu Begin tarvitsi nimenomaan Ariel Sharonia purkamaan Siinain juutalaissiirtokunnat. Häntä tarvittiin paitsi symbolina joka noita alueita valloittikin, myös käytännön sotilaana, koska osa siirtokuntalaisista vastusti poismuuttoa jopa aseellisesti Bardin on-line kirjan mukaan, http://www.us-israel.org/jsource/myths/mftoc.html.

PLO:n alkuperäiset artiklat ovat siis luettavissa osoitteessa http://www.helsinki.fi/~pjojala/PLO_peruskirja.html. EU:n PA:n (Palestinian Authority) nykyhallinnolle maksamia rahasummia on nähtävissä osoitteessa http://europa.eu.int/comm/europeaid/reports/index_en.htm. Israelin puolustusvoimien sivuilla http://www.idf.il/english/news/jump_2_eng_300900.stm on tilastoituina 13 000 + 6600 Israeliin tehtyä väkivaltaista tekoa nykyisen intifadan aikana, mikä vastaa yhtä puukotusta tms. tunnissa. Tilastoissa siviilit, naiset, lapset, sekä kummankin osapuolen hyökkäysten laatu on luokiteltu tarkoin. Middle East Media Research Instituten sivuilla http://www.memri.org/ on saatavissa mm. palestiinalaiskoulujen oppikirjoja käsittävä tutkimus. Maininnanarvoinen on myös Independent Media Review Analysis: http://www.imra.org.il/. Muuten Israelin vastaisia syytöksiä voi arvioida viittein varustettuja puolusteluja vastaan osoitteissa http://www.us-israel.org/jsource/myths/mftoc.html ja http://www.mfa.gov.il/mfa/go.asp?MFAH0i9o0.

Kesäkuussa julkaistujen ICT:n (Israelin kansainvälisen politiikan terrorismin vastaisen instituutin) tilastojen mukaan vain 5 % intifadassa kuolleista palestiinalaisista on ollut naisia ja tyttöjä (noin 60 henkeä, joista 20 aseissa), luvun ollessa 30% israelilaisisten vainajien kohdalla (noin 160 henkeä, joista 3 aseissa). Edelleen Palestiinalaiset ovat surmanneet yli 150 yli 40-vuotiasta aseistautumatonta, Israel noin 70. Kapinalliset ovat surmanneet myös noin 190 palestiinalaista, vaikka PA sysää nämäkin kuolintapaukset Israelin tekemiksi.

ICT:n tilastot nykyisen konfliktin kuolemantapauksista ja haavoittumisista ovat nähtävissä osoitteessa  http://www.ict.org.il/researchreport/researchreport.htm. Olennainen ero palestiinalaisten tekemiin tilastoihin on se, että jälkimmäisissä ei-kombatantteja aina erotella taistelijoista, tai edes itsemurhaiskujen tekijöistä. Lisäksi myös oman opposition surmat lasketaan PA:n (Palestinian Authority) tilastoissa ICT:n mukaan usein IDF:n (Israel Defence Forces) tai yksittäisten israelilaisten asemiesten tekemiksi. Toisessa intifadassa nämä 190 kuollutta kattavat kahdeksasosan, kun ensimmäisessä intifadassa 1980-luvun lopulla Israelin kollaboraattoreina kuolleet 300-800 henkeä kattoivat jopa kolmasosan. ICT nojaa raportissaan PA:n tilastoihin ja selostuksiin tapauksista. HS on toistanut kuluneen intifadan aikana surmansasaaneiden lukumäärät kymmeniä kertoja. Vertailussaan se ei ole erottanut siviilejä taistelijoista, kertonut ikäjaumaa tai sukupuolia, ja on laskenut "Israelin kätyreinä" surmatut palestiinalaiset johdonmukaisesti Israelin tiliin.

Mainittakoon vielä loppuun, että http://www.mfa.gov.il/mfa/go.asp?MFAH0lom0 todistaa Arafatin jopa omakätisesti allekirjoittaneen lahjoituksia terroristeille "juokseviin menoihin". Juuri tällaisen "Operaatio Suojakilven" yhteydessä kerätyn todistusaineiston pohjalta George Bush Jr. veti tukensa pois PA:n "korruptoituneelta ja terrorismia edistävältä" nykyjohdolta. Saman aineiston pohjalta EU päätti myöntää PA:n toimistoille 15 miljoonaa euroa lisää Israelin tekemän iskun korjaustöihin.

EU suostui vastahakoisesti antamaan IMF:lle (International Momentary Fund) tehtäväksi Palestiinan koulukirjojen tarkastamisen. Aloitteensa se kuitenkin antoi delegoitavaksi henkilölle, joka on niin läheinen Arafatin lähipiirille, että todettuaan kirjat salonkikelpoisiksi ja EU-tuen väärinkäytössyytökset aiheettomiksi, hänet nimitettiin uudeksi Palestiinan talousministeriksi.

HS kuvaili tapahtumia väittäen 15.6.2002 C4-sivulla syytöksiä, haastattelun kautta, niinikään aiheettomiksi. Erikoista oli se, että "uutisessa" viitattiin nimettömänä pysytelleeseen EU-virkamieheen. Osoitteessa http://www.usefulwork.com/shark/arafatbombs.html on luettavissa englanniksi Die Zeitin 7.6.2002 pitempi artikkeli aiheesta otsikolla Arafat bombs - Europe pays.

HS:n poliittinen tarkoituksenmukaisuus on kuluneen mediasodan aikana ollut minusta varsin läpinäkyvää poliittisesti sitoutumattomaksi lehdeksi. Mediasodalla tarkoitan sitä paradoksia, että mediasotaan voivat myös ulkopuolisten maiden mediat aktiivisina osapuolina. Ei EU:n palkkatuen, PA:n tilintarkistuksista uupuvien 400 miljoonan euron, Palestiinan koulukirjojen jne. räikeiden epäkohtien asiallisen puolueettomaan uutisointiin tarvittaisi sen kummempaa tutkivaa journalismia.

Volyymista kyse ei ainakaan ole, koska HS pitää Lähi-itää suurennuslasin alla palstametreittäin. M.O.T. Gyroskoopin pyöriminen tekisi HS:lle itselleenkin hyvää. Sen vuoksi tämä vastine.

Taustalla huolenaiheeseeni on Euroopan juutalaisvainojen historia, josta oma näkemykseni on luettavissa osoitteessa http://www.helsinki.fi/~pjojala/Nollaveri.html. Olen lisäksi käynyt varusmiesaikanani suojelu-upseerikurssin ABC- ja polttoaseilta suojautumisesta ja olen huolestunut siitä mm. Iranin entisen presidentin esittämästä mahdollisuudesta, että Israelin naapurimaat olisivat siirtymässä joukkotuhoaseisiin.
 
 

Pahoittelevin terveisin,

Pauli Ojala
(Osoitteet yms.)

PS. Voisitteko kysyä HS:lta myös, mikä oli Palestiinan vapaissa ja
demokraattisissa vaaleissa -96 J. Arafatin vastaehdokkaiden lukumäärä,
sukupuoli ja ikä?
 
 

KANTELU 3152A/SL/02 - Ojala / Helsingin Sanomat

Asiakohdassa mainittu kantelunne oli esillä Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajiston kokouklsessa 5.9.2002. Neuvoston puheenjohtajiston tehtävänä on päättää kanteluiden ja muiden asioiden käsittelyyn ottamisesta.

Kantelunne koskee sitä, että Helsingin Sanomat ei julkaissut Teidän sille lähettämää vastineeksi nimeämäänne kirjoitusta. Olitte saaneet aiheen kirjoitukseen Helsingin Sanomissa 16.5.2002 julkaissusta uutisesta ja siihen liittyneestä tietokulmasta, jossa käsiteltiin Israelin valtion perustamista.

Puheenjohtajiston kokouksessa todettiin, että kyseinen uutinen ja sen yhteydessä julkaistu tietokulma eivät kumpikaan kohdistuneet Teihin henkilökohtaisesti, eivätkä ne näin ollen voineet synnyttää teille myöskään vastineoikeutta.

Tällaisiin maailmapoliittisia asioita käsitteleviin uutisiin ja niissä esitettyihin väitteisiin kohdistuvat vastakommentit ovat luonteelteen mielipidekirjoituksia. Koska päätoimittaja kantaa vastuun lehden sisällöstä, hänellä täytyy myös olla päätösvalta siitä, minkälaisia mielipidekirjoituksia lehdessä julkaistaan. Rakennelma on sananvapausjärjestelmämme kannalta keskeinen, eikä JSN:n tehtäviin kuuluu ottaa kantaa päätoimittajan tällä perusteella tekemiin päätöksiin.

Näillä perusteilla puheenjohtajisto päätti jättää asianne kanteluna tutkimatta.

Helsingissä 6. syyskuuta 2002

Juha Hänninen
neuvoston sihteeri
 

---
JSN on lehdistön, radion ja television piirissä toimiva epävirallinen elin, joka tulkitsee hyvää journalistista tapaa ja puolustaa sanan- ja julkaisemisen vapautta.
 

http://www.kp-art.fi/default.htm